Tätä oppinutta puhetta kuunnellessaan Sancho nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan katsellen lääkäriä läpitunkevin silmäyksin; ja tämän sanatulvan viimein päätyttyä hän arvokkaasti kysyi, mikä tohtori oli miehiään ja missä hän oli oppinsa saanut. "Herra kuvernööri, nimeni on Pedro Rezio Täynnä Aavistusta ja olen kotoisin Menematkaasi nimisestä kylästä, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovarin välillä oikealle kädelle päin, ja tohtorinarvoni olen saavuttanut Osunan yliopistossa." — "No hyvä" vastasi Sancho katsellen lääkäriä vihasta leimuavin silmäyksin, "kuulkaapas nyt mitä sanon, te herra tohtori Pedro Rezio Täynnä Huonoja Aavistuksia, joka olette kotosin Menematkaasi kylästä Caracuelin ja Almodovarin välillä, sutikaa paikalla nähtävistäni niin pitkältä kuin tietä piisaa, tai vannon kautta päivänvalon, että otan sauvan paksumman kuin teidän puikkonne ja paukutan teitä ja teidän tapaisianne siksi kun koko saarella ei löydy lääkärinhaiventakaan, ainakaan ei sellaisia, jotka eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään; oppineita ja taitavia lääkäreitä kyllä osaan pitää arvossa ja kunniassa."
Nähdessään kuvernöörin niin suuttuneena ja kuullessaan hänen julmia uhkauksiaan lääkäriparka luimisti korviaan ja yritti kiiruusti paeta salista, mutta silloin kuului postitorven toitotus pihalta; hovimestari katsahti ulos akkunasta ja palasi sitte tällä sanomalla: "Siellä tuli sanansaattaja armolliselta herraltamme herttualta; hän tuo varmaan jonkun tärkeän viestin." Sanansaattaja säntäsi sisään hikisenä ja hengästyneenä ja veti povestaan kirjeen, jonka antoi kuvernöörille; tämä ojensi sen hovimestarille, jotta hän lukisi päällekirjoituksen, joka kuului: "Don Sancho Pansalle, Baratarien kuvernöörille, omaan tai hänen sihteerinsä käteen." — "Kuka täällä on minun sihteerini?" kysyi Sancho. — "Minä se olen, armollinen herra", vastasi muuan nuori mies; "sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja sitäpaitsi olen biskayalainen." Uusi sihteeri luki kirjeen ja sanoi sen olevan salaista laatua. Sancho viittasi kaikkia muita paitsi hovimestaria poistumaan, jonka jälkeen sihteeri luki kirjeen, joka oli näin kuuluva:
"Tietooni on tullut, herra don Sancho Pansa, että jotkut minun ja saarenne viholliset aikovat hyökätä kimppuunne jonakin yönä, en tarkoin tiedä minä; teidän on siis oltava valpas ja varovainen, jotteivät he teitä äkkirynnäköllä yllätä. Tiedän myös luotettavien vakoojien kautta, että neljä valepuettua henkilöä on saapunut kaupunkiinne ottaakseen teitä hengiltä, koska pelkäävät neroanne ja urhokasta käytöstänne. Pitäkää siis silmänne alati auki ja tutkikaa tarkoin niitä jotka pyrkivät puheillenne, elkääkä syökö mitään siitä mitä eteenne pannaan. Olen kyllä lähettävä teille apua, kun niiksi tulee. Jääkää hyvästi; luotan älyynne; joka teidät selvittää tästä pulasta. Annettu täällä elokuun 16 päivänä klo 4 aamulla.
Ystävänne Herttua."
Sancho pelästyi suuresti kuullessaan kirjeen uhkaavan sisällön, ja molemmat toisetkin läsnäolevat teeskentelivät säikähdystä; sitte sanoi Sancho hovimestarille: "Kaikkein ensimmäiseksi työksi ja yhtään hetkeä hukkaamatta on tuo lemmon tohtori pantava käsi- ja jalkarautoihin taottuna maanalaiseen tyrmään, sillä jos ken väijyy henkeäni on se hän, joka uhkaa minua pahimmalla surmalla kaikista, nimittäin nälkäkuolemalla. Mutta ensin tuotakoon minulle palanen leipää ja joku naula viinirypäleitä, sillä niitä ei kukaan voi myrkyttää. En tahdo enää pysyä pystyssä vinkuvasta nälästä; ja kun tästä kohta on lähdettävä taisteluun, on välttämätöntä vahvistaa itseään ruoalla, sillä vatsa se on joka virkistää rohkeutta, eikä rohkeus vatsaa. Te, sihteeri, vastatkaa heti hänen armolleen herttualle, että kaikki toimitetaan hänen käskyjensä mukaan."
Kun Sancho oli päättänyt puheensa, ilmotettiin erään talonpojan pyrkivän päästä armollisen herran puheille jossakin erittäin tärkeässä asiassa. "Lempo soi, nuo ihmiset tärkeine asioineen ovat ihan noiduttuja!" ärähti Sancho. "Kuinka he tosiaan voivat olla niin typeriä, etteivät huomaa että tällaiset hetket päivässä ovat kerrassaan sopimattomia heidän jaaritustensa kuulustelemiseen? Me maaherrat, ja tuomarisihmiset emme kai heidän mielestään olekaan lihasta ja verestä luotuja emmekä muka tarvitse rahtuakaan lepoa hallitustoimistamme! Totta vie, jos maaherruuttani vielä jonkun aikaa jatkuu, mitä suuresti epäilen, niin kiristänpä kun kiristänkin kaikkia noita anomuksentekijöitä koville. Sanokaa sille heittiölle, että laputtaa tiehensä; ja tuokoon hovimestari joutuun mulle ruokaa, sillä en tahdo olla kuvernööri vain nälkään nääntyäkseni."
Tohtori Pedro Rezio, jota ei liiaksi oltu hätäilty tyrmään panna, lupasi kuvernöörille vankan illallisen, vaikka se sotikin kaikkia Hippokrateen sääntöjä vastaan; ja tämä lupaus sai Sanchon unohtamaan entisen mielikarvautensa lääkäriä kohtaan. Illan tultua — joka Sanchon mielestä ei tahtonut konsanaan tulla — katettiin pöytään kylmää häränpaistia punasipulin kera ja pari keitettyä vasikanjalkaa, jotka suuruudesta päättäen olivat kuuluneet sangen vanhalle vasikalle. Kelpo kuvernööri katseli ruokia ihastunein silmäyksin ja kävi niihin reippaasti käsiksi; mutta kesken syöntiään hän virkkoi tohtori Pedrolle:
"Kuulkaahan, herra tohtori, elkää huoliko vast'edes antaa mitään makeuksia tai herkkuruokia syödäkseni, sillä ne panevat vatsani epäkuntoon; se on tottunut vuohen- ja naudanlihaan, silavaan, kuivattuun suolalihaan, nauriisiin ja sipuliin; jos sille joskus tarjotaan herrasväen ruokia, niin käy se kovalle ja oksentaa ne ulos. — Mutta kun tästä pian lähdemme valtamatkalle maakuntaan, niin ilmotettakoon siitä minulle ajoissa, sillä aijon tykkänään puhdistaa tämän saaren roistoista ja joutilaista; sillä tietäkää, että sellaiset vetelykset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläiskeossa, jotka syövät työmehiläisten kokooman hunajan. Aijon suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita hyvettä ja ennen kaikkia pitää uskontoa ja hengellisen säädyn arvoa kunniassa. Miltä tällainen ohjelma teistä tuntuu, hyvät ystävät? Olenko puhunut mitään tuhmuuksia vai oliko kaikki kuin ollakin pitää? Ettenkö vain suotta vaivannut aivojani?" — "Armollinen herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "se mitä puhuitte oli kerrassaan järkevästi ja oikein ajateltu; ja minua ihmetyttää, että koulunkäymätön mies — kuten teidän armonne luulen olevan — osaa sanoa niin monia ja tärkeitä totuuksia niin ytimekkäässä ja viisaassa muodossa. Se käy yli kaiken sen mitä ne, jotka teidät tänne lähettivät, ja me, jotka tänne mukananne tulimme, voimme lainkaan odottaa teidän hengenlahjoiltanne. Mutta joka päivähän maailmassa saadaan nähdä jotain uutta; pilasta tulee totuus, ja pilantekijät huomaavat itse tulleensa pilan esineiksi."
Syötyään lääkärin luvalla vatsansa täyteen Sancho lähti hovimestarin ja kirjurin seuraamana valtamatkalleen, virkasauvansa kädessään ja niin uljaan näköisenä kuin mahtavalta maaherralta sopi odottaakin. Joitakuita katuja tarkasteltuaan he kuulivat etäältä miekankalsketta; he kiiruhtivat sinnepäin ja näkivät kaksi miestä keskenään kamppailevan, jotka oikeudenpalvelijat nähdessään heti taukosivat; ja toinen huusi: "Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Onko se laitaa, että avoimella kadulla miekka kädessä hyökätään ihmisten kimppuun?" — "Rauhoittukaa, hyvä mies", sanoi Sancho, "ja sanokaa minulle riitanne aihe, sillä minä olen maaherra itse."
Toinen taistelijoista alotti silloin: "Herra kuvernööri, kerron sen teille muutamalla sanalla. Teidän armonne tietäköön, että tämä kunnon veikko oli juuri sisällä pelihuoneessa tässä vastapäätä ja voitti enemmän kuin tuhannen realia ties millä keinoin; ja minä, joka olin läsnä, ratkaisin useamman kuin yhden epäilyttävän tapauksen hänen edukseen, vaikka omatuntoni sanoi toista. Hän meni tiehensä voittoineen, ja kun odotin hänen antavan siitä minulle osan palkinnoksi — kuten tapa on antaa arvossapidetyille henkilöille, jotka alinomaa ovat läsnä sekä oikeassa että väärässä pelissä, ratkaistakseen riitaisia kohtauksia ja estääkseen siten verenvuodatusta — ei hän antanut minulle mitään, vaan sulloi rahat taskuunsa ja meni ulos. Harmissani juoksin hänen jälkeensä ja pyysin kohteliaasti ainakin kahdeksaa realia, sillä hän tietää, että olen arvossapidetty henkilö enkä ole missään virassa tai ammatissa, koskei vanhempani ole minua mihinkään sellaiseen opettaneet eivätkä myöskään jättäneet mulle mitään perinnöksi. Mutta tuo konna, tuo väärinpeluri ja suurvaras ei tahtonut antaa mulle enempää kuin neljä realia, josta teidän armonne huomaa, ettei hänellä ole pisaraakaan hävyn- ja kunniantuntoa itsessään; mutta kautta kunniani, jollei teidän armonne olisi saapunut, olisinpa häneltä nipistänyt voiton taskustaan ja opettanut hänelle, miten arvon- ja kunnianmiehiä on kohdeltava." — "Mitäs teillä tähän on sanottavaa?" kysyi Sancho toiselta. Tämä myönsi vastustajansa kyllä kertoneen ylipäänsä oikein, mutta että hän sen vuoksi ei ollut tahtonut antaa tälle neljää realia enempää, koska oli usein ennenkin antanut hänelle saman määrän ja koska sellaisten miesten aina on kohteliaasti ja iloisella mielellä otettava vastaan mitä heille annetaan, eikä suinkaan rakennettava riitaa voittajan kanssa, jolleivät varmuudella tiedä tämän pelanneen väärin ja voiton siis olevan myöskin väärän; paras todistus siitä, että hän oli rehellinen mies eikä mikään petturi oli juuri se seikka, ettei hän ollut mitään antanut, sillä väärinpelaajat ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka huomaavat heidän väärän pelinsä. — "Niin on todella asianlaita", sanoi hovimestari, "ja nyt on teidän armonne päätettävä, miten näiden miesten suhteen on meneteltävä." — "Meneteltävä on näin", julisti Sancho tuomionsa: "siitä mitä olette voittanut oikein tahi väärin tai keinolla millä hyvänsä, on teidän paikalla hellitettävä kantajalle sata realia ja sen lisäksi vaivaisille kolmekymmentä; ja te, jolla ei ole mitään virkaa tai ammattia tällä saarella, vaan joikailette joutilaana ympäriinsä, pistäkää paikalla taskuunne nuo sata realia ja pötkikää huomispäivänä tiehenne saarelta, mistä olette karkotettu kymmeneksi vuodeksi, uhalla että jos ennen palaatte, saatte pitkittää puuttuvat vuodet tulevaisessa maailmassa, sillä totisesti ripustan teidät silloin hirteen killumaan, tai jollen juuri itse, niin on ainakin pyöveli tekevä sen minun käskystäni. Ja suu poikki nyt jok'ainoalta, muuten saatte nahkaanne." Saaliinjako toimitettiin heti, mutta kuvernööri viipyi vielä hetkisen paikalla ja sanoi: "Joko en mahda mitään tai hävitän sitte kaikki nuo kirotut peliluolat, sillä ne ovat minusta perin turmiollisia."
Mutta vähitellen alkoi herttuan väki kyllästyä Sanchon hallitukseen ja miettiä keinoja syöstäkseen hänet vallasta. Kelpo kuvernöörillämme ei ollut näistä salahankkeista vähintäkään aavistusta, vaikka hän tosin itsekin halasi pois tuon kovin niukan ruokajärjestyksen takia. Siitä huolimatta hän urheasti hoiti virkansa tehtäviä, antaen joukon mainioita säädöksiä hyvästä hallinnosta luulotellulla saarellaan. Niinpä hän sääsi, ettei siellä saanut olla elatusvarojen tukuttainmyyjiä ja -ostajia, ja että sinne sai tuottaa viiniä mistä hyvänsä, kuitenkin sillä ehdolla että tuontipaikan nimi ilmotettiin, jotta viinin hinta voitaisiin määrätä sen hyvyyden ja arvon mukaan; ja ken vettä viiniin sekottaisi tai sen nimen toiseksi muuttaisi, rangaistaisiin kuolemalla. Hän alensi hinnan kaikenlaisista jalkineista, koska ne hänen mielestään olivat liian korkeat; määräsi täsmälliset palvelijain palkat, jotka siihen asti olivat olleet kokonaan riippuvaiset isäntäväen mielivallasta. Vielä hän sääsi mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka päivin tai öin lauloivat kevytmielisiä ja siveettömiä lauluja; samaten kiellettiin sokeita laulamasta ihmetöistä, jollei heillä ollut mukanaan laillista todistusta ihmetyön todellisuudesta; sillä Sancho arveli useimpien sokeitten ylistämäin ihmetöitten olevan keksittyjä ja vain vahingoittavan todellisia ihmeitä. Lopuksi hän asetti tarkastajan köyhien tilaa valvomaan, ei näitä vainoomaan, vaan tutkimaan heidän todellista tilaansa; sillä teeskennellyn vaivaisuuden ja valheellisten kyynelten varjolla liikkuu monesti terveitä mutta perheellisiä ihmisiä kerjäämässä. Sanalla sanoen hän sääsi niin oivallisia lakeja, että niitä saarella vielä tänäpäivänäkin noudatetaan ja kutsutaan suuren kuvernöörin Sancho Pansan laeiksi.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Sanchon hallituksen lyhyt loppu.
Maailmassa ei mikään pysy alallaan, vaan kaikki on alituisessa kiertokulussa. Päivä seuraa yötä, varjot valkeutta; vain ihmiselo kiiruhtaa loppuaan kohti kiiruummin kuin aika, eikä sillä täällä ole toivoa uudistuksestaan, ennenkun vasta tulevaisessa elämässä, joka sille ei mitään rajoja aseta. — Tämän yleisen mietelmän voi sovittaa Sanchonkin hallituksen lyhyeen loppuun; se kantoi hedelmiä vähän aikaa, mutta katosi sitten kuin sumu ilmaan.
Maaherramme makasi vuoteessaan hallituskautensa seitsemäntenä yönä perin kyllästyneenä, ei suinkaan ravinnon runsauteen, vaan alituiseen tuomaritoimeen ja uusien lakien ja asetusten säätämiseen; ja uni oli juuri painamaisillaan hänen silmänsä umpeen, kun hän kuuli kellojenlämpytystä ja kovaäänisiä huutoja, aivan kuin koko saari olisi ollut kumoon menemässä. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kuunteli tarkkaavaisesti, aprikoiden unisissa aivoissaan syytä moiseen meluun; mutta sen sijaan että olisi päässyt siitä selville hän vallan hämmentyi ja pelästyi, kun edelliseen meluun vielä yhtyi torvien toitotusta ja rumpujen räminää. Hän kavahti pystyyn ja juoksi paitasillaan huoneensa ovelle, mistä näki käytävää pitkin luoksensa juoksevan parikymmentä miestä tai enemmänkin, käsissä palavat soihdut ja paljaat miekat ja huutaen täyttä kurkkua: "Aseihin, aseihin, herra kuvernööri! Nopeasti aseihin, sillä lukematon vihollisjoukko on tunkeutunut saarellemme, ja me olemme hukassa, jollei teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne meitä pelasta!" — "Millä minä sitte itseni asestaisin?" kysyi Sancho, "ja mitä minä miesparka aseiden käyttelystä ymmärrän? Sellaiset asiat on parasta uskoa isännälleni don Quijotelle, joka kädenkäännähyksellä hajottaa kokonaiset vihollisjoukkiot; minä poloinen en taida niistä asioista sanoa sitä tai tätä." — "Ah, herra kuvernööri, mitä arkuutta tuo on! Tahdotteko hyljätä meidät pulassamme? Tuomme teille hyökkäys- ja puolustusaseita joka laatua, joilla teidän armonne on hetipikaa varustautuminen ja oltava johtajamme, niinkuin oikean maanisän tulee." — "No, asestakaa minut sitte Herran nimessä!" sanoi Sancho.
Heti tuotiin kaksi suurta kilpeä, jotka nuorilla sidottiin hänen ylleen paljaan paidan päälle, toinen vatsa- toinen selkäpuolelle, niin että miesparka oli ahdettu kuin kahden seinän väliin, voimatta lainkaan taivuttaa polviaan tai edes astua askeltakaan eteenpäin. Käteen hänelle työnnettiin pitkä keihäs, jonka avulla hän vaivoin pysyttelihe pystyssä. Asestettuaan hänet tällä tavoin veitikat pyysivät häntä asettumaan joukon etupäähän ja johdattamaan sitä vihollisia vastaan, sanoen että kun hän kerran oli heidän johtotähtenään, oli voitto varmasti heidän. "Miten lemmon lailla luulette minun voivan kävellä?" kysyi Sancho; "enhän edes voi taivuttaa polvinikamiani näiden kirottujen lautojen välillä, joihin minut olette köyttäneet. Ainoa mitä voitte tehdä, on se että kannatte minua ja laskette minut pystyyn tai pitkäkseni jollekin takaportille, jota puolustan keihäälläni taikkapa myöskin ruumiillani." — "Eteenpäin vain, herra kuvernööri! Se on pikemminkin pelko kuin laudat, joka teitä estää käymästä; joutukaa nyt ja liikuttakaa vinhaan koipianne, sillä on jo myöhä ja vaara kasvaa joka hetki."
Nämä kehotukset ja moitteet pakottivat kuvernööriparan yrittämään kävellä, mutta jo ensi askeleella hän kaatui nenälleen maahan. Se ei kuitenkaan herättänyt noiden veitikoiden sääliä; he sammuttivat soihtunsa, ja huutaen ja meluten vielä kovempaa he juoksivat Sanchon yli ja kolhivat hänen selkäänsä keihäillään ja anturoillaan, niin että jollei miespoloinen olisi vetänyt päätään ja raajojaan kilpien väliin, olisi hänen voinut käydä pahastikin. Hän makasi kokoonkäpristyneenä kuin kilpikonna kuoriensa välissä, hikoillen ja läähättäen ja rukoillen koko sydämmestään taivasta pelastamaan hänet tästä ahdingosta. Kiusaajista mikä kompastui, mikä tahallaan heittäysi hänen ylitseen, ja muuan muita veikeämpi asettui pitkäksi aikaa seisomaan hänen selkäkilvelleen, huutaen kuin mistäkin vahtitornista: "Tännepäin, meidän miehet, sillä täällä vihollinen pahimmin ahdistaa! Puolustakaa tätä aukkoa ja sulkekaa tuo portti! Tuokaa tänne pommeja ja käsikranaatteja, pikeä ja hartsia ja kiehuvaa vettä! Rakentakaa sulkuja kaduille!" Sanalla sanoen hän luetteli kaikkia sodassa käytettäviä aseita ja keinoja, aivan kuin todella olisi oltu piiritetyssä kaupungissa.
Maatessaan kyppyrässä maassa, joka taholta potkittuna ja survottuna ja pelosta puolikuolleena, poloinen maaherra puheli nöyrästi itsekseen: "Ah, jospa Herra sallisi vihollisten viimeinkin voittaa ja kirvoittaisi minut, elävänä tai kuoliaana, tästä suuresta ahdistuksestani!" Taivas kuulikin hänen huokauksensa, sillä sitä vähimmän odottaessaan hän kuuli huudettavan: "Voitto! Voitto! Rohkeutta, teidän armonne, viholliset ovat lyödyt! Ylös, herra kuvernööri, riemuitsemaan voitosta ja jakamaan kanssamme saaliin, jonka teidän väkevä käsivartenne on valloittanut!" — "Nostakaa minut pystyyn", pyysi surkealla äänellä poloinen Sancho. Kun hänet oli autettu jaloilleen, sanoi hän: "Sen vihollisen, jonka minun sanoitte voittaneeni, saatte naulita otsaani; minä en puolestani välitä lainkaan vihollissaaliista, vaan pyydän jonkun ystävän, jos mulla semmoisia vielä on, antamaan mulle kulauksen viiniä, sillä olen janoon kuolemaisillani, ja pyyhkimään hien pinnaltani, sillä sulan pian vedeksi." Hänelle tarjottiin viiniä, hänet kuivattiin ja viimein irrotettiin köytöksistään; mutta kun hän koetti istahtaa vuoteensa laidalle, pyörtyi hän kärsimästään pahoinpitelystä ja pelosta. Kiusanhenget tulivat tästä hämilleen ja arvelivat menneensä liian pitkälle karkeassa pilassaan. Sancho tuli kuitenkin pian tajuihinsa ja kysyi mikä hetki oli, johon vastattiin että aamu kohta alkoi sarastaa. Sanaakaan sanomatta Sancho rupesi pukemaan vaatteita päälleen, kaikkien tarkkaavaisesti seuratessa hänen liikkeitään ja arvellessa mihin toimeen hän näin aikaisin aikoi ryhtyä.
Vihdoin viimein hän oli pukeutunut ja asteli sitte hitaasti — sillä hänen ruhjotut jäsenensä eivät sallineet kiivasta käyntiä — talliin päin, minne kaikki häntä seurasivat; ja tultuaan harmonsa luo, syleili hän tätä ja virkkoi kyynelsilmin ja väräjävin äänin: "Tule tänne, rakas ystäväni ja uskollinen toverini, joka aina olet jakanut kanssani vaivoja ja vastuksia! Niin kauvan kuin olimme yhdessä eikä minulla muita ajatuksia ollut kuin sinun hoitosi ja syöttämisesi, olin iloinen ja tyytyväinen. Mutta kun sinut jätin ja kiipesin kunnianhimon ja ylpeyden torniin, on minulla ollut vain surua ja ikävää." Näin puhellen hän satuloi aasinsa ja nousi vaivoin ja ähkien sen selkään; sitte hän lausui tohtori Pedro Reziolle, hovimestarille, sihteerille ja kaikille läsnäoleville: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat, avatkaa mulle portti ja antakaa minun palata vanhaan vapauteeni; sallikaa minun etsiä entinen elämäni, jotta voisin ylösnousta nykyisestä kuolleesta elämästäni. En ole lainkaan luotu kuvernööriksi enkä puolustamaan saaria vihollisia vastaan. Paremmin ymmärrän viljellä maata ja hoitaa ja koota viinirypäleitä kuin säätää lakeja ja puolustaa maakuntia. Pyhä Pietari viihtyy hyvin Roomassa; tarkotan että jokainen suutari pysyköön lestissään. Paremmin sopii sirppi käteeni kuin maaherran valtikka, ja mieluummin syön itseni kylläiseksi maalaisesta vihannessopasta kuin näännyn nälkään jonkun riitaisan tohtorin valvonnan alaisena. Makaan kernaammin kesällä tammen varjossa ja talvella kääriydyn lammasnahkaturkkiini, kunhan vain saan olla vapaudessa, kuin että vallanorjana ollen rypisin hienoissa Hollannin liinalakanoissa ja pukisin itseni soopelinnahkavaippoihin. Vielä kerran, hyvät herrat, jääkäät hyvästi ja sanokaa puolestani armolliselle herttualle, että alastonna synnyin maailmaan ja alaston edelleenkin olen; en ole kadottanut mitään enkä liikaakaan omista; tarkotan että pennitönnä astuin maaherran virkaan ja pennitönnä sen jätän, aivan päinvastoin kuin muiden maaherrojen tapa on. Astukaa nyt syrjään ja antakaa minun mennä, jotta saan laastaroida kaikki kuhmuni, sillä luulenpa ettei ruumiissani ole yhtään ehjää luusirua; sen hyvän tekivät viimeöiset viholliset minulle."
"Ei, niin ette saa menetellä, arvoisa kuvernööri", sanoi lääkäri; "minä annan teille lääkettä ruhjevammoja varten, joka tekee teidät paikalla terveeksi; ja lupaanpa myös antaa teidän syödä mitä vain haluatte, panematta enää lainkaan vastaan." — "Sen olisitte voinut tehdä jo aikaisemmin", sanoi Sancho; "sillä yhtä varmaa on, etten luovu aikeestani, kuin että tahtoisin ruveta turkkilaiseksi. Sellaisia tapauksia kuin viimeöinen ei mulle saa sattua kahdesti; ja yhtävähän haluan uudelleen ruveta maaherraksenne kuin toistamiseen kuolla nälkään. Tietäkää että olen Pansojen sukua, jotka kaikki ovat olleet härkäpäitä, ja kun he kerran ovat sanoneet 'ei', niin se pysyy sellaisena, vaikka koko maailma romahtaisi heidän niskaansa. Päästäkää minut nyt rauhassa lähtemään, sillä onpa jo aika alkaakseni matkani." — "Kuulkaahan, herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "me tahdomme laskea teidät menemään, koska se kerran on luja päätöksenne, vaikka surulla kadotammekin teidän arvoisenne miehen; mutta tietäkää, että jokainen maaherra on velkapää tekemään tiliä hallituksestaan. Olkaapa siis tekin hyvä ja laatikaa tällainen tili, sitte emme teitä enää pidätä." — "Kenkään ei voi minulta mitään tiliä vaatia, jollei armollinen herttua sitä itse käske", vastasi Sancho; "aijon juuri mennä hänen luokseen, ja hän saa nähdä, että lähden täältä yhtä paljaana kuin tulinkin; se on paras todistus, että olen hyvin hoitanut minulle uskotun tehtävän." — "Toden totta", sanoi tohtori Pedro Rezio, "hänen armonsa Sancho on oikeassa. Päästäkäämme hänet lähtemään, sillä herttua on rajattomasti iloitseva saadessaan hänet jälleen nähdä."
Kaikki muutkin suostuivat siihen ja laskivat hänet lähtemään, tarjoten hänelle seuraansa ja mitä kaikkea mukavuutta hän vain matkalleen halusi. Sancho vastasi, ettei hän tarvinnut muuta kuin vähän kauroja aasilleen sekä palasen leipää ja juustoa itselleen, sillä matka oli hänellä kovin lyhyt. Kaikki syleilivät häntä ja hän vuorostaan syleili itkien kaikkia, jättäen heidät ihmetyksiin hänen yhtä viisaasta puheestaan kuin tarmokkaasta esiytymisestään.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Don Quijote lähtee herttuan palatsista, tapaa Välkkyvän kuun ritarin ja joutuu kaksintaistelussa hänen kanssaan tappiolle.
Barataria-saaren virkaheitto maaherra ratsasti nyt suruisin mielin herttuan linnaa kohden, pohtien mielessään kaiken inhimillisen suuruuden turhuutta; mutta yht'äkkiä hän tunsi maan vajoavan jalkainsa alla ja hän ja aasi putosivat putoamistaan maan sisään muutamien silmänräpäysten kuluessa, jotka Sanchosta tuntuivat iankaikkisuudelta.
Ensin hän luuli sitä loitsijain teoksi, jotka tahtoivat kostaa hänelle kaikista niistä valheista, joita hän oli herralleen syöttänyt. Hänelle muistui myöskin mieleen — sillä vaaran hetkellä ajatus lentää salaman nopeudella — ne iskut, jotka hän oli luvannut antaa itselleen Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta ja joiden nojalla hän oli saanut maaherrakunnankin. Vihdoin hän löysi itsensä aasinsa alta, jonka käheä kirkuna epäsointuisasti yhtyi hänen ähkimisiinsä. Tunnustella jäseniään, nousta pystyyn ja nostaa aasinsakin — se oli kaikki muutamien harvojen silmänräpäyksien työ. Hän huomasi itsensä pahoin ruhjoutuneeksi, vaan ei lainkaan haavoitetuksi, mistä seikasta kiitti onnellista tähteään. Tapaturmansa alkoi hänestä tuntua yhä luonnollisemmalta; ja käveltyään hetken ympäriinsä uudessa asunnossaan hän huomasi pudonneensa vanhaan sudenkuoppaan, josta varalaitteet oli otettu pois.
Hän silloin rupesi huutamaan täyttä kurkkua apua; mutta päivä painui mailleen, ilman että yksikään ohikulkija oli huomannut hänen pulaansa. "Voi, tähän sudenkuoppaanko siis pitää päättyä don Quijoten aseenkantajan ja Baratarian maaherran elämä?" valitteli Sancho itsekseen. "Entä harmoparkani, jääköhän sekin metsänpetojen saaliiksi?" Hänen näin uikutellessaan kuului ääni, joka Sanchosta tuntui tulevan suoraan taivaasta, huutavan ylhäältä: "Ken siellä valittelee?" — "Jumalan kiitos!" huudahti Sancho, "onko se don Quijote itse? Ah, hyvä, laupias herrani, vetäkää minut ylös täältä, päästäkää minut pälkähästä, armahtakaa toki uskollista aseenkantajaanne ja hänen aasiparkaansa!" — "Minä olen don Quijote!" vastasi ritari; "ja jos totta on, että sinä olet poloisen Sanchoni sielu, niin en säästä rukouksiani ja palveitani sinua kiirastulen vaivoista kirvoittaakseni."
Sancholle, joka muutenkin oli pelosta vallan henkihieverissään, maksoi paljo vaivaa ja selityksiä saada herransa käsittämään hänen pulansa ja että hän todellakin oli ruumiillinen Sancho Pansa, eikä vain tämän sielu. Siitä vihdoin selville päästyään don Quijote hinasi suurella vaivalla uskollisen aseenkantajansa sudenkuopasta, ja yhdistetyin voimin saatiin aasiparkakin pälkähästä. Sitte ritari suuntasi kulkunsa vallan toiseen suuntaan kuin herttuallinen linna sijaitsi.
"Mitäs nyt ajattelettekaan, armollinen herra?" kysyi Sancho säikähtyneenä. "Käykö tässä taasen samatekuin Camachon häissä, joista lähdimme lihapatojen äärestä nälkää näkemään? Ettekö edes salli minun mennä itseäni linnan keittiössä hiukan kostuttamaan kaikista hallitukseni huolista ja vaivoista? Säälikää toki minua, jos ette itseänne sääli!" Mutta don Quijote pysyi kuurona näille liikuttaville rukouksille ja sanoi päättäneensä lähteä etsimään uusia seikkailuita.
Oi urhea Manchan ritari! Ken olisikaan sinulle voinut ilmaista, mikä kohtalo sinua Barcelonan muurien edustalla odottaisi, missä loistaville urhotöillesi tehtiin lyhyt ja surkea loppu? Saatettuasi kaikki loitsijain ilkeät ansat häpeään, voitettuasi koko maailman jättiläiset, suojeltuasi neitseitä, vapautettuasi vankikurjia ja nautittuasi lemmekästä hovisuosiota tulisi siis salliman oikku riistämään sinulta ikuisiksi ajoiksi kalvan ja peitsen käyttelyn! Murhe täyttää myöskin elämäkertasi kirjoittajan, joka niin kauvan on seurannut loistavaa uraasi, täytyessään kertoa tästä kovanonnen potkauksesta ja päättäessään niin ihmeellisen tarinan seuraavalla surullisella tapauksella.
Eräänä aamuna, kun don Quijote ratsasti täysissä varuksissa aamuajolle rautatietä pitkin, näki hän vastaansa tulevan ritarin, asestetun kuten hän itsekin kiireestä kantapäähän ja kantaen kilpeä, johon oli maalattu välkkyvä kuu. Lähemmä tultuaan outo ritari huusi suurella äänellä: "Loistava ritari, verraton sankari don Quijote de la Mancha! Minä olen Välkkyvän kuun ritari, jonka tavattomista urotöistä maine varmaankin on saapunut korviisi, ja olen tullut taistelemaan kanssasi koetellakseni onko sinulla vielä voimaa käsivarressasi ja pakottaakseni sinut tunnustamaan että minun valtiattareni, ken hän sitte lieneekin, on suloudessa sinun Dulcineaasi verrattomampi. Jos vapaaehtoisesti tahdot myöntää tämän todeksi, niin vältät varman kuoleman; mutta jos kanssani taistella haluat, en sinut voitettuani sinulta muuta pyydä kuin että lakkaat kantamasta aseita ja etsimästä seikkailuja kokonaisen vuoden aikana ja että myös palaat kotiisi elääksesi siellä rauhallisesti ja terveyttäsi ja talouttasi hoitaen. Mutta jos sinä minut voittaisit, niin saat ottaa pääni, aseeni ja hevoseni, ja tulevat minun urotyöni lisäämään omaa mainettasi. Mieti nyt tarkoin minkä itsellesi parhaaksi katsot, ja vastaa sitte pian, sillä minulle on suotu vain tämä päivä tämän asian ratkaisua varten."
Don Quijote hämmästyi suuresti Kuuritarin julkeudesta ja tavattomasta vaatimuksesta; mutta tyynesti ja arvokkaasti hän vastasi: "Herra Välkkyvän kuun ritari, jonka urotöistä yksikään ei ole saapunut kuuluviini, minä tohtisin vannoa, ettette milloinkaan ole nähnyt verratonta Dulcineaa; sillä jos hänet kerrankin olisitte nähnyt, ette varmaankaan olisi antautunut tähän hyödyttömään kiistaan, sillä pelkkä hänen näkönsä olisi vakuuttanut teille, ettei koskaan ole ollut eikä koskaan ole hänen vertaistaan kaunotarta. En siis tosin väitä että olette valhetellut, vaan että olette erehtynyt ja ajanut harhaan, ja sitä mukaa otan vastaan taisteluvaatimuksenne mainitsemillanne ehdoilla, ja sen teen nyt heti, jottei määräaikanne suotta turhaan kuluisi. Ehdoistanne sen kuitenkin kiellän, että teidän voittojenne kunnia tulisi muka minun osakseni, sillä enhän tunne millanen mainitsemanne kunnia onkaan, ja muuten tyydyn vain omaan kunniaani, jonka tiedän todenperäiseksi. Asettukaa siis kentälle minkä matkan päähän tahdotte, minä teen samoin, ja voitto on sen, ken paremmin osaa käyttää aseitansa."
Kaupungissa oli Välkkyvän kuun ritarin huomattu puhelevan don Quijoten kanssa; ja kun sankarimme maine oli saapunut Barcelonaan saakka, lähtivät varakuningas ja monet ylimykset kaupunginportille katselemaan taistelua ja tulivat paikalle juurikun don Quijote käänsi hevosensa ottaakseen vauhtia ryntäykseen.
Nähdessään molempain ritarien antautuvan huimaan kaksinkamppailuun astui varakuningas väliin ja kysyi kiistan syytä. Välkkyvän kuun ritari sanoi sen koskevan etevämmyyttä kauneudessa ja kertoi lyhyesti saman, minkä oli sanonut don Quijotelle, sekä mainitsi taisteluehdot. Saatuaan don Quijotelta samallaisen selityksen älysi varakuningas, että taaskin oli käsillä jokin sankarillemme varattu kepponen, jonka vuoksi hän vetäytyi etäämmälle, sanoen: "Herrat ritarit, jos tässä todellakin on kysymys joko riita-asian tunnustamisesta tahi kuolemasta ja jos kumpikin olette yhtä järkähtämättömät mielipiteissänne, niin karauttakaa kaikkien hyvien henkien nimessä toisianne vastaan."
Kuuritari kiitti varakuningasta kohteliain sanoin, ja myöskin don Quijote teki samoin, sulkien sen ohessa itsensä Sallimuksen ja Dulcinean armolliseen suosioon, kuten hänellä aina oli tapana taistelua alkaissaan. Sitte hän otti tavallista pitemmän vauhtimatkan, koska näki vastustajansakin niin tekevän. Ilman torventoitotusta tai muuta sotaista hyökkäysmerkkiä käänsivät molemmat ritarit ratsunsa ja kannustivat ne huimaa vauhtia toisiaan vastaan.
Kuuritarin hevonen oli nuorempi ja vikkelämpi kuin Rosinante, joten hän kohtasi tämän kahden kolmanneksen päässä välimatkasta ja antoi keihästään käyttämättä vastustajallaan sellaisen puukkauksen, että ratsu ja ratsastaja kellahtivat päist'pikaa tantereelle. Sitte hän nopeasti hyppäsi satulastaan, laski jalkansa don Quijoten rinnalle ja keihäänsä hänen kypärinsä silmäverholle sanoen: "Olette voitettu, ritari, ja henkenne on mennyttä kalua, jollette myönny sopimuksessamme määrättyihin ehtoihin."
Mutta don Quijote, joka oli huumautunut täräyksestään ja niin perin heikko, ettei kyennyt avaamaan silmäverhoaan, lausui heikolla ja haudanomaisella äänellä: "Dulcinea del Toboso on maailman ihanin nainen ja minä olen onnettomin kaikista ritareista maan päällä; ja koska on väärin että tämä totuus joutuisi kärsimään minun heikkouteni vuoksi, niin työnnä vain keihääsi kurkkuuni, ritari, ja riistä elämäni, kun jo kerran olet riistänyt kunniani." — "Ei, en toki", vastasi Välkkyvän kuun ritari, "jääköön minun puolestani katoamattomaan kirkkauteensa maine Toboson Dulcinean ihanuudesta! Minä tyydyn vain siihen, että suuri don Quijote palajaa kotikyläänsä vuoden ajaksi, kuten sovimme ennen taisteluamme, tai ainakin niin kauvaksi, kunnes hänelle annan vapautensa takasin."
Tämän keskustelun kuuli varakuningas seurueineen; he kuulivat myöskin don Quijoten vastaavan, että jollei häneltä vaadittu mitään mikä halventaisi neiti Dulcinean arvoa, sitoutui hän kernaasti kaikkiin muihin ehtoihin kuni tunnollinen ja kunniallinen ritari ainakin. Tähän tunnustukseen Kuuritari oli tyytyväinen, jonka jälkeen hän nopeasti hypähti ratsunsa selkään ja kumartaen varakuninkaalle ajoi hiljaista ravia kaupunkiin päin. Don Quijote nostettiin maasta, ja kun hänen silmäverhonsa avattiin, huomattiin hänen olevan vallan kalpea ja hikinen. Rosinante oli saanut sellaisen kolauksen, ettei sitä millään voimin saatu häivähtämään paikoiltaan. Sancho oli alla päin pahoilla mielin eikä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Koko näytelmä tuntui hänestä unennäöltä ja ilkeältä loitsutempulta. Hän näki herransa voitetuksi ja sitoutuneeksi olemaan vuoden mittaan aseita käyttelemättä; ja siitä hän johtui ajattelemaan, että koska hänen herransa maine nyt oli sumentunut, niin myöskin hänen omat suuret toiveensa samalla haihtuivat sumuna ilmaan. Hänen näitä surullisia asioita mietiskellessään käski varakuningas saattamaan don Quijote kantotuolilla kaupunkiin, minne hän itsekin palasi ottaakseen selvyyttä Välkkyvän kuun ritarin persoonasta.
Mutta jättäkäämme nyt varakuningas keskustelemaan voittajan, s. o. parturi Niklaksen kanssa, ja seuratkaamme kuuluisata ritaria, joka hiukan vammoistaan toivuttuaan lähti matkaamaan kotikyläänsä kohti.
KUUDESKOLMATTA LUKU
jossa puhutaan sellaista, jonka saa nähdä vain se, ken sen lukee.
Barcelonasta lähtiessään don Quijote vielä kerran surullisesti katseli sitä paikkaa, missä hän oli joutunut tappiolle, ja sanoi: "Tässä kukistui Troija, tässä on kovaonneni eikä suinkaan pelkuruuteni riistänyt minulta kalliisti hankkimani kunnian; tässä onnetar minulle osotti huikentelevaisuutensa ja oikullisuutensa, tässä himmentyi urhotekojeni loiste, ja tässä viimein kukistui maineeni, joka ei enää siitä nouse." — "Urhoollisen mielen tulee yhtä suuressa määrässä", sanoi Sancho, "osottaa kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä kuin hilpeyttä myötäkäymisessä. Katsokaas miten minä tein: jos olin iloinen ollessani maaherrana, niin en nyt ole sen surullisempi aseenkantajanakaan; sillä olen kuullut sanottavan, että tuo naisihminen, jota onnettareksi kutsutaan, on oikullinen, jopa sokeakin, niin ettei hän tiedä eikä näe mitä tekee, ja kenen korottaa, kenen alentaa." — "Sinähän vasta olet oikea filosoofi, Sancho", vastasi ritari; "sinä puhut kuin mikäkin oppinut mies, ilman että tiedän ken sinulle sellaista on opettanut. Mutta mikäli tiedän, ei maailmassa lainkaan ole olemassa mitään onnetarta eli kohtalon jumalatarta, ja kaikki asiat, mitkä maailmassa tapahtuvat, niin hyvät kuin huonotkin, eivät ole sokean sattuman työtä, vaan ovat kaitselmuksen erityisestä johdatuksesta. Siitä juuri tulee sananlasku: jokainen on oman onnensa seppä. Niin olen minäkin takonut oman onneni, vaan en tarpeellisella viisaudella, jonka vuoksi korkealle tähtäävät toiveeni ovatkin saaneet näin häpeällisen lopun. Olisihan minun toki pitänyt ajatella, että Kuuritarin valtavaa kimoa vastaan Rosinante ei kyennyt mihinkään. Minä kuitenkin uskalsin yrittää ja tein minkä voin, vaan lensin paikalla maahan. Mutta vaikka se minulle maksoikin kunniani, en sillä kadottanut sanassansa pysyvän miehen hyvettä. Ollessani rohkea ja urhoollinen vaeltava ritari, vahvistin käsivarteni voimalla ja urhotöilläni maineeni; ja nyt, kun olen ratsulta viskattu aseeton aseenkantaja, olen tottelevaisuudellani todistava, että aina pidän sanani. Käykäämme siis kotiin, Sancho ystäväiseni, ja viettäkäämme siellä koevuosi, jotta hiljaisesta elämästä ammentaisimme uusia voimia jälleen antautuaksemme loistavalle sotilasuralle." — "Hyvä herra", sanoi Sancho, "jalkasin kulkeminen ei minusta lainkaan ole niin huvittavaa, jotta se minua kiihottaisi pitkiin päivämatkoihin. Ripustakaamme nämä aseet johonkin puuhun, ja kun jälleen istun harmoni selässä sääret ilmassa roikkuen, niin totta tosiaan kulemme niin nopeaan kuin teidän armonne vain haluaa; mutta jalkasin ja nopeasti kulkemaan ei minua mikään mahti voi pakottaa." — "Hyvin puhuttu, Sanchoseni", vastasi don Quijote; "ripustakaamme siis aseeni puuhun ja kirjoittakaamme sen kaarnaan ne sanat, jotka olivat piirretyt Rolandin aseihin:
"Näit' aseit' ellös liikutella koita,
Joll'et sa Rolandia voimass' voita."
"Se käy mainiosti laatuun, armollinen herra", sanoi Sancho; "ja jollemme Rosinantea tulisi kaipaamaan matkallamme, voisimme senkin ripustaa puuhun aseitten pariksi." — "Ei totisesti", sanoi don Quijote, "ei sitä eikä aseitakaan ripusteta mihinkään, jottei sanottaisi hyvän palveluksen tuottavan huonon palkan." — "Aivan oikein", myönteli Sancho, "sillä järkeväin ihmisten puheen mukaan ei aasin satulaa saa rangaista aasin syntien takia. Ja kun teidän armonne itse on syypää tähän tapaukseen, niin pitää teidän rangaista itseänne eikä lainkaan kostaa aseromuillenne eikä siivolle Rosinante-parallekaan, saatikka sitte minun poloisille koivilleni, panemalla ne marssimaan kauvemmaksi kuin kannattavat."
Koko tämä päivä ja vielä kolme seuraavaa kului tällaisissa puheluissa isännän ja palvelijan kesken, ilman että matkalla sattui mitään häiriötä. Viidentenä päivänä don Quijote lepäsi puun juurella ja vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin. Hän huokasi useita kertoja syvään, niin että Sancho luuli hänen muistelevan onnetonta kaksintaisteluaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa; mutta perin ikävästi hän hämmästyi, kun don Quijote puheli hänelle seuraavaan tapaan:
"Nyt, kun kova kohtalomme on tuominnut meidät toimettomuuteen, olisi sinun, Sancho, viimeinkin aika muistella lupaustasi ja vapauttaa Dulcinea lumouksesta. Valehtelematta sanoen näyt sinä niin pelkäävän nahkaasi, että toivoisin sinut suoraan susien suuhun." — "Toden totta, armollinen herra", vastusteli Sancho, "en lainkaan luule että vaivainen selkäni voi ketään pelastaa lumouksesta. Sehän kuulostaa aivan entisen lääkärin neuvolta: jos sulla pää on kipeänä, niin hiero lujasti jalkojasi. Sen ainakin voisin vannoa, ettette ritarikirjoissanne missään ole lukenut lumousta voitavan pyörtää piiskaniskuilla. Mutta oli asianlaita miten hyvänsä, niin mieltänne noudattaakseni huimin nahkaani milloin vain halu tai tilaisuus mulle siihen tulee." — "Taivas siitä huolta pitäköön", huoahti ritari; "pitäisihän sinun tuntea että se on sun omakin asiasi, sillä onhan Dulcinea sinunkin vaitijattaresi, koska kerran minä olen herrasi ja isäntäsi."
Näin puhellen he saapuivat eräälle niitylle, jolla herttuapari seurueineen kerran oli toimeenpannut paimenjuhlan; sen muistaessaan don Quijote, joka oli ollut mukana, sanoi Sancholle: "Tässähän on niitty, jolla joku aika sitte tapasimme joukon somia paimenia ja suloisia paimenimpysiä, jotka tahtoivat matkia ja uudistaa muinaista arkaadista paimenelämää. Jos olet samaa mieltä, niin rupeamme mekin paimeniksi, ainakin siksi ajaksi, jonka kuluessa minä en saa aseita käyttää. Ostan lampaita ja kaikkea mitä paimenelämään kuuluu, minusta tulee paimen Quijotiz ja sinusta Pansino, ja me käyskentelemme kedoilla ja metsissä laulaen ja huilua soittaen ja juoden lähdetten kristallikirkasta vettä. Tammet ja pähkinäpensaat tarjoavat meille auliisti ravintoa maukkailla hedelmillään, kovat korkkipuut ovat istuimiamme ja pajupensaat suovat viileää varjoa; ruusut tuoksuvat ympärillämme ja niityt tuhansine kukkineen ovat pehmeänä ja miellyttävänä vuoteenamme, kuu ja tähdet levittävät päämme päällä hillittyä ja suloista valoaan. Huvituksenamme on soitto ja laulu, hellät kyyneleet ja huokaukset. Apollo innostaa meitä runoilemaan, ja Amor sytyttää sydämmemme leimuamaan. Siten me myöskin voimme saavuttaa kuolemattoman maineen, eikä vain nykyaikana, vaan tulevaisinakin vuosisatoina." — "No vie sun!" ihasteli Sancho, "sepä vasta on minun mieleiseni elintapa; annappa olla kun siitä puhelen Niklas-mestarillekin, niin eiköhän tule hänkin mukaamme. Ja voisinpa vannoa ettei kirkkoherrallakaan ole mitään sitä vastaan, sillä onhan hän kelpo mies ja rakastaa hilpeätä iloa." — "Oikein hyvin puhuit, Sancho poikaseni!" sanoi don Quijote; "jos parturi Niklas tulee joukkoomme, mitä en epäilekään, niin ottakoon hän nimekseen Nicoloso. Kirkkoherran suhteen en tiedä minkä nimen hälle antaisimme, jollemme hänen papillisen säätynsä mukaan kutsu häntä Pastorelloksi. Mitä paimentyttöihin tulee, joita tapa meitä vaatii rakastamaan, ei heille ole vaikea nimiä keksiä; valtijattareni Dulcinean nimi voi merkitä yhtä hyvin paimentyttöä kuin prinsessaakin, joten minun siis ei ole tarvis hänelle toista nimeä antaa; sinä puolestasi, Sancho, annat omalle lemmityllesi minkä nimen itse haluat." — "Enpä halua häntä muuksi kutsua kuin Teresonaksi", vastasi Sancho, "koska se muistuttaa niin hyvin muijani varsinaista nimeä Teresa kuin hänen lihavuuttaankin.[11] Mutta kirkkoherran en luule tarvitsevan mitään paimenetarta, koska se olisi hänen papillista säätyään vastaan." — "Voi taivasten tekijät", huudahti don Quijote, "miten ihanaa elämää tulemmekaan viettämään, Sancho ystäväiseni! Voi sitä huilujen, tamburiinien, mandoliinien ja viulujen liritystä, joka päivät päästään soi korviimme!"
"Mutta tietäkääs, armollinen herrani", sanoi Sancho, "että minä olen sellainen raukka, etten milloinkaan luule näkeväni sitä päivää, jolloin saan alkaa näin mainiota elämää viettää. Voi kuitenkin, miten sieviä puulusikoita osaisinkaan tehdä, jos todella pääsisin paimeneksi! Entä millaisia puutarhaharavia ja kukkakeppejä! Voin ja juuston valmistamisessa olen oikea mestari; ja vaikken näillä kyvyilläni viisaan nimeä perisikään, saisin ainakin kiitosta kätevyydestäni ja kekseliäisyydestäni. Pikku-Sancha, vanhin tyttäreni, toisi meille ruokaa kedolle. Eläpäs ollakaan; tyttö ei näytä hullummalta, joten siis lie parasta että hän pysyy kauniisti kotona. Paimenten joukossa on sekä hyviä että huonoja ihmisiä niinkuin muuallakin maailmassa, enkä mielelläni päästä karitsaani heidän kerittäväkseen. Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan; ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän sure; parempi on tehdä mutkia kuin huonosti hutkia." — "Kylläksi jo sananlaskuja, Sancho", sanoi don Quijote; "yksikin niistä jo tarpeeksi selittää ajatuksesi. Hullu metsään huutaa, kuulee viisas lähempääkin." — "Kas vaan, arvoisa isäntäni", vastasi Sancho, "johdattepa nyt mieleeni sananparren: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." — "Niin, katsoppas, hyvä Sancho", sanoi don Quijote, "minä käytän sananlaskuja ja puheenparsia aina oikeassa paikassa, niin että ne sopivat yhteen ajatukseni kanssa kuin sormi ja sormustin; mutta joka tapauksessa lopettakaamme nyt tämä keskustelu ja poiketkaamme, koska jo alkaa hämärtää, hiukkasen syrjään maantieltä etsiäksemme itsellemme yösijaa; taivas tietää, mitä huominen päivä tuo mukanaan."
He väistyivät siis tieltä ja söivät sangen myöhäisen ja laihan illallisen Sanchon suureksi suruksi, joka huoaten muisteli vaeltavan ritariston monenkaltaisia puutteita ja kärsimyksiä, joita hän oli saanut kokea vuorilla, metsissä ja kedoilla harhaillessaan, vaikka runsaudensarvestakin joskus oli heille herkkuja vuotanut, kuten herttuan linnassa ja rikkaan Camachon häissä. Mutta hän lohduttihe sillä ajatuksella, ettei yötä ja puutetta alituisesti kestä; ja niin hän vietti sen yön sikeästi nukkuen, herransa valvoessa hänen vieressään.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Yöllinen seikkailu, josta Sancho saa paljon tuntuvamman osan kuin Don
Quijote.
Yö oli jotenkin pimeä, vaikka kuu kumottikin taivaalla, sillä sankariemme yösijakseen valitsema paikka oli keskellä synkkää metsää, minne valoa ei päässyt vähintäkään. Don Quijote maksoi luonnolle niukan veron makaamalla vain ensi heräämään asti; sitte hän kavahti seisaalleen ja tapasi Sanchon sikeässä unessa. Sillä Sanchon tapa oli nukkua raskaasti kuin tukki illasta aamuun saakka, kuten hänen hyvä terveytensä ja tällä erää varsinkin hänen lievät murheensa vaativat; don Quijoten murheet sitävastoin pitivät häntä alati valveilla. Hän nyt herätti Sanchonkin sanoen hänelle:
"Minua todella ihmetyttää sinun perin huoleton luonteesi, Sancho. Luulenpa tosiaan että olet luotu kivestä tai metallista, jolta tykkänään puuttuu tunne- ja liikuntokykyä. Minä valvon sinun nukkuissasi, itken sinun laulaissasi; minä kidutan itseäni ja paastoan, sill'aikaa kun sinä laiskottelet ja röhkit pelkästä kylläisyydestä. Hyvän palvelijan tehtäviin kuuluu ottaa osaa herrainsa taakkaan ja tuntea heidän tuskiaan, ainakin niin paljon kuin säädyllisyys vaatii. Katsohan miten yö on tyyni ja kuinka yksinäisiä me täällä olemme; jo sen pitäisi kehottaa meitä valvomaan hetken kesken makaamistamme. Niin totta kuin elät, nouse pystyyn, mene hiukan syrjään täältä ja anna hilpeällä mielellä ja kiitollisella sydämmellä itsellesi edes nelisen tai viitisen sataa iskua siitä luvusta, minkä on määrä lunastaa Dulcinea hänen lumouksestaan; tätä sinulta hyvällä pyydän, sillä käsikähmään en kanssasi alennu. Kun olet lopettanut työsi, vietämme lopun yötä laulamalla, sinä uskollisuudestasi ja uljaudestasi, minä erostani lempeni esineestä; tällä tavoin me jo alamme sitä paimenelämää, jota kotikylässämme tulemme viettämään."
"Armollinen herra", vastasi Sancho, "minä en ole mikään luostariveli, jotta kesken untani nousisin pieksämään itseäni, ja vielä vähemmän haluan pieksämisen jälkeen ruveta laulaa hoilottamaan lopun yötä. Sallikaa minun rauhassa nukkua, muuten pakotatte minun vannomaan kalliin valan, etten ikipäivinä ajattele koko pieksämisjuttua." — "Voi, mikä kivisydän oletkin! Voi kurja asemies itseäsi!" huudahti don Quijote; "niin huonostiko palkitset leivän jonka multa olet syönyt ja kaiken sulle tuhlaamani suosion ja ystävyyden! Minun kauttani pääsit maaherraksi ja minulta olet saanut lupauksen lähimmässä tulevaisuudessa tullaksesi kreiviksi tai markiisiksi tahi joksikin muuksi suureksi herraksi, jonka lupauksen täytän heti kun koevuoteni on loppuun kulunut, sillä omasta puolestani post tenebras spero lucem".[12] — "Sitä en ymmärrä", sanoi Sancho; "sen vain ymmärrän, että niin kauvan kuin nukun en pelkää enkä toivo mitäkään, en uneksi vaivoista enkä palkinnoista, mutta vain siunaan sitä joka unen keksi. Sillä uni on viitta joka peittää ihmisten huolet, ruoka joka ravitsee nälkäisen, juoma joka juottaa janoisen, tuli joka poistaa kylmän, ja viileys joka varjoo helteessä; sanalla sanoen uni on raha joka käypi kaikkialla ja jolla voi ostaa kaikkea, ja vaaka joka punnitsee samalla mitalla niin kuninkaalle kuin kerjäläisellekin, niin typerälle kuin viisaallekin. Uni on hyvä asia, herrani, enkä siinä tiedä muuta pahaa kuin että sen sanotaan kelvottomasti muistuttavan kuolemata."
"Mutta minä olen ajatellut, Sancho ystäväni," jatkoi don Quijote, "että jos olet toivonut saavasi jonkunlaista palkintoa niistä iskuista, jotka vapahtavat Dulcinean lumouksesta, niin annan kernaasti sinulle niin paljon kuin haluat. En tosin ilman epäilyksiä lupaa tällaista palkintoa, sillä epätietoista on, miten rahan edestä tehty sovitustyö sopii asian laatuun; mutta voimmehan ainakin koettaa sitä. Mieti siis, Sancho hyvä, miten paljon pyydät, ja rupea sitte itseäsi pieksämään; maksun saat ottaa niistä rahoistani, joita kannat vyölläsi." Tämän tarjouksen kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja päätti sydämmessään hyvällä suostua iskuihin; sitte hän vastasi herralleen: "Jos niin on laita, teidän armonne, niin pitänee minun tehdä mieliksenne; rakkaus vaimooni ja lapsiini pakottaa minua ansaitsemaan rahaa tällä tavalla, vaikka se tosin tapahtuukin nahkani kustannuksella. Kuinka paljon lupaatte minulle joka iskusta?" — "Jos sinulle maksaisin", sanoi don Quijote, "lääkkeen arvon ja laadun mukaan, niin ei siihen riittäisi Veneziankaan aarteet eikä Perun kulta. Määrää itse hintasi ja laske mitä määrä yhteensä tekee." — "Iskujen määrä on kolmetuhatta kolmesataa ja vähän päälle, joista jo olen ennättänyt antaa itselleni kokonaista viisi; jos nyt annamme näiden viiden kuitata nuo päälle olevat, niin jää tasan kolmetuhatta ja kolmesataa. Jos vielä laskemme neljänneksen realia joka iskulta — sillä vähemmällä en leikkiin antaudu — niin saamme kolmetuhatta ja kolmesataa neljännesrealia, ja kolmetuhatta sellaista on viisitoistasataa puolirealia, mikä viimein on seitsemänsataa ja viisikymmentä kokorealia, johon lisäksi tulee kolmesataa neljännesrealia, mikä kokorealeissa on seitsemänkymmentä ja viisi; eli siis kaiken kaikkiaan kahdeksansataa kaksikymmentä viisi kokorealia. Tämän määrän erotan siis itselleni teidän armonne rahoista, ja sitten palajan kotiin rikkaana ja onnellisena, vaikka selkääni hiukan kirveltääkin. Mutta eihän lohia verkotta saada." — "Oi rakkahin Sancho! Oi sinä siunattu Sancho!" riemuitsi don Quijote. "Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle olemmekaan, Dulcinea ja minä, aina päiviemme loppuun asti! Jos hän pääsee takasin entiseen olemukseensa — jota en epäilekään — niin on hänen onnettomuutensa ollut sulinta onnea ja minun tappioni mitä mainehikkain riemu. Mieti nyt vain, poikaseni, milloin pieksämisen aijot alkaa. Antaakseni sinulle rohkeutta tahdon vielä luvata sata realia lisäksi." — "Milloinkako?" toisti Sancho; "totta vie, alan jo ensi yönä. Pitäkää vain huolta että itse vietätte yönne taivasalla, niin minä kyllä pidän huolta selkäsaunasta."
Tuli sitte yö, jota don Quijote mitä suurimmalla kärsimättömyydellä oli odotellut, peläten joka hetki jonkun kaplaan auringonjumalan vaununpyörissä rikkautuvan ja päivän olevan vallan päättymättömän, niinkuin rakastavaiset tavallisesti ajattelevat sovittua lemmenkohtausta odotellessaan. Vihdoin he saapuivat nuoreen lehtoon hiukan syrjässä maantieltä, missä riisuivat ratsultaan valjaat, heittäytyivät viileään nurmeen ja söivät illallista Sanchon matkarepusta. Kelpo tavalla itseään vahvistettuaan kävi Sancho täyttämään herralleen antamaansa lupausta; hän teki aasinsa marhaminnasta oivan patukan ja eteni metsään parinkymmenen askeleen päähän don Quijotesta. Nähdessään hänet niin uljaana ja päättäväisenä käyvän toimeen sanoi ritari: "Pidä varasi, rakas poikaseni, ettet itseäsi vallan piloille lyö; anna iskun odottaa iskua eläkä kovin kiirettä huoli pitää; ennen kaikkea elä henkeäsi lopeta ennenkun koko määrä on loppuun suoritettu. Ja jottet laskuissasi sekautuisi, seison minä syrjässä ja lasken rukousnauhani helmillä jokaisen iskun, jonka itsellesi annat. Rohkeutta vain poikaseni; taivas vahvistakoon sinua hyvässä aikomuksessasi ja saattakoon sen kunnialla loppuun!" — "Hyvä maksaja ei arkaile panttia antamasta", sanoi Sancho tavallisella puheenparrellaan; "aijonpa suomia nahkaani niin että tuntuu, siltä kuitenkaan lopettamatta itseäni, sillä vasta siten luulen ihmetyön voivan tapahtua."
Hän riisui sitte yläruumiinsa paljaaksi ja alkoi patukkaa tuimasti heiluttaen suomia itseään, don Quijoten laskiessa lyöntejä. Sancho oli ennättänyt vasta seitsemänteen tai kahdeksanteen, kun leikki rupesi hänestä tuntumaan liian tuimalta ja maksu liian pieneltä; sen vuoksi hän sanoi joutuneensa kaupassa tappiolle ja vaati joka iskulta puoli realia neljänneksen sijaan. "Jatka vain, rakas Sancho, eläkä aristele", sanoi don Quijote; "minä kyllä mielelläni korotan maksun kaksinkertaiseksi." — "Olkoon menneeksi", vastasi Sancho, "satakoon sitte iskuja kuin rakeita." Mutta tuo veitikka ei enää pannutkaan selkäänsä patukalle alttiiksi, vaan alkoi vimmatusti pieksää lähellä olevia puita, aina väliin ohkaisten ja huokaisten, niinkuin muka olisi tuntenut joka lyönnin omaa nahkaansa kirveltävän. Don Quijotea tämä into kovin liikutti, ja peläten että Sancho varomattomuudellaan tekisi lopun itsestään ennen aikojaan ja siten estäisi hänen hartainta toivettaan toteutumasta, sanoi hän: "Pidätä, ystäväni, pidätä kalliin henkesi nimessä; tämä keino tuntuu minusta liian rajulta; sinun täytyy levätä välillä, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu. Enemmän kuin tuhannen iskua olen jo saanut lasketuksi; anna sen riittää täksi kerraksi, sillä sanotaanhan, että aasi kyllä sietää kelpo kuorman, vaan ei liikaa kuormaa." — "Ei, herra, elköön minusta milloinkaan sanottako, että etukäteen olen ottanut maksun ja sitte heittänyt työn puolitiehen. Väistykääs vähän syrjään, että saan antaa tuhatkunnan lisää; parilla semmoisella erällä tulee koko määrä täyteen, jopa vähän ylitsekin." — "Koska olet niin innoissasi", sanoi don Quijote, "niin jatka vain kernaasti minun puolestani; minä menen syrjään."
Sancho kävi uudelleen työhönsä niin rohkein mielin, että oli pian riistänyt kaarnan kaikista ympärillään olevista puista; sitte näytti hän saaneen yhä uutta intoa ja kiljasi julmalla äänellä, samalla iskien hirveästi muuatta viatonta pyökkipuuta: "Kurja veresi vuotakoon!" Tämän raivoisan huudon kuullessaan don Quijote juoksi hätään, sai kiini patukasta ja sanoi Sancholle: "Elköön taivas sinun milloinkaan salliko uhrata henkeäsi minun edestäni, sillä sitä tarvitsee poloinen perheesi toimeentullakseen. Dulcinea saa varrota sopivampaa tilaisuutta, ja minä puolestani odottelen kunnes jälleen olet päässyt voimiisi ja me kaikki voimme tyytyväisinä saattaa tämän asian onnelliseen loppuun." — "Koska kerran teidän armonne niin tahtoo", vastasi Sancho, "niin olkoon menneeksi minun puoleltani. Mutta olkaa hyvä ja heittäkää vaippanne hartioilleni, sillä olen kovin hiestynyt ja voin pian kylmettyä, josta voisin saada uusia kärsimyksiä." Don Quijote kääri vaippansa huolellisesti Sanchon ympärille, ja tämä nukkui sikeästi aina auringonnousuun asti.
Sitte he nousivat pystyyn ja jatkoivat edelleen matkaansa, ja kolmisen tuntia ratsastettuaan he saapuivat majataloon, joka ei don Quijoten silmissä enää näyttänyt miltään ritarilinnalta, sillä viimeisessä kaksintaistelussaan tappiolle jouduttuaan hän oli kadottanut useimmat hulluista haaveistaan.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Don Quijote ja Sancho saapuvat kotikyläänsä, ja miten heitä siellä vastaanotetaan.
Don Quijote viipyi koko päivän majatalossa odotellen yötä, jolloin Sancho voisi suorittaa katumusharjotuksensa loppuun; eivätkä he ennen lähteneet, ennenkun se todella oli tapahtunut.
Don Quijote oli vallan suunniltaan ilosta ja vartoi kärsimättömästi nousevaa päivää, jolloin näkisi Dulcinean vapautuneeksi lumouksesta. Päivänkoitteessa he läksivät jälleen taivaltamaan, muttei ainoatakaan vaimonpuolta ritarin silmä keksinyt tiellä, minkä vuoksi hän rupesi kovin epäilemään suuren Merlinin luotettavaisuutta.
Jonkun aikaa kulettuaan he saapuivat eräälle kunnaalle, jonka harjalta he näkivät kotikylänsä kaukana siintävänä. Heti kun sen oli äkännyt, lankesi Sancho polvilleen huutaen ilosta hurmautuneena: "Avaja silmäsi, oi armas kotiseutu, ja katso poikaasi Sanchoa, joka palajaa kotiin rikkaana jollei juuri rahasta, niin ainakin ruoskansyyhelmistä. Avaja sylisi ja paina povellesi myöskin poikasi don Quijote, joka tosin palajaa toisen onnekkaamman voittamana, mutta kuitenkin oman itsensä voittajana, mikä minun mielestäni on voitoista ihanin. Olemme kumpikin saaneet kovia kokea, sillä aina ei ihminen löydä mitä etsii; mutta rahoja minulla kuitenkin on jonkun verran, sillä jos sainkin tuimasti selkääni, niin sain siitä hyvän maksunkin." — "Jätä nuo hullutukset, Sancho", sanoi don Quijote, "ja palatkaamme synnyinkyläämme toisin mielin; sillä täydellä todella alamme nyt paimenelämämme."
Kylään tullessaan don Quijote näki kaksi poikaa keskenään riitelevän. Toinen sanoi: "Äh, Pekka, et sitä ikinäsi saa, etkä saa edes nähdäkään!" — "Kuuletkos, Sancho", sanoi don Quijote, "mitä tuo lapsi sanoo? Et ikinäsi sitä saa nähdä!" — "No, mitä siitä huolitte, mitä tuollainen tenava sanoo?" vastasi Sancho. — "Etkös ymmärrä", sanoi don Quijote, "että se merkitsee, etten ikinäni saa nähdä Dulcineaa."
Sancho aikoi tähän vastata, mutta kuuli silloin melua, joka sai hänet katsahtamaan toisaanne; hän näki jäniksen, jota suuri lauma metsäkoiria ja metsästäjiä ajoi takaa. Se juoksi aasin jalkojen väliin, jolloin Sancho otti sen kiini paljaalla kädellään ja näytti sitä herralleen. Mutta tämä ei siihen katsahtanutkaan, niin raskas hänellä oli sydän, ja hän mutisi vain itsekseen: "Ah, paha merkki tuokin! Kovin paha merkki! Pakeneva jänis, takaa-ajavat koirat, ja minä joka ainiaaksi olen kadottanut Dulcinean." — "No, totta vie, tepä eriskummallinen mies olette", sanoi Sancho; "kuvitelkaapas nyt myöskin, että tämä jänis on neiti Dulcinea ja koirat niitä poppamiehiä, jotka hänet olivat muuttaneet talonpoikaistytöksi. Hän pakeni niiden edellä, minä sieppasin hänet kiini ja laskin hänet teidän syliinne, te olette hänen herransa ja hyväilette häntä; mikä kumman paha merkki se on ja mitä teillä siitä on pelättävää?"
Molemmat pojat, jotka tuonnoin olivat riidelleet keskenään, tulivat katsomaan jänistä, jolloin Sancho kysyi heiltä äskeisen kiistan aihetta. Se joka oli huutanut: "Et ikinäsi saa sitä edes nähdäkään", vastasi ottaneensa toveriltaan lintuhäkin, jota ei aikonut antaa takasin. Sancho osti riidanalaisen häkin heiltä muutamilla penneillä, ja osottaen sitä don Quijotelle sanoi hän: "Katsokaas, armollinen herra, miten kaikki enteet nyt ovat tulleet kumotuiksi! Vaikka olen typerä mies, tuntuvat minusta enteet yleensä tietävän yhtä vähän kuin viimetalvinen lumi. Jollen väärin muista, on myöskin arvoisa kirkkoherramme varottanut kristillisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä uskomasta mokomiin lapsellisuuksiin. Käykäämme tästä vain huoletta sisään kylään, sillä tuollaisten seikkojen takia ei kannata pysähtyä." Tällöin tulivat metsästäjät pyytämään jänistään, jonka don Quijote heille antoikin.
Kirkkoherra ja parturi Niklas olivat pitkänään ruohopenkereellä, edellinen lukien rukouskirjaansa. Nähdessään don Quijoten he kiiruhtivat häntä vastaan avoimin sylin. Don Quijote laskeusi alas ratsultaan ja syleili heitä hellästi, jonka jälkeen he seurasivat häntä kotiin. Sancho oli levittänyt aasilleen loimeksi ja ritarin varusten peitteeksi erään kirjavan naamiaispuvun ja pannut sille päähän pukuun kuuluvan hullunkurisen hatun. Tämä herätti kylän lapsissa rajatonta riemua; he säntäsivät joka taholta aasin ympärille ja huusivat minkä jaksoivat: "Hei, tulkaa joutuun katsomaan! Sanchon aasi on tullut kotiin koreampana kuin maalaismorsian ja don Quijoten ratsu laihempana kuin kuivanut silakka!" Kirkkoherran ja parturin seuraamana ynnä nulikkapolven ympäröimänä astui don Quijote sisälle taloonsa, missä häntä vastaanottivat emännöitsijä ja veljentytär, joille oli annettu tieto hänen tulostaan. Myöskin Teresa Pansalle oli ilmotettu hänen miehensä saapumisesta, ja hän kiirehti tälle vastaan hapset hajallaan ja paljain jaloin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Hän tähysteli tarkoin miestään, ja kun ei huomannut tämän yllä merkkiäkään maaherran komeudesta, huusi hän: "Ah, pyhä neitsyt, sinähän näytät pikemmin kerjäläiseltä kuin miltään kuvernööriltä! Tällä laillako sinä palaat saareltasi, jalkasin ja vaatteet repaleissa?" — "Suu kiini, Teresa", vastasi Sancho, "ei kaikkialla kinkkuja näe, vaikka näkee koukkuja. Lähdetään tästä kotiin, siellä sitte kerron sullo ylen ihmeellisiä asioita. Rahaa mulla kyllä on, joka on pääasia, ja rahaa sellaista, jonka olen ansainnut omalla neuvokkaisuudellani, tekemättä vääryyttä kellekään." — "Ah, onko sulla rahaa, ukkoseni? Sen parempi, enkä sillä väliä pidä miten se on ansaittu." Sanchon lapset halailivat nyt vuorostaan isäänsä, kukin tiedustellen tuomisia; sitte kävivät he kotiin päin, taluttaen aasia perässään.
Tuskin oli don Quijote saapunut kotiinsa, kun hän vei kirkkoherran ja parturin syrjään, ja kerrottuaan heille onnettomasta kaksintaistelustaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa ynnä sitoumuksestaan olla vuoden ajan aseita kantamatta, ilmaisi hän aikomuksensa olevan antautua sillä välin paimen elämään, kierrellen metsissä ja kedoilla rakastuneita ajatuksia hautoen, sekä pyysi heitäkin, jollei heillä ollut muita tehtäviä, seuraamaan häntä näin tyyten rauhalliseen ja viehättävään elämäntapaan. Itse ostaisi hän tarpeeksi karjaa ja kaikkea mitä paimenelämään tarvittiin. Vielä hän lisäsi, että tärkein osa valmistustöistä jo oli suoritettu, hän kun oli jo keksinyt kaikille sopivat paimennimet. Kirkkoherran kysyttyä minkälaisia ne olivat, sanoi hän kutsuvansa itseään paimen Quijotizoksi, kirkkoherraa Pastorelloksi, parturia Nicolosoksi ja Sancho Pansaa Pansinoksi. Molemmat ystävät hyvin hämmästyivät tästä uudesta hulluudesta; mutta he olivat siihen myöntyvinään, toivoen ettei hän pääsisi luiskahtamaan heidän käsistään ja että niin rauhallinen elämäntapa ehkä hänet tykkänään parantaisi. He siis lupautuivat hänen tovereikseen; sanoipa Niklas mestari olevansa maailmankuulu runoniekka ja kyllä varustavansa koko joukon paimenlauluilla ja rakkausviisuilla. "Ja mitä meillä vielä on tehtävää", jatkoi hän, "on se, että kukin valitsee paimenettarelleen nimen, jotta voi tätä lauluissaan ylistää, sekä ettemme jätä yhtäkään kalliota tai puuta merkitsemättä tällä nimellä, niinkuin rakastuneitten paimenten tapa on." — "Sepä vasta on mainiota", huudahti don Quijote. "Omasta puolestani en luule enää tarvitsevani miettiä uutta nimeä lemmitylleni, koska jo olen ikuisesti kiintynyt verrattomaan Toboson Dulcineaan, näitten rantojen kunniaan, niittyjemme kukkaan, kauneuden alkulähteeseen ja sulojen keijukaiseen, tai lyhyesti sanoen olentoon, jolle ei kielessämme löydy kylläksi tyydyttäviä nimityksiä." — "Se on totta", sanoi kirkkoherra; "mutta meidän muiden on täältä etsittävä joitakuita nopsia paimentyttöjä, jotka kelpaisivat runottariksemme." Ja hän ylisti vielä kerran don Quijoten erinomaista ja järkevätä päätöstä sekä tarjosi seuraansa kaikkina joutohetkinä, jolloin oli virantoimituksistaan vapaa. Sitte he sanoivat hänelle jäähyväiset ja kehottivat häntä säästämään terveyttään parhaansa mukaan.
Veljentytär ja emännöitsijä olivat sattumalta kuulleet koko keskustelun; ja heti kun näkivät don Quijoten jääneen yksikseen, riensivät he hänen huoneeseensa, ja veljentytär kävi hänen kimppuunsa: "Mitäs tämä taas tietää, enokulta? Nyt kun luulimme teidän vihdoinkin vetäytyneen rauhaisaan kotielämään, aijotte lähteä entistä hullumpiin seikkailuihin, aijotte ruveta rakastuneeksi paimenheitukaksi. Se tosiaan olisikin teille arvokas toimi!" — "Luuletteko todellakin", jatkoi emännöitsijä, "kykenevänne istumaan kedolla paljaan taivaan alla kesän helteessä ja talven pakkasissa! Se sopii talonpojille, joilla on hyvä terveys ja tottumus sellaiseen elämään aina lapsuudestaan pitäen, mutta teille olisi sittekin vaeltavan ritarin ammatti parempi kuin paimentoimi. Seuratkaa vain minun neuvoani, armollinen herra, sillä minä olen vanha ja paljon kokenut ihminen: pysykää kauniisti kotona, hoitakaa taloanne ja maanviljelystänne, rukoilkaa Jumalaa ja antakaa almuja; ja jos sellainen elämä on teille pahaksi, niin pankaa syy minun päälleni." — "Hyvä on, hyvin olette puhuneet, rakkaat ystäväni", sanoi don Quijote, "mutta minä kyllä itse tiedän mikä minulle parhaaksi on. Valmistakaa minulle nyt vain vuode, jotta pääsen nukkumaan, sillä tunnen todella itseni hiukan pahoinvoivaksi. Olkaa myös vakuutetut, että niin ritarina kuin paimenenakin en koskaan unohda teidän tarpeitanne, kuten teoistani saatte nähdä." Nuo kiltit naiset saattoivat hänet vuoteeseen ja tarjosivat hänelle illallista sekä hoitivat häntä paraansa mukaan.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Don Quijoten sairaus, testamentti ja kuolema.
Don Quijote tuli todellakin hyvin sairaaksi, joko sitte mielenkarvaudesta tappionsa vuoksi tai matkojensa tuhansista vaivoista ja rasituksista, tahi ehkä myöskin kumpaisestakin syystä. Uskollinen Sancho istui koko ajan vuoteen pääpuolessa, ja kirkkoherra ja parturi kävivät myös joka päivä häntä katsomassa; luullen hänen tautinsa johtuvan surusta ettei Dulcineaa oltu voitu vapahtaa lumouksesta, koettivat he kaikin keinoin lohduttaa ja huvittaa häntä. Parturi kehotti häntä rohkasemaan mieltänsä, sanoen odottelevansa vain hänen parantumistaan antautuakseen paimenelämään, jota varten jo oli sepittänyt kauniin runoelman sekä ostanut kaksi komeata paimenkoiraa. Mutta kaikesta huolimatta ei don Quijoten mielentila käynyt sen paremmaksi; ja sen huomatessaan Sancho virkkoi: "Mitä ajattelettekaan, rakas isäntäni? Nyt kun juuri olemme saaneet tiedon neiti Dulcinean vapauttamisesta, tahdotte te vain virua vuoteessanne! Elkää lainkaan kuolemaa ajatelko, se on meidän kaikkien harras toivomus; mikä kiire teillä nyt muka olisi kuolla! Eihän se niin suuri asia ole että saa selkäänsä kaksinkamppailussa, jotta siitä tarvitsisi epätoivoon joutua. Ettehän lainkaan ole tullut vaivaiseksi tai muotopuoleksi; ja kyllä kykenette vielä tuon häpeän kostamaan. Nouskaa siis vuoteestanne ja huomatkaa, miten me kaikki palamme halusta ruveta paimeniksi ja viettää elämäämme kedoilla laulaen kuin kaniikit; te yksin olette synkkä ja surullinen kuin satavuotias erakko. Tehkää niinkuin minä, joka otan ilot ja surut vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja lohdutan itseäni kaikissa vaiheissa ajattelemalla, että elämä on elämätä kuolemaan saakka. Noudattakaa neuvoani, rakas, armollinen pikku herrani, eläkää niin kauvan kuin suinkin saatatte, sillä suurin hulluus taivaankannen alla on paneutua kuolemaan tietämättä mistä syystä se tapahtuu; ettehän voi näyttää meille ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi pelkästä alakuloisuudesta kuollut. Nouskaa siis, sitä hartaasti rukoilen, vuoteestanne, heittäkää kaikki sairaat ajatukset ja lähtekää kanssamme tanhuoille ja metsiin soittaen huilua ja laulaen viisuja; ehkäpä tapaamme siellä neiti Dulcineankin vapahdettuna kaikista poppamiesten juonista. Min'en antaisi kaiken maailman murheista palanutta killinkiäkään! Mutta jos aikomuksenne on kuolla sen vuoksi, että jouduitte kaksintaistelussa tappiolle, niin lykätkää syy minun niskoilleni ja sanokaa, että minä olin kehnosti kiinnittänyt Rosinanten satulavyön, jonka vuoksi putositte. Ja olette kai lukenut ritarikirjoistanne, että kamppailussa tavallisesti aina toinen ritari työntää toisen satulasta. Tällä erää se oli vastustajanne, ensi kerralla te itse." — "Sancho on lausunut totuuden", sanoi parturi; "sellaisen tapahtuman takia ei tarvitse rohkeuttaan menettää, sillä eihän todellisuudessa vielä mitään ole menetetty."
Mutta heidän puheensa eivät pystyneet don Quijoteen, joka ei niistä tullut sen hilpeämmäksi eikä terveemmäksi. Tauti päinvastoin kävi pahemmaksi, eikä lääkäri voinut viikon perästä antaa mitään toivonaihetta. Don Quijote tunsi itse tilansa ja pyysi jäädä yksikseen, sillä hän halusi nukkua; unta kesti lähemmäs seitsemän tuntia. Veljentytär ja emännöitsijä itkivät häntä jo kuni kuollutta; mutta sitte hän yht'äkkiä heräsi, kutsui naiset luoksensa ja lausui: "Rakkaat tyttäreni, kiittäkää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka rajattomassa laupeudessaan on osottanut minulle armoista suurimman!" — "Kallis enoni", sanoi veljentytär, "mitä tällä oikeastaan tarkotatte?" — "Rakas veljentyttäreni", vastasi don Quijote lempeästi, "minulle on tullut osaksi ihmisen kallein tavara, joka yksistään voi hänelle taata hiukan lepoa tässä kurjassa elämässä ja antaa hänelle palkinnon hyveistään tulevaisessa elämässä. Tämä kallis tavara on ihmisen terve järki; minä olin sen kadottanut lukemalla liian pitkinä joutohetkinäni hyödyttömiä ja vahingollisia ritariromaaneja; mutta nyt on taivas sen jälleen minulle takasin antanut. Kauvan en siitä enää saa nauttia, mutta kiitollisuuteni ei sen vuoksi ole vähempi. Tahdon ainakin käyttää hyväkseni näitä harvoja hetkiä, elämäni viimeisiä, korjatakseni pitkän entisyyteni erehdyksiä ja tehdäkseni niitä hyviä töitä, joita tähän asti olen laiminlyönyt. Kutsukaa tänne ystäväni, arvoisa kirkkoherra ja mestari Niklas sekä uskollinen Sanchoni, jolta minun täytyy pyytää anteeksi, että sain hänenkin päänsä hullutuksillani sekautumaan."
Hänen vielä puhuessaan astuivat kaikki kolme kutsuttua sisään. "Rakkaat ystäväni", lausui kuoleva ritari, "kutsutin teidät luokseni, sillä halusin nähdä teitä viime hetkelläni. Onnitelkaa minua, sillä en ole enää don Quijote de la Mancha vaan Alonzo Quijano, Hyväksi kutsuttu, joka vihaa kaikkia noita Amadiseja, Galaoreja ja muita sentapaisia, joita hullu mielikuvitukseni minut ennen sai jälittelemään; olen nyt vain naapurinne, uskollinen ystävänne ja veljenne, jonka heikko järki, kauvan sumentuneena oltuaan, on jälleen palannut hänen viime hetkinään täyteen selvyyteensä. Käyttäkäämme näitä hetkiä hyväksemme, arvoisa kirkkoherra; pyydän teidän antamaan minulle synninpäästön. Ja te, hyvät herrat, käykää sillä aikaa hakemassa tänne kylänkirjuri, jolle tahdon ilmaista viimeisen tahtoni."
Häntä toteltiin vaijeten, ja kaikki katselivat hämmästyneinä ja murheellisina toisiaan. Sancho, joka ei aina tähän saakka ollut uskonut herransa tilaa niin arveluttavaksi, lankesi polvilleen vuoteen viereen ja nyyhki ääneensä. Sairas ojensi hänelle kätensä ja pyysi hänenkin hetkeksi jättämään huoneen. Rippi ei ollut pitkä; sillä vaikka kelpo ritarin pää oli ollut sekasin, oli hänen sydämmensä aina pysynyt puhtaana. Sen päätyttyä hän kutsui kaikki ystävänsä takasin; emännöitsijä ja veljentytär olivat sulaa kyyneliinsä, mutta don Quijote lohdutti heitä hellästi. Kun kirjuri oli tullut saapuville, käski hän tämän alkamaan testamentin tavanmukaisilla sanoilla; sitte kooten viimeiset voimansa hän nousi istualleen vuoteessaan ja saneli heikolla äänellä seuraavaa:
"Ystävälleni Sancho Pansalle, jota kutsuin asemiehekseni hulluuteni päivinä, määrään kaksisataa kultarahaa otettavaksi päältäpäin jälkeeni jättämästäni omaisuudesta; sen lisäksi kaikki ne rahavarat, jotka uskoin hänen säilytettäväkseen yhdessä lähtiessämme matkoillemme, ilman että perilliseni ovat oikeutetut vaatimaan häneltä tiliä niistä."
"Ei toki, armollinen herra", keskeytti Sancho itkien ja yrittäen pidättää kirjuria tätä määräystä merkitsemästä; "eihän toki, rakas armollinen herra, ettehän te todellakaan aijo kuolla, ei ole mahdollista että nyt kuolette. Seuratkaa vain minun neuvoani, rakas isäntäni: eläkää ja karkottakaa mielestänne nuo mustat mietteet, jotka yksistään ovat syypäät teidän nykyiseen heikkouteenne. Minä teen kaikki mitä suinkin tahdotte, me lähdemme minne vain teitä haluttaa lähteä; rupean paimeneksi, ritariksi, asemieheksi; kaikki on mulle samantekevää, kunhan vain saan olla seurananne; minä uudelleen vapautan Dulcinean lumouksesta omalla selkänahkallani, jos niin vaaditaan, ja jollette voi sietää että jolloinkin satutte tulemaan voitetuksi, niin otan minä aina tappionne omaksi syykseni; minä julistan ja vahvistan juhlallisesti valallani, että olin kehnosti kiinnittänyt Rosinanten mahavyön, että tappionne oli tykkönään minun vikani, ja etten milloinkaan…"
"Olen sinulle kaikesta hyvin kiitollinen, Sancho-parkani", sanoi sairas sävyisästi; "sinä olet nähnyt minua niin kauvan sekapäisenä, ettet vieläkään voi uskoa minun tulleen järilleni. Unhottakaamme vanhat hairauksemme silti unhottamatta vanhaa ystävyyttämme; sama vanha toverisi sinua nyt kuuntelee, vaan ei enää mikään don Quijote de la Mancha; käyttääkseni sinun niin rakastamiasi puheenparsia sanoisin, etteivät viime vuoden linnunpoikasia enää tavata pesässään. Salli minun nyt jatkaa, rakas lapseni, sekä lausua hellä mielipahani, kun en voi osottaa sinulle vielä enemmän hyvää."
Sitte hän sääsi perijättärekseen veljentyttärensä Antonia Quijanan, ehdolla ettei tämä menisi naimisiin sellaiselle miehelle, joka olisi lukenut ritariromaaneja, sekä että hän maksaisi eläkettä hänen vanhalle emännöitsijälleen ja suorittaisi joitakuita lahjoituksia monivuotisen ystävyyden muistoksi kirkkoherralle ja mestari Niklakselle, jotka don Quijote asetti testamenttinsa toimeenpanijoiksi. Lopuksi hän pyysi ihmiskunnalta anteeksi niistä huonoista esimerkeistä, joihin hän hulluutensa päivinä oli voinut antaa aihetta.
Heti kun kirjuri oli lopettanut surullisen toimituksensa, pyysi don Quijote kirkkoherran noutamaan sakramentteja; hän nautti niitä hurskaudella ja mielenmaltilla, jotka ihmetyttivät kaikkia läsnäolijoita; ja illan tullen, jolloin hän oli käynyt jo kovin heikoksi, lähti hänen sielunsa Jumalan luo.
Niin päättyi älykkään la Manchan ritarin elämä. Hänen kotipaikkaansa ei hänen elämäkertansa kirjoittaja ole tahtonut lähemmin mainita, jotteivät kaikki la Manchan kylät, linnat ja kaupungit joutuisi kiistaan kunniasta, mille niistä hän oikeastaan kuului, niinkuin Kreikassa aikoinaan seitsemän kaupunkia kiisteli keskenään Homeroon kotipaikkaoikeudesta. Ei hän myöskään tahdo kuvailla Sanchon, veljentyttären ja emännöitsijän haikeita valitushuutoja; ja niistä monilukuisista muistovärssyistä, jotka hänen hautapatsaaseensa piirrettiin, mainitsee hän vain seuraavan, jonka muuan runoilijalahjoilla varustettu ystävä sepitti:
On hauta tämä ritarin,
Jok' eläissään ei pelännyt
Ja jonka kuolo eloks nyt
Ijäti pyhäks kääntyikin.
Hän eläissänsä maailman
Kunniaksi paljon toimitti;
Hänt' arveltihin hulluksi,
Vaan lopun sai hän viisahan.
Ja tämän kirjan päätettyään tekijä ripustaa kynänsä naulaan lausuen sille: "Nyt, rakas kynäni, jätän sinut siihen riippumaan ikuisiksi ajoiksi, jolleivät julkeat juttujensepustajat jälleen tartu sinuun häväistäkseen sinua ja repiäkseen alas minun mainettani. Sano heille, että yksin sinua varten syntyi don Quijote maailmaan ja sinä luotiin yksin häntä varten; hän osasi toimia ja sinä osasit kirjoittaa; sano heille, että he sallivat tämän sankarin rauhassa levätä arkussaan. Ja jos he sittekin vaativat, että kutsuisit hänet esiin haudastaan uusiin urhotöihin, niin murru mureniksi heidän kömpelöissä käsissään, niin että he ovat pakotetut kirjoittamaan tyhmyyksiään kehnolla hanhensulalla. Minun tehtäväni on nyt loppuun suoritettu. Tarkotukseni oli tällä teoksella herättää inhoa naurettavia ja järjettömiä ritariromaaneja vastaan. Tämän olenkin saavuttanut, don Quijoteni on antanut niille surmaiskun. Minä olen tyytyväinen. Jää hyvästi!"