Andein tytär

XIV.

Olemme jo viikon verran kulkeneet oikeata suuntaa. Chimb on kuta kuinkin toipunut. Kyllä kai hän vielä saa potea, jollei ennen, niin myrskyisen Kap Hornin seuduilla. Hyväsydäminen, mutta hassu rouva Fiddler oli saanut päähänsä, että jos Chimb olisi kuollut, olisi hän mereen haudattuna viekoitellut herra Fiddlerin naimisiin kanssaan. Tai ehkäpä vainaja olisi ryöstänyt Chimbin vastoin tämän tahtoa. Eihän niitä miehiä tiedä…

Olemme sivuuttaneet kauriin kääntöpiirin. Hyvästi kaakkoispasaadi, kiitos kaikesta, mitä olet antanut meille! Olemme saaneet hengittää kuivaa terveellistä ilmaa kahden kuukauden ajan, etkä sinä ole puhaltanut hiuksia irti päästämme. Tapaamme taas, ellei Kap Horn pakota meitä olemaan vieraina Fiddlerin rouvan häissä.

Olemme Etelä-Amerikan länsipuolella, ihanalla Tyynellä valtamerellä. Kauriin kääntöpiiri kulkee länsirannikolla Antofogastan kaupungin ja itärannikolla Rio de Janeiron yli. Tästä puoleen tulemme tekemisiin vaihtelevaisten tuulensuuntien kanssa. Tosin pasaadipiirin eteläpuolella voi vielä puhaltaa maatuuli, mutta se käy vähitellen epävakaiseksi, kunnes loppuu tykkänään. Meillä on jo ollut pieni puuska mutta ei se ole Chimbiä paljon vaivannut. Ehkä hänestä vielä tulee "merikelpoinen".

Kauniilla säällä oleskelevat naiset — heitähän on neljä — peräkannella. Teresia riippuu alati Chimbin käsikoukussa. Mielestäni Chimb väliin näyttää vaivatulta, mutta koettaa salata sitä Teresialta. Kaikki arvaavat, että tyttöä vaivaa tauti. Hän istuu mietteissään Chimbin vieressä, puhumatta mitään. Kun Chimb irroittautuu tytöstä hyväilläkseen Lelua, jota myös vaivaa jokin tauti — sama tauti kuin Teresiaa — painaa Teresia päänsä Chimbin rintaa vasten, ja itku on valmis.

Aluksi merimiehet vetivät suunsa nauruun, mutta huomattuaan, että kapteenin tytärparka on henkisesti sairas, he surkutellen kääntävät pois katseensa, eivätkä ole näkevinään mitään. Lelu tavallisesti pysyttelee rouva Fiddlerin vanavedessä — tai oikeammin tämä aina riippuu kiinni japanittaressa. Lelu on viime aikoina ottanut tavaksensa pyörähtää etukannelle kanssin kokkapuolelle, milloin vain ensikertalainen, Jim Peg (Peg merkitsee nappula) siellä yksinään askaroi.

— Mitä sinä, Lelu, täältä haet? sanoi Jim.

— Tulin vain tänne katsomaan, näkyykö kokasta kaloja.

— Ei siellä mitään kaloja näy, sanoi Jim.

— Vai ei näy. Saanhan sitten katsella sinua, ollaanhan vanhoja tuttavia Rose Fiddlerin ajoilta.

— Ollaan kyllä, pikku geisha. Mutta lennä pois alahangan puolitse; tuolta tulee mrs. Fiddler.

Asiahan oli selvä. "Ensikertalainen", joka ei enää ollutkaan ensikertalainen, koska oli jo toisen laivan jungmannina, oli kaunis, rohkea merimiehen alku, vaikkakin vielä näytti nappulalta katsellessaan sinisillä, rehellisillä ja lapsellisilla silmillään maailmaa. Pikku geisha, joksi häntä joskus sanottiin, ei ollut japanilaisessa merkityksessä mikään geishan alku. Hän oli kaunis, vartaloltaan pienenläntä nuori nainen… Ei hän oikeauskoisen japanilaisen samuraimiehen silmissä ollut kaunotar, koska ei ollut "puhdasverinen". Isä oli englantilainen herra ja äiti japanitar — geisha.

Teresiaa vaivasi liian hyvä muisti. Kapteeni tosin toivoi ja melkeinpä uskoikin tytön vähitellen kadottavan tämän kykynsä, mutta perästä kuuluu. Kapteeni oli pyytänyt Chimbiä käyttämään ihmeellistä valtaansa Teresiaan siihen suuntaan, että tämä unohtaisi tuon paronipojan. Mrs. Fiddler taas oli toivossa saada Kap Hornin kohdalla tavata miehensä. Entä Chimb!? Kuinkahan hänen laitansa oli? Hän, jonka sydän oli niin hellä, että hän lähimmäisensä edestä olisi antanut sielunsa ja ruumiinsa, oli sydämetön. Yksi meistä neljästä oli ollut siinä toivossa, että hän saa Chimbin sydämen: se oli tuo rikas, kunnon mies ja ensiluokan gentlemanni, Charles Clarck. Hän oli kerran, kauan asiaa mietittyään, uskaltanut sanoa Chimbille:

— Saanko kätenne, kun tulemme Englantiin?

— Saatte sen heti puristettavaksenne, mutta ei sen kauemmaksi.

Charles ymmärsi nyt kerta kaikkiaan, ettei teräs pysty timanttiin.

Ilmat ovat pitkät ajat olleet kauniita. Tyytyväisyys loistaa kaikkien silmistä. Naisetkin hengittävät myötätuulta. Chimb on terve sekä sielultaan että ruumiiltaan. Hän loistaa kuin kultamalja kiilloitettujen kuparikasarien keskellä.

Kaloista ei ole puutetta. Lentokaloja emme ole maistaneet sitten Huanillasin. Bonitoja on ruvennut näkymään viime päivinä, ja on niitä joitakuita jo saatukin, mutta vain maistiaisiksi. Maistinpalat on tietysti annettu naisille. Nämä kalat, joita leikillä sanotaan porsaiksi, koska ne ovat pyöreitä ja lihavia, ovat erinomaisen kauniita. Ne ovat jalan, parin pituisia ja hyvin arkoja. Minkäänlaiseen uistimeen ne eivät tartu, vaan niitä ongitaan istuen halkaisijapuomin päässä, valkoinen kangastilkku syöttinä.

Jim Peg istuu usein, kun hänellä on vapaavahti, mainitussa paikassa, säkki sidottuna puomiin, ja koettaa narrata bonitoja onkeensa. Nämä tarttuvatkin helposti, mutta vain toinen puoli joutuu säkkiin, toinen tempoo itsensä irti. Lelu seisoo kokkaäyräällä Pegin onkiessa. Kalat hän vie naisille. Chimb ei pane paljoakaan arvoa kalaruoalle. Eihän Andeilla kaloja pyydystetä eikä syödä! Pyöriäisiä voisimme pyytää minkä verran tahansa, mutta harppuunin käyttäminen on tässä laivassa kielletty.

Olemme sivuuttaneet Juan Fernandez-saaret. Ne jäävät kauaksi väylästä, joka kulkee Chilen rannikon ja mainittujen saanen keskivälitse. On vielä pitkä matka Kap Horniin. Olemme vielä lämpöisessä vyöhykkeessä. Saimme sentään tänään muistutuksen siitä, että Kap Horn lähenee meitä tai oikeastaan me sitä. Ehkäpä se oli Kap Hornista sarvenpäästä — lähetetty tervehdys, joka merkitsi: Pitäkää kiirettä!

— Jo liikkuu valaita. Kuuletko, West! sanoi Fred, kun seisoin vieressä hänen ollessaan peräsimessä vähää ennen kello kahta yöllä.

— En kuule mitään, sanoin. Kului vähän aikaa.

— Kuuletko nyt?

— Kuulen. Kaukaa kuului tuulen tuoma hiljainen puhallus. Sitten kuului samanlaisia puhalluksia joka haaralta, ja viimein ylähangan puolelta laivan takaa kova, pitkä puhallus. Olimme joutuneet valasparveen. Nyt oli kello kaksi.

— Lyö, Fred, neljä lasia, että kuuluu, niin saamme nähdä, onko noilla hyvät korvat. Fred teki työtä käskettyä. Ainakin Chimb kuuli lyönnit ja tuli kannelle. Kokkapuolelta kaikui myöskin tavallista kovemmat vastauslyönnit.

— Ei ole mitään hätää, koetettiin vain säikäyttää noita valaskaloja tieltämme pois, sanoi Fred.

Vähitellen kokoontuivat kaikki kannelle kuulemaan ja katsomaan, mitä oli tekeillä. Tunnin ajan valaskalat pyörivät ympärillämme. Puhalluksia kuului läheltä ja kaukaa. Sitten hävisivät kaikki merijättiläiset yht'aikaa. Kun kello kahdeksan aamulla otin vastaan vahdinpidon, sanoi ensimmäinen upseeri, Bob Rogers:

— Katsokaa, mr. West! ja viittasi kädellään.

Ylähangan puolella puolen virstan matkan päässä valaat näkyivät kulkevan jonossa samaan suuntaan kuin mekin. On lyöty seitsemän lasia; väliin tehdään niin, kun kello on puoli kaksitoista päivällä ja päällystöön kuuluvat henkilöt ovat eri hommissa laivassa, jotta nämä tietävät kokoontua ottamaan auringon kulminaatiota. Kaikki paitsi rouva Fiddler ovat kannella katselemassa valaskalojen leikkiä. Nämä, joita on kuusi tai kahdeksan kappaletta, antavat näytäntöjä, joita harvoin saa nähdä. Ne ajavat takaa toisiaan, pyörien laivan ympäri, väliin hyvin lähellä. Ne sukeltavat syvyyteen, jossa viipyvät kauan. Nostettuaan sitten suuren päänsä veden pinnan yläpuolelle ne puhaltavat vesisuihkun. Joskus ne loikkaavat vedestä niin korkealle, että koko niiden ruho tulee näkyviin. Nämä ovat kaskelotteja, (Phyceter macrocephalus), maailman pisimpiä nisäkkäitä, joita elää kaikissa valtamerissä paitsi Pohjois-Jäämeressä. Eniten niitä kuitenkin tavataan Tyynessä valtameressä ja Etelä-Jäämeressä.

XV.

Olemme tänään leikanneet viidennenkymmenennen leveyspiirin. Lähenemme pelättyä Kap Hornia. Chilen riuttainen rannikko häämöittää idästä. Tämä pitkä rannikko, joka melkein koko matkan on ollut saaretonta ja siis tarjonnut maalta katsojalle eheän merinäköalan, on tästä lähin Kap Horniin saakka täynnä saaria. Ilmakin tuntuu kolealta. Mutta täällähän on talvi. Olemme kesäkuun puolivälissä. Jos kaikki käy kuten pitäisi, olisimme kesäpäivän seisauksen eli kesäkuun 21-22 päivän vaiheilla Kap Hornin kohdalla, viidennelläkymmenelläkuudennella eteläisellä leveyspiirillä. On jo ruvennut näkymään Kap Hornin albatrosseja ja kapkyyhkysiä. Näistä vesilinnuistahan kaikki ovat kuulleet puhuttavan, jos kohta harvat ovat niitä nähneet. Albatrossi, joka kuuluu Pygopodes-lahkoon, seisoo pystyssä kuin ihminen ja ulottuu miestä rintaan asti. Kapkyyhkynen (Cap pigeon) on tavallisen kyyhkysen näköinen ja kokoinen vesilintu.

Tuuli puhaltaa lännestä, ja laiva kallistelee tuntuvasti. On paljonlaisesti purjeita päällä: pramipurjeet, paitsi perimmäinen, ovat vielä ylhäällä. Öinen aika kun on, ottaisin ne pois, jos olisin yksin ylähanganvahdin herra. Mutta kapteeni on itse kannella, joten se on hän, joka määrää. Kävelen ympäri laivan kantta ja katselen, onko kaikki kunnossa. Koettelen, luistavatko pramiraakojen laskuköydet. Asetan miehen jokaisen laskuköyden luo, ja sitä paitsi yhden peräkannen läheisyyteen, olemaan valmiina auttamaan ruorimiestä, jos sattuisi tarvitsemaan. Tarkastaessani merkkilyhtyjä, huomaan toisen niistä palavan huonosti. Laivassa täytyy aina olla myöskin varalyhtyjä.

Kun tulin kompassihuoneen luo, seisoi siellä kapteeni. Hän kuului antavan ruorimiehelle määräyksen pitää vähän ylemmäs tuuleen. Kuului neljä lasia — kello oli kaksi.

— Hyvää yötä, mr. West! Minä menen nukkumaan.

Meillä on hyvänlainen vauhti. On koetettava päästä ympäri Hornin ennen kesäpäivän seisausta. Silloin läntinen puhaltaa kovimmin.

— Älkää olko pelkuri; tarkoitan, älkää ottako pois pramipurjeita, kyllä Columbian runko, taklaasi ja purjeet kestävät.

— Hyvää yötä, kapteeni!

Kapteenin mentyä alas mittasin laivan vauhdin: kymmenen solmuväliä. Tämä vauhti näin kovassa aallokossa runtelee liian paljon syväänlastattua laivaa, sen runkoa ja taklaasia.

Otin pois ensin etupramin ja puoli tuntia sen jälkeen keskipramin. Sitten muutin kurssin ylemmäs tuuleen, niin ylös kuin tuulen suunta, täysi läntinen, salli. Pelkäsin Chilen riuttarannikkoa. Jos tuuli kiihtyy myrskyksi, voimme vähitellen ajautua maalle. Mitähän varten se kapteeni ei ollut laskenut enemmän länttä kohden, ajattelin. Seisoessani ruorimiehen vieressä tunsin, että joku laski kätensä olkapäälleni.

— Minua niin peloittaa! sanoi Chimb ja veti minua alamäkeä kajuutan nurkan taakse.

— Mitä pelkäätte? kysyin.

— Rouva Fiddler istuu hytissään juhlapuvussaan ja lupaa vetää Lelun ja minut laidan luo ja sitten…

En tahtonut puhaltaa pilliin ja säikäyttää nukkujia, vaan menin keskikannelle puhuttelemaan yhtä miehistä. Ruorimiehelle sanoin: — Jos näet rouva Fiddlerin tulevan kannelle, niin hälytä heti kellolla.

Pitäen Chimbiä kädestä menin John Stonefieldin luo.

— Mene rouva Fiddlerin hyttiin ja katso, ettei hän eikä Lelukaan pääse kannelle, sanoin.

Kuuden lasin, kello kolmen, jälkeen hälytin vapaavahdin kannelle ja reivasin märssipurjeet.

— Olkoon menneeksi, mutta kyllä minun mielestäni vielä olisimme voineet kantaa enemmän purjeita, sanoi kapteeni. Ei ollut varaa pitää miestä rouva Fiddlerin vartijana. Kapteenin tytär ja Chimb vartioivat yhdessä hullua raukkaa. Lelusta oli myös apua; hänellä ei ollut halua hypätä mereen. Ei mennyt ylähanganvahti kahdeksan lasin jälkeen nukkumaan. Arvasimme, ettei siitä unesta tulisi pitkällistä. Heti kello neljän jälkeen rupesi mr. Rogers vähentämään purjeita, ja kahdeksaan mennessä oli päällä vain alamärssipurjeet ja pari alimmaista taakipurjetta, nekin reivattuina. Laiva ei nyt enää kulkenut päämäärää kohti, ja vielä vähemmin sitä kohti, mihin sen kokka viittasi. Se kulki alahangan loorinki edellä Chilen rannikkoriuttaa kohti. Ei voinut pitää niin paljon purjeita, että se olisi kulkenut eteenpäin sen verran vain, että se tottelisi peräsintä. Kaksi miestä seisoi peränpidossa, ja heillä oli täysi tosi pitää pyörästä kiinni siten, ettei se päässyt varastamaan. Luulimme voivamme todeta, että guanolasti ruumassa oli siirtynyt vähän alahankaan, koska laiva oli mielestämme liian paljon kallellaan. Päätimme kääntää laivan toiselle keulalaidalle. Se ei ollut helppo tehtävä! Eihän tämä temppu voinut tapahtua, kuten tavallisesti, läpi vastatuulen. Laivan oli käännyttävä kuten lehmän, takapuolitse. Laiva teki siis lehmänkäännöksen ja makasi nyt kallellaan. Kapteeni ja Rogers toivoivat, lapsellista kyllä, että lasti nyt valuisi hän takaisin, joten laiva joutuisi tasapainoon.

— Kääntymisestä keulalaidalle on se etu, että se ehkä vähän estää vauhtia, jolla lähenemme rannikkoa, mutta jos niin on, kuten luulette, että lasti tällä keulalaidalla menee paikoilleen, niin olemme hukassa. Silloinhan emme tiedä, milloin guano näkee hyväksi muuttaa paikkaansa puolelta toiselle, sanoin.

Tämä lehmänkäännös oli toisaalta epäedullinen, sillä siihen meni lähes puoli tuntia, ja sen ajan laiva kulki suoraa päätä rannikkoa kohti.

— Meidän olisi ajoissa pitänyt suunnata enemmän länteen, huomaan sen nyt. Mutta tahdoin kulkea suorinta tietä, sanoi kapteeni.

XVI.

Myrsky on riehunut jo viisi päivää. Olemme syrjinpäin kulkeneet hyvän matkaa etelään, jonne meidän on päästäväkin, mutta olemme peloittavan lähellä riuttarannikkoa. Ainoa pelastuksemme on lisätä purjeita, kävi sitten miten kävi. Ensiksi on vaikeata saada ylös purjeita tämmöisessä ilmassa. Jos vielä köydet ja taklaasikin kestäisivät, on hyvin luultavaa, että myrsky piiskaa purjeet rikki. Yksi ainoa paukahdus, ja purje on kahtena kappaleena! Jos ajaudumme Patagonian epävieraanvaraisille riutoille, niin on varma kuolema edessä. Olisi vielä vähän elämisen toivoa, jos laiva, vaikkapa pirstaleina, riehuvien aaltojen paiskaamana, ajautuisi mannermaan rannalle. Mutta mantere ei voi ottaa meitä vastaan, koska riuttaiset, asumattomat saaret reunustavat sitä. Ne meistä, jotka mahdollisesti pääsisivät tämmöiselle saarelle elävänä, kuolisivat nälkään ja viluun. Kukapa tietää, vaikka näillä saarilla oleskelisi peshereitä, joita pidetään maailman villeimpinä ihmisinä ja ihmissyöjinä. Varjelkoon jumala niistä! Kuinkahan lienee naisten laita? Ei ole aikaa ruveta heitä hoitamaan. Ainoa, mitä voimme tehdä, on katsoa, etteivät pääse pujahtamaan kannelle.

Tukala purjeiden nosto on nyt suoritettu. Columbia kyntää ja tonkii merta kuin vihainen karju. Suojan puolella ovat mastot ja tangot käyristyneet, ja vantit ja partuunit heiluvat löysinä, mutta tuulipuolen vantit ja partuunit ovat jännitetyt kuin viulunkielet. Kannella on melkein mahdotonta olla, sillä meri syöksyy tuulenpuolisen kokkaäyrään yli ja huuhtoo puhtaaksi kaikki, mitä on irtonaista. Tähystäjä istuu etumaston märssyssä kiinni köyttäytyneenä, sillä sinne asti sylkäisee raivostunut meri. Laivan kallistuessa ja siirtyneen guanon vielä lisätessä tätä kallistumista on märssyssä istuva mies joskus lähellä aallonhuippua. On päiväinen aika, joten ei tavallisissa oloissa tarvittaisi tähystäjää. Mutta tällaisissa olosuhteissa tähystäjä on tarpeen, sillä hän näkee märssystä vastaan tulevat laivat, joita kannelta en voi havaita suurten aaltojen vuoksi. Sitä paitsi tähystäjä näkee, mitä omassa laivassa tapahtuu, ja voi viittomalla antaa merkkejä. Ruorissa seisoo kaksi miestä kiinni köytettyinä, sillä meri huuhtoo kaikki paikat puhtaiksi. Olen katsellut röstipultteja, joihin vantit ja partuunit on kiinnitetty. Röstipenkit, joissa mainitut pultit ovat, sijaitsevat laivan sivuilla jonkin matkaa skantäkkilistan alapuolella. Katsellessani mainittuja pultteja, ajattelin itsekseni, että jos nuo pultit pettävät, on koko masto ja siihen kuuluvat laitteet nurin. Puusta rakennetuissa laivoissa niihin kyllä voi luottaa, sillä ne kulkevat paksujen, sisäpuolella olevien pantereiden läpi. Mutta toista on rautalaivoissa, kuten Columbiassa. Jos rautalaivan rostit pettävät, irtaantuu koko levy, ja laivan sivuun tulee ammottava haava, josta laivan kallistellessa meri pääsee sisään.

Tuli ilta. Ei ollut meillä paljon toivoa. Laivamme kyllä kulki eteenpäin, tosin alahangan sivu hieman edellä. Joutuisimmeko jo ensi yönä riuttojen uhriksi, vai tapahtuisiko se vasta huomisaamuna päivänvalossa? Tietysti ei kukaan saanut mennä nukkumaan, eikä siihen kellään ollut haluakaan. Menin alas naisten "kurjuuteen". Muut paitsi Chimb näyttivät kuolleilta. Mutta Chimb oli ihan terve, ainakin meri taudista.

— Onko noissa henkeä? kysyin.

— Kyllä niissä on henki vielä, mutta ehkä ennättävät kuolla, ennen kuin perikato tulee; onnelliset ihmiset! Nousen nyt kannelle. Tahdon katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ei minua laisinkaan peloita, päinvastoin. Ensin olin vähän kiukkuisella tuulella. Luulin, että Suuri Henki kostaa; luulin myös että minä olen Joonas, jonka tähden te kaikki saatte kärsiä. Mutta nyt olen muuttanut mieleni tykkänään. Ainoa, mitä minulla on sanottava, on, ettei kukaan saa koettaa auttaa minua, sanoi Chimb.

Minulla ei ollut lohdutuksen sanaa Chimbille lähtiessäni surkeudesta.

Kello on kymmenen; lasia ei ole lyöty pariin vuorokauteen. Merkkilyhdyt eivät ole valaisseet, koska niitä ei pääse panemaan paikoilleen, eivätkä ne palaisikaan, vaikka ne paikoilleen saisikin. Mack Henderson on ruorissa ja hänellä on apumiehenä Jim Peg. Chimb ja minä, molemmat kiinni köytettyinä, seisomme kompassihuoneen luona.

— Pidä, Mack, niin ylös tuuleen kuin voit!

— All right! sanoi Mack.

— Älä toki niin ylös, että purjeet rupeavat elämään, sanoin
Mackille, katsottuani kompassia.

— Kyllä niissä on tuulta, sanoi Mack.

Jonkin ajan perästä alkaa laiva nostaa kokkaa korkeammalle ja painaa perää tavallista syvempään. Mitäs tuo merkitsee, sanon itsekseni. Eiväthän purjeet elä, ja kuitenkin on laivan kokka täydessä vasta-aallokossa. Katselen taas kompassia, sanomatta mitään Mackille. Eikä hänkään sano mitään, vaikka olisi paljon puhumista. Kompassin viiva on taas kohonnut taulun asteisiin nähden. Tuuli on kääntynyt pohjoisemmaksi. Katsomme toisiamme silmiin, Mack ja minä, mutta ei kumpikaan lausu sanaakaan. Chimb puristaa kättäni ja sanoo:

— Jokohan loppu on lähellä?

— Päinvastoin! Tuuli kääntyy myötäisemmäksi. Chimb ristii kätensä ja kiittää jumalaa.

— Kuinka korkealle saan nousta? kysyy Mack.

— Täyteen lounaiseen, vastaan.

Mack ja Jimmy vetävät suunsa hymyyn. Lähden sitten kajuuttaan ilmoittamaan ilosanomaa kapteenille ja Bob Rogersille.

— Panin suunnan täyteen lounaaseen, sanon näille, jotka paraillaan pakkaavat kamssujaan ja laittautuvat valmiiksi ottamaan perikatoa vastaan…

Olemme juuri Kap Hornin kohdalla. Jos vetäisi suoran viivan etelää kohti Hermite-nimisestä korkeasta kalliosaaresta, joka muodostaa Kap Hornin saariryhmän eteläisimmän kärjen, kohtaisi tämä suora viiva Columbian kyljen. Länsituuli, joka vaaran uhatessa oli kääntynyt luoteiseksi, ja siten pelastanut meidät joutumasta pampas-rannikon riutoille, on taas totinen läntinen. Se vie meitä myötätuulessa, lumimyrskyn riehuessa, vinhasti itää kohti. Kun laiva, oli se sitten höyry- tai purjealus, kulkee suorassa myötätuulessa, kallistelee se lakkaamatta sivulta toiselle. Tavallisesti silloin pidetään purjeita päällä, usein enemmän kuin laivan ja taklaasin vahvuus oikeastaan sallisi. Koetetaan päästä takaa hyökkäävän aallon tieltä pois, jottei se tulisi sisään perän puolitse. Columbialla ei tällä kertaa ollut aikaa kallistella. Aalto tuli sisään vuoron perään sivuilta, väliin molemmiltakin sivuilta yhdellä kertaa. Laivan laidassa olevat myrskyportit oli pidettävä auki, jotteivät aallot jäisi kannelle. Perää pitäessä oli ruorimiehen huolehdittava, ettei koskaan antaisi paljon ruoria. Laivan tuli tämmöisessä myrskyssä kulkea suoraan tuulen ja aallon suuntaan.

Ei koko maapallolla ole sellaista myrskyaluetta, eikä missään nouse niin ankaroita aaltoja kuin Kap Hornin luona. Jos laiva pääsee varastamaan tuulen ja aallon suunnasta, kääntäen sivunsa aallokolle ja samalla tuulta vasten, on se useimmiten tuhon oma.

Maapallon tällä puolen oli keskitalvi. Oli juhannuspäivä, josta luulimme tulevan viimeisen päivämme. Mutta kaikkivaltias jumala ja Suuri Henki olivat mukanamme. Kello oli kaksitoista päivällä ja mr. Rogers hoiti peräsintä. Koska vain kaikkein paraimmille peränpitäjille uskottiin peräsin kovassa myrskyssä, pitivät päällysmiehetkin joskus perää. Mr. Rogers oli voimaansa luottaen vähäksi aikaa laskenut pois apumiehensä. Kun laiva rupesi ryöstämään, eivät mr. Rogersin voimat riittäneetkään. Äkkiä oli laiva kääntänyt sivunsa vasten tuulta ja aallokkoa ja kaatui niin kallelleen, että toinen puoli kantta oli veden alla. Tässä asennossa se oli sitten lähes puoli tuntia. Pramitangot raakoineen, partuuneineen ja staageineen tulivat alas ja viskaantuivat mereen. Jos joku olisi ollut kohdalla, olisi hän kohdannut kuolemansa.

Ensimmäinen tehtävä oli saada hakatuksi poikki ne taklaasinosat, jotka olivat kannella ja meressä. Mutta kuinka päästä hakkaamaan? Kansihan oli siksi pystyssä, ettei tuulen puolelle päässyt muu kuin kissa. Kansi oli ihan täynnä rojua — taklaasia, tankoja ja niiden päitä sekä köysiä. Jolleivät pramitangot raakoineen ja muine rojuineen olisi tulleet alas, ja jollei guanoharja lastiruumassa olisi siirtynyt alahangan puolelle ja siten estänyt harjua tykkänään kaatumasta, olisi Columbia kääntänyt pohjansa ylöspäin.

Kun viimein, käytettyämme kaikkia mahdollisia, vieläpä mahdottomiakin keinoja, oli saatu hakatuksi poikki kaikki roju, joka piteli laivaa kallellaan, saatiin se nousemaan entiseen asentoonsa. Se kulki nyt tuulen ja aallon ajamana syrjittäin. Ei ollut purjeita. Lumipyry vain vinkui siinä taklaasissa, mitä vielä oli jäljellä, ja meri piti kantta asuntonaan.

Olimme kaikki väsyneitä ja märkiä niin kuin albatrossit ja kapkyyhkyset, jotka leijailivat hyvin lähellä laivaa, katsellen itselleen mukavaa yömajaa Columbiassa. Ensi työksemme laitoimme vahvoista köysistä kulkuväyliä kannelle. Oli vaaranalaista kulkea, jollei ollut mihin tarttua, kun liikkui kannella. Laivan timperi näkyi peilaavan pumppuja. Hän ilmoitti, että laiva oli melkein tyhjä vedestä.

Kuinkahan oli naisten laita? Kapteeni tuli kajuutasta ja ilmoitti heidän seisovan vyötäisiään myöten vedessä. Laivan ollessa puoleksi nurin oli vesi mennyt ovesta sisään. He olivat olleet siinä luulossa, että laiva oli uppoamaisillaan. Chimb tuli ensimmäiseksi kannelle. Me neljä olimme lähettyvillä ja huusimme hänelle yhteen ääneen osapuilleen näin:

— Rakas signoritamme, kuinka on laitanne? Vastaus kuului:

— Omat rakkaat poikani, minua vähän palelee ja minun on kova nälkä. Jos ei uppoamisesta tällä kertaa tule mitään, on meidän saatava jotakin syötävää.

Olemme kaikki Columbian matkaajat kompassihuoneen solan luona. Tämä paikka on turvallisin. Laivan suurin, kuumalla kahvilla täytetty kattila ja sen vieressä Chimb, on piirin keskipiste. Kahvin, laivakorppujen ja australialaisen säilykelampaanlihan virkistäminä katselemme silmästä silmään sitä, mikä nyt seuraa. Alkaa hämärtää. Merenkäynti ja lumipyry asettuu. Pilvet häviävät, ja tähtiä alkaa näkyä. Muutos on tapahtunut huomaamattamme. Laivaa heiluttelee valtava maininki. Mutta se ei merkitse koko maailmaa, kun ovat poissa nuo korkeat, raskaat mastojen jatkot, pramitangot, raakapuut ja ylin taklaasi. On taas asetettu merivahti ja laivan miehistö nukkuu vuoroon. Käännelköön ja väännelköön laiva runkoaan niin paljon kuin haluaa. Ei se nyt vähällä käännä pohjaansa ylöspäin. Laivan ruoripyörä on köytetty lujasti kiinni, ettei peräsin pääse viskelemään edestakaisin. Mitä sitten tehdään, kuinka päästään eteenpäin ja mihin ensin joudutaan, se on huomispäivän huoli!

Maattuani lähes neljä tuntia kuninkaallisesti kojussani, märkänä ja kylmästä väristen, herään huutoon: — Kaikki miehet kannelle! Laiva on uppoamaisillaan!

Alahangan vahdin ollessa kannella oli ruvennut lastiruumasta kuulumaan outoa kolinaa. Timperin päästyä muonakellarin kautta lastiruumaan, huomasi hän, että guanon päällä oli lähes pari jalkaa vettä. Guanovelli, joka loiski ruumassa, heitteli edestakaisin varatankoja, lankkuja ja pölkkyjä, jotka olivat olleet köytetyt guanolastin päälle. Kannella oli ensimmäinen tehtävämme ruveta irroittamaan veneitä köytöksistään. Sen jälkeen mitattiin vesi pumpuissa ja huomattiin, ettei laivan pohjassa ollut vettä. Lähteä veneellä Kap Hornin seuduissa merelle oli melkein varma kuolema. Siksi tarkistettiin päätöstä ennen kuin ruvettiin laskemaan veneitä vesille. Syy siihen, että guanon päälle oli päässyt vettä, oli seuraava. Eilen laivan sivun joutuessa vasten tuulta ja aallokkoa, olivat perämaston vantit ja partuunit painostuksessa reväisseet irti röstipulttien kiinnityslaatan. Laivan sivuun tuli täten puolentoista sylen pituinen ja puolentoista jalan levyinen aukko. Se laski vettä laivan sisään joka kerta aallon lyödessä siihen, mutta etenkin laivan kallistuessa aukon puolelle. Jottei repeämästä tulisi vettä sisään, laitettiin sen kohdalle riippumaan moninkertaisesta presenningistä tehty peitto, jonka alalaidassa oli rautakisko. Tämä keino ehkäisi jonkin verran veden tuloa. Peräluukkua ei uskallettu avata, ennen kuin oli nikkaroitu lankuista vahva, vedenpitävä, kahden ja puolen kyynärän korkuinen arkku sen ympäri. Nyt nähtiin, miten guanovelli heilahteli ruumassa.

Sitten pantiin donkey (höyrykone) käymään. Tämän avulla mätettiin yöt ja päivät velliä mereen, siten että kaksi tynnyriä, joista toinen pohja oli lyöty pois, lakkaamatta vuoroon nosti ruumasta velliä mereen. Suuremmissa purjelaivoissahan on höyrypannu ja -kone lastin purkamista varten. Purjeita saatiin pystyyn sen verran, että viiden, kuuden solmuvälin vauhdilla päästiin kulkemaan. Saavuimme viikon kuluttua Port Williamiin Falklannin itäsaaressa, heitettyämme mereen neljännen osan lastista. Port William, joka sijaitsee 51°41' eteläistä leveyttä, oli pieni vaatimaton satamapaikka. Laivat käyttivät sitä pääasiallisesti pitkillä vaivalloisilla matkoilla saamiensa vammojen korjaamispaikkana. Luonnollisesti silloin otettiin laivaan vettä ja muonaa. Pohjois-Amerikan länsirannikolta asti tuleville laivoille oli poikkeaminen Falklannin saarille välttämätön.

XVII.

Falklannin saaret kuuluvat Englannille. Port William oli luultavasti näiden tärkein paikka siihen aikaan. Satamassa oli ankkurissa kaksi valaanpyyntilaivaa, yksi englantilainen sotalaiva ja — vanha, hyvä tuttumme Deutschland! Vaikka nämä saaret eivät ole erittäin korkealla leveyspiirillä, on niiden talvi kovanlainen. Maa oli ohuen lumen peitossa, ja oli muutamia pakkasasteita, kun saavuimme Port Williamiin. Ankkuroimisen ja purjeiden käärimisen jälkeen oli ensi työmme nousta maihin ostamaan kivihiiliä, jotka olivat loppuneet, syystä että höyrykoneemme oli käynyt yötä päivää. Kajuutta ja skanssi olivat jääkylmiä, vuorokauteen emme olleet saaneet keitettyä ruokaa eikä kahvia. Sitten oli mentävä englantilaiseen sotalaivaan pyytämään neuvoa ja avustusta Columbian korjausta varten. Olihan Port Williamissa jonkinlainen korjauslaitos, jonka kruunu omisti, mutta se auttoi luullakseni vielä Deutschlandia.

Hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella oleva Chimb kertoi Teresian menneen hyttiinsä itkemään nähtyään Deutschlandin täällä. Ensin oli itku ollut iloitkua, mutta oli sitten muuttunut totiseksi itkuksi. Olihan luultavaa, ettei paronipoika enää välittänyt hänestä. Rouva Fiddler oli lukinnut kalleutensa kirstuunsa. Hän oli ollut huonolla tuulella siitä saakka kun huomasi, ettei Columbian uppoamisesta tullut mitään. Sitten hän syytti meressä oleskelevaa miestänsä uskottomuudesta ja lupasi antaa palttua koko ukolle.

— Pysyköön siellä; onhan niitä miehiä muitakin, oli hän viimein sanonut ja purskahtanut nauruun. Chimb arveli hänen pian tulevan täydellisesti järkiinsä.

On oltu Port Williamissa viikon päivät. Työtä on ollut paljon joka miehellä. Kaikkeen ne merimiehet kelpaavatkin sepiksi, timpereiksi, taklausmestareiksi ja purjemaakareiksi ynnä muiksi. Epätietoista on, kauanko viivytään. Deutschland, joka on ollut täällä jo monta viikkoa, tulee tuskin ennen meitä lähtökuntoon. Sillä on enemmän vammoja kuin meillä, vaikkakaan se ei ole ollut suoranaisessa uppoamisen vaarassa.

Guanovarastomme on lapioitu ja käännetty jo yhden kerran. Kun se vähän kuivaa, käännetään se uudestaan ja taas uudestaan. Ainoastaan jalan verran vedenpinnan alapuolella alkaa guano lastiruumassa olla ihan kuivaa. Sen läpi ei vesi tunge pitkälle. Se on kuin liitukerros Englannin kanaalin pohjan alla, jonka läpi vesi ei myöskään kuulu pääsevän — suuri etu niille, jotka tulevaisuudessa rakentavat Ranskan ja Englannin välille tunnelin.

Täällä Port Williamissa ei ole mitään konsertti- eikä tanssisaleja tai muita iltamapaikkoja. Täällä ei ole mustasukkaisia ja mustatukkaisia espanjattaria, eikä Keski- ja Pohjois-Euroopan vaaleaverisiä kaunottaria. Ei täällä ole edes mustia villapäisiä, valkohampaisia neekerityttöjäkään, joita saisi tanssittaa. Näin on Mack sanonut, ja hän on oikeassa. Mutta täällä ei ole mitään hätää. Meillä on lämmin; emme säästä kivihiiliä. Meillä on hyvä ruoka. Vehnäleipää leivotaan jokapäiväiseksi leiväksemme. Hyvää lihaa — teuraskarjasta ei ole puutetta. Maailman parhaita perunoita on täällä myös. Mutta kaikki on kallista. Tämä ei kuitenkaan köyhään koske! Vakuutusyhtiöt maksavat kustannukset. Laiva on vakuutettu samoin kuin lastikin. Protesti ja meriselitys on tehty lain mukaisesti.

Olemme muutaman kerran olleet maissa, miehet ja naiset. Tutustuimme
Port Williamin konsuliin ja hänen rouvaansa.

Emme tiedä onko hän konsuli, vai sanotaanko häntä vain siksi. Joku viranomainen hän kuitenkin on. Sen vuoksi nimitämme häntä "The Master of Port Williams". Eräänä iltana olimme me Deutschlandin ja Columbian väki kutsutut Master Adam Stephensonin luo. Tämä vanhanpuoleinen, mutta pirteä herra kertoi olevansa sukua Georg Stephensonille, jonka tekemä veturi "Rocket" kuljetti maailman ensimmäistä rautatiejunaa Stocktonista Darlingtoniin vuonna 1825. Adam Stephenson oli ollut pappi, mutta ei viihtynyt saarnatuolissa vanhassa Englannissa, vaan muutti tänne lähelle etelänapaa, tutustuakseen peshere-kansaan. Häntä ei kuitenkaan haluttanut asettua asumaan Tierra del Fuelgoon (Tulimaahan), eikä olisi uskaltanutkaan olla noiden ihmissyöjien keskuudessa. Sen vuoksi hän asettui Falklannille ja tilasi itselleen pari peshereetä tutkimuksiaan varten. Falklannilla oli kyllä ennestään yksi peshereesuku, mutta ukko Adam tahtoi tutkia aivan alkuperäisellä kannalla olevia heimoja. Hän oli varakas ja hänen talonsa oli falklantilaisiin oloihin nähden suuri ja komea. Sen pohjoispäässä oli torni, tähtitorni, josta ukko kiikaroi tähtitaivasta. — Tervetuloa, merenkiertäjät, "paratiisiin", sanoi mr. Stephenson, kun saavuimme hänen kutsuihinsa. Mrs. Fiddler oli "markkinapukimissa". Hän ei ollut laisinkaan ruma, pikemminkin kaunis. Kultaketjun, korvarenkaat ja persialaisen rintakoristeen hän oli jättänyt Columbiaan. Hän oli melkein viehättävä, ainakin Bob Rogersin silmissä.

— Saanko kysyä teiltä, mr. Stephenson, onko laivani Rose Fiddler käynyt täällä? kysyi rouva Fiddler.

— Ei täällä sen nimistä laivaa ole ollut moneen vuoteen.

— Kas vain! Sitten se on ollut onnellisempi kuin me koska sen ei ole ollut pakko poiketa tänne. Ehkä mieheni, joka on meressä, luuli minun olevan kaimassani Rose Fiddlerissä, sanoi rouva, veti suunsa nauruun ja katseli Bob Rogersiin päin. Siinä tapauksessa se on hukkunut.

— Jos tahdotte, rouva, niin vien teidät torniin katsomaan etelänristiä, sanoi Bob Rogers.

Mutta torniin oli sitä ennen mennyt muita "etelänristin katsojia". Kun rouva Fiddler ja Columbian ensimmäinen upseeri kompuroiden kapusivat torniin, menivät Teresia ja paronipoika von G. tornissa olevaan komeroon, vetivät oven, kiinni ja panivat sen sisäpuolelta hakaan. Rouva Fiddler kiersi huivin ympärilleen ja sanoi:

— Kylmä täällä tulee, jos viivymme kauan. Ei meidän asiasta enää tarvitse keskustella, sehän on selvä. Mikäs täällä kopisee? Herrajestas! Jokohan mieheni on taas perässäni? sanoi rouva ja rupesi laskeutumaan alas.

Kun "komerolaiset" arvelivat tien olevan vapaan, hissuttelivat he väristen, hiljaa alas, ettei kuulunut muuta kuin hampaiden kalinaa. Kun "tähtientutkijat" olivat tulleet saliin, kysyttiin heiltä, oliko kaukoputki hyvä.

— Jotakuinkin, mutta vähän himmeä, sanoi rouva. Vähän ajan kuluttua kantoivat Mack ja Fred isännän seuraamana kaukoputkea, joka oli ollut tämän työhuoneessa puhdistusta varten, ylös torniin ja asettivat sen paikalleen. Täällä kävivät sitten ne, jotka todella halusivat katsoa etelänristiä kaukoputken läpi.

Mrs. Stephenson tuli viimeinkin näkyviin; hän oli ollut taloushommissa — valvonut ruoan laittoa ja leivoksien paistamista.

— Vaimoni Eeva, esitteli isäntä.

— Mieheni Adam, sanoi emäntä ja taputti Aatamiansa poskelle.

— Todellako? huudahti suorasuinen ja totinen Mack Henderson.

— Sanoinhan minä teille tullessanne "tervetuloa paratiisiin", sanoi mr. Stephenson.

— Hyvinpä kävi, kun Aatami ja Eeva tapasivat toisensa pitkistä ajoista, sanoi kapteeni Franck.

— Ehkäpä teitä huvittaisi kuulla, kuinka se tapahtui? sanoi mr. Stephenson. — Tultuani nuorena papiksi, päätin olla menemättä naimisiin. Kului kolme vuotta. Olin pappina Hebridien saarilla, ja elämä tuntui yksitoikkoiselta. Rupesin katumaan päätöstäni. Ajattelin, että kyllähän sitä täälläkin olisi, kun olisi Eeva Aatamin rattona. Päätin luopua päätöksestäni ja tehdä uuden päätöksen. Päätökseni oli ollut järjetön. Sen mukaan en luultavasti olisi voinut saada itselleni Eevaa. Aikomukseni ei ollut hypätä suin päin "kolmisoppiseen järveen", vaan ottaa vaimokseni kunnon nainen, jota rakastaisin, ja joka rakastaisi minua. Mutta ehto olisi se, että hänen nimensä olisi Eeva — siis mahdoton. Oli pappeinkokous Edinburghissa, jonne minäkin jouduin. Täällä pääsin asumaan muutaman rikkaan kauppiaan luo, jonka perheeseen kuului vain hän, vaimonsa ja ihana tytär, silloin noin kahdeksantoista vuotias. Nähtyäni vain vilahdukselta tytön, ajattelin itsekseni: Joka tuosta saa itsellensä Eevan, on maailman onnellisin Aatami. En ollut vaihtanut sanaakaan neidon kanssa, enkä edes kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Kolmen päivän kuluttua, syödessäni talossa viimeistä illallista, kuulin rouvan sanovan tyttärelleen:

— Eeva, kaadapas pastorille enemmän teetä.

Teelasi kaatui sisältöineen sokeriastiaan. Sanoin itsekseni, mutta vahingossa niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Jumala, anna minulle voimaa pitää suuni kiinni". Isäntäväki luuli ensin minun niin hämmästyneen pienestä kömpelyydestäni, että sen vuoksi vetosin jumalaan. Sanoin, että olin kyllä siitäkin pahoillani, mutta että jumalaan vetoaminen johtui muusta sangen tärkeästä syystä, jota en voi kertoa. Pyysin anteeksi, kiitin ja sanoin: Jumalan rauhaan!

— Ette saa mennä, ennen kuin kerrotte, mikä teitä vaivaa.

Kun neitonen myös hyvin päättäväisesti käski minua selittämään syyn äkkinäiseen poislähtööni, sanoin: "Nimeni on Adam ja tahdon pyytää teitä Evakseni."

Puolessa tunnissa oli rouva Eeva Stephensonista ja Chimbistä tullut ystävät.

— Te voitte mielestäni jäädä meille muutamaksi kuukaudeksi, sitten menemme yhdessä Englantiin, kun kevät tulee — lokakuun paikkeilla. Aiomme olla vanhassa kotimaassamme ehkä puoli vuotta. Tämä matka vie meiltä yhteensä vuoden — merellä oloaikaan menee toinen puoli vuosi. Mahdollisesti palaatte kanssamme tänne. Aika täällä yksitoikkoisuudessa kuluu pian. Luulette ehkä, että talvi on ikävä — päinvastoin. Talven perästä tulee kesä, joka on hyvin kaunis. Sitten tulee taas talvi. Elämä on kesää ja talvea vuoron perään täällä maan päällä; mutta elämänrajan tuolla puolella on vain yksi iankaikkinen vuodenaika, sanoi Eeva-rouva. Chimb katsoi talon herttaista emäntää lempeästi ja surullisesti silmiin, mutta kääntyi sitten meihin neljään, piirissä istuvaan ja itki. "Saahan intiaani itkeä, muttei nauraa."

— Kuinka näiden sitten kävisi? sanoi Chimb ja viittasi kädellään meihin.

Tultuamme laivaan aamuyöllä, kertoi vahti, että kaksi peshereetä oli puoliyön aikana veneellä laskenut sivuun ja pyytänyt lupaa nousta laivaan. Kun se heiltä kiellettiin, soutivat he pois. Aamulla he tulivat kuitenkin takaisin saatuaan siihen luvan. He kerjäsivät rahaa. Lupasivat yhdestä Englannin shillingistä sukeltaa pohjaan ottamaan sen sieltä. Charley heitti shillingin mereen. Samassa hyppäsivät peshereet yli laidan. Kului mielestämme iankaikkisuus, mutta sukeltajia ei näkynyt. Viimein he tulivat pinnalle tyhjin käsin ja kapusivat laivaan.

— Te olette sydämetön, mr. Charley, sanoi Chimb ja antoi pesheree-raukoille viisi shillinkiä, ehdolla, että tästä lähin pysyisivät poissa.

Nämä peshereet eivät olleet mr. Stephensonin tutkittavia, vaan muita saarella olevia tulimaalaisia, jotka rahanpuutteessa tulivat laivoihin antamaan näytöksiä. Chimb ei ollut koskaan nähnyt näitä intiaanien kaukaisia, vaivaiskasvuisia heimolaisia.

— Kuinka on mahdollista, että komeiden, suurikasvuisten esi-isieni sukulaiset voivat olla tuollaisia pieniä, rumia, pirun näköisiä räähkiä ja ihmissyöjiä?! Toivon, että pian lähdemme pois näiltä saarilta, jottemme enää näe heitä. Sallikoon jumala heidän kuolla sukupuuttoon, etteivät ole rumentamassa maapalloa, sanoi Chimb.

Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin pian. Peshereekansa hävisi maan päältä; kerrotaan, että se loppui metsästämällä.

XVIII.

On oltu jo kauan Port Williamissa. Deutschland ja Columbia tulevat valmiiksi samaan aikaan. Lähtö saattaa ehkä tapahtua samana päivänä. Columbia pääsee kuitenkin perille Eurooppaan ennen Deutschlandia, sillä edellinen on keveämmässä lastissa ja parempikulkuinen. Olemme olleet usein "paratiisissa" herttaisten, vieraanvaraisten Aatamin ja Eevan luona. Rouva Fiddler ja mr. Rogers ovat päättäneet mennä naimisiin heti Englantiin tultuaan. Rogersista tulee Rose Fiddlerin päällikkö, ja kapteeni Franck antaa Columbian päällikkyyden Thomas Scottille. Jollei Teresian ja paronipojan rakkaus jäähdy, saa paronipoika olla harjoitteluaikansa Deutschlandissa ja Teresia jää kuivalle maalle isänsä luo, kunnes paronista on tullut kapteeni.

Port Williamissa on kevät. Valaanpyydystäjiä tulee ja menee. Kun tuuli puhaltaa napaseudulta päin (etelästä), on täällä paha haju. Se tulee valaanpyyntilaivoista. Näissä sulatetaan valaanrasvaa. Rasvalla eli öljyllä täytetyt tynnyrit ladotaan sitten huolellisesti laivan ruumaan. Valaanpyyntilaivojen kapteenit ovat olleet tyytyväisiä saaliiseen tänä talvena. Moni suuri kaskelotti on saanut antaa rasvansa. Tapahtuu usein, että valaanruho, josta rasva on kuorittu pois, ajautuu rannalle. Siinä se vähitellen mätänee, niin että suuri luuranko vain on jäljellä. Haaskan ympärillä hyörii silloin lintuja tuhansittain. Nämä rääkkyvät ja tappelevat niin, että melu kuuluu kauaksi, eihän haaskan kimppuun mahdu kuin pieni osa tällaisesta lintuparvesta kerrallaan. Tuuli kantaa hajun virstojen päähän.

— Voi, kun kääntyisi tuuli pohjoiseen, sanovat maalla olijat, että haju häviäisi.

Talvella, kun on kylmä, rukoilevat ne, joita palelee, että tuuli kääntyisi pohjoiseen, josta lämmin tulee. Merenkävijät rukoilevat tuulien yliherraa kääntämään tuulen pohjoiseksi, jos ovat valmiita lähtemään pois Port Williamista. Satamansuu on näet niin ahdas, ettei täältä muulla tuulella pääse ulos. Kevätaikaan sattuu väliin, että tuuli hetkiseksi tyyntyy ja sitten kääntyy pohjoiseksi. Pohjoistuuli puhaltaa hiljaa jonkin tunnin, palaten taas äkkiä entiselleen. Jos laiva tällaisen väliaikaisen pohjatuulen puhaltaessa on lähtövalmis, kerkiää se kiirettä pitäen merelle.

Deutschland ja Columbia olivat pari päivää olleet valmiita lähtemään. Oli sanottu hyvästit ystäville ja itkettykin vähän. Teresia ja paronipoika toivoivat voivansa heiluttaa liinoja toisilleen, kun molemmilla laivoilla oli sama matka edessään. Koska satama oli korkean maaston ympäröimä, oli se siksi turvallinen, että vain yksi ankkuri ja vähän kettinkiä oli ulkona.

Eräänä varhaisena aamuna rupesi äkkiä tyyntymään, jonka jälkeen tuuli alkoi hiljaa puhaltaa pohjoisesta. Ankkurit nostettiin kiireesti, jonka jälkeen kerittiin saada vähän purjeita ylös. Myötäinen tuuli vei meidät molemmat laivat sataman suun lävitse. Sitten saimme vähitellen enemmän purjeita ylös ja olimme kuin olimmekin vapaat Port Williamista. Laskimme lippumme tervehdykseksi ystäville, mutta tätä tervehdystä he tuskin näkivät. Kun Port Williamilaiset aamulla katsoivat satamaan päin, emme enää olleet heidän näköpiirissänsä. Pantuamme kurssin itää kohti, merelle, koetimme pysytellä lähellä toisiamme Koska Columbia purjehti nopeammin kuin Deutschland, emme Columbiassa pitäneet kaikkia purjeita päällä ensimmäisenä päivänä. Silloin tällöin katselimme toisiamme kiikarilla. Teresialla oli kiikari kädessään koko päivän. Illalla sanoimme Columbiasta hyvästit Deutschlandille, joka jo oli hyvän matkaa takanamme. Deutschlandin laskiessa lippunsa kolmannen kerran, painui myös auringon ylälaita mereen. Teresia parka haki taas lohdutusta, kuten monesti ennenkin, painamalla päänsä Chimbin povelle. Etelänristin sytyttyä katseli tyttö tätä. Se oli hänen ja paronipojan välinen sopimus.

Kello on kahdeksan aamulla; sen tiedämme siitä, että parhaillaan lyödään kahdeksan lasia. Pian olen vaatteissani ja kannella. Lounas puhaltaa kovanlaisesti. Kurssimme on koillinen, siis kuljemme myötätuulessa. Vauhti on mainio. Columbia kallistelee puolelta toiselle; sehän kuuluu asiaan.

Siunattu asia, ettei ole noita kirottuja hanhenkauloja pitelemässä vastaan. Niitä jo oli jonkin verran, mutta maattuamme kuukausia Etelä-Jäämeren tuomassa kylmässä vedessä, ne ovat kuolleet ja irroittuneet laivamme pohjasta.

— Oletteko huomannut, mr. West, että rouva Fiddler on heittänyt laidan yli nuo hulluttelut, jotka ovat täyttäneet hänen aivokoppansa siitä saakka, kun tulimme hänen kanssaan tekemisiin?

— Kyllä olen, kapteeni, mutta oletteko te huomannut että häntä vaivaa nyt toisenlaatuinen hullutus? sanoin.

— En, sanoi kapteeni.

— Häntä vaivaa naimahulluus; hän juoksee mr. Rogersin perässä, on ollut koko vahdin ajan kannella ja mr. Rogersin kintereillä. Siinä on pääsyy meressä asuvan miehen unohtamiseen.

— Mutta mr. Rogersilla on morsian Englannissa, sanoi kapteeni.

— Merimiehet eivät muista morsiamiansa, enemmän kuin morsiamet sulhasiansa. Etteköhän ottaisi pois buuvenpramipurjeita, kapteeni?

— Olette oikeassa, mr. West. Olette varovainen. Onhan meillä ollut tarpeeksi koettelemuksia jo. Vähentäkää ja lisätkää tästä lähin kangasta mielenne mukaan, vaikka minäkin näkyisin kannella.

Kapteenin mentyä otin vielä pois kokka- ja peräpuoliset pramipurjeet.

Columbia on kulkenut toista viikkoa päiväntasaajaa kohti. Tuulen suunta on vähän vaihdellut, mutta pysynyt kutakuinkin myötäisenä. Se on ollut väliin aika navakkakin, mutta purjeita ei sentään ole vähennetty. Tuulee lännestä, siis maan puolelta — vaikka eipä sivumme juuri viistä rannikkoa, sillä välillämme on neljäsataa viisikymmentä virstaa vettä. Olemme Montevideon leveyspiirin kohdalla. Vauhtimme on hyvä, mutta noiden kauniiden bonitokalojen, "porsaiden", vauhti on vielä parempi. Nyt vasta on ruvennut kaloja kulkemaan vanavedessämme. Ehkäpä valaskalat, joita on joka päivä pyörinyt ympärillämme ja uinut kilpaa kanssamme, ovat tähän saakka peloittaneet pienet kalat loitolle.

Jim Peg, nappula, istuu taas halkaisijapuomin päässä, koettaen narrata bonitoja pussiinsa. Pieni Lelu seisoo kokkaäyräällä; hän pitelee vasemmalla kädellään kiinni staagista ja oikealla purjekankaasta tehdystä hatustaan. Muuten tuuli puhaltaisi sekä Lelun että hatun mereen. Laiva kallistuu ja meri sylkäisee Leluta silmiin. Tytön täytyy tarttua molemmin käsin staagiin. Hän pelastuu, mutta hattu hukkuu. Töin tuskin pääsee Peg kokkaäyräälle pidellen käsillään ja hampaillaan puomin taklaasista kiinni, Columbian pistettyä nenänsä mereen. Meri ryösti pussin bonitoineen nuorukaisen käsistä.

— Nyt olin pudota sinun tähtesi, kun toisella kädelläni pidin pussia. Sinullehan minä noita kaloja koetan hankkia, kun joka päivä olet mankunut tuoretta kalaa.

— Jos sinä olisit pudonnut, Peg, niin olisi tuuli saanut puhaltaa minutkin mereen. Olisin vain heittänyt irti staagista…

Päästyään alas kokkaäyräältä pistivät nuoret, huolettomat, tanssiksi, joka päättyi siihen, että meri loiskautti heidät lätäkköön alahangan skantäkkiä vastaan. Kun olivat päässeet pystyyn, antoi tyttö pojalle suutelon, oikean merimuiskun.

Aika rientää, laiva rientää. Leikkasimme tänään kauriin kääntöpiirin, joka kulkee Rio de Janeiron yli. Kello kaksitoista päivällä, uuden vuorokauden alkaessa tulimme ihanaan kaakkoispasaadiin.

— Mikä teitä vaivaa, signorita? Ette ole enää kuten ennen. Me neljä olemme huomanneet, että sydämestänne puhaltaa meitä kohti vastatuuli. Kadutteko, että jätitte Andit ja kolkon suuren Tyynenmeren ja sen itärannikon? Eikö ihana Atlantti, jonka kylvystä aurinko suoraa päätä nousee, miellytä teitä? Ehkä jätitte Andeille jonkun, jota kaipaatte? Nämä kysymykset tein Chimbille eräänä aamuna, kun auringon noustessa hän ja me neljä istuimme kokkaäyräällä ja katselimme Pegin kalanpyyntiä.

Chimb ei ensin vastannut mitään, vaan katseli itsepintaisesti laivan kurssia. Sitten hän sanoi jotakin, jolla ei ollut mitään tekemistä kysymykseni kanssa.

— Kun ei tuo Lelu vain putoaisi mereen, hassu tyttölapsi, joka juoksee poikanulikan perässä. Tuolla hän istuu kahareisin Pegin kanssa halkaisijapuomin päässä.

— Teillä ei siis ole vastausta meidän yhteiseen kysymykseemme? sanoin.

— Olette oikeassa. Minulla ei ainakaan tällä kertaa ole vastausta kysymykseenne. Luonnollistahan on, että mitä enemmän etenen synnyinmaastani, sen totisemmaksi käyn. Tämä meri, joka teistä tuntuu niin ihanalta, rupeaa tuntumaan minusta erämaalta. Älkää, rakkaat pojat, tehkö minulle tästä lähin noin vakavia kysymyksiä, sanoi Chimb.

Olemme keskellä kaakkoispasaadia. Siis maailman ihanimmassa vyöhykkeessä. Tuuli on muuttumaton; sen voima ja suunta aina sama. Merimiesten ja naistenkin tuuli on hyvä. Kaikki rakentavat tulevaisuuden linnoja. Aurinko nousee joka aamu merikylvystään puhtaana, kirkkaana ja alastomana. Kun kuningatar on korennon korkuisella, ei se enää näytä ihanaa alastomuuttaan syntisille. Se on vetänyt ylleen sädeharsonsa, jonka lävitse ainoastaan kotkansilmä voi nähdä. Chimbkin on taas käynyt iloiseksi, hän nauttii erikoisesti auringon laskusta mereen. Kotimaansa rannalla hän on nähnyt saman auringon laskevan mereen, mutta ei nousevan siitä.

Columbiassa on tuntuva vedenpuute. Siihen olemme me merimiehet tottuneet, eivätkä rouva Fiddler, neiti Teresia eikä Lelukaan valita. Mutta Chimb ei janotessaan voi unohtaa de los Andesin lähteiden kirkkaan kylmää, hyvänmakuista vettä. Mahdollisesti ei Port Williamista otettu vesi ollut hyvää, koska se on ruvennut ennen aikojaan mätänemään. Väliin saa kauan säilyvää vettä, väliin taas nopeasti pilaantuvaa. Suurin syy veden pilaantumiseen on kuitenkin se, ettei vanhoja vesitynnyreitä saa kyllin puhtaiksi, ennen kuin ne täytetään uudella. Veden loppumiseen taas on laivan naisväki syypää; he ovat liian paljon pesseet itseään ja vaatteitaan. Usein öiseen aikaan naiset hiipivät vesitynnyreiden luo ja varastavat tätä jumalten juomaa. Tavallisesti silloin niin hyvin päällystö kuin miehistökin murahtaa. Chimb taitaa olla suurin vesivaras, mutta kun hän menee vesitynnyrille, ei kukaan ole huomaavinaankaan, vaan kääntyy toisaalle.

Ei ole ollut yhtä ainoata sadetta siitä lähtien kun jätimme Falklannin saaret. Columbia lähenee päiväntasaajaa. Kaakkoispasaadin alue loppuu kohta. Emme viime päivinä enää ole olleet tekemisissä pasaadituulten kanssa. Päiväntasaajan molemmilla puolilla tuuli puhaltaa hiljaa sieltä ja täältä tai ei ollenkaan. Muuttelevaisen tuulen vyöhyke ulottuu pari, kolme astetta päiväntasaajan molemmille puolille, ja sanotaan sitä tyyneksi alueeksi (Calm region). Tämän yli on purjehtijan usein vaikea päästä: on joko ihan tyyni, tai kuljettaa muuttelevainen hiljainen tuuli laivaa edestakaisin. Vedenpuute Columbiassa on ankara. Vesiannos pienenee päivä päivältä. Luotetaan kuitenkin siihen, että päiväntasaaja antaa vettä. Chimb kärsii nurkumatta janoa ja tahtoo luovuttaa annoksensa muille. Hän vain kastelee huuliaan vedellä.

Eräänä yönä liu'uimme hiljaa myötätuulen puhaltaessa, ilman mitään juhlamenoja päiväntasaajan yli. Aamulla oli taivas täynnä pilviä ja pohjoisesta päin kuului hiljaista ukonjyrinää ja näkyi salamaniskuja.

— Kohta saamme vettä, sanoi Andrew Kelly, joka on ruorissa. Tähän vastasi Chimb:

— En usko. Uskon Suuren Hengen päättäneen näännyttää meidät janoon, vaikka vettä on allamme ja päällämme.

— Älkää puhuko, rakas signorita, Suuresta Hengestä, älkää kääntykö esi-isienne pakanalliseen uskoon. Tehän olette kristitty, sanoi Andrew Kelly.

Kun tulin vähää ennen kahdeksan lasia (kello kahdeksan aamulla) Jim Pegin kanssa lokaamaan, näin kapteenin taluttavan Chimbiä kajuuttaan. Mikähän nyt on, ajattelin. Ehkä tyttö on saanut meritaudin, ehkä häntä vaivaa "vesikauhu", tai hänen janonsa on käynyt sietämättömäksi. Oma syynsä, mutta kohta saamme vettä taivaasta.

Taivaastapa ei tullutkaan vettä heti. Pilvet putosivat alas sakeana sumuna, joka oli niin paksua ja vetistä, että se juoksi. Pyyhkimällä kattoja ja kansia köysiluudalla olisi voinut saada jonkin määrän vettä, mutta se olisi ollut liian likaista juotavaksi. Parin tunnin perästä rupesi hiljaa tuulemaan pohjoisesta. Tuuli vei sumun ja kuljetti laivan etelää kohti. Vauhti oli niin hiljainen, ettei laiva totellut peräsintä, vaan kulki eri asennoissa päiväntasaajaan päin. Valaistus oli kummallinen, ei se ollut päivänvaloa eikä kuunvaloa, koska kuuta ei näkynyt, vaan se oli salaperäistä, kaameata. Arviomme mukaan oli laivamme uudelleen leikannut päiväntasaajan.

Kapteeni ja minä istuimme Chimbin luona. Hän nukkui kuin lapsi. Valtimo ja hengitys olivat säännölliset. Aioimme juuri lähteä ylös ja jättää lapsen nukkumaan, kun kajuutan katolta rupesi kuulumaan rapinaa.

— Sataa, sanoi kapteeni. Muutamassa sekunnissa oli rapina käynyt niin kovaksi, että olisi luullut satavan suuria herneitä ja vieläpä pieniä kiviä. Tyttö heräsi ja aukaisi silmänsä.

— Sataa! Jumalan kiitos siitä. Minun takiani olitte vähällä kuolla janoon.

Kun aioimme lähteä ylös, pyysi Chimb minua jäämään vähäksi aikaa hyttiin.

— Kuulkaa, mr. West! Minä olin Oroyassa, unissani. Ikävä, että tuo rapina alkoi juuri tällä hetkellä. Olisi ollut hyvä, jos se olisi tullut puoli tuntia myöhemmin. Mutta tapasinhan hänet — sanoi Chimb hiljaa itsekseen. Samassa aukaisi Teresia oven ja toi kupillisen tuoretta sadevettä, johon oli pantu sitroonanmehua.

— Kaada vain vähän sitä nektaria tähän lasiin, ja vie loput pois, etten juo liikaa näin alussa.

Jo kolme vuorokautta on lakkaamatta satanut, salamoinut ja jyrissyt. Ainoastaan keskipäivällä on rajuilma hetkeksi laannut. Kaikki on märkää. On vaikeata uskoa, että vedenpaisumus koskaan asettuu.

— Eiköhän tässä kohta törmätä Araratin vuorta vastaan, sanoo Mack.

— Varoitan teitä laskemasta leikkiä pyhistä asioista, sanoo irlantilainen.

— Tuossahan se jo kohoaa merenpohjasta, huutaa Fred, ja viittaa ylähangan loorinkiin päin, kun suuri kaskelotti vitkaan vääntäytyy pinnalle.

Naiset ovat pesseet vaatteitaan ja juoneet itsensä juovuksiin vedestä. Nyt he loikoilevat kohmelossa ja rukoilevat Jumalalta kuivaa ilmaa. Chimb nukkuu paljon ja näkee unia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Kaksi viikkoa on kulunut vedenpaisumuksesta. Ihana kaakkoispasaadi ja märkä päiväntasaaja kuuluvat jo historiaan. Viillämme nyt koillispasaadia, joka kyllä on yhtä ihana kuin kaakkoispasaadikin, mutta tätä nimitämme vain pasaadiksi, eikä niin kuin edellistä ihanaksi pasaadiksi. Purjeet on kiristetty jotakuinkin tiukalle alahankaan päin, mutta pääsemme kuitenkin yli koko pasaadialueen luovimatta. Koska tuuli ei ole niin vetävä suuntaamme nähden kuin kaakkoispasaadi oli — tuulihan puhaltaa laivan pituuslinjan ja poikkilinjan keskivälitse — antaa koillinen meille ylähangan kokkapuolelta usein roisketta silmiin. Kaikki, niin naiset kuin miehetkin, ovat erinomaisella tuulella. Jokainen rakentelee tuulentupia ja -linnoja. Chimb ja me neljä olemme aina yhdessä, kun aika myöntää. Andein tytär kyselee kyselemistään Englannin oloja.

XIX.

Eräänä aamuna, veturin puhaltaessa lähtösignaalia, nousi junaan muuan herra, mr. Christopher. Hänellä ei ollut mukanaan mitään, ei edes päällystakkia. Hän oli vähän hengästynyt ja hikinen, juostuaan pari virstaa San Franciscon satamasta itäänpäin menevään pikajunaan. Hän oli juuri saapunut laivassa. Ei satamassa eikä matkan varrella näkynyt ajuria, jonka vuoksi mr. C:n oli pakko turvautua apostolihevosiinsa ja jättää jälkeensä matkalaukkunsa ja päällystakkinsa, — sillä hänellä oli hengenhätä. Laivan kapteenille hän oli antanut määräyksen lähettää tavaransa hotelli Diamondiin. Sieltä hän sitten saisi ne sähköttämällä. Hän pääsi töin tuskin vaunuun, junailijan juuri sulkiessa ovia. Mutta mr. C, joka oli erinomaisen voimakas mies, tuuppasi kaikessa hyväntahtoisuudessaan tieltään junailijan, joka ei myöskään ollut mikään leikkikalu. Molempien herrojen tultua vaunuun, otti junailija revolverinsa ja kysyi mr. C:ltä, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

— Odottakaa, niin saatte nähdä kuka olen, sanoi mr. C. ja veti esille lompakkonsa, josta otti paperin junailijan nähtäväksi.

— All right, sir! Seuratkaa minua, niin annan teille junan parhaimman paikan.

Tyynenmeren rautatie (Pacific Railway) ei ollut vielä vanha. Ei ollut monta vuotta siitä, kun sai kulkea laivassa ympäri Kap Hornin, jos tahtoi päästä mukavasti Tyynenmeren rannalta Atlantin rannalle, San Franciscon leveyspiireille.

Mr. Cristopher istui nyt mukavassa vaununosastossa ja koetti nukkua tässä asennossa, väsyneenä vaivalloisen ja kauan kestäneen purjehdusmatkan perästä. Hän oli lähtenyt Callaosta pienellä friskolaisella kuunarilla. Sitä hän kylläkin sai katua. Siitä saakka kun oli astunut tähän pieneen, likaiseen ja ravistuneeseen kaukaloon, oli häntä vaivannut ennen tuntematon tauti — ties sanotaanko sitä edes taudiksi. Hän oli saanut matkatovereiksi hermonsa. Nämä, jotka eivät aikaisemmin olleet viitsineet seurata isäntäänsä, koska hän niiden mielestä oli epämiellyttävä, olivat nyt lähteneet valvomaan herransa turvallisuutta. Hän olisi voinut riisua kengät jalastaan, vieläpä riisuutua kokonaankin, sillä hänellä oli yksityinen osasto vaunussa, joka meni New Yorkiin saakka. Mutta hän ajatteli aivan oikein: "Saanhan mennä yöpuulle junan alkaessa kavuta Sierra Nevadan ylämäkeä". Hänellä oli mukanaan kaksi revolveria, pienempi ja suurempi. Hän ei kylläkään ollut niitä miehiä, jotka ensi hädässä turvautuvat ampuma-aseeseen. Hän oli tyyni ja rauhallinen, kuten vankat miehet usein ovat. Hänen matkatoverinsa eivät yllyttäneet häntä hätääntymään eikä tekemään tuhmuuksia. He vain koettivat estää häntä nukahtamasta ja siten valvoa hänen turvallisuuttansa.

Mr. Christopher vaipui kuitenkin koiranuneen, kunnes juna seisahtui pitemmäksi aikaa. Kuului melua ja puhetta ja mr. Christopherille selvisi, että juna tulisi seisomaan tässä kauan. Oli saavuttu Sacramento-virran yli johtavan sillan luo. Ratavalli oli kallistunut, jonka vuoksi ei uskallettu ajaa. Jos saataisiin apua, muutamia kymmeniä miehiä lapioineen, olisi vika pian korjattu. Apu saatiinkin. Veturin pilli pantiin puhaltamaan, ja parinkymmenen minuutin kuluttua oli junan luo kerääntynyt kolmisenkymmentä miestä lapioineen ja kankineen. Nämä olivat kullankaivajia ja -huuhtojia, jotka etsivät onneansa Sacramento-virran kultarikkailta äyräiltä. Mr. Christopher istui vaununosastossaan raukean näköisenä, mutta häntä vaivasivat taas matkatoverinsa.

Vaikka oli lähdetty kello kuusi aamulla Friscosta, oli puoliyö, ennen kuin viivytyksien jälkeen päästiin Sierra Nevadan vuoristoon. Mr. Christopher makasi vaatteet yllään. Ainoastaan kengät hän oli riisunut, nukkuen siis vain kevyesti.

— Saanhan koettaa nukkua paremmin huomenna, kun olemme Sierra
Nevadan toisella puolen, hän ajatteli.

Hän ei ollut peloissaan, mutta häntä häiritsivät vähän nuo matkatoverit, jotka kuiskasivat isäntänsä korvaan: "Ei tämä matka onnistu." Kerran hän potkaisi niin kovasti matkatoveria, joka neuvoi häntä kääntymään takaisin ja jättämään sikseen koko Euroopan-matkan, että seinän takana nukkuva jenkki rupesi nyrkillään takomaan seinää ja uhkasi lähettää naapurilleen lyijypilleriä lääkkeeksi. Nämä uhkaukset eivät laisinkaan häirinneet mr. Christopheria. Päinvastoin.

— Vai lyijypilleriä! hän sanoi itsekseen. Matkatoverit vetäytyivät nyt loitommalle; hän tuskin tiesi niistä enää. Hän pani kengät jalkaansa, peseytyi ja oikoi jäseniään. Sitten hän istahti, otti lompakostaan paperin, jossa oli lyijykynäpiirros, ja aikoi ruveta katselemaan sitä. Juna, joka oli kulkenut hyvin hiljaa ylämäessä, seisahtui, kun ensin oli tuntunut laimea törmäys. Hän ei pannut paperia takaisin lompakkoon, vaan pisti sen poveensa paidan alle. Veturit olivat puskeneet radalle asetettua estettä vastaan ja hypänneet kiskoilta saamatta mitään vikaa. Mr. Christopher ei hätääntynyt vähääkään, hän vain tarkasti ampuma-aseensa ja pisti ne piiloon huomattuaan niiden olevan kunnossa. Junan palveluskunta ja matkustajat oli nyt hälytetty. Naiset, lapset ja pelkurimaiset miehet olivat heittäytyneet lattialle pitkäkseen, välttääkseen ikkunoista tulevia luoteja. Oikeat jenkit sitä vastoin seisoivat revolverit käsissä ovien luona. Aika kului, mutta laukauksia ei kuulunut eikä ryöväreitä näkynyt. Missähän ne mahtavat viipyä? Odotettiin kaiken yötä hyökkäystä, mutta sitä ei lopultakaan tullut.

Ennen aamun sarastusta lähetettiin kaksi aseistettua junamiestä resiinalla lähimmälle idän puolella olevalle asemalle hakemaan apua. Sinne oli kaksikymmentäviisi virstaa. Puolenpäivän ajoissa tulikin kaksi veturia työntäen edessään kahta pitkää avonaista tavaravaunua, lastattuina miehillä ja nosto- ynnä muilla koneilla. Mr. Christopher, jolla ei ollut mitään hermoja siitä hetkestä, kun juna törmäsi esteeseen, siihen saakka, kun vaara näkyi olevan ohi, oli nyt taas näiden vallassa. Tätä ei kuitenkaan, voinut huomata hänen kävellessään edestakaisin radalla ja väliin tarkastaessaan veturin radalle nostamista ja radan korjaamista. Jos joku olisi tuntenut mr. Christopherin ja hänen tapansa, olisi hän mahdollisesti voinut arvata, että tämä oli hermostunut, sillä hänellä oli piippu hampaissaan.

Puoliyön aikana juna lähti kapuamaan tai oikeastaan jatkamaan kapuamistaan ylös Sierra Nevadan harjanteelle.

Christopher istui hytissään ja katseli ennen mainittua lyijykynäpiirrosta, kun junailija koputti ovelle ja astui sisään.

— Sir! Tulin vakuuttamaan teille, että saatte tästä lähin nukkua rauhassa, sillä meillä on nyt niin paljon aseistettuja miehiä mukana, että voimme ottaa vastaan vaikka koko sioux-lauman.

— Vai niin, hyvä on! Mutta kokonainen vuorokausi on mennyt hukkaan.

Mr. Christopher oli laskenut ehtivänsä New Yorkiin 6 tuntia ennen Englantiin menevän laivan lähtöä. Junan saapuessa näiden viivytysten jälkeen New Yorkiin, on laiva jo lähtenyt. Uusi laiva lähtee viikon kuluttua. Voihan niitä esteitä vieläkin tulla, ennen kuin juna ennättää Atlantin rannalle. Tuskinpa ne sentään voivat ottaa kokonaista viikkoa.

— Täytyy juoda paljon jäävettä.

Ei tullut lisää esteitä! Juna saapui vuorokauden myöhästyneenä New Yorkiin. Täällä oli mr. Christopherilla aikaa hankkia itselleen vaatteita, matkalaukkuja ynnä muuta. Hän tiesi eurooppalaisten arvostelevan miestä vaatteiden mukaan. Joka päivä hän oli sähkösanomanvaihdossa Atlantin toisella puolella olevien kanssa.