ÄLYKKÄÄN RITARIN DON QUIJOTE DE LA MANCHAN ELÄMÄNVAIHEET

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Suom. lyhennetystä ransk. pain. O. A. Joutsen

Sarja: Taruaarre 2.

WSOY, Porvoo, 1905.

ENSIMÄINEN LUKU

joka esittää meille kuuluisan ritarin Don Quijote de la Manchan jokapäiväisessä ympäristössään ja mielitoimissaan.

Eräässä la Mancha-nimisessä Espanjan kolkassa eli joku aika sitten aatelismies sitä lajia, jotka voivat omakseen kutsua vain nirhateräisen peitsen, vankan rautapaidan, laihan ratsun ja pari metsäkoiraa. Päivälliseksi palanen lintupaistia, useammin härän- kuin lampaanlihasta valmistettua, sen tähteet uudestaan lämmitettyinä illalliseksi, perjantaisin hernerokka, lauvantaisin munapaisti ja jokunen kyyhkynen sunnuntaisin riittivät jo kuluttamaan kolme neljännestä hänen vuosituloistaan. Loput menivät vaatetukseen, johon juhlapäivinä kuului hieno verkatakki, samettihousut ja samasta kankaasta neulotut kengät; arkipuku oli oivallisesta kotikutoisesta kankaasta. Hänellä oli seuranaan taloudenhoitajattaren tapainen impi, joka oman puheensa mukaan oli hiukan yli neljänkymmenen, sekä veljentytär, joka ei vielä ollut kahtakaankymmentä täyttänyt; sitäpaitsi miespalvelija, joka suoritti kotiaskareet ja peltotyöt, hoiti tallia ja pilkkoi puut. Iältään aatelismiehemme oli viidenkymmenen korvilla. Hänen vartalonsa oli roteva ja voimakas, vaikka rutikuiva ja laiha, kasvot samaten kapeat ja laihat. Muuten oli hän aina aikaisin ylhäällä ja rakasti intohimoisesti metsästystä. Joku on väittänyt hänen nimensä olleen Quijano; mutta se ei meitä suurin liikuta, koska kertomuksessamme tulemme sen oikein mainitsemaan.

Joutilaina hetkinään (jotka vuoden päivistä käsittivät vähintäin kolme neljättä osaa) aatelismiehemme huvittelihe lukemalla ritariromaaneja; mutta niitäpä hän tutkikin niin hartaasti, että vallan unohti metsästyksen ja tilansa hoitamisen. Kerrotaanpa hänen lukuinnossaan myyneen tilastaan maapalasen toisensa perästä, jotta voisi ostaa lisää romaaneja, joita hänelle viimein karttui tuvan täysi.

Sanalla sanoen kelpo aatelismiehemme syventyi niin suuressa määrässä lukuunsa, että hän siinä vietti päivänsä ja yönsä; ja tästä loppumattomasta lukemisesta ja yövalvonnasta oli luonnollisena seurauksena, että hänen aivonsa peräti pehmenivät ja hän kadotti kaiken arvostelukyvyn. Hänen mielikuvituksensa täyttyi romaaneista ahmituilla taikajutuilla, tappeluilla, kaksintaisteluilla, haavoituksilla, rakkausseikkailuilla, lemmenkaiholla ja kaikenlaisilla hullutuksilla, joiden todenperäisyyttä hän ei ensinkään epäillyt. Hän myönsi kyllä Cid Ruy Diazin olleen kelpo ritarin, vaan ettei tämä kuitenkaan vetänyt vertoja Tulisen miekan ritarille, joka yhdellä ainoalla iskulla oli sivaltanut kaksi hirmuisen suurta jättiläistä keskeltä halki. Bernhard Carpiolainen oli myöskin väkevä sankari, koska oli Roncesvalin laaksossa voittanut loihditun Rolandin käyttämällä hyväkseen Herkuleen esimerkkiä, joka käsivarsiensa välissä oli musertanut kuoliaaksi Antaios-jättiläisen, mannun mahtavan pojan. Hän puhui myös suosiollisesti Morgan-jätistä, joka vaikka kuuluikin jättiläisten ilkivaltaiseen ja röyhkeään rotuun, pysyi kuitenkin siivona ja sovinnollisena. Muttei kenkään saavuttanut hänen ihailuaan siinä määrässä kuin Rinaldo Montalbanolainen, varsinkin kun hän näki tämän lähtevän linnastaan ja kukistavan kaikki mikä tielleen sattui, tai kun hän Barbarian maasta ryösti Muhametin kuvapatsaan, jonka historia tietää olleen puhtaasta kullasta. Lukiessaan kavaltaja Ganelonista hän olisi kernaasti poisantanut emännöitsijänsä, vieläpä veljentyttärensäkin, jos olisi saanut antaa hänelle sata potkua sydänalaan.

Viimein, kun hänen järkensä oli jo vallan sekasin, sai hän niin hullun päähänpiston kuin konsanaan mielipuolen aivoissa on kummitellut. Hän kuvitteli nimittäin valtion edun ja oman maineensa vaativan, että hän vaeltavana ritarina lähtisi maailmaan etsimään seikkailuja, kostamaan kaikenlaisia vääryyksiä ja antautumaan alttiiksi monenlaisiin vaaroihin, joista sitte niittäisi kuolematonta kunniaa. Miesparka näki unelmissaan jo valloittaneensa kuningaskruunuja, ja vähin voittosaalis, mihin hän voisi tyytyä, oli Trapezuntin valtaistuin. Näitten koreain kuvittelujen hurmaamana hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin heti lähteä valloittamaan tulisen kaipauksensa esineitä.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli etsiä käsiin esi-isänsä ruostuneet aseet, jotka tähän asti olivat viruneet jossakin tomuisessa loukossa. Hän puhdisti ja kiillotti niitä niin hyvin kuin taisi; mutta nähtyään ettei rautalakista ollut enää muuta jälellä kuin silmäverho, valmisti hän taitavasti puuttuvat osat pahvista, niin että hänellä pian oli kädessään ainakin kypäriltä näyttävä esine. Sitte oli koeteltava kestikö se miekaniskua; mutta jo ensi iskusta meni tuo kokonaisen viikon uutteran työn hedelmä vallan mäsäksi. Tällainen heikkous väkevän käden edessä ei häntä ollenkaan miellyttänyt, kun oli kysymys omasta turva-aseesta, ja korvatakseen vahinkonsa kävi hän uudella innolla työhön. Tällä kertaa hän vahvisti tekelettään hienoilla rautalangoilla, jotka kiinnitti kypärin sisäpuolelle; ja huolimatta enää ryhtyä vaaralliseen kokeiluun, piti hän kättensä työtä kyllin vankkana ja kelvollisena suojelusaseena.

Sitte johtui hänen ajatuksensa ratsuunsa; ja vaikka tämä elukka parka oli vain luuta ja nahkaa, näytti se hänestä olevan niin hyvässä kunnossa, ettei olisi vaihtanut sitä Aleksanterin Bukefaloon eikä Cidin Babiecaan. Häneltä meni neljä päivää kyllin komean nimen keksimiseen sille, sillä mahdotonta oli, että niin mainion ritarin ratsulla olisi mikään tavallinen nimi. Pitkät päivät mietittyään, valittuaan, hylättyään ja arvosteltuaan hän viimein umpimähkään nimitti ratsunsa Rosinanteksi,[1] mikä nimi hänen mielestään oli kyllin komea, merkitsevä ja arvokas maailman ensimmäiselle hevoselle.

Annettuaan hevoselleen niin kauniin nimen johtui hän myöskin miettimään nimeä itselleen; ja jälleen viikon päivät sinne tänne tuumailtuaan hän päätti kutsua itseään don Quijoteksi. Mutta muistellessaan miten mahtava Amadis ei ollut tyytynyt ainoastaan omaan nimeensä, vaan oli tahtonut liittää siihen isänmaansakin nimen ja sen kautta sankariteoillaan saavuttaa maallensakin mainetta, liitti myöskin hän nimeensä paikkakuntansa nimen ja kutsui itseään don Quijote de la Manchaksi (Manchalaiseksi), jotta hänen sukunsa ja kotiseutunsa hänen kauttaan tulisivat tunnetuiksi ja ylistetyiksi kautta lavean maailman.

Täten siis puhdistettuaan aseensa, tehtyään kuvun kypäriinsä, annettuaan hevoselleen kauniin nimen ja itselleen vieläkin muhkeamman, ei häneltä enää mielestään puuttunut muuta kuin sydämmen valtijatar. Vaeltava ritari ilman rakastajatarta oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu ja kuin ruumis, josta sielu puuttuu. "Jos onnettomuudeksi", tarinoi hän itsekseen, "tai pikemminkin onnekseni tielläni sattuisin tapaamaan jonkun jättiläisen (niinkuin vaeltavalle ritarille usein tapahtuu), jonka ensi iskulla kaadan maahan tai halkasen kahtia ennenkun hänet lopullisesti surmaan, niin eikö olisi ihanata omata lemmitty, jolle hänet lahjoittaisin ja jonka luokse hänet lähettäisin polveansa notkistaen sanomaan: 'Rouvani, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saarten herra, jonka voittamaton ja verraton ritari don Quijote de la Mancha on kaksinottelussa kukistanut; hänen käskystään saavun nyt heittäytymään teidän korkeutenne jalkoihin jotta päättäisitte hengestäni ja vapaudestani'." Oh, kuinka ylpeäksi ritarimme tunsikaan itsensä pidettyään tämän kauniin puheen, ja kuvailkaa hänen iloansa, kun hän viimein luuli löytäneensä sydämmensä mieleisen lemmityn! Tämä oli, kuten luullaan, muuan sievä talonpoikaistyttö johon hän muka olisi kerran rakastunut, ilman että tytöllä oli ollut siitä vähintäkään aavistusta tai että hän olisi hiukkaakaan välittänyt uroostamme. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo, ja hänet nyt ritari valitsi ajatustensa ikuiseksi hallitsijattareksi. Mutta ensin hän tahtoi tällekin antaa uuden nimen, joka ei komeudessa jäisi hänen omastaan jälkeen ja joka tavalla tai toisella muistuttaisi jostakin prinsessasta; sen vuoksi hän viimein nimitti hänet Dulcinea del Tobosoksi, koska tyttö oli kotoisin Toboso-nimisestä kylästä, ja tämä nimi miellytti häntä ainakin yhtä paljon kuin ne, jotka itselleen ja hevoselleen oli keksinyt.

TOINEN LUKU.

Don Quijote lähtee ensimmäisen kerran ulos maailmaan.

Kun ritarimme täten oli saanut kaikki matkavarustuksensa valmiiksi, ei hän enää tahtonut viipyä hetkeäkään astuessaan julkisuuden tantereelle, peläten viivyttelemisensä antavan vain aikaa pahuuden kasvamiseen maailmassa ja tilaisuutta uusiin konnuuksiin hirmuvaltioille, joille hänen oli määrä verinen kosto valmistaa. Eräänä kauniina aamuna, ennen auringonkoittoa eräänä heinäkuun kuumimmista päivistä, hän siis kellekään virkkamatta aikeistaan ja kenenkään edes hänen lähtöään huomaamatta, nousi kiireestä kantapäähän asestettuna Rosinantensa selkään, ripusti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja ratsasti erään takapihalla sijaitsevan salaportin kautta ulos kedolle, ollen vallan hurmautunut ilosta kun näki miten helposti niin jalo tehtävä voi alkaa; mutta tuskin hän oli päässyt sadan askeleen päähän talostaan, kun yhtäkkiä hirmuinen epäilys sai hänet miltei palaamaan takasin ja hylkäämään koko yrityksensä.

Hänelle nimittäin johtui mieleen, ettei hän ollutkaan ritariksi lyöty ja ettei hän vaeltavan ritarikunnan lakien mukaan voinut eikä saanut ilman ritarilyöntiä antautua kaksintaisteluun minkään toisen ritarin kanssa; ja vaikka hän tämän arvon olisi saavuttanutkin, piti hänen vastaleivottuna ritarina kantaa valkoista kilpeä ilman mitään tunnusmerkkiä, kunnes käsivartensa voimalla sellaisen oli ansainnut.

Nämä mietelmät saivat hänet hetkisen horjumaan päätöksessään; mutta hulluus oli hänessä voimakkaampi kuin järkisyyt, ja sen vuoksi hän päätti lyöttää itsensä ensimmäisellä vastaantulijalla ritariksi, kuten kirjoissaan oli monesta muustakin sankarista lukenut.

Tämä ajatus tyynnytti jälleen hänen mieltänsä, ja hän jatkoi matkaansa antaen hevosen kulkea omin ohjinsa, sillä hän luuli umpimähkäisen matkustamisen olevan seikkailujen herkullisimpana ytimenä. Hän ratsasti täten melkein koko päivän, ilman että mitään mainittavaa tiellä tapahtui; tämä oli saattanut hänet miltei epätoivoon, sillä niin kovin kärsimätön hän oli saadakseen näyttää käsivartensa valtavaa voimaa.

Katsellessaan joka taholle, eikö missään näkyisi aatelislinnaa tai edes talonpoikaistaloa, johon voisi poiketa yöksi, äkkäsi hän tien varrella majatalon, jolloin hänestä tuntui kuin olisi joku hyvä tähti johtanut hänet itse terveyden portille. Hän kiiruhti hevostaan sen väsymyksestä huolimatta ja saapui majatalon edustalle päivän juuri tehdessä laskuaan.

Portilla oli sattumalta pari neitosta, jotka muutamain muulinajajain mukana matkustivat Sevillaan ja nyt olivat jääneet tänne yöksi. Seikkailijallamme kun oli pää täynnä romaanihaaveita, joiden mukaan hän kaikkea arvosteli, niin hän majatalon huomattuaan jo kuvitteli näkevänsä edessään kokonaisen linnan monine tornineen, nostosiltoineen, juoksuhautoineen ja kaikkine muine kompeineen, joita romaaninkirjoittajat antavat tarumaisille linnoilleen. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän tästä uudesta linnoituksesta, odotellen jonkun kääpiön tavan mukaan ilmottavan vallinharjalta torventoitotuksella ritarismiehen saapumisesta; mutta kun kääpiö hänen mielestään liian kauvan hidasteli ja Rosinantekin kärsimättömästi odotteli talliin pääsemistä, ratsasti hän suoraan majatalon portille, missä näki edellämainitut tytöt; näitä luuli hän korkea-arvoisiksi neitosiksi, jotka olivat tulleet jaloittelemaan raittiissa ilmassa. Samassa hän kohtasi talon sikopaimenen, joka puhalsi pari kolme kertaa pilliinsä kaitsettaviaan kootakseen; ja don Quijote oli heti valmis luulemaan (kuten oli toivonutkin), että tämä nyt oli kääpiö, joka ilmotti hänen tulostaan. Heti paikalla, sanomatonta ihastusta tuntien, hän läheni portilla seisovia tyttöjä, jotka pyrkivät pakenemaan sisään nähdessään hampaisiin asti varustetun miehen. Mutta don Quijote, joka heidän paostaan arvasi heidän pelkonsa, kohotti pahvikypärinsä silmäverhoa ja näyttäen kuivat tomuiset kasvonsa puheli heille lempeästi ja vienolla äänellä: "Elkäät paetko, armolliset neitiseni, teillä ei ole mitään pelättävää; sen ritarikunnan säännöt johon kuulun eivät salli minun loukata ketäkään, varsinkaan niin kauneita ja kunniallisia neitosia kuin te olette." Tytöt pysähtyivät, katsellen ihmeissään seikkailijamme outoa hahmoa, jolta kehno silmiverho puoleksi peitti kasvot; mutta kuullessaan itseään kutsuttavan armollisiksi neideiksi (jollaista kunniaa heille ei vielä koskaan ollut tapahtunut), he eivät enää voineet pidättää nauruaan. Silloin don Quijote, joka ei tiennyt syytä heidän iloonsa, tuimistui äkkiä ja lausui heille ankarasti: "Kainous ja tarkkaavainen käytös sopii hyvin kauneille naisille, ja se on heidän osansa; mutta nauru ilman näkyväistä aihetta on kehnoutta, joka lähenee hulluutta. En sano tätä teille, arvoisat neitini, sillä teitä loukatakseni, sillä tarkotukseni on vain tarjota teille palvelustani."

Tämä tytöille vallan outo puhetapa lisäsi vain heidän tirskunaansa, mikä puolestaan enensi ritarin mieliharmia; ja epäilemättä olisi hän lähtenyt tiehensä, jollei samassa majatalon isäntä olisi tullut paikalle. Nähdessään tuon eriskummallisen haamun, joka oli varustettu rintahaarniskalla, kilvellä ja keihäällä, oli isännän vaikea olla yhtymättä tyttöjen nauruun; mutta peläten vielä enemmän kuin nämä tuota sotaista ilmiötä päätti hän käyttäytyä kunnioittavaisesti ja lausui sen vuoksi don Quijotelle: "Herra ritari, jos etsitte yösijaa, niin ei teiltä täällä tule puuttumaan muuta kuin sänky; kaikkea muuta löydätte yltäkylläisesti."

Kuullessaan linnan isännän (sillä semmoiseksi hän majatalon isäntää mielessään kuvitteli) kohteliaan puheen don Quijote vastasi hänelle samaan tapaan: "Mitä minuun tulee, arvoisa linnanherra, riittää vähinkin vierasvara minulle; en lainkaan välitä hienostelusta enkä koreilusta, kuten asustanikin huomaatte; aseeni ovat ainoat koristukseni ja matkavarustukseni, ja taistelu ainoa leponi." Isäntä ei alussa ymmärtänyt mistä syystä don Quijote häntä puhutteli linnanherraksi; mutta ollen aika andalusialainen koiranhammas ja kotosin San Lucarin piirikunnasta, oikea ryöväri ammatissaan ja yhtä ilkeäkurinen kuin ylioppilas tai hovipalvelija, virkkoi hän: "Kun näin on laita, niin on kivipermantokin kelpo vuode teidän armollenne, ja huomaan hyvin, että nukutte niukasti kuin kenttävahti. Näin ollen kun vain laskette jalkanne maahan, niin tulette vakuutetuksi, että täällä ei tarvitse viettää nukkumatta vain yhtä yötä, vaan kokonaisen vuodenkin."

Näin sanoen hän kiiruhti pitelemään jalustinta don Quijotelle, joka melkoisella vaivalla laskeusi alas hevosensa selästä, koskei vielä ollut syönyt aamiaista lainkaan sinä päivänä. Ritari pyysi isännän käskemään väkensä pitämään hellää huolta hänen ratsustaan, jonka vertaista eläintä ei muka ollut kaiken maailman ruohonsyöjäin joukossa. Isäntä katseli otusta tarkkaavaisesti, löytämättä siinä kuitenkaan edes puoltakaan don Quijoten kehumia hyviä ominaisuuksia. Saatettuaan hevosen talliin meni hän kuulustelemaan mitä ritarimme itse halusi ja löysi hänet noiden neitosten parista, joiden kanssa hän jo oli rakentanut rauhan ja jotka nyt auttoivat raskasta sotisopaa hänen yltään. He olivat jo riisuneet häneltä rautapaidan, mutta millään mahdilla heidän ei onnistunut irrottaa rautakaulusta eikä kypäriä, joka oli tiiviisti sidottu päähän vihreillä nauhoilla, eikä ritari myöskään millään ehdolla sallinut leikata niitä poikki. Täten hän sai viettää koko yön rautalakki päässään, mikä ei suinkaan vähentänyt hänen ulkomuotonsa eriskummaisuutta ja naurettavaisuutta.

Mutta kaikesta huolimatta oli hän hyvin ihastunut tähän ensimmäiseen matkaansa, jonka hyvä alku aiheutti toivomaan yhtä suurta menestystä jatkollekin. Yksi ainoa seikka häntä vain huoletti, se nimittäin ettei hän vielä ollut saanut ritarilyöntiä, jota ilman hän ei ollut oikeutettu antautumaan mihinkään seikkailuun.

KOLMAS LUKU.

Don Quijote lyödään ritariksi.

Näiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein päätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän talliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen isännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: "En nouse koskaan tästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle muuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän omaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi." Näin puhuteltuna isäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli hänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa. Viimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi itsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä asian. "Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne", vastasi siihen don Quijote. "Lahja, jota teiltä pyydän ja johon niin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän koittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte minun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten tuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa tilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan apuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan ritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua."

Isäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta epäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat kuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen itselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää päänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota parempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut tärkeämpää arvokkaille ritarismiehille kuin että heitä ansionsa mukaan kohdeltaisiin. Itsekin oli hän muka nuoruudessaan samassa tarkotuksessa kuleksinut maita mantereita seikkailuja etsien, kaikkialla koetellen jalkainsa kepeyttä ja käsiensä näppäryyttä, kunnes viimein oli vetäytynyt tähän linnaan, missä nyt eli omista ja muitten tuloista, ottaen vierasvaraisesti vastaan vaeltavia ritareja kaikista säädyistä ja aselajeista, — tehden tämän kaiken pelkästä kunnioituksesta heitä kohtaan ja jakaakseen heidän kanssaan mitä hänellä hyvää oli ja ottaen vastalahjaksi mitä vieraat maailmalla olivat koonneet.

Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut linnassaan tätä nykyä kappelia, missä asepalvelusta voisi toimittaa, koska oli revittänyt maahan entisen rakentaakseen uuden ja uhkeamman tilalle; mutta hyvin tietäen, ettei hätä lakia lue, ehdotti hän sen sijaan linnanpihaa, joka oli tuohon tarkotukseen vallan omiaan. Huomenissa viiden kuuden tienoissa hän toimittaisi pyydetyn juhlamenon, jonka kautta don Quijote tuntisi itsensä yhtä kelpo ritariksi kuin mikä muu ritari hyvänsä. "Onko teillä muuten rahaa?" päätti hän puheensa. — "Rahaako?" toisti ritarimme ällistyneenä; "ei penniäkään, sillä en ole missään lukenut, että vaeltava ritari kulettaisi sellaista tavaraa matkassaan." — "Siinäpä olette surkeasti erehtynyt", sanoi isäntä; "sillä jollei siitä kirjoissa mitään mainita, niin ovat kirjailijat edellyttäneet sen olevan itsestään selvän, eikä käy ajatteleminenkaan, että vaeltava ritari tulisi ilman tätä tarpeellista tavaraa toimeen yhtä vähän kuin ilman puhtaita liinavaatteitakaan. Elkää siis lainkaan epäilkö, ettei noilla monilukuisilla vaeltavilla ritareilla, joita romaanit ovat täynnä, olisi aina ollut matkassaan paksu rahakukkaro mahdollisia tarpeita varten, puhtaita liinavaatteita ynnä pieni rasia haavavoidetta; sillä hirmuisissa taisteluissaan korpien ja erämaiden keskellä ei heillä suinkaan aina ollut käsillä haavureita heidän vammojansa paikkaamaan, ja olisivat he jo kuolleet tuhat kuolemaa, jollei joku viisas ja ystävällinen loitsija olisi lähettänyt heidän avukseen neitosia tai kääpiöitä, jotka panemalla heidän kielelleen pisaran ihmeellistä taikajuomaa, paransivat heidät yhdessä tuokiossa niin terveiksi kuin eivät koskaan olisi sairaina olleetkaan. Mutta kun näin ei aina voinut odottaa käyvän, eivät he milloinkaan laiminlyöneet käskeä asemiehiään varustamaan matkaan viljalta rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, kuten haavalääkettä ja siteitä; ja jollei ritarilla ollut lainkaan asemiestä (mikä sentään oli sangen harvinaista), niin kuletti hän itse näitä tavaroita matkalaukussa, joka oli sopivasti sijoitettu hevosen lautasille, niin ettei sitä juuri ollenkaan voinut huomata. Senpä vuoksi kehotan ja käskenkin teitä, tulevaa kummipoikaani, ettette milloinkaan lähde ulos ilman rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, sillä saattepa nähdä tarvitsevanne niitä milloin vähimmän luulettekaan."

Don Quijote lupasi seurata neuvoa ja valmistausi heti paikalla suorittamaan asepalvelustaan majatalon takapihalla. Hän kokosi varuksensa ja laski ne kaivon kannelle, ja suudeltuaan kilpeään ja keihästään hän alkoi astella kaivon edustalla ylen uljaana ja hyvillä mielin. Oli jo puoliyö, kun hän alotti tämän jalon juhlamenon; ja isäntä, joka siitä nautti ylenmäärin, kiirehti ilmottamaan kaikille vierailleenkin sankarimme aikeesta suorittaa asepalvelusta hänen takapihallaan sekä millä kärsimättömyydellä hän odotti ritarilyöntiään. Hämmästyneinä tämänkaltaisesta hulluudesta riensivät kaikki jonkun matkan päästä katsomaan ja näkivät don Quijoten arvokkaalla ja mahtipontisella ryhdillä vuoroon kävelevän, vuoroon seisahtuvan ja keihääseensä nojautuen katselevan syvämielisesti varuksiaan.

Tällä välin yö selkeni, ja kuun kirkkaassa valossa nähtiin selvästi ritarin jokainoa liike. Sattumalta hän käänsi harhailevan katseensa muutamaan muulinajajaan, joka tuli juottamaan juhtiaan ja siinä tarkotuksessa tahtoi raivata ritarin aseet kaivon kannelta. Mutta nähdessään hänen lähestyvän ja arvaten hänen aikeensa karjasi don Quijote hänelle tuimasti: "Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat koskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele tarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi." Mutta ajattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin, vaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän matkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi sydämmessään seuraavan rukouksen valtiattarelleen: "Tukekaa minua, jalo neitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne tarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!" Näin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen keihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että tämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti suoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa, vei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten ennenkin.

Nähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin oli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän koittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen oli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät, ja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka kantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski hänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin juhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin tuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä, ja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa höpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen neitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin naurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: "Jumala antakoon teille menestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!" Don Quijote pyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi hyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa voimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi vaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan Toledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme. "Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan", lausui don Quijote, "pyydän teitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne donna Tolosaksi",[2] johon pyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan kannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei samantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään tavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli kunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin Iästä lähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet kiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä ihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka kuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan ratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle monet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin eriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä tässä toistelemaan.

Isäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi yhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet lähtemään mitään maksua vaatimatta.

NELJÄS LUKU.

Mitä uudelle ritarille tapahtui hänen majatalosta lähdettyään.

Päivä alkoi juuri sarastaa, kun ritariksi lyöty don Quijote lähti majatalosta sydän niin ilosta tulvehtien, että hän tuskin pysyi ratsunsa selässä; mutta muistaen isännän neuvot kaikista matkoilla tarvittavista esineistä päätti hän ensin palata kotiinsa ottamaan rahoja ja puhtaita liinavaatteita sekä varaamaan itselleen asemiehen. Tähän toimeen hän oli mielessään valinnut erään lähittyydessä asuvan talonpojan, joka oli varoista köyhä mutta lapsista rikas, ja ruumiiltaan tarpeeksi roteva kelvatakseen vaeltavan ritarin asemieheksi.

Tässä tarkotuksessa hän kääntyi kotikylään vievälle tielle, ja aivan kuin olisi Rosinante arvannut isäntänsä ajatukset, alkoi se nelistää niin hilpeätä vauhtia, että sen kaviot tuskin koskettivat maata.

Don Quijote oli matkannut lähes pari peninkulmaa, kun hän näki suuren ihmisjoukon kulkevan samaa tietä; ne olivat, kuten myöhemmin tullaan näkemään, Toledon kauppiaita, jotka olivat matkalla Murciaan silkkiä ostamaan. Heitä oli kuusi miestä, hyvin asestettuja ja varustetut päivänvarjoilla; sen lisäksi neljä ratsastavaa huovia ja kolme muuta palvelijaa, jotka taluttivat muuleja.

Tuskin oli don Quijote heidät havainnut, kun hän jo kuvitteli uudelleen seikkailun kohtaavan; ja matkien kaikessa romaaneista lukemiaan juonia päätti hän tästä koituvan sellaisen seikkailun, joka erityisesti sopi hänelle. Hän siis nousi ylpeällä ja päättäväisellä ryhdillä pystyyn jaluksissaan, tarttui tukevasti keihääseensä, peitti rintansa kilvellä ja asettui keskelle tietä odottamaan vaeltaviksi ritareiksi luulemiaan matkamiehiä. Kun nämä viimein tulivat silmän ja korvan kannattamalle, korotti hän äänensä ja huusi heille uhkaavasti: "Kenkään teistä ei pääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole la Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista kaunotarta".

Sellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan miehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin puheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen kuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän ilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta: "Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte; antakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin väitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa."

"Jos saisitte hänet nähdä", virkkoi don Quijote, "niin miksipä enää vaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan? Tärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että vannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan. Myöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi vaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan ritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin teidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin mies, jolla on oikeus puolellaan."

Näin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä puhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei hänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri ratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari koki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat varuksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei siltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: "EIkää paetko, te pelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun, että maahan putosin."

Muuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkäpintainen mies, ei enää sietänyt ritariparan suulautta ja kerskailua, vaan tempasi hänen keihäänsä, taittoi sen palasiksi ja alkoi pisimmällä niistä leipoa don Quijotea niin tuntuvasti, etteivät tämän rautavaruksetkaan voineet varjella häntä tulemasta survotuksi kuin oljet elontappajan varstan alla. Kauppiaat viimein huusivat lyöjälle, että tämä jättäisi miesparan rauhaan; mutta palvelija oli vallan vimmoissaan eikä tahtonut leikistä hevillä luopua. Aseensa rikki hakattuaan hän kokoili muutkin keihään palaset ja löi ne vuoron perään pirstoiksi sankarimme selkään; mutta tämä ei tässä sateessa sulkenut suutaan hetkeksikään, vaan uhkaili kovasti taivasta ja maata ja maantierosvoja, jommoisiksi vastustajiaan luuli. Vihdoin viimein muulinajaja jätti hänet rauhaan ja kauppiaat jatkoivat matkaansa, jonka kuluessa selkäänsäsaanut ritari tarjosi heille loppumatonta ilonaihetta.

Yksin jäätyään yritteli don Quijote nousta maasta, mutta kuinka se olisikaan hänelle nyt pahoin piestynä onnistunut, kun hän ei edes ehjänäkään ollessaan voinut omin voimin pystyyn kohota? Ja kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi onnettomuudessaan, ajatellen että sellaista voi sattua vain vaeltaville ritareille, ja muuten luki hän tapaturmansa kokonaan ratsunsa syyksi.

VIIDES LUKU

jossa jatketaan kertomusta ritarimme kovaonnisesta kotiintulosta.

Huomattuaan ettei kyennyt omin voimin ylös nousemaan turvautui don Quijote tavalliseen lohdutuskeinoonsa: hän rupesi muistelemaan jotakin samallaista tapausta romaaneistaan, ja hänen sukkela muistinsa johdatti hänelle heti mieleen kertomuksen Balduinista ja Mantuan markiisista, kun Carloto oli jättänyt edellisen haavoitettuna vuorelle, — kertomuksen, jonka nuoret ja vanhat tuntevat ja joka on yhtä todenperäinen kuin Muhametin ihmetyöt. Se tuntui hänestä sopivan erinomaisesti hänen nykyiseen tilaansa, ja syvästi murheellisena hän rupesi vieriskelemään maassa ja raukealla äänellä voihkaamaan valitusta, jonka tarina on pannut metsässä makaavan haavoitetun ritarin suuhun: "Missäs olet, sydämmeni valtijatar, koska tuskani eivät sinua ollenkaan liikuta; etkö niitä lainkaan tunne vai oletko uskoton ja kuuro rakkauteni äänelle?" Tällä tavoin hän jatkoi lauluaan, kunnes hänen tultua kohtaan: "Oi jalo Mantuan markiisi, kallis enoni!" kohtalo toi paikalle erään hänen kotikylästään kotosin olevan talonpojan, joka oli vienyt myllyyn vehnäkuorman ja nyt nähtyään maassa viruvan miehen meni hänen luokseen kysyen kuka hän oli ja miksi valitteli niin surkeasti. Don Quijote, joka piti itseään Balduinina, luuli tulijaa enokseen, Mantuan markiisiksi, ja kertoi yhä laulaen kaikista onnettomuuksistaan ja keisarin pojan rakkaudesta hänen vaimoonsa; sanalla sanoen aivan niinkuin puheenaolevassa tarinassa kerrotaan.

Talonpoika, joka oli vallan ihmeissään moisesta hulluudesta, irrotti kaatuneen ritarin päästä säpäleiksi lyödyn kypärin, ja kuivattuaan hänen kasvonsa hiestä ja pölystä tunsi hänessä maanmiehensä. "Taivasten tekijät, herra Quijana (mikä ritarimme oikea nimi oli hänen vielä järkevänä ollessaan), kuka teidät tuohon tilaan on saattanut?" Mutta vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin toinen vain viritti lauluaan. Kelpo maamies, nähdessään ettei tällä tavoin asiasta selkoa saatu, irrotti ritarilta rautapaidan ja kaulurin tarkastellakseen hänen haavojaan, huomaamatta sentään missään verta tai naarmuja; sitte hän nosti kaatuneen vaivoin maasta ja sijotti hänet aasinsa selkään, arvellen tämän astuvan tasaisemmin kuin Rosinanten. Hän ei unohtanut aseitakaan, vaan kokosi yksin keihäänkappaleetkin, köyttäen kaikki Rosinanten selkään; sen jälkeen hän tarttui hevosta suitsiin ja aasia marhamintaan ja alkoi matkata kotia kohti, ajullaan turhaan aprikoiden syytä don Quijoten eriskummallisiin älähdyksiin.

Ritari oli yhä synkeällä mielellä; hänen ruumiinsa oli saadusta selkäsaunasta niin turroksissa, että hän tuskin kykeni pysymään tuon rauhallisen eläimen selässä, ja hän päästeli tavan takaa surkeita valituksia, jotka saivat toisen yhä uudelleen kyselemään mikä häntä oikein vaivasi. Mutta näytti siltä kuin itse pahuuden isä olisi johdattanut don Quijoten mieleen kaikki tarinat, joilla oli vähintäkään sukulaisuutta hänen nykyisen tilansa kanssa. Nyt hän jo unohti Balduinin, muistellakseen sen sijaan tarinaa maurilaisesta Abindarraezista, jonka Antequeran kuvernööri Rodrigo de Narvaez kuletti vangittuna linnaansa. Kun talonpoika taaskin kyseli hänen vointiaan, puhui hän sanasta sanaan samalla tavalla kuin vangittu Abindarraez vastasi don Rodrigolle, niin että talonpoika viimein toivotti itsensä hornaan päästäkseen mokomaa loruilemista kuulemasta. Sen hän kumminkin ymmärsi että kelpo ritari oli kadottanut järkensä, ja kiiruhti joutumaan kylään päästäkseen rauhaan don Quijoten pitkiltä puheilta. Mutta tämä nalkutti yhä samaa virttä: "Jalosukuinen don Rodrigo de Narvaez, tietäkää että tuo kaunis Jarifa, josta juuri puhuin, on nykyään verraton Dulcinea del Toboso, jonka puolesta olen tehnyt ja tulen vastedeskin tekemään mainiompia urhotöitä kuin konsanaan on nähty, meidän päivinämme nähdään ja tulevaisuudessa tullaan näkemään." — "Hei, hyvä herraseni", vastasi talonpoika, "min' en milloinkaan ole ollut enkä tule olemaan Rodrigo de Narvaez enkä Mantuan markiisi, olenhan vain halpa naapurinne Pekka Alonzo, ettekä tekään ole mikään Balduin tai Abindarraez, vaan olette kelpo aatelismies herra Quijana." — "Tiedän kyllä kuka olen", virkkoi don Quijote, "enkä ole vain niitä joita olen maininnut, vaan olenpa jos tahdon Ranskan kaikki kaksitoista pääriä [3] tai Maineen yhdeksän ritaria [4] yhteensä, sillä minun urhotekoni ovat etevämmät kuin heidän kaikkien yhteensä."

Tällä tapaa puhellen he illan tullen viimein saapuivat kylään; mutta talonpoika odotti vielä jonkun aikaa, jotteivät ihmiset saisi nähdä ritaria niin surkeassa tilassa. Vasta kun yö oli tullut, vei hän don Quijoten hänen kotiinsa, missä vallitsi suuri hämmennys isännän poissa ollessa. Kylän kirkkoherra ja parturi, don Quijoten hyvät ystävät, olivat saapuvilla, ja emännöitsijä sanoi heille: "No mitä, herra lisensiaatti Pero Perez (se oli kirkkoherran nimi), nyt sanotte meidän herrastamme? Kuuteen päivään emme ole nähneet häntä emmekä hevostaan; ja näyttääpä hän ottaneen mukaan kilpensä, peitsensä ja rautapaitansa, kosk'emme niitäkään ole missään huomanneet. Voi minua onnetonta! Olen vallan varma siitä, niin totta kuin kerran olen kuoleva, että nuo kirotut ritariromaanit, joita hän aina ahmi, ovat sekottaneet hänen järkensä."

"Hyvä", sanoi kirkkoherra, "vannon että ennen huomista iltaa ne ovat kaikki tuomitut roviolle, sillä ne ovat saattaneet ystävistäni parhaimman perikatoon; takaanpa etteivät ne enää tuota turmiota kellekään."

Tämä puhelu kävi niin kovaäänisesti, että don Quijote ja talonpoika, jotka juuri saapuivat paikalle, kuulivat sen; ja jälkimmäinen, joka siitä sai varmuutta arveluilleen ritarin järjen tilasta, rupesi huutamaan täyttä kurkkua: "Avatkaat portti, herrat hyvät, Mantuan markiisille ja herra Balduinille, joka palaa pahasti haavoitettuna, ja kuuluisalle don Rodrigo de Narvaezille, Antequeran kuvernöörille, joka tuo mauri Abindarraezin vangittuna mukanaan". Moisen huudon kuultuaan sisässäolijat avasivat portin, ja kirkkoherra ja parturi tuntien paraan ystävänsä, veljentytär kelpo enonsa ja emännöitsijä hyvän isäntänsä riensivät kaikin ulos häntä syleilemään. "Hillitkää itseänne", sanoi ritari, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan aasin selästä, "olen pahoin haavoitettu hevoseni kömpelyyden takia; saatettakoon minut vuoteeseeni, ja jos suinkin mahdollista, tuotakoon viisas Urganda hoitelemaan haavojani." — "No, siinä sitä ollaan!" huudahti emännöitsijä, "johan sydämmeni sanoi millä jalalla isäntäni ontui. Käykää sisään Luojan nimessä, hyvä herrani, ja karkottakaa sellainen poppamuija mielestänne; kyllä me parannamme teidät ilman häntäkin. Kirotut, satakertaisesti kirotut olkoot nuo kehnot kirjat, jotka teidät ovat saattaneet tähän tilaan!"

Sankarimme kannettiin vuoteeseensa, mutta kun hänen haavojaan ruvettiin tutkimaan, ei löydetty ainoatakaan sellaista. "En olekaan haavoitettu", sanoi hän, "sain vain jäseneni murretuiksi, kun hevonen kaadettiin altani taistellessani kymmentä maailman ilkeintä jättiläistä vastaan." — "Hyvä, hyvä", virkkoi kirkkoherra, "joko nyt jättiläisetkin ovat olleet leikissä osallisina! Niin totta kuin olen papiksi vihitty, ei niitä huomisillalla ole ainoatakaan jälellä." He kyselivät don Quijotelta ristiin rastiin hänen seikkailujaan, mutta hän vastasi vain pyytäen saada vähän ruokaa ja lepoa, joita paraiten tarvitsi. Hän sai kumpaakin tarpeeksi asti, ja sillä aikaa otti kirkkoherra talonpojalta selkoa missä tilassa tämä oli don Quijoten tavannut. Mies kertoi kaikki tarkalleen unohtamatta ritarin lavertelujakaan tiellä; ja kaikki tämä oli omiaan vahvistamaan kirkkoherran päätöstä huomispäivän tehtävästä, jota varten hän pyysi myös ystävänsä parturi Niklaksen saapumaan silloin don Quijoten asuntoon.

KUUDES LUKU.

Kirjaston tarkastus don Quijoten luona ja hänen toinen lähtönsä maailmaan.

Vaivoistaan perin väsyneenä sankarimme oli vaipunut sikeään uneen, kun kirkkoherra ja parturi saapuivat hänen kotiinsa ja pyysivät veljentyttäreltä kirjastohuoneen avainta, jonka tämä kernaasti antoikin. He astuivat sinne joukolla sisään, emännöitsijäkin aristellen mukana, ja löysivät siellä yli sata isoa nidosta, muita pienempiä lukuunottamatta, kaikki hyvin sidottuja ja hyvin pidettyjä. Tuskin oli emännöitsijä ne nähnyt, kun hän nopeasti lähti ulos ja palasi pian takasin kädessään vadillinen vihkivettä. "Kuulkaas, arvoisa kirkkoherra", sanoi hän tälle, "sirottakaa joka paikkaan tätä vihittyä vettä, jottei mikään niistä ilkeistä poppamiehistä, joita nuo kirjat ovat täynnä, loitsisi meitä kostoksi siitä että nyt karkotamme heidät maailmasta."

Kirkkoherra hymyili tälle yksinkertaiselle puheelle ja käski parturin heittämään kirjat akkunasta ulos ja rakentamaan pihalle rovion, jotta ne kaikki yhdessä poltettaisiin, tai kantamaan ne takapihalle ja siellä polttamaan, jottei savua tunkisi huoneisiin. Polttamisesta piti emännöitsijä huolen vielä samana yönä; ja paremmaksi vakuudeksi muurauttivat kirkkoherra ja parturi kirjastohuoneen oven umpeen.

Kun don Quijote kaksi päivää myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen ensi aatoksensa mennä tervehtimään rakkaita kirjojaan; mutta kun ei lainkaan löytänyt koko kirjastohuonetta, kulki hän puolelta toiselle etsien sitä kaikkialta, voimatta arvata minnekä se oli joutunut. Varmaankin sata kertaa hän tuli sille kohdalle, missä ennen oli nähnyt kadoksiin joutuneen oven, ja tunnustellen kaikkialta kädellään tirkisteli hän joka taholle sanaakaan sanomatta ja nähtävästi hitustakaan käsittämättä tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin etsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla kirjastohuone oikeastaan sijaitsi. "Mikä huone, herra?" kysähti emännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, "ja mitä te oikeastaan haette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta eikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne ja vei kaikki mukanaan?" — "Se ei ollut mikään paholainen", virkko siihen veljentytär, "vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne jälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui kirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se nousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun viimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko huonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne ennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai muistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä tehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan. Hän sanoi nimekseen Munjaton." — "Sano Freston eläkä Munjaton", tiuskasi don Quijote. "En muista, oliko nimi Freton tai Friton", vastasi veljentytär, "mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla 'ton'." — "Totta kyllä on", lausui don Quijote, "että hän on viisas loitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa minua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan kaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja suojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta pääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa minua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi sitä, mikä taivaassa kerran on päätetty."

Veljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti kepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana siitä että heittäisi ritarivehkeet mielestään. Hän piti joka päivä salaisia neuvotteluja erään naapuristossa asuvan talonpojan kanssa, joka muuten oli kelpo mies (jos tätä sanaa voi köyhästä käyttää), mutta järjen puolesta perin heikosti varustettu. Vihdoin hän sai tämän kauneilla sanoilla ja suurilla lupauksilla rupeamaan hänen miehekseen. Muun muassa kehotti don Quijote miesparkaa pelotta ja hyvällä luottamuksella lähtemään hänen mukaansa, koska voi sattua sellainenkin tilaisuus, että hän voisi kotoisen lantatunkionsa vaihtaa jonkun saaren maaherran virkaan. Nämä ja monet muut yhtä hyvin perustellut lupaukset houkuttelivat Sancho Pansan (se oli miehen nimi) jättämään vaimonsa ja lapsensa ja seuraamaan naapuriaan tämän asemiehenä.

Don Quijote, joka oli tullut vakuutetuksi matkarahojen tarpeellisuudesta, hankki sitä sievosen määrän myymällä muutamia maakappaleita ja panttaamalla toisia, kaikki polkuhintaan. Hän lainasi myös itselleen eräältä ystävältään ison, pyöreän kilven ja paikkasi kypärinsä mitämaks parempaan kuntoon; ja kun kaikki oli täten valmiina, ilmotti hän asemiehelleen päivän ja hetken, jolloin aikoi lähteä matkaan, kehottaen häntä myöskin varustamaan puolestaan mukaan kaikkea mikä matkalla oli tarpeen, ja ennen kaikkea ottamaan tilavan matkalaukun. Sancho lupasi tehdä työtä käskettyä, sanoipa vielä ottavansa mukaan aasinsa joka oli vankka eläin, koska hän ei ollut tottunut matkustelemaan jalkasin. Aasi pani don Quijoten vähän arvelemaan, hän kun ei muistanut missään lukeneensa että vaeltavien ritarien asemiehet ratsastivat aasilla. Lopuksi hän siihen kuitenkin suostui, mutta päätti mielessään ensi sopivassa tilaisuudessa lahjoittaa asemiehelleen jalomman ratsun, jonka joltakin röyhkeältä ritarilta riistäisi. Hän varusti vielä mukaan puhtaita liinavaatteita majatalon isännän neuvoa seuraten. Kun kaikki oli täten salaisesti hyvin varustettu, lähtivät don Quijote ja Sancho eräänä yönä kotikylästään — edellinen puhumatta mitään veljentyttärelle ja emännöitsijälleen, jälkimmäinen ottamatta jäähyväisiä vaimoltaan ja lapsillaan — ja kulkivat niin joutua, että yön tullen saattoivat olla varmoja ettei heitä enää saavutettaisi, vaikka lähdettäisiinkin heitä takaa-ajamaan.

Sancho Pansa ratsasti kuin mikäkin patriarkka aasillaan haarareppuineen ja viininassakoineen ja odotteli kärsimättömästi pian pääsevänsä jonkun saaren maaherraksi kuten isäntänsä oli luvannut. Don Quijote noudatti samaa suuntaa kuin ensimmäisellä matkallaan, nimittäin ratsasten Montielin kedon poikki, jolla nyt oli helpompi kulkea kuin edellisellä kerralla, koska vielä oli varhainen aamu ja auringonsäteet vinosti langeten eivät sanottavassa määrässä haitanneet.

He olivat ratsastaneet hyvän aikaa vaihtamatta keskenään sanaakaan; mutta Sancho Pansa, joka ei kauvan voinut olla vaitonaisena, avasi viimein suunsa ja sanoi: "Herra vaeltava ritari, tottahan vielä muistatte luvanneenne minulle saaren; tulen hallitsemaan sitä vallan ihmeellisesti, oli se miten suuri hyvänsä." — "Kuuntelehan nyt tarkasti sanojani, Sancho ystäväiseni", vastasi don Quijote; "tiedä että kaikkina aikoina vaeltavien ritarien tapa on ollut lahjoittaa asemiehilleen valloittamiensa saarten ja valtakuntain hallitusvirkoja; ja mitä minuun tulee, en suinkaan aijo luopua tästä kiitettävästä tavasta, vaan tahdon mennä vielä pitemmällekin; sen sijaan että ritarit usein antoivat palvelijainsa odottaa palkintoaan niin kauvan, että nämä ennättivät tulla vanhoiksi ja raihnaisiksi, lupaan minä, jos kumpikin elämme ja minä kuuden päivän kuluessa valloitan sellaisen kuningaskunnan, jolla on joukko vasallivaltioita, kruunata sinut kuninkaaksi yhdessä niistä. Eikä sinun tarvitse sitä ollenkaan kummeksia, sillä minun laisilleni ritareille sattuu niin merkillisiä asioita ja tapauksia, että helposti voin pian antaa sinulle enemmän kuin olen luvannutkaan." — "No, niin ollen", virkkoi Sancho, "jos minusta jonkun teidän kertomanne ihmeen kautta tehdään kuningas, niin tulee eukostani Teresa Pansasta vähintäin kuningatar ja lapsistamme prinssejä ja prinsessoja." — "Sitä ei ole epäilemistäkään", vastasi don Quijote. — "Minä kuitenkin vähän epäilen", sanoi Sancho, "sillä vaikka kruunuja sataisi taivaasta, niin enpä usko yhdenkään niistä sopivan eukkoni päähän; sillä tietäkää, herra, ettei hänestä ole sipulinkaan verran kuningattareksi; kreivikunta kaiketi sopisi hänelle paremmin, ja sen hän kerran saakin, jos Herra meitä siihen auttaa." — "No, jätä hänet sitte Herran huomaan", sanoi don Quijote, "hän antaa sinulle mikä sinulle paraiten sopii." — "Kiitän teitä näistä sanoista", vastasi Sancho, "ja panen turvani teihin, joka olette niin hyvä isäntä ja tiedätte antaa minulle mikä minulle paraiten sopii."

SEITSEMÄS LUKU.

Urhean don Quijoten menestys hirmuisessa ja ennen kuulumattomassa taistelussa tuulimyllyjä vastaan, ynnä hänen kamppauksensa elämästä ja kuolemasta kahdenkymmenen muulinajajan kanssa.

Näistä ja muista yhtä mieluisista asioista puhellen don Quijote ja hänen palvelijansa huomasivat etäällä kolme- tai neljäkymmentä tuulimyllyä, jolloin ritari ihastuneena huudahti: "Onni johtaa meidän matkaamme paremmin kuin voimme toivoakaan, Sancho ystäväiseni; näetkö tuota joukkoa hirmuisia jättiläisiä? Tahdon taistella heidän kanssaan ja surmata heidät viimeiseen mieheen. Ja heiltä saamamme sotasaalis on meidän, sillä se on rehellisessä kamppauksessa valloitettua, samalla kun teemme Jumalalle otollisen palveluksen hävittämällä maan päältä mokoman roistojoukon." — "Mitkä ovat jättiläisiä?" ihmetteli Sancho Pansa. "Nuo jotka tuolla näet, varustetut kauheilla käsivarsilla, jotka muutamilla saattavat olla kaksi peninkulmaa pitkät." — "Varokaa itseänne, herra", vastasi Sancho, "ne mitä tuolla näette eivät ole mitään jättiläisiä vaan tuulimyllyjä, ja käsivarsiksi luulemanne ulottimet ovat vain niiden siipiä, jotka hyvällä tuulella pyörittävät kiviä." — "Näyttää kyllä siltä", virkkoi don Quijote, "ettet ole perehtynyt ritarisasioihin. Ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua pelottaa, niin pysähdy tähän ja lue rukouksiasi; minä sitävastoin tahdon mennä taistelemaan heidän kanssaan, vaikka kamppaus onkin kovin epätasainen."

Näin sanoen hän kannusti Rosinanteaan eteenpäin, ja vaikka Sancho kaikkien pimeyden henkien nimessä vannoi että ilmiöt todella olivat tuulimyllyjä eikä jättiläisiä, näyttivät ne sankarimme silmissä yhä enemmän jättiläisiltä, mitä lähemmäksi hän niitä tuli. "Elkää paetko, te pelkurit!" huusi hän täyttä kurkkua; "te kehnot ja ilkeät olennot, elkää paetko! Tässä tulee yksinäinen ritari, joka uskaltaa taistella kanssanne." Tuulenväre nousi samalla ja pani isot myllynsiivet pyörimään. "Vaikka panisitte vielä useampia käsivarsia liikkeelle kuin Briareios-jättiläinen", huusi ritari yhä kovemmalla äänellä, "niin saatte julkeutenne heti maksaa hengellänne." Uskoen sydämmensä suojelijattarensa Dulcinean huomaan ja pyytäen tätä auttamaan häntä tässä suuressa vaarassa, puristaen kilpeään rintaansa vasten ja keihäs tanassa syöksyi hän minkä Rosinanten kavioista lähti lähintä tuulimyllyä vastaan. Mutta hänen tähdätessään keihästään sen siipeä vastaan, antoi tämä sellaisen täräyksen, että peitsi meni säpäleiksi ja ratsu ja ratsastaja kohosivat siiven mukana ilmaan ja vyöryivät sitte vähissä hengin kummun kuvetta alaspäin.

Sancho kiirehti aasillaan nopeasti avuksi ja tapasi isäntänsä aivan kykenemättömänä liikuttamaan jäseniään. "Hei", huusi Sancho, "enkös ollut oikeassa kun sanoin niitä tuulimyllyiksi, eikä niistä muu olisi erehtynytkään kuin sellainen, jolla on itsellään tuulimyllyjä pää täynnä." — "Pidä suusi, ystävä Sancho", sanoi ritari; "sota-asiat ovat enemmän kuin muut asiat alituisten vaihtelujen alaisia; ne ovat alttiita aiheita vääryyden valloille ja lakkaamattomalle epävakaisuudelle. Mutta tahdotko kuulla minun ajatukseni tästä asiasta, joka epäilemättä on oikea: tuo loitsija Freston, joka ryösti kirjastoni, on taaskin ollut esillä ja muuttanut nuo jättiläiset tuulimyllyiksi, jotta vihassaan ja kostonhimossaan saisi riistetyksi minulta voittokunnian; mutta lopuksi, siunatuksi lopuksi hänen taikajuonensa sangen vähän auttavat minun hyvää miekkaani vastaan." — "Taivas sen suokoon, herra!" vastasi Sancho; ja auttaen ritaria pystyyn nosti hän hänet Rosinanten selkään, joka oli saanut lapansa melkein rikki täräyksessä. Sitte he jatkoivat matkaa Lapicen tietä pitkin, koska sillä paljon käytetyllä tiellä don Quijoten arvelun mukaan täytyi löytyä runsaasti aiheita uusiin seikkailuihin.

"Herra", sanoi Sancho hetken päästä, "eikö olisi jo aika käydä illalliselle? Minusta tuntuu kuin ette ruokaa ollenkaan ajattelisi." — "Minulla ei ole tällä hetkellä ruokahalua", vastasi don Quijote, "mutta syö sinä vain, jos sinulla on nälkä." Tämän luvan saatuaan Sancho asettui niin mukavasti aasinsa selkään kuin taisi, avasi mukaan ottamansa haararepun ja ratsasti hauskasti murkinoiden isäntänsä perässä, tavan takaa siemaisten aika kulauksen viinileilistään sellaisella nautinnolla, että kuka kunnon saksalainen hyvänsä olisi häntä siinä työssä kadehtinut. Ja tällä tapaa matkaa kuluttaessaan hän yhtä vähän muisteli perhettänsä kuin herransa lupauksia; ja sen sijaan, että olisi pitänyt ammattiaan vaivaloisena, kuvitteli hän päinvastoin pelkkää huvia lähtevän seikkailujen, jos kohta vaarallistenkin, etsimisestä.

He viettivät yönsä pienessä metsikössä, missä don Quijote taittoi kuivan ja vankan puunoksan, jonka päähän sovitti taittuneesta keihäästään irrottamansa piikin. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään, muistellen alati vain Dulcineaa, niinkuin kirjoissaan oli lukenut ritareista, jotka metsissä ja erämaissa yöpyessään lohduttelivat itseään armaitaan ajattelemalla. Mutta Sancho oli liiaksi aineellinen sielu viettääkseen yönsä moisella tavalla. Koska hänen vatsansa oli täysi, eikä suinkaan sikurivedestä, nukkui hän sikeästi kuin tukki, eikä olisi aamulla tuskin herännyt auringonsäteisiin, jotka paistoivat hänelle suoraan kasvoihin, eikä lintujen sataääniseen viserrykseen, jollei hänen isäntänsä voimakkaalla huudolla olisi havahuttanut hänet pystyyn. Herättyään hän teki taas kelpo hyökkäyksen viinileilinsä kimppuun, jonka surukseen huomasi käyneen eilisestä paljon ohkasemmaksi, ilman että hänellä oli mitään toivoa saada sitä lähimmässä tulevaisuudessa uudestaan täyteen. Don Quijote ei välittänyt aamiaisesta, koska oli päättänyt elää vain suloisista muistoista.

He nousivat ratsujensa selkään ja kulkivat edelleen Lapieen solaa kohti, jonka saivat kello kolmen tienoissa iltapäivällä näkyviinsä. "Kas täällä, rakas Sanchoni", huudahti don Quijote, "voimme työntää kätemme vaikka kyynärpäitä myöten seikkailuihin. Mutta kuulehan, minä varotan sinua laskemasta kättäsi miekkaan, vaikka näkisit minut mitä suurimmassakin vaarassa, paitsi jos sattumalta kimppuuni käy roistoja ja ryöväreitä tai sinun kaltaisiasi halpoja olentoja, jolloin kyllä saat tulla minua auttamaan; mutta ritareja vastaan ei sinun ritarilakien mukaan ole lupa käydä, ennenkun itse olet lyöty ritariksi." — "Luottakaa vain siihen, herra, että tottelen teitä täsmällisesti, sillä minä olen luonteeltani rauhallinen enkä rakasta riitoja; paitsi kun minun itseni kimppuun käydään, välitän silloin vähät noista laeista, sillä jumalallinen ja inhimillinen laki sallii jokaisen puolustaa nahkaansa." — "Muuta en tahdokaan", sanoi don Quijote; "pyydän sinua vain olemaan auttamatta minua ritareja vastaan ja sellaisissa tapauksissa hillitsemään tulista luontoasi." — "Lupaan niin tehdä", toisti Sancho, "ja pidän käskyänne pyhänä kuin Herran sapattia."

Näin puhellen don Quijote ja Sancho Pansa saapuivat vihreälle niitylle, jonka poikki juoksi raikas puronen. Veden hilpeä lorina ja paikan suloisuus ja viileys houkuttelivat heitä siinä viettämään keskipäivän helteen ajan; he laskeusivat satuloistaan, päästivät Rosinanten ja aasin vapaasti maleksimaan ruohikossa, irrottivat eväsrepun ja kävivät pitemmittä mutkitta nauttimaan sen sisällyksestä. Sancho ei ollut huolinut edes sitoa Rosinantea kiini, tuntien sen rauhalliseksi ja hyvätapaiseksi elukaksi, jonka voi päästää irralleen suitset vain nakattuna kaulan ympäri; mutta ei ollut se ennättänyt liikkua montaakaan askelta ruohokedolla, kun don Quijote ja Sancho näkivät etäällä parikymmentä muulinajajaa irrottamassa siltä satulaa ja sen selkään sälytettyä tavaraa.

"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote, "niinkuin minusta näyttää, eivät nuo tuolla ole mitään ritareja vaan moukkia ja roistoja; sinä saat siis kernaasti auttaa minua kostamaan häväistystä, minkä ovat meille tehneet hyökkäämällä hevoseni kimppuun." — "Mitä lemmon kostoa heille toimittaa?" huudahti Sancho. "Heitähän on parikymmentä ja meitä vain kaksi, enkä edes tiedä pitääkö meidän lukumme laskea puoleksitoista." — "Minä yksinäni olen sadan veroinen", vastasi ritari. Ja sen kauvempaa epäröimättä sieppasi hän miekkansa huotrasta ja ryntäsi raivoisasti muulinajajia kohti. Hänen esimerkkinsä innostamana Sanchokin tempasi pamppunsa ja tunkihe keskelle vihollisjoukkoa. Don Quijote antoi ensimmäiselle vastustajalleen niin tuiman miekaniskun, että se lävisti tämän nahkakaulurin ja leikkasi ison palasen olkapäästä; sitte hän aikoi valmistaa toiselle saman kohtalon, kun tällöin muulinajajat, joita hävetti selkäänsä-saaminen kahdelta mieheltä, turvautuivat sauvoihinsa, ja ympäröiden miehuullisen ritarin ja hänen asemiehensä tanssittivat aseitaan ihmeteltävällä taidolla näiden selkäpuolilla. Kun he tätä tointaan harjottivat suurella hartaudella, tuli leikistä pian loppu. Toinen isku jo kaasi Sanchon maahan pitkin pituuttaan, eikä don Quijoteakaan hänen rohkeutensa ja taitavuutensa enää pitemmälle auttanut; hän sortui alas Rosinantensa viereen, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan maasta. Kun muulinajajat eivät enää nähneet mitään tehtävää ja pelkäsivät jo liikojakin tehneensä, lähtivät he joutuin jatkamaan matkaansa.

Se joka tämän keppimyrskyn jälkeen ensin tuli tajuihinsa oli Sancho Pansa, joka hinaten itseään isäntänsä luo sanoi hänelle heikolla ja valittavalla äänellä: "Armollinen herra don Quijote! Ah, armollinen herrani don Quijote!" — "Mitä tahdot, Sancho ystäväiseni?" vastasi ritari yhtä surkealla äänellä. — "Eikö olisi mitään keinoa", kysyi Sancho, "jotta voisitte antaa minulle pari kulausta ihmeellistä taikalääkettänne, josta olette puhunut, jos sitä sattumalta olisi lakkarissanne? Ehkäpä se olisi yhtä tehokasta murskautuneille luille kuin oikeille haavoillekin." — "Oh, ystäväni", vastasi don Quijote, "jos minulla sitä olisi, niin mitäpä tässä muuta kaivattaisikaan! Mutta sen vannon sinulle vaeltavan ritarin kunniani kautta, että jos vielä saan käsiäni liikahtamaan, pitää sitä meillä olla kahden päivän kuluttua." — "Kahden päivän!" huusi Sancho, "ja kauvanko aikaa luulette kuluvan, ennenkun tästä omin voimin pääsemme liikkumaan?" — "Totta puhuen", sanoi pahoin piesty ritari, "siihen en osaa mitään vastata, kun en tarkoin tunne omaa tilaani; mutta itsepä olenkin asiain tällaiseen menoon syypää, kun olin kyllin typerä kalpa kädessä käymään mokomien peijuonien kimppuun, jotka eivät edes ole ritariksi lyötyjä. Niin muodoin uskon tämän kaiken tapahtuneen minulle rangaistukseksi siitä, kun en äsken noudattanut ritarisäädyn lakeja. Senpä vuoksi nyt kerta kaikkiaan sanon sinulle, Sancho ystäväni, meidän molempien yhteiseksi hyväksi, että kun vasta moiset ryövärit meille väkivaltaa tekevät, niin et sinä suinkaan saa odottaa että minä paljastaisin miekkani heitä vastaan, sillä sitä en totisesti enää koskaan tee, vaan on se sinun asiasi; sen vuoksi tartu uljaasti tapparaasi ja löylyytä heitä mielesi hyviksi. Jos sattumalta ritarismiehiä rientää heille avuksi, niin silloin puolustan sinua kelpo tavalla. Sinä tiedät mikä voima käsivarsissani asuu, siitä olet saanut jo tarpeeksi todistuksia."

Mutta Sanchoa ei herransa puhe siihen määrään miellyttänyt, että olisi laiminlyönyt lausua omaa ajatustaan. "Armollinen herra ritari", vastasi hän, "minä olen rauhaa rakastava mies ja voin kyllä Jumalan kiitos antaa anteeksi kärsimäni vääryydet, sillä minulla on vaimo ja lapsia. Pitäkää siis minun kohdaltani varmana, etten millään ehdolla kohota miekkaani en herroja enkä talonpoikia vastaan ja että suon heille Herramme edessä anteeksi kaikki ennen ja vast'edes kärsimäni vääryydet, olkoon sitte se henkilö, joka vääryyttä mulle on tehnyt, tekee tai tulee tekemään, rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen tai mitä lajia tahi säätyä tahansa." — "Jos voisin hengittää vähän vapaammin puhuakseni tarpeeksi pitkältä", lausui ritari, "ja jollei kipu kupeessani olisi niin rasittava, niin voisin saada sinut vakuutetuksi että olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Etkö tiedä, että vaeltavia ritareja elämässään kohtaa tuhannet vaarat ja vastukset ja että, he lakkaamatta kokevat vuoroon onnea ja onnettomuutta? Ja kuitenkin he voivat yhtäkkiä tulla kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten usein saa lukea; ja jollei kipuni minua niin suuresti ahdistaisi, voisin kertoa sinulle esimerkkejä monestakin, jotka ovat tulleet korotetuiksi valtaistuimelle yksinomaan oman urhoollisuutensa kautta. Mutta onpa esimerkkejä onnen kääntymisestäkin, josta tahdon mainita sinulle muutamia henkilöitä, jotka onnen kukkuloilta ovat langenneet mitä surkeimpaan kurjuuteen. Suuri sankari Amadis Gallialainen joutui julmimman vihamiehensä loitsija Arkalauksen valtaan, jonka kerrotaan sitoneen hänet paaluun linnansa pihalle ja annattaneen hänelle kaksisataa iskua hevosenohjaksilla. Mutta heittäkäämme jo nämä hyödyttömät puhelut ja koettakaamme kumpikin koota voimia voittaaksemme heikkoutemme. Tutkistelkaamme ensin hiukan Rosinanten tilaa. Tuo eläinparka näyttää myös saaneen osansa meidän vastoinkäymisestämme." — "Eipähän se mitään ihmettä ole", sanoi Sancho; "miksi se olisikaan siitä säästynyt; eikö se ole yhtä hyvin vaeltava ritari kuin me muutkin? Se minua vain ihmetyttää, että minun aasini on pelastunut ehjin nahoin leikistä, kun meillä muilla kolmella ei ole yhtään tervettä paikkaa ruumiissamme." — "Suurimmissakin onnettomuuksissa", lausui ritari, "kohtalo jättää aina jonkin oven avoimeksi pelastuaksemme. Tämä eläinparka saa astua nyt Rosinanten sijalle ja viedä minut johonkin linnaan, missä voin haavojani parannella. En luule lainkaan häpäiseväni itseäni semmoista ratsua käyttämällä, sillä muistan lukeneeni miten vanha Silenus, Bakkus-jumalan kasvatti-isä, suureksi huvikseen saapui sataporttiseen kaupunkiin kauniilla aasilla ratsastaen." — "Se kyllä kävisi päinsä", sanoi Sancho, "jos voisitte istua satulassa hänen laillaan; mutta on suuri ero sillä joka ratsastaa aasilla, ja sillä joka roikkuu poikkipäin sen selässä kuin sokerisäkki. Sillä muulla tavalla ette voine tässä tilassa matkustaa." — Tähän vastasi don Quijote: "Vammat, joita taistelussa saadaan, eivät koskaan ole häpeäksi. Elä siis, Sancho ystäväni, minua enää vastusta; koeta vain nousta jaloillesi ja aseta minut aasisi selkään miten vain voit, jotta pääsemme lähtemään täältä ennenkun yö meidät yllättää."

Sancholle vasta vaivaa maksoi pystyyn pääseminen. Vihdoin viimein se hänelle onnistui, muttei paremmin kuin että jäi köyryyn kuin luokki, kykenemättä ojentamaan varttaan suoraksi. Tässä omituisessa asennossa hänen vielä piti ottaa kiini aasinsa, joka vapauttaan hyväkseen käyttäen oli edennyt hyvän matkan päähän, toisten vaivannäöistä vähääkään välittämättä. Kun aasi viimein oli saatu lähtökuntoon, meni Sancho auttamaan Rosinantea pystyyn; mutta sepä kävikin vaivaloiseksi sekä nostajalle että nostettavalle. Sancho hikoili mahtavasti, ja jos eläinparka olisi kyennyt valittamaan, olisi se ruikuttanut hätäänsä yhtä haikeasti kuin isäntänsä ja tämän palvelija. Vihdoin viimein sai Sancho lukemattomilla ponnistuksilla ja kirouksilla don Quijoten nostetuksi poikkipuolin aasinsa selkään; sitte hän sitoi Rosinanten suitsista aasin häntään, ja taluttaen viimemainittua marhaminnasta alkoi hän ohjata matkuetta sinne päin, missä arveli maantien olevan. Kolme neljännestuntia vaellettua hyvä onnensa saattoi heidät erään majatalon läheisyyteen, jota don Quijote sen kurjasta ulkoasusta huolimatta oli taipuvainen luulemaan joksikin linnaksi. Sancho väitti sitä majataloksi, ritari linnaksi; ja tätä kiistaa kesti kunnes he saapuivat sen portille, josta Sancho saattoi seurueensa sisään, sen enempää asiasta kiistelemättä.