IX.
Seuraavana aamuna söimme tukevasti, ja sitten junalla Callaoon.
Mietittyämme viikon ajan, toisin sanoen tultuamme monen mutkan perästä lähtöpaikkaamme takaisin, jouduimme Columbiaan. Kun merimies, kärsittyään kurjuutta, vaaroja ja nälkää, yht'äkkiä joutuu herkkupöydän ääreen, ei hän tiedä, mistä aloittaa. Callaossa oli useita laivoja, ja niissä tarjolla monta edullista paikkaa. Mutta ne eivät sentään vetäneet vertoja Columbian tarjoamille. Eräänä iltana, mönsträttyämme aamupäivällä Englannin konsulinvirastossa Limassa, saavuimme laivaan, jonka piti seuraavana aamuna nostaa ankkuri. Columbia oli määrätty Huanillasiin lastaamaan guanoa, tuota maan mainiota linnun kultaa, joka panee viljan kasvamaan niin kovasti, että kuuluu kauaksi. Meitä oli yhteensä kahdeksan: Chimb, pestattu kokin apulaiseksi, me neljä, John Stonefield, Americo Pedro ja John Kellyn veli Andrew. Viimeksi mainittu ("koira"), entinen merimies, oli Stonefieldin ja Chimbin puoltolauseella saanut paikan, ja näyttikin jo matkan alusta asti ansainneensa sen. Piru oli tykkänään jättänyt hänet, se ei viihtynyt todellisen ukovaisen katolilaisen sydämessä ja ruumiissa. Americo Pedro, nuori upseeri, sama mies, joka ampumapaikalla johti tuota kauheata komennusta, oli ennen kapinaa saanut apurahan ja määräyksen lähteä johonkin Euroopan suurvaltioon opintomatkalle. Miehistön luku oli siis täysi, mutta nuorimman upseerin paikka vielä täyttämättä, ja se annettiin minulle.
— Tervetuloa! Olkaa kuin kotonanne, sanoivat kapteeni ja hänen tyttärensä.
Kun jokainen oli löytänyt paikkansa, ja vanha miehistö siistinyt laivan ja huuhdellut kannet yöksi, rupesi satamanselältä ankkurissa olevista laivoista kuulumaan kahdeksan lasia, ja tähdetkin alkoivat loistaa.
— Parasta on, ettette ota soittokoneitanne esille, sanoi kapteeni, kun upseerit tulivat kajuutan katolle.
— Ajattelimme soittaa lähtö virren Callaolle.
— Luulen, että Tyynenmeren pohja pian antaa meille lähtötäräyksen.
Kohta sen jälkeen kuului: — Valmiit laskemaan ankkurikettinkiä!
Neljännestunnin kuluttua rupesivat mastot ja tangot tärisemään.
Kettingit liukuivat ulos. Tärinä oli kovempi kuin viime kerralla, ja
kesti kauemmin aikaa, mutta mitään hyökyaaltoa ei tullut.
Seuraavana aamuna jätimme Callaon. Olemme juuri ankkuroineet Huanillasin kohdalle, noin puolen virstaa rannasta. Ankkuripaikkamme ei laisinkaan näytä satamalta. Valtameri ei muodosta pienintäkään mutkaa rannikkoon, joka kulkee suorana viivana luoteesta kaakkoon, niin kauas kuin silmä kantaa molemmille puolille. Näköala on synkkä: lounaisessa maailman suurimman valtameren ääretön selkä; koillisessa de los Andesin harmaanruskea harjanne joka nousee merenpinnasta noin neljänkymmenen asteen kulmassa. Ei näy mitään, mikä muistuttaisi elämää. Ei puuta, ei ruohoa, ei yhtään lintua; kaiken näkyvän peittää guano. Linnut eivät voi pesiä täällä, syystä että ammoniakkipitoinen guano polttaisi munat.
On ymmärrettävää, että guanoa ei ole niin paksulta, että sitä kannattaisi ruveta ottamaan mistä hyvänsä. Ainoastaan eri paikoista Andein rinteiltä läheltä meren rantaa sitä kannattaa ottaa. Kun ensin on tutkittu ja löydetty paikka, missä guanoa on riittävästi, vuokraa sen jokin ulkomainen yhtiö määrävuosiksi. Huanillasin oli vuokrannut muuan ranskalainen yhtiö Perun hallitukselta kymmeneksi vuodeksi. Tämmöinen väliaikainen lastauslaitos tulee hyvinkin kalliiksi. Siihen kuuluu elevaattori siltoineen. Korkeata, vuoren sivusta lähtevää ja elevaattoriin päättyvää siltaa myöten lykätään kiskoja pitkin pieniä guanovaunuja. Kun näiden pohja avataan, juoksee guano torvea myöten alas proomuun. On huomattava, että proomu ei pysy paikallaan kuten alus, joka on kiinnitetty tavalliseen laivasiltaan, koska ikuinen maininki heittelee sitä edestakaisin. Sitä varten on proomu kiinnitetty siten, ettei se pääse vähääkään liikahtamaan, silloin kun guano juoksee siihen torvea myöten. Sillan alla, rantakalliossa, on vahva rengas ja sitä vastapäätä merenpohjaan kiinnitetty poiju. Näiden väliin on pingoitettu kaapelitouvi, joka kulkee proomun yli ja on lujasti kiinnitetty sen sekä kokkaan että perään. Siten proomu pysyy ihan liikkumattomana. Jos se vähänkään liikkuisi, menisi kallis guano mereen. Maininkien käydessä vesi usein alenee proomun alla, jolloin tämä joutuu kaapelitouvin varaan. Silloin on vaara tarjona proomumiehillä ja myös proomulla itsellään, joka voi murskautua rantakalliota tai siltapylväitä vastaan.
Ennen pitkää, sen jälkeen kun tämmöisestä guanorikkaasta paikasta on alettu ottaa guanoa, nousee tähän paikkaan "guanokaupunki", jonka talot ovat lautahökkeleitä tai purjekangastelttoja. Kaupungin asukkaina on muutama sata kiinalaista ja satakunta työnjohtajaa, insinööriä ja kauppiasta. Kiinalaisia käytettiin siihen aikaan työmiehinä, syystä että olivat halvempia ja ehkäpä ahkerampiakin kuin muut. Nämä oli sopimuksen mukaan pestattu määrävuosiksi ja oli niiden päiväpalkka, pyhäpäivät mukaan luettuina, yksi sola päivää kohti. Perulainen sola, joka on dollarin arvoinen, ei ole suuri raha täällä, jossa kaikki on tavattoman kallista. Se riittää kuitenkin kiinalaiselle päiväpalkaksi, kuuluupa siitä liikenevän toinen puoli säästöönkin. Oli tapana sanoa, että autiolla meren luodollakin asuva kiinalainen rikastuu.
Guano-kaupungeissa, jotka häviävät heti varaston loppuessa, on muitakin asukkaita: nimittäin meriväkeä. Laivoja on ankkurissa vähintään kymmenen, mutta usein montakin kymmentä, odottamassa lastausvuoroansa. Kun vuoro viimein tulee, saadaan päivässä ehkä yksi pieni proomullinen lastia. Siinä syy siihen, että guanonlastauspaikalla saa maata kuukausia.
Kun lähenimme Huanillasia, tuli kuusihankainen vene meitä vastaan. Se laski laivan sivuun, miehet nousivat laivaan, ja vene kiinnitettiin laivan perään. Luotsiahan täällä ei tarvittu, mutta vene toi satamaeskaaderin miehiä auttamaan uutta tulokasta ja sanomaan sille: Very welcome! (tervetuloa). Kaikki laivat, kansallisuuteen katsomatta, nostivat lipun kahvelin alle, ja se sai siinä liehua auringon laskuun asti. Kun molemmat ankkurit oli laskettu, purjeet jiikattu ja sidottu, raakapuut prassattu suorakulmaisesi laivan pituussuuntaan nähden ja laitettu vaakasuoraan, puhdistettiin laiva. Sitten seisoimme kaikki ja katselimme työmme lopputulosta.
— Kyllä täällä tulee elämä yksitoikkoiseksi, sanoi Charley.
— Muusta viisi, kun vain ei kuolla nälkään! Onhan noita kaloja yllinkyllin, mutta kuka niitä viitsii ikuisesti syödä. Muutumme vielä lentokaloiksi, sanoi Mack.
Huanillasissa on tällä kertaa seitsemäntoista laivaa, niistä kuusi englantilaista, muut saksalaisia ja ranskalaisia.
Ei ole puutetta ruoka-aineista, kuten Mack luuli. Tänne tuodaan teuraskarjaa, vihanneksia ja säilykkeitä. Täällä saaduista herkuista mainittakoon numero yhtenä Perun mainiot perunat. Peruhan on näiden juurikasvien kotimaa. Täältä ne ovat levinneet ympäri maapallon. Nämä perunat ovat näöltään ja suuruudeltaan kuin suurenlaiset munat ja väriltään vaaleankeltaiset. Ne ovat kalliita, jota vastoin vihannekset ja hyvä naudanliha on halpaa. Vesi, jota tuodaan tänne erityisillä vesilaivoilla, on kallista. Täällähän ei sada koskaan, eikä täällä ole kaivoja eikä lähteitä — eikä Moosesta, joka sauvallansa löisi vuoreen vesisuonen.
Yksitoikkoista täällä ei ole. Laivojen asukkaat vierailevat ahkerasti toistensa luona. Kaikki ovat hyviä ystäviä ja "kansalaisia" keskenään. Jos jossakin laivassa satutaan tarvitsemaan lisää miehiä, lähettävät toiset laivat apua. Talkootyön päätyttyä tulee illansuussa "rahteerinki". Tällä ei ymmärretä syömistä ja juomista, kuten ennen vanhaan hyvään aikaan Suomen maataloissa ja kartanoissa, vaan vilkasta tanssia ja leikkiä talkoolaivan kannella. Naisista pyrkii olemaan puutetta talkootanssiaisissa, mutta siitäkin pulmasta selviydytään kutakuinkin. Hätä on aina ollut, on vieläkin ja tulee ikuisesti olemaan suurin keksijä. Iältään nuorimmat ja kasvultaan pienimmät merimiehet saavat syntyä uudelleen. Kädenkäänteessä he pukeutuvat purjekangastohveleihin, tilapäisiin naishattuihin ja rimssuhameisiin. Tämmöisissä tanssiaisissa on ilo aina korkeimmillaan. Niissä tanssitaan sekä vanhoja hyviä tansseja että myös ennen tuntemattomia. Soittokoneita on viulu, kitara, huilu, torvi, ja joskus englantilainen harppu. Oli meillä kuitenkin todellisiakin naisia. Paitsi Chimbiä ja Teresiaa oli laivastossamme kapteenien tyttäriä ja keski-ikäisiä rouvia, sekä pieni japanitar ja mulattityttö, kaikkiaan kymmenen kappaletta. Siis kokonainen tusina naisia. Charley oli erehtynyt ennustaessaan yksitoikkoisuutta.
X.
Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kun ankkuroimme. Emme tiedä, milloinka tulee meidän vuoromme lastata. Eilen saapui tänne komea amerikkalainen fregattilaiva, mutta melkein yhtä komea saksalainen fregatti lähtee tänään pois, saatuansa täyden lastin. Siis laivojen lukumäärä, seitsemäntoista, jää entiselleen. Columbian koko miehistö Frediä lukuunottamatta muistelee kaihoisasti niitä iloisia konsertti- ja tanssi-iltoja, joita on vietetty Deutschlandin kannella. Deutschlandilaiset ovat järjestään kaikki soitannollisia neroja, vieläpä sen lisäksi iloisia ja sivistyneitä ihmisiä. Deutschland on koululaiva, johon korkeasukuiset ja rikkaat saksalaiset ovat uskoneet laiskanpuoleiset, mutta ei suinkaan aina tuhmapäiset poikansa oppimaan huutia ja saamaan harjoitusta. Pikku Teresia on kulkenut allapäin pari viime päivää. Ei ole enää nuori paroni — yhdeksäntoistavuotias — huomeniltana, meidän juhlamme luisuessa telakalta, opettamassa ja tanssittamassa tyttöä; mutta johan tyttö oppikin skottiksen, niin kuin sitä tanssitaan Berliinissä, vaihtaen. Kaikkien kuudentoista laivan liput ovat liehuneet poislähtevien ystävien ja mahtavan yhdistetyn Saksan kunniaksi kello kahdeksasta saakka aamulla.
Heti aamiaisen jälkeen kerääntyi Deutschlandin ympärille kuusitoista venettä — neljä miestä airoissa ja peränpitäjä viides kussakin. Miehet kiinnittävät veneensä laivan sivuun ja nousevat kannelle. Paljon ja raskasta työtä on tehtävä. Pitkät ankkurikettingit on hiivattava sisään ja ankkurit saatava laivaan. Purjeet irroitettava kääreistään ja nostettava ylös. Tämän lisäksi sen seitsemän muuta parsselia tehtävä. Kaiken yllämainitun tekee ystäväpataljoona. Laivan omat miehet ja upseerit samoin kuin nuo laiskat, mutta viisaspäiset kokelaat, seisovat kädet taskussa ja vetelevät lähtösauhuja. Naiset, jotka ovat mukana, seisovat Deutschlandin kannella katsellen vilinää ja keskustellen poislähtevien kanssa.
— Tavataankohan enää tässä maailmassa, sanoo kapteeninalku, yhdeksäntoistavuotias paroni von G. Tyttö juoksee vieressäni seisovan Chimbin luo ja painaa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Tämä on hänen vastauksensa paronipojan kysymykseen. Kaikki on nyt sikäli lähtövalmista, että vain toinen ankkuri vielä lepää merenpohjassa, mutta sen kettinki näyttää ylösalas, jolla ymmärretään, että tarvitsee vain pari kertaa painaa edestakaisin hiivauskoneen tankoja, niin Deutschland on erossa Perun valtakunnan maasta. Me veneiden johtajat komennamme miehemme veneisiin. Chimb ja Teresia jäävät vielä laivaan. Kuusitoista venettä valjastetaan Deutschlandin eteen ja hinaus alkaa — täällä ei ole hinaaja-aluksia. Kun laiva on saatu puolen virstan verran eteenpäin, saa se tuulta siipiinsä ja hinaus lopetetaan. Laivan hiljaa lipuessa eteenpäin lasken veneeni sen sivuun, autan naiset siihen, mutta samalla hyppää paronipoika veneeseen pitäen kiinni köyden päästä. Hän suutelee Chimbin kättä ja Teresian suuta. Hän tuli kuin salama, suuteli kuin salama ja pomppasi veneestä takaisin kuin salama. Deutschland laskee lippunsa kolme kertaa ja ankkuriin jääneet kuusitoista laivaa, joihin myös on liittynyt amerikkalainen seitsemästoista, vastaavat. Lakattuani heiluttamasta hattuani katsahdin alas. Teresia oli polvillaan veneen pohjalla, pää Chimbin sylissä…
Chimb sanoo Teresialle: — Itke, lapsi, anna kyynelten vuotaa. Isoisälläni, täysiverisellä intiaanilla, oli tapana sanoa: 'Suuri henki kokoaa helmet'. Intiaanilla on lupa itkeä, mutta ei nauraa.
Eilen lähti Deutschland. Tänä päivänä on paljon puuhaa, meille on tuotu proomu, jolla saamme lähteä guanoruiskun alle. Tämä proomu saa sitten olla käytettävänämme niin kauan kuin sitä tarvitsemme.
Ensin irroitimme purjeet tuuleentumaan, ja sitten lähdimme kuuden miehen seurassa proomulla odottamaan vuoroamme päästäksemme guanoruiskun alle. Olemme kunnialla tuoneet ensimmäisen "kultalastin" Columbiaan Ne miehet, jotka tuovat "kullan", ovat vapaat muusta työstä. Heti kun proomu on saatu laivan sivuun, on heidän työpäivänsä päättynyt. Toiset laivamiehet nostavat lastin proomusta laivaan ja tasoittavat sen laivan ruumassa. Guanolastaus ei ole rasittavaa. Proomumiesten työaika supistuu neljään tai viiteen tuntiin. Toisten työaika on pitempi, mutta työ paljon helpompaa. Proomumiehet saavat soutaa täyteen lastatun proomunsa, ja se on raskasta. Kun miehissä taas olimme saaneet purjeet käärityiksi ja takaisin muutenkin reilaan, alkoi laivan siistiminen sekä miesten peseytyminen ja pukeutuminen. Kohtahan alkavat tanssiaiset!
Nämä illanvietot laivoissa kaukaisen Tyynen valtameren itärannikolla oli aiottu niin miehistöä kuin päällystöäkin varten. Orkesterissa soitti tavallisesti miehistöön kuuluvia henkilöitä, mutta usein siihen kuului päällystöäkin — kuitenkaan ei kapteeni itse. Deutschlandissa ja Columbiassa juhla alkoi soitolla kajuutan katolta. Muissa laivoissa ei ollut niin soitannollista päällystöä — Deutschlandin päällystö ja moni sen miehistä olivat miltei taiteilijoita. Laiskat paroninpojathan ovat usein liiankin soitannollisia.
Miehistöön kuuluvat nuorukaiset, joiden joukossa melkein aina oli laiskoja herraspoikia, alkoivat tanssin isolla kannella, orkesterin soittaessa kajuutan katolla. Vieraat, naapurilaivojen päällysmiehet ja naiset — jos niitä oli — istuivat "oman talon" herrojen kanssa myös kajuutan katolla. Ei ollut tanssi kauan ollut käynnissä, ennen kuin joku upseeri tuli jonkun herrasnaisen kanssa keskikannelle. Kohta olivat kaikki katolla istujat mukana leikissä. Sitten tuli rohkein naisista ja vei jonkun nuoren, korean ja notkean jungmannipojan lattialle — ja kohta ei ollut tanssisalissa mitään arvorajaa. Jungmannit, matruusit ja kokit pyörittivät harvoja naisia ujostelematta. Pasaadituuli vei ilonäänen ja melun valtamerelle. Tanssimme oli parhaassa vauhdissaan, kun amerikkalaisen fregattilaivan Philadelphian vene laski sivullemme. Satuin olemaan paraatirapun luona ja otin vastaan jenkkikapteenin tehden kunniaa, ehkä enemmän tähtilipulle kuin Philadelphian päällikölle. Tämä antoi käyntikorttinsa ja sanoi: — Antakaa tämä Columbian päällikölle. Vein kapteeni Franckille kortin, jossa oli J. C. King — Master of the ship Philadelphia.
— Tervetuloa, mr. King. Te olette ainoa Yhdysvaltain edustaja täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa laivaani.
— Täytyneehän minun astua laivanne kannelle sen verran, että voin sanoa käyneeni luonanne vierailulla. Muutenhan on tapa täällä uudessa maailmassa, että aikaisemmin paikkakunnalle tulleet ensin saapuvat tervehdyskäynnille. Olen koko päivän odottanut turhaan, jonka vuoksi tulin tänne katsomaan, onko täkäläisten joukossa semmoisia, joiden luo kannattaa mennä.
Astuttuaan laivamme kannelle, jossa Mack Henderson yksin tanssi steppiä ja katsojat vimmatusti taputtivat käsiään, kääntyi Julius Caesar King ympäri ja lähti pois, koska veneeseen jääneet naiset saattoivat hermostua — he eivät olleet tottuneet kuulemaan tämmöistä melua. Kapteeni Franck ja minä seisoimme paraatirapulla kohteliaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja katselimme vieraan lähtöä; oikeastaan olimme uteliaita katselemaan naisia veneen peräpenkeillä. Nämä puhuivat hermostuneesti kapteeni Kingin kanssa ja näyttivät happamilta. Sitten katsahtivat he meihin rukoilevasti, mutta loivat heti katseensa alas ja näyttivät neuvottomilta. Julius Caesar kääntyi meihin päin ja alkoi uudelleen kivuta rappuja ylös. Hänen selkänsä ei enää ollut yhtä suora kuin ensimmäisellä kerralla. Hän oli kumarruksissa ja katsoi alaspäin. Me peräydyimme paraatirapulta kannelle, King perässämme.
— En tiedä, kuinka minun olisi aloitettava. Häpäisen itseni ja koko kansani. Ei vapaan miehen pitäisi mennä naimisiin. Mutta on jo myöhäistä katua. Tuo laiva, tarkoitan Philadelphiaa, on minun, ja se on vain pieni osa siitä, mitä tulen vanhan isäni kuoltua perimään. No niin — nuo naiset, vaimoni ja hänen sisarensa, tahtovat tanssia. Minä en mene noutamaan heitä veneestä. Tulkoot itse, jos saavat tulla, tai istukoot missä istuvat ja nauttikoot muiden ilosta.
— Kapteeni King on hyvä ja seuraa minua, sillä välin mr. West tuo naisenne laivaan.
— Sanon vielä pari sanaa teille, kapteeni Franck, ja teille, nuori mies. Älkää menkö naimisiin! Mutta jos piru kohtalon nimessä narraa vaimon niskaanne, niin älkää ottako häntä mukaan merelle. Minä olen komentanut laivoja ja miehiä, mutta naisia en kykene komentamaan.
Saatuani käskyn, vein amerikattaret laivan peräpuolelle, jossa sääty- ja arvohenkilöt oleskelivat. Esittelin: — Mrs. King ja mikä on nimenne, miss? kysyin rouva Kingin sisarelta. Sisarukset katselivat kysyvästi toisiaan. Viimein sanoi se heistä, jonka olin esitellyt mrs. Kinginä:
— Nimestä ei ole niin väliä, hän on minun sisareni.
— Mrs. Kingin sisar, esittelin, ja sillä nimellä hän alussa sai kulkea. Mrs. Fiddler oli ainoa talkoovieras, joka kiinnitti huomiota siihen, ettei rouva Kingin sisaren nimeä ollut mainittu. Hän nyrpisti nenäänsä eikä antanut kättänsä "sisarelle", vaan tuijotti ylenkatseellisesti tätä vasten kasvoja. Pieni japanitar, joka "söi rouva Fiddlerin leipää" ja parhaillaan köytti emäntänsä kengännauhoja, laskeutui suulleen pelosta, täten pyytäen etukäteen anteeksi tuleviakin erehdyksiänsä. Rouva Fiddler antoi orjattarellensa leikuusen potkun, kuin koiralle, jota komennetaan nousemaan.
Japanitar seisoi nyt vapisten ja katseli emäntäänsä ja "sisarta". Ehkä hän luuli amerikattaren myöskin heittäytyvän kasvoilleen. Erehdys. Kauniinpuoleinen amerikatar loi vihollisensa silmiin katseen, joka heti masensi tämän. Tämä teki pienen Lelun, se oli japanittaren nimi, sydämelle niin hyvää, että hän veti suunsa nauruun.
— Kurja raukka, kyllä minä annan sinulle, kun pääsemme kotiin, niin että makaat muutaman päivän, sanoi rouva Fiddler Lelulle ja löi häntä viuhkalla käsivarteen niin että viuhka katkesi. Onneksi ei sentään Lelun käsivarsi. Pieni japanitar katsoi rukoilevasti vieraisiin päin. Amerikatar vei hänet rouva Kingin viereen ja istui itse toiselle puolelle. Rouva Fiddler lähetti vimmastuneita katseita masentaakseen tuon "röyhkeän", mutta sai vastaukseksi silmäyksiä, jotka varoittivat lähestymästä. Rouva Fiddler parka turvautui nyt suureen kultaketjuunsa, paksuun rannerenkaaseensa, aitoihin hohtokivisormuksiinsa ja korvako ristimiinsä sekä rintaneulaansa, joka keskellä "ylätasankoa" loisti kuin persialainen Auringon ritariston arvomerkki. Mutta rouva Kingin sisaren tähti lensi meteorin vauhdilla ylös taivaan laelle. Sisar, jota ei kukaan ollut pyytänyt lattialle, tuli luokseni pieni geisha kainalossaan, ja pyysi minua suojelemaan tätä kaukaisen idän lasta tanssin aikana.
Samassa orkesteri alkoi soittaa skottista.
— Onkohan täällä ketään hyvää skottistanssijaa?
— Kyllä on, sanoin.
— Tulehan tänne, Mack, neiti tahtoo tanssia parhaan skottistanssijan kanssa.
— Kyllä neiti, mutta minä tanssitan ainoastaan skotlantilaisia naisia tai paremman puutteessa muitakin jotka vain osaavat kotimaani tanssin niin, että heitä kehtaa tanssittaa.
— Olette siis Skotlannista, sieltähän minäkin tavallani olen. Te vanhasta Skotlannista ja minä uudesta — Nova Scotiasta, Halifaxista.
Kättentaputusten ja da capo -huutojen tauottua tulivat Charley ja Teresia tanssikannelle ja ehdottivat edellisille tanssijoille, että tanssittaisiin parissa, jossa herrat vaihtavat naisia.
Paronipoika, sillä hetkellä jo kaukana Huanillasista, on kertonut tätä tanssia niin tanssittavan.
— Kunhan ensin hieman levähdämme, sanoivat rouva Kingin sisar ja Mack. — Tanssikoot nyt muutkin. Ei tässä ole ollut toisille tilaa meidän tanssiessamme.
Vähän ajan kuluttua kuului taas taputuksia, vaikka parissatanssijat vasta olivat päässeet alkuun. Kun sitten molemmat parit istuivat huohottaen kannella "sisaren" vielä tanssittua yksintanssia, jiggiä, tulivat kaikki paitsi mrs. Fiddler onnittelemaan ja kiittämään suurtanssijatarta. Tuli pitkänlainen väliaika. Syötiin hyvää ruokaa, juotiin kahvia ja mietoa perulaista viiniä keittiön edustalla kannella istuen.
Uteliaisuus vain vaivasi naisia. He kuiskailivat keskenään ja tahtoivat tietää mrs. Kingin sisaren nimeä ja entisyyttä. Viimein Teresia kysyi viattomuudessaan, muiden pyynnöstä missä sisar oli oppinut tanssimaan.
— Olen kauan odottanut, että kysyisitte sitä samoin kuin nimeäni. Nimeni on Polly Ring — kapteeni Kingin sisar ja olen ollut laulajatar ja tanssijatar Palace-teatterissa Montrealissa. Vielä voin ilmoittaa, että olen naimaton, kaksikymmentäseitsemänvuotias, ja että sydämeni on tavattoman avara. Siitä lähtee paljon rakkautta, mutta voi se myös ottaa vastaan paljon rakkautta, jos siksi tulee. Päänvaivojenne vähentämiseksi onhan tapahtunut, että naisia on kuollut uteliaisuudesta — kerron, että mrs. King, veljeni vaimo, syntyisin ruotsalainen ja nimeltään Karin Arvidsson, on se ihminen, jota minun eniten tulee taidostani kiittää. Hän lähti pienenä tyttönä isänsä kanssa Kanadaan. Isä, joka oli leskimies, rikastui ahkeralla työllä ja rehellisellä elämällä, joten tytär saattoi isän kuoleman jälkeen perustaa Montrealiin hienon hotellin, jonka hän vieläkin omistaa. Kaksi varakasta ihmistä joutui siten naimisiin. Veljeni Julius Caesar saa vain puolet siitä, mitä vanhan isämme kuoltua tulee hänen omistamistaan suurista metsistä Labradorissa, toinen puoli tulee minulle. Olen pienestä saakka rakastanut tanssia ja laulua; siksi olin Palace-teatterissa Montrealissa ja asuin mrs. Arvidssonin hotellissa. Veljeni vei puoleksi varastamalla minut pois teatterista, jotten luisuisi liian matalalle.
Erääseen toiseen laivaan kuuluva mulattityttö, iältään vähän yli kymmenen, oli seisonut keittiön ovella ja kuullut miss Kingin kertomuksen.
— Kaikki on totta, mitä miss on kertonut. Kyllä me siellä hotellin
keittiöpuolella tiedettiin paljon; tiedettiinpä enemmänkin kuin miss
Arvidsson itse. Ja kovalle otti, ennen kuin miss Arvidsson kapteeni
Kingin miehekseen sai, huusi mulatti kovalla, käheällä äänellä.
— Kuka se tuolta kirkuu ja rääkyy? huusi kapteeni King, joka seisoi rouvansa vieressä. Oltuaan kaiken aikaa ääneti hän tuon äänen kuultuaan uskalsi suuttua.
— Jo nyt kuuluu ja näkyy ihmeitä! Sehän on Hyasint. Mistä ja millä tavalla sinä tänne olet joutunut? Pari vuotta sitten karkasit hotellistani Montrealissa, sanoi rouva King.
Yö on puolessa. Kahdeksan lasia kuuluu laivoista. Peräkannella nojatuolissa istuu rouva Fiddler lämpöisiin vaatteisiin kiedottuna. Häntä ei voi viedä ahtaaseen hyttiin, koska häntä vaivaa kova hengenahdistus. Sydänkin sykkii heikosti. Molemmilla puolilla istuu hoitaja. Toisella Chimb ja toisella Polly King. Pieni Lelu on polvillaan hänen edessään. Vieraat ovat tunti sitten jättäneet Columbian. Rouva Fiddler tuli pahanpäiväisesti nolatuksi ja sai, ehkä ensimmäisen kerran elämässään, katumuskohtauksen. Siinä syy, miksi hänen heikko sydämensä nyt on kahdella päällä, tehdäkö lakko vai ei. Polly lähetti pois veljensä ja kälynsä, jääden itse sairaan luo. Vähän aikaa sitten lähtivät rouva Fiddlerin laivan miehet myös pois. Kukapa häntä laivassaan hoitaisi, jos olisi sinne jaksanut mennäkin? Hän on leski ja kulkee laivallaan, vaikkei varakkaana olekaan siihen pakotettu. Laivassa on täysi miehistö ja päällikkö upseereineen ja Lelu, jonka hän otti kerran Jeddosta seurakseen. Hän pitää molemmilla käsillään kiinni Lelusta, jottei tämä pääsisi karkuun, ja kysyy tytöltä aina kun jaksaa, voiko tämä antaa anteeksi kasvatusäidilleen. Tyttö sanoo koettavansa parastaan ja hieroo kasvatusäidin käsiä ja jalkoja minkä jaksaa.
Maan puolelta alkaa kuulua hiljaista maanjäristystä. Se kasvaa vähitellen ja on parinkymmenen minuutin kuluttua täydessä voimassaan. Tällä kertaa ei ole mitään merenpohjan järistystä. Laivan mastoissa ja tangoissa tuntuu vain hermostunut hiljainen vapiseminen, eikä ankara tärinä, kuten merenpohjan täristyksessä. Maanjäristys mahtaa olla ankara Andien juurella. Kuuluu pasaadituulen tuomaa rutinaa ja huutoa guanonlastauslaitteista. Columbian miehistö on valmiina kannella pistämään ulos kettinkiä siinä tapauksessa, että merenpohja näyttäisi rupeavan kohottamaan rintaansa. Rouva Fiddler on ollut koko järistyksen ajan elämän ja kuoleman välillä. Chimb on tuonut laivan apteekkikaapista ne lääkkeet, joita käytetään sydänpotilaille äärimmäisissä tapauksissa! Kolme lamppua riippuu taklaasissa sairaan ympärillä.
— Valtimo on nyt vahvempi ja säännöllisempi. Ehkä hän rupeaa tointumaan, sanoo Chimb.
Andien sydän on saanut rauhan. Ei kuulu eikä tunnu mitään vuoren juurelta. Maanjäristys on lakannut. Sairas aukaisee silmänsä ja sanoo hiljaa: Minä olin pitkällä matkalla. Kävin Jeddossa, jossa tapasin Lelun äidin ja hänen kaksi pientä veljeänsä. He kysyivät, kuinka Lelu jaksaa. En tietänyt mitä vastata kysymykseen. Mutta miss King ja signorita Chimborazo tulivat avukseni. He taluttivat Leluta molemmista käsistä ja sanoivat: kyllä Lelu tästä puoleen jaksaa hyvin.
Lelu nousi nyt seisoalleen, katseli kasvatusalaansa silmiin ja pyyhki kostealla rievulla hänen kasvojaan.
XI.
Kun päivän koittaessa katselin kiikarilla guanokaupunkia ja sen lastauslaitteita, huomasin elevaattorisillan kaatuneen ja paljon ihmisiä seisovan rannalla. Siis guanonsaanti oli toistaiseksi mahdotonta. Puolenpäivän aikaan rouva Fiddler oli niin pirteä, että hänet siirrettiin omaan laivaansa. Hänet saattoi kotiin neiti Ring ja sanoi jäävänsä sinne, jos häntä siellä tarvittiin. Lähdin sitten "proomukomennuksen" mukana Chimbin ja Teresian seurassa maihin. Lelu, joka oli toistaiseksi jätetty Columbiaan, jäi kapteenin valvottavaksi. Maanjäristys oli ollut kovempi ja aiheuttanut enemmän vahinkoa kuin pitkiin aikoihin. Kiinalaisia oli hautautunut kallionkielekkeiden alle. Heitä oli osaksi ruvettu kaivamaan esille, mutta ei uskallettu tarmokkaammin yrittää, ennen kuin repeämät olivat saaneet pysyväisen muodon.
Guanoa sai väliin kaivaa sylien syvyydestä, sitten kun kalliopaadet oli räjäytetty sen päältä. Syynä siihen oli se, että vuosisatojen tai -tuhansien kuluessa, lintujen lannan muodostuttua guanoksi, maanjäristykset ja vulkaaniset purkaukset olivat särkeneet kallioita ja viskelleet paasia guanokerrostumien päälle.
Muuten ainoastaan tiedemiehet uskovat guanon olevan linnunlantaa. Kansa ja guanon lastaajat samoin kuin muutkin sen kanssa tekemisiin joutuneet ovat toista mieltä, syystä ettei täällä näy eikä miesmuistiin ole näkynyt lintuja. Perun rannikoilla esiintyvä guano on harmaanruskeata, hienoa kuin nuuska. Chinca-saarilla, lähellä rannikkoa, se on harmaata, siis enemmän alkuperäisen väristä.
Koska saippua ei vaahtoa merivedessä valtameren veden suolapitoisuus on 4.3 prosenttia — käytetään guanoa saippuana merivedellä pestäessä. Tosin pyykki ei tule valkoista vaan vaalean keltaista, mutta tämä ei haittaa pestäessä laivojen sivuja, kansia, veneitä, siltoja j.n.e. Saippua-ainesta saa haaskata niin paljon kuin tahtoo.
Palattuamme oli mrs. Fiddlerin laivan vene Columbian sivulla.
— Tässä on kirje teille, signorita, sanoi yksi venemiehistä ja antoi
Chimbille kirjeen. Siinä luki: "Tulkaa tänne, signorita. Ei täällä
mitään hätää ole, rouva Fiddler vain tahtoisi tavata teitä. Polly
King. J. K. Ei teidän tarvitse tuoda Leluta, jos hän vielä saa olla
Columbiassa."
Chimb ei lähtenyt rouva Fiddlerin veneellä, vaan meidän omalla veneellämme illallisen jälkeen.
— Emme uskalla jättää teitä ventovieraiden valtaan, viemme ja tuomme teidät omalla veneellämme, sanoimme Chimbille.
Rouva Fiddler itse otti vastaan Chimbin, saavuttuamme hänen laivaansa. Samassa tuotiin vene paraatirapun luo valmiiksi viemään miss Kingiä amerikkalaiseen laivaan Chimbin noustua laivaan ja miss Kingin lähdettyä rouva Fiddlerin veneellä, meillä Columbian miehillä oli tilaisuus tarkata laivaa ja sen miehistöä. Laivan nimi oli Rose Fiddler ja sen kotipaikka S. John, Nova Scotiassa, Kanadassa.
— Luultavasti sen päällysmiehet, kapteenista alkaen, ovat bluenoseja (sinineniä), päättäen laivan kotipaikasta, sanoi Fred.
Istuimme veneessämme, Fred, Mack, Charley, John Stonefield ja minä. Olisimme uteliaisuudesta mielellämme vilkaisseet laivan kannelle ja sen kanssiin nähdäksemme, minkämoisessa kunnossa laiva yleensä oli, minkälaatuista väkeä siinä oli ja mikä nuotti siellä vallitsi. Otaksuttavasti sen miehistö oli, kuten Fred oli arvellut, bluenoselainen.
Sininokiksi sanottiin siihen aikaan merimiespiireissä Nova Scotiasta ja New Foundlandista kotoisin olevien laivojen päällysmiehiä. He olivat raakoja ja häijyjä ja kohtelivat miehistöä kuin pedot. Harvoin he puhuttelivat miehiä nimiltä, sen sijaan "sinä senkin — —". Miehistö, joka tavallisesti oli hämäräperäistä väkeä, kirjavaa kansallisuudeltaan — eihän tavallinen kunnon merimies uskaltanut pestautua bluenosilaivaan — oli yhtä villi kuin upseeritkin. Upseereilla oli aina revolveri takataskussa. Miehiltä otettiin laivaan tultua ase pois. Veitsi, joka täytyi olla jokaisella, katkaistiin keskeltä poikki. Ei ollut harvinaista, että upseeri ampui miestä tämän ollessa ylhäällä taklaasissa jossakin toimessa. Oli hyvin tavallista, että upseeri saadessaan käsiinsä vihaamansa miehen, muiden miesten ollessa toisissa toimissa, hakkasi tämän nyrkeillään, väliin hanspaakillakin niin kehnoksi, että tämä tuskin koskaan enää tointui ennalleen. Kun tämmöinen sinikeltaiseksi hakattu mies sitten makasi kojussaan pääsemättä liikkumaan, tuotiin hänelle lääkkeeksi Englannin suolaa. Laivan apteekissa oli kymmenkunta eri lääkettä käytettävänä, mutta niitä käytettiin miten sattui.
Pari kertaa oli roiston näköinen mies nostanut päänsä reilingin yli ja katsellut meitä, sanomatta mitään. Komennuksesta, joka kuului kannelta, kävi selväksi, että Rose Fiddler oli aito bluenoselaiva. Kapteeni huusi:
— Vahti hoi!
— Kapteeni! vastasi vahti.
— Mene buuvenpramiraakapuulle ja laita nuo jalusnuorat tuolla parempaan kuntoon!
— Kuulitko, senkin koiransikiö!
— En minä saa niitä sen paremmiksi, kapteeni. Pursimieshän ne on sitonut, hän joka semmoisen työn parhaiten ymmärtää ja osaa tehdä, (Buuvenpramipurje on korkein kaikista.)
— Jollet heti mene, lasken lyijyä kalloosi, kuuletko senkin…
— Koetan, kapteeni.
— Oikea roisto, tuo kapteeni. Hän tahtoo näyttää mahtiansa meille, kiusaamalla tuota luultavasti ensi matkan poikaparkaa. Kuulitko, kuinka lapsellisella ja pelonalaisella äänellä hän vastasi kapteenille, sanoi Charley.
— Hyvä, että otin revolverin mukaani. Jos tuo piru pistää päänsä yli reilingin ja alkaa meitä komentaa, niin lasken lyijyä hänen kalloonsa, ennen kuin hän ennättää ruveta meitä pommittamaan, sanoi Mack.
— Älä pelkää, Mack, ei se koira pure, joka haukkuu, sanoin.
— Mitä sinä siinä kehnäät maalia laivan sivusta senkin urkkija, huusi kapteeni minulle. Lähtekää heti tiehenne taikka minä…
— Aiomme nousta laivaan ja ottaa mukaamme signorita Chimborazen, sanoi John Stonefield.
— Vai laivaan, te koiransikiöt, sanoi kapteeni ja asettui seisomaan paraatirapulle, estääkseen meitä tulemasta.
— Tieltä pois, huusi Mack, ryntäsi rappuja ylös ja tyrkkäsi kapteenia, samassa silmänräpäyksessä kun tämän revolveri laukesi. Luoti meni veneenpohjan läpi satuttamatta ketään, ja kapteeni lensi pää edellä veneeseen Charleyn syliin. Vielä kuului laukaus, ja luoti meni veneen sivun läpi, mutta samassa sai Charley revolverin pois kapteenin kädestä. Kahakassa oli vene kaatumaisillaan. Peto saatiin viimein vatsalleen veneen pohjalle ja Charley asettui sen selkään istumaan. Molemmat laivan upseerit, ensimmäinen ja toinen perämies, ilmestyivät näyttämölle, revolveri kädessä, ja laivasta kuului melua, rännyt.
— Laskekaa kapteeni siitä kirotusta veneestänne — muutoin pamahtaa, sanoivat bluenosit.
— Laskemme heti, kun te laskette signorita Chimborazon vapaaksi, huusin.
Roistot vetäytyivät loitommaksi ja rupesivat keskustelemaan. Silloin hyppäsi Mack, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, veneeseen.
— Me annamme teille mrs. Fiddlerin, jos annatte meille kapteenimme.
Suostutteko tähän vaihtokauppaan?
— Emme suostu, huusimme.
Aika riensi. Laivassa lyötiin kaksi lasia — kello oli yksi. Kannelta ei kuulunut mitään, eikä myöskään laivan sisäpuolelta. Siis roistot nukkuivat viattoman unta. Vahtivuoroa piti vanhanpuoleinen mies ja hän istui torkkuen skantäkillä; sen oli Fred nähnyt uskaltaessaan hiipiä rappuja ylös. Me olimme myös ääneti veneessämme. Ainoastaan kapteeni, joka makasi suullaan veneen pohjalla, puhkui ja kiroili väliin hiljaa. Kun sitten kuulimme vahdinpitäjän kuorsaavan, päätimme heittää irti ja antaa veneemme keinua jonkin matkan päässä laivasta.
— Mikähän rapsahti, sanoi Stonefield.
— Se oli vain vihellyspilli — hälytyspilli — joka putosi nukkuvan vahtimiehen kädestä ja vieri laivan toiselle puolelle, sanoi Fred. Päästyämme tarpeeksi etäälle laivasta, sanoi Mack: — Kuulkaahan, mitä minä kerron ja ehdotan. Kerkisin tuolla ollessani köyttää nuoran peräsintankoon ja heittää sen pään laivan ulkopuolelle. Kerkisin myös nähdä, että sen hytin ikkuna alahangan puolella, jossa Chimb on valvonnan alaisena, vain riippuu saranoillaan ja on tarpeeksi suuri täysikasvuiselle.
Muista laivoista kuului neljä lasia, mutta sitä ei kuulunut bluenose-laivasta.
— Nyt pojat! Ei kuulunut lasin lyöntiä täältä, siis kaikki nukkuvat, sanoi Mack. Soudimme hiljaa lähelle laivan perävannasta ja näimme Mackin asettaman köydenpään riippuvan vedessä, ihan ruorin kohdalla. Mack riisui kengät jaloistaan ja kiipesi kuin kissa köyttä myöten laivaan.
— Antakaa minun kääntyä selälleni, en jaksa enää olla tässä asennossa, sanoi kapteeni.
— Olkaa hiljaa, kuiskasimme kapteenille.
— Jollette suostu pyyntööni, niin rupean huutamaan ja herätän koko laivan, sanoi kapteeni hiljaa kuiskaten.
— Kun selviydymme tästä, niin saatte paremmat olot.
Oli kulunut jo parikymmentä minuuttia, mutta Mackin toimenpiteistä ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Arvelimme roistojen kuristaneen hänet ja pistäneen kiinalaisten tavoin puukon kaikessa hiljaisuudessa hänen sydämeensä.
— Luultavasti he ovat murhanneet Chimbinkin. Signorita on pelastanut minun henkeni; nyt on siis minun vuoroni koettaa pelastaa hänen henkensä, jos se enää on pelastettavissa.
— Jos minä pääsisin tuota köyttä myöten ylös, niin menisin ottamaan selkoa asiasta, sanoi Charley.
— Charley ja mr. Stonefield eivät pääse köyttä myöten ylös, ja Fred on liian siivo, siis minä nousen laivaan, sanoin.
— Pysykää ihan lähellä vannasta, että pääsemme köyttä myöten takaisin veneeseen, jos hengissä palaamme. Jos alkavat pommittaa teitä, niin vetäytykää ensi hädässä vannaksen alle.
Otin veneen perätuhdon alla olevasta lokerosta kapteenin revolverin, jossa oli neljä panosta, ja pistin sen poveeni. Puoli minuuttia sen jälkeen seisoin Mackin mainitseman hytin raollaan olevan ikkunan luona. Sieltä kuului hiljaista puhetta. Tunsin selvästi Chimbin ja Mackin äänet. Ihmeellistä, ajattelin — mutta ei tässä ollut ajattelemisen aikaa.
— Minä olen West, mitä tietä pääsen sinne?
— Odota vähän, sanoi Mack ja tuli samassa ulos kajuutan etupuoleisen oven kautta.
— Kuinkas sinä?
— Ole huoleti! Ei täällä ainakaan suurta hätää tule. Koko laiva on sikahumalassa, paitsi tuo nuori ensikertalainen, jonka kapteeni illalla komensi buuvenpramiraakapuulle. Hän istuu hytissä rouva Fiddlerin ja Signoritan luona.
Minä pujahdin ilmoittamaan heille, että kaikki on lähtövalmista. Rouva Fiddler itkee signoritan lähtöä, ja signorita ei tahtoisi jättää häntä yksin petojen raadeltavaksi. Herrat upseerit, ensimmäinen ja toinen perämies, makaavat viinakuolluksissa salongin lattialla. Toisella on revolveri kädessä ja toisen takataskussa on revolverinpää näkyvissä. Aioin koettaa ottaa pois revolverit, mutta jätin sen vielä sikseen. Nyt ei enää ole mitään vaaraa; pirut ovat jo siksi kuolleita. Menimme salonkiin. Täällä oli kauhea pisconhaju. Pedoilla ei ollut parempaa juoma-ainetta, siksi olivat täyttäneet itsensä tuolla halvalla, haisevalla Perun köyhän kansan viinalla. Etelä-Amerikan länsirannikolla on tämän väkijuoman nimi pisco ja itä-rannalla casache.
— Ota sinä, West, nyt toimeksi noiden ampuma-aseiden kaappaaminen.
— Kyllä.
Ennen kuin Mack ennätti ehdottaa, miten tämä kaappaus tapahtuisi, oli se jo tehty. Se roisto, joka piti asetta kädessään, puristi kättään kovempaan kiinni ja murisi koskettaessani asetta, mutta lähtihän se silti irti.
— Nyt olemme herroja tässä laivassa; meillä on neljä revolveria ja laivassa tuskin ainoatakaan.
Kun tulimme hyttiin, oli rouva Fiddler polvillaan Chimbin edessä.
— Jos lähdette pois, tappavat roistot minut.
— Ja myöskin minut, sanoi Chimb.
— Minut ne luonnollisesti ripustavat raakapuunpäähän, sanoi ensikertalainen.
— Kuulkaa, mitä sanon teille, rouva Fiddler, ja sinä ensikertalainen. Te, rouva, kokootte heti korvakoristeenne, rintasolkenne, jalokivenne, sormuksenne, kultaketjunne, rahanne ja arvopaperinne sekä laivan vakuutuskirjan, jos sellaista on. Sinä ensikertalainen et kokoo mitään, sillä sinulla ei luullakseni ole mitään koottavaa. Etkä sinä saa pistää nokkaasi kanssiin, missä juopuneet roistot nukkuvat. He voisivat herätä, sinä et osaa pitää suutasi kiinni.
— Mainitsemanne kalleudet ovat tuossa pienessä raudoitetussa kirstussa. Viekää se, jos tahdotte. Jos kuolen, on Lelu perijäni. Muistakaa, mitä olen sanonut, että uskallatte pelotta vannoa, mitä olette kuulleet. Minä en aio lähteä laivastani ja toivon, että signorita lupauksensa mukaan ei jätä minua yksin tänne. Onhan toivoa, että jään henkiin.
— Ensikertalainen! kanna kirstua minun kanssani.
— Columbian vene hoi!
— Täällä! kuului vastaus.
— Ottakaa vastaan kirstu!
Köytin köyden kirstun ympärille, niin kuin sen vain merimies osaa köyttää ja riiputin sen veneeseen.
— Olkaa varovaisia, ettei tuo kirstu joudu mereen. Sen sisältö on arvokas.
Nähtyäni, että kirstu asetettiin varmaan paikkaan, sanoin: — Tehkää tilaa, täältä tulee paljon lisää, pitäkää vain vene vannaksen kohdalla.
— All right! kuului veneestä.
Laitoin sitten kahden nuoran päähän polsteekin — silmukan, joka ei suurene eikä pienene, veti sitä mihin päin hyvänsä — niin suuren, että sen voi vetää pään yli kainaloiden alle. Sitten veimme Mack ja minä puoliväkisten Chimbin samaan paikkaan, mistä kirstu oli laskettu alas, panimme polsteekin hänenkin ympärillensä ja laskimme hänet veneeseen. Viimeinen temppu oli vielä tekemättä — Rouva Fiddler. Kaikeksi onneksi hän ei laisinkaan vastustellut, kun oli nähnyt Chimbin menevän laidan yli.
— Minä olen niin hauras ja pehmoinen, että tuo nuoransilmukka syöpyy hentoihin ronkkaluihini asti; samaten syöpyy se käsivarsiluihini.
Panimme parhaan pakkaus- ja köyttämistaitomme näytteille, ja sitten rasvakimpale yli reilingin.
— Älkää säikähtäkö, mrs. Fiddler, jos vähän kastutte, me laskemme teidät veneen viereen veteen. Emme uskalla laskea teitä veneeseen, ehkä loukkaantuisitte.
Laskimme hänet sitten niin nopeasti kuin mahdollista — ehkä vähän liiankin nopeasti. Hän ennätti vain huutaa ai!, mutta oli ihan vaiti, kun pehmoinen tuli pehmoista vastaan — vesihän on pehmoista. Meidän täytyi sitten vetää vene perävannaksen alle ja tukea sitä pitämällä kiinni ruoripultista; muuten emme olisi saaneet rouvaa veneeseen.
— Mitä nyt aiotte tehdä minulle? kysyi kapteeni.
— Laskemme teidät laivaanne niin pian kuin olemme ottaneet tuon ensikertalaisen veneeseen. Samassa näkyikin nuorukainen laskeutuvan köyttä pitkin veneeseen.
— Saanko revolverini? kysyi kapteeni.
Ette voi saada sitä nyt, mutta myöhemmin mahdollisesti. Meillä on teidän upseerienne revolverit myös.
— Vai niin, ja sitä paitsi olette ryövänneet ja viekoitelleet emäntämme rouva Fiddlerin ja nuorimman jungmannin pois laivastani. Te olette runnelleet ja kiusanneet minua kuin villit. Jäseneni tuskin enää paranevat. Mutta kosto tulee!
Kapteeni piteli kiinni siitä köydestä, joka oli ollut meidän kulkuneuvomme laivan ja veneen välillä, ja alkoi kiivetä sitä myöten ylös.
— Ette te sitä tietä pääse laivaan, me viemme teidät paraatirapulle.
Kun kapteeni sitten vaivalloisesti oli noussut veneestä laivaan, huusi Mack: — Syökää Englannin suolaa!
— Kosto tulee! vastasi kapteeni ja heristi nyrkkiään.
XII.
On kulunut viikko seikkailustamme bluenos-laivalla. Elevaattorisilta saatiin korjatuksi eilen, ja tänään tuotiin jo ensimmäinen proomullinen guanoa laivaan. Särkyneiden lastauslaitteiden korjaus kävi nopeammin kuin uskallettiin toivoa.
Columbian peräkannella istuu tavallista enemmän ihmisiä. Ei täällä tällä kertaa mitään tanssiaisia ole, eikä otaksuttavasti tule olemaankaan enää Huanillasissa oloaikanamme. Meillähän on rouva Fiddler — hän on ollut täällä siitä asti, kun jätti ryövärilaivansa. Sitä paitsi täällä on Polly King, mrs. King ja kapteeni King. Laivamme orkesteri soittaa kajuutan katolla. Naiset ja kapteeni King istuvat ryhmässä ja kuiskailevat — viimeksi mainittu on viime aikoina ruvennut viihtymään erinomaisen hyvästi naisten seurassa.
Ei hän välitä herroista, eivätkä nämä hänestä. Kokkapuolella pyydystetään kaloja illalliseksi — pääasiallisesti lentokaloja. On myös saatu barakutoja, kauniita petokaloja. Mutta niitä pyydystetään aamupäivällä, silloin kun käy tuuli tai ainakin pieni tuulenhenki, ongella, lentokalankappale syöttinä. Lentokaloja otetaan merestä tuulastusraudalla, kuten aikaisemmin olen kertonut.
Ryövärilaivasta pelastamamme nuorukainen, ensimmäisen matkan poika, on erittäin innostunut ja onnistunut kalamies. Pidämme kaikki hänestä. Koska laivassamme on liian vähän miehiä, tulee hän jäämään Columbiaan jungmanniksi.
Ryövärilaivassa oli tapahtunut suuri muutos. Sen lippukippari istui Huanillasin "calabussissa", poliisiputkassa. Guanokaupungissa oli tällainenkin vahvoista laudoista rakennettu laitos, jota vartioivat tarpeen vaatiessa tasavallan sotamiehet. Virkaatekevänä päällikkönä ryövärilaivassa oli Columbian ensimmäinen perämies Thomas Scott, joka rautakourin piti ohjaksia käsissään. Sudet — ensimmäinen ja toinen perämies — olivat muuttuneet lampaiksi ja miehistö tottelevaiseksi ja ahkeraksi. Piru, joka asui bluenosien ja villien miesparkojen sisässä, oli pantu nahkakukkaroon, jonka suun Thomas Scottin rautakourat olivat vetäneet kiinni. Mainitut asiat oli matkaan saanut neuvosto, johon olivat kuuluneet laivojen päälliköt ja Perun tasavallan edustaja Huanillasissa.
Laiva lastasi paraillaan guanoa. Emme tienneet, eikä tietänyt mrs. Fiddler itsekään, tulisiko hän jäämään Columbiaan ja lähtemään siinä pois tältä oudolta ja autiolta rannikolta. Ahtaus Columbian peräpuolella oli tuntuva. Mutta saksalaissyntyinen kunnon kapteeni Franck tapasi vain sanoa, että "kyllä sopu sijaa antaa". Hauska, hyväsydäminen perulainen upseeri Americo Pedro — lukija muistanee hänet ampumapaikalta, jossa hän oli näyttänyt, mitä ainetta sydämensä oli — aikoo koettaa jatkaa matkaansa jollakin laivalla, joka tulee lähtövalmiiksi ennen Columbiaa. Mrs. Fiddleristä on tullut toinen ihminen. Chimb, tuo ihmeellinen ja suloinen nainen, jota koko veden päällä kelluva Huanillas jumaloi, ja jonka edestä moni olisi valmis astumaan elämän rajan toiselle puolelle, on parantanut hänet. Tämä rouva ei ole ilkeä eikä tuhmakaan ihminen, niin kuin olisi voinut luulla hänen ensi esiintymisensä perusteella Columbiassa; päinvastoin. Jouduttuaan kunnon ihmisten pariin oli hänestä tullut toinen ihminen. Chimb ja Polly King kielsivät häntä enää astumasta jalkaansa ryövärilaivansa kannelle.
— Älkää astuko siihen laivaan enää, vaikka saisitte uuden päällystön ja miehistön. Muisto siitä elää aina mielessänne. Pieni Lelu sanoi, ettei hän koskaan mene siihen: ennen hyppää mereen.
Kapteeni Franck lupasi järjestää laivalle hyvän päällikön ja miehistön.
Rose Fiddler oli tehnyt monta matkaa samannimisellä laivallaan miesvainajansa kanssa, ja hänen kuoltuaan asettunut asumaan siihen, sen kulkiessa meren yli. Hän tahtoi saada viimeisen leponsa rakkaansa luona, jonka meri oli häneltä ryöstänyt. Kun meri pauhasi ja viimeinen hetki näytti olevan lähellä, hän aina puki yllensä parhaat vaatteensa, kalleutensa ja loistoesineensä. Hän tahtoi morsiamena tulla miehensä, kapteeni Fiddlerin luo ja uudestaan viettää häitä hänen kanssaan.
— Olisin tahtonut ottaa signorita Chimborazon mukaani morsiusneidoksi, koska hän on viattomin ja puhtain nainen, mitä voin ajatella. Mutta toisaalta rupesin pelkäämään, että rakkaani, joka nyt asuu meressä ja odottaa minua, voisi ihastua morsiusneitooni. Eihän miehiin ole luottamista, sanoi rouva Fiddler ja veti suunsa pieneen hymyyn.
Rouva kertoi vielä, ja sen tiesi ensikertalainenkin, että Rose Fiddlerin kapteenilla oli aikomus heittää rouva mereen ja anastaa hänen kalleutensa ja rahansa jonakin pimeänä myrsky-yönä. Asiahan olisi helppo ja selitettävä: rouvan näyttäytyessä morsiuspuvussaan riisuttaisiin ja revittäisiin hänet puhtaaksi ja sitten — yli laidan. Tätä ei kukaan näkisi myrskyssä, sillä jokaisella on silloin täysi työ taistellessaan henkensä edestä.
— Missä ja miten kapteeni Fiddler hukkui? kysyin.
— Se tapahtui Kap Hornin edustalla päiväiseen aikaan. Mieheni näki minun koettavan päästä keskikannen yli kokkapuolelle, samassa kun meri ylähangan puolelta hyökkäsi sisään. Hän juoksi pelastamaan minua. Kun meri oli tehnyt puhdistustyönsä, riipuin minä käsilläni kiinni tuulen alapuolen vanteissa.
— Älkää jatkako, rouva, puhutaan muista asioista, sanoin.
— Luulen, että tuolla kapteenilla oli tarkoitus Kap Hornin kohdalla paiskata minut yli laidan. Näyttäisihän luonnollisimmalta, että minä juuri tältä kohdalta olisin lähtenyt miestäni etsimään.
Kun laivan asukkaat olivat koolla — sehän tapahtui melkein joka ilta työn päätyttyä ja sunnuntaisin — keskusteltiin vilkkaasti. Puhuttiin päivän tapahtumista, joista saatiin tietoja guanomiesten palattua lasteineen laivoihinsa. Arvosteltiin naapureita selän takana. Vihamiehistä puhuttiin hyvää ja ystävistä pahaa. Puhuttiin asioista, jotka koskivat äsken tutuksi tulleita ja pian uudelleen näköpiiristä katoavia ihmisiä. Ulkomaailma oli meiltä tykkänään suljettu. Kerrottiin kummitusjuttuja; näitä kuuntelivat mielellään niin naiset kuin miehetkin, etenkin jos eivät etelän kirkkaat tähdet palaneet täydessä loistossaan. Jokaisella oli jotakin kerrottavaa maitten ja merten takaa. Ensikertalainen, nimeltään Jim Peg, joka oli päässyt "seurapiiriin", kertoi jutun, kerrassaan ryövärijutun; mutta se oli tosi. Kun Rose Fiddler oli matkalla yli Ison valtameren Aasiasta Peruun, sivuutti se laivan, josta purettiin lastia mereen. Lasti oli kappalelastia ja kaikki kappaleet olivat samaa laatua ja kokoa. Ne olivat pitkiä ja kapeita, ruumisarkun näköisiä.
— Vai niin! sanoi Chimb ja katseli kysyvästi meihin neljään, jotka myös istuimme juorupiirissä. — Ymmärrättekö asian, pojat?
— Ymmärrämme, sanoimme.
— Nuo kuivettuneet raukat eivät siis päässeetkään taivaalliseen
Kiinaan vetämään iankaikkista untaan, sanoi Chimb.
Asia oli hyvin ymmärrettävä: ruumiinkuljetuslaiva oli etukäteen saanut tavattoman suuren rahtimaksun. Kippari-roisto oli sitä mieltä, että kiinalaiset vainajat valtameren syvimmässä paikassa ovat lähempänä helvettiä kuin Kiinan mullassa. Kukapa kipparin vastuuseen saattaisi! Maailmahan on suuri.
— Tietenkin se kiinalainen, joka oli laivassa huolehtimassa vainajien kotiinpaluumatkasta, ensin sai katsella, kuinka lasti purettiin mereen, ja sitten seurata itse perästä, sanoi Chimb.
— Tämä on kauheata. Voi miesparkaani! sanoi mrs. Fiddler ja sai lievän kohtauksen.
— Rauhoittukaa, rouva! Ei miehenne tule kosketuksiin noiden kanssa.
Maapallolla on enemmän merta kuin maata, Chimb sanoi.
Aika rientää. Emme ole kauan enää tällä kolkolla rannikolla. Ei meillä täällä tosin ole ollut mitään hätää — päinvastoin. Mutta toista on sentään olla Etelä-Amerikan itärannikolla, johon pasaadi Atlantilta tuo raikkaan ihanan merituulen, ja missä kultainen kuningatar aurinko noustuaan merikylvystään sanoo hyvää huomenta. Tätä näkyä ei ole suotu niille, jotka oleskelevat täällä. Perun kansaa en moiti enkä Perun hallitusmiehiäkään, päinvastoin kiitän.
Rose Fiddler on lähtövalmis. Sen päällikkö on Thomas Scott. Ensimmäiseksi upseeriksi Columbiassa on koroitettu sen entinen toinen upseeri, australialainen Robert Rogers, ja toisen upseerin toimi on uskottu minulle. Chimb on lunastanut ryövärilaivan päällikön "calabussista" ja tämä on saanut takaisin revolverinsa. Rose Fiddler saapuu Eurooppaan luultavasti ennemmin kuin Columbia, jossa sitä paitsi rupeaa olemaan ahdasta, mrs. Fiddlerin ja Lelun jäädessä siihen. Sen vuoksi signor Americo Pedro jatkaa matkaansa Rose Fiddlerillä.
Saatoimme joukolla Americo Pedron Rose Fiddleriin sen lähtöpäivän aamuna. Sinne oli saapunut ystävällisiä saattajia ja auttajia Huanillasin laivastosta, ja toisia tuli, kun laskimme paraatirapun luo. Ei kuulunut kirouksia eikä huutoa kuten ennen, Rose Fiddlerin ollessa ryövärilaivana. Entiset ryöväriupseerit, puettuina maihinmenovaatteisiinsa, liikkuivat melkein ääneti ja puhuivat hiljaisesti vähät puhuttavansa. Mrs. Fiddler oli luonnollisesti jäänyt Columbiaan. Kajuutan etupuolelle ovat kokoontuneet Americo Pedron ympärille Chimb, John Stonefied ja Andrew Kelly.
— Te kiititte, signor Pedro, minua siitä, että tulin ampumapaikalle vapauttamaan teidät tuosta hirveästä… Mutta minä kiitän teitä siitä, että odotitte. Ja meidän tulee kaikkien kiittää kultaista aurinkoa, joka hetkeksi seisahdutti kulkunsa ja jo metsän taa vaivuttuaan loi heijastuksensa minun hattuuni, sanoi Chimb.
John Stonefield otti Signor Pedron käden ja puristi sitä niin kovaa, että tämä huudahti.
— Toivon, että aina muistatte tämän kädenpuristuksen.
Andrew Kelly, köyhä irlantilainen, laskeutui polvilleen Americo
Pedron eteen.
— Jumala teitä seuratkoon! Kun tulette Queenstowniin, niin sanokaa ystävilleni siellä, että Andrew ei ole enää koira.
Signor Pedron saattaessa Chimbiä veneeseen antoi Chimb hänelle paketin, joka sisälsi upseerien revolverit: — Antakaa nämä asianomaisille.
XIII.
Meillä on lähtöpäivä. Kello on jo kaksitoista, mutta molemmat ankkurit ovat vielä pohjassa. Ystävät olivat tulleet kahdeksan aikana Columbiaan auttamaan sitä matkaan, mutta maanjäristyksen vuoksi heidän oli pakko mennä takaisin laivoihinsa. Tämä oli kolmas kovempi järistys Huanillasissa oloaikanamme. Se olisi voinut olla meille vaarallinen, jos hyökyaalto olisi tullut ankkurien ollessa irti pohjasta. Kahdentoista jälkeen palasivat naapurit, ja kello neljä jätimme Huanillasin. Andit ja merenpohja olivat antaneet meille jäähyväistärähdyksen. Tämä oli ainoa maanjäristys päiväiseen aikaan Huanillasissa ollessamme.
Columbia kyntää syvään lastattuna etelää kohti.
Guano on raskasta ainetta. Sitä voi lastata laivan ruumaan vain puolet tai korkeintaan kaksi kolmatta osaa siitä, mitä ruumaan mahtuisi. Jottei laiva tulisi kiipperäksi luodaan guano laivan ruumaan siten, että se muodostaa selänteen eli harjun. Guano ei siis saa maata vaakasuorassa tasossa seinästä seinään.
Kun sekä perä- että kokkapuolella oli syöty viimeinen yhteinen ateria, asetettiin merivahti. Tämä tapahtuu siten, että kaikkien miesten seisoessa rivissä kapteeni ja ensimmäinen upseeri vuoron perään valitsevat yhden miehen kerrassaan vahtiinsa, niin kauan kuin miehiä riittää. Kapteenilla on etuoikeus valita ensimmäiseksi. Täten tulee miehistö jaetuksi kahteen yhtä suureen osaan, ylä- ja alahangan vahtiin. Ylähanganvahdin päällikkö on kapteeni, ja alahangan vahdin ensimmäinen upseeri.
Kello kahdeksan lyötiin kahdeksan lasia, jolloin ylähangan vahti otti laivan huostaansa ja alahangan vahti sai mennä nukkumaan. Kun kello on kaksitoista — kahdeksan lasia — nousee alahangan vahti kannelle ja ottaa vahdinpidon, jolloin toinen vahti menee alas. Tätä peliä — neljä tuntia kannella, neljä tuntia vapaana, niin yöllä kuin päivällä jatkuu sitten niin kauan kuin laiva on purjeiden alla. Seuraavana päivänä kello puoli kaksitoista seisoimme me kolme koulittua purjehtijaa kajuutan katolla sekstantit kädessä ja kiikaroimme tuon tuostakin aurinkoa. Keskipäivällä sai ruorimies määräyksen lyödä kahdeksan lasia, jolloin kello pantiin kahdelletoista. Vanha vuorokausi — 24 tuntia — oli päättynyt ja uusi alkoi (kello 12 päivällä).
Pian oli leveysaste laskettu. Kun annoin peräsimessä seisovalle Fredille uuden kurssin, sanoi hän, toistettuansa saamansa kurssin, vilkaistuaan kompassia ja pyöräytettyään pari kierrosta peräsinpyörää:
— Jumalan kiitos, että ollaan taas vetten päällä! Onpa siitä aikoja kun kynnin valtameren selkää. Kauankohan tätä lystiä kestää!?
Chimb ja Teresia olivat tulleet kompassihuoneen luo ja rouva Fiddler istui telttatuolilla kapeassa käytävässä reilingin ja kajuutan seinän välissä. Olimme tekemisissä kaakkoispasaadin kanssa ja matkalla etelään päin. Laiva kulki hiukan kallellaan. Siinä syy, miksi rouva ei istunut suojapuolen reilingin luona: hän pelkäsi laivan kaatuvan.
— Tule tänne sinäkin, Lelu, ettet suotta kallista laivaa, hän sanoi tytölle, joka noustuaan ylös kajuutasta aikoi mennä suojan puolelle.
— Fred kysyi taannoin, kuinka kauan tätä lystiä mahtaa kestää? Voitteko arvata, mr. West, kuinka pian voimme saapua Britanniaan, ja sanoa, kuinka pitkä matka sinne on? kysyi Chimb.
Tähän vastasin:
— Mahdotonta tietää, kuinka kauan matka kestää, se riippuu tuulista ja ilmoista. Matkan pituus on parinkymmenen tuhannen virstan paikoilla. Sen tien pituutta, jota kuljemme, on mahdoton arvata edeltäpäin, sillä laivamme saa niin kuin muutkin joka päivä pituus- ja leveysasteen laskun mukaan oikaista suuntaansa.
Ei merenkävijä pysy kurssissaan niin kuin maalla kulkija. Laivaa vievät tuuli, aallot ja merivirrat pois siitä kurssista, jota se kompassin mukaan on pitävinään. Mitä myötäisempi tuuli, sen enemmän purjehdittu kurssi pitää yhtä ohjatun kanssa. Jos taas tuuli on vastainen, ja on luovittava, voi käydä niin, että matkaa tehdään paljonkin, mutta määräpaikka lähenee hitaasti — ehkä ei laisinkaan. Voi käydä niinkin, että kuljetaan takaperin.
— Kuinkahan pitkä matka on tästä Kap Horniin? kysyi rouva.
— Noin viisituhatta virstaa, vastasin.
— Tuuli tuntuu kiihtyvän. Ei ole skantäkin lista kaukana vedenrajasta. Eiköhän olisi aika vähentää purjeita? Buuvenpramitkin ovat vielä päällä, sanoi rouva.
— Kyllä kapteeni siitä huolen pitää, hän on itse kannella, sanoin.
— Niinhän tuo on. Eihän tämä laiva tosiaan olekaan minun.
Pasaadissa ei ole koskaan myrskyä, mutta voi sentään tuulia niinkin navakasti, että buuvenpramit on otettava alas, vieläpä pramitkin. Ensin mainitut otettiinkin kohta alas ja moni olisi ottanut viimeksi mainitutkin. Kurssin muututtua vähän itäisemmäksi oli tuuli tullut täpärämmäksi ja raakapuut ja skuutit vedetyksi niin kiinteälle kuin mahdollista. Tämän johdosta Columbia vuoroin kohotti kokkaansa, vuoroin kallisti sitä mereen, jolloin meri roiskautti yli laivan. Tämä ei vanhalle merimiehelle merkitse mitään, etenkin kun pasaadivesi on lämmintä. Hän vain sanoo leikillisesti:
— Häpeä vähän, ettäs syljet silmilleni!
Eivät matkustajat eivätkä ensikertalaiset meripojatkaan juuri ota pahakseen, että meri sylkee heitä vasten kasvoja. Mutta sitä, että laiva tämän laatuisissa liikkeissään viskelee edestakaisin heidän vatsassaan olevaa lastia, he eivät siedä.
Tämähän oli monen kuukauden perästä ensimmäinen vatsalastin viskeleminen. Huomasin, että naisten kasvot vaalenivat.
— Eiköhän olisi parasta, että naiset menisivät pois kannelta kastumasta, sanoin.
— Suotta se kapteeni noin paljon pitää purjeita päällä; jos niitä vähennettäisiin, niin ei tuo lyijykimpale niin vaivaisi sydänalaa. Mutta toisaalta: pikemminhän päästään Kap Horniin. Siellä tapaan hänet…
Rouva Fiddler ja neiti Teresia tottuneina merellä oloon menivät hytteihinsä.
— Entä te, signorita?
— En tiedä, mikä olisi parempi, mennäkö alas vai jäädäkö tänne.
Olisin ennemmin täällä, mutta pelkään häpäiseväni itseni.
— Häpeästä viisi! Kohta Fred jättää peräsimensä Andrew Kellylle. Fred löi neljä lasia — kello oli kaksi — ja ruoriin tarttui Andrew (entinen koira)…
— Voi Neitsyt Maana, miten te näytätte huonolta, signorita, sanoi
Andrew.
Samassa Chimb-parka rupesi uhraamaan Neptunukselle. Sitten hän kaatui suulleen ja vierähti alahangan skantäkkiä vastaan. Koetin nostaa häntä, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Kannettuamme hänet hyttiinsä, huomasimme, että toisiakin naisia, Lelua lukuunottamatta, vaivasi ankara meritauti. Rouva Fiddler oli polvillaan avonaisen kirstunsa edessä ja lattialla viruivat hänen kalleutensa. Lelu hautoi kasvatusäitinsä päätä märällä rievulla ja kirstuun valui vettä "ynnä muuta". Voi kurjuutta! Rupesin pelkäämään, että rouva merikipuhulluudessaan kuvittelee olevansa Kap Hornin kohdalla ja raahaa avuttoman Chimbinkin yli reilingin.
Keskusteltuamme kapteeni Franckin kanssa asiasta päätimme, että joku miehistä aina olisi merisairaiden luona. Rouvan ja Teresian merikipu meni parin päivän kuluttua ohi, mutta toista oli Chimbin. Viikko oli jo kulunut ilman mitään paranemisen merkkiä. Sairas ei syönyt eikä nukkunut. Hän vain makasi selällään silmät auki ja huononi päivä päivältä. Jonkin kerran hän puoleksi tunniksi ummisti silmänsä ja näytti silloin olevan horrostilassa. Kaikki luulivat hänen loppunsa lähestyvän. Andrew Kelly seisoi peräsimessä purjeiden yht'äkkiä ruvetessa elämään. Juoksin kompassihuoneen luo katsomaan, mikä oli syy tähän — olikohan tuuli yht'äkkiä kääntynyt? Laiva oli tykkänään pois kurssistaan ja Andrew seisoi kädet ristissä, katse taivasta kohti, rukoillen. Tyrkkäsin hänet syrjään ja väänsin äkkiä peräsinpyörän ympäri, joten laiva vähitellen palasi oikeaan suuntaansa. Huusin sitten Mackin peränpitoon.
Menin sairaita katsomaan. Heidän hyttinsä oli pakaten täynnä. Odotettiin Chimbin poislähtöä. Kaikilla oli vedet silmissä, ja aitoenglantilainen gentlemanni Stonefield, jonka tuskin kuvitteli osaavan vuodattaa kyyneleitä, itki kuin lapsi. Ainoastaan rouva istui kuivin silmin ja näytti totiselta. Työnsin kaikki tieltä pois ja koetin sairaan valtimoa. Sydän sykki heikosti, mutta sykki kuitenkin.
— Poistukaa täältä, sanoin.
Rouva vain ei liikahtanut. Otin kiinni hänen molemmista paksuista ranteistaan ja vedin hänet pois sairaan vierestä.
— Kapteeni on hyvä ja jää tänne, että voin pyörähtää rohtokaapilla, sanoin.
Aioin ensin mennä laivaan lääkekaapille, mutta muistin sitten, että Chimbin matka-arkussa oli mitä tarvitsin, vieläpä tuoretta tavaraa, eikä seisonutta kuten laiva-apteekeissa tavallisesti on. Arkku oli lukossa, eikä ollut aikaa etsiä avainta. Varastohytissä ei näkynyt mitään, millä olisi voinut murtaa auki kirstun kannen.
— Potkaise auki kansi! sanoin Charleylle, joka minua avusti. Sitten annoin kapteenin ja Charleyn läsnäollessa sairaalle ruiskeen.
— Kuulkaa, kapteeni Franck! Prässätkää purjeet myötätuuleen ja kääntäkää laiva tuulen mukaan. Sitten vähennätte purjeita, ettei matka, jonka kuljemme suunnastamme, tule suotta liian pitkäksi. Koetetaan tätä keinoa. Myötätuulessahan ei meritauti vaivaa sanottavasti.
— Mahtaisiko enää vaikuttaa? Mutta signorita Chimborazon tähden teen mitä hyvänsä, sanoi kapteeni ja pyyhki kyyneleitään. Charley puristi kapteenin kättä ja sanoi:
— Minä maksan laivan kulungit, jos ette pane pahaksi, kapteeni
Franck.
— Niistä puhutaan sitten, sanoi kapteeni.
Jäin yksin Chimbin luo. Hän makasi silmät kiinni ja näytti nukkuvan. Olisikohan tuo viimeisen unen ennettä, ajattelin itsekseni. Valtimo löi hyvin hiljaa, mutta sentään säännöllisesti. Laivan liikkeet olivat tykkänään muuttuneet. Nuo ilkeät, sydänalaa kaivavat töyssytykset olivat poissa. Laiva vain kallisteli hiljaa ja tasaisesti edestakaisin.
Voi sentään, etten ennemmin ehdottanut kapteenille tätä keinoa! Kapteeni ja minä istuimme vuorotellen Chimbin luona. Oli kielletty lyömästä lasia, ja rouva Fiddleriä oli kielletty poistumasta hytistään. Häntä vartioitiin koko ajan. Kahdeksan aikaan seuraavana aamuna sairaan valtimo rupesi lyömään voimakkaammin. Oli siis toivoa paranemisesta. Nyt sai Teresia ruveta istumaan hänen luonaan. Pasaadi oli jälleen ottanut tavallisen tahtinsa ja puhalsi hiljaa. Vähitellen merikin rauhoittui.
— Eiköhän kohta saada kääntää kurssiamme oikeaan suuntaan, sanoi ensimmäinen upseeri mr. Rogers, jolla oli morsian Queenstownissa.
— Ei, mr. Rogers; kyllä minä sanon, milloin käännytään, vastasi kapteeni.
Pitäessäni illalla miesten kanssissa rukousta, vallitsi täällä synkkä mieliala. Oli perjantai-ilta. Luettuani merilaissa säädetyn perjantai-illan tekstin, sanoin miehille:
— Signorita Chimborazo paranee.
— Jumalan kiitos! sanoivat miehet hiljaisella äänellä itsekseen, ja moni heistä pyyhki silmiään.
Andrew Kellyn, köyhän irlantilaisen, kojun seinällä riippui ristiinnaulitun äidin kuva. Hän otti sen käteensä ja suuteli sitä.