Anna Hallman: 3-näytöksinen perhekuvaus

ANNA HALLMAN

3-näytöksinen perhekuvaus

Kirj.

KUSTAA WILKUNA

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1922.

HENKILÖT:

 HERRA HALLMAN, entinen tehtailija.
 ROUVA HALLMAN, hänen vaimonsa.
 ANNA HALLMAN, heidän tyttärensä.
 HERRA EKMAN, apteekkari.
 SOHVI, Hallmanien vanha perhepalvelija.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Vaatimattomasti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Perällä kaksi
ikkunaa. Niiden edessä pitkä, valkoiseksi maalattu pinnasohva kulunein
kultauksin. Sohvan edessä pöytä ja muutamia tuoleja samaa tyyliä.
Oikeassa peränurkassa vanhanaikainen, kahden istuttava keinutuoli.
Siellä täällä muutamia kasveja ja seinillä joitakin muotokuvia.
Vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä uuni. Oikealla yksi ovi.
Etummainen vasemmanpuolisista ovista auki, toiset kiinni.
Oikeanpuoleinen ikkuna auki.

ROUVA HALLMAN, täyteläinen, harmaatukkainen nainen, silmälasit nenällään, istuu sohvankulmassa ja parsii sukkia. Hänen edessään pöydällä käsityökori ja vieressään kasa sukkia.

Vasemmalta kuuluu keittiöastiain kalinaa.

ROUVA HALLMAN (puhuen koroitetulla äänellä vasemmalle). Sohvi! Onko
Sohvi siellä?

SOHVI (vasemmalta). Mitä niin?

ROUVA HALLMAN. Sohvipa kurkistaa keittiön akkunasta, joko Anna ja apteekkari palaavat järveltä.

SOHVI (hetken kuluttua). Hui hai! Ei näy jälkeäkään. Taikka — malttakaas, tuolla taitaa apteekkarin vene olla — tuolla saaren rannassa. Niin onkin — ja ne ovat itse menneet saareen.

ROUVA HALLMAN. Olisivat joutuneet sieltä kahville. Ja kohtahan Annan on aika mennä postikonttoriinkin.

SOHVI (yhä vasemmalta). Kyllähän meidän neiti virastaan huolen pitää. Ja kahvi pysyy kyllä tuossa hellalla lämpimänä. Mutta jos rouva haluaa, niin minä tuon jo rouvalle ja patruunalle.

ROUVA HALLMAN. No jospa Sohvi tuo meille kupin.

(Vasemmalta kuuluu kahvikuppien kalinaa, minkä jälkeen Sohvi, noin viisikymmenvuotias, täyteläinen, vasenta jalkaansa hiukan ontuva nainen, tulee kahvitarjotinta kantaen esille).

SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Jopahan ne nyt vastakihlatut malttavat niin lentämällä sieltä palata, varsinkin tällaisena päivänä. Kun ilmakin on kuin maitovelliä.

ROUVA HALLMAN. Niin, nythän se vasta oikein keväältä tuntuu.

SOHVI. Mutta arvaako rouva, mitä minä äsken ajattelin, kun näin niiden menevän rantaan?

ROUVA HALLMAN. No mitä Sohvi sitten ajatteli?

SOHVI. Ajattelin vain, että liika hyvän rouvan tuo apteekkari saa meidän neidistä.

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka Sohvi nyt sellaista! Eikö apteekkari ole hyvä mies?

SOHVI. Miksei, onhan se hieno mies ja taitaa rikaskin olla ja onhan se minunlaisellenikin niin höyli, mutta sittenkin minusta tuntuu, että Anna-neidin olisi pitänyt saada vieläkin parempi. Sanoinhan minä jo neidin ollessa pikku tyttönen — eikös rouva muista? — että siitä tulee professorin tai senaattorin rouva.

ROUVA HALLMAN (hymyillen). Niin, Sohvihan on aina ollut niin kiintynyt
Annaan. (Ottaen kahvia) Mutta Sohvipa käskee pappaakin kahville.

SOHVI (raottaen varovasti oikeanpuolista ovea). Patruuna on hyvä ja tulee juomaan kahvia.

HERRA HALLMAN (oikealta). Ihan heti.

SOHVI (painaen oven jälleen kiinni ja alentaen ääntänsä). Mitä ihmeessä tuo patruuna nykyään niin ahkerasti kirjoittelee?

ROUVA HALLMAN. Hän piirustaa. Jotakin konetta.

SOHVI. Yhyy. Sillä on ajatukset aina niissä tehtaissa ja koneissa. Mutta eiköhän olisi patruunan sydänvialle parempi, että hän tällaisena päivänä lepäisi tuolla ulkona päiväpaisteessa. (Menee vasemmalle, mutta pysähtyy ovelle.) Mutta mitäs minun pitikään sanoa? Niin, päivällisen laittoon olisi tarvittu siirappia, mutta se on lopussa. Ja vehnäjauhot ovat myöskin vähissä.

ROUVA HALLMAN (tehden levottoman eleen). Täytyy hakea kaupasta.
Vastakirjahan on kai siellä ruokasalissa.

SOHVI (viivytellen). Mutta — kauppias sanoi viime kerralla, että laskuun ei anneta, ennenkuin entiset ostokset on maksettu.

ROUVA HALLMAN (kyyneliä vastaan taistellen). Täytyy kai sitten tulla ilman toimeen, sillä maksamaan me emme kykene, ennenkuin korkeintaan ensi viikon lopulla. (Puhkeaa itkuun) Hyvä Jumala sentään, kuinka alentavaa tämä on! Ja Sohvillekin on palkka maksamatta — kuinka pitkältä ajalta se nyt oikein onkaan?

SOHVI. Sitä asiaa ei nyt rouvan pidä suinkaan sydämelleen ottaa! Pyh kaikkia! Hätäkös minulla tässä on. Ja jos lie jotakin pikku saatavaa, niin mikä kiire sillä on. Sen ehtii kyllä nuori herra maksaa, kun virkaan pääsee. Ei rouvan pidä semmoisia jonninjoutavia surra!

ROUVA HALLMAN (puolittain itsekseen). Kun se olisikin ainoa surtava! (Äkkiä eloisammin ikäänkuin ajatuksiaan peittäen) Mutta kuinka tämä elämä näinä vuosina olisikaan ilman Sohvia ollut tukalaa! Kun edes joskus voisin palkita Sohville ansion mukaan!

SOHVI. Siitä ei kannata puhua! Vähäkös minä aikoinani olen herrasväen hyvyyttä osakseni saanut. Taitaapa tämän aikaisilla palvelijoilla olla säästökirjat takanaan niinkuin minulla. Mutta nyt lähden kuitenkin sinne kauppaan ja tuon kuin tuonkin mitä talossa tarvitaan. (Menee vasemmalle, josta hänen puheensa edelleen kuuluu.) Mokomakin kitupiikki kauppiaaksi! Kyllä sekin kieli pitkällä hääräsi patruunan ympärillä silloin kuin patruuna oli täällä kaikki kaikessa, mutta nyt — nyt sillä on rintaa olevinaan.

ROUVA HALLMAN. Mutta ei pidä Sohvin häntä nyt mitenkään vain loukata.

SOHVI (vasemmalta). Rouva on vain huoleti.

(Vasemmalta kuuluu ovenkäynti.).

ROUVA HALLMAN (yksin, laskien kädet helmaansa ja tuijottaen eteensä). On hyvä, että tässä on edes Sohvin kaltainen ihminen. Ja että Anna pääsee hyviin naimisiin. Mutta Reino, Reino — ja pappa tuulentupineen!

HERRA HALLMAN (kädessään muutamia papereita tulee oikealta. Hän on ylpeäryhtinen mies, tukka ohentunut ja harmaa. Voimakkaasti heiluttaen papereita kädessään). Huraa! Huraa!

ROUVA HALLMAN (hämmästyneenä). Mutta mitä nyt, pappa? Mitä sinulle on tapahtunut?

HERRA HALLMAN (kävelee hetkisen innostuneena edestakaisin ja istahtaa sitten pöydän ääreen, laskien paperit pöydälle ja ottaen kahvia). Työni on lopussa. Nyt alkaa revanchin — ei, ei revanchin, vaan restauration suuri aika.

ROUVA HALLMAN. Mitä, pappa, oletko sinä saanut keksintösi valmiiksi?

HERRA HALLMAN (siirtäen kahvikupin syrjään ja levittäen paperit vaimonsa eteen). Kas siinä!

ROUVA HALLMAN (papereita silmäillen). Koneita ja koneosia, joista minä en ymmärrä tämän taivaallista.

HERRA HALLMAN. Mutta pian — sanokaamme: vuoden päästä alat ymmärtää. Kun entinen tehtaani Reinon johdossa ja nimissä alkaa uudelleen käydä — alkaa uudelleen puksuttaa savua korkeasta piipustaan, niin silloin ymmärrät. Ja silloin ymmärtää moni muukin, että vanha kanto on ruvennut jälleen vesomaan.

ROUVA HALLMAN. Nämä piirustukset siis —

HERRA HALLMAN. Ovat uutta naulatehdasta varten, niin. Siinä on — mutta ehkä olisi asia pidettävä salaisuutena, kunnes Reino on ehtinyt hankkia (piirustusta osoittaen) tuolle patentin sekä saanut haltuunsa minun entisen tehtaani.

ROUVA HALLMAN (katsoen tutkivasti miestään). Pappa kulta, sinä siis uskot saavasi patentin keksinnöllesi?

HERRA HALLMAN. Että sellaista kysytkään! (Terävästi) Sinä oletkin ehkä pitänyt työtäni — noin vain ajankuluna, tuulentupana?

ROUVA HALLMAN (säikähtyen). Tuulentupana! Eihän nyt toki, kuinka sinä sellaista!

HERRA HALLMAN. Minusta on vain välistä tuntunut, että sinä ja Anna — kuinka nyt sanoisinkaan — suhtaudutte minuun hieman kuin lapseen.

ROUVA HALLMAN. Mutta rakas Eemil, tuo on silkkaa kuvittelua.

HERRA HALLMAN (vetäen paperit eteensä). Voipa olla.

(Äänettömyys).

ROUVA HALLMAN. Juothan toisen kupin kahvia?

HERRA HALLMAN. Kiitos, ei nyt.

ROUVA HALLMAN (arasti). Sinä siis aijot hakea patentin tuolle keksinnölle?

HERRA HALLMAN. Niin, ja tulen sen myöskin varmasti saamaan.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, tunnethan sinä alasi. Ne ovat siis uusia naulatehtaan koneita varten nuo piirustukset?

HERRA HALLMAN (innostuen). Ovat, ja ne ovat koneita, jotka pätevät. Sillä tiedäpäs — (äkkiä itsensä hilliten), mutta parasta on pitää asia toistaiseksi visusti salassa.

ROUVA HALLMAN. Minultakinko? Ethän nyt toki minun peljänne levittävän salaisuuksia, jotka niin läheltä koskevat meitä.

HERRA HALLMAN. En, en, suo anteeksi, Katri. Tiedänhän tärkeimpienkin asiain säilyvän sinun huostassasi kuin kassakaapissa. No niin, tiedäpäs siis, että näissä piirustuksissa esitetty kone kykenee samalla voimalla ja samassa ajassa valmistamaan kaksinkertaisen määrän lankanauloja kuin mitkään tähänastiset naulakoneet.

ROUVA HALLMAN. Mutta onko se mahdollista?

HERRA HALLMAN. Kas, kas, taas minä näen silmissäsi tuon saman ilmeen, että kaikkea sinä, ukko parka, kuvitteletkin!

ROUVA HALLMAN. Mutta oletpa sinä, Eemil, tänään epäluuloinen! Mitään sellaista minulla ei tullut mieleenkään. Minä vain ihmettelin, että onko sellainen kone lainkaan mahdollinen. Tiedäthän, etten minä näistä asioista paljonkaan ymmärrä.

HERRA HALLMAN. No niin, mutta sen sinä kuitenkin ymmärtänet, että teknillinen kehitys ei tunne mitään rajoja. Eihän ole pitkä aika siitä, kun nauloja valmistettiin käsin, yksi kappale kerrallaan. Mikä huikea hyppäys siitä eteenpäin olivatkaan nykyisin käytännössä olevat koneet. Mutta oliko kehitys määrätty siihen pysähtymään? Eipä suinkaan! Tämä minun keksintöni on taas yksi askel eteenpäin, kunnes joku toinen vuorostaan menee jälleen askelta pitemmälle. — Niin, Katri, hetki on tullut, jolloin vanha Hallman astuu taas kolostaan esiin ja kaikki ne, jotka näinä alennuksen päivinä ovat häntä pistäneet, saavat nähdä. Ajattele: kone, joka samassa ajassa ja samalla voiman menetyksellä valmistaa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin mitkään muut naulatehtaat! Kai ymmärrät, mitä ennätystä se merkitsee teollisuuden kilpakentällä?

ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä, — mutta —

HERRA HALLMAN. Mitä mutta?

ROUVA HALLMAN. Kuinka saada tuo kaikki käyntiin? Sinun nimesihän —

HERRA HALLMAN. On palanut, tarkoitit sanoa. Niin kyllä, mutta meillähän on Reino. Häneen olen koko ajan pannut kaiken toivoni.

ROUVA HALLMAN (välittömästi). Pappa parka! Ettet sinä vain odottaisi liikoja Reinolta.

HERRA HALLMAN (närkästyneesti). Kuinka niin liikoja?

ROUVA HALLMAN (vältellen). Niin vain, että — jospa häneltä puuttuisi siihen kykyä.

HERRA HALLMAN. Mutta sitä minä en epäile ollenkaan. Onhan hän minun poikani — minun ja sinun.

ROUVA HALLMAN. Jospa hän olisikin yksin sinun poikasi!

HERRA HALLMAN. Mitä sillä tarkoitat?

ROUVA HALLMAN. Niin hän olisi perinyt yksinomaan sinun liikemieskykysi.

HERRA HALLMAN. Kuinka, Katri! Vähäksytkö sinä ehkä omaa osuuttasi pojassamme?

ROUVA HALLMAN. Arvelen vain, että Reinon musikaaliset lahjat, jotka ovat minun sukuni perintöä, eivät ehken olisi hänelle eduksi tuolla uralla.

HERRA HALLMAN (huojentuneesti). Sitäkö vain! Mutta voisiko se liikemiestä mitenkään vahingoittaa, jos hän joutohetkinään kykenee viuluun tarttumaan tai iloisessa seurassa lauluksi pistämään? Päinvastoin. Kuinka monta viihtymyksen hetkeä se olisi minullekin elämäni varrella valmistanut, ellen olisi ollut niin kokonaan vailla musikaalisia lahjoja.

ROUVA HALLMAN (ajatuksissaan). Voihan olla niinkin. Muistelin vain velivainajaani.

HERRA HALLMAN. Hm, ei kai häntäkään musiikki hunningolle vienyt, vaan liian iloinen ja nautinnonhaluinen luonne.

ROUVA HALLMAN. Niin, mutta nuo ominaisuudet olivat siihen kuitenkin jonkinlaisena johdattimena. Lauluveikkojen iloinen elämä, tiedäthän, vieroitti hänet kokonaan opinnoista. Nyt on Reino alun aikain kuulunut ylioppilaskunnan laulajiin —

HERRA HALLMAN. Mutta eihän se ole häntä opinnoista vieroittanut.

ROUVA HALLMAN (viivytellen). Suokoon Jumala, ettei niin olisi.

HERRA HALLMAN. Sinä puhut hyvin kummallisesti, Katri. Tiedätkö Reinon elämästä Helsingissä ehkä jotakin muuta kuin — kuin minä?

ROUVA HALLMAN (pelästyen). En, en, pappa kulta! Joskus vain tulee mieleeni kaikenlaisia aavistuksia.

HERRA HALLMAN. Hm, te naiset ette koskaan pääse niistä aavistuksistanne!

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka usein meidän aavistuksemme sentään osuvat oikeaan.

HERRA HALLMAN. Ehkä joskus, mutta ei ainakaan tässä tapauksessa. Reinon opinnothan ovat edistyneet tasaisesti ja tänä kevännä päättää hän neljännen vuosikurssinsa teknillisessä korkeakoulussa. Hm, tiedätkö, Katri, minulla myös on aavistukseni. Että nimittäin Reino ilmestyy piakkoin kotiin vasta leivottuna insinöörinä.

ROUVA HALLMAN. Sinä todellakin luulet —

HERRA HALLMAN. Niin, tänä aamuna, kun odotuksestani huolimatta en taaskaan saanut häneltä kirjettä, juolahti se äkkiä mieleeni. Poika on päättänyt meidät yllättää. Niin, niin, sitä tämä pitkä vaikeneminen varmastikin tietää. Reinolla onkin aina ollut taipumusta tuollaisiin veitikkamaisuuksiin. (Rouva peittää nenäliinalla silmänsä). Mutta mitä, Katri? Itketkö sinä? Todellakin — onko tässä jotakin itkemisen syytä vai?

ROUVA HALLMAN. Ei, ei, pappa. Mieleni vain heltyi muistellessani, kuinka herttainen hän noine pikku veitikkamaisuuksineen oli poikasena.

HERRA HALLMAN. Niin oli. — Kuinka nopeasti vuodet sentään vienevät. Tuntuu kuin olisi ollut eilen, kun hän vielä polvellani kiipeili. Ja nyt jo insinööri siinä tuokiossa. Insinööri Reino Hallman. Hm! (Sytyttää sikarin ja nousee kävelemään). Syksyllä, syksyllä on tehtaani jälleen käynnissä, jos kaikki käy laskelmieni mukaan. Ja miksei kävisi, kun miehen tahto kerta niin määrää. Mikä nautinto nähdä jälleen savupiipusta, jonka huipulta minä kerran, tehtaani juuri valmistuttua, niin voitokkaana ympäristöä silmäilin — nähdä jälleen tuon piipun yllä ainainen savupilvi, nähdä vauhtipyörien kiitävän ja kuulla remmien vonkuvan. Koneitten keskellä työmiehet kukin paikallaan ja konttorissa pulpettien ääressä keskeytymätön kynänrapina ja laskukoneen raksutus. Kaikkialla kuumeinen into ja jännitys. Mikä elähdyttävä, uudesta synnyttävä voima tuossa kaikessa! Tätä uneksien, tätä odottaen olen kyennyt nämä viimeksi kuluneet vuodet elämään ja tuon keksintöni hyväksi työskentelemään. Nyt on käsissä aika, jolloin vuosien unelmat astuvat todellisuuteen.

ROUVA HALLMAN. Pappa rakas, sinä vedät taas niin intohimoisesti sikaria, vaikka lääkäri on sinua siitä varoittanut.

HERRA HALLMAN (istuutuen äskeiselle paikalleen). Kas, mamma, eikö sinun mielikuvituksesi taaskaan jaksanut pitemmälle lentää. Takertui minun sikarinpätkääni!

ROUVA HALLMAN. Mutta, Eemil hyvä, tiedäthän, että sinun sydänvikasi saa minut aina niin levottomaksi.

HERRA HALLMAN. Turhia, Katri. Sydämeni saa luvan kestää, ja se kestää. Pääsemättömissähän täällä ihminen olisi, jos joka asiassa alistuisi lääkärien sääntöihin. Ja muutoin — tuo ihmissydän on varsin omituinen kapine. Ei sitä sikarinpoltto ja sen semmoiset ulkonaiset seikat tärvele, vaan epätoivo. Kun miehellä ovat perspektiivit tukossa, kärsii siitä sydän. Niin oli minun laitani silloin romahduksen aikana, mutta kohta kun uudet suunnitelmat — ja tämä keksintö ennen kaikkea — avasivat eteeni uusia näköaloja, helpotti sydämeni. Se on kiinteässä yhteydessä tehtaani kanssa ja saatpa nähdä, kun tehdas alkaa jälleen käydä, silloin alkaa sydämenikin toimia säännöllisesti. Saada asiat luistamaan, se se on parasta sydänvian lääkettä. (Kelloonsa katsoen) Mutta missä Anna on?

ROUVA HALLMAN. Kaarlo meni järvelle uutta venettään koettelemaan ja pyysi Annaa hiukan kanssaan soutelemaan. Pian hän palaa, kun postiaikakin on kohta käsissä.

HERRA HALLMAN. Kaarlo ja Anna, hm. Luuletko heistä lopultakin tulevan parin.

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka sinä sellaista kysytkään? Ovathan he jo kihloissa.

HERRA HALLMAN. Niin kyllä, niin kyllä. Kerran näet vain juolahti mieleeni, että he eivät ehkä oikein sovellu toisilleen.

ROUVA HALLMAN. Sepä ihmeellistä! Ja minusta he sopivat niin hyvin toisilleen. Onhan Kaarlo kaikin puolin mallikelpoinen mies.

HERRA HALLMAN. Siinäpä se juuri onkin. Hän on minusta aivan liian mallikelpoinen — ja Anna taas miltei liian itsenäinen luonne.

ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua nyt ollenkaan. Voiko ihminen koskaan olla liian mallikelpoinen?

HERRA HALLMAN. Kyllä toisinaan. Ja sellainen mallikelpoisuus tekee ihmisen itsekylläiseksi.

ROUVA HALLMAN. Mutta Kaarlo ei minusta vaikuta ollenkaan sellaiselta.
Ja toisekseen, mistä luulisit meille paremmankaan vävypojan tulevan?

HERRA HALLMAN. Paremman, hm. Tarkoitat, että meidän asemaamme joutuneiden on oltava kiitollisia, kun perheeseen saadaan tuollainen mallikelpoinen, hyvissä varoissa oleva apteekkari.

ROUVA HALLMAN. Mutta pappa — kylläpä sinä olet nyt kummallinen! Minä olen Annan puolesta ollut niin iloinen ja luullut aina, ettei sinullakaan ole asiasta muuta kuin hyvää sanottavana.

HERRA HALLMAN. No, enhän minäkään sentään tahdo siitä mitään pahaa sanoa. Minusta on vain tuon tulevan vävypojan käytös tuntunut hieman siltä kuin tahtoisi hän sanoa, että se on huomattava armonosoitus hänen puoleltaan, kun hän liittyy perheeseemme.

ROUVA HALLMAN. Luvalla sanoen, Eemil, se on sinun omaa epäluuloasi.
Minä puolestani en ole kertaakaan mitään sellaista huomannut.

HERRA HALLMAN. Voipa olla. Muutoin, vaikka Kaarlo onkin niitä miehiä, jotka aineellisille seikoille antavat paljon suuremman arvon kuin henkisille ominaisuuksille, niin ei hänestä kuitenkaan voi väittää, että hän rahojen vuoksi on tytärtämme kosinut. Annan perinnöttömyys, niin ideaaliseen valoon kuin se hänen tulevan avioliittonsa asettaakin, on minua sentään usein vaivannut.

ROUVA HALLMAN. Se on sinussa, Eemil, vain sitä vanhaa ylpeyttä. Eikähän
Annan sitäpaitsi tarvitse ihan tyhjänä miehelään mennä.

HERRA HALLMAN. Tarkoitatko sitä kumminlahjaa johon minä hänen ensimäisenä nimipäivänään lisäsin toisen puolen?

ROUVA HALLMAN. Sitä juuri.

HERRA HALLMAN. Kuinka suureksi se lienee tähän mennessä kasvanut? En ole pitkiin aikoihin muistanut koko säästön olemassaoloa.

ROUVA HALLMAN. Vuoden vaihteessa se oli hiukan yli kahdenkymmenen tuhannen.

HERRA HALLMAN. Hm, kaksikymmentä tuhatta. Eihän se mikään suuren suuri perintö ole, mutta kuitenkin jotain tänä aikana, jolloin raha on kallista. Muutoin toivon ja uskon ennen pitkää voivani tämän Annan perinnön lisätä vähintäänkin kaksinkertaiseksi. Silloin hän on tunteva asemansa tulevassa kodissaan paljon itsenäisemmäksi. Ja tuo itsenäisyyden tunto — se on kaiken varalta hyvä juuri Annalle. Sitäpaitsi tunnen olevani hänelle velkaa, puhdasta rahallista velkaa. Ja velka on aina maksettava.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, kuinka ahtaalla olisimmekaan nämä vuodet olleet ilman Annaa. Ilman Annaa ja Sohvia. Kuinka masentavalta tuntuukaan, että Sohvin on joskus täytynyt ostokset maksaa omista pikku säästöistään. Nytkin on talouskassamme ihan tyhjä eikä kauppias ole luvannut tavaraa laskuun, ennenkuin —- (keskeyttää huomatessaan, että herra Hallman on painunut kokoon ja tuijottaa tylsästi eteensä). Mutta pappa, mikä sinun on? Ottiko taas sydämestä? (Nousee ja lähestyy herra Hallmania, taputtaen häntä hellävaroin hartioille).

HERRA HALLMAN (sopertaen). Reino — Reino saattaa kaiken ennalleen — ennalleen. Uskothan niin, Katri?

ROUVA HALLMAN. Uskon, uskon, rakas Eemil. — Haenko sinulle niitä tippoja?

HERRA HALLMAN (kohentautuen). Ei, se on jo ohi. — Niin, niin, kaikki palautuu ennalleen eikä ainoastaan ennalleen, vaan — vaan suurempana ja vauhdikkaampana. Niin, mamma, ja sitten me Reinon kanssa palkitsemme korkojen kanssa Annat ja Sohvit. (Kelloaan katsoen) Mutta nyt minä menen pistämään Reinolle kirjeen, että Anna vie sen mennessään postiin. Reino saa näet toimittaa nämä paperit teollisuushallitukseen — sekä muutenkin ryhtyä alustaviin toimiin tehtaan käyntiin saattamiseksi.

(Ottaa paperit ja lähtee oikealle).

ROUVA HALLMAN. Etkö sinä ehtisi toimittaa niitä huomennakin? Panisit nyt sen sijaan levolle.

HERRA HALLMAN. Suotta sinä, mamma, minun sydäntäni pelkäät, se kestää ja tulee tästä puolin yhä paremmin kestämään. Levolle en voi laskeutua, ennenkuin nämä paperit ovat matkalla — nämä uuden tulevaisuuden tuumat.

(Ulkoa kuuluu Annan ja herra Ekmanin lähenevä puhelu).

ROUVA HALLMAN (ikkunaa lähestyen). Siellä Anna ja Kaarlo palaavat juuri järveltä.

HERRA HALLMAN. Sano Annalle, ettei hän lähde, ennenkuin minun kirjeeni joutuu hänen matkaansa.

(Menee oikealle).

ROUVA HALLMAN (puhuen ikkunasta pihalle). Noo, onnellisestiko teitä uusi venhe kantoi?

HERRA EKMAN (pihalta). Mainiosti!

ANNA (pihalta). Ja siellä oli niin ihanaa, varsinkin Koivusaaressa. Ensi kerralla täytyy papan ja mammankin lähteä ja sitten juomme saaressa kahvia. Eikö niin, mamma?

ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä. Mutta tulkaahan nyt sisään saamaan kuppi kahvia.

HERRA EKMAN. Kiitos, mutta minun täytyy joutua jo kotiin.

ANNA (edelleen pihalta). Voithan sinä nyt vielä hetkeksi tulla sisälle.

SOHVI (tulee vasemmalta ja kokoo pöydältä kahvivehkeet.).

ROUVA HALLMAN. Onhan kahvi vielä lämmintä?

SOHVI. On.

ROUVA HALLMAN. Sohvipa tuo sitten nuorille — ja minulle myös, jos pannussa riittää.

SOHVI. Entäs patruunalle?

ROUVA HALLMAN. Hänellä on kiireellistä kirjoittamista.

SOHVI. Voi, voi, sitä patruunaa, kun ihan siihen paikkaan itsensä näännyttää. (Menee tarjottimineen vasemmalle. — Etehisen ovesta tulevat Anna, jolla on päässään kesähattu, ja hänen perässään herra Ekman, noin kolmenkymmenen vuotias, hyvinvoipa ja huolellisesti puettu mies.).

HERRA EKMAN. Niin, välttämättä täytyy tädinkin tulla ensi kerralla mukaan, niin, ja sedän myös.

(Kaikki asettuvat pöydän ympärille.).

ANNA (kurkistaen herra Ekmanin jalkoihin, veitikkamaisesti). Muistitko, varoa, että housujesi saumaukset tulivat kohdalleen?

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna!

HERRA EKMAN. Niin, tiedättekö, täti, Anna on ollut tänään hyvin pahankurinen. Muun muassa keikutti hän paluumatkalla venettä, niin että minä jo todella pelkäsin kaatuvamme.

ANNA. Täytyihän minun, kun sinä kerran et keikuttanut, kuten minä odotin.

HERRA EKMAN. Odotit?

ANNA. Niin, saadakseni pelosta huutaa.

HERRA EKMAN (väkinäisesti naurahtaen). Mutta olipas sekin päähänpisto!

ANNA. Sitten minun halutti nähdä, kuinka lähellä sinussa on pelko ja — toiseksi minun halutti nähdä housunsaumaustesi joutuvan epäjärjestykseen.

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, mitä tuo nyt on!

ANNA. Ja molemmat toivomukseni täyttyivät.

HERRA EKMAN. Mutta huusinkos minä?

ANNA. Sitä nyt vielä olisi tarvittu! Riitti kun kasvosi olivat pelosta vääristyneet. (Sormensa kohottaen) Ritari!

HERRA EKMAN (kohauttaa olkapäitään).

ROUVA HALLMAN. Mikä sinuun, Anna, tänään on oikein mennyt?

SOHVI (tulee vasemmalta kahvitarjotinta kantaen).

ANNA. Mutta mikäs se Sohviin on tänään mennyt, kun palasi äsken kylältä niin vihaisen näköisenä, etten minä muista Sohvia koskaan sellaisena nähneeni?

SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Kun on maailmassa niin paljon hulluja ihmisiä, niin täytyy välistä siivonkin suuttua.

ROUVA HALLMAN (levottomana). Ei kai Sohvi kauppiaan kanssa riitaantunut?

SOHVI. Hänestä minä nyt viisi! Mutta kun suutari Mäkelä keskellä tietä kävi taas minun kimppuuni.

(Kaikki naurahtavat.).

ANNA. Sohvi on siis ainutlaatuinen nainen maailmassa, kun suuttuu kosinnasta.

HERRA EKMAN. Todellakin.

SOHVI. Mokomakin kosinta! Kun se edes suoraan pyytäisi niitä muutamaa tuhatta markkaa, jotka minä elämäni varrella olen onnistunut säästämään, niin sitten en puhuisi mitään. Mutta ruvetapas nyt ikämiehen tosissaan kosimaan. Eikä usko sitten edes kerralla. Mutta kuuli se tällä kertaa kunniansa.

ANNA. Mutta onko Sohvi sitten niin ihan varma, että hän yksinomaan juuri rahojen vuoksi kosii? Ehkäpä hän on hyvinkin mieltynyt itse Sohviin?

HERRA EKMAN. Niin todellakin. Ja eikö Mäkelä ole kunnon mies?

SOHVI. Rahat sillä on mielessä eikä mikään muu. Milloinka sellainen ihme olisi tapahtunut, että minun ikäistäni raajarikkoa olisi muun vuoksi kosittu? Ja tiedänhän minä sen muutenkin. Onhan minulla silmät päässäni ja järkeäkin aina kotitarpeeksi.

(Menee vasemmalle.).

ROUVA HALLMAN (ottaen kahvia). Kyllä kai Sohvi on oikeassa. Mutta ottakaa kahvia ennenkuin se kokonaan jäähtyy.

ANNA (kahviaan hämmentäen miettivästi). Niin, Sohvi on varmasti oikeassa. Mutta katsovatkohan rikkaat perijättäret, joiden ympärillä tungeksii kosijoita, yhtä kylmästi asiain ytimeen? Varmaankin niistä hyvin monet pettävät itseään kuvittelemalla, että tuo kosijain joukko häärää heidän ympärillään heidän itsensä vuoksi. Ja ovat poloiset vielä mairiteltuja siitä.

HERRA EKMAN. Hm, on aina uskallettua mennä kenenkään motiiveja tuomitsemaan.

ANNA. Mutta näkeehän sen niin selvästi. On sekä ulkomuodoltaan että lahjoiltaan sangen vähäpätöinen perijätär ja on toinen köyhä neitonen, joka molemmissa suhteissa on edellistä päätään pitempi. Kuitenkin kosijat sivuuttavat hänet parveillakseen perijättären ympärillä. Voiko silloin motiiveista epäillä?

ROUVA HALLMAN. Semmoistahan se nyt kerta kaikkiaan on tämä maailman meno.

ANNA. Mutta se on halpamaista, kerrassaan inhottavaa menoa se sellainen!

ROUVA HALLMAN. Mutta, hyvä lapsi, mihinkä siitä pääsee, perijättärellä on nyt kerran hänen perintönsä —

HERRA EKMAN. Niin, todellakin, mihinkä siitä pääsee. Maailman meno on otettava sellaisena kuin se on.

ANNA. Minä olen usein kuvitellut, kuinka minä menettelisin, jos olisin rikas perijätär ja jos minä tuntisin rakkautta johonkin kosijoistani.

ROUVA HALLMAN JA HERRA EKMAN. No kuinka?

ANNA. Minä asettaisin hänet koetukselle. Saattaisin hänet jollakin tavoin siihen varmaan luuloon, että minulla ei ole odotettavissa mitään perintöä tai, jollei muu auttaisi, lahjoittaisin perintöni pois.

ROUVA HALLMAN. Niin, kuvitella kyllä voi sellaista, mutta tokkohan sinäkään käytännössä niin menettelisit?

ANNA. Varmasti menettelisin.

HERRA EKMAN. No hyvä, mutta entäpä jos sinä siten menetellen kadottaisitkin kosijan, johon jo itsekin olisit rakastunut.

ANNA. Kas siinäpä juuri toteutuisikin minun tarkoitukseni. Kävisi selville, että hän onkin kosinut minua rahojen vuoksi ja silloinhan olisi pelkkä onni minulle, että pääsisin liittämästä elämääni hänen elämäänsä.

HERRA EKMAN. Mutta rakkautesi häneen?

ANNA. Saisi sammua — ja se sammuisikin tietysti heti, kun hänen motiivinsa siten olisivat minulle paljastuneet.

ROUVA HALLMAN. Mutta eiköhän tuollainen romantiikka johtaisi lopulta sentään onnettomuuteen.

HERRA EKMAN. Kun leipä loppuu, niin rakkauskin loppuu. Miksi siis halveksia aineellisia arvoja.

ANNA. Sellaisesta leipärakkaudesta minä en tahdo tietää! (Kiivaasti) Avioliitto ei voi muodostua onnelliseksi ja sopusointuiseksi, jos kummaltakaan puolen on ollut pienimpänäkään tekijänä joku muu kuin persoonallisesta taipumuksesta johtunut puhdas rakkaus. Jos minä vain jotakin muuta huomaisin, niin pitäisin velvollisuutenani rikkoa ajoissa välit.

HERRA EKMAN. Hm!

ROUVA HALLMAN. Puhdasta ihannetta on missään asiassa vaikea saavuttaa.

ANNA. Mutta mikään ei estä meitä joka asiassa pyrkimästä niin pitkälle kohti ihannetta kuin suinkin päästä jaksamme.

(Äänettömyys.).

HERRA EKMAN (kelloonsa katsoen). Kas kuinka aika rientää. Minun täytyy oikopäätä lähteä kotiin, siellä kun on tänään oppilas yksinään apteekissa. (Nousten) Näkemiin, täti! Näkemiin, Anna!

(Menee vasemmalle).

ROUVA HALLMAN (Annalle, hellästi toruen). Nyt sinä esiinnyit hyvin epäedullisesti Kaarlon silmissä. Etkö huomannut, että hän oli hiukan loukkaantunut?

ANNA (ärtyisesti). Entäpä sitten! Eikö ole hyvä, että hän ajoissa näkee minut oikeassa valaistuksessa — sellaisena kuin minä olen.

ROUVA HALLMAN. Oikeassa valaistuksessa? Mutta tuollainenhan sinä et ole koskaan ennen ollut.

ANNA (purskahtaa itkuun, kietoo kätensä rouva Hallmanin ympärille ja nojaa päätään hänen olkaansa). Mamma kulta, kun voisin tyhjentää teille koko sydämeni!

ROUVA HALLMAN (Annaa hyväillen). Rakas lapsi, tee se! Äidin sydän kykenee niin paljon ymmärtämään.

ANNA. Mutta minä en voi. En ole vielä itsekään selvillä itsestäni.
Tunnen vain, että jotakin uutta minussa on syntymässä.

ROUVA HALLMAN. Ettei se vain johtaisi välien rikkoutumiseen Kaarlon kanssa?

ANNA. En tiedä vielä, mihin se johtaa.

ROUVA HALLMAN. Hän jäi selvästikin hautomaan jotakin mielessään. —
Sinä ärsytit häntä siis jo järvellä?

ANNA. Niin, minua rupesi yhtäkkiä niin omituisesti ärsyttämään se, että Kaarlo joka tilanteessa, yksinpä siinä soutaessaankin, tahtoo olla niin, kuinka sanoisin — mallikelpoinen.

ROUVA HALLMAN. Mallikelpoinen!

ANNA. Niin juuri. Aivan tarpeettoman mallikelpoinen. Ja valmis. Istua veneessä soutamassa ja varoa visusti, että housujen saumaus (osoittaa käsillään) on kohdallaan kuin viivottimella vedettynä, mansetit ja kravatit ihan prikulleen oikealla sijallaan — tuossa kaikessa on jotakin — jotakin, jota minä en voi sietää.

ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa siinä on? Sehän todistaa vain huolellista mielenlaatua.

ANNA (omaa ajatusjuoksuaan seuraten). Ja sitten hän pelkäsi niin hirveästi, kun minä keikutin venettä. Sitä minä en olisi mitenkään suonut näkeväni. Taikka ehkä sittenkin oli parempi, että näin sen — ajoissa.

ROUVA HALLMAN (pelästyen). Ajoissa? Ethän tarkoittane —

ANNA. Mitä?

ROUVA HALLMAN (hellästi varoittaen). Anna, kuule, sinun ei pidä kuunnella noita mielijohteitasi! Avioliitostasi Kaarlon kanssa riippuu niin paljon.

ANNA. Kuinka niin, mamma?

ROUVA HALLMAN. No, ajattele nyt: meidän asemaamme joutunut perhe — ja
Kaarlon asemassa oleva mies.

ANNA (katkerasti). Mutta, mamma, otatteko te todellakin asian siltä kannalta? Että minä siis olen jonkunlainen vaihtokalu, jonka avulla kohotetaan perheemme yhteiskunnallista arvoa. Tämä ei todellakaan tee houkuttelevaksi edessäni olevaa askelta.

ROUVA HALLMAN. Rakas lapsi, kuinka sinä nyt sanoistani teit tuollaisen johtopäätöksen? Että sinä vaihtokalu? Herra varjelkoon!

ANNA. Ja ehkä Kaarlokin kuvittelee tekevänsä sankarityön ottaessaan minut. Korjatessaan minut.

ROUVA HALLMAN (päätään pudistaen). Todellakin sinä, Anna, olet tänään tasapainostasi poissa.

    (Äänettömyys. Rouva Hallman jatkaa käsityötään, vilkaisten
    silloin tällöin Annaan, joka käsi poskella tuijottaa eteensä).

ANNA (puolittain itsekseen). Eiköhän tässäkin ole mukana muita tekijöitä kuin — kuin puhdas persoonallinen rakkaus?

ROUVA HALLMAN. Anna, sinä olet väsynyt ja ärtyisällä mielellä. Muutoin ei mieleesi tulisi tuollaisia tutkailuja.

ANNA (hajamielisesti). Voipa olla. (Hetken kuluttua havahtuen) Mutta minunhan on aika lähteä toimeeni.

ROUVA HALLMAN. Varro vielä hetkinen, pappa valmistaa siellä kirjettä sinun matkaasi. Se on varmaankin siinä paikassa valmis.

ANNA. Pappa parka ahertaa niin ahkerasti sen keksintönsä kimpussa.
Mutta varmaankin hän on onnellinen omassa mielikuvamaailmassaan.

ROUVA HALLMAN. Tiedätkö, hän on saanut nyt työnsä valmiiksi ja lähettää paperit Reinolle teollisuushallitukseen toimitettavaksi.

ANNA (vilkastuen). Niinkö? Mitä te, mamma, luulette siitä keksinnöstä?

ROUVA HALLMAN. Hm, minä niin vähän ymmärrän niistä asioista. Kovin fantastiselta se vain vaikuttaa, koko tuo papan homma. Ajattele, hän luulee keksineensä sellaisen koneen, joka valmistaa — kuinka se nyt olikaan — niin, taisi olla kaksinkertaisen määrän nauloja samassa ajassa ja oliko se myös samalla voimalla kuin tähän asti käytetyt koneet. Ja sitten hän kuvittelee panevansa sen entisen tehtaansa uudelleen käyntiin.

ANNA. Mutta sehän olisi suuremmoista! Ja miksei se voisi olla mahdollista? Pappa on kyllä aika fantasti, mutta — eivätkö ne juuri fantastit saa aina jotakin uutta aikaan? Äskettäinhän minä luin jostakin, että se on mielikuvitus, joka maailmaa hallitsee. — Mutta, mutta — sen toteuttamiseen tarvitaan rahaa, paljon rahaa ja kuinka pappa konkurssintehneenä voi sitä hankkia?

ROUVA HALLMAN. Hän uskoo Reinon sen kaiken panevan toimeen.

ANNA. Reinon! Sitä tietä ei asiasta varmastikaan mitään tule.

ROUVA HALLMAN (huoaten). Niin, niin. Jumala tiennee, mitä siitä Reinon asiastakin lopuksi tulee. Tiedätkö, minä koetin pappaa äsken valmistella, kuten me kerran sovimme, mutta pitkälle ei minulla ollut sydäntä mennä. Ja nyt on pappa saanut päähänsä, että Reino aikoo meille iloista yllätystä tulemalla piakkoin valmiina insinöörinä kotiin.

ANNA. Pappa poloinen! Kerran täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi ja — kuinka kestää hänen sydämensä sen?

ROUVA HALLMAN. Minua ihan kauhistaa sitä ajatellessani. Mutta — ehkä
Reinon asiat eivät sittekään ole niin huonosti kuin me kuvittelemme.

ANNA. Ainakaan ei hän tänä keväänä valmistu — eikä vielä seuraavanakaan, siitä minä olen varma. Kuinka hänen asiansa todella ovat, siitä saamme toivoakseni pian tiedon.

ROUVA HALLMAN. Mitenkä niin tiedon?

ANNA. Enkös sitä teille kertonutkaan? Minähän kirjoitin äskettäin Helsinkiin entiselle luokkatoverilleni Selma Hällströmille — muistatteko, hänhän oli meillä kerran kesää?

ROUVA HALLMAN. Muistan, muistan.

ANNA. Kirjoitin hänelle ja pyysin hänen kaikessa hiljaisuudessa ottamaan tarkan selvän kaikista Reinon asioista, millä kannalla hänen opintonsa ovat, miten hän elää ja niin poispäin.

ROUVA HALLMAN. No, ja vastausta ei ole vielä kuulunut?

ANNA. Ei se olisi vielä ehtinytkään. Mutta muutaman päivän kuluttua se varmasti saapuu. Oh, minua jo pelottaa sitä ajatellessanikin. Olemme tehneet väärin salatessamme papalta totuuden ja antaessamme hänen uskoa Reinon kirjeisiin. Sillä hummannut Reino siellä pääasiassa on, siitä minä olen vakuutettu.

ROUVA HALLMAN. Mutta oletko sinä sitten saanut joitakin varmoja tietoja? Itsehän hän kirjoittaa aina niin kauniisti papalle.

ANNA (hiljaisella vavahtelevalla äänellä). Mamma, minä olen teiltäkin salannut osan asioita, mutta nyt minun täytyy se kumminkin sanoa.

ROUVA HALLMAN (säikähtyneenä, alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi).
Herra Jumala, mitä sinä tarkoitat?

ANNA. Reino on kuluttanut paljon enemmän rahoja kuin te luulettekaan. Sen opintolainansa, jossa Kaarlokin on takaajana, on hän ensinnäkin jo aikoja sitten kuluttanut loppuun.

ROUVA HALLMAN. Mutta millä hän sen jälkeen olisi toimeen tullut?

ANNA. Minun on täytynyt toimittaa hänelle rahoja.

ROUVA HALLMAN. Sinun?

ANNA. Niin, monet kerrat — en ole voinut kieltäytyä, kun hän niin hädissään ja hyvin lupauksin on puoleeni kääntynyt.

ROUVA HALLMAN. Et suinkaan sinä —

ANNA. Postin varojako, mamma?

ROUVA HALLMAN. Ei, ei — eihän sellaista nyt toki mieleenikään johdu, vaan siitä, siitä kumminlahjastasi — pankkitalletuksesta?

ANNA. Niin, mamma. Minulla ei ole ollut sydäntä olla antamatta — ja toiselta puolen minulla ei ole ollut sydäntä siitä teillekään puhua. Mutta nyt päätin ilmoittaa, sillä pahentaahan tämä salaileminen vain tilannetta.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, Jumala paratkoon! — Ja kuinka paljon sinä olet tuosta pankkitalletuksesta Reinon hyväksi käyttänyt?

ANNA. Lähemmäs kymmenen tuhatta.

ROUVA HALLMAN. Kymmenen tuhatta! Hyvä Jumala! Ja mitä sanoo siitä
Kaarlokin?

ANNA. Kaarlo? Mutta mitä tämä asia hänelle kuuluu? Eikähän Kaarlo sitäpaitsi tiedä mitään koko talletuksesta.

ROUVA HALLMAN. Hän tietää.

ANNA. Kuinka? Olisitteko te, mamma —

ROUVA HALLMAN. Niin, tulin siitä kerran hänelle maininneeksi.

ANNA (kiihtyen). Mutta mitä varten, mamma?

ROUVA HALLMAN. No niin, kuinka siihen nyt puhe lienee johtunut.

ANNA. Mutta teillä oli, mamma, siinä takana joku tarkoitus.

ROUVA HALLMAN. Kun asian Kaarlolle ilmoitin?

ANNA. Niin.

ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa sinä, hyvä lapsi, voit siinä nähdä?

ANNA (painavasti). Minä näen siinä hyvin paljon!

(Tuskallinen äänettömyys — Anna tuijottaa eteensä ja rouva Hallman katsoo kädet helmassa ja päätään nyökyttäen häneen. Äkkiä saa Anna haltioituneen ilmeen, kohottaa päänsä ja lyö innostuneesti kätensä pöytään).

ANNA. Niin, sen minä teen!

ROUVA HALLMAN (pelästyen). Minkä, hyvä lapsi? Minkä sinä teet?

ANNA. Ryhdyn papan kanssa sitä tehdassuunnitelmaa toteuttamaan.

ROUVA HALLMAN. Sinä?

ANNA. Niin. Eikö se ole toista kuin istua päivästä päivään postikonttorissa, lakata muiden kirjeitä ja tuhria iankaikkisia kuitteja! Kuinka tylsää ja näännyttävää! Mutta saada olla mukana jotakin uutta luomassa, nähdä joka päivä ympärillään elämän kuohuntaa, työn jännitystä — olla sen kaiken keskipisteenä, saada järjestää ja johtaa, eikö se ole toista?

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, sinähän olet tänään peräti ihmeellisten päähänpistojen vallassa! Tehdasta johtamaan — sinä — nainen, joka lisäksi olet naimisiin menossa!

ANNA (ikäänkuin kokoon painuen). Niin, naimisiin — ah!

ROUVA HALLMAN (katsoo häneen pelästyneenä ja yrittää sanomaan jotakin, kun oikealta kuuluu tuolin siirtäminen ja muuta liikettä.). Hst, pappa on saanut kirjeensä valmiiksi. Kuule, Reinon asiasta ei papalle puhuta vielä mitään. Meidän täytyy häntä yhteisvoimin ensin hiljalleen valmistaa — jahka nyt Selmaltakin saapuu vastaus.

HERRA HALLMAN (kädessään isoon kuoreen suljettu kirje tulee oikealta). Vielähän täällä Anna toki on. Innostuin kirjoittamaan pojalle vähän pitempään. Se veitikka on selvästikin päättänyt valmistaa meille yllätyksen ja sen johdosta en malttanut olla hieman leikkiä laskematta, tietysti noin vain vihjaillen. (Ojentaen Annalle kirjeen). On kai parasta lähettää se vakuutettuna, sillä tiedäpäs, tyttöseni, että sen kuoren sisällä lepää kokonainen pääoma — pääoma, jonka suuruutta on mahdoton osapuilleenkaan määritellä.

ANNA (jonka kasvoja jälleen kirkastaa innostuksen hohde, nousee ja lähestyy herra Hallmania). Tiedättekö, pappa, minä olen niin, niin iloinen tästä teidän suuresta keksinnöstänne.

HERRA HALLMAN (liikutettuna Annan tukkaa silittäen). Niinkö, lapseni?

ANNA. Ja tiedättekö, pappa, minä tahdon myös olla siinä mukana.

HERRA HALLMAN. Mukana missä?

ANNA. Vanhaa tehdastamme uudelleen pystyyn panemassa.

HERRA HALLMAN. Sinä?

ANNA. Minä niin! Ettekö usko minun siinä johonkin pystyvän?

HERRA HALLMAN. Todellakin, kun katson silmiisi, niin minun täytyy uskoa. (Äkillisen innostuksen puuskassa) Hurraa, mamma, katsopas, tässä on kaksi, jotka ovat liittoutuneet maailmaa valloittamaan.

ANNA (isäänsä syleillen). Niin, pappa, me pudistamme kahleet päältämme ja valloitamme uuden tulevaisuuden. — Mutta nyt minun täytyy ihan juoksujalkaa rientää konttoriin. Näkemiin, pappa! Näkemiin, mamma!

(Menee etehiseen).

ROUVA HALLMAN (Annan jälkeen). Tulethan konttorista suoraan päivälliselle?

ANNA (etehisestä). Kyllä, mamma.

HERRA HALLMAN. Ollapa että tuo Anna olisi syntynyt pojaksi.

ROUVA HALLMAN. Hänhän onkin niin sinuun — samoinkuin Reino on minuun.

HERRA HALLMAN. Niin kyllä, mamma, mutta miksi silti todeta se niin surullisesti. Mieshän Reinokin on. — Mutta lähdenpä hiukan ulkoilmasta nauttimaan. Tunnenkin jalkani taas niin keveiksi kuin parinkymmenen vuotiaana. Mutta tuonne puutarhaan vain. Pitemmät kävelyretkeni alkavat sitten, kun (kädellään mahtavan kaaren huitaisten) tehtaani yllä vaappuu taas mahtava savupilvi ja remmien viuhina kutsuu työhön ja toimintaan. Ymmärräthän, mamma?

(Menee vasemmalle).

ROUVA HALLMAN (yksinään, nojaa päänsä käteen). Hyvä Jumala, jos olisin edes selvillä siitä, iloita vai itkeäkö minun tällä haavaa tulisi.

ESIRIPPU.

TOINEN NÄYTÖS.

Postikonttori. Vasemmalla ja oikealla ovet. Vasemmanpuoleisessa ovessa postiluukku, joka on laskettu alas. Oven pielessä monilokeroinen hylly sanomalehtineen ja kujeineen, toisessa postikartta. Perällä ikkuna, joka auki ja jonka takana kukkiva pihlaja. Keskellä huonetta laaja pöytä kaikenlaisine postitarpeineen. Oikealla etualalla wienersohva, pöytä ja pari nojatuolia samaa mallia. Sohvan yllä seinäkello ja pöydällä vesikarahvi.

ANNA seisoo hyllyn ääressä ja pistelee sanomalehtiä ja kirjeitä eri lokeroihin.

SOHVI on lopettanut juuri lattian pesemisen ja seisoo hihat käärittyinä oikeanpuoleisen oven pielessä, vesiämpärin ääressä, kuivaten käsiään säkkikankaiseen esiliinaansa.

SOHVI (oikoen hihojaan ja irroittaen esiliinaa). Kylläpä siellä on ihana ilma — ja linnut laulavat niin että oikein hyvää tekee sydämelle.

ANNA (selin Sohviin, hajamielisesti). Kun olisi ihmisen elämäkin yhtä lauluista ja huoletonta kuin lintujen.

SOHVI. Jahka neiti viedään apteekkiin rouvaksi, niin mikäs estää neitiä laittamasta elämänsä keveäksi ja huolettomaksi kuin linnun.

ANNA (kädessään pari kirjettä tulee pöydän ääreen). Pitääkö Sohvi rouvien elämää sitten niin keveänä?

SOHVI. Noo, eipä tietenkään kaikkien rouvien. Mutta sellaisessa rikkaassa pesässä kuin apteekkikin.

ANNA. Eikö ihminen sitten Sohvin mielestä muuta tarvitsekaan kuin rikkautta tunteakseen elämänsä keveäksi ja onnelliseksi?

SOHVI. Johan nyt toki. (Huoaten) Niin, niin, harvatpa ne rikkaistakaan taitavat tuntea itsensä täysin onnellisiksi. Aina on jotakin surtavaa ja kaivattavaa. Yksinäisten ei ole hyvä olla yksin ja niiltäkin, jotka ovat toisensa löytäneet, puuttuu aina jotakin.

ANNA. Mutta Sohvihan ei kaipaa mitään. Vai kaipaatteko?

SOHVI (alakuloisesti hymähtäen). Enköhän tuota minäkin liene samaa maata kuin muutkin ihmiset — tällainen rämppäjalka kuin olenkin.

ANNA. Mutta Sohvi ei ole välittänyt mennä miehelään.

SOHVI. Hm, kun ei liioin ole ollut miehelään kysyjääkään — aikanansa.

ANNA. Sohvi ei siis pidä minään totena sitä Mäkelän kosintaa?

SOHVI. Mitäs siitä — sellaisesta rahakosinnasta.

ANNA (lämpimästi). Tiedättekö, Sohvi, tulin äsken tänne konttoriin tullessani sitä ajatelleeksi. Suutari Mäkelän tuvan sivu kulkiessani katsahdin siitä matalasta ikkunasta sisälle. Siellä istui suutari nelikollaan kengänpohjaa naputellen, kalju päälakensa ikkunaa kohti kumarruksissa. Taampana istui jakkaralla pikku Hilda ja luki jotakin kirjaa, kaiketi aapista. Tuo pikku tyttö letinnykeröineen ja isä paljaine päälakineen vaikuttivat niin orvoilta ja ikäänkuin jotain odottavilta. Silloin juolahti mieleeni, että ehkäpä Mäkelä Sohvia kosiessaan ei ajatellutkaan rahaa, ainakaan yksinomaan.

SOHVI (on puhjennut nyyhkytyksiin).

ANNA (lähestyen hämillään Sohvia). Mutta, Sohvi kulta, en suinkaan minä vain loukannut teitä?

SOHVI. Eihän nyt toki. Minä vain … kun te niin liikuttavasti sen kuvasitte… Niin, niin, miksenkäs minä voi sitä neidille sanoa, Anna-neitihän ymmärtää aina niin hyvin meikäläistäkin. Niin, sitä minä vain, että jos Mäkelä olisi ajoissa arvannut, niin ei hänen pikku Hildansa olisi nyt orpo. Kun Mäkelinskä-vainaja — sehän oli minun entisiä palveluskumppaneitani niinkuin neiti tietää — sairasti kuolintautiaan, sanoi hän kerran minulle, kun olin häntä katsomassa, että Sohvistahan se tuleekin äiti pikku Hildalle, kun minusta aika jättää. No niin, en minä tietystikään Mäkelälle itseäni kaupannut, mutta kyllä hän tiesi, että minä olisin tullut. Mutta ei, hänellä oli silloin muita ja parempia mielessä. Sitten vasta, kun hän sattumalta oli saanut tietää, että minulla on pikkusen säästöjä, alkoi hän kuin tulta pohtaen minua piirittää. Mutta jopahan minä sitten enää! Sen verran minussakin ylpeyttä on. Kun en minä kerran ihmisenä kelvannut, niin eikö se silloin joutanut siihen loppuakin?

ANNA. Niin kyllä, Sohvi on siinä ihan oikeassa. Mutta harvatpa ovat niin lujia ja rehellisiä itseään kohtaan.

SOHVI. Voi, minäkin tiedän monta, jotka käyttävät jos mitä syöttinä miehelään päästäkseen. Ihan hävettääkin sellaista ajatella. Ei, jollei ihminen kelpaa ihmisenä, sellaisena kuin on, niin parempi ilman ja yksinään. Ei siitä oikeata onnea seuraa, jos syöteillä itsensä naimisiin keinottelee. Semmoinen usko ja käsitys minulla on. — Mutta täytyy joutua jo kotiaskareihin. (Pistää kokoon käärimänsä esiliinan kainaloon, ottaa vesisankon ja harjan sekä varustautuu lähtemään). Tulin tässä siitä Mäkelän kosimajutusta puhuneeksi enemmänkin kuin tarve olisi ollut, mutta kyllähän minä tiedän, ettei Anna-neiti sitä mihinkään levitä.

(Menee oikealle).

ANNA (ajatuksissaan). Sohvi on ollut uskollinen itselleen eikä hänen varmaankaan tarvitse sitä katua. (Postiluukulle on ilmestynyt muuan poika. Anna ojentaa hänelle tukun sanomalehtiä minkä jälkeen hän palaa pöydän ääreen ja ottaa käteensä äskeiset kirjeet.). Siinä on Reinolta papalle ja tämä toinen on siis Selmalta. Kuinka minua pelottaa sitä avata! Mutta totuutta on paras katsoa suoraan silmiin. (Leikkaa päättävästi kirjeen auki, istuutuu ja alkaa lukea. Hetken kuluttua hän laskee kirjeen pöydälle ja purskahtaa itkuun.). Voi hyvä Jumala sentään! (Oikeanpuoleiselle ovelle koputetaan, jolloin Anna kuivaa nopeasti kyyneleensä ja piilottaa kirjeen papereiden alle.). Sisään! (Rouva Hallman, yksinkertaiseen tummaan hattuun puettuna, astuu sisään) Kas, mammako se oli!

ROUVA HALLMAN. Minä tulin niin levottomaksi, kun sinä arvelit tänään saavasi Selmalta sen kirjeen. Kun minulla oli samalla pappilaan asiaa, niin pistäysin kuulemaan. — No, tuliko kirjettä?

ANNA. Parempi, mamma, ettette kysyisikään.

ROUVA HALLMAN. Se on siis tullut. Ja kuule, sinähän olet itkenyt! Mitä herran tähden se sisältää?

ANNA. Rauhoittukaa, mamma! Meidän täytyy koota kaikki kylmäverisyytemme ja viisautemme. Tulkaa tänne istumaan.

(Siirtyvät, Annalla kädessään kirje, sohvapöydän ääreen.).

ROUVA HALLMAN. Asiat ovat siis niinkuin sinä olet peljännytkin?

ANNA. Niin ovat, sen pahempi.

ROUVA HALLMAN (eteensä tuijottaen). Pappa poloinen! Hän odottaa niin kiihkeästi Reinoa kotiin.

ANNA. Tämän aamun postissa tuli Reinolta papalle kirje.

(Nousee ja ottaa postipöydän nurkalta sanomalehtien joukosta kirjeen.).

ROUVA HALLMAN. Mutta mitähän se mahtaa sisältää? Ja uskaltaako sitä antaa papalle? Kuule, Anna, eiköhän olisi parasta, että kaiken varalta tarkastaisimme sen ensin täällä? Papan sydämen tila on jo sellainen, ettei se siedä enää mitään järkytyksiä.

ANNA. Ajattelin äsken itsekin samaa. (Kirjettä silmäillen). Tämän voisi kyllä helposti avata. (Ottaa pöydältä paperiveitsen, mutta hetken emmittyään laskee sen takaisin.). Mutta ei! Toiselle osoitetun kirjeen avaaminen, vaikkapa sitten kuinka hyvässä tarkoituksessa, on niin vastenmielistä. Saakoon pappa sen sellaisenaan. Eikö teistäkin, mamma, ole niin parasta?

ROUVA HALLMAN. Mutta jos se sisältää esimerkiksi tunnustuksen, niin — se on surman isku papalle.

ANNA. En usko sen vielä sellaista sisältävän, vaan Reino koettaa siinä entiseen tapaansa kauniin sanoin asioitansa selitellä. Ja toisekseen — emmehän totuutta voi iankaiken papaltakaan peittää.

ROUVA HALLMAN (syvään huoaten). Niin, niin, herra nähköön! En ymmärrä, miten tässä olisi viisainta menetellä. — Kaamealta tuntuu, jos pappa yhdellä iskulla saa kaiken tietää. — Ei, ei, meidän on vähitellen häntä siihen valmistettava. — Vaikka pelkään, että totuuden paljastaminen siinäkin tapauksessa merkitsee hänen kuolemaansa. Ja ajatella, jos tuo kirje jo sisältäisi sen, siis toisin sanoin papan kuoleman. Minua ihan puistattaa. (Postiluukun taakse ilmestyy poikanen, joka pyytää nimismiehen postia, minkä jälkeen poikanen poistuu). Ei kai se vain kuullut meidän keskusteluamme?

ANNA. Ei, sillä hän tuli ulko-ovesta suoraan luukulle. — Niin, tuo kirje! Mutta mitä tehdä? Onhan tämä nykyinen tilannekin piinallinen. Määräänsä pitemmälle emme asiain salaamisessa voi mennä. Joskus on papan kuitenkin saatava se kaikessa alastomuudessaan tietää. Ajatelkaahan, mamma, sekin mahdollisuus on olemassa, että jos me pitkitämme totuuden salaamista, voi pappa sattumalta vallan vierailta ihmisiltä kuulla asianlaidan. Olen ollut jo huomaavinani, että yksi ja toinen täälläkin tietää, millä jälillä Reino on.

ROUVA HALLMAN. Mutta minähän en vielä tarkemmin kuullutkaan, mitä siinä
Selman kirjeessä kerrotaan. Ehkäpä luet sen minulle.

ANNA (Ottaa kirjeen kuoresta ja hetkisen sitä ääneti silmäiltyään lukee.). "Olen nyt pyyntösi mukaan ottanut veljesi elämästä niin tarkan selvän kuin suinkin olen voinut. Vaikea minun on sinulle paljastaa sitä, mitä olen tietooni saanut." (Keskeyttää lukemisen ja käy luukusta silmäämässä etuhuoneeseen, minkä jälkeen palaa paikalleen ja jatkaa lukemista.) "Mutta kun omantunnon nimessä velvoitat minun puhumaan totta, niin tahdon sen tehdä. Kuule siis: veli poloisesi on kaikesta päättäen deekiksellä, ainakin tällä haavaa. Mikäli eräiltä hänen entisiltä luokkatovereiltaan sain kuulla, ei hän ole ainakaan pariin vuoteen polyteekin ovea avannut, vaan elellyt yksinomaan kapakkamaailmassa. Velkoja ja vippauksia hänellä kuuluu olevan joka puolelle. Itse en ole häntä pitkiin aikoihin edes vilahdukselta nähnyt. Kuuluu muuten, kuten tavallista on tuollaisissa tapauksissa, välttelevän entisiä tovereitaan ja yleensä parempain ihmisten seuraa." (Kirjettä kädessään käännellen ja lopuksi kuoreen pistäen.) Siinä olikin kaikki se, mikä tässä kirjeessä erikoisesti Reinoa koskee.

ROUVA HALLMAN (nyyhkyttäen ja vieden nenäliinan silmilleen). Siis niin pitkällä jo! — Voi hyvä Jumala! (Kyyneleensä kuivaten) Mutta mitä meidän on tehtävä, Anna? Sillä totta kai tässä jotakin täytyy yrittää.

ANNA. Niin, mamma, jotakin meidän on tehtävä. Kuulkaahan, jos minä hankkisin viikoksi sijaisen ja matkustaisin Helsinkiin? Kirjeillä häneen ei kuitenkaan voi enää mitään vaikuttaa.

ROUVA HALLMAN (äkkiä vilkastuen). Se meidän on tehtävä! Todellakin! Ehkäpä hyvinkin saamme hänet vielä pelastetuksi. Onhan hän niin lahjakas ja voi pian ottaa menetetyn takaisin, jos tahtoo.

ANNA. Jos tahtoo — niin, siinäpä se onkin. Tahtoa siinä tarvitaankin enemmän kuin lahjoja, mutta siinä juuri onkin Reinon heikkous.

ROUVA HALLMAN (huoaten). Hän on aivan kuin eno-vainajansa. Se minuun tässä pahimmin koskeekin, että ne ovat Reinossa juuri minun puoleltani perittyjä ominaisuuksia, jotka hänet hunningolle saattavat. Sinä, Anna, olet enemmän isääsi.

ANNA. Mutta, mamma, puuttuu nyt vielä, että te alatte tästä kaikesta itseänne syyttää! Kuka siitä on selvillä, mistä mitkin ihmisen ominaisuudet periytyvät?

ROUVA HALLMAN. Mutta en pääse mihinkään siitä, että Reino kaikessa muistuttaa niin minun veli-vainajaani, josta myöskin niin paljon toivottiin, mutta joka petti kaikki toiveet. Ja kuinka me kaikki olemme Reinoa hellineet! Aivan niinkuin veljeäni aikoinaan.

ANNA. Niin, sellaisia tavallisesti rakastetaankin enemmän kuin muita.
Ja ehkäpä se heidät juuri turmioon johtaakin.

ROUVA HALLMAN. Rakkausko? Voisiko rakkaus jotakin pahaa saada aikaan.

ANNA. Tarkoitan liiallista, hemmottelevaa rakkautta.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin — en tiedä, kuinka lie. Järkeni on aivankuin pysähtynyt. (Äänettömyys) Mutta se sinun Helsinkiin menosi — se meidän kuitenkin täytyy toteuttaa. Hinnalla millä hyvänsä meidän on saatava Reinon elämä toiselle tolalle. — Mistähän me nyt nopeimmin saisimme sinulle sijaisen?

ANNA. Sitä ennen meidän on kuitenkin otettava selville, onko Reino enää Helsingissä vai ei. Hän on voinut jo laittautua jonnekin maaseudulle, kuten viime kevännäkin. Luulen, että saamme tietää sen tuosta papan kirjeestä.

ROUVA HALLMAN. Niin, se papan kirje. Kuule, vie sinä se papalle, minä en tunne siihen tällä kertaa kykeneväni. Sitä paitsi minun on nyt mentävä pappilaan. Sieltä palatessani saan sitten sinulta kuulla, mitä se sisältää. — Menet kai heti postitunnin päätyttyä kotiin?

ANNA. Kyllä. Muuten — (keskeyttää ja astuu nopeasti äitinsä luo, syleillen häntä). Rakas mamma, koettakaa tyyntyä. Minä teen tässä asiassa kaikkeni. Me olemme kuin haaksirikkoisia, mutta minä tunnen itsessäni, että me pääsemme vielä rannalle. Ennen kaikkea, mamma, älkää antako sivullisten aavistaa mitään meidän asioistamme.

ROUVA HALLMAN. Anna kulta! Jospa Reinolla olisi sinun luonteesi! Mutta nyt minun täytyy mennä.

ANNA. Vielä yksi asia, mamma! — Te sanoitte Kaarlolle kerran maininneenne siitä minun pankkitalletuksestani. Sanokaapas, tapahtuiko se ennen kuin Kaarlo minua julkisesti kosi?

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna! Niinkö sinä olet tuon pikku seikan sydämellesi ottanut?

ANNA. Se — se vain tässä muuten juolahti mieleeni. Muistatteko, mamma, oliko se ennen hänen kosintaansa?

ROUVA HALLMAN. Muistaakseni se oli ennen. (Vaitiolo) Mutta ethän sinä nyt toki tuolle seikalle mitään merkitystä pane?

ANNA. Hm, ainakaan teidän, mamma, ei tarvitse mitään pahaa peljätä siitä seuraavan.

ROUVA HALLMAN (katsoen hetken ääneti Annaa). Minä tahtoisin myös, Anna, kysyä sinulta jotakin.

ANNA. Mitä niin, mamma?

ROUVA HALLMAN. Mutta sinä et saa loukkaantua, Anna, etkä kiihtyä.

ANNA (levotonna). Mitä ihmeessä te sitten tahdotte tietää?

ROUVA HALLMAN. Sinun käytöksesi, Anna, on viime aikoina tuntuvasti muuttunut. Entinen tyyni iloisuutesi on poissa. Mistä tämä johtuu?

ANNA (yhä levottomampana). Mutta kyselettepäs te kummallisia, mamma! Kuinka minä voisin sen tietää? Taikka — jos minussa jotain muutosta on tapahtunut, niin kai sen on aiheuttanut tuo Reinon kohta.

ROUVA HALLMAN. Ei, ei, siitä se yksistään ei ole. Sinä tiedät, että äidin silmä on eräissä asioissa hyvin tarkkanäköinen.

ANNA (tavattoman jännityksen vallassa). No, ja sitten?

    (Äiti ja tytär tuijottavat hetkisen toisiaan ääneti
    ja suurin silmin).

ROUVA HALLMAN (melkein kuiskaten). Etteivät sinun asiasi, Anna, ole vain niin, että — että sinun ja Kaarlon on syytä jouduttaa häitä?

ANNA (kalpeana). Mutta mamma!

ROUVA HALLMAN. Suo anteeksi, Anna, jos erehdyn. Mutta — jos olen oikeassa, niin sinun on parasta puhua asiasta tyynesti Kaarlon kanssa. Ja minussa sinä tapaat aina ymmärtäväisen äidinsydämen. Mutta nyt minun täytyy mennä. Näkemiin, Anna!

(Menee oikealle).

ANNA (tuijottaen rouva Hallmanin jälkeen ja painaen kädellä rintaansa.). Hyvä Jumala! Että hän siis on sen jo huomannut!

(Postiluukulle ilmestyy mies, kädessään kirje. Kun Anna ei huomaa häntä, rykäisee mies ja naputtaa sormellaan luukkuun. Anna säpsähtää, havahtuu ja menee luukulle. Mies ojentaa hänelle kirjoihin vietävän kirjeen. Anna varustaa kirjeen merkeillä, kirjoittaa ja leimaa kuitin, tehden kaikki koneellisesti ja pysähtyen aina väliin eteensä tuijottamaan. Saatuaan kuitin ja maksettuaan poistuu mies ja Anna palaa pöydän luo, istuutuu ja selailee papereita sekä asettuu sitten käsi poskella eteensä tuijottamaan.).

HERRA EKMAN (ilmestyy luukulle ja katsoo hetkisen hymyillen Annaa, joka ei häntä huomaa). Mitä, uinahtanutko?

ANNA (säpsähtäen ja nousten). Kas, sinäkö — milloin sinä siihen ilmestyit?

HERRA EKMAN. Onko posti tuonut minulle mitään hyvää?

ANNA. Ai todellakin! Apteekin postiahan ei olekaan vielä haettu.

(Ottaa hyllyltä tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, ojentaen ne herra Ekmanille).

HERRA EKMAN. Enkö saa tulla sisälle hetkiseksi istahtamaan?

ANNA. Tietysti, kuinka sitä kysytkään.

(Avaa oven, herra Ekman, siroon kesäpukuun huolellisesti puettuna, astuu sisään, toisessa kädessään päivän posti, toisessa kävelykeppi ja hattu. Annaa tervehdittyään istuutuu hän toiseen nojatuoliin, asettaen hattunsa ja postin pöydälle. Anna istuutuu häntä vastapäätä.).

HERRA EKMAN (Annaa tarkastellen). Sinä olet tänään niin kovin vakava,
Anna. Ja äitisi — hän tuli tuolla juuri vastaani — näytti itkeneeltä.
Onko tapahtunut jotakin ikävää? Ja kuinka pappa voi?

ANNA. En minä ainakaan mitään tiedä — ja pappakin on tavallisessa voinnissa.

HERRA EKMAN. Entäs — veljesi? Onko hänestä mitään kuulunut?

ANNA. Ei hänestäkään — oikeastaan mitään uutta.

HERRA EKMAN. Hm!