Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Rakastuneen paimenen seikkailu ynnä muita huvittavia juttuja.

Don Quijote ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään poiketa äskeiseltä taistelutantereelta, kun kohtasi neljä miestä, joista kaksi näytti ylioppilailta ja toiset kaksi talonpojilta, kaikki aaseilla ratsastaen. Toisella ylioppilaista oli kainalossaan kääre, joka todennäköisesti sisälsi liinavaatteita, toisella kaksi säämiskänupilla varustettua harjotusmiekkaa; talonpojat taasen näyttivät palaavan kaupungista ostoksineen kotikyläänsä. Nämä kaikki joutuivat syvän ihmetyksen valtaan nähdessään don Quijoten merkillisen haamun — kuten kaikki jotka sen ensi kertaa näkivät — ja paloivat halusta saada tietää hänen todellisen säätynsä. Ritari tervehti heitä kohteliaasti, ja saatuaan kuulla heillä olevan saman matkan kuin hänelläkin, pyysi hän lupaa liittyä matkueeseen, sekä että he hiukan hidastaisivat kulkuansa, koska heidän aasinsa muuten jättäisivät hänen ratsunsa jälkeensä. Ja luontaista kohteliaisuuttaan osottaen ilmaisi hän uusille seuralaisilleen säätynsä ja ammattinsa, jona kuten tiedämme oli seikkailujen etsiminen halki avaran maailman.

Tätä puhetta talonpojat ymmärsivät yhtä vähän kuin latinalaista saarnaa; mutta ylioppilaat heti käsittivät ritarin pään olevan hiukan pyörällä. Siitä huolimatta he kohtelivat häntä sillä kunnioituksella ja myötätuntoisuudella, jota hänen ikänsä ja rehellinen muotonsa vaativat. "Herra ritari", sanoi toinen heistä, "jollei teillä vaeltavien ritarien tapaan ole mitään määrättyä matkasuunnitelmaa, niin suvaitkaa seurata meitä eräisiin häihin, joiden vertaista upeudessa ja loistossa ei vielä ole vietetty koko la Manchassa." — "Siitä päättäen ne varmaan ovat jonkun ruhtinaan häät", arveli don Quijote. — "Ei lainkaan", sanoi ylioppilas, "ne ovat vain paikkakunnan rikkaimman talonpojan ja seudun kauneimman tytön häät ja vietetään eräällä niityllä lähellä morsiamen kotikylää. Morsianta sanotaan kauniiksi Quiteriaksi ja sulhasta rikkaaksi Camachoksi; edellinen on ijältään kahdeksantoista, jälkimmäinen kaksikolmatta vuotta. Sanalla sanoen molemmat sopivat toisilleen erinomaisesti, vaikka löytyykin lörppösuita, jotka väittävät Quiterian suvun olevan sulhasen heimoa paljon vanhemman; mutta tämä ei paljoa merkitse, sillä myöskin varallisuus painaa paljon vaa'assa. Tämä Camacho on perin antelias poika ja on kuluista välittämättä päättänyt kattaa koko niityn puilla, jottei auringonsäteet pääse haittaamaan. Siellä tulee järjestettäväksi kaikenlaisia leikkejä kuten pallonheittoa, painiskelua, keilanheittoa, kulkus- ja miekkatansseja, sillä näissä taidoissa ovat kyläläiset erinomaisen eteviä. Mutta kaikki nämä eivät kuitenkaan tule olemaan häitten merkillisimpiä nähtäviä, sillä pelkäänpä kovin tuon hurjistuneen Basilion toimeenpanevan siellä vielä kummempia asioita." — "Kuka tämä Basilio sitten on?" kysyi don Quijote. — "Hän on muuan paimen Quiterian kotikylästä, ja ovat nämä molemmat rakastaneet toisiansa varhaisimmasta lapsuudesta alkaen. Mutta nuorten kasvettua isommiksi kielsi Quiterian isä, josta Basilio ei ollut kyllin rikas hänen tyttärensä puolisoksi, tätä enää näyttäytymästä hänen talossaan; ja riistääkseen nuorukaiselta kaiken toivon päätti hän naittaa tyttärensä Camacholle, joka kuten sanoin on kylän varakkain poika. Mutta varallisuus ei luonnetta muodosta, ja toiselta puolen on Basilio kylän pulskin ja reippain poika ja voittaa kaikki kilpailijansa missä leikissä ja urheilussa tahansa, etenkin miekan käyttelemisessä." — "Jo tämän ainoan taitonsa vuoksi", sanoi don Quijote, "hän ei ansaitsisi tulla ainoastaan kauniin Quiterian, vaan jalon kuningatar Ginevrankin puolisoksi, jos viimemainittu vielä eläisi, sanoipa sitte Lancelot tai kuka hyvänsä siitä mitä tahtoi."

Ylioppilas jatkoi kertomustaan seuraavasti: "Heti kun Basilio sai kuulla, että Quiteria oli päätetty naittaa Camacholle, joutui hän syvimpään epätoivoon, niin ettei häneltä enää kuultu yhtään järjellistä sanaa tai hilpeätä leikinlaskua; hän ei huoli ruoasta eikä juomasta, ei edes hedelmistä tai silkasta vedestä; ja jos hän hetkiseksi silmänsä lepoon ummistaa, tapahtuu se vain avoimella kedolla, eläinten tavoin. Jotka hänet tällöin ovat nähneet, kertovat hänen toisinaan luovan katseensa ylös taivaalle, toisinaan tuijottavan jäykästi maahan, niin että hänen yhteen vuoroon luulisi olevan haltioissaan, toiseen vuoroon muuttuneen liikkumattomaksi kuvapatsaaksi. Täten on poika parka tullut niin pitkälle, että kaikki, jotka hänen tilansa tarkemmin tuntevat, arvelevat hänen heittävän henkensä sinä hetkenä, jolloin Quiteria ojentaa kätensä Camacholle." — "Herra kyllä johtaa kaikki parhaaksi", sanoi Sancho; "hän suo murheen, mutta myöskin lohdun. Ken tietää mitä vielä voi tapahtua; totisesti, ei kenkään. Tämä päivä ei vielä ole huominen, eikä tarvita kuin silmänräpäys kun komeinkin rakennus voi romahtaa maahan. Naisen myöntämisen ja kieltämisen välillä ei ole suurempaa rajaa kuin silmäneulan terä…"

Älykkään asemiehen puhe keskeytyi, sillä he saapuivat jo kylään.

Oli jo myöhä iltahetki, mutta kylä hohti sellaisessa juhlavalaistuksessa, ettei pimeäntuloa lainkaan huomannut. Myöskin kuului sekalaista mutta hupaista hälyä erilaisista soittokapineista, niinkuin huilun ja trumpeetin säveliä ja kolmikoiden ja tamburiinin kilahduksia. Kylään tullessaan he näkivät puihin ripustetuiksi lukemattomia värillisiä lyhtyjä, jotka tyynessä ilmassa palaa lekottivat miellyttävällä valolla. Siellä täällä liikuskeli soittoniekkoja parvittain, mitkä tanssien mitkä muuten iloa pitäen, hauskuttamassa juhlivaa kansanpaljoutta. Eri tahoille rakenneltiin parvekkeita, joilta katsojat huomenissa olisivat tilaisuudessa näkemään rikkaan Camachon onnen- ja köyhän Basilion turmionhetkeä.

Don Quijote ei tahtonut ratsastaa sisään kylään, vaikka ylioppilaat ja talonpojat häntä hartaasti pyytelivät; hän selitti vaeltavien ritarien mieluummin makaavan yönsä ulkona kedoilla ja metsissä kuin kullattujenkaan kattojen alla. Sen vuoksi hän vetäytyi tieltä hiukan syrjään metsikköön kelpo Sanchon suureksi suruksi, joka jo oli uneksinut anteliaan Camachon suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.

Tuskin oli aamurusko syttynyt taivaanrannalle, kun la Manchan aurinko, verraton don Quijote kavahti jalkeille ja kävi herättämään aseenkantajaansa. Huomatessaan tämän vielä vetelevän sikeintä untansa, huudahti hän: "Oi, sinä onnellisin ihmisistä, kaikista maan kamaralla elävistä miekkosista! Siinä sinä huoletta nukut välittämättä kadehtijain ja vihamiesten kavalista väijyksistä, intohimojen ja mustasukkaisuuden myrskyistä; elämisen murheet ja suru huomispäivästä eivät häiritse untasi eikä kunnianhimo sinun ja halvan perheesi rauhaa; maailman turha komeus ei mieltäsi viehätä, eivätkä toiveesi ja toimenpiteesi milloinkaan ulotu aasiasi kauvemmaksi, sillä huolenpidon itsestäsi olet laskenut minun hartioilleni, niinkuin palvelijat yleensä jättävät sen isäntiensä kannettavaksi. Aseenkantaja nukkuu, sill'aikaa kun hänen herransa valvoo ja vaivaa päätänsä ajattelemalla miten häntä elättää ja hänelle hyvää tehdä."

Sancho ei kuullut rahtuakaan tästä koreasta puheesta, sillä hän nukkui ja kuorsasi, eikä olisi vielä hetkeenkään herännyt, ellei isäntänsä olisi keihäänsä varrella antanut hänelle pari kovaa kolausta. Silloin hän viimein avasi silmänsä ja vielä unisena katsoa tihrutellen ympärilleen sanoi: "Minun nenääni tulee tuolta juhlakentän puolelta erittäin ihana paistinkäry. Semmoinen haju tietää häille hyvää alkua." — "Vaiti, sinä ahmatti", sanoi don Quijote. "Nouse siitä, niin käymme katsomaan mikä poloisen Basilion kohtaloksi tulee." — "Hänen käyköön miten hyvänsä", virkkoi Sancho tylysti; "mitäs sellainen köyhä rotta kurkottaakaan semmoisen kultalinnun kuin Quiterian perään. Miksi hän tavottaakaan kuuta hampaihinsa? Minä olen sitä mieltä, teidän armonne, että köyhä pysyköön köyhyydessään elköönkä pyrkikö pariutumaan rikasten kanssa. Panenpa vaikka pääni vetoon, että Camacho kykenee kultaamaan koko Basilion kolikoillaan, ja olisihan silloin kerrassaan järjetöntä jos Quiteria luopuisi kaikista niistä uljaista koruista ja puvuista, joita Camacho kaiketi jo on antanut ja vielä antaa hänelle." Näin sanoen Sancho viimeinkin nousi pystyyn ja lähti herransa kera hääjuhlaan.

Ensimmäinen ilmiö, johon Sanchon silmä juhlakentällä kiintyi, oli kokonainen härkä, jota paistettiin suunnattomalla roviolla. Sen ympärillä sijaitsi kuusi isoa kattilaa, joissa kokonaisia lampaita keitettiin. Lukemattomia jäniksiä, metsälintuja ja kanoja odotti valmiiksi kynittyinä ja puunoksille ripustettuina vuoroaan kattiloihin tullakseen. Sen ohessa keksi Sancho enemmän kuin kuusikymmentä viinillä täytettyä härännahkaa,[9] joista kukin veti ainakin kaksikymmentä mittaa. Kokonaisia vuoria hienointa vehnäleipää oli ladottu päällekkäin niinkuin lyhteet elopellolla; toisaalla oli pieniä linnoituksia tiiliskiven muotoisista juustoista, jotka Sanchossa herättivät kiihkeätä valloitushalua. Kahdessa isossa astiassa oli öljyä ja ihraa leivosten valmistamiseen ja kolmannessa hunajaa niiden maustamiseksi. Työssä hääri yli viisikymmentä kokkia ja kyökkipiikaa, kaikilla kasvot ilosta hohtavina ja jokainen työskennellen minkä kynsistä kykeni. Paistinhärän mahtava vatsa oli täytetty tusinalla pieniä juottoporsaita, jotka tekivät jättiläispaistin vielä maukkaammaksi ja mureammaksi. Sanalla sanoen, vaikka häävarustukset olivatkin maalaista laatua, olivat ne niin suurisuuntaiset, että niillä olisi neljä kylää tullut ravituksi.

Sanchon ihastus kasvoi kasvamistaan hänen tätä kaikkea katsellessaan. Ensiksi hän pysähtyi lihapatojen ääreen, joiden huolellista hoitoa hän vesi suussa tähysteli. Sitte asteli hän viinisäkkien ja leivosten ääreen, nauttien silmillään jo tulevasta ateriasta. Ja kun hän ei enää jaksanut voittaa himoaan, kävi hän erään kokin luo ja pyysi tältä nöyrästi lupaa saada kastaa leipäpalasen yhteen kattiloista. "Olkoon menneeksi, kuomaseni", vastasi mies, "tänään ei nälkä saa kellään näköä haitata, siitä on rikas Camacho pitänyt huolta. Astu vain likemmäksi, saa jostakin kauha käteesi ja ongi padasta itsellesi kana tai pari, jotka nauti terveydeksesi." — "Minäpä en näe missään kauhaa", vastasi Sancho miltei huoaten. — "Odotahan, olet kovin saamaton", sanoi kokki, ja tarttuen isoon paistinpannuun työnsi hän sen kattilaan ja nouti siitä ilmoille kanan ja teeren, jotka tarjosi Sancholle sanoen: "Otahan tästä nälän silmään, ukkoseni, odottaessasi päivällistä." — "Kiitos kaunis tarjoomasta", vastasi Sancho, "mutta enpä tiedä minne panisin ettoneen." — "No ota sitte kauha myös eläkä joutavista sure."

Mutta don Quijote, jonka ajatukset pälyivät vallan toisissa asioissa, näki kentälle tulevan kaksitoista kauniisti puettua poikaa ratsastaen komeasti sonnustetuilla ja heleillä tiuvuilla varustetuilla hevosilla. Lähemmä tultuaan nämä ajoivat niityn ympäri useampaan kertaan huutaen yhtä kurkkua: "Kauvan eläkööt rikas Camacho ja Kaunis Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis!" Tämän kuullessaan don Quijote mutisi itsekseen: "Typerät ihmiset, eivätpä he tosiaan näytä tuntevan minun Dulcineaani, muutoin eivät niin ylistäisi tuota Quiteriaa".

Heti tämän jälkeen juhlalakeuden eri haaroilta astui esiin tanssijaparvia, kaikki ylen komeasti puettuja ja reippaan näköisiä, jotka somilla tansseillaan ilahuttivat juhlavieraita. Vihdoin saapuivat molemmat kihlatut kirkkoherran ja omaistensa ynnä monilukuisten naapurien ja kyläläisten saattamina, kaikki juhlapuvuissa ja soittoniekkain edelläkäyminä.

Morsiammen nähtyään Sancho virkkoi: "Totta tosiaan, tuo ei näytä miltään talonpoikaistytöltä vaan pikemminkin prinsessalta! Lempo vie, hänen korunsa ovat oikeata korallia, hameensa kymmensaumaista samettia ja poimut siinä pelkkää silkkiä. Ja katsos vain käsiä, ovatko sormukset niissä mitään halpoja tinalevyjä; eivätkö olekin puhdasta kultaa ja jalokiviä ynnä maidonvalkeita helmiä, joista kustakin maksaisin omat silmäni. Entä hiukset, oletko mokomaa nähnyt! Entä hänen ihanat kasvonsa ja kaunis kasvunsa, joka on norja ja hoikka kuin palmupuu, joka tuulessa vienosti huojuttelee rypäleterttujaan, joihin hänen korujansa tahtoisin verrata. Sieluni kautta, tuo tyttö upeassa puvussaan kävisi kaupaksi vaikka Hollannin markkinoilla!"

Don Quijote ei voinut pidättää hymyään kuunnellessaan Sanchon ihastuneita ylistyksiä; mutta täytyipä hänen itsensäkin myöntää, jottei hän Toboson Dulcinean jälkeen ollut nähnyt näin kaunista neitoa. Ihana Quiteria oli hiukkasen kalpea; siihen kai oli syynä edellisen yön valvominen, johon kaikki morsiamet hääkoristelunsa takia tekevät itsensä syypäiksi.

Tällä välin oli morsiusseurue ottanut sijansa parvekkeilla, joita edellisenä päivänä oli rakennettu kentän laiteille. Silloin kuului etäämmältä korkeaääninen huuto: "Odottakaa, odottakaa hetkinen, te jotka niin kiirettä pidätte!" Ja kaikkien kurottaessa kaulojansa huutoa kohti nähtiin nuoren miehen juoksevan kentälle, puettuna liehuvaan, mustaan ja punakirjailtuun vaippaan, päässä ruumisseppele kypressinoksista ja kädessä pitkä sauva. Lähemmä tultuaan hänet tunnettiin kovaonniseksi Basilioksi; ja jopa pelättiin pahinta tapahtuvan, kun hänet moisessa tilassa nähtiin saapuvan paikalle, missä häntä vähimmän odotettiin. Vihdoin hän joutui hääjoukon luo peräti hengästyneenä; kihlatun parin nähtyään hän pysähtyi sen kohdalle, löi sauvansa maahan ja vapisten ja kalpeana puhui värisevin äänin Quiterialle, tätä jäykästi tuijottaen: "Oletko unhottanut, kiittämätön Quiteria, että olet minulle kihlautunut ja ettet voi valita itsellesi toista puolisoa niin kauvan kuin minä olen hengissä? Oletko milloinkaan huomannut minut uskottomaksi tai voitko väittää minun tänä aikana, jolloin kaikin voimin olen pyrkinyt päästä sellaiseen asemaan jotta liittomme voisi olla mahdollinen, tehneen mitään mikä olisi loukannut sinun häveliäisyyttäsi ja meidän ystävyyttämme? Miksi siis nyt tahdot rikkoa pyhän valasi ja antaa toiselle mikä oikeastaan minulle kuuluu, vaikka tällä toisella ei ole muita etuja minun rinnallani kuin maallista rikkautta, jota Sallimus voi antaa kelle tahansa? Mutta hän saakoon sinut, kun kerran itse niin tahdot; ja minä tahdon raivata hänen tieltään viimeisenkin esteen, oman viheliäisen henkikurjani. Eläkäät, eläkäät kauvan ja onnellisina, rikas Camacho ja kiittämätön Quiteria, ja kuolkoon onneton Basilio, jonka ainoana vikana oli hänen köyhyytensä!" Näin sanottuaan hän veti sauvastaan esiin lyhyen miekan ja syöksi sen rintaansa, niin että kärki tuli verisenä selästä esiin, ja hän kaatui näköjään hengettömänä maahan. Basilion ystävät kiirehtivät onnettoman ystävänsä luo ja täyttivät ilman valitushuudoillaan. Don Quijotekin heittäytyi ruumiin ääreen; mutta huomattuaan Basiliossa vielä elonmerkkejä otti hän hänet syliinsä ja alkoi puhutella häntä.

Kun ystävätkin näkivät, ettei poikaparka vielä ollut aivan kuollut, tahtoivat he vetää miekan pois hänen ruumiistaan; mutta pappi ei siihen suostunut, ennenkun kuoleva oli tehnyt hänelle synnintunnustuksensa, sillä miekan irrottamisesta seuraisi heti kuolema. Tällä välin oli Basilio tullut hiukan tajuihinsa ja virkkoi nyt heikolla ja huokaavalla äänellä: "Julma Quiteria, jos ainakin tahtoisit lahjoittaa kätesi minulle nykyisessä epätoivoisessa tilassani, niin lohduttaisi se minua edes hiukan siinä hirveässä omantunnontuskassa, jolla tekoni minut täyttää." — "Ah, lapseni", sanoi kirkkoherra, "nyt ei sinulla enää ole aikaa ajatella maallisia asioita; ajattele pikemminkin kohta seisovasi Jumalan kasvojen edessä ja pyydä häneltä anteeksi inhoa tekoasi." Mutta tähän Basilio vastasi, ettei hän lainkaan aikonut ripittää itseään, jollei Quiteria ensin suostuisi hänen pyyntöönsä; sen hän arveli antavan hänelle hiukkasen enemmän voimiakin, jotta sitte jaksaisi tunnustaa kaikki syntinsä. Tämän kuullessaan don Quijotekin puuttui puheeseen ja julisti korkealla äänellä, että Basilion pyyntö oli kohtuullinen ja oikea ja ettei Camachon tarvinnut ollenkaan hävetä perästäpäin naida niin kunniallisen miehen leskeä. "Eikä etunne ja oikeutenne joudu siitä lainkaan kärsimään, sillä kaikesta päättäen tulee hauta Basilio-poloisen häävuoteeksi."

Kaiken tämän nähdessään ja kuullessaan Camacho niin hämmästyi, ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Mutta Basilion ystävät pyysivät niin hartaasti häntä sallimaan Quiterian kihlata itsensä kuolevalle nuorukaiselle, jotta tämä ei hänen kovakorvaisuutensa takia kadottaisi sielunsa autuutta, että he viimein pakottivat Camachon antamaan suostumuksensa siihen, että Quiteria sai jos halusi tehdä entiselle lemmitylleen tämän viimeisen palveluksen, joka vain muutamiksi silmänräpäyksiksi viivytti hänen, Camachon, toiveiden toteutumista. Sitte kääntyivät kaikki Quiterian puoleen, koettaen mikä kyynelin, mikä hellin sanoin taivuttaa häntä kuolevan tahtoon, selittäen ettei hän siinä tekisi vähimmälläkään tavalla väärin tai julkeasti. Mutta jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoi Quiteria, näyttämättä tahtovan tai osaavan lausua sanaakaan, eikä hän olisi lausunutkaan, jollei pappi olisi käynyt hänen luokseen ja häntä kehottamalla kehottanut kiiruimmiten tekemään päätöksensä, sillä Basilion sielu häilyi jo hänen huulillaan eikä hän siis enää kauvaakaan jaksaisi syntejään tunnustaa. Niinpä Quiteria viimeinkin kumartui kuolevan puoleen ja pyysi hänen kättänsä, mutta vain merkillä, aivan kuin ei jaksaisi sanaakaan puhua.

Silloin avasi Basilio silmänsä ja kiinnittäen jäykän katseen Quiteriaan lausui: "Oi Quiteria, nytkö vasta osotat sääliäsi kun sitä en enää tarvitse, ja tarjoatko sitä minulle vain sillä päättääksesi päiväni? Sillä enhän enää saa hetkeäkään nauttia puolisononnesta eikä mikään voi tehdä tyhjäksi hirmuista murhettani, joka nyt kaataa minut hautaan. Sitä ainoastaan, julma olento, sinulta nyt pyydän, että jos todella haluat kättäni ja tarjoat minulle omasi, niin et tekisi sitä vain ympäristösi pakotuksesta etkä uudelleen pettääksesi minua, vaan vannot avoimesti ja ilman pakotusta antavasi minulle kätesi kuten lailliselle aviomiehellesi ainakin. Sillä kehnosti menettelisit, jos tahtoisit vielä hautansa partaalla pettää sen, joka aina on käyttäytynyt suorasti ja avoimesti sinua kohtaan." Hän puhui niin vaivaloisesti ja sammaltavalla äänellä, että jokainen varmasti uskoi hänen lausuvan viimeisiä sanojaan.

Quiteria lähestyi nyt kainosti ja armaasti kuolevata lemmittyään ja tarttuen hänen oikeaan käteensä lausui: "Mikään mahti ei voi koskaan pakottaa mieltäni, Basilio; vapaasta tahdostani nyt annan sinulle käteni ja pyydän sinulta kättäsi, jos vain on totta että yhtä vapaaehtoisesti sen mulle tarjoat ja että hurja tekosi ei tällä hetkellä ole sekottanut tervettä järkeäsi." — "Tarjoan käteni sinulle suorasti ja vapaasti", vastasi Basilio, "sillä terveellä järjellä minkä taivas mulle on suonut; ja kaikesta sydämmestäni ja mielestäni otan nyt sinut, Quiteria, aviovaimokseni." — "Ja minä", sanoi morsian, "otan sinut aviomiehekseni; lepää rauhassa." — "Minusta tuntuu", mutisi Sancho väliin, "kuin tuo nuori mies puhuisi liian paljon ollakseen hengenvaarallisesti haavoittunut; jätettäköön hänet nyt kaikkien pyhimysten nimessä rauhaan ja lopettakoon hän viimeinkin rakastuneen pakinansa pitääkseen huolta sielustaan, joka näyttää istuvan hänen kielensä päässä."

Tällä välin oli kirkkoherra, tahtoen täydellisesti tyydyttää Basilio-poloisen toivomusta, tämän vielä pidellessä Quiterian kättä, antanut heille kirkollisen siunauksen, rukoillen taivasta armiaasti vastaanottamaan nuoren aviomiehen sielun. Mutta tuskin oli tämä saanut papin siunauksen, kun hän nopeasti hyppäsi pystyyn ja vetäsi miekan rinnastaan. Kaikki katsojat hämmästyivät tästä erinomaisesta näystä, jopa jotkut huusivat: "Ihme! Ihme!" Mutta Basilio huusi äänellä, joka nyt täyteläisenä kaikui yli muiden melun: "Ei mitään ihmeitä, vaan pelkkää sukkeluutta!" Kirkkoherra, kenties vielä enemmän ällistyneenä kuin toiset, tunnusteli molemmin käsin hänen haavaansa; mutta se ei ollutkaan mikään todellinen ruumiin lävitse käyvä haava, vaan taitavasti sovitettu rautaputki, jonka lävitse miekka kulki tahrautuen siinä olevaan vereen. Sanalla sanoen, kirkkoherra, Camacho ja kaikki häävieraat tunsivat tulleensa pahoin petetyiksi. Mutta nuorikko puolestaan ei näyttänyt laisinkaan pahastuvan pilasta; päinvastoin hän kuullessaan monien väittävän mokomata vihkimistä laittomaksi lausui tahtovansa uudelleen vahvistaa sen pätevyyden. Tästä kävi kaikille selväksi, että rakastajat olivat edeltäkäsin ystäviensä kera suunnitelleet kepposen. Camacho ystävineen suuttui siitä niin, että tahtoivat heti paikalla verisesti kostaa; ja paljastetuin miekoin he piirittivät Basilion, jonka puolesta samassa tuokiossa kohosi ilmaan yhtä suuri määrä miekkoja.

Tämän hämmingin nähtyään don Quijote hypähti kelpo ratsulleen, ja tunkeutuen keihäs tanassa ja kilpi rinnan edessä taistelevien joukkoon sai hän sen hajotetuksi, sill'aikaa kun Sancho, joka vihasi kaikkia miekanmittelyitä, vetäytyi lihapatojen luo, arvellen niiden läheisyyttä turvapaikaksi, jota kaikki kunnioittaisivat. "Pidättäkää, herrani, pidättäkää!" huusi don Quijote; "ei ole oikein kostaa rakkauden meille tekemiä kepposia. Sillä rakkaus ja sota ovat sama asia, ja niinkuin sodassa on luvallista käyttää kaikenlaisia kepposia ja kavaluuksia vastustajan voittamiseksi, niin saavat kilpailijat rakkaudessakin käyttää samoja keinoja tarkotustensa saavuttamiseksi, kunhan ne eivät vain millään tapaa loukkaa rakastetun olennon hyvää mainetta. Quiteria oli jo varhain Basilion ja Basilio Quiterian oma, niin oli taivas säätänyt; Camacho, joka on rikas, löytää kyllä itselleen toisen puolison. Basiliolla ei ole varaa valita, mutta eipä häneltä kukaan saakaan riistää hänen omaansa; ja ken rohkeaa semmoista yrittääkään, se saa tekemistä kelpo peitseni kanssa."

Näin sanoen hän heilutteli keihästään niin voimakkaasti ja uhkaavasti, että se herätti pelkoa ja kunnioitusta kaikissa, jotka eivät häntä ennen tunteneet. Mutta Camachoon koski Quiterian halveksiva käytös niin syvästi, että hän siinä silmänräpäyksessä riisti neidon kuvan sydämmestään; sen lisäksi vaikuttivat viisaan ja hyväntahtoisen kirkkoherran sovittelut Camachon ja hänen ystäviensä mieliin, niin että antoivat vihansa lauhtua. Todistukseksi tästä mielenmuutoksesta he pistivät miekat tuppeen ja lykkäsivät kaiken pikemminkin Quiterian vaihtelevaisuuden kuin Basilion viekkauden syyksi. Camacho puolestaan ajatteli, että kun Quiteria kerran lapsuudestaan saakka oli rakastanut Basiliota, niin jatkaisi hän sitä vielä naitunakin, jonka vuoksi olikin parasta, että asia oli kääntynyt tälle tolalle. Tällä hän lohdutti itseään; ja osottaakseen ettei enää kantanut vihankaunaa vastavihityitä kohtaan, tahtoi hän alettua juhlaa jatkettavaksi niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta Basilio, Quiteria ja heidän ystävänsä kieltäytyivät tästä ja lähtivät Basilion kotitaloon, missä hänen köyhyydestään huolimatta saatiin aikaan oivallinen hääateria, joka ei lainkaan antanut perään rikkaan Camachon suurenmoisille laitoksille. He veivät myös mukanaan don Quijoten, jonka olivat oppineet tuntemaan kunnioitettavaksi ja urhokkaaksi mieheksi ja joka mielellään seurasikin heitä. Sancho sitävastoin mieli haikeana jätti hyvästit Camachon isoille lihapadoille ja muille valmistuksille, jotka olivat kerrassaan valloittaneet hänen sydämmensä. Hän siis vastoin tahtoaan seurasi isäntäänsä, ratsastaen kovin surullisen näköisenä aasillaan; totta puhuen ei hän enää ollut juuri nälkäinenkään, sillä hän oli täyttänyt vatsaansa melkein koko ajan, mutta kuva siitä yltäkylläisyydestä, minkä hän nyt jätti selkänsä taakse, palasi alinomaa hänen mieleensä ja saattoi hänet syvästi huokailemaan. Mutta harmo ravasi rivakasti eteenpäin Rosinanten jälissä.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Don Quijote kohtaa erään kauniin metsästäjättären, ja mitä sitte tapahtui.

Don Quijote ja Sancho viipyivät Basilion häissä kolme päivää. Mutta ritarin mieli paloi uusiin urotöihin, jonka vuoksi hän päätti erota vasta hankituista ystävistään.

Hän ja Sancho nousivat ratsaille ja lähtivät hiljaista ravia Basilion asunnosta, vaihtamatta monta sanaa keskenään; ritari oli vaipunut lemmenajatuksiin, ja Sancho mietiskeli miten päästä suureksi ja rikkaaksi herraksi, johon arvoon hänellä vielä oli aika pitkä taival. Sillä vaikka hän olikin typerä, kykeni hän kuitenkin ymmärtämään, että kaikki tai ainakin useimmat hänen isäntänsä tähän astisista teoista olivat pelkkää hullutusta ja hänen suurenmoiset lupauksensa samaa maata; niin että Sancho nyt mietiskeli miten hän jonain kauniina päivänä voisi antaa palttua koko asemiestoimelle ja laputtaa tiehensä sanomatta lainkaan jäähyväisiä herralleen. Mutta onnetar johti hänen kohtalonsa vallan toiselle taholle kuten pian saamme nähdä.

Tapahtui nimittäin seuraavana iltana heidän lähtiessään eräästä metsästä, että don Quijote loi katseensa läheiselle viheriöivälle niitylle ja huomasi sen toisella laidalla joukon ratsastajia, jotka hän likemmäksi tultuaan tunsi haukalla metsästäjiksi. Hän ratsasti vielä lähemmäs ja näki heidän keskellään muhkean naisen ratsastavan lumivalkealla tasa-astujalla, jolla oli hopeasatula ja vihreä, kalliisti kirjailtu loimi. Nainen oli itsekin puettu vihreään pukuun, niin komeaan ettei ritarimme ollut moista ennen nähnyt. Hän kantoi haukkaa kädessään, josta merkistä don Quijote päätti hänen olevan erittäin korkeata säätyä ja arvatenkin koko seurueen valtijattaren, niinkuin asianlaita olikin. Hän sanoi sen vuoksi Sancholle: "Poikaseni, käyppäs tervehtimään minun puolestani tuota metsästäjätärtä ja sano hänelle, että Surullisen hahmon ritari suutelee hänen ihanan armonsa käsiä ja että hän, jos hänen korkeutensa niin sallii, itsekin tulee niitä suutelemaan ja omistautumaan hänen korkeutensa palvelukseen; mutta sen sanon sinulle, Sanchoseni, punnitse tarkoin millä tapaa puhelet, jottet sotke joukkoon noita rumia ja kömpelöitä lauseparsia, joita niin suuresti rakastat." — "Sotkijako olisin!" riehahti Sancho; "sepä oli hyvä sana! Niinkuin muka nyt vasta ensi kertaa eläissäni lähtisin puhuttelemaan ylhäisiä naisia." — "Paitsi lähettilästointasi neiti Dulcinean luo", sanoi don Quijote, "en ainakaan minä tiedä mitään toista kertaa." — "Eikö siinä ole kylliksi; mutta hyvä maksaja ei surkeile panemasta panttia kun tarvitaan, eikä runsaasti varustetussa talossa tarvitse pelätä kestityksen loppuvan. Tarkotan ettei minua tarvitse huomauttaa erityisesti mistäkään, sillä olen varustettu kaiken varalta ja ymmärrän vähin kutakin." — "Sen kyllä uskon, Sanchoseni", sanoi ritari; "lähdeppäs nyt vain matkaan onnellisena hetkenä ja olkoon Jumala kanssasi."

Sancho usutti harmonsa täyteen laukkaan; ja kauniin metsästäjättären luo tultuaan hän lankesi polvilleen tämän eteen ja puhui seuraavasti: "Jalo ja korkea rouva, se ritari, jonka näette tuolla ja joka on tunnettu nimellä Surullisen hahmon ritari, on minun herrani ja isäntäni, ja minä olen hänen asemiehensä ja tunnetaan kotiseudullani Sancho Pansan nimellä. Tämä ritari käskee sanomaan teidän korkeudellenne, että hän nöyrimmästi pyytää teitä sallimaan hänen saapua tykönne teidän hyvän suosionne ja suostumuksenne nojalla tarjoomaan teille palvelustaan; ja jos teidän armonne myöntää hänelle tämän suosion, niin on se teille itsellenne suureksi hyödyksi ja hänelle vielä suuremmaksi tyydytykseksi." — "Todella olette kelpo sanansaattaja", vastasi ylhäinen nainen, "ja olette suorittanut tehtävänne kaikella sillä seikkaperäisyydellä ja sukevuudella mitä tällaiset lähettilästoimet vaativat. Vaan nouskaa toki maasta, sillä niin mainion sankarin kuin Surullisen hahmon ritarin aseenkantaja ei saa maata polvillansa edessämme, sillä isännästänne on jo paljon kuultu hovissamme; nouskaa siis pystyyn, rakas ystäväni, ja sanokaa ritarille, että hän on hyvin tervetullut nauttimaan minun ja puolisoni, herttuan, vieraanvaraa täällä lähellä olevassa huvilinnassamme." Sancho nousi jaloilleen, vallan ihastuneena tämän ylhäisen naisen kauneudesta ja kohteliaisuudesta; etenkin joutui hän ilosta ja ylpeydestä miltei suunniltaan, kun kuuli herttuattaren ennenkin kuulleen Surullisen hahmon ritarista.

"Herra aseenkantaja", kysyi herttuatar nyt häneltä, "sanokaas minulle eikö isäntänne ole tuo lauluissa ylistetty älykäs ritari don Quijote, joka on sydämmensä valtiattareksi valinnut erään Dulcinean Toboson kylästä?" — "Hän se juuri on, armollinen rouva, ja aseenkantaja, josta myös lienette kuullut ja jonka nimi on Sancho Pansa, se olen juuri minä." — "Olen kovin iloinen tästä kohtauksesta", sanoi herttuatar; "mutta menkää nyt, rakas ystäväni Pansa, sanomaan herrallenne, että hän on tervetullut mailleni ja ettei hän suurempaa iloa voinut minulle tehdä."

Näin miellyttävän vastauksen kiirehti Sancho nopeasti viemään herralleen, jolle kertoi kaikesta mitä korkea rouva lausui, ylistäen taivaaseen saakka tämän kauneutta, lempeyttä ja kohteliaisuutta. Silloin pörhistihe don Quijote satulassaan, nojasi tukevasti jaluksiinsa, työnsi silmäverhon kohdalleen ja kannustaen Rosinanteaan ratsasti jalon arvokkaasti suutelemaan herttuattaren kättä. Tämä oli sillä välin lähettänyt kutsumaan puolisoaan kertoakseen hänelle äskeisestä hauskasta tervehdyksestä. Sitte he yhdessä valmistuivat vastaanottamaan sankariamme; ja kun he jo edeltäpäin tiesivät päältäpuolin hänen elämästään ja urhotöistään, odottivat he nyt suurta huvia läheisemmästä tutustumisesta, jonka ohessa he päättivät olla suostuvinaan kaikkiin hänen päähänpistoihinsa ja pitää yhtä hänen kanssaan kaikessa niin kauvan kuin hän oli heidän luonaan, sanalla sanoen kohdella häntä kuin vaeltavaa ritaria ainakin.

Don Quijote saapui silmäverho ylösnostettuna; ja kun hän aikoi laskeutua ratsunsa selästä, kiiruhti Sancho pitelemään hänen jalustintaan. Mutta aseenkantajaparalle sattui sellainen onnettomuus, että kun hän yritti laskeutua harmonsa selästä, tarttui hänen toinen jalkansa satulasta riippuvaan köydenpätkään, niin että hän jäi säärestään riippumaan alaspäin, pää ja rinta maata laahaten. Don Quijote, joka ei ollut tottunut laskeutumaan satulasta ilman että hänelle jalustinta pideltiin, luuli nyt Sanchon jo seisovan varalla ja heittäytyi koko painollaan alas satulasta, joka lienee ollut huonosti kiinnitetty, koska ritari lensi satuloineen suoraan Rosinanten jalkoihin, raivostuen sekä häpeästä että kiukusta ja noituen tuimasti Sancho-lurjusta, joka vielä kellui nuorassaan. Herttua käski metsästäjäinsä auttaa kovaonnista ritaria ylös ja samaten Sanchoa hirsinuorastaan; putoamisestaan pahoin loukkautuneena liikkasi don Quijote sitte miten parhaiten taisi notkistamaan polvensa ruhtinaallisen parin edessä. Mutta sitä ei herttua sallinut, vaan hyppäsi itse ratsultaan ja syleili don Quijotea lausuen: "Mieltäni pahoittaa, arvoisa Surullisen hahmon ritari, että kun teidän armonne ensi kertaa laski jalkansa minun maalleni, se tapahtui näin surullisella tavalla; mutta aseenkantajain huolimattomuus voi joskus johtaa pahempiinkin tuloksiin." — "Onni saada nähdä teidät, suuri ruhtinas", vastasi don Quijote, "on minulle niin kunniakas, että maksaisin siitä minkä hinnan hyvänsä; vaikka äskeinen lankeamiseni olisi syössyt minut alas hornan syvimpiin kuiluihin, olisin sieltäkin tämän kunnian tuntien ponnahtanut jälleen ihmisten ilmoille. Kirottu asemieheni osaa paremmin käyttää kieltänsä kaikenlaisiin hävyttömyyksiin kuin kiinnittää satulavyötä kunnollisesti. Mutta missä tilassa ja asemassa lienenkin, kaatuneena tai pystyssä, jalkasin tai ratsahin, olen aina ja yksinomaan teidän palvelijanne sekä rouva herttuattaren, arvoisan puolisonne, tämän kauneuden kuningattaren ja kohteliaisuuden kaikkivaltiattaren halvin orja." — "Suvaitkaa jättää turhat imartelut, arvoisa herra don Quijote de la Mancha", sanoi herttua; "niin kauvan kuin on olemassa armollinen neiti Dulcinea Tobosossa, on väärin ylistää toisten kauneutta hänen rinnallaan."

Sancho Pansa ei tällöin malttanut odottaa herransa vastausta, vaan riisti tältä sanan suusta: "Ei käy kieltäminen, etteikö neiti Dulcinea Tobosossa olisi ylen kaunis ja ihana; mutta kukaan ei tiedä missä jäniksellä on polkunsa, sillä olen kuullut verrattavan luontoa ruukkumestariin, joka valmistaa saviastioita, ja ken kerran on tehnyt yhden kauniin astian, se voi tehdä pari kolme ja satakin sellaista. Siitä päätän, että rouva herttuatar voi olla yhtä kaunis kuin neiti Dulcineakin."

Don Quijote kääntyi tällöin herttuattaren puoleen ja lausui: "Teidän korkeutenne tietäköön, ettei kellään vaeltavalla ritarilla maan päällä ole ollut suurempaa lörppösuuta ja pilantekijää aseenkantajana kuin minulla; ja hän kyllä osottaa tämän väitteeni todeksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee muutamiksi päiviksi vastaanottaa palveluksiani." — Siihen vastasi herttuatar: "Minua suuresti miellyttävät Sanchon leikinlaskut, sillä todistavathan ne vain hänellä olevan vireän ymmärryksen. Hilpeä leikinlasku edellyttää aina, kuten tiedätte, armollinen herra don Quijote, sukkelaa ja nerokasta päätä; ja koska Sancho on tuollainen velikulta, niin pidän häntä aika nerokkaana miehenä." — "Lisätkää vielä, suurena lörppönä", huomautti don Quijote. — "Sitä parempi", sanoi herttua, "sillä jos miehellä on paljon sukkelia kompia, ei niitä muutamilla harvoilla sanoilla voikaan lausua. Mutta tähän kiistaan emme tahdo enää tuhlata aikaa, vaan koska Surullisen hahmon ritari tahtoo liittyä seuraamme, niin lähtekäämme tässä lähellä olevaan linnaamme, missä puolisoni ja minä koetamme valmistaa teille niin arvokkaan vastaanoton kuin voimme."

Seurue nousi ratsaille ja alkoi ajaa linnaan päin, herttua ja don Quijote kumpikin herttuattaren sivulla, joka kutsui Sanchon taaksensa, jotta saisi väliin vaihtaa sanoja hänen kanssaan ja hauskuttaa itseään hänen kokkapuheillaan. Kelpo aseenkantaja ei antanut käskettää itseään kahdesti; hän ratsasti rohkeasti ylhäisten joukkoon ja alotti muitta mutkitta keskustelun, johon vuoron perään puuttuivat herttua ja herttuatar, jotka olivat hyvin ihastuksissaan tavatessaan nämät kaksi merkillisintä olentoa maan päällä.

YHDESKOLMATTA LUKU

jossa puhutaan monista ja merkillisistä asioista.

Linnan luo tultua herttua ratsasti edeltäkäsin sisään opastaakseen väkeään sopivalla tavalla vastaanottamaan don Quijotea. Heti kun ritari saapui näkyviin, astui portista vastaan kaksi ratsupalvelijaa pitkiin vadelmanpunaisiin mekkoihin puettuina, jotka nostivat hänet hevosen selästä, kehottaen häntä auttamaan samalla tavalla herttuatarta satulasta. Don Quijote astuikin korkean rouvan luo, ja siinäkös lausuttiin tuhansia koreita kohteliaisuuksia; mutta herttuatar pysyi itsepäisenä eikä sallinut muiden kuin puolisonsa tekevän hänelle tätä palvelusta, koskei muka tahtonut vaivata moista kuuluisata ritaria niin vähäpätöisellä nostettavalla. Herttuan siis lopulta piti ojentaa hänelle kätensä, jonka jälkeen he astuivat linnanpihaan, missä kaksi kaunista neitoa laski ritarin hartioille kalliisti koristetun purppuraviitan. Samassa tuokiossa ilmestyi linnan kaikille parvekkeille herroja ja naisia, jotka huusivat täyttä kurkkua: "Vaeltavan ritariston kunnia ja kukka olkoon tervetullut!" ja monet pirskoittivat hyvänhajuisia vesiä herttuallisen parin ja don Quijoten päälle; viimemainittu oli ylpeydestä ja ihastuksesta vallan suunniltaan. Tämä oli ensi kerta, jolloin hän todellakin varmasti piti itseään vaeltavana ritarina, koska näki itseään niin kuninkaallisesti kohdeltavan kuin kirjoissansa oli lukenut.

Sanchokin astui satulasta ja seurasi aivan herttuattaren kantapäillä linnaan; mutta huolehtien harmonsa kohtalosta kääntyi hän erään arvokkaan näköisen, vanhanpuoleisen hovinaisen puoleen, joka kuului herttuattaren seurueeseen, ja kuiskutti tälle: "Rouva Gonzales vai mikä teidän nimenne onkaan?" — "Nimeni on donna Rodrigues de Grijalva", vastasi puhuteltu; "mitä haluatte, ystäväiseni?" — "Käykääpäs, olkaa niin kiltti, linnanportille, missä löydätte aasin, joka on minun harmoni; tehkää minulle mieliksi ja viekää se talliin, sillä elukkaparka on pelko eikä tohdi olla yksinään." — "Jollei herra ole palvelijaansa parempi, niin olemmepa koko kuoppaan pudonneet", sanoi hämmästynyt kamarirouva. "Menkää, ystäväiseni, menkää muualta etsimään hovinaisia, jotka tahtovat hoidella aasianne, sillä täällä emme ole tottuneet sellaiseen." — "Oh hoh!" huudahti Sancho, "tepä vasta olette hemmoteltu! Niinkuin en olisi kuullut herraltani, joka on koko mestari tuntemaan kaiken maailman ritaritarinoita, että kun Lancelot palasi Britanniasta, palvelivat prinsessat häntä, ja hovineidit, teitä paljon nuoremmat, hoitelivat hänen hevostaan; ja totta vie, arvoisa rouva, minun harmoni on sellainen elukka, etten vaihtaisi sitä Lancelotinkaan ratsuun." — "Kuulkaas vain tuota miestä!" sanoi rouva Rodrigues; "jos olette koiranleuka, niin purkaa niitä jotka sitä sietävät paremmin kuin minä; minulta saatte vain pitkän nenän." Arvon rouva lausui tämän tahallaan niin äänekkäästi, jotta se kuului herttuattaren korviin, joka nähdessään kamarirouvansa vihasta punaisena kysyi tältä mikä häntä vaivasi. "Mikäkö minua vaivaa?" toisti rouva; "tuo hylkiö se minua vaivaa, joka vaatii minua viemään aasiaan talliin ja sanoi, että minua arvokkaammat rouvat ovat hoitaneet jonkun Lancelotin hevosta; ja päälle päätteeksi sanoi hän minua vanhaksi." — "Siinä erehdytte", sanoi herttuatar Sanchoon kääntyen; "donna Rodrigues on vielä vallan nuori, mutta hän käyttää nauhamyssyä leskisäätynsä ja korkean arvonsa merkiksi." — "Enpä ikinä olisi astunut eteenne", puolusteli Sancho itseään, "jos tällä olisin tahtonut pahottaa mieltänne; mutta minä rakastan niin suuresti aasiparkaani, jonka kanssa olen jakanut niin hyvät kuin pahatkin päivät, etten luullut voivani uskoa sitä armeliaamman olennon huostaan kuin tämän arvon rouvan." — "Sancho", torui don Quijote, katsellen tuikeasti aseenkantajaansa, "silläkö tapaa luulet sopivaksi lasketella sanojasi täällä?" — "Armollinen herra", vastasi Sancho, "jokainen valittaa hätäänsä silloin kuin se kiristää; minä muistelin harmoani ja silloin siitä puhelin; jos olisin sen tallissa muistanut, olisinpa puhunut tallissa." — "Sancho on oikeassa", sanoi herttua, "enkä katso olevan aihetta häntä moittia; mutta elköön hän huolehtiko aasistaan, sillä sitä hoidetaan yhtä hyvin kuin häntä itseänsäkin."

Tämän kinastuksen jälkeen, joka suuresti huvitti kaikkia muita kuin don Quijotea, seurue astui sisälle linnaan, missä sankarimme saatettiin isoon saliin, joka oli juhlallisesti koristettu kullan-ja hopeankarvaisilla kankailla ja jossa kuusi nuorta neitosta riisui häneltä varukset, tarkoin noudattaen isäntäväkensä ohjeita. Sittekun häneltä varukset oli riisuttu, seisoi don Quijote keskellä salia ahtaisiin polvihousuihin ja hirvennahkakylteriin puettuna, niin hullunkurisen näköisenä laihoine ja kankeine vartaloineen, ulospistävine poskipäineen ja terävine, pitkine leukoineen, että neitoset olisivat purskahtaneet isoon nauruun, jollei herttuan läsnäolo olisi heitä pidättänyt. Don Quijote pyysi saada vaihtaa pukuaan aseenkantajansa avulla, ja opastettiin sitä varten vielä muhkeampaan huoneeseen, missä pukeutui juhlatamineisiin. Hän ripusti kelpo miekkansa kupeelleen, heitti portilla saamansa purppuralevätin hartioilleen ja pani päähänsä sulkaniekan vihreän metsästyshatun, jonka edellämainitut nuoret neitoset olivat hänelle antaneet; tässä asussa hän astui saliin, missä tapasi neidot asettuneina kahteen riviin, jotka hänen sisään tullessaan kumarsivat hänelle syvään ja lausuivat kohteliaisuuksia; samaan aikaan saapui kaksitoista paashia hovimestarin johdolla viemään vierasta ruokasaliin, missä herttua puolisoineen jo oli odottamassa. Ritari astui arvokkaalla ryhdillä huoneeseen, missä vartoi vain neljää varten katettu pöytä. Herttuapari kävi häntä vastaan ovelle saakka, mukanaan arvokkaan ja hiljaisen näköinen hengellinen herra sitä säätyä, josta Espanjan hoveissa valittiin nuorten ruhtinasten kasvattajat. Monien juhlallisten menojen jälkeen kävivät herttua ja herttuatar pöytään, don Quijote välillään. Kesti vielä hyvän aikaa kinastelua, ken kunniasijalle istuisi; mutta vihdoin voitti herttuan itsepäisyys don Quijoten häveliäisyyden, niin että hän oli pakotettu ottamaan tämän paikan; hengellinen herra istui hänen vastapäätänsä, herttua ja herttuatar pöydän sivuille. Sancho oli kuin pilvistä pudonnut nähdessään miten suuresti hänen herraansa kunnioitettiin. Paistiin päästyä kysyi herttuatar don Quijotelta, mitä uutisia tämä oli saanut neiti Dulcineasta ja oliko hän äskettäin lähettänyt kaunottarelleen joitakuita voittamiaan rosvoja ja jättiläisiä. "Armollinen rouva", vastasi elon Quijote, "minun onnettomuuteni ovat loppumattomat; olen voittanut jättiläisiä ja kurittanut rosvoja ja lähettänyt heidät hänen luokseen, mutta tiedänkö minä edes ovatko nämä tavanneet häntä ja mistä merkistä hänet ovat tunteneet; en tiedä onko hän tullut loihdituksikin, niin että ehkä nykyään esiytyy rumana ja tölppänä talonpoikaistyttönä." —"Sitä puhetta en ymmärrä", huudahti Sancho, "sillä minulle hän esiytyi maailman kauneimpana olentona; ainakin tiedän että hän oli vikkelä ja sorja kuin nuorallatanssijatar. Tietäkääs, armollinen herttuatar, että hän hyppäsi sukkelasti kuin kissa aasinsa selkään." — "Oletteko tekin ehkä nähnyt hänet loihdittuna, hyvä Sancho?" kysyi herttua. "Loihdittunako nähnyt?" vastasi Sancho; "lempo sen sitte olisi nähnyt, jollen minä! Totta tosiaan, olen maar nähnyt hänet niin loihdittuna, ettei kukaan voi sen paremmin loihdittu olla."

"Mutta", jatkoi hän samassa hengenvedossa, "herrani tekee väärin valittaessaan seikkailujensa kovaonnisuutta; jos niiden joukossa on ikäviä, niin on onnellisiakin. Onhan hartain toivomme, että armollinen herrani don Quijote kerran saa kuningaskunnan palkakseen ja hänen uskollinen palvelijansa jonkun saaren hallittavakseen." — "Niin tietystikin, Sancho ystäväiseni", sanoi herttua, "herrasi puolesta lupaan sinulle yhden niistä yhdeksästä saaresta, jotka kuuluvat valtani alle, ja takaanpa ettei se suinkaan ole pienin eikä kehnoin kaikista." — "Polvillesi, Sancho", huusi don Quijote, "suutele hänen korkeutensa jalkoja ja kiitä häntä erinomaisesta armostaan." Sancho teki työtä käskettyä; mutta tällöin hypähti hengellinen herra kiivaasti pöydästä ja sanoi katkerasti herttualle: "Kautta pukuni, jota kannan, armollinen herra, luulenpa että olette yhtä yksinkertainen kuin nämä ihmiskurjat. Onko ihmettä, että he pysyvät hulluina, kun viisaatkin hyväksyvät heidän hullutuksiaan? Ja nyt voitte, teidän armonne, pysyä heidän seurassaan, sillä niin kauvan kuin nuo miehet ovat täällä, en astu jalallanikaan tähän taloon. Minä en enää huoli moittia asioita ja tapahtumia, joita en voi toisiksi muuttaa." Näin sanoen arvoisa herra meni tiehensä välittämättä vähääkään isäntäväen kohteliaista pyynnöistä ja rukouksista.

Kun päivällinen oli päättynyt, tuli sisään neljä neitosta, yhdellä kädessään hopeamalja, toisella pesuvati, kolmannella pari lumivalkoista pyyhinliinaa ja neljännellä, joka oli vetänyt hihansa ylös aina kyynärpäihin saakka, saippuapalanen. Pyyheliinoja kantava neito astui don Quijoten luo ja sitoi liinan hänen kaulaansa; toinen, ensin syvään kumarrettuaan, asetti pesuvadin hänen leukansa alle ja tarttui kiini leukaan. Don Quijotea tämä eriskummainen juhlameno kovin oudoksutti; mutta luullen sen kuuluvan tämän hovin tapoihin, istui hän liikkumattomana kuin virstanpatsas ja kurotti kaulaansa niin pitkälle kuin saattoi. Sitte kaatoi pesuvatia kantava neitonen astiaansa vettä, ja saippuaa pitelevä alkoi saippuoida kärsivällisen ritarin leukaa niin lujasti kuin jaksoi, eikä vain partaa, vaan koko kasvoja ja vieläpä silmiäkin, jotka miesparka oli pakotettu sulkemaan. Herttua ja herttuatar, jotka tästä kepposesta eivät mitään tienneet, katselivat toisiaan hämmästyneinä ja odottivat oudoksuen tämän harvinaisen juhlamenon päättymistä. Sittekuin parturi-neiti oli valanut don Quijoten kasvoille käsivarren paksuisen kerroksen saippuavaahtoa, sanoi hän veden loppuneen ja käski vesiastiaa kantavan toverinsa noutamaan uutta vettä; armollinen herra Quijote sai odottaa sillä välin. Toinen neitonen meni täyttämään käskyä, ja tällä aikaa istui ritari tuolillaan mitä onnettomimman ja naurettavimman näköisenä. Ilveilevät neitoset eivät uskaltaneet katsahtaa herttuan ja herttuattaren puoleen, jotka vuorostaan eivät tienneet rangaistako vaiko palkita heitä tästä odottamattomasta huvista. Viimein saapui vedennoutaja ja don Quijote tuli täydelleen pestyksi.

Tämän hullutuksen vihdoin päätyttyä yrittivät neitoset syvin kumarruksin poistua salista; mutta herttua, joka ei kernaasti sallinut don Quijotea liiaksi loukattavan, pyysi heitä pesemään hänenkin kasvonsa. Neitoset ymmärsivät herttuan tarkotuksen ja suorittivat tehtävänsä tällä kertaa joutuun ja vikkelästi. Sen jälkeen he poistuivat salista syvään kumartaen ruhtinaalliselle isäntäväelleen ja sen vieraalle.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mietitään keinoja Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta.

Herttuapari, jota vieraansa kovin huvittivat, mietti uusia keinoja huvitellakseen heidän kustannuksellaan. He käyttivät viikon päivät valmistaakseen hoviväkeään seuraaviin puuhiin ja veivät sitte don Quijoten metsäkarjun jahtiin, johon otti osaa suurilukuinen seurue, jommoista vain kruunupää hallitsija olisi voinut kokoon haalia. Ritarille tuotiin metsästyspuku, ja Sanchokin sai hienon vihreän puvun. Don Quijote ei kuitenkaan tahtonut pukeutua lahjapukuunsa, selittäen että hänen pian piti uudelleen alkaa vaelluksensa, jolla hän ei tahtonut laahata mitään matka-arkkuja mukanaan; Sancho sitävastoin mielellään vastaanotti saamansa lahjan, ajatellen voivansa sen ensi sopivassa tilaisuudessa vaihtaa runsaaksi rahaksi.

Seuraavana aamuna ritari siis pukeutui rautavaruksiinsa ja Sancho uuteen vihreään pukuunsa, mutta huolimatta hänelle tarjotusta upeasta ratsusta hän kernaammin istui rakkaan harmonsa selkään ja liittyi muiden metsästäjäin joukkoon. Herttuatar esiytyi ylen komeassa puvussa, ja don Quijote talutti pelkästä kohteliaisuudesta ja hienotapaisuudesta hänen tasa-astujaansa ohjaksista, vaikkei herttua sitä olisi sallinut. Tällä tavoin saavuttiin korkeain vuorten ympäröimään metsikköön, jossa heti käytiin metsästyshommiin käsiksi. Koirat päästettiin irti, metsästäjät jakautuivat eri ryhmiin, ja niin alkoi jahti kovasti huutaen ja koirien vimmatusti haukkuessa. Herttuatar laskeusi alas ratsultaan ja asettui terävä metsästyskeihäs kädessään sellaiseen paikkaan, mistä karjujen oli tapana kulkea. Myöskin herttua ja don Quijote asettuivat jalkasin vartoomaan otusta, kumpikin herttuattaren läheisyyteen; Sancho puolestaan varustihe heidän taakseen, uskaltamatta nousta aasiltaan, kun ei arvannut mikä vaara vielä voi kohdata. Tuskin he olivat ennättäneet asettua vartoovaan asentoon, kaikki palvelijat takanaan ja molemmilla sivuillaan, kun heitä kohti säntäsi kauhean iso metsäkarju koirien ahdistamana. Heti tämän hirviön nähtyään don Quijote varusti kilpensä käsivarrelleen ja paljastaen miekkansa astui sitä vastaan; herttuakin eteni samaan suuntaan keihäs kädessään, mutta molempain edelle olisi herttuatar ennättänyt, jollei puolisonsa olisi häntä pidättänyt. Tuskin oli poloinen Sancho äkännyt hirveän pedon, joka torahampaitaan kiristellen ja suu vaahtoa pärskyen tuli suoraan häntä vastaan, kun hän nopeasti hyppäsi aasinsa selästä ja kapusi kaikin kiirein lähellä kasvavaan puuhun; vaan onnettomuudekseen hän tarttui puolivälissä puuta kiini, ja hänen suuremmoisesti ponnistellessaan oksa, jolla hän tempoili, katkesi ja hän jäi riippumaan uuden takkinsa selkämyksestä noin jalan korkeudelle maasta. Vihdoin saatiin karju tapetuksi paikalle monilla keihään pistoilla; ja kun don Quijote, kuullessaan aseenkantajansa hirvittävät huudot, saapui apuun, näki hän Sanchon riippuvan puun oksassa vieressään uskollinen aasinsa, joka ei tahtonut jättää isäntäänsä vaaran hetkelläkään. Ritari pelasti miesparan ikävästä asemastaan, ja niin suuri oli Sanchon ihastus nähdessään itsensä jo turvatuksi, ettei hän suurin surrut takkiansakaan, vaikka hän muuten piti sitä erinomaisessa arvossa.

Sitte nostettiin komea saalis muulin selkään, koristettiin rosmariinin ja myrtin oksilla ja kulettiin riemusaatossa erääseen keskelle metsää pystytettyyn päivätelttaan, jonka alle oli katettu mitä herkullisin pitopöytä. Metsästäjät kävivät heti syömään; ja runsaan aterian kestäessä yö heidät yllätti. Ilta ei ollut niin valoisa kuin muuten tähän keskikesän aikaan; vaan sitä paremmin se kykeni edistämään herttuaparin uusia vehkeitä. Yht'äkkiä koko metsä näytti leimahtavan tuleen ja joka haaralta kuului voimakasta torvien ja rumppujen räminää, niinkuin monia ratsastajaparvia olisi ollut tulossa metsän halki. Tämä valaistus ja melu näytti säikähyttävän kaikkia. Herttua ja herttuatarkin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, ja don Quijote se vasta levitti silmänsä ammolleen. Sancho oli yhtenä pelonvärinänä, eivätkä nekään, jotka vehkeestä tiesivät, voineet peittää hämiään.

Tämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut ratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä karmivalla tavalla. "Hei, airut", huusi herttua, "ken olette ja mitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?" — "Olen paholainen", vastasi airut kammottavalla äänellä, "ja etsin ritari don Quijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita, jotka kulettavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla. Häntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille keinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi." — "Jos olette paholainen kuten sanotte", sanoi herttua, "niin pitäisi teidän tuntea ritari, sillä hän seisoo edessänne." — "No kautta taivaan ja sieluni autuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut", vastasi paholainen, "sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin niistä tärkeimmän." — "Hei, totta tosiaan!" huudahti Sancho, "tuo paholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei hän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä löytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin." Samassa kääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen ja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: "Minut on vastaasi, oi Surullisen hahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että odottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson Dulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä on lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden takasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni henget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit näitten korkeasukuisten henkilöiden seurana." Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti torveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.

Metsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat don Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. — "Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?" kysyi herttua. — "Miksikäs ei?" vastasi don Quijote; "odotan tässä rohkein mielin, vaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni." — "Mitä minuun tulee, niin jos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin sukkelasti matkoihini", virkkoi Sancho.

Tällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi pilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten vaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut ja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä hirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty tuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista, toisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen musiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta, että yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei tykkänään masentuisi. Sanchon mielenmaltista ei ollut merkkiäkään jälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain vaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä kovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt mustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla pihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen valtaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin lumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi kamalan näköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin hirvittävät katsella että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut nähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet herttuan eteen, kohosi vanhus istuimeltaan ja lausui kovalla äänellä: "Minä olen viisas tietäjä Lirgandeo", jonka jälkeen vaunut vierivät edelleen. Sitä seurasivat yhtäläiset ajopelit, joilla istui samalla tapaa puettu ukko. Kohdalle tultuaan tämä huusi: "Minä olen viisas tietäjä Alquif, tuntemattoman Urgandan hyvä ystävä". Sitte tulivat kolmannet vaunut, mutta niillä istuva mies oli julman ja hirveän näköinen; hän huusi raa'alla äänellä: "Olen loitsija Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen sukunsa verivihollinen".

Kun kaikki kolme vaunua oli vyörynyt ohitse ja niiden pyöräin kaamea räminä hiljentynyt, saatiin kuulla mitä ihaninta ja sopusointuisinta soitantoa. Neljättä vaunua veti kuusi valkoista muulia, ja kullakin ratsasti valkoisiin puettu katumuksentekijä, iso palava vahatuohus kädessään. Nämä vaunut olivat kaksi jollei kolmekin kertaa edellisiä isommat, ja laidoilla istui vielä kaksitoista muuta katujaa, hekin tuohuksilla varustetut. Perimmäisenä oli koroke, jolla istui valkoiseen hopeaharsoon ja kiiltäviin helyihin puettu neitonen, jonka näkö vallan huikaisi katsojia. Hänen kasvojaan peitti hieno silkkihuntu, joka ei estänyt näkemästä ihmeen kauniita, nuorekkaita kasvoja. Hänen vierellään istui toinen olento, tykkänään puettu mustaan vaippaan ja kasvoilla musta naamari. Vaunujen tultua herttuaparin ja don Quijoten kohdalle lakkasi niiltä kuulunut soitanto, ja mustaan vaippaan puettu haamu avasi viittansa ja poisti naamarin kasvoiltaan, jolloin kauhistuneet katsojat näkivät luurankomies Kuoleman itsensä ilmi elävänä edessään. Tämä rupesi hitaasti ja kankeasti puhumaan:

"Minä olen viisas velho Merlin, jonka isäksi pahansuopainen panettelu mainitsee pahuuden päähengen itsensä, mikä kuitenkaan ei ole totta. Olen etevin salataitojen harjottajista ja mestari Zoroasterin viisaudessa. Eivät edes vaeltavien ritarienkaan urotyöt ole voineet minun tekojani himmentää. Velhoja mainitaan aina julmiksi ja viekkaiksi, mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa vain tilaisuutta hyväntekemiseen.

"Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla tutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean valitushuokaukset.

"Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä prinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun sydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon ja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.

"Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen nukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la Manchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:

"Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan hahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan selkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että todellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös, jota ilmaisemaan nyt olen tullut."

"Kuulkaappas veitikkata'" huudahti Sancho; "mitä lempoa mies tarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta? Minunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua, jollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean lumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa päätä toiseen maailmaan!" — "Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen", huudahti don Quijote, "sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun kiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa, vaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet niiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo että annan ne sinulle nyt heti paikalla." — "Ei niin, ei niin", sanoi Merlin, "vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen iskut ja niin pitkän ajan kuluessa kuin itse haluaa. Hän saa anteeksi puolet määrästä, jos sallii jonkun toisen piestä itseään, vaikka se tapahtuisi hieman kovakätisestikin." — "Ei omalla kädelläni eikä toisen kädellä, ei kovasti eikä lievästi!" kiukuitsi Sancho. "Minäkö olen siittänyt neiti Dulcinean maailmaan, että minun pitäisi vapauttaa hänet lumouksestaan? Miksi armollinen herra don Quijote ei pieksä itseään? Hänen asiansahan se on, joka alinomaa kutsuu neitiä elämänsä valoksi, sieluksi ja huviksi; hänen asiansa on keksiä ja koetella kaikkia keinoja mitä hyväkseen näkee lumouksen poistamiseksi. Mutta miksi piestä minua, jolla ei asiassa ole mitään osaa?"

Sancho ei vielä ollut päättänyt puolustuspuhettaan, kun lumottu neito nousi valtaistuimeltaan, riisti hunnun kasvoiltaan ja näytti koko ihmeellisen kauneutensa. Hän puhutteli Sanchoa vihaisesti ja katkerasti: "Oi, sinä onneton aseenkantaja, sinä pelkuri ja kanansydän! Jos sinua käskettäisiin, sen vetelys, heittäytymään alas korkeasta tornista, tai syömään sammakoita, käärmeitä tai jotain muuta senkaltaista, niin silloin ei kävisi ihmetteleminen vaikka osottaisitkin vastahakoisuutta; mutta että sinua pelottaa nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, jonka verran jokainen orpokoulun poika saa kuukaudessa, — sen pitäisi saada sinut menehtymään häpeästä ja pöyristyttämään sinua vastaan kaikki hellätuntoiset sydämmet kaikkina aikoina. Käännä, ihmispeto, käännä huuhkajansilmäsi katselemaan minun tähtisilmieni loistavaa kirkkautta, niin näet niiden vuodattavan kyynelvirtoja toisensa perästä, jotka kylvävät vakoja kukoistaville poskilleni. Anna taivuttaa mieltäsi, inhottava ihminen, nähdessäsi minun ikäiseni prinsessan kuluttavan elonsa päivät kehnon talonpoikaisnaasikan muodossani, vaikka nyt sinulle ilmestynkin oikeassa muodossani suuren Merlinin hyvänsuopaisuudesta, joka toivoo kyynelieni sulattavan kivikovan sydämmesi. Tottele, tottele nyt vihdoinkin; ja jollet huomaa tilaani kyllin kurjaksi ja surkuteltavaksi, niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy ikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on kuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi."

"Totta tosiaan", sanoi herttua Sancholle, "nyt menette jo liian pitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava jäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos antaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi, jonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten tietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette ruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi." — "Armollinen herra", rukoili Sancho, "ettekö edes voisi myöntää minulle paria päivää ajatusaikaa?" — "Ei lainkaan", sanoi Merlin, "tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea talonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on suoritettu." — "Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni", sanoi herttuatar; "teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne kohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme hänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia vaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia loukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta urhea mies ei pidä mitään vaikeana."

Kun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn tehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että ruumiille — sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa armeliaisuuden työn, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian verevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua — vastasi aseenkantaja viimein: "Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta, kun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä ja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän, niin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, kuitenkin sillä ehdolla, että saan antaa ne milloin ja missä itseäni vain haluttaa, ettei siis ajasta ja päivämäärästä mitään määrätä; siinä tapauksessa koetan pitää kiirettä, jotta ihmiskunta pääsee nauttimaan neiti Dulcinean ihanuudesta, koska hän todella näyttää olevan kaunis, vaikken sitä uskonut. Ehtona olkoon kaupassa myös, ettei minun tarvitse piestä itseäni niin tuimaan että veri vuotaa; ja että jos joku lyönti menee sivu selkäni, se kuitenkin otetaan lukuun. Ja vielä, että jos sattuisin erehtymään laskuissani, niin herra Merlin, joka on kaikkitietävä, pitää huolta siitä ja ilmottaa minulle, puuttuuko vielä monta vai onko tullut liikaa." — "Liika lyönneistä ei tarvitse pitää lukua", sanoi tietäjä, "sillä kun määrätty luku on tullut täyteen, niin on neiti Dulcinea silloin irti lumouksesta ja on silloin kiitollisena tuleva palkitsemaan kelpo Sanchoa hänen uhrautuvaisuudestaan. Elkää siis huolehtiko ollenkaan liika- tai vajaa määrästä, ja mitä minuun tulee, niin taivas varjelkoon minua milloinkaan pettämästä ketään ihmistä hiuskarvankaan vertaa." — "Siinä tapauksessa", sanoi Sancho, "tyydyn kärsivällisesti kovaan kohtalooni; minussa on kyllä miestä tekemään mieliksi muillekin. No niin, hyvät herrat, suostun selkäsaunaan niillä ehdoilla kuin mainitsin."

Sanchon lausuttua päättävän sanan alkoi soitanto jälleen ja tykeillä ammuttiin ja don Quijote halasi ja suuteli urheata asemiestään. Herttua ja herttuatar ynnä muut seurueen jäsenet osottivat rajatonta tyytyväisyyttään asian onnellisen ratkaisun johdosta, jonka jälkeen vaunut taas lähtivät liikkeelle, jolloin ihana Dulcinea nyykäytti päätään herttua parille ja kumarsi syvään jalomieliselle vapauttajalleen.

Tällä välin alkoi hymyilevä aamurusko kullata vuortenhuippuja, ja herttuapari palasi ylen tyytyväisenä metsästykseensä ja vehkeensä onnistumiseen linnaansa, päättäen vielä jatkaa näitä leikkejä, jotka heitä niin suuresti viehättivät.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Sancho maaherrakunnassaan ja mitä hän siellä toimitti.

Urhea asemies tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja rukoili hartaasti lykkäämään selkäsaunaa toistaiseksi, sillä hän oli toivonut heti päästä lähtemään lääniinsä. Hänen valituksensa kävivät niin kiihkeiksi ja rasittaviksi, että hänelle päätettiin antaa paikalla maaherran arvo. Hän teki useita ilmahyppyjä kuullessaan tämän iloisen uutisen ja lähti herransa ja mestarinsa puheille oppimaan tältä hallitsemisen vaikeaa taitoa.

Päivälliseltä noustuaan don Quijote kirjoitti Sancholle useita tärkeitä ohjeita, käskien tämän niitä huolellisesti säilyttämään ja luetuttamaan itselleen milloin halusi. Mutta heti paperin käsiinsä saatuaan Sancho sattumalta pudotti sen lattialle, jolta joku hovilainen sen löysi ja vei herttuaparille, joka ei voinut kyllikseen ihmetellä ritarin älykkäisyyttä ja hulluutta. Leikkiä jatkaakseen he lähettivät Sanchon matkaan ison seurueen kera. Viimeksimainittua johti herttuan hovimestari, joka oli aika koiranleuka ja ennen kerrottujen vehkeiden pääasiallinen keksijä.

Sancho lähtikin viimein tärkeälle matkalleen, paljon väen seuraamana, puettuna siviilivirkamiehen pukuun, jonka päällä oli avara kellanruskea kamlottikauhtana ja päässään lakki samasta kankaasta, sekä ratsastaen lyhyillä jalustimilla varustetulla muulilla. Herttuan käskystä talutettiin hänen takanaan hänen omaa aasiaan, joka oli saanut ihkasen uuden loimen ja runsaasti koreita silkkitupsuja; tavan takaa Sancho katsahtikin rakkaaseen harmoonsa ja oli niin tyytyväinen sen seuraan, ettei olisi vaihtanut osaansa Saksan keisarinkaan kanssa. Ottaessaan jäähyväisiä herttualta ja herttuattarelta suuteli hän heidän käsiään sekä syleili surumielin herransa polvia, joka kyyneleet silmissä antoi hänelle siunauksensa.

Jonkun aikaa kulettuaan mainio maaherramme saapui seurueineen erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli noin tuhatkunta asukasta ja joka oli paraita herttuan alueella. Hänelle uskoteltiin että se oli Baratarian saari; joko sitte kaupungin nimi oli Baratorio tai oli se vihjaus, että maaherruus oli hänelle annettu vain pilanpäiten.[10] Seurueen tultua kaupungin portille (kaupunki oli nimittäin varustettu ympärysmuurilla) saapuivat asukkaat vastaan kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja osottivat yleistä mielihyvää ja kunnioitusta uudelle maaherralleen; he veivät hänet joukolla pääkirkkoon, jossa jumalanpalveluksen päätyttyä hänelle hullunkurisilla juhlamenoilla ojennettiin kaupungin avaimet ja hänet tunnustettiin Baratarian saaren elinkautiseksi kuvernööriksi. Uuden maanisän puku, pitkä parta ja hänen pieni paksu vartalonsa herättivät hämmästystä ei vain kaikissa niissä, jotka eivät tunteneet jutun oikeaa juonta, vaan myöskin niissä, jotka siitä olivat perillä. Kirkosta hänet saatettiin tuomiosaliin, missä herttuan hovimestari lausui hänelle: "Tällä saarella, herra kuvernööri, on ikimuistoisista ajoista ollut tapana, että jokaisen uuden maaherran on vastattava johonkin vaikeaan kysymykseen, jotta asukkaat saavat käsityksen hänen älystään ja sen mukaan joko riemuitsevat tai murehtivat hänen tänne tulostaan."

Hovimestarin näin puhuessa Sancho huvikseen katseli muuatta isoilla kirjaimilla täytettyä taulua, joka oli ripustettu hänen istuimensa vastapäätä; ja koska hän ei osannut lukea, kysyi hän mitä tuo 'maalaus' esitti. "Teidän armonne", hänelle vastattiin, "siihen on merkitty päivä, jolloin saavuitte tänne, ja kuuluu kirjoitus muuten: Tänä päivänä, sitä ja sitä kuuta, sinä ja sinä vuonna, otti hänen ylhäisyytensä don Sancho Pansa käsiinsä tämän saaren hallinnon; hoitakoon hän sitä onnella monta monituista vuotta!" — "Ketä kutsutte Sancho Pansaksi?" — "Tietysti teidän armoanne, korkea herra", vastasi hovimestari, "sillä tälle saarelle ei koskaan ole saapunut ketään muuta Sancho Pansaa kuin se, joka nyt istuu tuomarinistuimella." — "Sittepä ilmotan teille, ystäväiseni", sanoi Sancho Pansa, "ettei minulla ole mitään don'ia nimeni edessä eikä kellään toisellakaan suvussamme; nimeni on yksinkertaisesti vain Sancho Pansa, Pansa oli isäni ja isoisäni ja kaikkien muidenkin esi-isäini nimi, ilman mitään don'ia tai muuta koristusta. Luulen muuten tällä saarella löytyvän don-herroja enemmän kuin rannalla piikiviä. Mutta kärsivällisyyttä vain; jos valtani kestää edes joitakuita päiviä, niin vannonpa että perkaan pois kaikki sellaiset don-herrat, jotka minua kiusaavat pahemmin kuin mikään hyttysparvi. Mutta siitä sittemmin; nyt kysy multa mitä vain mielit, herra hovimestari, minä vastaan siihen miten parhaiten taidan, välittämättä siitä murehuttaako se kansaa vaiko ilahuttaa."

Silloin astui kaksi miestä maaherran eteen, toinen talonpoikaisen näköinen, toinen taasen tunnettiin räätäliksi sakseista, joita piti kädessään. "Herra kuvernööri", sanoi räätäli, "tulemme tämän talonpojan kera armonne eteen seuraavassa asiassa: Tämä kelpo mies tuli tänään työhuoneeseeni — olen nimittäin kaikkien läsnäolevain herrojen luvalla ulosoppinut räätälimestari — ja työnsi mulle palan kangasta kouraan, kysyen oliko siinä tarpeeksi ainetta päähineeksi. Minä laskin palasen suuruuden ja vastasin myöntävästi. Hän nähtävästi epäili, kuten silloin epäilin, ja epäilinkin oikein, että minä varastaisin häneltä osan kangasta, sillä niin sellaiset ilkeäluontoiset ihmiset aina ajattelevat meistä räätäleistä; ja todella hän kysyikin minulta, riittikö kankaassa kahteen päähineeseen. Arvasin miehen ajatuksen ja vastasin taaskin myöntävästi. Niin hän sitte tinki tinkimistään, kunnes tulimme viiteen päähineeseen. Vastasin myöntävästi aina tähän saakka. Nyt hän on tullut hakemaan päähineitään, minä annan ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minun vielä maksamaan kankaan tai antamaan sen hänelle takasin."

"Onko kaikki niinkuin räätäli on kertonut?" kysyi Sancho talonpojalta. — "Kyllä, teidän armonne", vastasi tämä; "mutta käskekää hänen näyttämään valmistamansa päähineet." — "Oh, kernaasti", sanoi räätäli. Samalla hän veti povestaan esiin ja näytti sormiensa päissä viisi pienoispäähinettä sanoen: "Kas tässä on päähineet, jotka tuo kunnon mies minulta tilasi; ja taivas ja omatuntoni todistavat, että täsmällisesti käytin niihin koko kankaan, tutkikoot vain lautamiehet työni laadun." Koko oikeusyleisö purskahti nauramaan niin hyvin kääpiöpäähineelle kuin riitajutun outoudelle. Mutta Sancho julisti, hetken aikaa mietittyään, seuraavan päätöksen: "Minusta ei tämä juttu tunnu kannattavan pitkää tuumailemista; minä määrään räätälin menettämään työpalkkansa ja talonpojan kankaansa ja päähineet annettavaksi vangeille, ja sillä hyvä!" Kaikki läsnäolijat nauroivat nyt päätökselle, joka pantiinkin toimeen.

Sitte astui esiin kaksi vanhusta, toinen nojautuen paksuun keppiin. Kantaja heistä sanoi Sancholle: "Armollinen herra, joku aika sitte lainasin tälle miehelle kymmenen kultarahaa hänen kovaan tarpeeseensa, ehdolla että hän ensi vaatimallani maksaisi velkansa. Useita päiviä armahdin häntä, jottei hän joutuisi uuteen pulaan; mutta kun näin ettei hän ajatellutkaan maksaa rahojani takasin vaadin niitä häneltä useaan kertaan. Vaan hän ei ainoastaan ole maksamatta minulle velkaansa, vaan vieläpä julkeaa kieltää sen, tahi sanoo etten ollenkaan ole vaatinut sitä takasin, tahikka että jos sen olen tehnyt, on jo suorittanut velkansa. Minulla ei ole yhtään todistajaa ja sen vuoksi pyydän teidän armoanne vannottamaan häntä; jos hän vannoo puheensa oikeaksi niin annan rahat hänelle lahjaksi Jumalan ja oikeussalin läsnäollessa." — "Mitäs teillä tähän on sanottavaa, ukkoseni?" kysyi Sancho toiselta vanhukselta. — "Armollinen herra", äijä vastasi, "myönnän kyllä saaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on niitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis vannomaan maksaneeni kunnolla koko velan." Kuvernööri käski hänen nostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle, niinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille, kuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: "Tunnustan saaneeni lainaksi kymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle hänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä uudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen." Suuri maaherra kysyi oliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska toinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan tunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti unohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen otti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.

Nähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen kärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin, pää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä kohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko löytyikin ja tuotiin sisään. "Anna tänne keppisi", komensi Sancho, "minä sitä hiukan tarvitsen." — "Kas tässä, teidän armonne", sanoi äijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: "Siinä, ukkoseni, saat maksusi". — "Mitä tarkotatte, armollinen herra?" huudahti miesparka; "onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?" — "On kyllä", vastasi kuvernööri, "on varmastikin, tai olen minä suurin pöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä hallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!" Niin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa. Kaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa ja kyselivät miten hän tiesi rahojen olevan keppiin kätkettyinä. "Siitä sen arvasin", vastasi Sancho, "että vastaaja vannoissaan ilman mitään tarvetta laski keppinsä kantajan käsiin ja sitte sieppasi sen kiireesti takasin." Vanhukset menivät tiehensä, toinen tyytyväisenä, toinen häpeissään; eikä kukaan läsnäolijoista oikein tiennyt oliko uusi kuvernööri pähkähullu vai rikkiviisas.

Kun vastaanotto oli päättynyt, saatettiin Sancho muhkeaan palatsiin, missä oivallinen päivällinen odotti juhlasalissa; hänen astuessaan sisään pärähtivät airueitten torvet, ja neljä paashia kiiruhti tarjoomaan hänelle vettä kättenpesua varten, jonka toimen Sancho hyvin arvokkaasti suoritti. Sitte soitto lakkasi ja Sancho istui yksin pöytään. Hänen viereensä asettui seisomaan muuan henkilö, joka sittemmin osottautui olevansa lääkäri, pieni valaanluinen keppi kädessä. Eräs palvelijoista otti pois kallisarvoisen liinan, joka oli peittänyt hedelmämaljan ja monilukuisia ruokavateja. Toinen, joka näytti olevan oppinut mies, luki ruokasiunauksen, muuan paashi solmi pitsireunaisen suuliinan Sanchon leuvan alle ja hovimestari ojensi hedelmämaljan hänen eteensä. Mutta tuskin oli kuvernööri ennättänyt saada ensi palan suuhunsa, kun lääkäri sauvallaan kosketti maljaa, ja se kiiruimmiten korjattiin pois. Hovimestari asetti esiin toisen ruokalajin, jota Sancho aikoi maistaa; mutta taaskin oli mies keppineen varalla ja vati vietiin pois yhtä joutuun kuin edellinenkin.

Tämän nähdessään Sancho tuli vallan ihmeisiinsä, ja katsellen avosuin kaikkia läsnäolevia kysyi hän, oliko päivällinen vain jokin silmänkääntäjäntemppu, jossa kaikki ruokalajit katosivat järjestään näkymättömiin, sitä mukaa kun niitä esille tuotiin. Tähän vastasi lääkäri: "Armollinen herra, täällä ei ole lupa syödä muulla tavoin kuin mitä yleinen tapa säätää kaikilla saarilla, missä on maaherroja. Minä, teidän armonne, olen lääkäri ja pidän kuvernöörin terveydestä hellempää huolta kuin omastani, miettien ja tutkien yötä päivää hänen ruumiinsa rakennusta ja terveytensä tilaa, jotta voisin sairaudentapauksessa hänet parantaa; ja tärkein tehtäväni on olla läsnä hänen aterioillaan salliakseni hänen syödä mikä hänelle on terveellistä ja poistaakseni mikä on vatsalle vaarallista Sen vuoksi annoin viedä pois hedelmät, koska ne ovat liian vetisiä, ja paistin, koska se oli liiaksi maustettua ja sentähden janoa kiihottavaa; sillä ken liian paljon juo, se hävittää ruumiinsa perusnesteen, joka on terveen elämän pääedellytys." — "Mutta niin ollen saanen toki maistaa noita peltopyitä, jotka näyttävät olevan hyvin paistetut eivätkä varmaankaan ole mulle vahingollisia." — "Taivas varjelkoon teidän armoanne niihin koskemasta, minä en sitä ikinä salli." — "Miksi niin?" — "Sen vuoksi että suuri oppi-isämme Hippokrates, lääketieteen valo ja johtotähti, sanoi: Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima s.o. kaikki ylensyöminen on vaarallista, mutta etenkin peltopyiden syöminen on vaarallisinta." — "Jos niin on", sanoi Sancho, "niin pyydän herra tohtorin valitsemaan pöydällä olevista ruoista jotain, mistä minulle on enimmän hyötyä ja vähimmän vahinkoa, ja antakaa sitte minun syödä rauhassa, sillä olen nääntymäisilläni nälkään, ja eihän lääketiedekään sellaista onnettomuutta katsone terveydelleni hyödylliseksi." — "Teidän armonne on oikeassa", sanoi lääkäri; "minun mielipiteeni on, ettette maista näitä keitettyjä kaniineja, sillä ne ovat hienovillaisia eläimiä; eikä vasikanpaistikaan ole terveellistä sillä sekin on liiaksi maustettua. Tätä nykyä suosittelisin teidän armollenne tusinan verran pieniä äyriäisiä ynnä muutamia ohuita leikkeleitä syltättyä porsasta, jotka saattavat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta."