Ampiaispesä

IX.

Oli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut kansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen raittiusseuran hautajaisia.

Hautajaisiako?

Varmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli ollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut sen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet osuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin seuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu alkavaksi kello viideltä.

Kumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään toisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle puolelle, salia istumaan.

Neiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi takaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli saatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt paikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan nuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi puheenjohtajan vaativalla paikalla.

Värähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi "Jos sydän sulla puhdas on".

Puheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan, mutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni, painui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen.

Kultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa ei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava, että nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin lahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun mietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa ja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty lintu kyykötti paikallaan pöydän takana?

Käsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli kadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan poikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan vaikean aseman.

Poikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai puheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja kimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen:

— Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja se on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun laulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja istutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän vertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan, kun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin hävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki ovat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen alussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa suppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja tämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne esimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne. Tämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa…

Puheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten ankarasti itkeä päristelemään.

Tytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään toisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei kuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen rannalta teerien kuherrus.

Muutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja siellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään. Ala-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten kehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle:

— Olkaa hyvä!

Neiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä, pieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua:

— Jos sitten aloitettaisiin se kokous.

— Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys.

Joku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa lopetettavaksi.

— Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi puhuja.

Kuului tyttöjen joukosta naurun tirskahduksia.

— Loppua se saa semmoinen seura, jossa ei tanssita, arveli taas joku pojista puheenvuoroa pyytämättä.

— Niin, sitten pidetään seurat edelleen, jos tanssitaan, arvelivat toisetkin.

— Se on sääntöjen vastaista, lausui puheenjohtaja jyrkästi.

— Penkin alle semmoiset säännöt!

— Niin, sinne ne joutavat!

— Toista se on, kun saa tanssia!

Mielipiteen osoituksia kuin neulan kärkiä suunnattiin puheenjohtajaa kohti. Hänen asemansa näytti käyvän hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi. Vetikö tosiaankin viimeisiä hengenvetojaan kylän raittiusseura, jota hän oli huolella hoivannut jo kokonaisen vuoden?

Siltä se näytti.

Tytöt supattelivat nyt jo sangen julkeasti keskenään ja poikia näytti nukuttavan.

Puheenjohtaja ehdotti seuran jatkamista edelleen ja kehoitti valitsemaan huvitoimikunnan iltamain pitoa varten.

Mutta silloin aukeni kokoushuoneen ovi ja Vieremäen Kustun partainen naama näkyi ovella.

— Onko ne meidänkin pojat täällä? kysyi ukko hyvin kuuluvasti.

— Jos on, niin alkakaa laputtaa, jatkoi ukko.

— Tänne niitä syntisiä kokouksianne kuljette pitämään ja sitten aamulla kuorsataan niin, että talo heiluu. Minä kysyn, onko Jussi ja Eenokki siellä? — hirvittävä ukko koroitti yhä ääntänsä. — Heti sieltä kotiin että jaksatte aamulla halonajoon. Vielä sitten korpijokelaisten kanssa samaan seuraan, jatkoi ukko mennessään.

Syntyi liikettä Kolmon nuorten miesten keskuudessa. Todellakin tässä istutaan Korpijoen poikain kanssa saman katon alla, vieläpä näköjään sulassa sovinnossa. Mutta nyt oli paras aika lähteä!

Pojat nousivat kolisten ja äänekkäästi naureskellen astuivat ulos.
Heitä seurasi melkein samassa Korpijoenkin nuoriso uhaten mennessään:

— Penkin alle se joutaa semmoinen seura!

Neiti Horttanainen istui vielä pöydän ääressä. Nähtyään että oli yksin kokoussalissa, iski hän vihan vimmalla nuijansa pöytään virkkoen:

— No kuolkoon sitten seura, kun ei jaksa elää!

Mutta ulkona virittivät Korpijoen pojat laulun kotiin mennessään:

    "Lauletaan me nuoret pojat
    kylän kunniaksi" j.n.e.

Ja siihen lauluun vastasivat Kolmon puolen pojat parkaisten ilmojen pieliä tärisyttävästi:

    "Korpijoen kulkurikoirat kynsiänsä nuolee.
    Sen kylän akat tyttärinensä kahvinjanoon kuolee."

Tämä laulu lienee syntynyt hetken sykähtävästä mielialasta, niin kuin monet muut sen tapaiset rekilaulut. Kuultuaan tämän, alkoivat Korpijoen pojat kiihkeästi neuvotella, mitä pitäisi tehdä kärjistyneiden välien selvittämiseksi.

Hetkistä myöhemmin kuului Korpijoen puolelta arveluttava aidan seipäiden rusahtelu.

Kuka niitä katkoi?

Ja mitä tarkoitusta varten?

X.

Sarvi-Kaisa on tärkeä tekijä Korpijoen ja Kolmon kylien elämässä. Jos nimismies tai muu kunnan virkamies tulee taloon, murahtaa joku vastahakoisesti hyvän päivän välittämättä vieraasta sen enempää. Mutta Sarvi-Kaisa otetaan joka talossa mielihyvällä vastaan. Tuikataan kättä ja toimitetaan istumaan ja emäntä juoksuttaa jalkaniekka kahvipannun hiilokseen.

Nimismiehestä ja muista viranomaisista ei ole asukkaille mitään hyötyä, mutta Kaisa koplottelee luisilla sormillaan kipeät paikat kuin taikomalla terveiksi.

Lääkäri on kaukana ja raskaan työn raatajat saavat milloin nivusensa, milloin minkin paikan parannetuksi Sarvi-Kaisan avulla. Hän on myöskin taitava asettamaan irti päässeen "reväisimen" ja "syönalusviat" paikoilleen.

Mutta nyt on paha henki mennyt Sarvi-Kaisaankin. Hän on lopettanut työnsä Kolmon puolella ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että suutari Horttanainen vajosi niin syvälle ilkeydessään, että kiusasi korpijokelaisia jalkineen puutteella ja siirtyi vihdoin kokonaan Kolmon puolelle. Ja nyt kolmolaiset syyttävät korpijokelaisia siitä, että nämä ovat viekoitelleet heiltä kupparin. Tämäkin osaltaan vie kyläläiset yhä kauemmaksi toisistaan.

Sarvi-Kaisa on mennyt Mikkolasta Miiruun hieroksimaan. Koko talon väki ja varsinkin isäntä on tullut suopealle tuulelle. Joosepilla ei olekaan muita puhetovereita, vaimoaan lukuunottamatta, kuin Sarvi-Kaisa. Hänen kanssaan luistaa keskustelu vapaasti ja mukavasti saa puhua kaikki salaiset huolensa Kaisalle ja hänpä tietää niihin sopivat neuvot ja lääkityksen siinä samassa myöskin ruumiille.

Kaisa hieroo isäntää niin, että niskahaivenet pölisevät.

— Jo tuli tästä kylästä ampiaispesä, sanoo Kaisa. Kun ennen oltiin rakkaita ystäviä, niin nyt kähistään kuin kissat ja koirat.

— Niinhän ne kolmolaiset aloittivat ne riitaisuudet, arvelee isäntä.

— Eikö liene syytä korpijokelaisissakin, uskalsi Kaisa nöyrästi huomauttaa.

Keskustelu katkesi pitkäksi aikaa. Ei kuulunut muuta kuin könniläisen verkkainen käynti isännän kamarista, jonka ovi oli raollaan. Lapsetkin olivat menneet ulos ja kyhäsivät lumiukkoa viimeisistä lumenjätteistä, joita huhtikuun sade oli jättänyt pirttirakennuksen varjoon.

Eveliina nukkui isännän kamarissa ruokauntaan ja Eedla haravoi roskia pihamaalta. Aurinko näytti menevän pilveen ja muutamat maantiellä kävelevät miehet kuuluivat ennustavan sadetta. Osuuskaupassa ei keskipäivällä käynyt ostajia. Nuusperi istui portailla ja soitteli harmonikkaa.

Rietula näkyi soutelevan alempana joella ja nostelevan rysänsä rantapenkereelle kuivamaan. Veti sitten venheensä maalle ja lähti kiireisin askelin pihaan kertaakaan osuuskauppaan päin katsahtamatta, vaikka siellä Nuusperi soitti iloista säveltä ja hihkaisi aina väliin.

Mikkolan tuvassa oli edelleen hiljaista. Kaisan ja isännän keskustelu oli kerran alkanut, mutta katkennut uudelleen. Isäntä tuntui kuorsahtelevan ja Kaisa mietti elämän monia salaisia ongelmia.

— Miksi kierti kuu ja aurinko rataansa, jos ollenkaan kierii? Ja miksi kevät seurasi talvea ja miksi kesän jälkeen tuli ruma, sateinen syksy? Ja miksi Kolmon ja Korpijoen isännät ja emännät riitelivät? Miksi eivät olleet niin kuin ennen, jolloin emännät kävivät toistensa kahvikesteissä ja isännät kutsuivat toisiaan kevätkalaa maistamaan?

XI.

Kaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin hiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis juhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen kuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko näytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä korkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja kun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen. Ehkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja Ylä-Rietulan isännille.

Kumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista haituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan.

Huhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan tunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä. Kumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on hönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä täydessä tulessa.

Mikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei kukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti noudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista, joita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin leivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen pöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti kesken syöntinsä.

— Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo ruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään piippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa maantielle.

Mutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi:

— Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut.

Iisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin oli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen mullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa maasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja pellot odottaneet muokkaajaa.

— Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen kävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan Miiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja kauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa vetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan suostuisi arvelematta.

Miirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi ei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli jo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla hämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä toimitella.

Iisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää päivää.

Eedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään virkkamatta.

Miksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän heltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan ja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu vieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta ja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli nyt tullut tänne saamaan lievitystä.

Mutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli multaa, ähkäisten joka lapiopistolle.

Iisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella vanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään piippuaan.

— Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi…

— Kuka hullu nyt vielä tupakkamaata laittaa, kun on juhannukseen vielä kuusi viikkoa, kivahti Eedla. Tuo ukko kun ei itse kehtaa tätä taimilavaansa laitella, niin rupesin multaa kääntelemään.

— Niin, sitäpä minäkin, että taimilavaa, oikaisi Iisakki. Taisi kasvaa
Eedlan tupakkamaa hyvästi viime kesänä?

— Näkyihän se työntävän vartta, mutta lehdet olivat semmoisia vaivaisia kurtteloita, sanoi Eedla.

Iisakki hymähti. Pakinatuulellapa tämä Eedla nyt olikin.

— Taisi sentään tulla koko vuodeksi Joosepille käryyttelemistä? uteli
Iisakki.

— Vielä tuo eilen näkyi noita hienoksi jyskyttävän, jurahti Eedla.

— Siellä Mikkolassa se olisi hyvä tupakkamaa, kehaisi Iisakki. Kelpaisi siellä Eedlan kasvatella, eikä työntäisikään paljasta vartta, kasvaisi lehteäkin.

Eedla muljahutti epäluuloisesti Iisakkiin.

— Vai vielä tässä pitäisi kylään lähteä näitä tupakkamaita penkomaan, niin kuin ei tämä jo riittäisi. Hyh, kelpaisi sitä sitten laiskojen ukkojen nenänsä alla käryytellä ilmaan akkasen ihmisen vaivannäköä.

Iisakki istui polvet pystyssä siankaukalolla ja harkitsi, miten voisi parhaiten asiansa Eedlalle ilmaista.

— Eihän sitä tosin emäntä-ihmiset joutaisikaan tupakkaa kasvattamaan, ja minä polttelenkin niitä herrastupakoita vain, virkkoi Iisakki ja tarkasteli salaa Eedlaa, huomasiko tämä mitään.

Mutta eihän tyttö huomannut. Suotta ei häntä Kolmon puolella sanottukaan hatarapäiseksi. Näsy tyttö olisi huomannut Iisakin jo siitä tavasta, millä hän äsken pani piippuunsa, mutta Eedla parka ei hoksannut vieläkään, vaikka asia jo selvästi sanottiin. Kun sai lavan käännetyksi, painoi lapion multaan ja lähti keikutellen menemään tupaan, välittämättä vierastaan. Joku toinen mies olisi jo tässä tilanteessa kironnut karkeasti, mutta Iisakki ei tiukemmassakaan paikassa käyttänyt voimasanoja. Painoi nytkin vain hattuaan lujempaan ja lähti astumaan Eedlan jälkeen. Luonto oli kumminkin kiehahtanut ja puraisten hammasta, päätti hän kysyä suoraan tytöltä: tuletko vai et?

— Kuulehan, Eedla, minulla olisi hieman asiaa sinulle, kiirehti Iisakki sanomaan.

— No mitä?

Eedla seisahti epäluuloisesti.

— Sitä minä tässä vaan olen jo pitkät ajat miettinyt, että emännättömästä talosta ei ole mihinkään. Pitäisi saada puuronkeittäjä?

Ja Iisakki katsoi kysyvästi Eedlaan.

— Velliäkö sitten Mikkolassa vaan keitetäänkin? kysyi Eedla viattomasti ja aikoi mennä edelleen.

— En minä nyt sitä… hätääntyi Iisakki. Minä vaan olen ajatellut, että jos Eedlan sopisi tulla keittäjäksi.

Eedla ei vieläkään näyttänyt tajuavan Iisakin rehellistä tarjousta.
Katseli vain typerästi Iisakkiin hetkisen ja kääntyi sitten menemään.

— Jo on siinä tiukkaluontoinen naisihminen, päivitteli Iisakki jäätyään yksin pihamaalle. Kun pitää mokomalle itsensä paljastaa ihan pohjia myöten, ennenkuin ymmärtää.

Iisakki meni hiki otsalla tupaan jatkamaan piiritystään.

* * * * *

Tällä välin oltiin myöskin Ylä-Rietulassa suuruksella. Rietula oli valvonut koko viime yön ja miettinyt naima-asiataan ja sitä, milloin kävisi Eedlalle tunnustamassa lämpimät, viime aikoina jo polttaviksi käyneet tunteensa. Rietula istui nyt ruokapöydässä ja ryysti piimävelliä kuin vihan vimmassa. Hän ei ollut vielä menettänyt ruokahaluaan, kuten Mikkolan Iisakki. Näyttipä niinkuin ruokahalu olisi viime aikoina asian johdosta vain parantunut.

Rietula kävi täyttämässä vatinsa piisin nurkalla kolmannen kerran ja talonväki katseli kauhistuen isännän tavatonta ruokahalua.

Kustaava kysyi jo hätäisesti:

— Mikä sille isännälle on nyt tullut, kun noin kauheasti syö?

Mutta Rietula muljautti vain vihaisesti Kustaavaan, nousi pöydästä, röyhtäisi pari kertaa niin, että tupa raikui ja pisti puukkonsa seinän rakoon.

Suutari Horttanaisen eukko tuli tupaan ja, kiirehtimättä istumaan, kutsui isännän ulos.

— No mitä nyt?

— Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa!

— Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas?

— Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin piti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan sitä Miirun Eedlaa… ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että isäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä…

— Mitä sinä horiset?

— Voi älkää nyt, hyvä isäntä… Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi Sarvi-Kaisa kuulleensa… ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan sitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle miehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja…

— Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti.

— No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli oikein ollut…

Rietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin ylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka jäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan.

Ja kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät jo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin hengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan.

Hölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman oviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä asioilla Rietulakin Miirussa liikkui.

Rietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella penkillä ja katseli neuvottomana eteensä.

— Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada asiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin.

Sulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen toisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä tiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua, kenties kohta käsirysyynkin.

Eedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta eipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen hänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat kilpakosijat porstuassa vastakkain.

— Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti
Rietula.

— Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki.

— Vai omaasi! Minunpa se onkin!

— Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit!

— Voi hele…!

— Niin se on! Ja minä sen otan!

Emäntä sattui tulemaan parhaiksi ja kesken jäi hosaaminen, joka pian olisi luultavasti kehittynyt veriseksi tappeluksi.

Eveliina käski vieraat tupaan ja, arvaten miesten asian, kutsui tyttärensä kahden kesken puheilleen.

— Se on Iisakki tullut kosimaan sinua ja eikö liene Rietulakin niissä aikeissa. Mutta minä sanon, että Rietula saa potkut. Täältä ei anneta akkoja Kolmon puolelle. Iisakki on säyseä mies ja rikas. Häneltä sopii kyllä kihlat ottaa.

Eedla ei sanonut sanaakaan, istua lekotti vain ja katseli esiliinansa helmoja.

— No, mitä sinä sanot? kysyi Eveliina.

— Mitäpä minä… Minulla ei ole mitään väliä, kuka vaan, virkkoi Eedla.

— No jo minä kuulen…! Vai ei ole mitään väliä. Taitaisit mennä vaikka mustalaiselle. Mutta koska se niin on, niin minun täytyy ryhtyä siihen asiaan.

Ja Eveliina pyörähti ulos, raotti tuvan ovea ja virkkoi:

— Tule hän, Iisakki, tänne kamariin!

Iisakkia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heittäen mennessään vahingoniloisen silmäyksen kilpailijaansa, astui hän kamariin. Mutta Rietulakin aikoi tulla vatvomaan oikeuksiaan, ja kun Iisakki veti kamarin ovea kiinni, olivat jo Rietulan kynnet tarttuneet oven laitaan kiinni.

— Älä sinä tule!

Ja Eveliina pukkasi Rietulaa ja paukautti oven lukkoon.

Rietula kirosi porstuassa, että kartano kajahti. Tällä kertaa suostui hän poistumaan, mutta uhkasi tulla uudestaan ja ottaa Eedlan vaikka kappaleina.

— Vai täältä ne pitäisi Kolmon ukoille akat antaa, pauhasi Eveliina. Ei tule semmoista tuskaa, että tästä talosta, ainakaan Rietulalle! Olkoon vaikka kahdesti lautamies!

Eveliinan puhe oli Iisakin sydämelle niinkuin hunajaa.

— Niin… tuota… minähän tässä olen Eedlaa jo pitemmän aikaa mielessäni hautonut, puheli Iisakki. Onhan se Mikkola iso talo eikä ole muita perijöitä. Kyllä siinä sopii emäntänä keikutella.

— Sopii hyvinkin, vahvisti Eveliina. Laita vaan, Eedla, itsesi niin että pääset pappilaan, kun Iisakki tulee noutamaan.

— Oikeinko sitä pitää pappilaankin, mutisi Eedla.

— No mitenkäs! Kovat kirjat ne toki siellä tehdäänkin. Kumpainenko talo ne laittaa kuuliaiset? kysyi sitten emäntä Iisakilta.

— Kyllä minä laitan, ja laitankin semmoiset, ett'ei koko pitäjässä ole ennemmin nähty. Kihloja tästä vain pitää mennä puuhaamaan.

Asia oli päätetty ja emäntä kiehautti kahvit ja tarjosi tulevalle vävypojalleen.

— Mutta mitenkäs sitten, äiti, jos Rietula tulee minua tahtomaan, arveli Eedla, kun Iisakki oli jo lähtenyt.

— Kyllä tuo tyttö on koko leuhkana, kun aprikoi tuommoisia ja vielä kyselee. Jos Rietula tulee tahtomaan, niin polkaiset jalkaa ja sanot että en! Ja sillä hyvä.

— Mutta kyllä minä vaan pelkään sittenkin, että Rietula minut nai.

Eveliina sai jälleen aloittaa saarnan tyttärelleen siitä, mitenkä pitää ihmisen olla vähämielisen, jotta pelkää turhan päiväisiä.

Iisakki asteli ylävästi peltojensa pientareilla. Ei koskaan ollut hänen rintaansa avarruttanut sellainen riemu kuin tänään. Ja miten luontokin oli sopusoinnussa hänen mielialojensa kanssa. Miten lämpimästi värähtelivät päivänsäteet peltojen tuoreessa mullassa ja miten suloisesti kiuru viserteli kattojen yläpuolella.

Oli niinkuin sunnuntai tämä siunattu Vappukuun ensimäinen päivä.

XII.

Kolmon emännillä oli lystiä pyykkirannassa joen sillan vieressä. Toukokuun aurinkoinen päivä lämmitti, ja lipeäpata porisi iloisesti kivien välissä.

Korpijoen eukot olivat muuttaneet pyykkirantansa vähän alemmaksi ja sattuivat hekin nyt samana päivänä pyykkirannalleen.

— Tässä onkin paljon parempi ranta ja vesikin on puhtaampaa, arveli yksi.

— Niin vain. Siellä kolmolaiset sotkivatkin aina veden rytkyillään, ettei puhdasta saanut, varsinkaan, jos satuttiin pyykille samana päivänä, arveli toinen.

— Niin oli. Kun nyt vaan pysyisivät pyykkirannallaan eivätkä muuttaisi tänne.

Kolmon pyykkirannalla keskusteltiin myöskin, mutta paljon tärkeämmistä asioista. Ylä-Rietulan isännän ja Mikkolan Iisakin naima-asia oli siellä pohdittavana ja se synnytti vilkasta mielipiteiden vaihtoa.

— Kuuluu Miirun Eveliina luvanneen tyttärensä Iisakille. Jo on siinä hullu ihminen, kun ei osaa valvoa tyttärensä etua. Pääsisi lautamiehelle ja rikkaaseen taloon.

— Parasta onkin, kun pysyy puolellaan, kivahti Möttösen Taava, joka salaisesti toivoi pääsevänsä Rietulan emännäksi.

— Kun kuului olleen se Eedla semmoinen löyhkä, ettei ollut osannut sanoa sitä eikä tätä, kun sulhaset tulivat. Äitinsä oli pitänyt puuttua asiaan, ja kun se pitää sitä Iisakkia mukamas parempana, niin sille lupasi ja puhui valmiiksi.

— Kuka sitä puhui?

— Sarvi-Kaisa oli puhunut Rietulan Kustaavalle.

— Voi hyvä isä! Vai semmoinen tuppelo tästä Eedlasta… No näkeehän sen päällekin päin, että typerä se raukka on.

— Ja semmoista sitten tämä Rietulan lautamies… Kun mies saisi vaikka kirkonkylän röökinöitä, niin puutuppas nyt tuommoiseen!

— Ja se Eedla kun on vähäkuuloinenkin.

— Älä?

— No varmasti!

— Jo minä nyt ihmettelen sitä lautamiestä!

— Viiraahan se viisastakin, kun sattuu.

Pesupata porisi ja jutut luistivat. Jokainen korpijokelaisista sai osansa. Ei säästetty Nuusperiakaan, joka istui nytkin polvet pystyssä osuuskaupan rappusilla ja nautinnolla paistatteli päivää ja heitteli karamelleja pojille, jotka tappelivat hänen huvikseen.

Kolmon eukkojen likavesi virtaili joessa jo korpijokelaistenkin pyykkirannalle. Ja siitä nousi melu.

Räätäli Romppasen eukko sen ensiksi huomasi ja kivahti pyttytoverilleen:

— Katso nyt, mikä kura sieltä sillan rannasta tulee! Joko ne kutjakkeet taas ovat niitä ryysyjään kurnuttamassa!

Mikkolan Iisakki oli huomannut, että molempien kylien vaimoihmiset olivat pyykillä ja, tietäen heidän välinsä vielä kireämmäksi kuin miesten, oli hän yleisen rauhan ja Korpijoen naisten kunnian puolesta varuillaan, jos tappelu syntyisi. Nytkin, kun Romppasen akka oli huomionsa lausunut, oli hän kuullut sen ja laskeutui osuuskaupan törmälle siltä varalta, että taistelu akkojen kesken syttyisi.

Romppasen akalla on pöyhkeä luonto. Niinpä hän ei nytkään suvainnut, että kolmolaiset likasivat heidän pesuvetensä. Akka paapersi sillan korvaan ja aloitti:

— Onko ne korpijokelaisten vaatteet niin syntisiä, että teidän pitää laskea likavetenne niiden huuhteeksi!

— Älä tolita! Virta se tuo sinne likavedet, ettäs nyt ymmärrät ja häpeät! vastattiin aivan oikeutetusti Kolmon puolelta. Ja sitten vähitellen kehkeytyi keskustelu, joka on sopivin sivuuttaa selostamatta.

Toran kiihkeimmilleen kehittyessä juoksi suutari Horttanaisen akka sillan kautta Korpijoen puolelle aseenaan miehensä likaiset ja märät housut. Tämä kävi niin nopeasti, ettei Romppasen akka huomannutkaan, ennenkuin sai iskun korvalliselleen suutarin housuilla.

Romppasen akalla ei ollut asetta ja hän oli vähällä hätääntyä, mutta pyykkitovereita ehti apuun aseineen.

— Tuos' on märkä säkki, lyö sillä!

— Ja tässä karttu, jos kovempata asetta tarvitaan!

Romppasen akka sai rullalle kierretyn säkin ja antoi sillä Horttanaisen akalle sellaisen iskun, että tämä horjahti pahasti.

Mutta Horttanaisen akka katsoi edullisemmaksi käydä käsin vastustajaansa, ja kierien käsirysyssä pyllähtivät akat jokeen.

— Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja riennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta puoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain pieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan.

Mutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen oli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean temmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla häilämässä. Räätälille tuli hätä:

— Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia, sukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi!

Mutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa läiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin täytyi akkalauman vihdoin hajaantua.

Iisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan naureskeli hän ja päivitteli:

— Voi hyvä isä… nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää paljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi.

Akat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten työtään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi keskeytynyt.

Rietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan tallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta joutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset jatkoivat keskeytynyttä työtään.

— Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin palatessaan pihaansa.

XIII.

Hiljainen kesä-yö.

Äänet ovat kylistä vaienneet. Ei kuulu muuta kuin jostain kauempaa koirien haukahtelu yökulkijoille ja karjatarhoissa kalahtaa silloin tällöin karjan kello. Lehmisavut ovat jääneet kytemään, ja savu nousee niistä rauhallisena ja yhtyy matalaksi pilveksi, joka painuu joelle, siellä sekoittuen joesta nousevaan heikkoon usvaan.

On lämmin kesä-yö, ja Kolmojärvessä kutevat lahnat.

Illallisen jälkeen on Iisakki nostanut verkkokimpun olalleen ja hiljaa painunut karjapolulle, joka luikertaen vie Kolmojärven rantaan.

Lahna on arka kala, ja hiljaa liikkuu Iisakki laitellessaan verkkoja venheeseen. Ei uskalla lyödä venheen tappia, vaan hartiovoimalla sen painaa vesireikään. Köyttelee vaatteita hankoihin, etteivät tullot nariseisi ja siitä lahnaparvet säikkyisi rantapuolelta syvyyteen.

Kun kaikki on kunnossa, seisahtaa Iisakki ja tähystelee tyveneelle järvelle, joka uneksien pehmeässä valossa kuvastelee saariaan ja rantojaan.

Tuolla! Siellä on lahnaparvi, kiireesti vain verkot veteen!

Venhe soluu hiljaa veden pinnalla. Katsellessaan vaalean taivaan kajastusta veteen ja lehtoisia, tuoksuvia rantoja, hertyy Iisakin mieli herkän helläksi. Kasvot siliävät valoisaan hymyyn ja käsi pitelee airoa hellävaroen kuin lasta kädestä.

Saatuaan verkot lasketuksi, vetää Iisakki venheen hiljaa rantakivelle ja virittää risuista tulen rannalle ison korpikuusen juurelle.

Onpa siinä nyt lysti piippuvalkea, kun vaan olisi Eedla toisella puolella istumassa ja kahvia keittelemässä…

Muisti siinä Iisakki isien neuvon, ettei saanut kalaa kudettaessa naista ajatella ja hänkin pudisti Eedlan pois mielestään, ettei kalaonni menisi ainakaan nyt ensimäisenä yönä. On niin lysti päästellä rupipäitä lahnoja verkosta ja kutsua Eedla aamulla sompiaiskeitolle.

— Keh, joko se taas riipaisi mietteet naiseen. No, ei se mitään, kun ei enempää…

Piippu oli unohtunut mantereen rantaan vesikivelle ja sitä täytyi lähteä noutamaan. Vene lipui hiljaa miehen meloessa.

— Olisi pitänyt pyytää Eedla airomieheksi… No, heh, kah, kun taas hipaisi ajatuksen lanka sitä Eedlaa.

Mutta pian sai Iisakki muutakin ajattelemista. Rietula oli myöskin kerännyt aitan orrelta lahnaverkot ja sovitellen ne olalleen lähti hänkin Kolmojärven rantaan päätellen, että nyt saa siellä yksin, rauhassa kalastella.

Rietula löi venheen tapin kiinni niin, että kajahti ja kaiku metsän rajasta vastasi. Työnsi sitten kolistellen venheen vesille ja kurkkuaan karautellen meloi ruohistoon.

Kuultuaan ensimäisen tapin iskun, hätkähti Iisakki. Kuka kehveli se sillätavoin kolisteli ja karkoitti lahnat, jotka olivat jo syväyksen rinnassa nousemassa? Kukapa muu kuin Rietula, se ijänikuinen kiusankappale!

Iisakin sisälmyksiä kirveli niin, että salpasi henkeä. Miksi tuli kiusanhenki toisen kalavesille ja lahnakierrokselle? Lempojako se aina kiertää ja kähnii toisen omaa, niinkuin sitäkin Eedlaa… Jos tuli, niin miksi ei tullut yhtä hiljaa kuin hänkin? Miksi löi, riivattu, tappia niin lujasti, että lahnaparvi kaikkosi?

Iisakki veti venheensä rantakiville ja kohensi riutuvaa tulta. Ja siinä sivussa piti silmällä Rietulan aikeita.

Rietula laski verkkonsa selkäpuolelle Iisakin verkkojen eteen ja veti saaren rantaan venheensä. Yhä karautteli hän kurkkuaan.

Mutta Iisakki hymähti:

— Jopa nyt Rietula erehtyi, kun luuli kalat kiertävänsä minun verkoistani. Maapuolelta ne tulevat, jos ovat tullakseen. Karauttele nyt siellä vaan kurkkuasi, vanha varis! Iisakki tässä nyt kalat keittää tänä yönä!

Miehet istuivat ja kyyräsivät toisiaan. Kapea salmi oli välissä, niin että hiljainenkin puhe olisi yli kuulunut, mutta eivätpä miehet toisilleen mitään virkkaneet, vaan kumpainenkin hautoi povessaan mustia mietteitään, ehkä vielä enemmän Rietula, jota kaiveli vielä keväällinen kosintakäyntinsä Miirussa.

Tuli keski-yö, ja Iisakki nosteli jo verkkojaan. Siellä täällä potki niissä kookkaita lahnoja ja Rietula katseli silmät punaisina kivenheiton päästä Iisakin kalansaalista ja salamyhkäistä iloa. Hänkin oli jo muuttanut venheensä mantereen puolelle silmättyään verkkojaan, jotka olivat tyhjät.

Päästettyään kalat verkoista, mätti Iisakki ne yksin lukien vasuun ja heitettyään viimeisen, oli Rietula jo melkein hänen viereensä kävellyt ja virkkoi:

— Sinun yksinomaisuuttasiko ne lahnatkin lienevät, kun kivesit ne verkkoihisi. Sitä sanoin isävainajalle, kun tänne Hämeestä muutit, että nyt tuli liika kalavesille ja riistamaille ja niin kävikin. Sinä aina anastat parhaat kalapaikat ja…

— Älä joutavia… Siellähän ne ovat verkkosi. Laske semmoisille paikoille kuin haluat.

Keskustelu, joka tällä kertaa kävi sangen säädyllisesti, katkesi yht'äkkiä, kun metsästä kuului älähdys, jota pian seurasi kaikuva möyryntä. Mikkolan äkäinen sonni oli huomannut miehet ja tuli juosten ja mölyten rantaan.

Miesparat hätääntyivät niin, etteivät hoksanneet turvautua venheisiinsä, vaan Iisakki pötki puuhun, joka oli hänen venheensä kohdalla ja alimmilla oksillaan antoi hyvän tuen painavalle miehelle.

Rietula pyörähteli hädissään osaamatta lähteä venheelleen, ja sonni asteli silmät nurin päässä häntä kohti.

— Nouse puuhun, huomautti Iisakki. Tuos' on mänty. Nouse sukkelaan!
Kuka piru sen sonnin on irti päästänyt!?

Puussa, johon Rietula kapusi, ei ollut tukevia alaoksia ja kaareva vatsa oli vielä esteenä kiivetessä. Avuttomasti mulkoili miesparka, tavoitellen alaoksia, jotka olivat vielä hyvän matkan päässä käsien ulottuvilta.

— Reisi! komensi Iisakki. Jollet nyt ponnista, niin putoat pian sonnin niskaan!

Rietula ponnisti ja pääsi vihdoinkin tukeville oksille.

— Älä hellitä rungosta, muuten putoat, neuvoi vielä Iisakki.

Rietula kekotti korkeudessa ja mänty heilui ankarasta painosta. Jopa lähti hänenkin suustaan sanoja.

— Kun ei vaan tämä puu katkeaisi, virkkoi.

— Kun olet hiljaa, niin jos tuo kestäisi.

Sonni mölähteli ja kuopi maata vihansa vimmassa. Huomattuaan, että hänen uhrinsa nousivat jonnekin korkeuteen, alkoi hän puskea puita ja varsinkin sitä, jossa Rietula sydän kuuluvasti takoen istui.

— Kuka kehno sen on irti päästänyt, ihmetteli Iisakki vieläkin. Ja mistä se meidät huomasi?

— Itse sinä riivattu olet sen päästänyt irti, kivahti Rietula. Jos minulla nyt olisi pyssy, niin pian siltä lähtisi sisu!

— Vai pyssyllä sinä… kun se onkin palkittu sonni, vieläpä Kuopion näyttelyssä.

— Vaikk' olisi saanut kultamitalin, niin kyllä se kaatuisi! Mutta nyt tämä puu katkeaa!

Ja Rietula kouristi runkoa syliinsä kuin hengen hädässä.

Mutta eihän puu kaatunut. Huomattuaan sen, lakkasi sonni sitä puskemasta ja tuhkaistuaan muutaman kerran sieraimiinsa, paneutui se pitkäkseen.

— Katsohan juutasta! ihmetteli Iisakki. Se nähtävästi arvaa, että ei ne miehet kehtaa kauan puussa istua, ja se jäi odottamaan…

— Vielä sinä sitä viisauttasi…! …tana! murisi Rietula ja kaiveli taskujaan nähtävästi aikoen pistää piipun käryämään aikansa kuluksi. Mutta tupakkavehkeet olivat jääneet venheen tuhdolle.

Iisakkia nauratti, huomatessaan naapurinsa toivottomat yritykset. Itse hän veteli makeita savuja niin, että koppa ritisi ja savupilvi lainehti oksien lomassa.

— Täältä saisit piipun, kun ylettyisin antamaan, virkkoi hän suopeasti.
Puut olivatkin niin lähekkäin, että oksat hipoivat toisiaan.

Iisakki taittoi pitkän oksan puustaan, sitoi piipun ja tupakkamassin sen nenään ja ojensi Rietulalle.

— Otahan tuosta… On niitä keinoja, jos on pahoja päiviäkin.

Mutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään tupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin eteen.

— Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt jos härkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä tämän leikin lopuksi.

Rietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi.

— Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli venheetkin, joilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena edelleen.

— Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle, pahoitteli
Rietula.

Aurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin, joissa helisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan pahasti vääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät muljahtelivat vuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti märehtivään sonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun juurelle.

— Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt päästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun oikein aikamoinen lahnakarja…

— Älä uhittele!

— Mitäpä tässä uhitelemaan… Kuuluisi huuto sinne joelle, niin karjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus voi siinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään.

Rietula oli katkaissut puukollaan pisimmän oksan puusta ja karsinut siitä neulaset ja kiinitteli sen toiseen päähän puukkoaan nuoran kappaleella. Saatuaan laitteensa valmiiksi, aikoi hän osoitella sillä sonnia silmään.

— Älä helkkarissa puhkaise siltä silmiä, hätääntyi Iisakki. Johan sinä nyt, naapuri…

— Puhkaisen minä, jos vaan saan osumaan! karjasi Rietula.

Kepakko ei ylettynyt tarpeeksi pitkälle, ja Rietula taittoi uuden oksan, leikkeli puukolla paitansa helmuksista kaistaleen, jolla sitoi jatkon kepin nenään.

— Nyt se varmasti ulottuu! riemuitsi hän ja alkoi sohoa sonnia silmien seutuville.

— Saat viisi markkaa, jos et puhkaise sonnilta silmiä, lupasi Iisakki jo hätääntyen.

— Vaikka antaisit koko talosi, niin minä puhkaisen!

— Vaikkako antaisin Eedlankin? uteli Iisakki.

— Annat sinä sen vielä antamattakin!

— Et ota Eedlaa, jos minä terveenä pysyn, uhkaili jo Iisakkikin.

Sonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja raskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle, käänsi sonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan.

— Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen rauhassa lepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät.

Mutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen ja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan kädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun.

— Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti Iisakki.

Rietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten sarviinsa.

— Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula.

— Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka koreilee.

Rietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt pitävän Rietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä irtautunut maata vastenkaan penkoessa.

Iisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena häneen ja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään. Harakkakin oli huomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi koivuun aivan Rietulan istumapuun lähelle. Se katseli hetken pää kallellaan ja päästi sitten lyhyen naurun. Rietula taittoi oksan kappaleen ja heitti sillä ilkeästi nirskuttavaa lintua, mutta menettikin siinä tasapainonsa ja tuli puusta maahan niin, että oksat katkeilivat.

Ihmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen sonni kintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta ja rientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun venheet loittonivat rannasta.

— Tule nyt, naapuri, lahnakeitolle puolisen ajoissa, pyyteli Iisakki kauniisti kalatoveriaan, mutta tämä vastasi karkealla kirouksella ja lähti soutamaan niin, että vesi kokan alla kohisi.

XIV.

Kolmolaiset eivät ole kertaakaan käyneet korpijokelaisten osuuskaupassa. Kirkonkylästä ovat tavaransa hakeneet ja silmät kiinni ajaneet korpijokelaisten kaupan ohi omalle puolelleen. Pikkupoikiakin kiellettiin ankarasti käymästä osuuskaupassa, mutta salaa pujahtivat poikaset saamaan Nuusperilta karamelleja, jotka maksettiin siten, että suoritettiin tuima tappelunäytelmä puodin edustalla.

Mutta kolmolaiset ovat hiljaisuudessa puuhailleet hekin omalla tahollaan. Rietula kokosi tarvittavan määrän osuuksia ja muutamana yönä pidettiin salaa kokous, jossa päätettiin heti avata kauppa suutari Horttanaisen uudessa mökissä, joka oli äsken kohonnut Ala-Rietulan pellon laitaan maantien varrelle. Toistamiseen sai suutari muuttaa asunnostaan, mutta teki sen tällä kertaa ilolla, kun oli kolmolaisten etu kysymyksessä ja kun sai muuttaa ilman pakanallisia pakkokeinoja.

Ja eräänä päivänä avattiin kauppa, joka suurimmalla varovaisuudella, etteivät korpijokelaiset saisi tietää asiasta, oli pantu kuntoon etupäässä sydänöillä, suutarin akan pitäessä vahtia maantien veräjällä.

Nimikilpi uuteen kauppaan laadittiin vielä suuremmaksi kuin Korpijoen kaupan ja maalattiin sitäpaitsi koristeellisesti. Nimen ympärille oli maalari Mikkelson, joka oli vartavasten Kuopiosta haettu, piirrellyt hämäriä, symbolistisia aiheitaan. Niinpä kilven ylänurkissa nähtiin kaksi sarvipää paholaista puskemassa vastakkain ja paholaisia kiskoi hännästä kaksi tukevatekoista, pahasti irvistävää isäntämiestä. Alareunaan oli suutari Horttanainen kiven kovaan vaatinut maalattavaksi kahvipannun, nisupullan ja kaksi tervehtivää, lujasti puristavaa kättä ja niiden alle lauseen: "Rakkaus voittaa kaikki" ja vähän alemmaksi "Terve tuloa!"

Maalari oli hymähtäen täyttänyt Horttanaisen vaatimuksen, mutta Rietula aprikoi murahdellen vihtahousujen merkitystä, jotka maalari oli itse keksinyt. Ja kun Rietula ei jaksanut aihetta sulattaa kysymättä maalarilta, miksi tämä oli piruja maalannut niin pyhään paikkaan kuin osuuskaupan seinään ja vieläpä nimikilpeen, vastasi Mikkelson:

— Maalataanhan niitä kirkon seiniinkin. Ja ne ovat muuten muodissa nykyään.

Rietula tyytyi selitykseen ja kysyi maksua maalarin vaivoista.

— Sata markkaa.

Rietula seisoi kysymysmerkkinä.

— Kymmentä kai tarkoitit?

— En muuta kuin mitä sanoin. Se on sitäpaitsi halpa, selitti maalari, mutta olen saanut hyvin paljon nautintoa sen valmistamisesta ja se korvaa tekopalkasta puolet.

Rietula seisoi yhä suu auki ja haroi korvallistaan.

Mutta Horttanainen joutui selittämään:

— Jos Nuusperi on saanut kympin korpijokelaisilta tuherruksestaan, niin tottahan tämä taiteellinen työ on kymmentä vertaa arvokkaampikin. Maksa vain pois vaaditut markat!

Möttösen Eerokin antoi työlle täyden tunnustuksen ja arveli:

— Maksetaan pois, mitä se pyytää, kun on Kuopiosta asti kulkenutkin ja… ja onhan meillä rahaa! kehaisi hän lopuksi.

— Niin, no, onhan sitä rahaa, riemastui Rietulakin ja kaiveli rahat lompakostaan.

— Mutta vuosiluku siitä puuttuu, huomasi Ala-Rietulan Vernandi, ja se on tehtävä.

— Niin, täysi työ, kun on täysi palkkakin, vahvisti Horttanainen.

Maalari tarttui siveltimeensä ja vasempaan alanurkkaan piirteli punaisella:

"Armon vuonna 1916".

— No nyt se on valmis!

— Ja komeapa, pahus, onkin!

— On se toista kuin korpijokelaisten!

— Kahvipannu olisi saanut olla hieman isompi, arveli suutarin akka.

— Ja nuo kädet puristaa vähän kovemmin toisiaan, huomautti Möttösen
Taava.

— Kyllä maalari sen on paremmin tiennyt, neuvoi suutari.

Mutta Heikkilän Vilhelmi arveli:

— Tuo toinen ukko, joka kiskoo tuossa oikealla puolella vanhaa kehnoa hännästä, on ihan kuin Kyrmyniska. Eikö olekin?

— On, on! Jopa osasi maalata!

— Mutta kukas se mahraa olla tuo toinen, vielä turpeampi äijä tossa alanurkass'? kuului ääni miesten takaa kysyvän. Käännyttiin katsomaan ja Nuusperi pakanahan siellä oli.

— Nii' minust' vaa näyttää kui Rietula sii' olis', jatkoi tämä tähystellen kilpeä naurusuin.

— Huuti, kuipeliini, mitä sinä tänne…? Laputa tiehesi karjaistiin
Nuusperille.

— Niin, mitä sinä tänne, oikeitten ihmisten puolelle…!

— Ala painella!

— Menetkö siitä!

Menihän Nuusperi ja sanoi vielä maantiellä menneessään:

— Kyll' se vaa' ol Rietula tuoss' vasemmass' nurkass'!

Mutta tästä välittämättä siirryttiin myymälään, jossa Rietula tarjosi rinkiläkahvit kaikille kolmolaisille.

XV.

Poutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan Kolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet vaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli oviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat verkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan.

Miirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon osuuskauppaan.

Mitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia puseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan mieli teki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä ensi sunnuntaina kirkkomäellä.

Eedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen tiennyt mitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin tartuttu leiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle, omaan kauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen, punakukkaiseen retonkiin, jolla Korpijoen neitoset olivat itsensä vaatehtineet.

Mutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta koreilla ehtapunaisella puserolla?

Rietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi nähdessään Eedlan tulevan kauppaan.

— No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti.

— Eipä erikoista… mitä vaan Moosekselle?

Kaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa etunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti.

Mutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin karamelleja, josta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen puolelleen.

— Johan Mooses on ostanut uuden hatun… Kun kuului se meidän sonni repineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain sanoakseen.

Rietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti vain rinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen.

Eedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle:

— Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä. Ei suinkaan Eedlalla niin kiirettä ole.

— Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa.

— Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja leikkisänä lisäsi:

— Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä?

— Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses…

Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä, mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka vei heinäladolle.

— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.

— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa möläkän ja tulee tänne seipään kanssa.

Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja ojensi Eedlalle.

Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian.

— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.

— Kyllähän minä, mutta kun se äiti… ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi ne kihlansa.

Rietula heilahti kuin neulan pistosta.

— Joko se, kutjake, ne kihlansakin… Mutta pura pois, Eedla, se kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.

— Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska nai…

— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.

— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan ottamaan pois ne kihlansa.

— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi. Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä asiasta!

Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.

— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.

— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän matkan päässä.

Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku monistellen vastasi.

Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan
Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:

— Hyvästi nyt, rakas Eedla!

— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!

Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula hyräili kotipihalle päästessään:

"Jo joutui armas aika".