— Ei minulla tällä kertaa ole mitään halua Englantiin, sanoi Charles.
Samassa tuli laivan prinsessa ja otti Charlesin paikan, mutta hän ei pitänyt sitä kauan.
— Tulin vain sanomaan hyvää yötä. Tuletko kanssani, Chimb, vai jäätkö kannelle?
— Luulen, että saamme maanjäristyksen tänä yönä. Minua niin painostaa. Ei ole vallan monta vuotta siitä, kun maanjäristyksen yhteydessä suuri hyökyaalto vei laivat tältä kohdalta Callaon torille, sanoi Chimb.
Menimme kuitenkin muut paitsi vahti viimein nukkumaan.
— Earth quake (maanjäristys)! kuului monesta suusta samalla kertaa. Ennen kuin kuulin tuon sanan, oli minussa hirveä vaiva. En tietänyt, mikä minun oikein oli, mutta mielestäni koko ruumistani tärisytti, ja olin tukehtumaisillani. Menin muiden kanssa heti ulos kannelle. Laivan peräpuolelta kuului myös "earth quake". Kaikki seisoivat ja katselivat toisiaan. Laiva tärisi ja mastot ja tangot sekä koko taklaasi vapisivat niin, että luultiin niiden putoavan alas.
— Kapteeni! Pistäkää ulos kaikki kettinki molemmille ankkureille, huusi Mack Henderson.
Kaikki miehet ja naiset kiirehtivät kokkapuolelle. Toiset nostivat ruumasta kettinkiä ja toiset pistivät sitä ulos. Salamoita iski kaiken aikaa. Ei tarvinnut puuhata pimeässä. Tuon tuostakin tuli aalto ja nosti laivan kokkaa. Tunsimme, miten ankkurit kyntivät pohjaa. Mutta tunsimme myös, kuinka ne viimein tarttuivat kiinni. Nyt ei pelätty niin paljon "torille" joutumista, jos vain kettingit kestäisivät. Mutta voisivathan ne katketakin.
Kettingit kestivät. Me emme joutuneet torille, emmekä edes rantaan.
— Mack Henderson! kuului kapteeni huutavan.
— Täällä! vastasi Mack.
— Kiitos teille! Te meidät pelastitte.
— Kiittäkää tuota noin, hän meidät pelasti. Hän kuiskasi minulle:
"Entä ankkurikettingit, eikös niitä pidennetä."
— Signorita Lauricocha! Kiitos teille! huusi kapteeni.
— Muistelin kuulleeni sanottavan laivoista, jotka suuressa järistyksessä joutuivat torille, etteivät ne olleet laskeneet tarpeeksi kettinkiä, sanoi Chimb.
Päivän valjettua huomasimme kaikkien laivojen ajautuneen jonkin verran rantaan päin. Ainoastaan yksi kuunari oli suuremmitta vammoitta ajautunut rantaan. Mainittakoon, että nousu- ja pakoveden erotus tällä rannikolla on suurimpia mitä tiedetään, nimittäin noin neljäkymmentä jalkaa.
Iltapäivällä ankkuroi Callaon satamanselälle saksalainen sotalaiva. Fred oli jo kaukaa nähnyt Saksan sotalipun mutta luuli laivan laskevan ankkurinsa etäälle meistä. Laiva ankkuroikin Cuxhavenin viereen.
— Johan minut perii Saksan saatana! Tuo näyttää ihan tulleen minua ottamaan, sanoi Fred. Me lohdutimme ystäväämme.
— Kuka sinut täällä tuntee? Ole ihan huoletta, sanoimme.
Cuxhavenin lippu nostettiin tervehdykseksi Saksan sotalaivalle, kuten asetus määrää. Vähän ajan kuluttua laski sotalaivasta vene Cuxhavenia kohti. Ennätettiin tuskin saada paraatirappu paikoilleen, kun vene jo oli sivullamme.
— Onko täällä kapina? kysyi sotalaivan ensimmäinen upseeri.
— On, vastasi kapteeni Franck.
— Kuinka kauan sitä on kestänyt?
— Neljä päivää, vastasi Franck.
— Olemme matkalla San Franciscoon, mutta poikkesimme tänne, koska ajat ovat kuukausia sitten täällä päin näyttäneet levottomilta. Eihän meillä ole mitään tekemistä Etelä-Amerikan pikkuvaltioiden kanssa. Tapelkoot, milloin tahtovat. Mutta meidän velvollisuutemme on sekaantua leikkiin, jos kansalaisillamme on hätää täällä, sanoi upseeri.
— Ettekö suvaitse nousta laivaan, sanoi kapteeni.
— Minulla ei ole määräystä siihen. Kai muistatte tehdä vastavierailun?
— Kyllä tiedän velvollisuuteni, vastasi kapteeni Franck.
Kapteeni Franck kävi sotalaivassa vastavierailulla. Hän kertoi sen viipyvän Callaossa kapinan päättymiseen saakka. Tämän kuultuaan sanoi Fred aikovansa hävitä Cuxhavenista heti sopivan tilaisuuden ilmetessä.
— Ei semmoista tilaisuutta voi tulla. Sotalaivasta pidetään silmällä kaikkea, mikä tapahtuu tässä laivassa ja koko satamassa. Parasta on, että ilmoitamme Cuxhavenin kapteenille, miten asianlaita on ja pyydämme hänen suojelustaan, jos vaara näkyy uhkaavan. Teidän on pysyteltävä näkymättömissä, sanoi Chimb.
— Kyllä minun on lähdettävä, ehkä jo ensi yönä, kun nousuvesi on korkeimmillaan. Otan yhden noista korkkipoijuista, ne näkyvät olevan käyttökuntoisia kaikki. Nousuvesi suuntautuu tuota metsänrajaa kohti tuolla. Ei tällä rannikolla yleensä ole haikaloja. En ole ainakaan nähnyt ainoatakaan. On mahdollista, että joudun surman suuhun pakomatkallani, mutta parempi sekin kuin joutua isänmaani säälimättömiin rautakouriin. Entä sitten häpeä, jonka isäni saisi kärsiä, jos asiasta puhuttaisiin sanomalehdissä. Kukapa takaa, ettei tuo sotalaivan päällikkö isänmaallisessa innossaan pane minua riippumaan raakapuun nokkaan toisille varoitukseksi, sanoi Fred.
Äänettömyys vallitsi vähän aikaa. Sitten sanoi Mack:
— Kuulin soutumatkalla sotalaivaan, sillä välin kun Cuxhavenin kapteeni oli vastavierailullaan, että sotalaivalta puuttui useita miehiä. He olivat karanneet Montevideossa. Kuulin myös, että oli aikomus matkan varrella ottaa väliaikaisesti uusia miehiä, jos semmoisia oli saatavissa. Kaksi miestä, jotka laivan ulkopuolella olivat maalaushommissa, kertoivat tästä toisilleen.
— Jos asiat ovat kuten Mack nyt on kertonut, on parasta, että me kaikki turvaudumme pelastuspoijuihin ensi puoliyön aikana. Onhan hyvin mahdollista, että sotalaiva ottaa meidät lainaksi toistaiseksi, sanoin minä.
— Sitäpä näyttää, ettei täällä ole viipymistä, sanoi Chimb.
— Mitä varten meidän tarvitsee uimalla paeta? Voihan kapteeni pistää meidät veneellä maihin, sanoi Charley.
— Ei kapteeni siihen suostu, ja jos suostuisikin, niin venematka yölläkin on vaarallinen. Vene on suuri esine, jonka maavahdit huomaavat, ja sitä paitsi kuuluu airojen loiske ja kolina, sanoin minä.
Teresia tuli ja vei Chimbin perän puolelle. He kävelivät edes takaisin ja keskustelivat kiivaasti. Sitten kiersi Teresia kätensä Chimbin kaulaan ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten ja rupesi ääneensä itkemään.
— Jos sinä lähdet pois, ei minulla ole ketään ystävää. Olla laivassa näkemättä muita kuin miehiä, taivasta, vettä, kaunista ilmaa ja myrskyä laivan ollessa satamissa, tai keinua aalloilla purjehduksen aikana. Ei, minä tulen hulluksi.
— Eihän sinun tarvitse olla merillä. Jää kotimaahasi, vastasi Chimb.
Onhan sinulla kai ystäviä siellä.
— Ei minulla ole ystäviä Euroopassa, eikä minun kotimaanikaan ole
Euroopassa, se on Peru.
— Vai Peru, sanoi Chimb. Kuinka tuo kapteeni, jota niin rakastat ja joka näkyy rakastavan sinua, on joutunut sinun isäksesi?
— Asia on yksinkertainen. Isäni oli Valparaisosta kotoisin olevan chileläisen höyrylaivan perämies. Laiva, joka kuljetti sekä matkustajia että tavaraa, kulki Valparaison ja Callaon väliä, joka silloin oli vain Liman satama, eikä mikään kaupunki. Limassa isäni tutustui ja rakastui äitiini. He menivät naimisiin. Äitini ja minä asuimme ensin Limassa, mutta sitten muutimme Valparaisoon. Äitini kuoleman jälkeen — olin silloin kolmen vanha isäni, joka oli saanut kapteenin paikan saksalaisessa laivassa, vei minut Hampuriin. Siellä kävin koulua ja kasvoin seitsemäntoista vuotiaaksi. Nyt olen pari vuotta kuljeskellut isäni kanssa meriä. Isäni ei tule toimeen ilman minua. Hän on varakkaan puoleinen — tämä laiva muun muassa on hänen omansa — ja sanoo olevansa onnellinen minun ollessani hänen luonaan. Hän opettaa minulle meritiedettä loma-aikoina, ja loma-aikojahan hänellä on runsaasti. Myöskin hän on opettanut minulle soittoa — viulua ja huilua. Isäni on ottanut laivaansa upseereiksi etupäässä soitannollisia miehiä. Vieläpä miehistökin rakastaa ja harrastaa soittoa ja laulua.
— Siinä suhteessahan minä ja neljä toveriani olisimme mahdottomia tässä laivassa.
— Cuxhaven hoi! kuului laivan sivulta. Sotalaivan vene, joka oli menossa kaupunkiin, hiljensi sivuuttaessaan meidät.
— Onko laivassanne ketään muita kuin saksalaisia?
— Cuxhavenissa ei ole muita saksalaisia kuin kapteeni ja hänen tyttärensä, ja miehistöstä on osa karannut, joten Cuxhaven ei ole purjehduskuntoinen ennen kuin miehistö on täysilukuinen, vastasi ensimmäinen perämies.
Laivan kapteeni tuli keskikannelle ja sanoi:
— Minä luulen, että sotalaivan päällystö etsii miehiä niiden tilalle, jotka siitä karkasivat Montevideossa. On mahdollista, että se aikoo ottaa muutaman minulta, luultavasti jonkun teistä tai teidät kaikki. Sen vuoksi neuvon teitä lähtemään täältä ennen kuin tuo vene palaa. Koettakaa piilotella, kunnes kapina on ohi. Ei se monta päivää enää voi kestää. Kun näette sotalaivan lähteneen, niin tulkaa takaisin, jos haluatte.
Charley sanoi:
— Kiitos teille, kapteeni. Ehdotuksenne on hyvä. Onhan mahdollista, ettei rautatien rakennustyötä jatketa tällä kertaa valtiollisten rettelöiden vuoksi. Kenties sotakin kohta syttyy Perun ja Chilen välillä. Lähden sen vuoksi mielelläni laivallanne vanhaan Eurooppaan. En ole merimies, mutta voinhan aina jotakin toimittaa.
— Me toverit lähdemme siis kaikki, minä sanoin.
— Ja luonnollisesti minä myös, sanoi Chimb.
— Et sinä mihinkään saa lähteä, huusi Teresia.
— Eihän teidän ole pakko lähteä. Te voitte tulla meidän kanssamme ja muuttaa Eurooppaan, sivistyneisiin oloihin, sanoi kapteeni.
— Paljon on asioita ja seikkoja, jotka minua pidättävät: Isänmaani, isäni ja äitini, Victoria regia Lauricochan rannalla, — ja entä nämä toverit, joita rakastan ehkä enemmän kuin mitään muuta maailmassa! Kuinka he voivat tulla toimeen ilman minua?
— Etkö siis lainkaan välitä minusta, ja minä kun luulin saaneeni sinusta ikuisen ystävän! Voi Chimb, älä jätä minua, tunnen itseni niin yksinäiseksi ja juurettomaksi tällä laivalla!
— Olin erehtynyt, kun luulin sinun vain kohteliaisuussyistä osoittavan ystävyyttä vierasmaalaista kohtaan. Mutta nythän muistan, ettet olekaan vieras näillä rannoilla. Äitisihän on täkäläisiä. Toivon, että tapaamme joskus, mutta nyt meidän on erottava. Jumalan ja esi-isieni Suuren Hengen avulla tulen luoksesi niin pian kuin pääsen.
V.
Oli jo ilta ja tähdet alkoivat loistaa. Vene oli valmiiksi vedetty laivan sivuun. Siinä oli kaksi tyhjää vesitynnyriä — meidän piti muka mennä noutamaan vettä pienen joen suusta, joka sijaitsee metsän rajassa. Tämä pieni joki saa alkunsa Andeilta ja laskee Tyyneenmereen vetensä, joka muodostaa kosken parikymmentä syltä rannasta. Se tulee semmoista vauhtia de los Andeilta, ettei juuri ennätä lämmetä matkallaan mereen. Vesi on otettava pakoveden aikana, ennen kuin suolainen merivesi ennättää kosken kohdalle. Pääsimme kunnialla joen suuhun ja nousimme maihin, jonka jälkeen vene kahden Cuxhavenin miehistöön kuuluvan miehen soutamana lähti pois, täyttämättömine vesitynnyreineen. Seisoimme vähän aikaa äänettöminä. Sitten kuiskasi Chimb:
— Meidän on kuljettava suoraan vasten tuulta. Se on heikko ja tyyntyy joskus hetkeksi tykkänään. Silloin on parasta seisahtua. Pian pasaadi taas hengittää ja ohjaa niitä, jotka ovat matkalla kaakkoa kohti.
Kuljettuamme tunnin ajan pasaadituulen opastamina tasaisenlaista, harvametsäistä maata, joka rupesi muuttumaan loivaksi ylämäeksi, viittasi Chimb meidät seisahtumaan.
— Kuulitteko mitään? Minun korviini oli kuuluvinaan raksahdus, sanoi
Chimb.
Me muut emme olleet kuulleet mitään, jonka vuoksi jatkoimme kulkuamme.
Jonkin ajan kuluttua Chimb kysyi taas:
— Kuuletteko nyt mitään?
— Nyt kuulemme hiljaista lirinää, sanoimme.
— Oikein olemme kulkeneet. Tuo lirinä kuuluu samasta vuoripurosta, jonka suulle tulimme veneellä, sanoi Chimb.
Saavuttuamme pienen joen luo rupesimme etsimään paikkaa, mistä kuivin jaloin pääsisimme yli. Semmoinen löytyikin. Jokipahasen toisella puolella riippui puun oksalla jotakin.
— Käärmekö tuossa on? kysyi Mack.
— Ei täällä käärmeitä ole, vastasi Chimb.
Riippuva esine oli kaksi toisiinsa kiinnitettyä revolveria ja patruunavyötä. Täällä siis oli tai oli ollut kapinan kanssa tekemisissä olevia ihmisiä.
— Eiköhän käännytä ympäri nyt, sanoi Fred.
— Ei se muuta asiaa. Ottakaa nuo vyöt, niistä voi olla meille hyötyä, sanoi Chimb.
Charley ja Fred panivat vyöt ympärilleen. Kun olimme hiipineet pienen joen vasenta rantaa ylöspäin ja päässeet kosken ohi, tuli suvanto, jonka molemmilla puolilla, oli tiheä metsä. Suvanto, jota eivät tähdet päässeet valaisemaan, näytti pikimustalta. Istahdimme suurelle kivelle ja katselimme mustaa suvantoa, joka lepäsi edessämme suuren lätäkön kaltaisena.
— Kai voimme levähtää tässä jonkin ajan? kysyin.
— Eiköhän vain liene viisaampaa jatkaa matkaa vastatuuleen. Tunnin matkan päässä täältä on hazienda, johon meidän on pyrittävä. Siellä pääsemme katon alle.
— Mitähän tuolla mustassa vedessä liikkuu? sanoin. Hetken katseltuamme ja kuunneltuamme olimme varmat siitä, että jotakin elävää siellä oli ja liikkui.
— Eihän täällä vain alligaattoreita mahda olla? kysyi Mack.
— Ei täällä niitä eläviä ole, sanoivat Chimb ja Charley. — Ennen on täällä Andien länsipuolellakin ollut boakäärmeitä, mutta niitä ei enää ole näkynyt vuosikymmeniin. "Metsäkissoja", jaguaareja ja puumoja näkee vielä joskus.
— Olen katsellut tuota pensasta kohti. Siellä on kaksi olentoa, jotka liikkuvat ja hengittävät. Katselkaa tarkkaan te, signorita, tuota mustinta paikkaa kohti, teillähän on paras näkö meistä kaikista, sanoi Charley.
— Aivan oikein, signor, siinä on kaksi ihmisen päätä, ja ne todella liikkuvat ja hengittävät, sanoi Chimb.
— Laske, Charley, pari luotia olentoja kohti, sanoi Mack.
— Eiköhän ole parasta olla laskematta vielä, täällä voi olla kymmeniä päitä. Jos me aloitamme, on sota valmis.
— Olkoot eläimiä, ihmisiä tai perkeleitä, kyllä minä lasken, sanoi
Mack.
Kuului pang, pang! Laukauksiin vastasi hiljaisessa tähtiyössä, pasaadin tilapäisesti levähtäessä, lähellä olevan kallion kohtisuora seinämä. Jolleivät laukaukset ja niiden kaiku olisi rikkoneet hiljaisuutta, olisi kuulunut molskahdus, jonka aiheutti kahden ihmisenpään painuminen mustan veden pinnan alle. Kaiun vielä hiljaa kuuluessa etäältä, erottui ihmisen ääni — semmoisen ihmisen, joka on niellyt mustaa mutaista vettä ja pärskii ulos sitä suun ja sieraimien kautta.
— Charley! Tunnetteko ääntäni? Lakatkaa jo ampumasta!
Mack laski taas, välittämättä huudosta, muutaman laukauksen ääntä kohti.
— Olkoon menneeksi, taistellaan sitten! Kaksi miestä ryömi vedestä ja hävisi siihen suuntaan, mistä olimme löytäneet revolverivyöt.
— Mitähän tästä oikein tulee, sanoi Fred.
— Ei toistaiseksi mitään, sanoi Chimb. Minä ymmärrän yskän. Nämä miehet, Michel Kellyn runnarit — ettekö tunteneet tuon miehen ääntä — ovat itse joutuneet kiikkiin.
He ovat kapinallisia ja paloittelevat täällä. Kun kuulivat ihmisten liikkuvan piilopaikkansa luona, he päättivät mennä veteen seisomaan kaulaansa myöten. Sitä ennen he riisuivat revolverivyönsä, jotteivät ammukset kastuisi. Kiireessä eivät enää joutaneet etsiä niille parempaa paikkaa. Hakupaikalta kuului kirouksia. Kellyn "koirat" laskivat tuhat tulimmaisia. Me istuimme ihan rauhallisina. Eihän "koirilla" ollut ampuma-aseita. Tilanne oli muuttunut naurettavaksi. Meillä oli kaikilla nälkä, etenkin Mack Hendersonilla ja väsymys myös vaivasi.
— En minä enää viitsi tänä yönä ottaa askeltakaan. Mikä hätä meidän on olla tällä kivellä.
Vähän ajan kuluttua Mack kuorsasi. Asetimme "ankkurivahdin". Yksi oli aina valveilla. "Koirien" leiristä kuului aivastusta ja yskimistä kylmänpuoleisen kylvyn perästä.
Pasaadi havahtui ja otti taas ikuisen vahdinpitonsa. Sen ravistellessa pois unen jätteitä rupesi metsä yht'äkkiä humisemaan, ja de los Andes, joka oli yhteistoiminnassa pasaadin kanssa, lähetti kolean hengähdyksen nukkujien leiriin. Chimb, joka oli nukahtanut vahtivuorostaan huolimatta, havahtui ja nousi seisomaan. Häntä värisytti, ja humiseva metsä nuhteli häntä huonosta vahdinpidosta. Tähtien valo oli himmentynyt ja aurinko, joka vielä oli syvällä taivaanrannan alapuolella, oli alkanut valmistella uutta päivää. Fred ja Charley olivat riisuneet yltään "koirien" revolverivyöt. Mack makasi hyvin täpärällä, kiven äkkijyrkällä reunalla, "koirat" seisoivat kiven juurella, koettaen seipään avulla vetää alas revolverivöitään. Chimb kiskaisi vyöt korkeammalle ja veti Mackin ylemmäksi. "Koirien" koettaessa paeta, hän sitten huusi rauhoittavalla äänellä:
— Pystyyn, pojat!
Charley ja Fred ampuivat heti omilla revolvereillaan kumpikin laukauksen. "Koirat" seisahtuivat ja ampuminen lakkasi.
— Kuule Charley! Tunnetko minua? Olen John Stonefield, vanha ylioppilastoverisi. Eihän ole vallan monta vuotta siitä, kun olimme ystäviä. Sitten tulimme verivihollisiksi. Sinä tosin olit ja olet vieläkin viaton. Kohtalo on syypää. Et tiedä, mitä asia koski, nyt saat sen kuulla. Muistathan Mary-Ann Stonefieldin, tuomiorovastin tyttären, minun serkkuni? Minä rakastin häntä, ja hän lupasi tulla vaimokseni niin pian kuin olin suorittanut lainopilliset tutkintoni. Hänen varakas isänsä, setäni, lupasi auttaa meidät alkuun. Sitten tuli tuo onneton venematka Mersey-virran suun poikki, Liverpoolista Birkenheadiin. Vene kaatui, kun meidän piti nousta maalle, ja sinä, saatuasi suonenvedon, painuit pohjaan. Setäni ja Mary-Ann tulivat rantaan meitä vastaan ja näkivät, kuinka sinua naaraamalla etsittiin pohjasta. Kun sinut viimein saatiin maalle, olit hengetön. Sinut kannettiin tuomiorovastin puustelliin, joka oli lähellä rantaa. Lääkäri ja Mary-Ann hieroivat ja tohtoroivat sinua kauan. Viimein lääkäri sanoi: 'Henki on paennut', ja lähti itse pois. Mutta Mary-Ann ei lähtenyt luotasi, vaan jäi vielä koettamaan, voisiko poislähtenyttä henkeäsi saada tulemaan takaisin. Tuomiorovasti auttoi itse Mary-Annia. Minä olin mennyt toiseen huoneeseen varmana siitä, että olit kuollut kuin tukki, peläten kuitenkin, että suuren ihmeen kautta vahvistuisit. — 'Hän virkoaa!' kuului Mary-Ann huutavan. En tahdo jatkaa… Minä ja toverini, tuo toinen "koira", suuri irlantilaisroisto ja Michel Kellyn veli, koetimme saada aseet pois käsistänne, mutta kaakkoispasaadi, joka harvoin pitää ääntä, herätti tuon tytön. Teillähän on ampumavehkeitä. Laskekaa nyt meidän koirien omilla revolvereillamme luoti joko rintaan tai otsaan; minä takaan, että aseemme tekevät kelvollista työtä! Teidän ei tarvitse sääliä, sillä jollei tuo taivaasta tai helvetistä lähtenyt tuulenpuuskaus olisi häirinnyt meitä, olisitte nyt kaikki vainajia.
Kun Stonefield oli vaiennut, seisoi Charley ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli vihamiestään, entistä ystäväänsä.
— Mitä odotat? Laskekaamme jo roistot autuaitten metsästysmaille, sanoi Mack ja kohotti revolverinsa; mutta Chimb väänsi sen hänen kädestään ja painoi Mackin istualleen kivelle.
Tuo lyhyenläntä, leveäharteinen, voimakas skotlantilainen nuorukainen, joka skandinavilaisesta sukuperästään huolimatta oli kiukkuinen hätähousu, istui nyt hiljaa, masennettuna. Näöltään hennonlainen, mutta ensiluokan teräksestä rakennettu komea tyttö oli nolannut Mackin niin perinpohjaisesti, että hän siitä hetkestä muuttui toiseksi mieheksi.
— Mitäs noille nyt tehdään! sanoi joku joukosta.
— Istukaa, miesparat, sanoi Chimb "koirille", jotka seisoivat suorina ja odottivat kuolon kellon kumahdusta.
— Johnny parka! Kohtalo on kouraissut sinua ihan liian säälimättömästi. Tämä välikohtaus on, kuten lienee ollut Birkenheadinkin tapaus, sallimuksen saattama. Tunnen sinut. Olet ollut aikaisemmin gentlemanni ja voit uudelleen tulla siksi, jollet jo lienekin. Et sietänyt aikaisemmin mitään puolinaista, siksi kai olet koiranakin oikea verikoira. Mutta nyt et olekaan enää mikään "koira". Vain gentlemanni panee rintansa ja otsansa maalitauluksi viholliselleen.
Chimb, joka oli katsellut revolverivöitä ja toisessa näistä lukenut John Stonefieldin nimen, otti vyön, hyppäsi kiveltä ja tarjosi sitä kohteliaasti sen omistajalle. Tämä kiitti tyttöä ja antoi, katseltuaan hetken ampuma-asettaan, sen tytölle takaisin.
Saavuimme kaikki, myöskin "koirat", saksalaiseen haziendaan. Kellyn veli oli kuitenkin valvonnan alla, niin kauan kuin kapinaa kesti. Pyysimme haziendan omistajalta ruokaa.
— Onko teillä rahaa, millä maksatte ruokanne? kysyi saksalainen. Olihan meillä vähän rahaa — minulla oli paitani alla rinnan kohdalla nuo kaksisataa dollaria, mutta olimme päättäneet olla tykkänään rahanpuutteessa.
— Ei meillä ole rahaa, mutta voimmehan työllämme maksaa ruokamme, sanoi Chimb.
Saksalainen haziendan omistaja ja hänen täysikasvuinen poikansa sijoittivat meidät eri paikoille. Chimb ja minä jouduimme suunnattoman suuren löyhkäävän naudankallokasan luo. Siinä oli satoja päitä, joissa oli tavattoman suuret sarvet. Päät olivat määräaikansa, muutamia kuukausia, saaneet mädätä. Nyt oli aika irroittaa sarvet haisevista ytimistä. Tämä tapahtui siten, että sarvia hakattiin tukevalla tammipuisella kangella. Sarvien väliä oli noin sylen verta. Työ oli tukalaa, sillä tämmöinen pää painoi paljon. Oli täysi työ pidellä haisevaa häkkärää pystyssä hakatessa sarvia irti. Sarvet samoin kuin eläinten nahatkin lähetettiin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Eläimet olivat luultavasti villejä. Mistä niin paljon kesyjä nautoja olisi saatu?
Oli vaikeata saada tavallisia työmiehiä tämmöiseen toimeen. Mutta saksalainen piti varansa ja pani meidät, nälkäiset, tähän inhoittavaan työhön. Jos olisimme kieltäytyneet, olisi hän uhannut ilmoittaa meidät viranomaisille kapinallisina. Toverimme hän oli myös pannut työhön, jota ei tavallinen vapaa työmies tee mistään hinnasta. Seisoessamme tuon suuren sarvikasan päällä, jonne oli yhtä vaikea kiivetä kuin päästä alas sarvien välitse, rupesi yhtäkkiä kuulumaan outoa kiljuntaa.
— Mitä tuo tietää? Onko se eläimen vai ihmisen ääntä? kysyi Chimb.
— Jollen tietäisi, ettei Amerikan manterella ole leijonia, sanoisin sitä leijonan karjunnaksi. Olen nähnyt leijonan ja kuullut sen kiljuvan eläintarhassa. Ääni on ihan samanlainen.
Oli vähän aikaa hiljaa. Sitten rupesi tuo epämiellyttävä ääni taas kuulumaan, tällä kertaa mielestämme likempää. Minä pujottelin sarvien välistä alas ja hiivin ääntä kohti. Ilmetty leijonahan siellä seisoi pensaiden takana! Nyt taitaa olla viimeinen päivä, ajattelin, ja menin takaisin sarvikasalle. Päästyäni Chimbin luo, sanoin:
— Kyllä se on elävä leijona, eikä se meitä säästä.
— Myydään sitten henkemme niin kalliista kuin mahdollista. Jos olisi meillä jättiläisen voimat, löisimme tuon metsän kissan mäsäksi tuollaisella sarvipäällä, sanoi Chimb.
Seisoimme sarvien keskellä kanki käsissämme, antaaksemme pedolle ainakin pari iskua.
— Ei se nyt ainakaan purematta niele meitä, sanoin. Leijonan karjunta kuului mielestämme taas pitemmältä. Kun ei sitä enää kuulunut, menin katsomaan, näkyikö petoa enää. Kyllä se oli samassa paikassa kuin ennen, mutta se oli häkissä! Häkki näytti hyvin viheliäiseltä. Haziendan omistajan poika tuli kohta katsomaan, kuinka työ oli edistynyt, ja kutsui meidät syömään. Hän kertoi isänsä ottaneen leijonan pantiksi eräältä sirkusherralta, jolle oli lainannut rahaa.
Syödessämme tuli muuan tasavallan sotamies haziendaan ja ilmoitti kapinan loppuneen. Nousimme tämän kuultuamme puolinälkäisinä pöydästä ja kiitimme saksalaista isäntäämme vieraanvaraisuudesta. Annoimme sitten "koiralle", Kellyn veljelle, hänen aseensa ja laskimme hänet menemään.
VI.
Seuraavana aamuna seisoimme kaikki, myöskin John Stonefield, Malcolmin konttorirakennuksen edustalla. Olimme joutuneet siihen suureen ihmisaaltoon, joka Castela Martasta tulvaveden tapaisena vähitellen kohosi yhä korkeammalle, kunnes mainitun talon seinä tuli vastaan. Emme tienneet, mitä asia koski. Tuskinpa sitä tiesi moni muukaan tuossa ihmisvyöryssä. Chimb oli hävinnyt näkö- ja tuntopiiristämme. Pitelimme nimittäin toisistamme kiinni, jottemme joutuisi erilleen. Melu ja sorina esti äänemme kuulumasta Chimbille, ja hänen äänensä meille. Me neljä, vieläpä uusi tuttavammekin, olimme niin kiintyneitä Chimbiin, että olisimme olleet valmiit juoksemaan vaikka tuleen hänen edestään. Mustasukkaisuus ei voinut tulla kysymykseenkään, niin viisaasti Chimb itse oli asian järjestänyt.
— Niin ja niin likelle, mutta ei sen likemmäksi! Chimb olisi antanut henkensä jokaisen edestä. Ei kellään ollut etuoikeutta.
— Viva la Peru! kuului yht'äkkiä tuhansista kurkuista. Mr. Malcolm oli ilmestynyt parvekkeelle. Miekan helistys ei ollut vielä täysin virallisesti lakannut. Mr. Malcolm puhui kansalle.
— Ei teillä perulaisilla nyt ole aikaa pitää leikkisotaa, kun maatanne paraillaan rakennetaan. Maanne rakennuksen olette alkaneet viisaasti, tahtoessanne yhdistää rannikon kultarikkaan ja hedelmällisen sisämaan kanssa. Tehän polveudutte kuuluisista roomalaisista. Älkää tappako toisianne. Älkää seuratko Romuluksen esimerkkiä, joka perustettuaan Rooman pöyhkeydessään tappoi veljensä Remuksen. Jollei miekan kalistelunne heti lakkaa, niin lakkaa rautatien rakennustyö.
— Viva mr. Malcolm! Viva la Peru! kuului taas kansan suusta, niin valtion miesten kuin kapinoitsijoidenkin. Nousuveden perästä seuraa pakovesi. Ihmisaalto rupesi vetäytymään takaisin. Missä on Chimb? kyselimme toisiltamme.
— Chimb! Chimborazo! huusivat kaikki viisi yhdestä suusta.
— Tuolla hän heiluttaa valkoista liinaa, sanoi Mack.
Chimb seisoi Castela Martan muuria vasten kovassa likistyksessä; hänestä ei näkynyt muuta kuin käsi ja valkoinen huivi, jota hän koetti heiluttaa. Häntä auttoi heiluttamisessa toinen, yhtä kovassa likistyksessä oleva ihminen. Päästimme taas yhteishuudon:
— Chimborazo!
Huivi heilui taas. Siis se oli Chimb. Nyt syntyi kansanvaellus Castela Martan muuria kohti. Pakovesi pakkasi sinne uteliaisuudesta. Ei enää näkynyt valkoista huivia. Kansa koetti vetäytyä takaisin, mutta mahdotonta. Se mies, jonka teräksestä tehty Chimb oli nolannut mustan lätäkön luona, Mack Henderson, tunkeutui kuin kiila ihmismuuriin, John Stonefield kintereillään. Tuo lyhyenläntä harteva nuorukainen nosti ihmisiä tieltään pois niin kuin nostetaan keiloja keilaradalla, ja antoi ne Stonefieldin huolehdittaviksi. Ihmiskasan alta löytyi ensin ylisairaanhoitajatar, Chimborazon opiston johtajatar sisar Helena. Tämä huusi:
— Auttakaa sukkelasti minut ylös täältä, ennen kuin muserran kuoliaaksi Chimborazon!
Mack kantoi Chimbin yhtäpäätä lähellä olevaan sairaalaan lepäämään ja saamaan hoitoa, jos hän sitä tarvitsi, Chimb sanoi meille:
— Huomiseen! Tulkaa tänne minua tapaamaan.
Me muut menimme Malcolmin konttoriin tiedustelemaan töitä. Täällä ilmoitettiin meille, että rautatien rakennustyö keskeytetään toistaiseksi, ehkä puoleksi vuodeksi, syystä että Perun valtion raha-asiat samoin kuin sen ja naapuritasavallan välit ovat kireät. Vielä ilmoitettiin, että ne henkilöt, jotka ovat olleet rautatien rakennustyössä taikka muuten tekemisissä sen kanssa, saavat huomenna vapaasti matkustaa perille asti ja palata takaisin Limaan ja Callaoon junassa, joka lähtee leiripaikalta. Kun huomisaamuna tulimme sairaalaan, käski ylisisar Helena meidän odottaa.
— Sisar Chimb pukeutuu parhaillaan. Hän lähtee tänään kello yhden aikaan Oroyaan. Minähän kävin siellä Punaisen Ristin asioissa kapinapäivinä. Minulla oli Chimborazoparalle surullisia uutisia; en voinut ilmaista niitä hänelle eilen. Hänen tarvitsi nukkua yönsä rauhassa. Malcolmin konttorista sain eilen tiedon junan lähdöstä. Tunti sitten kerroin hänelle surullisen kerrottavani: Chimborazon vanhemmat ovat kuolleet. Joukko petoja muutaman kiinalaisen johtamana ovat murtautuneet sisään siinä luulossa, että siellä paitsi vanhempia oli Chimb itse ja te neljä. Surmattuaan nukkuvat he ottivat rahat ja polttivat talon poroksi. Vainajien luutkin, olivat niin tyystin palaneet, ettei juuri mitään ollut jäljellä.
Ylisisar Helena kertoi vielä, että kiinalainen ja hänen kaartinsa, yhteensä kymmenen miestä, oli saatu kiinni ja ammuttu.
— Hyvää huomenta. Te ainoat ystäväni maailmassa! Minä lähden keskipäivän aikaan kotini raunioille. Viimeistään viikon kuluttua olen takaisin tässä samassa talossa Täällä on teille suuri siisti huone toipuvien osastossa. Vieraanvaraisen isänmaani puolesta saatte vapaan ylöspidon ja lääkärinhoidon, jos sitä tarvitsette. Tehän olette sen ansainneet, koska olette raataneet Perun edistyksen hyväksi.
Chimb oli aivan tyyni. Ei mikään ilmaissut sitä suurta muutosta, mikä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan hänen elämässään.
— Minä luulen, etten tule kauan olemaan Perussa; eihän minua täällä enää tarvita. Mutta luulen, että te tarvitsette minua ja minä teitä. Saanko tulla kanssanne ja olla luonanne?
Ensimmäinen ja ainoa, joka antoi Chimbille vastauksen kysymykseen, oli Mack. Me kaikki pidimme sanomattoman paljon Chimbistä. Pidimme hänestä niinkuin voi pitää siitä, jolla on siivet, toisin sanoen, jos koskisimme häneen, niin hän lentäisi pois, ehkä taivaaseen. Sen vuoksi ei meillä muilla ollut valmista vastausta.
— Me kannamme — minä kannan teidät käsilläni läpi tulen ja tulikiven maailman äänin, änkytti Mack. Chimb sanoi meille hyvästit ja lähti huoneeseensa hänen oli ommeltava surunauha hoitajatarpukuunsa.
— Kukaan ei saa tulla junalle minua saattamaan.
Istumme junan viimeisessä vaunussa me neljä, matkalla Oroyaan. Juna kulkee hiljemmin kuin ennen, — tarkoitan meno- ja paluumatkaani rautatierakennukselle. Kun menin sinne, olin ihan yksinäni. Kun palasin, oli minulla neljä hyvää ystävää kanssani. Tällä kertaa en mene Oroyaan samassa tarkoituksessa kuin silloin, vaan ihan toisessa. Chimb ei tietysti tiedä, että olemme mukana. Hän nousi ennen meitä vaunuun, joka on junan etupäässä. Junan ollessa hiljaisessa kulussa me hyppäsimme viimeiseen vaunuun. Tuntia ennen junan lähtöä päätimme lähteä mukaan. Kuinka olisimme voineet laskea Chimbin yksin vaaralliselle retkelle, hänet, jolla ei ollut muita ystäviä kuin me neljä! Tuskinpa hän olisi laskenut meitä neljää yhdessä tämmöiselle seikkailulle. Söimme ennen lähtöämme vankan aterian, ja kuivaa evästä oli mukanamme. Vettä oli vaunussa kaksi sangollista. Siis tulevaisuus näytti loistavalta. Fred, joka oli kaukonäköinen, huomautti kuitenkin päätään raapien, ettei kaikki ollut niin kuin pitäisi.
— Mitäs puuttuu?! kysyimme.
— Olen kyllä pönkittänyt nuo vesisangot, etteivät voi kaatua, eikä vesikään voi läikkyä niistä pois, koska olen sitonut vanhat purjekangaspalaset kanneksi, mutta vaunu voi kaatua.
— Voihan se kaatua, mutta silloin on sinun pidettävä sankojen suut ylöspäin, sanoimme.
Istuimme ja loikoilimme penkeillä. Meillä ei ollut mitään ruumiin eikä hengen vaivaa. Ilma oli ihana, mutta näköala kammottava. Katselimme vaunun peränpuoleisesta ovesta taakse jääviä maisemia. Syviä rotkoja ja paljaita, elottomia vuorenharjanteita! Ei meitä peloittanut laisinkaan. Olimmehan kokeneet monituisia erilaatuisia vaaroja. Luulimme jo olevamme kuolemattomia. No ja entäs sitten, jos kuolemakin kohtaisi! Juttelimme kaikenlaisesta maan ja taivaan välillä. Täällä Andeilla pyrkii vähän väliä tulemaan nälkä, jonka vuoksi suosittelisin laihoja ja vähäruokaisia menemään Andeille oppimaan syömään. Mutta ne, joilla ei ole mitä söisivät, pysykööt poissa. Siellä ei minun luullakseni elä montaa päivää ruuatta. Toista oli meidän. Söimme syömistämme hyvää kuivaa evästämme ja joimme ihanaa vuoripurovettä, jota Fred anniskeli tinapikarilla.
— Pojat! Ei ole enää kuin pari kolme tuumaa sangon pohjaan, huomautti Fred.
— Ei hätää, onhan toinen sanko vielä täynnä, kohta tulee vedenottopaikka.
Koetimme taas nukkua kovilla penkeillä. Kovalla olimme kyllä oppineet nukkumaan, mutta emme kovassa röykytyksessä. Maallisessa merenkäynnissä tulevat jäsenet ja koko ruumis kipeiksi, olipa siihen tottunut tai ei, mutta merellisessä merenkäynnissä tulee tottumattoman keskipalkkaan outo tunne, eikä ruoka tahdo pysyä sisässä. Oli ollut jo monta vesipaikkaa, missä junamme oli seisonut, mutta Chimbiä ei ollut näkynyt.
— Mikähän Chimbiä vaivaa? Lieneekö hän sairas vai alakuloinen, kun ei astu ulos jäseniään oikomaan, sanoi joku meistä.
— Minä luulen, ettei hän ole junassa, sanoi toinen.
— Pysyköön vain vaunussa, kyllä hän on mukana.
Olimmehan päättäneet olla näyttäytymättä ennen kuin saavumme perille.
— Tunnin kuluttua juna seisahtuu ja jää viettämään yötä, sanoin.
Juna seisahtuikin kohta sen perästä lähelle siltaa, joka johti erään rotkon yli. Perimmäisestä vaunusta näkyi junan etupää, koska rautatie teki kaaren. Alas astui mr. Malcolm ja aikoi auttaa Chimbiä, mutta tämä ei näyttänyt huolivan avusta, vaan hyppäsi itse alas. Mack veti suutaan nauruun ja höpisi itsekseen:
— Oikein tehty, Chimb, ettet ottanut vastaan tuon herran apua!
— Ole vaiti, Mack, ja pysy nahoissasi, sanoin. Mr. Malcolm meni sillalle ja tarkasti sitä. Sitten hän tuli takaisin ja huusi:
— Jättäkää pois kaksi viimeistä vaunua!
Juna ajettiin sillan yli, ja meidän vaunumme työnnettiin sen perästä miesvoimin ja kiinnitettiin taas junaan. Sivumennen nyökkäsimme Chimbille ja nostimme lakkia mr. Malcolmille. Kuljettuamme puolen tuntia ja saavuttuamme pienen ylätasangon tapaiselle paikalle vuoristossa, jossa näköala oli vapaampi, seisautettiin juna, ja yön vietto alkoi. Me neljä sytytimme lampun vaunussamme ja nautimme eväitämme.
— Syökää säästäväisesti, sanoi Charley.
— Juokaa samoin! huusi Fred.
Se vesi, jota on saatu vesipaikoista, kelpaa tuskin veturin juotavaksi, saatikka sitten ihmisten. Sanko ei ole enää puolillaankaan. Radalla kävelivät junamiehet ja matkustajat, yhteensä parikymmentä henkeä. Ei näkynyt uni maistuvan kenellekään. Pelättiinköhän kapinallisten hyökkäystä? Tuskin sitä tarvitsi pelätä. Sillä kapinalliset tai oikeastaan sala-ampujat olivat, kuten muukin kansa, siksi taikauskoisia, etteivät olisi uskaltaneet viettää yötä tässä kolkossa yksinäisyydessä. Minä puolestani luulen, että unettomuus johtui Suuren Hengen läheisyyden tunteesta. Jokainen pelkäsi tai häpesi pienuuttaan Suuren Hengen rinnalla, joka liikkui äänettömästi ja näkymättömänä autiossa hiljaisuudessa. Mr. Malcolm itse näkyi, ehkä enemmän kuin muut, huomaavan pienuutensa ja tasa-arvoisuutensa kävellessään ja matalalla, ystävällisellä äänellä puhutellessaan työmiehiään. Chimb oli ainoa, joka istui vaunussa ajatuksiinsa vaipuneena. Ilma oli tyyni. Ainoastaan jonkin kerran kaakkoispasaadin henki tuntui, mutta vain niille, jotka tunsivat ja ymmärsivät sen. Ei se uskaltanut laskeutua häiritsemään Suurta Henkeä, joka hallitsi Andeilla. Kuu oli täysi, mutta se häpesi vaaleata valoaan tuikkivien suurten tähtien rinnalla. Pasaadivyöhykkeessä tähdet näyttävät suuremmilta ja ovat ilman läpikuultavuuden vuoksi loistavampia kuin muualla. Tähtikirkkaana yönä — ja täällähän yöt ovat aina tähtikirkkaita — näkee tavallaan paremmin kuin huonolla kuuvalolla meillä pohjolassa, sillä tähtien valaistessa ei synny varjoja kuten kuun valossa…
* * * * *
Oroyan hautausmaalle oli kaivettu hauta, johon Lauricochan pariskunnan tomu yhteisessä kirstussa oli laskettu. Sen olivat toimittaneet vainajien ystävät — oroyalaiset ja rautatien leiriä vartioivat sotamiehet.
Seuraavana päivänä tulomme jälkeen tapahtui siunaus. Keskiyön aikana paloi metsässä lähellä Lauricochan poltettua asuntoa neljä nuotiota, muodostaen neliön. Neliön sivujen pituus oli sata askelta. Kunkin roihun vieressä istui intiaani täydessä juhla-asussa. Me neljä olimme kuulleet, että jotakin tapahtuisi yöllä. Chimb oli ollut salaperäinen ja tuskin suonut meille tilaisuutta sananvaihtoon. Hän vain toivoi, että pysyisimme loitolla, kunnes hän olisi järjestänyt asiansa. Päätimme luonnollisesti olla varuillamme ja pysytellä lähellä Chimbiä, kulissien takana.
Jonkin matkaa yöllisestä näytännöstä oli kansaa, me muiden mukana. Neliön keskipisteeseen oli levitetty härän vuota, jota oli ammoisista ajoista käytetty istuinmattona sille, jonka intiaanikansa huusi päällikökseen, tai joka perinnöllisesti otti päällikön viran. Metsästä tuli Chimb ja laskeutui istumaan vanhalle härän vuodalle, jossa ei enää ollut paljon karvoja jäljellä. Sitten toivat vanhanpuoleiset, mutta suoraselkäiset intiaanit laatikon, jonka he asettivat vuodalle, ja yksi heistä piti lyhyen puheen kielellä, jota ei kukaan sivullisista ymmärtänyt. Tämän tehtyään palasivat intiaanit roihujensa ääreen, ja Chimb otti laatikosta kultaketjun, pani sen kaulaansa ja meni metsään samaa tietä kuin oli tullutkin. Intiaanit sammuttivat kukin roihunsa ja kulkivat suoraselkäisinä perätysten kohti metsää.
Kun tieto Lauricochan pariskunnan kuolemasta oli tullut vuorien takana asuville intiaaneille, pitivät he kokouksen, jossa päättivät lähettää lähetystön viemään Lauricochan tyttärelle kallisarvoisen kultaketjun. Tämä olisi perintönä langennut Chimbin isälle hänen isältään, mutta tuli nyt suoraan Chimbille. Mainittu ketju merkitsi intiaaneille samaa kuin korkea ritarimerkki meillä, tai oikeammin paljon enemmän, sillä se meni perintönä isältä pojalle. Lauricocha-vainajan yli satavuotias isä oli päällikköjen läsnä ollessa luovuttaessaan ketjunsa koroittanut Chimbin aatelisneidoksi. Chimbin isän vanhemmat olivat vielä kastamattomia ja palvelivat siis Suurta Henkeä. Näiden esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa vaeltaneet Keski-Amerikasta etelään päin ja tuoneet tuon vanhan kallisarvoisen ketjun ja pyhän häränvuodan mukanaan.
VII.
Eräänä päivänä puolenpäivän aikaan saavuimme Limaan ja menimme sairaalaan kuin kotiimme. Siellä otettiin meidät vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaan. Chimb hävisi heti, kun olimme syöneet päivällisemme. Hänellä oli paljon asioita toimitettavana, juostava virastoissa ja amerikkalaisessa pankissa. Emme nähneet häntä enää sinä päivänä.
— Signorita Chimborazo on käynyt mielestäni ylpeäksi. Eihän se olekaan ihme, kun on perinyt niin paljon rahaa noin äkkiarvaamatta! Ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, vaikka jäi orvoksi. Mitähän hän aikoo tehdä rahoillaan? Luulen, että ylisisar Helena narraa häneltä kaikki sairaalan ja kirkon hyväksi. Hän tekisi oikein, kun antaisi meille sen verran, että edes saataisiin kunnolliset vaatteet. Jollen olisi kaivanut häntä samoin kuin ylisisarta esille ihmiskasasta Castela Martan muurin vieressä, olisi heistä nyt jäljellä vain muisto.
Emme viitsineet vastata mitään Mack Hendersonin laverteluun.
— Hyvästi vähäksi aikaa, minä menen Englannin konsulinvirastoon, ennenkuin on myöhäistä, sanoi Charley ja lähti ulos. Tunnin kuluttua hän oli taas luonamme.
— Nyt pojat menemme räätälin luo, mutta sitä ennen saat, Fred, kuulla ilosanoman: saksalainen sotalaiva on tänä aamuna nostanut ankkurin ja kääntänyt kokkansa etelää kohti.
— Myllynkivi putosi kaulastani, sanoi Fred.
— Puhuit räätälistä, Charley. Mitä tarkoitat? kysyi Mack.
— Tarkoitan, että heti lähdemme tilaamaan vaatteita ja ostamaan kenkiä. Konsuli neuvoi minulle paikan, mistä Liman ulkomaalaiset ostavat vaatteensa ja kenkänsä. Ettehän pane pahaksi, jos minä…
— Kyllä me, Charley, tulemme toimeen näillä vaatteillamme ja kengillämme siksi kun pääsemme Englantiin. Pestihän meidän on kohta otettava. Ei meillä tässä maassa ole mitään tekemistä, sanoimme.
Olimme olleet viikon Limassa. Syöneet hyvää ruokaa ja nukkuneet sikeästi puhtaissa, mukavissa vuoteissa. Joka päivä olimme pyörähtäneet Callaossa, joko junassa tai jalan. Meillä oli nyt hienot puvut yllä. Kiireestä kantapäähän olimme herroja. Ystävämme Charley oli maksanut kaikki.
— Kyllä minua vähän hävettää herrastella Charleyn kustannuksella, sanoin.
— Älä ujostele! Charleylla on paljon rahaa. Hän on sähköteitse konsulinviraston kautta saanut "plenty of money" (paljon rahaa), sanoi Fred, jonka saksalaisuus väliin tuppasi tulemaan esille.
Eräänä päivänä, juuri aikoessamme hämärissä palata kotiimme Limaan, huomasimme, että Callaon rantatorille oli ilmestynyt sirkusteltta. Näytännön piti alkaa tunnin kuluttua, ja piletinhinta oli yksi sola (dollarin arvoinen). Ostimme neljä pilettiä ja jäimme odottamaan näytännön alkamista. Kävellessämme rantaa pitkin tulimme sille kohdalle, josta ankkurissa olevat laivat näkyivät.
— Tuollahan näkyy ihan Cuxhavenin paikalla englantilainen laiva, lippu kahvelin alla, sanoi Mack.
— Mutta sehän on Cuxhaven, sanoi Fred, vaikka sillä on Englannin lippu. Vannon, että se on Cuxhaven!
Kinatessamme, oliko laiva Cuxhaven, lähti siitä vene satamaa kohti.
Odotimme, kunnes vene laski laivasiltaan. Maalle nousivat kapteeni
Franck ja hänen tyttärensä.
— Hyvää päivää, pojat! Olipa onnen potkaus, että tapasin teidät, sanoi kapteeni.
— Missä signorita Chimborazo on? Niin, tiedänhän, että Chimborazo on kuollut. Meille ilmoitti boardingmaster Michel Kelly, että te muka olitte kaikki kuolleet. Mutta tehän olettekin säilyneet, ja Chimb yksin on kuollut, sanoi Teresia itkien, ja painoi kasvonsa isänsä rintaa vastaan.
— Itke lapseni, se antaa lohdutusta. Mennään pois laivaan. Aioimme mennä sirkukseen, mutta emme taida nyt surun vuoksi voida. Emme oikein voineet uskoa mr. Kellyn puhetta, vaan olimme siinä toivossa ja uskossa, että hänen kertomuksensa oli huhua. Nyt vasta voimme todeta surullisen uutisen.
— Minä uskoin, että Suuri Henki suojelee ainoata ystävääni, sanoi tyttö.
— Mutta eihän Chimb ole kuollut! sanoimme. Saanko koskaan nähdä
Chimbiä?
— Chimb on Limassa, ja huomenna tuomme hänet Cuxhaveniin, vakuutimme. Nyt on aika mennä sirkukseen. Tulkaa mukaan, kapteeni ja neiti, sanoi Charley.
— Minulla on paljon kertomista ja puhumista teille, siksi ehdotan, että jättäisimme sirkuksen, sanoi kapteeni.
— Kertokaa ja kysykää sitten.
Torven ääni kuului teltalta. Narri seisoi suuren, ylösalaisin käännetyn laatikon päällä ja puhalsi pasunaa. Sitten hän yhtäkkiä hävisi — laatikon pohja petti. Se kuuluikin asiaan. Kansa huusi Viva! (eläköön). Jonkin aikaa katseltuamme tavallisia sirkustemppuja rupesi seinän takaa, sieltä missä taiteilijat, niin kaksi- kuin nelijalkaiset ja vieläpä jalattomatkin oleskelevat silloin kuin ei heidän vuoronsa ole olla näyttämöllä, kuulumaan ilkeä ääni, joka oli poikkeus ohjelmasta.
— Tuon äänen olen ennenkin kuullut, sanoin tovereilleni.
Hetken perästä vedettiin näyttämölle rautahäkkivaunu, jossa oli leijona — sama ränsistynyt vaunu ja sama leijona, joka saksalaisen haziendalla oli peloittanut Chimbin ja minut silloin, kun hakkasimme irti sarvia härkien päistä. Piti näytettämän, kuinka pedolle syötetään eläviä koiria. Tämänlaatuista näytöstä Perun työkansa mielellään katseli.
Täällä Etelä-Amerikan länsirannikolla oli koetettu saada aikaan härkätaistelunäytöksiäkin, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Ehkäpä täällä ei löytynyt tarpeeksi äkäisiä härkiä, eikä Don Quixoten ratsun heimolaisia. Suurimpana syynä siihen mahtoi sentään olla intiaanien halveksiva suhtautuminen härän tappajiin ja hevosten rääkkääjiin, samoin kuin tämänlaatuisen raakuuden ihailijoihin.
Pieni vikkelä koira pantiin ensin häkkiin, mutta ennen kuin vanhanpuoleinen, liialla ruoalla lihotettu leijona kerkesi kääntyä antaakseen koirapoloiselle kuoliniskun, oli tämä pujahtanut rautatankojen välistä ulos. Nyt peto vimmastui ja rupesi pyrkimään samasta raosta ulos koiran kimppuun — ja luultavasti myös katsojien kimppuun. Peto levitti raon niin suureksi, että sen yksi käpälä ja pää jo olivat ulkona. Ei olisi tarvittu pitkää aikaa, ennen kuin koko elävä olisi ollut häkin ulkopuolella. Silloin se tuskin olisi tyytynyt vain koiraan, joka sitä paitsi oli jo kaukana. Ihmiset huusivat ja ryntäsivät teltan takaseinän kautta ulos. Se ei ollut vaikeata, seinä kun oli vanhaa mätää purjekangasta.
Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Eräs mies, suuri roisto, ehkä Callaon suurin, joka istui kaksi penkkiriviä meidän takanamme, syöksyi pedon eteen juuri kun se oli pääsemäisillään ulos häkistään. Hänen oli pysyteltävä tarpeeksi pitkällä pedon häkin ulkopuolella olevasta käpälästä, sillä peto koetti saada miestä kynsiinsä. Hän ampui, pistoolinsuu käännettynä maahan päin, pedon pään läpi luodin. Muuta ei tarvittu.
— Missä on Teresia? kysyi kapteeni.
— Täällä, vastasi tyttö ja puristi Mackia kaulasta. Mack oli heti hälinän alkaessa ottanut tytön syliinsä, ettei tämä joutuisi tallattavaksi.
— Minun on tavattava tuota herraa tuolla, miestä, joka pelasti meidät pedon hampaista, sanoi kapteeni ja osoitti kädellään. Hänen piti hankkia minulle miehiä. Olen pian lähtövalmis. Määräys lastinottopaikasta on tullut. Lastia, guanoa, otetaan kahdesta paikasta, Huanillasista ja Chinchisaarilta, jotka ovat lähellä Perun rannikkoa.
Mies, joka oli ampunut luodin leijonan pään läpi, seisoi selin meihin, mutta tunsimme hänet sittenkin. Mr. Kelly! huusi kapteeni. Kelly kääntyi ja tuli luoksemme.
— Hyvää iltaa, sanoi Kelly. Mehän tunnemme toisemme. Mitäs herroille kuuluu? Kysymykseni onkin turha, koska näen, että elätte ja olette pirteitä kuin Pohjanmeren makrillit, ja sitten niin komeissa uusissa puvuissa! Teille, kapteeni, täytyy minun ilmoittaa, etten ole onnistunut saamaan miehiä laivaanne. Tässä on ollut tuo kapinapahanen haittana, ja sitten sekin, että molemmat asiamieheni ovat olleet kadoksissa. He olivat kapinallisia ja joutuivat kiinni. Jolleivät ole kaatuneet kahakassa, niin joutuvat varmaan seinää vasten seisomaan. Tämä kapinahan on jo ollut pari viikkoa selvä, mutta ampumaharjoituksia on Limassa pidetty harva se päivä. Huomenna kuuluu olevan viimeinen. Sen pitää päättyä ennen auringon laskua. Auttakoon pyhä Patrik niitä poloisia, jotka ovat kaatuneet seisoessaan seinää vasten, ja olkoon heidän sieluparoilleen hienotunteinen. Hyvästi nyt, kapteeni, ja te vanhat uskolliset ystävät! Jumalan kiitos, ettei välillämme ole ollut väärää sanaa eikä vähintäkään erimielisyyttä.
Michel Kelly oli siis se suuri mies, joka tarkkakätisenä ja -silmäisenä kuuluisalla revolverillaan ampui luodin leijonan kallon läpi. Nämä revolveripistoolit olivat avarapiippuiset, ja niiden ruutipanos kolme kertaa niin suuri kuin nykyisten. Tietysti luoti oli suhteellinen panokseen. Se meni kolmen ja puolen tuumaisen Florida Peach Pine -lankun läpi.
— Mihin nuorukaiset aikovat yöksi?
— Koska nyt on jo myöhä ja pimeä eikä tähän aikaan mene junaa
Limaan, vietämme yömme täällä jossakin hotellissa, sanoin.
— Täällä on vain yksi hotellintapainen, sanoi Fred.
— Siis tulette Columbiaan.
— Ettekö tarkoita Cuxhavenia, sir? sanoin.
— Cuxhavenia ei enää ole. Minä möin Cuxhavenin brittiläiseen
Columbiaan.
— Puolet Cuxhavenistahan sinä möit, isä, sanoi Teresia.
— Niin, puolethan minä vain möin. Omistan puolet laivasta, ja toisen puolen omistaa muuan yhtiö Victoriassa, joka on pieni kalastajakylä mainitsemassani Columbiassa. Laivan nimi on nyt Columbia, rekisteröity Victoriassa, jonka vuoksi se käyttää Englannin lippua. Niin kauan kun minulla on osake-enemmistö, olen kapteeni laivassa, ja on minulla kaikissa suhteissa määräämisvalta.
— Kiitos, kapteeni! tulemme Columbiaan yöksi.
Olemme taas saaneet olla "venehessä vetten päällä", nauttineet ihanasta kaakkoispasaadista sen puhaltaessa veden yli ja todenneet, että se aina puhaltelee ulos raitista henkeään tarvitsematta koskaan vetää sisään uutta. Olemme myöskin todenneet, että vanhat sananlaskut, kuten "suutari pysyköön lestissään" ja "luonto se tikanpojan puuhun vetää", pitävät paikkansa. Siis merelle, merelle, niin pian kuin mahdollista. Kapteeni Franck on pyytänyt meitä ottamaan pestin Columbiaan.
Teresia lupasi polvillaan kiittää meitä, jos toisimme Chimborazon mukanamme. Tähän vastasi suorasuinen, ehkäpä hieman kasvattamaton Mack: — Minä kannan hänet tänne, jos saan neiti Teresialta suutelon. Tähän Teresia vastasi vähän aikaa tuumittuaan: — Te saatte kaikki minulta muiskun, jos suuni kelpaa, kun vain tuotte Chimbin.
VIII.
Istuimme kaikki ruokapöydän ääressä sairaalan hotellissa, ylisisar
Helena ja Chimb pöydän toisella puolella ja me neljä sen toisella.
— Nyt, poikakullat, kun viimeinkin taas olemme yhdessä, tahdon huomauttaa, että te olette niin kuin ennenkin rakkaat poikani ja minä teidän oma Chimbinne. Kaikki kyselyt siitä mitä on tapahtunut kuluneiden viikkojen aikana, saavat molemmin puolin jäädä tekemättä. Huomispäivästä emme puhu mitään, ja koettakaamme myös olla ajattelematta sitä. Kaikkivaltias Suuri Henki hoitakoon asiat!
— Amen! lisäsi Mack.
Oli laitettu hernekeittoa Chimbin pyynnöstä. Hän oli kuullut meidän kehuvan tätä ruokalajia parhaaksi, mitä merimiehelle voi tarjota.
— Pea soup (hernekeittoa)! huudahti Mack, mutta samassa tuli sisään hengästynyt nuorukainen ja antoi ylisisar Helenalle kirjelapun, jonka tämä, vilkaistuaan päällekirjoitusta, ojensi Chimbille.
— Rakas sisar! teillähän on pari hevosta ja vaunut, tarvitsen niitä heti, sanoi Chimb.
— Vaunut ja hevoset ovat maalla hakemassa ruokatavaroita eräästä haziendasta, mutta luulen niiden pian palaavan, sanoi ylisisar Helena.
Tuossapa ne tulevat, sanoimme. Juoksimme kaikki rattaiden luoja rupesimme purkamaan kuormaa. Se oli tehty vilauksessa. Chimb riensi sisään ja toi sieltä kaksi sairaanhoitajanhattua ja punaisella ristillä merkittyä valkoista nauhaa.
— Mitä nyt? sanoi ylisisar.
— En jouda selittämään, nouskaa vaunuihin!
Me neljä emme tietysti tietäneet, mitä asia koski, mutta ymmärsimme, että jostakin erikoisesta oli kysymys. Ylisisar, joka ei ollut vanhanpuoleinen, mutta paksunpuoleinen kuten ylisisaren tulee olla, teki ristinmerkin, joka merkitsi, että täytyy alistua Kaikkivaltiaan tahtoon. Hän huokasi pari kertaa ja rupesi sitten tuumimaan, millä kurin pääsisi pakahtumatta ja halkeamatta rattaille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan aprikoida. Fred ja minä hyppäsimme rattaille ja kiskoimme käsistä, samalla kun Mack ja Charley nostivat ja tuuppasivat takaa. Chimb asettui kuskipukille, jossa oli tilaa kahdelle, ja otti ohjakset kreolipojalta.
— Minä hoidan ohjaksia, hoida sinä ruoskaa, sanoi Chimb pojalle ja hoputti hevoset heti nelistämään.
Tämä päivä oli viimeinen, jona sai ampua kapinallisia; niin oli sotaneuvosto määrännyt. Itse sodassa ei kaatunut monta miestä kummaltakaan puolelta, mutta kylläkin jälkiselvittelyssä. Ehkäpä pääasiallisesti sellaiset, joista yhteiskunta tahtoi päästä eroon, saivat heittää henkensä. "Omnia pro patria."
Selvittelypaikalla oli aamupäivinä käynyt paljon kansaa katsomassa, kuinka pienen tasavallan vähälukuista väestöä vielä vähennettiin, ja olisiko ampumapaikalle vietyjen joukossa ystäviä taikka vihamiehiä. Moni jo seinää vasten asetettu pelastui hyvämaineiseksi tunnetun kansalaisen tai jonkun mahtihenkilön väliintulon johdosta.
Tänä viimeisenä ampumapäivänä, auringonlaskuun ollessa enää puolisen tuntia, käveli kaksi miestä edes takaisin seinän lähistöllä. He olivat jo pari tuntia odottaneet elämää taikka kuolemaa. Nyt kun armonaikaa oli vain puoli tuntia jäljellä, he eivät enää uskaltaneet odottaa elämää. He ajattelivat menneisyyttään ja syyttivät kohtaloa. Upseeri, jonka toimeksi tämä hirveä ampumakomennus oli joutunut, oli hermostunut. Häntä inhoitti tämä ihmisten teloittaminen. Hän rukoili itsekseen jumalaa lähettämään jonkun, kenen tahansa, tulemaan ja sanomaan: 'Päästäkää nuo ihmisraukat!' Aurinkoa näkyi vielä vähän. Sen heijastus vanhan ruutikellarin kupariräystäästä paistoi tuomittujen kasvoihin.
— Aurinko tuli sanomaan meille hyvästi, sanoi toinen miehistä.
Se oli Kellyn veli. Toinen tuomituista, John Stonefield, pani kätensä silmiensä eteen ja sanoi: — Minun elämäni on ollut paljasta erehdystä, kyllä tietäisin, kuinka eläisin, jos saisin alkaa uudestaan.
Chimb oli suuri eläinten ystävä. Hänen sydäntään kirveli huonojen hevosparkojen ruoskiminen. Tien puolivälissä elukat seisahtuivat, eivätkä liikkuneet enää paikaltaan.
— Anna hevosten levähtää vähän aikaa ja käännä sitten kotiin päin.
Kyllä ne kotia aina jaksavat. Pidä hyvä huoli ylisisaresta.
Sitten Chimb lähti jatkamaan matkaansa juosten. Hän juoksi minkä jaksoi ensimmäisen virstan, mutta oli erehtynyt voimiinsa nähden. Toisen virstan hän vuoroin käveli, vuoroin juoksi. Kolmannen hän käveli, vähän väliä pysähtyen. Ylämaa oli nujertanut hänen voimansa. Hyväsydäminen komennusupseeri katseli viimeiset minuutit ennen auringonlaskua kiikarillaan joka taholle, toivoen vielä näkevänsä jonkun ihmisen. Hän näki jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa. Limaan päin johtavalla tiellä näkyi valopilkku, joka liikkui.
Chimbhän se oli, joka siellä ryömi kuoleman paikkaa kohti. Auringonheijastus vanhasta ruutikellarin kupariräystäästä oli sammunut, mutta nyt itse aurinko paistoi Chimbin suureen, valkoiseen hattuun, ja tämä heijastui nuoren upseerin kiikarin linssiin.
— Laskekaa kivääri jalalle. Kaksi sotilasta menköön taluttamaan taikka kantamaan tänne tuon sisaren.
Kahden sotamiehen kantamana Chimb saapui perille, huiskuttaen vaikeata liinaa. Sotamiesten laskettua Chimbin maahan, sanoi nuori upseeri: — En tarvitse selitystä, rakas sisar! Miehet ovat vapaat. Kiittäkäämme kaikki jumalaa, joka lähetti teidät ja auringon avuksemme.
Yö on jo puolessa, istumme pöydän ympärillä samassa huoneessa, josta meille tuli niin äkkinäinen lähtö muutama tunti sitten, juuri hernekeittoa pöytään tuotaessa. Entisten lisäksi on täällä nyt John Stonefield. Michel Kellyn veli erosi Chimbistä ja Stonefieldistä heidän saavuttuaan Liman kaupunkiin. Kaiketi hän on Michel Kellyn luona, joka toistaiseksi viettää yönsä Limassa, koska ei uskalla pimeän tultua olla "laitumillaan" Callaossa. Stonefield-parka on saanut kylvyn ja perinpohjaisen puhdistuksen ja istuu nyt kanssamme, puhumatta mitään. Hän on puettu sairaalan puhtaisiin vaatteisiin. Charley aikoo viedä vanhan Oxfordtoverinsa räätäliin huomispäivänä. Chimb on merkillisen pirteä siihen nähden, että on taasen käynyt ankaran puristuksen läpi. Ei ole kauan siitä, kun hän makasi ihmiskasan alla, eikä siitä, kun hän oli hautaamassa vanhempiansa. Hänen sielunsa on sähköä ja salamaa, ruumiinsa parasta terästä ja sydämensä kultaa. Lämminsydäminen sisar Helena on myös jotakuinkin kunnossa, vaikka hänelläkin oli omat seikkailunsa takanaan. Kreolipojan kääntäessä huolimattomasti hevosia olivat rattaat kaatuneet, ylisisar oli pudonnut kärryistä ja saanut itse keinotella itsensä takaisin ajopeliin. Kuultuaan ammuttaviksi tuomittujen elämänhistorian, hän sanoo koettavansa toimittaa Kellyn veljelle, joka on oikeauskoinen katolilainen, hyväpalkkaisen paikan sairaalassa, jossa hän saa käydä lähetyssaarnaajan koulun ja sitten lähteä kauaksi Andein toiselle puolelle kastamaan intiaaneja oikeaan uskoon.
Tämä on viimeinen ilta, jonka istumme vieraanvaraisessa sairaalassa. Huomenna kello kahdeksan aikana aamulla lähdemme Callaoon. Siellä on monta laivaa, joissa saamme hyvän kortteerin. Ehkä joudumme heti "Columbiaan". Uudesta ystävästämme, entisestä runnarikoirasta, on meidän myös pidettävä huolta. Chimb on ilmoittanut joka tapauksessa jättävänsä synnyinmaansa. Siis menemme kaikki viisi, ehkäpä Stonefield kuudentena, samalla laivalla vanhaan Eurooppaan.
On pidetty monta puhetta, joissa on ylistetty Perun korkeita vuoria, sen tavantakaisia kapinoita ja maanjäristyksiä puhumattakaan sen todellisesti suuresta vieraanvaraisuudesta. Fred on taannut, ettei saksalaisiin ole luottamista. Hän saksalaisena tuntee sen joukon. Mack on sanonut, että ylisisar Helena on liian paksu, jonka vuoksi pieni lähetyssaarnaretki ei olisi hullummaksi. Ylisisar on varoittanut Chimbiä kääntymästä protestanttiseen uskoon. Chimb on suudellut ylisisaren kättä ja tämä Chimbin otsaa.