Anita Sorjola

language: Finnish

ANITA SORJOLA

Kirj.

Martti Wuori

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

I

— Lyyli, nouse! Tule kuuntelemaan käenkukuntaa! On niin ihana aamu!

Asemapäällikkö Eino Kostia herätti näillä innostuneilla sanoilla vaimonsa. Hän oli juuri lähettänyt varhaisen aamujunan, ja hänen teki mieli lähteä kävelylle nauttimaan kevätpäivän hurmaavasta raikkaudesta. Pitkään aikaan ei ollut muita junia odotettavissa, ja hänen nuori apulaisensa oli juuri tullut päivystysvuorolleen.

Tuota pikaa oli Lyyli rouva jalkeilla, ja juotuaan kahvinsa he lähtivät ulos.

— Onko maailmassa kauniimpaa kuin Jumalan luonto tämmöisenä aamuna? Taivas on sininen ilman pienintäkään pilvensirpaletta, ilma aivan tuoksuu puhtauttaan, hiirenkorvalla oleva valkoinen koivikko seisoo kuin lumottuna hurmaten unesta heränneen virkeän silmän, käen kukunnan ja pikkulintujen taukoamattoman visertelyn viehättäessä korvaa. Eikös olekin, Lyyli, tämä elämän kaunein lahja ihmiselle?

— Onhan se kyllä, — vastasi Lyyli, — mutta noin hurmaantunut kuin sinä en voi kuitenkaan olla.

— Sinun luonteesi kaipaa enemmän ihmisseuraa, tiedän sen, jatkoi hänen miehensä. Mutta luonnon parissa ei satu semmoisia kommelluksia kuin usein ihmisten seurassa. Pieninkin varomaton sana tahi ajattelematon teko voi tuottaa paljon ikävyyksiä, johtaa surullisiin seurauksiin. Enkä minä halua riitaantua lähimmäisteni kanssa. Minä rakastan rauhaa, sielunrauhaa etupäässä.

He olivat kulkeneet tietä alas järvelle, joka lepäsi tyynenä, kuvastaen kalvossaan sinisen taivaan ja toisella rannalla jyrkästi kohoavan havupuita kasvavan vuorenrinteen. Sieltä juuri kuului lakkaamaton käenkukunta, nuo yksitoikkoiset, hieman alakuloiset säveleet, jotka tiesivät kertoa rakkauden riemusta ja elämän ilosta, kohta koittavan kesän toiveista.

— Tähän onneen voisi nukkua ainiaaksi, — sanoi Eino Kostia vaimolleen.

— Minut kuitenkin tuo kukunta tekee toisinaan murheelliseksi, — vastasi tämä, mutta naurahti samalla käkösen laskiessa ilkeän räkätyksen aivan kuin jotakin olisi tarttunut sen kurkkuun.

— Siinä sait, — sanoi hänen miehensä nauraen hänkin, — kun niin huonosti arvostelet käkeä. Osaa se leikkiäkin laskea.

Järven rannalla oli penkki, ja he kävivät siihen istumaan. Oli hauska katsella, kuinka kalat molskahuttelivat vettä saaden siten aikaan isoja renkaita veden pinnalle.

— Elämää, heräävää elämää sielläkin, — sanoi haltioitunut mies jälleen vaimolleen.

— Kas, sinullahan on viimeisin sanomalehti mukanasi, — huomautti yht'äkkiä rouva ja sieppasi lehden käsiinsä. — Oletko jo lukenut sen?

— En.

— Sinäpäs olet välinpitämätön. Ehkä siinä olisi jotakin meillekin.

Ja hän levitti lehden, silmäili sitä kuin etsien jotakin ja huudahti sitten:

— On kuin onkin. K—n asemapäällikön virka on nyt julistettu haettavaksi. Nyt on sinunkin koetettava onneasi. Sinä voit sen paikan saada. Sinulla on tarpeeksi virkavuosia sitä varten — muitten ansioittesi lisäksi. Kovin vanhat eivät sinne hae, vaikka se onkin likellä pääkaupunkia. Sinulle K. sitäpaitsi on kuin luotu. Seutu on kaunista, kauniimpaa vielä kuin täällä…

— Ja väkeä siellä on paljon, säätyläisiä varsinkin. Ne ovat sinua varten, — keskeytti mies.

— Totta puhuen tämä erämaa, tämä talonpoikaisympäristö alkaa jo käydä yksitoikkoiseksi. Älä pane pahaksesi, Eino, että sanon sen, — puheli Lyyli rouva ja nosti käsivartensa miehensä olkapäälle silitellen hänen päätänsä. — Minä olen ollut onnellinen täällä, olen onnellinen sinun kanssasi kahden kesken, mutta ajatteles pitkää, pitkää talvea täällä. Olemme haudattuina täällä lumikinosten alle kuukausimääriä, emme näe juuri muita kuin aseman henkilökuntaa ja nuo loppumattoman, toivottoman pitkät raiteet, joita myöten elämämme kierii edestakaisin, edestakaisin, päivästä toiseen, vuodesta toiseen yksitoikkoisesti. Sanon vieläkin: minä elän vain sinua varten ja sinä elät minua varten, koska meillä ei ole lapsia; ja me olemme onnellisia. Mutta eikö voisi olla onnea K—kin asemalla, likempänä kaupunkia, ihmisten seurassa, jotka olisivat henkisesti meitä lähempänä?

Ja Lyyli loi lämpimän katseen mieheensä ikäänkuin pyytäen vastausta.

— Olet kyllä oikeassa, — vastasi verkalleen, hiukan viivytellen Eino
Kostia. — Kenties olen liian itsekäs ja unohdan sinun taipumuksesi.

— Minä en tahdo sinulta liikaa uhrausta, mutta luulen, että sinäkin tarvitset vielä jotakin parempaa elämässä, tarkoitan sekä aineellisessa suhteessa että henkisesti virkistävässä, sillä minun seurani ei voi sinua ajan pitkään yksin tyydyttää.

— Olen ollut sinuun ja elämääni täällä kovin tyytyväinen, mutta koska kerran olet ottanut asian puheeksi, niin miettikäämme sitä. Minä en pane suoraan vastaankaan.

— Voimmehan joka tapauksessa koettaa, — taivutteli Lyyli.

— Eikähän sitä tiedä, onnistuuko meidän päästä K—n asemalle. Voi sittenkin tulla ansioituneempia hakijoita kuin minä, — rauhoitti itseään mies.

Tähän tapaan harkitsivat he kysymystä kävelymatkallaan kauan. Ja he päättivät punnita sitä siihen päivään asti, jolloin paperit olivat lähetettävät Helsinkiin. Heidän sopuisien luonteittensa vuoksi kävi kaikki hyvin rauhallisesti. Eino Kostia oli puheessaan ja käytöksessään tyyni mies, joka ei kiihtynyt mistään muusta kuin suoranaisesta loukkauksesta. Ja jos hän itse sattui ketä loukkaamaan, niin kärsi hän siitä kovin. Sen tautta hän nytkin tahtoi olla vaimolleen mieliksi, mikäli se oli mahdollista. Ja näistä avuista hänen vaimonsa kunnioitti ja arvossa piti häntä suuresti luottaen häneen kaikessa täydellisesti. Lisäksi hän rakasti miestään jo hänen ulkomuotonsakin tähden, jossa oli jotakin kaikkien naisten mielestä puoleensa vetävää. Eino Kostia oli näet pitkähkö, leveäharteinen, avokatseinen mies, jonka ääni oli tavattoman sointuva. Yksistään sillä hän jo voitti kaikki.

Samoin hänen vaimollansakin oli ominaisuuksia, jotka tekivät heidät keskenään onnellisiksi. Lyyli oli oivallinen talonemäntä, taitava käsitöitä tekemään ja selvisi vähillä varoilla talousaskareissa. Hänen herttainen, sinisilmäinen katseensa houkutteli aina hänen miehensä kiitolliseen hyväilyyn. Onni ja rauha viihtyivät siis hyvin tässä pienessä asematalossa.

Mutta mikä on ihminen, että hän niin pian voi onnensa tuhlata, rauhansa hävittää? Vähäinen oikku voi kuin tuulen pyörteessä riistää häneltä kaikki.

Seuraavana päivänä oli Lyyli ja Eino Kostian edelläkerrottu asia jo niin selvä, ettei siihen heidän mielestään enää muutosta tarvittu. Hakemuspaperien lähettämistä viivyteltiin tosin vielä, mutta kun aika tuli, pani mies ne postiin.

Ja sitten alkoi odotus, milloin ja miten asia tulisi ratkaistuksi. Asemapäällikkö itse epäili kovin, tokko ratkaisu tulisi olemaan hänelle suotuisa, mutta mielellään hän kuitenkin kuunteli vaimonsa laskelmia ja keskusteli K—n aseman oloista ja henkilöistä. Saipa lopulta Lyyli heidät yhdessä rakentelemaan tuulentupia ja viehättymään ajatuksista, kuinka hänen miehensä löytäisi uudella paikkakunnalla metsästys- ja kalastustovereita ja kuinka hän itse silloin tällöin saisi käväistä pääkaupungissa. Ja jo pelkästään nämä ajatukset saivat aikaan eräänlaisen kumouksen heidän mielessään.

Rouvan mieli oli hilpeä, hän kun oli pannut vireille tämän kysymyksen. Ei hän suinkaan ottanut asiaa kevytmieliseltä kannalta, mutta nuori luonto vaati enemmän elämää. Elämän virta veti melkein kuin itsestään häntä puoleensa. Yksitoikkoisuus, tuo alati yksi ja sama, masensi häntä, tahtoi välistä lamauttaa hänen työtarmonsakin, kuoletti hänen ilonsa ja hilpeytensä. Hän aivan pelkäsi, että hänkin puolestaan näin ikävystyttäisi miestään, jolle hän kuitenkin oli valmis uhraamaan kaikki. Sen sijaan Eino Kostia yhä edelleen tunsi eräänlaista kammoa mahdollisen muuton johdosta likemmäksi kaupunkia. Ei hän omasta puolestaan viettelyksiä pelännyt eikä hänellä ollut vähintäkään syytä epäillä mitään pahaa vaimonsa puolelta. Mutta häntä kalvoi jonkinlainen pahan aavistus. Sanalla sanoen: jos hänet nimitettäisiin K—n asemapäälliköksi, niin se nimitys tulisi jonkinlaisena kohtalon pakkona.

Se oli omituinen tunne. Mutta siitä hän ei puhunut vaimolleen mitään. Hän toivoi kuitenkin parasta vaimonsakin puolesta, jonka hän näki edessään niin kiitollisena, niin rakastettavana, niin hilpeänä kuin jos tälle olisi suotu kaikki, mitä hän hartaasti oli halunnut. Ja tämä näky tyydytti Eino Kostiaa, rauhoitti häntä ja haihdutti vihdoin hänen epäilyksensä, kun ratkaisu tuli.

Tämä ratkaisu oli todellakin hänelle myönteinen. Kun siitä hänelle tuli tieto, heittäytyi hänen vaimonsa hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki ilosta.

Jospa hän vain silloin olisi aavistanut, mitä sitten seurasi?!

II

Lyyli oli tavattoman ylpeä, kun hän uutimien takaa salinsa ikkunasta katseli ulos laiturille ja näki miehensä seisovan kaidepuiden edessä junan lähettäjän parvekkeella K—n asemalla, jonne he nyt olivat muuttaneet. Hänen miehensä oli komea nähdä suorassa sotilasryhdissään punainen asemapäällikön lakki päässä ja puhtaat valkoiset sormikkaat kädessä, jonka hän tuon tuostakin nosti ohimolleen vastaten hänelle tehtyihin tervehdyksiin. Veturi tuprutteli savua odottaen lähtömerkkiä ja laiturilla kuhisi väkeä, lähtijöitä, tulijoita, saattajia.

Monet paikkakunnan herroista olivat jo tehneet tuttavuutta uuden asemapäällikön kanssa ja tulivat nyt kättelemään häntä. Junan lähdettyä tuli kaiteiden luo myöskin eräs keski-ikäinen herra, jonka seurassa oli kaksi kasvavaa lasta, noin 12-vuotias tyttö ja häntä muutamia vuosia nuorempi poika, molemmat huomattavan hienosti puettuina, niin että paikalla arvasi heidän olevan varakkaasta kodista. Hetken puhuteltuaan asemapäällikköä herra lapsineen poistui. Lyyli näki, kuinka hänen miehensä ikäänkuin kiitellen miellyttävästi hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät tummien lyhyiksi leikattujen viiksien alta.

— Keitä nuo olivat, tuo herra ja lapset? — kysyi Lyyli miehensä tultua sisään.

— Tohtori Sorjola, piirilääkäri.

— Melkein arvasin sen.

— Ja hän pyysi itsensä ja vaimonsa puolesta, ettemme unohtaisi heitäkään, kun valitsemme seurustelupiirimme täällä.

— Hyväinen aika, he kai ovat ensimmäisiä, joiden luo on mentävä, kun alamme tehdä vieraskäyntejämme.

— Pappi ja lääkäri, — niitähän me ihmiset etupäässä tarvitsemme.

Tämän lyhyen vuoropuhelun jälkeen he olivat hetken vaiti. Sitten kysyi
Lyyli:

— Oletkos kuullut, Eino, kuka tohtorin rouva lienee syntyjään ja mistä hän on kotoisin?

— Tänään juuri kuulin sähköttäjältä, että rouva Sorjola on kotoisin Pohjanmaalta. Hänen isänsä — nimeä en muista — kuuluu myös olleen lääkäri ja tavattoman rikas, rikkaan laivanvarustajan poika kun oli.

— Senpä arvasin, — keskeytti Lyyli miehensä selityksen. — Se rouva, jolla oli kallis vesikkotakki ja jonka tänään näin nousevan junaan, oli varmasti rouva Sorjola.

— Arvasit oikein. Häntä juuri tohtori lapsineen oli saattamassa.

— Mutta eikö hän ole tavattoman kauniskin? — uteli Lyyli.

— On kyllä, sen verran kuin ehdin nähdä — jatkoi Eino. — Hän hymyilee ainakin niin hurmaavasti sekä tutuille että tuntemattomille, että väkisinkin herättää huomiota.

— Mutta ei hän mahda enää kovin nuori olla, kun heillä jo on noin suuret lapset?

— Aina te naiset, merkillistä kyllä, heti tahdotte tietää toistenne iän, vaikka visusti tahdotte oman ikänne salata, — naurahti Eino. — Siinä asiassa en voi sinua vielä tyydyttää.

— Minusta lisäksi näytti, — jatkoi Lyyli välittämättä miehensä vihjauksesta, — että hänellä oli värijauhetta kasvoillaan ja säteiden tapaisia ryppyjä silmien ympärillä.

— Kylläpäs sinä olet teräväsilmäinen, — hymyili taas hänen miehensä.

— Me naiset huomaamme paljon, mitä te miehet ette koskaan näe! — pilkkasi nyt Lyyli puolestaan.

— Paljonhan teillä on hyviä avuja, — laski Eino edelleen leikkiä. — Ja kun nyt piakkoin paremmin tutustumme Sorjolan perheeseen, niin saanemme nähdä ja kuulla enemmän.

— Kun rouva tulee kotiin, niin menemme heti sinne. Matkustiko hän kauaskin?

— Hän osti lipun vain Helsinkiin ja takaisin. Mutta sieltähän pääsee minne vain, — kuului Einon vastaus.

Siihen heidän keskustelunsa sillä haavaa päättyi. Lyyli meni talousaskareilleen ja hänen miehensä poistui asemakonttoriin.

Lyylin päässä alkoi parveilla paljon ajatuksia sen perusteella, mitä hän nyt oli nähnyt ja kuullut. Oli todellakin hauska saada tutustua tohtorinrouva Sorjolaan. Minkälainen hän muutoin lienee? Hän näytti suuren maailman naiselta. On varmaan paljon matkustellut ulkomailla, nähnyt ja kokenut paljon? Kokenut? Mitä kokenut? Olisi todellakin ollut hauska saada kuulla hänestä enemmän. Hän on varmaan saanut hyvän kasvatuksen. Meistä kauan maalla asuneista tuommoinen ylen hieno puku voi näyttää vähän harhaanvievältä, se voi herättää vääriäkin käsityksiä ihmisistä, kun emme heitä lähemmin tunne. Siksi on parasta olla päättelemättä sinne tahi tänne. Saadaan nähdä.

Ja samassa kääntyivät Lyylin ajatukset häneen itseensä. Hän alkoi vertailla itseään tohtorin rouvaan. Hän ei ollut varakkaasta kodista eikä ollut ulkomailla käynyt. Hänen isänsä oli ollut koulunopettaja ja hän oli koko ikänsä asunut pienessä maaseutukaupungissa. Käymältä vain oli Helsingissä ollut. Ja paremmin hän oli tähän asti maalla viihtynytkin, vaikka nyt oli tullut jonkinlainen elämän kaipuu, halu päästä ihmisten pariin, kun olo yksinäisellä rautatieasemalla oli alkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut semmoisia sukulaisia ja tuttavia, joiden luokse olisi sieltä voinut matkustaa jonkun viikon vierailulle.

Hän ja hänen miehensä eivät siis olleet mitään "hienostoa". Eino tosin oli luutnantin poika, mutta vanhemmat olivat kuolleet, ja kun ei ollut varoja jatkaa lukuja pitemmälle, hän oli antautunut rautatiealalle, jossa menestyi hyvin. Varsinkin oli hänen säntillisyytensä ja muutonkin moitteeton käytöksensä hankkinut hänelle esimiesten suosion.

Mutta kuinka oli heidän tästä lähin selviydyttävä niissä uusissa oloissa, joihin he olivat joutuneet, varsinkin koska paikkakunnalla oli enimmäkseen hyvin sivistynyttä ja varakasta hovi- ja huvilayleisöä, joiden seurasta oli vaikea kieltäytyä, kun nämä kerran halusivat heihin tutustua. Tuskin auttoi muu kuin olla mukana vain.

Näin lohdutteli nyt itseään Lyyli-rouva odotellessaan heidän käyntiään tohtori Sorjolan luokse.

III

Ja se tapahtuikin pian.

Tohtorin asunto oli vain noin neljänneskilometrin päässä asemalta. Hänellä oli oma, muhkea huvilansa, kaksikerroksinen rakennus lehtipuiden keskellä ja penkereiden ympäröimänä, joissa kasvoi ruusuja, dahlioita ja fuksioita… Kaikki oli hyvin hoidettua huolellisesti haravoituja hiekkakäytäviä myöten.

Ja kun Lyyli ja hänen miehensä astuivat sisään, niin heitä hämmästytti varsinkin salin tyylikkäiden, vanhanaikuisten, kullattujen huonekalujen komeus ja seinillä riippuvien maalausten kauneus ja loisto. Tämä kaikki melkein mykistytti heidät, jopa heistä tuntui siltä kuin huvilan sisustus olisi tietänyt kertoa sen asukkaiden luonteen kylmyydestä, eräänlaisesta ylemmyydestä muihin kuolevaisiin verrattuna, vaikka saattoikin otaksua, että nuo mykät esineet olivat vain perintöä kuolleilta esivanhemmilta ja saattoivat johdattaa tekemään vääriä päätelmiä niiden nykyisistä omistajista.

Niin olikin asianlaita. Tohtori ja hänen rouvansa tulivat vieraitaan vastaan kädet ojossa ja lausuivat heidät mitä lämpimimmin tervetulleiksi, mikä synnytti heti koruttoman, teeskentelemättömän, ystävällisen tunnelman. Eikä aikaakaan, niin tuntui kaikista niinkuin he olisivat olleet vanhoja, hyviä tuttavia. Heti näki, että tohtorinrouva oli tottunut seuraihminen, talonsielu, joka piti ohjaksia kädessään, mutta silti näyttämättä, että hänellä oli ylivalta. Hän oli vilkas ja puhelias, kun sitävastoin hänen miehensä oli harvasanaisempi, näyttipä välistä hiukan umpimieliseltäkin, paitsi silloin, kun joku kuivan huumorin höystämä lause pääsi hänen suustaan. Mutta Lyyli-rouva heti pani merkille, että tohtorin kättely oli luja, ja sitä hän piti suoran, uskollisen, luotettavan luonteen merkkinä. Samoin oli tohtorin katse vilpitön ja rakastettava, vaikk'ei pieniä, harmaita silmiä paljoa näkynytkään silmälasien takaa. Muuten hän ei ollut mikään kaunis mies, sillä kasvot olivat laihat ja luisevat kertoen paljosta työstä.

Yleinen alkajaiskeskustelu sujui vilkkaasti, ja kun kahvi oli tuotu sisään, niin puhelu kävi yhä tuttavallisemmaksi. Herrat istuivat pienen tupakkapöydän ääressä, jonne heille oli tuotu punssia, rouvat taas juttelivat vieretysten sohvassa. Kaikista oli yhdellä iskulla tullut todellakin mitä läheisimmät ystävät. Ja kun tohtorinrouva huomasi, että hänen miehensä kohotti punssilasin ja sanoi asemapäällikölle, että hän varmasti vanhempana saattoi esittää veljenmaljan niinkuin vanha pohjoismainen tapa vaatii, niin tarttui tohtorinrouva samalla Lyylin käteen ja vei hänet herrojen seuraan vaatien, että heidän kaikkien piti juoda yhteinen veljenmalja ja jättää arvonimet pois. Se tapahtuikin yleisen riemastuksen merkeissä ja lasia kilistäen. Ristiin rastiin kuuluivat nimet Lyyli ja Osmo, Anita ja Eino.

— Anita ja Eino, se ei kuulu pahalta, — sanoi tohtorinrouva herättäen yleistä naurua. Mutta samalla hän avasi heidän komean Steinway-flyygelinsä kannen ja kääntyi Lyylin puoleen.

— Lyyli, sinä laulat varmasti? Laula jotakin, niin minä säestän.

— Minulla ei ole: lauluääntä vähääkään, — vastasi Lyyli ujosti ja poistui sohvalle istumaan.

— Mutta sinä, uusi ystäväni Eino? Sinulla on kieltämättä kaunis barytoni sointuvasta äänestäsi päättäen. Annapas meidän kuulla sitä.

— Metsäkarhu ei mörise tämmöisen valioyleisön läsnäollessa, — laski
Eino leikkiä kääntyen poispäin.

Sille vastaukselle hymyili vain Anita ja sanoi samalla miehelleen:

— Mene sinä tuonne sohvalle pitämään seuraa Lyylille sillä aikaa, kun minä soitan. Ja sinä, Eino, jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, — ota tuoli ja istu vähän matkan päähän minusta joko taakseni tahi viereeni. Minä soitan teille sitten Chopinin Nocturnen.

Kaikki tapahtui Anitan käskyn mukaan. Hän oli saanut miehensä poistumaan Lyylin luo, ja hänen hurmaavan hymynsä ja käskevän katseensa edessä Eino painui istumaan hänelle osoitetulle tuolille.

Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana koko soiton ajan. Chopinin Nocturne Anitan soittamana oli todellinen konserttinumero. Mutta samalla Eino hellittämättä imeytyi katseellaan Anitan kauniiseen profiiliin, otsakiehkuraan, joka lipui tämän otsalle, pieneen jalkaan, joka silloin tällöin painoi pedaalia, ja hermostuneesti liikahtaviin polviin, jotka kahisuttivat silkkihametta kuin jotakin salaperäisesti kuiskaten.

Samoin kuunteli Lyylikin ahneesti soittoa hymyilyllä vain vastaten tohtorin lyhyihin lausahduksiin soiton aikana. Mutta yhtä ahneesti seurasi hän myöskin miehensä katsetta, joka ilmaisi hänelle hyvin paljon. Hän näki paikalla, että Eino ihaili tohtorinrouvaa, mutta huolissaan hän ei siitä kuitenkaan ollut. Hän tunsi miehensä hyvin. Paljoa enemmän epäilytti häntä sen sijaan Anitan käytös, joka ilmeisesti todisti, että tämä oli ensi silmänräpäyksestä mieltynyt hänen mieheensä. Omituinen tunne valtasi hänet, tunne, josta hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Mutta kun siinä oli jotakin rumaa, niin karkoitti hän sen heti. Ja kun Anita soittonsa lopetettuaan jälleen yhtä luontevan teeskentelemättömästi puhutteli heitä kaikkia, haihtui tuo ruma ajatus kokonaan.

Hänhän oli onnellisessa avioliitossa Einon kanssa ja yhtä onnellisilta näyttivät myöskin — ainakin ensi näkemältä — tohtori ja hänen rouvansa. Heistä kaikistahan juuri oli tullut parhaimmat ystävät. Ja tämän ystävyyden tuli särkymättä kestää. Eikä hän itse ainakaan tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa aihetta semmoiseen, mikä voisi himmentää heidän välejään. Se, että Anita oli ikäänkuin ihastunut Einoon, saattoi olla vain jonkinlaista suurenmaailman naisen kohteliaisuutta, jommoista hän myöskin oli osoittanut Lyylille itselleen koko ajan.

Tämän vierailun jälkeen syntyi, niinkuin tavallista on ensi tutustumisen johdosta, molemmilla tahoilla arvostelua uusista tuttavista. Matkalla kotiin kysyi Lyyli ensimmäiseksi mieheltään:

— Mitä sinä heistä pidät? Eino vastasi suoraan:

— Lääkäristä hyvin paljon. Mies, jossa ei näy vilppiä olevan.

— Entäs rouvasta?

— Vaikea vielä sanoa. Mutta kyllä osaa käyttäytyä ja viehättää. Tuntee kaikki keinot.

Miehensä sanoihin yhtyi täydellisesti Lyyli. Hän oli tyytyväinen Einon vastaukseen, joka hänestä tuntui suoralta ja vilpittömältä.

Ja he palasivat tyytyväisinä asemalle.

* * * * *

Heidän lähdettyään tohtori Sorjolan huvilasta oli rouva jäänyt salin ikkunan eteen seisomaan ja katselemaan heidän jälkeensä. Ja hän seisoi siinä kauan, ääneti, sanomatta miehelleen mitään, tuijotti vain poistuvien jälkeen.

Tohtori oli mennyt huoneeseensa, jonka ovi oli auki saliin, ja huomattuaan vaimonsa yhä seisovan äänettömänä paikallaan hän alkoi viheltää. Näin hän teki aina, kun joku ajatus oli herännyt hänen päässään, ajatus, jota hän kuitenkaan ei tahtonut toiselle ilmaista. Varsinkin oli hän umpimielinen, jos jokin asia alkoi häntä kiusata, asia, josta hän itse ei ollut täysin selvillä. Tässä tapauksessa hän kuitenkin aavisti jotakin, ja hänen vihellyksensä sai iloisemman sävyn. Hän katsahti silloin tällöin saliin puuhatessaan edelleen huoneessaan ja näki vaimonsa yhä seisovan paikallaan ajatuksiinsa vajonneena ja hypistellen nenäliinaansa. Silloin tohtorin vihellys kiihtyi vieläkin nopeammaksi.

Mutta samalla hänen rouvansa tempautui irti paikaltaan aivan kuin olisi unesta herännyt ja kulki kiireesti salin poikki sisähuoneisiin. Tohtori kuuli vain vaimonsa mennessään puolikovaa sanovan:

— Aina se viheltää kuin kyytipoika.

Tämän kuultuaan tohtori alkoi nauraa hihittää hiljaista äänetöntä naurua. Nämä hänen vaimonsa sanat ilmaisivat hänelle paljon sen lisäksi, mitä oli huomannut vaimonsa ilmeistä ja eleistä. Melkein kiusallaan huusi hän sentähden vaimolleen salin ovelta:

— Kuule, Anita, eikö tuo Lyyli ollutkin herttainen rouva?

— Oli, — kuului yksikantainen vastaus.

Kiusallaan ei tohtori puhunut enää muuta. Palasi jälleen työhuoneeseensa hiljaa nauraa hihittäen.

IV

Viikon kuluttua, niinkuin "suuren maailman" tapa vaatii, tulivat tohtori Sorjola ja hänen rouvansa vastakäynnille Kostian ja hänen vaimonsa luo asemalle.

Oli kaunis, lämmin kesäpäivä, ja he istuivat ulkona asemapäällikön pienessä puistikossa, josta saattoi, amerikkalaisessa keinussa liekutellen ja puitten takana piilossa ollen, katsella elämää asemalaiturilla junien seisoessa asemalla. Virvokkeita nauttien he puhelivat paikkakunnan kauneuksista, joita rouva Sorjolan mielestä oli tavattoman paljon.

— Varsinkin miellyttää minua tie järvelle ja sen ympäri, — kertoi rouva ihastuneena. — Sinne minä ajan usein autolla — ohjaan sitä itse, — ja ensi kerralla teidän täytyy tulla mukaan, Lyyli ja Eino. Yhdessä paikassa on ihan kuin pientä alppimaisemaa: tie kulkee korkean vuoren kuvetta, toisella puolen painuu järveen äkkijyrkkä äyräs, toisella taas nousee kuusien peittämä vuori niin pystyyn, että vain ryömien ja puitten oksista kiinni pidellen pääsee ylöspäin. Ja sieltäkös ylempää sitten on kaunis näköala yli saarien ja salmien! Tämä puisto kuuluu erääseen vanhaan, nyt asumattomaan herraskartanoon, jossa vain käärmeet ja sisiliskot, sen kivilouhikoissa, viihtyvät ja päivää paistattavat. Sinne vien teidät ihan ensi tilassa.

— Hauskaan seuraan siis, käärmeitten ja sisiliskojen luo, huomautti tohtori kuivalla huumorillaan.

— Aina sinä, Osmo, käännät sanani toisinpäin. Minä tarkoitin tietysti sitä mäenrinnettä, josta on se kaunis näköala, — selitti Anita. — Me otamme voileipiä ja pulloja mukaan, ja vietämme oikein hauskan päivän, sillä aikaa kun sinä puoskaroit toimessasi.

Anitan vastapistolle naurettiin ja tohtori itse hihitti sille myös. Nämä aviopuolisot käyttivät nähtävästi usein tämmöistä leikillistä puhetapaa, joka ei heitä eikä muitakaan loukannut, mutta erikoista lämpöäkään ei heidän väleissään ilmennyt. Sen saattoivat Lyyli ja Eino sinä päivänä panna merkille.

— Ratsastatko, Lyyli? — kysyi sitten Anita.

— Minulla olisi sinullekin ratsu.

— Valitettavasti en, — oli Lyylin vastaus.

— Mutta Eino osaa varmasti? — kääntyi Anita tämän puoleen ovelasti kyllä ensin käytettyään hänen vaimoaan sisäisten aivoitustensa väliasteena.

— Huonosti, huonosti, — vastasi asemapäällikkö. — Nuorempana kyllä opettelin ja osasin vähän.

— Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, päätteli Anita. — Me siis lähdemme yhdessä ratsastamaan. Se on päätetty.

— Se on päätetty, — hihitti jälleen tohtori humoristisesti ja painoi kämmenensä pöytään.

— Minkä Anita päättää, se on tapahtuva. Hieman hämillään kääntyi Anita silloin Lyylin puoleen, huomattuaan käyttäytyneensä hiukan epähienosti, ja kysyi:

— Ei suinkaan Lyyli pane vastaan?

— Hyvänen aika! Einohan saa tehdä, mitä tahtoo, — hämmentyi nyt
Lyyli, varsinkin kun tuli lisänneeksi: — Eihän siinä mitään pahaa ole.

Anitan diplomaattinen taito selvitti tilanteen. Hän rupesi puhumaan ratsustaan, satulastaan ja amatsoni puvustaan, joka oli ollut pitkän aikaa käyttämättä syystä, ettei hänellä ollut ketään hauskaa toveria ratsastusmatkoilleen. Ensiksikään ei Osmo rakastanut ratsastusta ja toiseksi ei hänellä ollut aikaakaan, kun aina oli toimessa, milloin kotona, milloin pitkillä matkoillaan sairaiden luo. Välistä niihin kului toinen puoli päivää. Eikä yölläkään aina saanut rauhassa nukkua. Kummako sitten, että hän oli noin laiha.

— Lääkäri on olevinaan, eikä osaa itseään sen paremmin hoitaa.

Jälleen remahti tämän johdosta nauru, johon tohtori itse otti osaa kuivalla hihityksellään.

— Sinussapa onkin minulla tarpeeksi hoitamista, — tuli lause Osmon suusta, — mutta kun hän huomasi vaimonsa punastuvan, hän lisäsi kohteliaasti: — Ja siitä hoidosta minulla on pelkkää kunniaa.

Tähän leikinlaskuun vierailu päättyi. Tohtoria pyydettiin puhelimeen, hänen oli lähdettävä kotiin. Anitakaan ei jäänyt, vaan seurasi mukana. Hyvästeltäessä hän sanoi Einolle:

— Olet siis valmis lähtemään kanssani ratsastamaan, kun minä pyydän?

Einon ei auttanut muu kuin myöntyä, vaikka hän ei siihen ollut erittäin halukas. Ikäänkuin jotakin virhettä silitelläkseen lisäsi silloin Lyyli:

— Tietysti Eino tulee mielellään. Ainahan hän voi täällä järjestää virka-aikansa sen mukaan.

Ja tohtori lähti rouvineen. Lyyli ja Eino katselivat jonkin aikaa toisiinsa. He olivat päässeet näkemään vähän enemmän uusien tuttaviensa elämää, aavistamaan heidän sisäistä, sielullista elämäänsä. Oli mielenkiintoista saada nähdä sitä vieläkin enemmän.

V

Harva se päivä, etteivät nämä uudet ystävykset sen jälkeen tavanneet toisiansa, — mikä olikin luonnollista, kun rautatieasema oli paikkakunnan keskus, sen sydän, josta ja jonne elämä virtasi.

Eräänä päivänä nähtiin siellä Anita ratsunsa selässä kauniissa mustassa amatsonipuvussa, joka somisti häntä tavattomasti. Hän odotti Eino Kostiaa, jolle hän itse oli hankkinut ratsun. Mies oli kyllä vastahakoisesti luvannut lähteä ratsastamaan, mutta nyt hän oli aivan ihastunut, kun näki Anitan. Siinä oli jotakin harvinaista nähtävää ja hänen itserakkauttaan mairitteli se, että tohtorin kaunis rouva tahtoi ratsastaa hänen seurassaan. Mutta ihastunut oli myöskin Anita, kun näki Einon ratsun selässä. Tämän komea ryhti veti katsojien silmät puoleensa, ja kun pari laski ratsut ravaamaan tietä pitkin, niin kääntyivät kaikki katsomaan heidän jälkeensä. Pian he kuitenkin katosivat tieltä nousevaan pölypilveen.

Anita ajoi järvelle päin, sinne, josta hän oli puhunut. Siellä oli hänen lempipaikkansa, joka hänen oli näytettävä Einolle. Ja sen hän teki sitä mieluummin, kun kuuli, että Eino ihaili luontoa enemmän kuin mitään muuta.

Kun he olivat saapuneet tuolle "pienelle alppimaisemalle", niin esitti Anita, että heidän oli laskeuduttava alas hevosen selästä lepäämään, sillä heidän oli tullut vari, ja kuusikossa oli vilpoinen istua ja katsella auringon paisteessa päilyvää tyyntä, kirkasta järveä.

Niinpä hyppäsikin Eino ensiksi maahan ja sitoi ratsunsa puuhun kiinni. Senjälkeen riensi hän Anitan luo auttamaan häntä pois satulasta. Anita kokosi pitkän hameensa laahuksen toiselle käsivarrelleen, laski toisen käsivartensa Einon kaulaan ja heittäytyi rentonaan hänen povelleen ja sitten maahan seisomaan. Eino tunsi Anitan kuuman hengityksen poskellaan ja huomasi, ettei Anita pitkään aikaan hellittänyt käsivarttaan hänen kaulastaan. Mutta Anitan ratsu alkoi rimpuilla, ja Einon oli se sidottava toiseen puuhun.

Kun se oli tehty, esitti Anita, että heidän oli noustava maantieltä ylemmäksi rinteelle, sinne, missä näkyi iso sammaltunut kivi. Sen kupeelta oli paras näköala järvelle karsittujen puitten välitse avautuvaa kujannetta pitkin. Ja Anita tarttui Einon käsivarteen, nojaten siihen, Einon auttaessa häntä nousemaan mäkeä ylös.

Mutta muutaman askeleen perästä Anita horjahti. Hän oli astunut jollakin lailla vinosti, niin että toinen jalka oli nyrjähtänyt. Hän pääsi kuitenkin omin voimin ja Einoon nojaten ylös osoittamalleen paikalle. Sinne he kävivät istumaan. Siinä oli paksu vihreä sammalikko kuin luotu loikomista varten, ja siitä saattoi pitkälläänkin nähdä järvelle. Kuusen oksat loivat varjoisan katoksen, ja oksien lomitse siinsi korkea, sininen taivas. Pikkulinnuilla lienee ollut lepohetki siihen aikaan päivästä, kun ei paljon sirkutusta kuulunut, mutta orava hyppeli vikkelästi oksalta toiselle karisuttaen aina välistä kuivia rikkoja maahan. Harmaita, vanhan parran tapaisia hetaleita riippui puitten kyljissä, ja keltaisen ruskahtavaa pihkaa tihkui kuusenrungoista. Ilma oli ihana hengittää. Anita oli heittäytynyt selälleen kädet pään alle, ja Eino loikoi kyljellään poltellen savuketta.

Yht'äkkiä lensi järveltä päin kaksi varista, jotka alkoivat rumasti vaakkua nähtyään kahden ihmislapsen loikovan heidän asuinsijojensa läheisyydessä.

— Hyi, kuinka pelästyttivät! — huudahti Anita ja kiepsahti istualleen, mutta alkoi samassa luisua sammalikkoa myöten alemmaksi rinnettä. Eino tarttui hänen käteensä ja koetti auttaa häntä entiselle paikalle, mutta Anita nyrpisti kasvojaan ja sanoi, että hän tunsi kipua vasemmassa nilkassa, jonka äsken oli nyrjähyttänyt.

— Ehkäpä sitten lähdemme heti kotiin? — esitti Eino.

— Emme ihan vielä, — vastasi Anita. — Tahdon kotvasen levähtää. Saanko panna pääni polvellesi, niin ei minun tarvitse pitää käsivarsiani pääni alla?

— Luonnollisesti, — vastasi Eino.

Melkein odottamatta tätä suostumusta oli Anita laskenut päänsä Einon polvelle saaden samalla kiinni hänen kädestään, jonka painoi huulilleen.

— Kiitos, — kuiskasi Anita.

— Hyvänen aika, — pääsi Einon huulilta, aivan kuin hän olisi hävennyt, että nainen suuteli hänen kättään.

Puhe ei ottanut sujuakseen. Oli kuin olisi jotakin kireätä tullut heidän välilleen, vaikka Anita silloin tällöin loi ihastuneen katseen Einoon, ikäänkuin ihmetellen hänen kylmää suhtautumistaan. Toinen taas puolestaan ajatteli: "Mitähän Lyyli sanoisi, jos tämän näkisi? Ja tohtori? Hän varmaan vain nauraa hihittäisi tapansa mukaan".

Anita huoahti:

— Ei, kyllä meidän täytyy sittenkin lähteä. Osmo saa panna kylmän kääreen nilkkani ympäri.

Eino oli heti valmis. Ja hän auttoi Anitaa alas mäkeä tämän melkein riippuessa hänen käsivarressaan.

— Etkö jaksaisi kantaa minua? — sanoi Anita. — Koskee niin astuessani.

— Koetan.

Ja loppumatkan alas hevosien luo Eino todellakin kantoi Anitaa tämän lujasti kierrettyä käsivartensa Einon kaulaan. Näytti kuin Anitasta olisi ollut nautinto riippua siinä silmät puoliummessa, kuin nukkumaisillaan.

Kun he olivat tulleet ratsujensa luo, kysyi Eino:

— Mutta ehkä minun pitäisi käydä hakemassa auto? Tuskinpa voit nyt enää ratsastaa kotiin.

Anita vakuutti kuitenkin voivansa, käyköön kuinka tahansa. Ja Eino auttoi hänet satulaan pannen toisen kämmenensä Anitan jalan alle ja tukien häntä toisella kädellään. Satulaan päästyään Anita huo'ahti:

— Tämä lysti on siis lopussa!

— Valitettavasti se päättyi näin ikävästi, — myönsi Eino ja hyppäsi ratsunsa selkään.

Paluumatka kävi nopeasti. Eino ajoi aivankuin hän olisi ajanut jotakin pahaa pakoon, ja hänestä tuntui kuin Anita olisi ollut häneen tyytymätön. Mutta hänhän tiesi, että oli ollut hyvin kohtelias Anitalle, tehnyt kaikki, mitä tämä vaati. Samalla hän tunsi kuitenkin, että Anita osoitti häntä kohtaan melkein liiallista suosiota. Ja Eino tuskin salasikaan itseltään, että tohtorin rouva oli häneen kovin mieltynyt. Tämmöistä aivan kouraantuntuvaa rakkauden ilmaisemista ei hän ollut vielä koskaan elämässään kokenut. Mutta missäpä hän siellä sisämaassa olisi joutunut tekemisiin tämmöisen suurenmaailman naisen kanssa, joka ehkä odotti häneltä heti taipuvaisuutta, sanoisiko, yritteliäisyyttä lemmenseikkailuissa. Ehkäpä Anita suorastaan piti häntä tyhmänä hölmönä. Mutta Anitahan tunsi hänen vaimonsa, ja että hän rakasti Lyyliään, sen saattoi Anita nyt hyvin nähdä. Tästä oli Eino ylpeä sekä omasta että Lyylin puolesta. Hän oli aivan erinomaisella tuulella saapuessaan kotiin ja kertoi kaikki vaimolleen mitään salaamatta.

Yhdessä he sitten pahoittelivat Anitalle sattunutta onnettomuutta, mutta toivoivat hänen pian parantuvan.

VI

Kun Anita Einon saattamana tuli ratsastusretkeltään kotiin, oli hänen miehensä poissa sairaskäynnillä. Einon lähtiessä. Anita sanoi:

— Osmo saa hieroa nilkkaani, kun tulee kotiin, — jos niin tarvitaan.
Minä panen toistaiseksi kylmän kääreen jalkaan ja käyn vuoteeseen.
Käykää nyt kuitenkin minua katsomassa, ettei minulle tule kovin ikävä.

Seuraavana päivänä tulikin jo Lyyli. Anita oli edelleen vuoteessa ja luki Guy de Maupassantin romaania "Bel-Ami" [Armas ystäväni].

— Tämän kirjailijan seurassa ei kuole ikävään, — hän sanoi ja vastasi sitten Lyylin kysymykseen kuinka hän voi:

— Kun tiedustelin Osmolta, joko minä kohtakin saan luumätää jalkaani ja kuolen, niin ajatteles, mitä se lurjus vastasi?

— No?

— "Ei rikkaruoho koskaan maailmasta katoa".

— Leikillään hän sen vain… — lohdutti Lyyli hymyillen. — Ei siis pitänyt nyrjähdystä vaarallisena.

— Nauraa hihitti vain ilkeästi, — jatkoi Anita, — ja määräsi minut olemaan viikon päivät vuoteessa.

— Pianhan se viikko kuluu. Me käymme joka päivä sinua tervehtimässä,
Eino ja minä, — tyynnytti Lyyli.

— Teidän pitää käydä molempien, — ilostui Anita. — Sinulla on niin rakastettava mies, Lyyli. Meidän oli kovin hauska eilen. Elän vain muistoissa.

— Eino kertoi minulle. Hän valitti sinulle sattunutta onnettomuutta, — lausui Lyyli vuoroonsa.

— Niinkö? Ihanko totta? Hän siis tunsi ainakin myötätuntoa, ehkäpä sääliä minua kohtaan? — kyseli Anita melkein hermostuneesti.

— Tietenkin. Sehän on luonnollista, — vastasi Lyyli ihmetellen. —
Miksi sinä noin kysyit?

— Niin, niin. Einohan on niin herttainen mies. Minä pidän hänestä paljon, paljon.

— Minä pidän myöskin kovin paljon Osmosta, — lausui Lyyli vastakohteliaisuudeksi.

Näytti kuin Anita olisi nyrpistänyt nenäänsä kääntäessään päätään seinään päin. Mutta heti hän käänsi takaisin kasvonsa Lyyliä kohti ja jatkoi:

— Minä olin niin iloinen eilen, kun sain ratsastaa. Täällä ei ole ketään, jonka seurassa oikein viihtyisi. Täällä on kuolettavan ikävä. Siksipä olenkin niin tyytyväinen, kun te muutitte tänne. Nyt voi elää toivossa.

Lyyli ihan hämmästyi.

— Hyvänen aika, Anita, — sanoi hän. — Mitä sinulta puuttuu? Sinullahan on kaikki, mitä maailma voi tarjota: kaunis, rikas koti, kunnollinen, työteliäs mies, kaksi herttaista lasta, joiden hyväksi voit elää, eikä huvituksia sinulta puutu, vaikka matkustaisit ulkomaille, milloin sinua vain haluttaa.

— Mutta minä olen sairas, — tokaisi Anita Lyylin suureksi ihmeeksi.

— Mikäs sinua sitten vaivaa? — kysyi tämä arkaillen aivan kuin olisi odottanut jotakin suurta salaisuutta.

— Minua vaivaa spleen, — sanoi Anita. Lyyli oli vaiti kuin kysymysmerkki. Ja kun hän ei kysynyt sen enempää, niin Anita jatkoi: — Englantilaisilla on tämä oma sanansa tuolle taudille. Se on sielun tauti. Se on jonkinlainen kalvava kaiho, omituinen mielenmasennus, jonka pohjana varmaan on elämään kyllästyminen, ikävä ihmisseurassa, kaipuu kotiin — sinne, mistä on maailmaan tullut, "suureen hiljaisuuteen", niinkuin Ibsen sanoi. Se on siis parantumaton tauti. Ei. Yksi keino, yksi ainoa keino vain on sen parantamiseksi.

Lyyli ei kysynyt, vaan odotti ääneti jatkoa.

Hetkisen kuluttua Anita jatkoi:

— Arvaapas, mikä keino se on?! Lyyli kysyi pelokkaasti kuiskaten:

— No?

— Se on revolverin kuula otsaan, — kuiskasi Anita takaisin.

— Herra Jumala! — huudahti Lyyli. — Mitä sinä tuommoisia puhut?

Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Hän kumartui Anitan yli ja suuteli häntä tämän kietoessa kätensä Lyylin kaulaan.

Kun Lyyli jälleen oli istuutunut paikalleen, jatkoi Anita:

— Sinä olet onnellinen, Lyyli. Minä ihan kadehdin sinua.

Lyyli vastasi siihen:

— Niin kyllä, Anita! Minä olen onnellinen. Olen tähän asti ollut onnellinen.

Seurasi kotvasen äänettömyyttä. Näytti kuin Anita olisi jäänyt miettimään sanoja "tähän asti". Näytti siltä myöskin, kuin Lyyli olisi katunut sanoneensa nuo sanat, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, että nyt oli tullut väliin jotakin, joka rikkoi hänen onnensa. Siksi hän lisäsi:

— Ja minä toivon, että saan olla onnellinen edelleen.

Mutta nyt hänestä tuntui, että hän vain oli pahentanut asiaa, kun hän huomasi Anitan äsken sanoneen kadehtivansa häntä. Noita sanojahan saattoi tulkita taaskin joksikin salaviittaukseksi. Sen tautta hän tarttui Anitan käteen ja puristi sitä lämpimästi.

Ja Anita hymähti hänelle vain ystävälliseksi vastaukseksi. Kotvan kuluttua hän jatkoi taas:

— Nyt olen paljastanut sinulle sydämeni, Lyyli. Nyt näet, kuinka huono ihminen minä olen.

— Älä puhu noin, älä puhu noin, — oli kaikki mitä Lyyli sai säälitellen sanotuksi.

— Tahi sanoisinko onneton ihminen? — korjasi Anita sanansa.

— Tuo on vain luulottelua, — lohdutteli Lyyli. — Tai ehkäpä sinä vain tekeydyt semmoiseksi? Olen kuullut sanottavan, että se usein on pelkkää teeskentelyä. Silloin on muka mielenkiintoisempi toisten ihmisten silmissä.

Tuo ei ollut viisaasti sanottu. Se oli melkein epäkohtelias huomautus
Anitalle, mutta tämä ei siitä välittänyt, naurahti vain ja lausui:

— Samaa olen minäkin välistä kuullut sanottavan, mutta harva tämän asian oikein ymmärtää. Tämä tämmöinen "spleen" on kuitenkin ollut niin sanoakseni vuosisadan tauti, joka on kulkenut läpi Europan. Oletko lukenut koskaan Byronia?

Lyyli pudisti päätään:

— Häpeä sanoa, en.

No, — jatkoi Anita, — ei sinun tarvitse sitä hävetä. Hän oli muutoin suuri englantilainen runoilija, enkä minäkään ole alkukielellä hänen teoksiaan lukenut. Mutta minun isoisälläni oli kirjastossaan suuri paksu kirja. Se oli suorasanainen ranskankielinen käännös lordi Byronin Don Juanista. Ja siinäkös tuo kaunis, vaikka ontuva, seikkailunhaluinen mies paljasteli oman sydämensä surkeutta ja muun ihmiselämän viheliäisyyttä. Tuo runoilija kuuluu olleen sen "spleenin" isä. Koska siitä syntyi kulkutauti, niin ei suinkaan se ole aina niinkään teeskentelyä ollut — yhtä vähän kuin influenssa meidän aikoinamme.

— Paljonpa sinä oletkin lukenut, — ihmetteli Lyyli häveten vähätietoisuuttaan Anitan rinnalla. — Minä kyllä lueskelen kaikkea, mitä käsiini sattuu, ja paljonhan sitä ikäni varrella on sattunutkin. Mutta alkaapa sitä jo ikääkin olla, niin että harmittaa, kun tahtoisi vielä olla nuori ja elää, elää iloisesti. Katsopas noita säteitä silmieni ympärillä, Lyyli! Ne eivät ennusta hyvää. Kohta on minun lystini lopussa. Ja siitä se "spleen" pääasiallisesti johtuu. Minä tahtoisin kuitenkin, niinkuin sanoin, vielä elää, elää, elää. On niin kauheata ajatella, että kerran joutuu matojen syötäväksi.

Ja Anita käänsi päänsä seinään päin salatakseen, että kyynel kiilsi hänen silmissään.

Lyylin tuli kovin sääli Anitaa.

— Ei puhuta tämmöisistä asioista, — sanoi hän. — Sinä olet kyllä vielä tarpeeksi nuori, terve ja kaunis; koko elämä, voi sanoa, on sinulla vielä edessäsi. Matkusta ulkomaille haihduttamaan ikävääsi!

— Sen teenkin, kun tulee syksy, — sanoi Anita, — ellei täällä ihmeitä tapahdu.

— Mitä ihmeitä? — naurahti Lyyli… Mutta siihen ei Anita enää vastannut.

— Nyt sinun sitten pitää kertoa jotakin itsestäsi, — käänsi hän puheen toisaanne. — Minä olen puhunut suuni puhtaaksi, mutta sinä olet vaiti ja salaat kaikki tunteesi minulta. Mitäs ystävättäriä me sitten olemme?

— Kun ei minulla mitään salaisuuksia ole, Anita kulta. Minä olen ihan tavallinen ihminen. Lapsia ei minulla ole.

— Mistä syystä? — keskeytti Anita. — Ei vain ole Jumala antanut. He nauroivat molemmat.

— Lisäksi, — jatkoi Lyyli, — osaan vähän ruokaa laittaa ja käsitöitä tehdä. Ja mieheni on minuun tyytyväinen. Enkä minä kadehdi ketään. Sanotaan, että se on kovin proosallista, mutta mitäs luonteelleen voi. Jokainen on semmoinen, miksi Luoja on luonut. Ja minä olen onnellinen, niinkuin sanoin.

— Molemmat siis onnellisia, miehesi ja sinä?

Nämä Anitan sanat olivat kuitenkin enemmän kysymys kuin vahvistus Lyylin puheelle. Hän, Anita, oli koettanut kaikin keinoin, syrjäteitä, päästä tunkeutumaan ystävättärensä ja hänen miehensä sydämen elämään, mutta tämän pitemmälle ei hän päässyt.

— Molemmat olemme onnellisia, — oli Lyylin vakuuttava vastaus.

— Se on kovin, kovin harvinaista nykyään, — huoahti Anita ja käänsi yhtäkkiä puheen toisaanne:

— Jahka minä pääsen jalkeille taas, — sanoi hän, — niin menemme yhdessä Helsinkiin. Minä pyydän sinut ja Einon Alppilaan päivällisille. Osmo tietysti ei jouda tulemaan mukaan, — hän muutoin ei tule koskaan minun seurakseni piiriään ulommaksi; — ja me ajamme sinne autolla. Tulettehan?

Lyyli kiitti, mutta nousi samalla paikaltaan. Hän käsitti, että Anita jo tahtoi olla yksin. Ja itsekin hän halusi mennä kotiin. Hänen aivojaan askarruttivat kaikenlaiset oudot ajatukset Anitan tämänpäiväisten puheitten johdosta. Ja ystävättären luonne tuntui hänestä hyvin omituiselta. Siitä hän ei ollut ollenkaan selvillä. Kuinka herttaisen miellyttävä olikaan Anita heidän ensi käynnillään! Ja nyt? — Tämä päivä oli tuottanut hänelle pettymyksen, vieläpä semmoisen, joka johtui sisäisistä syistä, ei mistään tilapäisestä oikusta tai pahan tuulisuudesta. Sen huomasi Lyyli selvästi, sillä ulkonaisestihan Anita oli kohtelias ja ystävällinen kuin aina.

Melkein alakuloisena kulki Lyyli asemalle. Hän päätti kuitenkin, ettei miehelleen kertoisi likimainkaan kaikkea, mitä Anita oli hänelle puhunut. Anita tosin ei ollut kieltänyt sitä, mutta Lyyli käsitti, että se voi olla ystävättären salaisuutta, joka hänen, Lyylin, oli pidettävä omana tietonaan, sillä eihän Anita toki liene tarkoittanut asian saattamista Einon korviin. Muutenkin Anitan paljastukset olivat niin omituisia, ettei Lyyli halunnut niistä sen enempää keskustella.

Hän toi siis vain terveiset Anitalta Einolle. Tämän kysymykseen, mitä uutta sinne kuului, Lyyli vastasi:

— Kaikenlaista, vaikkei mitään erikoisempaa. Juteltiin vain, niinkuin naisten on tapana, joutavista asioista. Voithan sinäkin käydä Anitaa katsomassa, jos haluttaa, — vaikka huomenna.

Eino ei vastannut mitään. Ja Lyyli oli siihen tyytyväinen.

Yksin jäätyään heittäytyi Anita selälleen ja otti Bel-ami'n taas käsiinsä. Mutta hänen katseensa kääntyikin ensin ikkunaan päin ja pysähtyi siihen. Hän vaipui ajatuksiinsa saaden omituisen tylyn ilmeen kasvoilleen. Häntä näkyi jokin asia harmittavan, niin että hän melkein kiristi hampaitansa. Mutta sitten hänen ilmeensä vähitellen muuttui, kävipä melkein tyytyväiseksi, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat selvinneet ja hän päässyt voitolle jossakin sisäisessä ottelussa. Ja lopuksi hän päästi helpoituksen huoahduksen ja nosti taas romaanin eteensä.

Samassa tulivat hänen molemmat lapsensa ulkoa kotiin kolistellen jalkojaan portailla ja sitten eteisessä. He syöksyivät äitinsä huoneeseen ja alkoivat kertoa hänelle jotakin, jota tämä kuitenkaan ei halunnut kuulla, vastaten heille vain: — Hyvä, hyvä!

Kun lapset tämän huomasivat, kääntyivät he ovelle päin poistuakseen.

Silloin huusi Anita heidän jälkeensä:

— Menkää ensin ruokasaliin juomaan kahvia, sitten saatte mennä yläkertaan omalle puolellenne tahi minne haluatte.

Lapset tottelivat.

Äiti pääsi rauhassa lukemaan romaaniaan.

VII

Siitä päivästä lähtien oli Anita omituisen uhman vallassa.

Miks'ei hänkin vielä voisi olla onnellinen? Vaikkapa hetken vain.
Vastustukset, esteet hän kyllä pystyisi voittamaan lujalla tahdollaan.

Hän otti yöpöydältä käsipeilinsä ja katseli kasvojaan. Kohenteli otsalle valunutta tukkaansa ja käänteli päätänsä. Näin aamupäivällä eivät piirteet olleet yhtä edulliset kuin muuten, päivemmällä, kun hän oli laittautunut ja pukeutunut. Sitäpaitsi hän ei ollut oikein hyvin nukkunut edellisenä yönä sen keskustelun jälkeen, mikä hänellä oli ollut Lyylin kanssa.

Katsellessaan itseään kuvastimesta hän muisti, ettei hän ollut enää kaikkein nuorimpia joutuessaan naimisiin Osmon kanssa. Hän oli valinnut kauan, kun ei kukaan oikein tositeolla ollut uskaltanut häntä lähestyä. Varakkaana ei hän tahtonut kelle tahansa vaimoksi mennä eikä kuka tahansa, hänen kauneutensa tähden ja peläten rukkasia, yrittänytkään pyytää häntä. Lisäksi hän oli paljon oleskellut ulkomailla, ja siten kuluivat vuodet, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden ikäraja jo oli aivan silmien edessä. Silloin sattui tohtori Osmo Sorjola hänen isävainajansa viransijaiseksi, ja heistä tuli pari. Nyt oli hänellä jo kaksi noin isoa lasta, hän itse oli n.s. vaarallisessa iässä. Kauheata ajatella!

Anita loikoi leposohvallaan, kipeä jalka lastoissa, odottaen; että Lyyli sinäkin päivänä tulisi tervehtimään. Mutta kului tunti, kului toinen, eikä ketään kuulunut. Hänen miehensä oli mennyt sairaitaan katsomaan ja hän oli yksin kotona. Tuli ikävä.

Miehensä keppiin nojaten Anita liikkasi tämän vastaanottohuoneeseen, jossa puhelin oli, ja soitti asemalle. Pyysi tavata asemapäällikköä. Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuuli tämän äänen. Lisäksi hän sai kuulla, että Lyylin oli täytynyt muutamaksi tunniksi matkustaa kaupunkiin ja että tämä oli pyytänyt häntä, Einoa, tiedustelemaan Anitan vointia. Itse oli aikonut käydä Anitaa tervehtimässä, jahka hänen työvuoronsa oli päättynyt.

Se oli ilosanoma Anitalle. Hän ilmoitti suoraan olevansa kauheasti ikävissään ja ilostuvansa suuresti, jos Eino tulisi. Juuri sitä hän oli toivonut.

Hän heittäytyi jälleen leposohvalleen ja alkoi punoa sotajuonta. Oli tehtävä hyökkäys, vaikka hyvin varovainen alussa. Mutta ei niinkään. Hänhän oli ratsastusretkellä jo tarpeeksi osoittanut Einolle rakastavansa häntä. Ehkäpä oli syytä osoittaa välinpitämättömyyttä, kylmyyttä — noita naisten tavallisia temppuja. Mutta sekään ei ollut paikallaan. Hän tunsi, ettei millään lailla halunnut saada Einoa loittonemaan hänestä, jos syntyisi väärinkäsitystä, varsinkin koska hän nyt hyvin tiesi ja tunsi Lyylin ja Einon hyvät välit. Parasta siis oli antaa asiain kehittyä luonnollista menoaan. Hän arvasi kuitenkin jo, ettei tämäkään mies ollut enää välinpitämätön häntä kohtaan. Ja mikäpä mies kestäisi, jos hänelle kerran vapaaehtoisesti tarjotaan kaikki?!

Kun Eino sitten tuli, niin oli Anitasta nautinto saada loikoa hänen edessään leposohvalla ja koettaa viehättää häntä kaikin tavoin, puheellaan ja käytöksellään. Hän tarvitsi Einon apua jos mihin, varsinkin semmoiseen, missä tuli kysymykseen hänen sijoittelemisensa mukavammin sohvalle. Ja hän otti semmoisia asentoja, että mies saattoi ihailla hänen kaulaansa, rintaansa, vyötäisiään, pohkeitaan, ja toivoi saavansa kuulla jonkun mairittelevan sanan, joka olisi lohduttanut häntä hänen kalvavassa kaihossaan, elämäntuskassaan.

Mutta Eino ei ollut tottunut sellaiseen. Hän oli saita mairittelemaan. Ylistelyä tuli niukasti. Hän oli säntillinen, "korrekti", käytöksessään, suhtautui hyvin kunnioittavasti Anitaan. Ja se melkein suututti rouvaa.

Tämä menettely oli kuin jatkoa siihen, mitä oli ratsastusmatkalla tapahtunut. Eikä Anita ollut sen pitemmälle päässyt. Nyt hän otti Einolle kertoakseen ulkomaanmatkoistaan ja seikkailuistaan siellä. Ja hän päätyi vertaamaan täkäläisiä herroja sikäläisiin. Heillä siellä on älyä, henkeviä kun ovat puheessaankin, eivät ole kylmiä, ymmärtävät vähimmänkin viittauksen.

Se oli jo koko lailla kouraantuntuvaa, jopa niin, että he nauroivat molemmat.

— Tässä on hyvin opettavainen kirja siinä suhteessa, — sanoi silloin
Anita ja osoitti romaaniaan. — Sinun pitäisi se lukea.

— Minä välitän hyvin vähän romaaneista, — lausui Eino, — eikä minulla ole paljon aikaa lukemiseen. Todellisuus, elämä itse on useimmiten romaania ihmeellisempi, ihanampi.

— Sinäpä sen sanoit, — ihastui Anita, — nyt sanoit aivan oikein. Ja meidän on tämä todellisuus elettävä — kaikkien, kun siihen kerran tilaisuus tarjoutuu.

— Minä tarkoitan luontoa, — sitä minä rakastan intohimoisesti, — jatkoi Eino.

Anita käänsi päänsä toisaanne pettyneenä. Hetkisen kuluttua hän lausui:

— Tyhmää, äänetöntä, sielutonta luontoa! Kuinka voi rakastaa intohimoisesti sitä, joka ei vastaa intohimoisesti toisen rakkauteen? — kysyi Anita ihmeissään ja huoahtaen.

— Minä voin, — puolusti itseään Eino, — sillä se on puhdasta rakkautta.

— Se ei ole rakkautta ollenkaan, se on vain ihailua. Ei puhuta sitten siitä, — lopetti äkkiä Anita.

Mutta itsekseen hän vieläkin ajatteli:

— Kyllä minä sinut joskus opetan.

Hän alkoi valittaa asentoaan, hänen jalkansa väsyi:

— Auta minua edes istumaan vähän korkeammalle, — sanoi hän ojentaen kätensä Einolle.

Tämä nousi, kumartui Anitaa kohti ja tahtoi auttaa häntä, käsivarresta. Mutta tapansa mukaan Anita heitti käsivartensa Einon kaulaan kohottautuakseen.

Samassa hän näki miehensä seisovan huoneen ovella:

— Tulee kuin varas yöllä, — lausui Anita säpsähtäen ja huomasi Einon punastuvan.

Tohtori hihitti vain tavallista hiljaista nauruaan ja astui kattelemaan
Einoa, joka oli vähän hämillään.

— Eino hoitaa täällä sinun tehtäviäsi, — huomautti Anita vapaasti.

— Terve tuloa, — sanoi Osmo Einolle. — Sehän on hauskaa, niin minä pääsen siitä rasituksesta, — hihitti hän. Ja Einokin nauroi sille leikinlaskulle.

Mutta Anita pani nuo sanat melkein pahakseen eikä osannut muuta sanoa kuin:

— Kuule, Eino, pane tuo merkille ja paina hyvin mieleesi. Osmo antaa sinulle vapaat kädet.

— Puoskaroida, — lisäsi tohtori muistaen Anitan hänen lääkärin ammatistaan käyttämiä sanoja.

Mutta tuossa vihjauksessa oli samalla niin paljon salaista ilkeyttä, että Anita katsoi parhaaksi olla vaiti. Hän punastui vastoin tavallisuutta, sillä hän ymmärsi, että kärki oli tähdätty häneen eikä Einoon, eikä hän pystynyt puolustautumaan. Jos aviopuolisot olisivat olleet kahden kesken, niin Osmo varmasti olisi saanut kuulla kunniansa.

Onneksi soi samalla puhelin vastaanottohuoneessa ja tohtori poistui sinne.

Siinä kuulet, Eino, mitä kaikkea minun on kärsittävä, — huoahti Anita väräjöivällä äänellä. — Jospa sinä uusi, herttainen ystävämme, voisit, — ei, tahtoisit, aioin sanoa, — tahtoisit lohduttaa minua.

Eino oli kovin hämillään. Hän ei tietänyt oikein mitä sanoa. Melkein kangertaen tulivat sanat hänen suustaan.

— Hyvänen aika, Anita! Teen mitä voin.

— Sinä voit kaikki. — Ja näin sanoessaan loi Anita intohimoisen katseen Einoon, joka sitä melkein pelästyi. —

Hän oli kuullut puhuttavan vampyyreista, verenimijöistä, hillittömistä naisista, joissa on pahaa verta, ja jotka väkisinkin kietovat miehet pauloihinsa, pakoittavat heidät alistumaan tahtoonsa. Oliko siis Anita semmoinen? Nyt ainakin näytti siltä. Ja ennenkuin hän ehti ajatella ajatuksensa loppuun, hypähti Anita ylös, kiepsahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä nopeasti kuiskaten samalla:

— Toisen kerran saat kuulla kaikki.

Tohtori oli lopettamaisillaan puhelinkeskustelunsa. Anita liikkasi jälleen leposohvalleen, ja Eino seisoi kuin puulla päähän lyötynä paikallaan katsellen levottomana ympärilleen.

Osmo palasi takaisin.

— Eino odottaa saadakseen sanoa sinulle hyvästi, — lausui Anita miehensä sisääntultua, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Niin, — sanoi vain Eino ja melkein kiirehti ulos. Hän pelkäsi pahinta. Hän luuli, että Anita saisi aikaan jotakin, mikä rikkoisi heidän hyvät välinsä. Kiusallaankin saattoi Anita näyttää miehelleen, että hän uskalsi vaikka mitä.

Paljon oli näin selvinnyt Einolle. Varsinkin tohtorin ja hänen vaimonsa välit. Mutta kaikesta tästä ei hän uskaltanut puhua Lyylille mitään. Ei ainakaan toistaiseksi.

Mutta kuitenkin tuntui hänestä kuin Anita olisi lumonnut hänet, noitunut hänet. Kotiin astuessaan valtasi hänet vähitellen tunne, ettei hän tuosta painajaisesta pääsisi. Se alkoi vetää häntä puoleensa, häntä, joka ei koskaan ennen ollut sellaisissa seikkailuissa ollut.

Miks'ei? ajatteli hän ensin, mutta muisti vaimonsa; hänen kävi sääli Lyyliä, joka oli niin puhdas, tahraton, uskollinen hänelle. Mutta miten päästä irti kaikesta? Yksi keino saattoi vain olla. Jos Anita kerran saisi tahtonsa läpi, niin silloin tulisi varmasti rauha heidän välilleen. Tuollainen riihaton luonne ehkä ei tarvinnut muuta. Ja kuka sen tietää, ehkä se jo loppuu tähänkin. Ehkä se oli vain rajumyrskyn puuska, joka talttui samalla kun oli alkanut. Oli odotettava, katsottava, mitä aika toi mukanaan.

Ja hän rauhoittui jo kun oli palannut asemalle ja ryhtyi puuhaamaan heidän pienessä puutarhassaan. Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin kaupungista, mutta omat kotiolot haihduttivat hänen mielestään vähitellen kaikki sen päivän tapahtumat, jotka tuntuivat todellakin jonkinlaiselta omituiselta unelta, harhakuvalta, varsinkin kun hän muisti, minkä hyvän, ehjän vaikutelman heidän ensimmäinen tutustumisensa Sorjolan perheeseen oli häneen ja hänen vaimoonsa tehnyt. Molemmat he olivat olleet kovin iloisia silloin, semminkin Lyyli, joka juuri kaipasi seuraelämää ja jonka hyväksi hän oli uhrautunut hakiessaan tälle asemalle. Mutta nyt oli hänellä tämmöinen salaisuus sydämellään, josta hän ei tahtonut vaimolleen hiiskua sanaakaan, ettei loukkaisi häntä, rikkoisi kaikkea, etupäässä sitä onnea, joka edelleen vielä heidän kesken, heidän talossaan niin kauniina vallitsi.

Kun Lyyli sitten palasi kaupungista, oli Eino tavattoman iloinen, aivan kuin hän ei olisi vaimoaan pitkään aikaan nähnyt. Lyyli melkein ihmetteli, että hänen Einonsa oli noin iloinen saadessaan hänet takaisin. Siksipä hän kysyi:

— Mitä hauskaa tohtorilta? Hauskaa ei Eino kuitenkaan sanonut tietävänsä. Kaikki oli muka ennallaan. Anita vain leposohvalla, sen sijaan että edellisenä päivänä oli ollut vuoteessa. Mutta kun Lyyli tiedusteli Anitan mielialaa, niin ei Einon auttanut muu kuin lyhyesti viitata rouvan hermostuneisuuteen, josta Lyylikin nyt myönsi olevansa selvillä eilisen käyntinsä jälkeen. Mutta kumpikaan ei tiedustellut toiselta yksityisseikkoja, kun kumpaisellakin oli omat salaisuutensa tohtorin rouvaan nähden. Eino ei malttanut kuitenkaan olla mainitsematta tohtorin pisteleviä vihjauksia. Ja he olivat edelleen varmoja siitä, että jotakin kieroa oli noiden aviopuolisoiden väleissä, jotka syrjästä katsojasta näyttivät nuhteettomilta.

— Kuka tietää, minkälaista elämää Anita oli ennen naimisiin menoaan viettänyt, — arveli Lyyli.

— Hm! — sanoi vain siihen Eino, joka itsekseen oli miettinyt samaa asiaa.

— Ehkäpä Osmon silmät olivat auenneet vasta hänen naimisiin mentyään, — lausui Lyyli vielä hetken kuluttua.

Mutta siihen heidän keskustelunsa päättyi. Itsekseen he jatkoivat kuitenkin arvelujaan, mutta salaperäiseksi jäi heille vielä Sorjolan perhe.