Ampiaispesä

XVI.

Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.

Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi menemään avioksi.

Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä, jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan asti:

— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä lyön niin että seiväs katkeaa!

Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.

Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään, nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.

— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen. Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata sen Eedlan ja silloin se on mennyttä.

Käskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen, lähti
Iisakki juoksujalkaa Miiruun.

Talossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle koputtamaan.

— Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo valmiina.

Edellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan menosta ja Eedla oli jorahtanut:

— Samapahan tuo on.

Mutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti:

— Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka… Pitäisi nyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko se Eedla kuulee? Rakas Eedla…

Mutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin.
Eveliinaa piti mennä herättelemään.

— Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään pappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään huomaisi.

Eveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle. Potkaisi oveen niin että rämähti:

— Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan lähtemään ja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille!

— Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului Eedla unisesti urahtavan.

— Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun Rietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne sekaannusta aikaansaamaan, pauhaili emäntä.

Kun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina:

— Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella.

— Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis paitasillaan, kehui Iisakki.

— Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia.

— Kyllä minä… Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla lingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla. Pitääpä laittaa.

Mikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille. Yli reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä liinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho ja suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan liinakolle.

Isäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen puhellen:

— Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä tuokin Iisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut kamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi mokomasta huolinut.

Iisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään rauhassa vihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari Horttanaisen akka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi ainakin täksi päiväksi.

Rietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka Iisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti vahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä.

Ja nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa kirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa joudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili kamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja kiljuen selitti:

— Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa… nyt se, rietas, vei lautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä!

Rietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen.

— Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi.

— Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa tuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan tämä…! Itseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin se rietas ehti…

— Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi Rietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin… mitenkäs silloin?

— Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie… kun nyt lautamies vain suorii heti tielle…

Rietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi kuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin nuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat Rietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa se menoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään tämän matkan tekoa varten.

XVII.

Iisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin heräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja hetki sitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki oli parhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki talousasiansa ja suunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan olalla:

"Ihanassa ryytimaass' oli montakin tuttuu. Sinun kanssasi, neito nuori, on sydämellinen juttu."

Eedla hörähti nauramaan ja päivitteli:

— Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä.

— Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin kaunis päiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja poskeensa siltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan ja silloin ei sopinut poltella piipulla.

Jopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha kellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan arvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki, jonka hän oli saanut senaattorivainajalta, ja joka oli väljänlainen laihalle Kello-Mikolle, mutta siitä huolimatta arvon mukainen asu puhemiehelle.

Jo aukeni kansliahuoneen ovi ja rovasti tuli paitahihasillaan verannalle.

— Hyvää huomenta!

— Huomenta, huomenta!

Iisakki kumarsi niin syvään, että pitkät hiukset valahtivat silmille ja
Eedla niiasi vielä syvempään, sipaisten suortuvia huivinsa alle.

— Huomenta vaan, rovasti, virkkoi kellonsoittaja. Tässä tulee taas yksi pari liittoaan vahvistamaan herra rovastin luokse. Aina sitä minä saan olla vaan liehtaamassa näitä arvoisäntiä siihen aviosäätyyn.

— Vai naimisiin se jo Iisakki aikoo… ja vielä näin kesäkuumalla, naureskeli rovasti.

— Kerranhan sitä on siihenkin säätyyn astuttava, virkkoi Kello-Mikko juhlallisesti ja lisäsi:

— Ennenhän sitä mies vuoden lehmättä kuin Mittumaarina eukotta.

Käytiin sisään ja oli sangen juhlallista.

— No tämä Iisakki sitten ottaa avioksi tämän Miirun Eedlan? kysyi rovasti.

— Niinhän tämä nyt ottaa, vastasi puhemies. Ja nuhteettomia ja kunniallisia ovat molemmat.

— Otanhan minä, vahvisti Iisakki.

Mutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui huohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula oli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun Iisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi:

— Etkä ota!

Iisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin katsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta. Kellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä.

— Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt sitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen omituista, kun pitää riistää toiselta… ja sitten vielä kuin varkain lähtee pappilaan.

Iisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi hillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan nousi hän seisomaan ja kivahti:

— Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin sinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi kehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla on suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä rakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni.

— Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja oikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin tuonut.

— Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula.
Tottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies.

Kello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli laiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin mieheen, jos niikseen tuli.

— Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen
Rietulaa.

— Älä satuta käsiäsi lautamieheen, kivahti Rietula. Muuten laki lyö sinua raskaasti.

— Antaahan nyt olla, virkkoi rovastikin. Jos tässä selvittäisi muutenkin. Istukaahan nyt ja olkaa hosaamatta, kehoitti hän asianomaisia.

— No, kumpaisenko tämä morsian nyt sitten oikein on? kysyi rovasti.

— Minun se on, vahvisti Rietula.

— Eipäs kuin minun, ja minulle on Eedla lupautunut tulemaan, puolustautui Iisakki.

— Mutta Eedla sanoi minulle siellä Ala-Rietulan ladon takana…

— Milloinka sinä olet minun morsiantani siellä kuljettanut, kivahti
Iisakki.

— Olehan siinä… siellä ladon takana, että kyllähän minä mieluummin… joo… tuota lautamiehen ottaisin, mutta kun se Kyrmyniska tuppasi väkisten ne kihlansa…

— Sanoppas, Eedla, annoinko minä väkipakolla ne kihlat, keskeytti Iisakki. Kun otit kellonkin ja ihastelit, että koreapa on ja panit kaulaasi ja…

— En minä häntä tiedä, enkä muista niin tarkkaan, sanoi Eedla.

— Pitäisi ne toki muistaa semmoiset asiat.

— Onko tämä Rietula sitten ennemmin puhunut niistä asioista Eedlalle, kyseli rovasti naureskellen.

— Onhan tämä joskus monkattanut, että pitäisi muka naimisiin, ja on tämä antanut karamelleja, kun…

— No ei nyt niistä, keskeytti Rietula, vaan sanoppas, Eedla, nyt oikein sydämesi pohjasta, kumpainenko meistä on parempi sinun mielestäsi?

Eedla mietti hetkisen ja arveli:

— Eipä taida olla mitään väliä.

— No johan nyt, työlästyi Rietula, mutta sinähän sanoit silloin siellä maantiellä että… mitenkä se nyt olikaan?

— No, kumpaisenko näistä nyt Eedla tahtoo aviokseen? kysyi rovasti.

— Min' en tahdo kumpaistakaan. Nämä ukothan ne rupesivat tahtomaan, kivahti Eedla.

— Mutta kumpaisenko nyt ottaisit mieluummin?

— Minulla ei ole mitään väliä, kumpaisen nyt vaan rovasti antaa, arveli
Eedla lattialautoja katsellen.

Iisakki heilahti kärsimättömästi ja rovasti hymyili edelleen. Mutta kellonsoittaja virkkoi kunnioittavasti seisoalleen nousten:

— Kun nämä sulhaset ovat puhuneet jo minun mielestäni tarpeeksi, niin jos nyt puhemiehet jatkaisivat. Ja minä otan nyt ensiksi puhevuoron:

Kun tulin tänne tänä aamuna näitä avioon aikovia avustamaan, huomasin minä ilokseni, miten onnellisena ja rakkaudessa he istuivat tuossa verannan portailla. Eedlan käsi oli Iisakin kaulalla ja…

— Eläpä nyt! Vaikka Iisakki pani kätensä minun olkapäälleni ja minä sysäsin sen siitä pois, keskeytti Eedla.

— Kyllä se oli Eedlan käsi, joka oli Iisakin kaulalla, jatkoi Kello-Mikko, ja nämä puhuivat, minä varmasti kuulin sen, että syntyy siinä Mikkolassa…

— No ne nyt ovat semmoiset turhia puheita, aloitti nyt kauppias Kilpummi keskeyttäen kellonsoittajan ja röyhistäen rintaansa. Tässä on nyt vaan kysymys siitä, kuka on ensiksi saanut aviolupauksen Eedlalta, ja jos se on tämä lautamies, niinkuin minusta tuntuu, niin painele silloin, Iisakki, ovesta ulos ja jätä meidät rauhaan!

Mutta nyt näytti Iisakki jo hätäytyvän:

— Minä en anna Eedlaa teille jumalattomille, jotka tulette kuin haaskalinnut ryöstämään toisen saalista ja…

— Kuka tässä on haaskalintu, kiehahti Rietula ja kina jatkui hillitysti edelleen.

Pappilaan oli tullut vierailemaan auskultantti Kennäs ja rovasti oli poistunut hetkiseksi sisähuoneisiin hänen kanssaan juttelemaan. Palattuaan ja istuttuaan pöydän ääreen kysyi rovasti:

— Tuleeko tästä mitään selvää?

Kellonsoittaja nousi istuimeltaan, sylkäisi mällin suustaan ja pyyhkäisten hikeä otsaltaan virkkoi:

— Ei, hyvä herra rovasti, tästä tule nyt mitään selvää. Ja tämä on ensimäinen kerta, kun minä haalaan tällaista naimaväkeä pappilaan, ja herra rovasti tietää, että minä olen parhaani tehnyt tässä asiassa, mutta järkipuhe ei näy heihin pystyvän ja siksi minä alankin tällä kertaa jo kyllästyä koko tehtävään.

Rovasti hymähti.

— Tulisikohan selvä, jos me tässä perustaisimme pienen sovinto-oikeuden. Minulla sattui olemaan vieraana tuomari ja jos minä kutsun hänet puheenjohtajaksi? esitti hän.

— Suostutaan, lupasi Rietula, mutta Iisakki puolusteli epätoivoisena asiaansa.

— Ei tässä tarvita tuomareita eikä oikeuksia, ei muuta kuin rovasti panee minut ja Eedlan kuulutuksiin.

— Miks' ei, jos vaan morsian sanoo siihen suostuvansa, lupasi rovasti.

— No, rakas Eedla, sano nyt sille, että suostunhan minä, supatti
Iisakki Eedlan korvan juuressa.

Mutta Eedla vaikeni kuin muuri ja sormeili vain kihlakellonsa ketjua.

— No, perhana! pääsi Iisakilta. Kaikkia tuppisuita tässä…!

— Jos minä kutsun tuomarin, vai mitä? kysyi rovasti hymyillen.

— Kutsukaa, hyvä rovasti, vaikka maaherra. En minä nyt ole itsekään selvillä tästä Eedlasta, vaikeroi Iisakki.

Rovasti meni sisään ja tuli kiusallinen hiljaisuus. Kärpäset vain surisivat kansliahuoneessa ja napsuttelivat kattoon. Iisakki puri vihaisesti sikaarin päätä suuhunsa.

Auskultantti Kennäs tuli sisään rovastin seuraamana. Istui pöydän ääreen ja muhoillen aloitti kuulustelun. Äsken oli hän jo avonaisesta ovesta kuullut asianomaisten keskustelun ja kysyi nyt Iisakilta:

— No, milloinka Iisakki katseli Eedlaa sillä silmällä että vaimokseen?

— Se oli… tuota, se oli silloin, kun oli se Korpijoen osuuskauppakokous Miirussa.

— Muistatteko päivän?

— Eikö liene ollut perjantai, arveli Iisakki.

Kilpummi sipatti jotain Rietulan korvaan ja Rietula virkkoi seisoalleen nousten:

— Herra puheenjohtaja ja korkea oikeus. Saanen sanoa, että minä katselin Eedlaa jo paljon aikaisemmin sillä silmällä. Se oli Marian päivä, kun kävin Miirussa ja silloin minä sen päätin, että otan Eedlan.

Mutta Rietula valehteli nyt kouraantuntuvasti. Lukija muistaa, että
Rietula meni Miiruun osuuskauppakokoukseen hetkistä myöhemmin kuin
Iisakki, joka oli joen sillalla katsellut Eedlaa pesupuuhissaan
ja tehnyt valintansa. Mutta Kilpummi oli neuvonut tämän valheen
Rietulalle, joka sitä häikäilemättä käytti nyt hyväkseen.

— Kyllä sitä minäkin oikeastaan katselin jo aikaisemmin, aloitti
Iisakki hätäisesti.

— Mutta itsehän myönsitte katsoneenne myöhemmin, huomautti Kennäs ja kysyi Eedlalta:

— Katseliko tämä Rietula teitä silloin Marian päivänä.

— En minä niin tarkkaan muista, mutta kyllä tämä Mooses kävi meillä Marian päivänä ja istua kyönätti koko päivän ja näytti vahtaavan sinne karsinapuolelle, todisti Eedla ja veti huivinsa solmua tiukempaan leuan alle.

— Korkea oikeus ja herra tuomari, nyt kuulette asian Eedlan omasta suusta ja minä pyydän oikeuden mukaista päätöstä tästä asiasta.

— No kumpaisenko nyt Eedla haluaisi miehekseen? kääntyi Kennäs kysymään hymyillen morsiamelta.

— Eipä ole mitään väliä, laukaisi Eedla.

— Siis määrää asian, että se, joka on katsellut Eedlaa ensiksi, tulee hänet myöskin saamaan, ja kun Rietula on tehnyt sen ensiksi, kuuluu näin ollen Eedla Rietulalle. Ja tämä on oikeuden päätös.

— Mutta kun Eedla on ottanut kihlatkin jo minulta, virkkoi Iisakki alakuloisesti.

Rovasti käveli hyvätuulisena kanslian permannolla ja kysyi muhoillen
Eedlalta:

— Onko Eedla istunut Iisakin kanssa kahdenkeskisessä paikassa?

— Istutuinhan sitä siellä Miirun tupakkamaassa Vapun päivänä, kiirehti
Iisakki selittämään, mutta Eedla kivahti ihmeen terävästi:

— Se on vale! Minähän käänsin tupakkamaata ja Iisakki istui ihan yksin siankaukalolla.

— No, onko tämä Rietula sitten istunut Eedlan kanssa, kysyi Kennäs hymyillen.

Rietula ei virkkanut sanaakaan, mutta Eedla virkkoi empimättä:

— On istuttu.

— Asia on siis selvä ja minä julistan päätöksen.

Seurasi pieni hiljaisuus, ja Kennäs niisteli hyvin kuuluvasti nenäänsä. Iisakki istui kuin ankaran iskun saaneena, mutta Rietula röyhisteli rintaansa. Hän oli jo varma siitä, mille puolelle oikeuden vaaka tulisi kallistumaan. Eedla pyöritteli peukaloitaan ja kellonsoittaja tuijotti vihaisesti lattiaan.

— Peruuttamaton päätös on tässä asiassa seuraava: lautamies Rietula on huomattu ensiksi aikoneen avioliittoon Eedlan kanssa ja tulee siis hänet saamaan. Eedlan on kumminkin annettava Iisakille hänen antamansa kihlat takaisin.

— Jo tuli nyt perhanat, jurahti Iisakki ja haukkasi ison palan sikaaria poskeensa. Hetkisen hän näytti asiata aprikoivan, mutta pian hän rauhoittui ja virkkoi:

— Jaa, Mikkolan isäntä ei ole kuunaan yhden akan vaivanen. Kun sinä, lunttu, teit tällaisen hävittömyyden vanhalle miehelle, niin pidä ne kihlat palkastasi. Ei tarvitse Rietulankaan uusia ostaa!

Ja puheensa vahvikkeeksi purautti Iisakki vahvan tupakkasyljen, joka sattui vahingossa Eedlan hameelle.

Eedla oli riisunut korunsa ja laskenut ne pöydän kulmalle. Vastahakoisesti näytti Iisakki ne ottavan, mutta otti kumminkin ja pisti housujensa taskuun ja sen tehtyään astui ulos, paukauttaen kanslian oven kiinni mennessään, niin että seinät huojahtivat.

— Jopa tuli lain mukainen päätös, riemuitsi Rietula.

— Oliko se ihme, kun minä olin puhemiehenä, kehuskeli Kilpummi. Jos huonomman miehen sait, niin huonosti kävi.

Pappilan sisähuoneista kuului vallatonta naurua, mutta Rietula pantiin kuulutuksiin Eedlan kanssa.

XVIII.

Iisakki seisoi rattailla, löi ohjasperillä hevosta ja hihkaisi. Kotimatka alkoi olla jo puolessa, ennenkuin Iisakki rauhoittui ja painui istumaan.

— Olenpa hullu, kun hevoseen vihani viskaan, mutisi hän.

Jos jutkauttivat, ja kyllähän ne nyt jutkauttivatkin oikein aikatavalla, niin mitäpä tuosta. Kaipa se niin oli sallittu, että Eedlan koikale ei joutunut minun leipiini.

Jo kaivoi Iisakki rakkaan piippunsa, rakkaimman kaikista maailmassa, ja saatuaan sen käryämään, rauhoittui kokonaan.

— Hoh… hoo, olipa surullinen loppu sillä naima-asialla, huokasi vielä kumminkin.

Hevonen sai nyt kävellä myötä- ja vastamäet ja Iisakki mietti otsa kurtussa, mistä nyt lähtisi eukonpuolta paremmalla onnella itselleen koettamaan.

— Onhan niitä akkoja siellä Korpijoen jos Kolmonkin puolella, mutta mikä niitä kaikkia… Vaikka lieneeköpä heillä niin suurta eroa, akka kuin akka. Jos vaikka ottaisin sen Möttösen Taavan. Tosin se on Kolmon puolella, mutta kyllä kai Taava tulisi sieltäkin.

Uudelleen painui Iisakki miettimään ja harkitsi asiaa joka puolelta.

Noustiin Kilpismäen päälle ja siihen näkyi jo kotikylät ja päivässä välkkyvä joki niiden välissä. Näkyivät talot peltojensa keskeltä ja maantie keltaisena nauhana.

Hiljainen tuuli leyhytteli etelän mailta ja syleillen ensin suvista metsää, veti juovan Kolmojärven pintaan, joka näkyi lähempää kylien eteläpuolella. Olivatpahan nuotalla Ylä-Rietulan rannassa.

Mietittyään vielä tovin, oli Iisakki tehnyt päätöksensä. Hän menee nyt samaa tietä Möttöseen ja puhuu asian selväksi Taavalle. Nuori ihminenhän se vielä… ja järkevämpi kuin Eedla. Ja hän oli kuullutkin Sarvi-Kaisalta, että Taava tulisi mielellään Mikkolaan emännäksi.

Iisakki nykäisi hevosen juoksuun. Alkoi jo kotikylä puiden välistä näkyä. Miirun pellolla aurasi renki kesantopeltoa. Näkyi sitten pysäyttävän hevosensa ja alkoi laulaa surunvoittoisesti:

"Rikkaat ne riiaa hopealla ja komeilla kartanoilla, vaan renkipoika se heilinsä ottaa lantin kolikoilla.

Ja on niitä tyttöjä muualla, ei tämän kylän emännillä. Ja on niitä heiloja rakkaampia tuolla Karjalan kankahilla".

— Juuri niin! ilostui Iisakki kuunnellessaan renkipojan laulua.

On tosiaankin tyttöjä, jos akkojakin, muualla, ei vaan Korpijoella. Ja kun tuli Mikkolan tiehaara, iski Iisakki tammaa lautaselle ja ajoi joen sillalle, niin että silta kumeasti jyrähti. Ajoi siitäkin vielä eteenpäin ja käänsi hevosensa Möttösen tielle.

Horttanaisen akka oli maantiellä ja huomattuaan, että Iisakki ajeli yksin kirkonkylästä, huusi hänen jälkeensä:

— Ähä!… Olipa sillä Miirun tyttärellä paremmat haltijat. Pitkän nenän nyt sait, Kyrmyniska!

Iisakki ei ollut kuulevinaankaan. Sitoi hevosensa Möttösen portinpieleen ja astui tupaan.

XIX.

Ala-Rietulan Vernand oli myöskin hiljaisuudessa suunnitellut poikansa avioliitto-asiaa. Hesekiel oli täyttänyt jo viidennenkolmatta vuotensa, eikä näyttänyt vieläkään minkäänlaisia oireita edes isälleen, että aikoisi tyttöasioihin kajota. Ja Vernand tämän itsepäisyyden nähtyään ja kerran siitä jo puhuttuaankin pojalleen tuloksettomasti, päätti ottaa Hesekielin eukkopuuhat omiin käsiinsä.

Suunniteltuaan perusteellisesti asiaa, oli hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että parempaa aviota ei hän voisi pojalleen saada, kuin Möttösen Taava. Tämä tyttölapsi oli vuosi sitten täyttänyt neljännenkymmenennen ikävuotensa, mutta siitä huolimatta näytti nuorekkaalta terveessä lihavuudessaan.

Ja eräänä päivänä sanoi Vernand pojalleen, että nyt on sopiva morsian tiedossa ja nyt sitä on mentävä kysymään.

— Missähän tuo olisi? jurahti poika ja katseli alta kulmain isäänsä.

— Möttösessä… Se Taava…

Enempää ei isä selittänyt, eikä mitenkään ylistänytkään morsianta. Tottapahan poika itse älyää, miten onnellisen ja kaikinpuolin edullisen valinnan hän oli tehnyt.

— Vanhapa on, jurahti poika, mutta isä arveli:

— Joutaa olla… onhan siihen sijaan rikas ja lihava.

— Mitäpä sillä vanhalla lihalla, urisi poika edelleen, mutta Vernand päätti katkaista kaikki murinat ja karjasi:

— Vai vanha… kun mies on kuin lammas akka-asioissa ja vaivaa semmoisilla vanhaa isäänsä, niin vielä sitten ilkeää jorista. Pistä ehjemmät housut jalkaasi, nyt sitä mennään!

Eikä poika enää vastustellut.

Ja nyt istui Vernand poikansa kanssa Möttösen tuvassa, kun Iisakki astui sisään.

Taava pesi karsinapuolella astioita eikä voinut aavistaa, että kauan odotetut kosijat olivat vihdoinkin tulleet, vieläpä kaksikin samalla kertaa.

Vernand oli poikineen hetkistä aikaisemmin istahtanut penkille, kun
Iisakki sitoi hevosensa portin pieleen. Ei ollut asiataan vielä ehtinyt
Taavalle selvittää.

Vernand ilostui nähdessään Iisakin astuvan tupaan. Kun oli hetkinen ilmoista juteltu, siirtyi Vernand Iisakin viereen ja alkoi hiljaa supatella:

— Tämä meidän Hesekiel kun meinaa tätä Möttösen Taavaa niinkuin eukokseen, niin etkö rupeisi puhemieheksi? Ei sattunut tässä muitakaan.

Mutta Iisakki karjasi heti niin että tupa kajahti:

— En!

Ja siirtyi peräpenkille istumaan, sadatellen mielessään tämänpäiväistä huonoa onneaan. Hän oli valmis uskomaan, että Taava ottaa mieluummin Hesekielin kuin hänet.

Oli painava hiljaisuus, jonka rikkoi vain pihamaalta kuuluva kukon laulu. Taava oli aavistanut jotain erikoista tapahtuvaksi ja käynyt vaihtamassa vaatteita. Nyt tuli hän koreana penkille ikkunan pieleen istumaan ja jäi odottamaan.

Vernand siirtyi hänen viereensä ja alkoi suu naurun mareessa supatella
Taavalle:

— Kun siinä meillä ei ole vakituista emäntää, niin talouskin menee rempalleen. Olisi tämä Hesekiel jo naimaijässä, vaan ei pahus kajoa naisihmisiin, vaikka olen sitä toivonut. Ota sinä Hesekiel ja muuta sinne meille, niin hoitelet sitäkin taloutta siinä.

Iisakki istui peräpenkillä ja puri mälliä vihoissaan. Luonto pyrki jo laukeamaan, mutta koetti sitä vielä pidätellä, ja se ponnistus sai miehen ankarasti hikoomaan.

Taava odotti, että Iisakki puhuisi asiansa. Tosin hän tiesi, että Iisakki oli aamulla varhain mennyt Eedlan kanssa pappilaan, mutta kuullut myöskin, että Rietula läksi jälestä ajamaan ja Taava oli melkein varma siitä, että Rietula oli vienyt Iisakilta morsiamen. Iisakki taisi nyt olla uusilla yrityksillä Möttösessä.

Vernandin korvallisille nousi myöskin hiki.

— … koko toljake tuo poika, kun ei puhu mitään.

Ja pojalleen:

— No ottaisitko sinä tämän Taavan, jos se niinkuin suostuisi…

Poika katseli kenkäinsä kärkiä ja jurahti:

— Mikäpä tuossa muukaan auttanee… ja kun siitä yhtämittaa minulle jurnutetaan.

Mutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja virkkoi kuin hengästyneenä:

— Tuletko sinä Mikkolaan?… ja otatko sinä kihlat…? ja sopiiko, että ensi sunnuntaina kuulutetaan…? ja annatko sinä korvalle tuota Hesekieliä vai pitääkö minun…?

Taava löi kämmenensä yhteen.

— Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen Mikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit pyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä…

Ja Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia.

Mutta Vernand sanoi pojalleen:

— Nyt sinä sait Taavalta rukkaset.

— Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit.

Kun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit juotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä teki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan ja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin laskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon kätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa.

— Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä, pidänkin.

— Rakas Iisakki!

— Rakas Taava!

Ja kun Iisakki nousi rattaille ja käänsi maantielle, niin jopa hihkaisi, mutta tällä kertaa rintaa paisuttavasta riemusta.

XX.

Korpijoen osuuskaupan hallituksen puheenjohtajana oli Iisakki ja Kolmon uuden kaupan Rietula, mutta aviopuuhat olivat vieneet miesten ajan ja ajatukset niin, että tuskin kertaakaan joutivat kokouksissa käymään ja sitäkin vähemmin valvomaan kaupan asioita. Kauppoja hoitivat kirjanpitoa taitamattomat miehet, varsinkaan Nuusperi Korpijoen puolella ei ollut ollenkaan perillä kirjanpidosta.

Mutta miehet ajattelivat, että kunhan saadaan emännät taloon, niin sitten joutaa paremmin pitämään kauppojen asioita silmällä.

Kylien välit olivat käyneet yhä kireämmiksi.

Miksi meni Iisakki kosimaan Möttösen Taavaa ja miksi Rietula ei tyytynyt oman kylän naisväkeen, vaan otti Miirun Eedlan? Kumpainenkin heistä oli tehnyt rikoksen, jota eivät kyenneet sovittamaan. Rietulaa haukuttiin jo aivan omalla pihallaan ja Iisakille sateli pistopuheita korpijokelaisilta.

Miirun Eveliina, kuultuaan, miten pappilassa oli käynyt, oli nostanut kauhean elämän ja uhkasi nyt edelleen vävypoikaansa. Ja tavattuaan eräänä päivänä Iisakin maantiellä, alkoi pauhata:

— Siin' on mies, kun antaa morsiamensa toiselle? Kaikki lampaat ne vielä eukkoa itselleen honikoivatkin! Eikö sinulle emäntä kelvannut muualta, kun piti Kolmon puolelta mennä hakemaan.

Iisakki hymähteli ja virkkoi:

— Eedla ei ollut sallittu minulle. Ja eikö ne vaimonpuolet liene yhtä kärtyisiä ja suulaita Korpijoenkin puolella.

Rietulalta kyseltiin röyhkeästi, että milloinka hän tuo sen "variksen pelätin" sieltä Miirusta. Rietula kirosi ja sanoi tuovansa silloin kun tahtoo ja ettei hänen asiansa kyläläisiä liikuta.

Ja siihen se aina kerrakseen loppui, mutta sopivassa tilaisuudessa alkoi uudelleen.

Mikkolassa valmisteltiin suurenmoisia häitä. Äkäinen sonnikin oli saanut kuoliniskun ja kirkonkylästä haettiin keittäjä ja paistaja.

Kun Rietulassa kuultiin Mikkolan häävalmistuksista, päätteli isäntä, että kahta komeammat hän laittaa Eedlan tupaan tuliaiset.

Kyläläiset seurasivat jännityksellä kumpaisenkin talon häävalmistuksia. Suutari Horttanainen julisti itselleen ja akalleen useita päiviä kestävän paaston saadakseen nauttia Rietulan juhlaruuista perusteellisesti.

Kunhan vaan häät olisivat jo piankin joutuneet.

XXI.

On mittumaarin aatto. Vainioilla kukkivat leiniköt ja kurjenpolvet, ja ilmassa on jo keskikesän henki. Aurinkoisia päiviä on ollut yhtämittaa ja taivaan ranta on peittynyt hienoon auerpilveen. Aurinko on laskiessaan hohtavan punainen ja suuri.

Juhannuskoivuja tuodaan kylään hevoskuormittain. Pystytetään rappujen pieliin ja pihamaille. Joku kantaa niitä pirttiinkin ja kamariin. Tunnelma yhä nousee, kun saunan jälkeen istutaan valkoisissa ateriapöydän ympärillä.

Sekä Kolmon että Korpijoen kylissä näyttää juhla-aaton ehtoo erilaiselta kuin muulloin. Tytöt siivilöivät hätäisesti maidon, lypsävät hosimalla lehmät ja, käytyään saunassa, pukevat uudet valkopohjaiset, puna- ja mustakukkaiset mekot ylleen ja tirskuttavat salaperäisesti. Ehtoo-ateriaa ei syödä yhdessäkään talossa ja miehetkin jo pukeutuvat juhlavaatteisiinsa.

Mitä on tekeillä?

Häät Mikkolassa ja Ylä-Rietulassa! Ja minkälaiset häät! Sellaiset, ettei ole miespolviin nähty eikä kuultu Kuivalassa.

Hieman aikaisemmin vaeltavat korpijokelaiset Mikkolaan kuin kolmolaiset
Ylä-Rietulaan.

Iisakki on jo ajoissa kutsunut myöskin kirkonkylän herrasväet häihin ja kernaasti nämä ovat kutsua noudattaneetkin saatuaan tietää, että Mikkolan isäntä on valmistanut kahdesta vanhasta nuottavenheestä kokon heitä varten.

Mikkolan pirtti on jo täynnä juhlavieraita. Arvokkaimmat emännät istuvat peräpenkillä ja huojuttelevat hiljaa ruumistaan. Pihamaalla lojuu miehiä nurmella poltellen hyvänhajuisia tupakoita, joita kukitettu poika on yhtämittaa jakelemassa. Iisakki on antanut satamarkkasen Kuivalan nimismiehelle ja pyytänyt tämän hankkimaan juhlatupakat, ja nytpä höyryävätkin Pedro Moredon Havannat ukkojen suupielissä pihamaalla. Rietulassa ei ollut kuin "ruunakriimoja", ja, kuultuaan Mikkolan ylellisyydestä, mutta saatuaan liian myöhään siitä tiedon, kirosi kukitettu ylkämies karkeasti.

Mikkolassa olivat häät alkaneet. Rovasti oli vihkinyt avioparin ja herrat maistelivat sen jälkeen kamarissa väkeviä. Muille kaukaisemmille ja korpijokelaisille tarjottiin muita herkkuja.

Juhla-aterian jälkeen kohosi tunnelma, varsinkin kun pirtistä kannettiin pöydät ulos ja soittajat virittelivät koneitaan.

Soittajien lukukaan ei ollut vähäinen. Vanha Noro-Tuomas, kuuluisa viuluniekka, viritteli viuluaan, jonka jälkeen alkoivat toisetkin näppäillä säveliä kojeistaan. Oli kaksi isoäänistä hanuria, kolme viulua ja kaksi kanteletta ja sen lisäksi Nuusperilla klarinetti.

Nuoret polkivat malttamattomasti jalkaa. Milloinka, milloinka se alkaa?

Pelurit aloittivat kesä-illan valssin, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kiihtyen. Soittajat haisivat väkeviltä ja se ei ennustanut hyvää. Jo alkoivat ikkunan pielet täristä, ja Mutkalan Ransu hihkasi Nuusperille:

— Puhalla lujemmin, tai muuten heitän pelivärkkis' nurkkaan!

Ja Nuusperi puhalsi, puhalsi niin, että silmät pullistuivat päästä ja näyttivät ulos tipahtavan.

— Sillä lailla! Lujemmin, Noro-Tuomas, sitä ensiviulua!

* * * * *

Rietula oli kutsunut kirkonkylän herrasväet häihinsä, mutta myöhemmin kuin Iisakki. Arveltiin pihamaalta, mentäisiinkö. Sopisihan käydä sielläkin. Miks'ei, kun oli kerran kutsuttu.

Juhla oli alkanut suurin piirtein Rietulassakin. Oli syöty yhtämittaa kolme tuntia ja Horttanaisen leipälaukku oli revennyt. Suutari korjattiin pois ja aloitettiin tanssi.

Ja jos oli Mikkolassa Pedro Moredon-sikaareja, niin olipa Rietulassa torvisoittajat, jotka lautamies oli puuhannut häihinsä.

Pihamaalta tärisivät torvet ja sileä tanner jymisi tanssijain alta. Pirtissä luritettiin kahdella harmonikalla, ja permanto oli ahdinkoon asti täynnä pareja hypähtelemässä rehevää polkkaa.

Rietula ei tietänyt, vaikka oli koettanut urkkia, että mikkolainen kävi kaupungista — ties mistä asti — noutamassa juomatavaroita. Olivathan Rietulankin rahat yhtä riittävät kuin mikkolaisenkin. Siihen sijaan oli edellisellä viikolla Rietulan sydänmaapalstalla, tiheimmässä näreikössä tupruillut sakea savu erään kuusen juurella, ja Rietula oli suu naurun mareessa kantanut kotiinsa kirkasta viinaa, jota oli auliisti tarjonnut jokaiselle, jolle vaan kelpasi. Ja miesten korvalliset punoittivatkin ja joku hihkaisi jo tallin takana.

Kun Mikkolassa huomattiin, että torvet räikyivät Rietulan pihamaalla, komensi Iisakki orkesterinsa myöskin pihamaalle ja kehoitteli:

— Antakaa tulla ääntä niistä kojeistanne niin paljon kuin lähtee! Räätäli Romppanen oli käynyt tekemässä mahdottoman ison lepänkuoritorven ja sanoi sillä soittavansa passoa. Ja oli nyt ääntä Mikkolan pihamaalla. Vanhat emännät pakenivat siunaillen ja korviaan pidellen sisähuoneisiin, mutta nuoret polkivat pihamaata että jytisi.

Huomattuaan ohjelman muutoksen Mikkolassa, kehoitti Rietula soittajiaan:

— Eikö niistä heru enempää sitä ääntä? Hyttysen hyrinälle kuuluu koko loru. Puhaltakaa lujemmin, sanon minä, tai juoskaa hiiteen torvinenne!

Soittajien silmät pullistuivat ja hiki tippui haivenista. Mutta kohta loppuivat heidän voimansa. Johtaja meni Rietulan luokse ja vaikeroi:

— Kuulkaa, hyvä isäntä, me emme totisesti jaksa enää! Onhan tässä nuorta väkeä ja jos ääntä tarvitaan, niin piiritanssi käyntiin ja kyllä silloin ei kuulu Mikkolasta muuta kuin itikan laulu.

Noudatettiin ohjetta ja ilmojen pielet alkoivat täristä, kun äänijänteet pingoitettiin mahdollisimman kireälle.

Jo laulettiin ja pyörittiin Mikkolankin pihamaalla:

"Vanhat piiat, vanhat piiat ei saa olla jouten".

Mutta tämän katsoi Rietula morsiamensa pilkaksi ja neuvoteltiin laulusta. Ja kohta kajahtikin Rietulan pihamaalta:

"Herrat tuli Mikkolasta rali tuli tii, kun Mikkolasta leipä loppu, rali tuli tii, ja Iisakill' ol' siitä hoppu, rali tuli tii".

Mutta kirkonkyläläiset katsoivat parhaaksi poistua häätalosta, ja Mikkolan pihamaalla suunniteltiin uutta laulua. Ja kohta kuului voitonvarmana Rietulan pihamaalle:

"Rietulassa säkkipillit soi: Rietula se muijan Miirusta toi, Eedla rakensi paulan, hii, ladon takana, lensi Rietulan kaulaan! Hali tuli tii".

Rietula karjasi raivosta ja komensi joukkonsa harjulle, jossa piti jokaisen huutaa niin paljon kuin kurkusta lähti:

— Äääääää!

Mutta Mikkolan pihamaalta eivät siihen viitsineet vastata muut kuin räätäli Romppanen, joka nousi korkealle peltokivelle, nosti leppätorven suulleen ja huilautti niin, että kaukaiset metsän rannat kajahtivat.

Mikkolan pirtissä jatkettiin häätanssia, mutta Rietula suuttui torvisoittajiinsa, koskapa nämä eivät jaksaneet enää kylliksi kuuluvasti tärisytellä:

— Pistäkää pillit pussiinne ja marssikaa hiiteen ja siinä silmänräpäyksessä!

Ja kun juhannusyön aurinko nousi, kuului Rietulan pirtistä vain hanurin yksitoikkoinen sävel.

XXII.

Juhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili nurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa metsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet kokkotulien jätteet.

Hymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle ja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena aviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit, valmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja kamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut.

— Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen… Antaa hänen nukkua nyt tarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt somaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä…

Iisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa kärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti portaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä vielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen lypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla sipristellen silmiään.

Kovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko yön siinä jytistivät… heh… saivat kai kerrankin tarpeekseen.

Rengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös ollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella kädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia ja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen pirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu oli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava potkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet yläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä nukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää kaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä täyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi, kun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi.

Kello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen kinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut.

— Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis.

Iisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus.

— Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään.

* * * * *

Oli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma sisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat menneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli nukahtanut kamarin sänkyyn.

Iisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin lujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli kuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu.

Saatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi hellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa. Häntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli heittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan kuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari kertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta.

— Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin.

— Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään hakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen, muuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No, perhana!

Taava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos ja käveli joelle jotain tehdäkseen.

Muisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki olikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla ja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta mitään ei kuulunut.

— Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin puhallus antaa unilahjaa miehelle.

Tuli räätäli Romppasen poika ja katseli isännän puuhia.

— Nuusperi ei ole kotona. Se näkyi tänä aamuna säkki selässä menevän
Kuivalaan päin, tiesi poika.

— Lie mennyt kylään, murahti Iisakki ja kaiveli avainta nurkanpään kolosta, jossa se säilytettiin silloin, kun Nuusperi ei ollut kotona.

Saatuaan avaimen ja päästyään kauppaan, ihmetteli Iisakki sitä sekasortoa, mikä siellä vallitsi. Myymäpöydällä oli Nuusperin likaiset housut ja kuluneet kenkärajat. Tavaratkin olivat kovin vähissä ja huiskin haiskin hyllyillä.

Iisakki löysi sikaarilaatikon ja maksoi sen rahalaatikkoon, jossa romisi vain yksi kymmenpenninen. Pisti kaupan puolesta sikarin hampaisiinsa ja kun tuntui viileämmälle kuin ulkona, istui selailemaan tilikirjoja.

Käänneltyään lehtiä, seivästyivät Iisakin silmät eräälle sivulle ja häneltä pääsi haikea kirous.

— Mitä se Nuusperin perhana on tähän piirrellyt?

Nuusperi oli joutohetkinään piirrellyt tilikirjoihin kaikenmoisia kuvia ja koukerolta, viitsimättä vaivata päätään numeroilla ja muilla asiaan kuuluvilla merkinnöillä. Olipa piirrellyt sinne tänne koiria, isoja ja pieniä, luppakorvia ja pitkähäntäisiä rutkaleita ja kun se oli väsyttänyt, jatkanut kissoilla. Niitä oli toinen sivu aivan täynnä. Alanurkassa oli köyryselkäinen mirri, jonka hännän Nuusperi oli ulottanut sivun laitaa yläreunaan saakka. Alareunaan oli koristeellisesti kirjoitettu:

"Mahraaks' tämä lysti kauanki' kestää?"

Iisakki kirosi nyt jo niin, että lesken tupa heilahti, ja käänteli edelleen lehtiä. Yhä edelleen samaa. Aiheet olivat vaan muuttuneet. Yhdellä sivulla puski kaksi äkäistä sonnia vastakkain. Toisella kaksi äijää tavoitteli naisihmistä, joka helmojaan kokoillen ja taakseen vilkuen näytti pakenevan. Alareunaan oli se juutas kirjoittanut:

"Tässä on Rietula ja tässä Iisakki ja vaimoihminen on Eedla."

Iisakki löi kiroten kirjan kiinni. Hänelle oli samalla selvinnyt, mihin Nuusperi oli mennyt ja mitä varten hän oli pirullisia kuviaan kirjoihin piirrellyt.

— Jo teki jutkun, perhana, mutisi Iisakki sulkiessaan kaupan oven ja pistäessään avaimen taskuunsa. Kauppa tulisi nähtävästi olemaan suljettuna, koska Iisakki tallensi avaimen.

— Jo pilasi mittumaarin, pirulainen, mutisi Iisakki vielä noustessaan
Mikkolan pihaan.

XXIII.

Korpijoen osuuskaupan edustalla on vilkasta liikettä. Nuusperia on turhaan odoteltu palaavaksi, ja vihdoin on Iisakki kutsunut kirkonkylästä Kuivalan osuuskaupan hoitajan selvittämään sotkuisia kaupan asioita ja antamaan lausuntonsa kaupan tilasta.

Kaksi päivää on papereita pengottu ja nyt on saatu selville, että Nuusperi on pistänyt useita tuhansia taskuunsa ja kiitollisuutensa osoitukseksi piirrellyt kuvia kaupan kirjoihin.

Kuivalan osuuskaupan hoitaja on juuri päättänyt selvityksen ja uteliaana odotellaan asian päättymistä. Varsinkin vaimoihmiset ovat piirittäneet kaupan edustan ja peukaloitaan pyöritellen siunailevat Nuusperin tekemää jutkua.

Kuivalan poliisi Pekkarinen oli saanut tehtäväkseen etsiä Nuusperi käsiinsä, mutta kaksi päivää käveltyään paahtavassa helteessä, jätti hän puuhan sikseen, arvellen, ettei maksanut vaivaa penkoa jokaista Kuivalan nurkkaa semmoisen miehen takia. Ja kun Korpijoen miehet julmistuneina vaativat Pekkarista jatkamaan Nuusperin etsimistä, kivahti tämä:

— Hakekaa itse, jos haluttaa! Lempoko sitä tällaisella helteellä jaksaa… ja piruko ne joka nurkat nuuskii.

Ja kun esivallan edustaja tunnusti voimattomuutensa Nuusperin löytämiseksi, tyytyivät Korpijoenkin miehet mutisten toteamaan, että Nuusperi teki jutkun ja säilytti kauniisti nahkansa. Hyökättiin Iisakin kimppuun, kun tämä ei paremmin pitänyt miestä silmällä, eikä kirjoja ja asioita ennemmin tarkastellut.

Iisakki otti myhäillen vastaan nämä syytökset. Ensin oli asia saanut hänetkin korvallista kynsimään, mutta nautittuaan uudesta avio-onnestaan ja saatuaan hellää lohdutusta Taavalta, oli asia käynyt hänestä pian pikku seikaksi, jonka jotenkuten saattoi selvittää. Eivät edes kolmolaisten pilapuheet saaneet hänen sisuaan kuohumaan. Ei nytkään, vaikka poriseva akkalauma oli piirittänyt kaupan ja odotti asian ratkaisua. Lempeästi vain hääteli Iisakki liian lähelle tuppautuvia akkoja ja kuunteli suu naurun mateessa Kuivalan osuuskaupan hoitajan myrkyllistä sanatulvaa.

Korpijoen miehiä oli kokoontunut kauppaan ja oli päätettävä, jatketaanko kauppaa vai hajoitetaanko se.

Yksimielinen päätös oli, että kauppaa jatketaan, kun kirkonkylän kaupasta saadaan uusi hoitaja.

Miehet myhähtelivät jo tyytyväisenä. Olisihan saattanut käydä hullumminkin, esim. jos koko kauppa olisi jonakin kauniina kesäyönä hävinnyt joen rannalta. Olihan nyt vielä seinät jälellä ja osa tavaroitakin, joita Nuusperi ei ollut ehtinyt myydä eikä jaksanut mukanaan kuljettaa. Ja olihan tulevina aikoina hupaisaa katsella Korpijoen osuuskaupan hoitajan koristeellista kirjanpitoa.

XXIV.

On poutainen sunnuntain iltapäivä Rietulassa. Piiat ja rengit ovat menneet kylälle ja lautamies lukee postillaa tuvan pöydän päässä. Hiljaisuutta ei riko muu kuin kärpästen surina hiestävän kuumassa tuvassa. Missä on Eedla, talon nuori emäntä?

Äänekäs kuorsaus kuuluu kamarista ja sielläpä on nuori emäntä rauhallisena unien maailmoissa. Sängyssä kellottaa selällään, kädet pään alla ja suu on suloisesti auki.

Rietula jatkaa yhä lukemistaan, vaikka kärpäset tekevät yhtämittaa salahyökkäyksiään hänen kaljulle päälaelleen. Vähitellen näyttää Rietulan kärsivällisyys loppuvan ja, kun kärpäset purasevat päälakea, hotaisee, hän niitä ja kiroaa kesken hartausharjoituksensa.

Rietula on koettanut sanaa tutkimalla häätää pois painavaa mieltä, joka on häntä viime päivinä lakkaamatta ahdistanut. Nytkin on istunut puoli päivää postillan ääressä ja hiki valuu miehen korvallisilta.

Rietula oli odottanut avioliitostaan suurinta onnea, mutta se oli tuonutkin suurinta murhetta hänelle. Eedla oli tyttönä ollessaan ollut ynseä miesväelle ja nyt tullut vielä ynseämmäksi. Päivisin tuiskahteli miehelleen, kun tämä ystävällisesti lähenteli ja illoin, kun onneton aviomies aikoi samaan sänkyyn, polkaisi Eedla jalkaa ja karjaisi:

— Tulehan siihen, tampun koira!

Rietula oli koettanut hyvitellä Eedlaa karamelli- ja rinkiläpusseilla ja joskus saanutkin hänen kovan sydämensä pehmenemään, mutta sitten taas tuli riivaajainen Eedlalle entistä ankarampana.

Rietula oli arvellut suutari Horttanaiselle, että mitä pitäisi tehdä ilkeän aviovaimon ojentamiseksi. Ja Horttanainen oli siihen tietänyt neuvon. Hän oli suositellut parhaimpana keinona selkäsaunaa tai muurahaispesää.

— Jos et kehtaa peitota akkaasi, niin on toinenkin keino, oli suutari selittänyt. Varustat muurahaispesän säkkiin ja kun eukkosi nukkuu makeimpaan ilta-uneensa, pudistat säkin sisällön sänkyyn, niin jo luonto lauhtuu. Minä olen tuon keinon koettanut ja nähnyt sen varmasti auttavan.

Eihän Rietula tullut koettaneeksi ystävänsä hyvää neuvoa. Pistäysi vain joka toinen ilta noutamassa makeispussin Kolmon osuuskaupasta ja ojensi sen Eedlalle, joka pussin saatuaan virkkoi alahuultaan venyttäen:

— Y…hyy. Kaikkeen se rahansa tuhlaa.

Mutta nyt oli tämäkin keino käynyt Rietulasta vastenmieliseksi ja alakuloisena hän muisteli menneitä poikamiespäiviään. Ja kun kuuli, että Iisakki oli onnellinen avioliitossaan, kirosi hän katkerasti. Taava olisi kyllä tullut hänellekin, vaan mikä kehno lienee saanut Eedlaan takertumaan.

Rietula lopetti lukunsa ja alkoi tuprutella savuja rätisevästä piipustaan. Eedla kuului yhä kuorsahtelevan kamarissa. Viime yönäkin se pahus oli hänet ajanut keskellä yötä saunaan makaamaan. Pitäisi puhua rovastille, jos tuo tietäisi paremmat neuvot antaa kuin Horttanainen.

Portailta kuului askeleita ja kohta astui tupaan muutamia Kolmon miehiä. Rietula toimitteli istumaan ja tarjosi tupakkamassiaan. Mutta miehet eivät istuneet eikä massi kelvannut yhdellekään. Rietula jäi ihmeissään katselemaan miehiä, joiden korvallishaivenet olivat nousseet pystyyn.

— Mitä sitä kuuluu, kysyi hän hämillään miesten odottamattomasta jurotuksesta.

— Vielä häntä kehtaa kysellä, niinkuin ei tietäisi, jurahti joku miehistä.

— Ka, mitä nyt?

— Etkö tuota tienne, että kanki on Kolmon osuuskaupan oven päällä, kivahti Möttösen Eero.

Rietula oli pelkkänä kysymysmerkkinä.

— Niin aivan, älä toljota, eilen oli nimismies käynyt sulkemassa kaupan.

— Älä!

— Ka, kun vielä siinä… Samoin kävi meidän kaupalle kuin Korpijoenkin, ellei vielä hullummin. Olisit, Rietula, aikanaan katsonut.

— Mikäs korpijokelaisten on yrittäessä, kun on uusi hoitajakin ja hiljaisuudessa sopivat asiansa, mutta meidän… kun sinä, Rietula, et…

Mutta Rietulan ylenmäärin kiusaantunut luonto kuohahti.

— Painakaa pellolle joka sorkka siitä! Perhana… vai minulle tässä… ulos siitä!

— Mennään, mutta itse sinä saat vahingot maksaa…

— Niin, ei osuuskunta…

— Helvettiin kaikki osuuskunnat! karjasi Rietula poistuvien miesten jälkeen.

Uutinen oli niin järkyttävä, että Rietula tunsi melkein pökertyvänsä. Oliko hän todellakin naimapuuhissaan tullut syrjäyttäneeksi kaupan asiat, joiden valvominen kuului hänelle? Ja vielä sellaisissa naimapuuhissa! Jos olisi edes saanut oikean vaimon, mutta tällaisen!

Rietula otti hattunsa ja painui ulos. Ilmaa piti saada vihasta huohottaviin keuhkoihin.

Tyhmyri, pässinpää hän oli, saakeli soikoon, ollut näinä kuukausina. Vaimoihminen, heittiö lutka, oli saanut hänen, lautamiehen, pään sekoittumaan niin, että tärkeät asiat jäivät takapajulle.

Rietula harppaili osuuskaupalle. Hoitajaa siellä ei näkynyt tällä kertaa. Vihtahousut vain irvistelivät Rietulalle nimikilvestä ja äijät kiskoivat edelleen väsymättä heitä hännästä.

Rietula kirosi.

Pilkannut oli Mikkelsonkin heidän osuuskauppahommaansa, kun oli maalannut moisen nimikilven.

Rietula otti seipään, pudotti kilven alas ja alkoi peitota sitä voimiensa takaa. Kun nimikilpi oli säpäleinä, heitti Rietula kappaleet pellon ojaan ja lähti puhkuen menemään.

Muutamat Korpijoen miehet olivat nauraen katselleet Rietulan hävitystyötä.