ANNA. Mitä "hm"?
HERRA EKMAN. Niin vain — että veljesi asiat eivät taida olla oikealla tolallaan.
ANNA. Kiusaako se sinua kovinkin?
HERRA EKMAN. Kuinka sitä kysytkään! Onhan hän tuleva lankoni — ja sitä paitsi —
ANNA. Ai, sinä olet sitä paitsi hänen takaajansa. Sitä en muistanutkaan, suo anteeksi. Sinulla on siis kylläkin syytä olla huolissasi veljestäni.
HERRA EKMAN. Sinä olet muuttunut omituisen pisteliääksi ja ärtyisäksi.
(Murtaa vasta saaduista kirjeistä päällimmäisen auki ja lukee, viskaten sen jälkeen hermostuneesti kirjeen pöydälle).
ANNA. Oliko siinä jotakin ikävää?
HERRA EKMAN (äkäisesti). Oli tuoreita uutisia sinun herra veljestäsi!
ANNA (säpsähtäen). Mitä! Mitä hänestä?
HERRA EKMAN. Sitä vain, että hän on lyönyt korkojen maksamisen laimin ja nyt sanoo pankki tuossa (kirjettä osoittaen). lainan irti.
ANNA. Hyvä Jumala! Ja kuinka suuri se laina olikaan?
HERRA EKMAN. Kymmenentuhatta. Takaajia on vain kaksi, joten minun on suoritettava puolet siitä summasta. — Mistä minä nyt kädenkäänteessä kaappaan viisi tuhatta?
ANNA. Mutta eikö asiaa muuten voi järjestää? Eikö pankki suostuisi antamaan lainan olla ennallaan, jos korot nyt heti suoritettaisiin?
HERRA EKMAN. Mitä se hyödyttäisi? Meidän takaajain maksettavaksihan se velka lopulta kuitenkin tulee.
ANNA. Oletko sinä siitä niin varma?
HERRA EKMAN. Hm! Olen jo aikoja sitten kuullut, että veljesi hurjastelee Helsingissä, vaikken ole tahtonut asiasta puhua, varsinkaan isäsi vuoksi.
(Äänettömyys.).
ANNA. Niin, hän hurjailee. Hän on suoraan sanoen hunningolla.
HERRA EKMAN (puolittain itsekseen). Minun tuleva lankomieheni, hm!
ANNA. Kaarlo, sinä olet hyvin harkitseva mies, mutta eräässä asiassa sinä kieltämättä olet menetellyt kevytmielisesti,
HERRA EKMAN. Missä niin?
ANNA. Kihlautuessasi minun kanssani ja siten saamalla koko haaksirikkoisen Hallmanin perheen niskoillesi.
HERRA EKMAN (kohauttaa mitään puhumatta olkapäitään).
ANNA. Mutta tuosta takaussummasta — (vaikenee äkkiä ja miettii).
HERRA EKMAN. Mitä takaussummasta?
ANNA. Niin, tuli vain mieleeni, että maksaisin niin mielelläni tuon velan jos kykenisin.
HERRA EKMAN. Sinä?
ANNA. Niin, jos kykenisin. Mutta olenhan typötyhjä, kuten tiedät.
HERRA EKMAN. Hm!
ANNA. Oikeastaan minulla oli aikaisemmin pienoinen pankkitalletus, mutta minun on täytynyt se uhrata poloisen veljeni hyväksi.
HERRA EKMAN. Mitä! Koko kahdenkymmenen tuhannen talletusko?
ANNA. Ahaa, sinä siis tiesit sen!
HERRA EKMAN (hämillään). Niin — etkös sinä itse siitä kerran maininnut?
ANNA. Olenpa tainnut mainita.
(Pitkä äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Harmillinen juttu!
ANNA. Tuoko kahdenkymmenen tuhannen markan juttu?
HERRA EKMAN (kiusaantuneena). Kuinka sinä —! Tietysti minä tuota velan irtisanomista tarkoitin.
ANNA. Niin, se on kylläkin kiusallista, mutta (viivytellen). asialla on toinenkin ja vielä kiusallisempi puoli.
HERRA EKMAN. Mitä sinä sillä tarkoitat?
ANNA. Sitä, että minun näissä oloissa on tultava sinun vaimoksesi.
HERRA EKMAN. On tultava?
ANNA (puhkeaa äkkiä hillittömään itkuun).
HERRA EKMAN (hätääntyneenä). Mitä, mitä nyt?
ANNA (nyyhkyttäen). Sanoin sinun menetelleen kevytmielisesti kihlautuessasi minun kanssani, mutta minä itse olen ollut vieläkin kevytmielisempi — antautuessani sinulle rajattomasti.
HERRA EKMAN. Mitä — olisiko siitä seurauksia odotettavissa?
ANNA. Minä pelkään niin.
(Äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Se on kyllä harmillista, mutta mitään syytä tuohon epätoivoiseen itkuun ei sinulla nähdäkseni silti ole. Sinä ivasit viime veneretkellä minun mallikelpoisuuttani, mutta se on juuri tämä minun sukuominaisuuteni, joka pakottaa minut — kuinka sanoisin —
ANNA (päänsä nostaen). Korjaamaan minut, tarkoitat varmaan sanoa?
HERRA EKMAN (ärtyisesti). Minä tarkoitin tietysti sanoa, että tuo sukuominaisuuteni pakottaa minut pysymään kunnianmiehenä niin tässä kuin muissakin asioissa.
ANNA. Eli siis toisin sanoen korjaamaan minut — haaksirikkoutuneen perheen haaksirikkoisen tyttären. Mutta se on sinun puoleltasi aivan liian mallikelpoista! (Kiivaasti) Kuule, minä tahdon korjata itse itseni! (Irroittaa sormuksen sormestaan ja asettaa herra Ekmanin eteen pöydälle) Minä vapautan sinut siitä ikävästä velvollisuudesta.
HERRA EKMAN. Mitä! Sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme?
ANNA. Etkö sinä sitten sitä tahdo? Kyllä, siitä olen vakuutettu ja siksi tahdonkin vapauttaa sinut alotteenteon vaikeuksista.
HERRA EKMAN. Sinä siis todellakin luulet…?
ANNA. Ei, minä olen vakuutettu siitä, kuten sanoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Etkö ajattele sitä häpeää, häväistystä, mikä siitä aikanansa seuraa?
ANNA. Häpeää — kenelle?
HERRA EKMAN. Hm, tietysti sinulle itsellesi.
ANNA. Niin, niin, tietysti minut tullaan työntämään seuraelämän ulkopuolelle, osoittamaan sormella ja niin edespäin. Sehän on aina ollut naisen kohtalo tällaisissa tapauksissa, samalla kuin toinen osapuoli käyskentelee loukkaamattomana kunnianmiehenä. Niin, niin, kyllä minä olen jo senkin huomioon ottanut. Mutta kahdesta pahasta on minusta tämä keveämpi kantaa.
HERRA EKMAN. Kahdesta pahasta? Ja se toinen paha?
ANNA. Ikuinen liitto, jonka laatu, luonne, sisältö — kuinka sanoisin — on näinä päivinä minulle täydelleen selvinnyt.
HERRA EKMAN (katkerasti). Siis toisin sanoen, että sinä minuun liittymällä tekisit onnettoman teon — saisit minusta kelvottoman aviomiehen?
ANNA. En suinkaan tahdo sanoa, että sinä olisit kelvottomampi aviomies kuin lukemattomat muutkaan. Päinvastoin sinä eräissä suhteissa voit olla mitä paras aviomies. Mutta me — me kaksi emme sovi yhteen. Meidän välillämme ei tulisi vallitsemaan sopusointua. Se on pohjimmainen syy. Ja sitten lisäksi joukko toisia, ulkonaisia syitä, jotka nekin tulisivat aina ikävällä tavalla meidän avio-onneamme häiritsemään.
HERRA EKMAN. Ihme, että sinä nyt vasta huomaat sen, ettemme me toisillemme sovi.
ANNA. Niin — kuudestakolmatta ikävuodestani huolimatta, tai ehkä juuri sen johdosta, olen siinä määrin antautunut rakkauden lumoihin, että olen eräät asiat nähnyt väärässä valossa. Nyt huomaan todeksi, mitä kerran muistelen jostakin kirjasta lukeneeni, että rakastuneet näkevät rakastamissaan henkilöissä ominaisuuksia, joita näillä itse asiassa ei lainkaan ole, ja toisaalta ovat näkemättä eräitä toisia, vähemmän miellyttäviä ominaisuuksia, joita näillä on.
HERRA EKMAN (ivallisesti). Onni, että sinun silmäsi sentään ajoissa aukenivat.
ANNA. Intohimoisuudestani huolimatta minulla on sentään viileämmät puolenikin, ja eräänä sellaisena hetkenä minä näin äkkiä asiat oikeassa valossaan. Paitsi sitä, että luonteemme eivät soinnu yhteen, on meitä yhteen saattamassa ollut mukana myöskin sivutekijöitä — mutta niistä lie paras vaijeta.
HERRA EKMAN. Minä luulen arvaavani, mitä sinä noilla sivutekijöillä tarkoitat.
ANNA. Sitä suurempi syy olla niistä puhumatta.
HERRA EKMAN. Sinä syytät minua itsekkyydestä ja ties mistä. Pidätkö siis itseäsi niin erehtymättömänä, tuomitessasi toisten motiiveja?
ANNA. En, Kaarlo, enkä minä yksin sinua siitä syytä, vaan myöskin itseäni. Olen paljon ajatellut näinä päivinä ja öinä ja eritellyt tunteitani. Ja niinpä pelkään että minun pohjimmaisena motiivinani, mennessäni kihloihin kanssasi, on tietämättäni ollut — halu päästä täältä postikonttorista pois.
HERRA EKMAN (päätään pudistaen). Mutta tuohan on yksinkertaisesti sairaalloisuutta. Todellakin, eiköhän se johdu sinun fyysillisestä tilastasi?
ANNA. Ajatukseni eivät koskaan ole toimineet kirkkaammin kuin tällä haavaa.
HERRA EKMAN. Hm! Ja sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme? Seurauksista huolimatta. Niin, seuraukset — oletko ajatellut niiden vaikutusta isääsi, jota aina olet niin ihailtavalla hellyydellä kaikilta mielenjärkytyksiltä koettanut suojata?
ANNA (säikähtyneenä). Isäni! Hyvä Jumala, sitä seikkaa en todellakaan ottanut lukuun. Niin, minä olen koettanut suojata häntä ja siinä tarkoituksessa olen alistunut valehtelemaankin — ja nytkö sitten itse omalla kevytmielisyydelläni aiheuttaisin hänelle kuolemaa tuottavan järkytyksen! Missä umpikujassa olenkaan! (Hetkisen ääneti herra Ekmaniin tuijottaen). Kaarlo, että sinä tulitkin ajatelleeksi tätä puolta asiassa! Sinä huolehdit siis niin paljon isästäni?
HERRA EKMAN (olkapäitään kohauttaen). Luonnollisesti minä en puolestani tahdo olla syypää vanhan miehen kuolemaan.
(Äänettömyys).
ANNA. Minä epäilin jo silmänräpäyksen ajan omia epäilyksiäni — sitä nimittäin, mitä olen tässä koettanut sinulle tulkita. Mutta tuo eleesi ja nuo sanasi paljastivat minulle lopullisesti kaiken. Totuutta on aina paras katsoa suoraan silmiin, ja siksipä minun op syytä kiittää sinua sanoistasi — ja eleestäsi.
HERRA EKMAN. Hyvä, hyvä!
(Koputusta oikeanpuoleiselle ovelle).
ANNA (nousten). Kuka — kuka siellä? — (Yrittää ovelle, joka samalla aukenee ja kynnykselle ilmestyy herra Hallman) Pappa! Kuinka ihmeessä te siihen ilmestyitte?
HERRA HALLMAN (naurahtaen). Onko se sinusta niin ihmeellistä?
ANNA. Te joka ette kohta kahteen vuoteen ole kotiportin ulkopuolella käynyt!
HERRA HALLMAN. Ihana kesäpäivä houkutteli kerran minutkin hiukan pitemmälle kävelylle. (Tulee sisälle). Kas, Kaarlokin! Hyvää päivää! (Tervehtivät). Taisinkin tulla sopimattomaan aikaan ja lienee minun viisainta perääntyä hyvässä järjestyksessä.
HERRA EKMAN. Ei suinkaan! Minä pistäysin postia hakiessani tänne hiukan juttelemaan ja olin juuri pois lähdössä. (Ottaa pöydältä hattunsa, keppinsä ja postinsa; Annalle). Ensi kerran tavatessamme juttelemme siitä lähemmin. Näkemiin, setä! Näkemiin, Anna!
(Hyvästelee ja poistuu vasemmalle).
HERRA HALLMAN. Onko mamma käynyt täällä?
ANNA. Kyllä, mutta hän lähti pappilassa käymään. Istukaa, pappa, niin menemme yhtä matkaa kotiin. (Kelloon silmäten) Postitunti on kohta lopussa.
HERRA HALLMAN (istuutuen). Mutta eikö Reinolta ole tullut kirjettä? Olen odottanut sitä niin kiihkeästi ja kun ei mammaa heti kuulunut kotiin, en malttanut enää, vaan lähdin itse tänne.
ANNA (viivytellen). Kyllä — täällä on papalle kirje Reinolta.
(Ojentaa kirjeen isälleen).
HERRA HALLMAN. Sakset, Anna! Tiedäthän, etten koskaan repimällä avaa mitättömämpiäkään kirjeitä, saati tällaista.
(Anna ojentaa hänelle sakset; leikattuaan kirjeen auki pistää
herra Hallman silmälasit nenälleen ja syventyy lukemaan).
ANNA (istahtaa postipöydän taakse, josta hän työskennellessään levottomasti tarkastelee isäänsä.).
HERRA HALLMAN (lopettaa kirjeen ja sovittaa sitä takaisin kuoreen). Hm! Harvoinhan täällä mikään käy toiveiden ja laskujen mukaan. Siksipä täytyy ihmisellä olla kärsivällisyyttä loppumaton varasto.
ANNA (arasti). Mitä Reino kirjoittaa?
HERRA HALLMAN. Loppututkinto lykkääntynyt! Eikä mainitse, saako hän syksylläkään sen suoritetuksi.
ANNA. Onko hän yhä Helsingissä?
HERRA HALLMAN. Kirjeen on hän kirjoittanut Helsingissä, mutta nyt lienee hän jo maalla — siellä viimekesäisellä tehtaalla, jonne hän aikoo hetimiten lähteä harjoitteluaan jatkamaan. No, hyvähän se on sekin, mutta pettymys, suuri pettymys tämä minulle siltikin oli.
ANNA. Pappa rakas, jaksattehan kestää tämän pettymyksen?
HERRA HALLMAN. Enkö kestäisi — minä jonka on elämässäni täytynyt paljon pahempaakin kestää.
ANNA. Niin, niin. Voi kuinka iloiseksi saitte minut sanoillanne!
HERRA HALLMAN. Eikähän tässä niin järin pitkä odotusaika ole enää kysymyksessä. Korkeintaan vajaa vuosi. Mutta vauhtia meidän täytyy Reinolle antaa. Mamma on oikeassa: Reinossa taitaa olla vähän liiaksi iloista laulajapoikaa ja se on saanut hänet kuluttamaan aikaansa joutavanpäiväiseen. Mitäpäs jos syyslukukauden alkaessa pistäytyisin itse Helsinkiin auttamaan poikaa loppuspurtissa?
ANNA. Tekö, pappa? Eihän nyt missään nimessä!
HERRA HALLMAN. He, he, pidätkö sinä minua sellaisena raakkina, etten minä enää kykene yhtä Helsingin matkaa tekemään?
ANNA. Ei suinkaan, pappa, mutta — sittenkin, sittenkin olisi teidän sellaisen matkan vaivoilta itseänne säästettävä. On parempi, että esimerkiksi minä menen sinne teidän sijastanne.
HERRA HALLMAN. Näinköhän sinä vain kykenisit Reinossa tarpeellista respektiä herättämään? No, kuinka vain, kuinka vain, kunhan veljesi saadaan täyteen vauhtiin. Viimeistään ensi kevääseen mennessä on hänen saatava insinööritutkintonsa (Huoaten). Olin niin vakuutettu, että hän jo tänä kevännä ilmestyy kotiin, taskussaan valmiit paperit. Olisi ollut niin ihanaa saada tehdas jo ensi syksyyn mennessä käyntiin. Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, se pyörii sittenkin. On sentään hyvä, että Reino näkyy täysin tajuavan keksintöni merkityksen ja laajakantoisuuden. Mutta näytähän minulle tänään tulleita Helsingin lehtiä, eikö niissä näy jo uutisia patentin myöntämisestä.
ANNA (ojentaen isälleen sanomalehden). Reinonko tuo patentti piti hankkia?
HERRA HALLMAN. Kuinkas muuten. Häntähän asia oikeastaan lähinnä koskeekin. (Levittää sanomalehden eteensä ja antaa katseensa liukua pitkin palstoja) Ei näy uutisia. Merkillisesti se viipyy. Minun mielestäni asian pitäisi olla jo ratkaistu. (Taittaa sanomalehden kokoon ja laskee sen pöydälle, jolloin huomaa Annan sormuksen, ottaen sen käteensä). Sinunko sormuksesi tässä?
ANNA. Ah, niin —
(Ottaa sormuksen isältään ja pistää taskuunsa).
HERRA HALLMAN. Kuinka? Taskussako sinä kihlasormusta kannat?
ANNA (hämillään). Oh, kuinka minä tänään olenkin hajamielinen!
(Pistää sormuksen sormeensa.).
HERRA HALLMAN. Hm! (Hetkisen vaiti Annaa tarkasteltuaan). Kuule, Anna, eiköhän siinä ole takana jotain muutakin — tuossa sormusjutussa nimittäin? Huomasin heti sisään tullessani, että teidän välillänne on jotakin tapahtunut.
ANNA. Pappa rakas, kuinka te sellaista? Mitä meidän välillämme olisi voinut tapahtua?
HERRA HALLMAN. Hm, no! Minä en tahdo lainkaan sekaantua teidän asioihinne. Olethan sinä, Anna, täysin kypsynyt nainen ja voit itse arvioida askeltesi kantavuuden. Jos sinä esimerkiksi olet tullut toisiin ajatuksiin aikomaasi avioliittoon nähden, niin — no, kuten sanottu, minä en tahdo niihin asioihin lainkaan sekaantua. Minä toisin sanoen pysyn täysin puolueettomana.
ANNA (hetkisen itsensä kanssa taisteltuaan). Kuinka minä, pappa, olenkaan teille kiitollinen sanoistanne. Mutta tuohon meidän suhteeseemme nähden te täydellisesti erehdytte, sillä minusta tulee kuin tuleekin Kaarlon vaimo.
HERRA HALLMAN. No, kuinka hyvänsä. Sinä teet tietysti niinkuin itse parhaaksi katsot. Mutta mihin sinä elämässäsi milloinkin ryhtynet, suureen tai pieneen, niin pidä aina ohjeenasi tuota minun vanhaa valiolausettani: pysy aina uskollisena omalle itsellesi!
ANNA (puolittain itsekseen). Uskollisena itselleen. Niinkuin Sohvi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kunpa ihminen aina voisikin pysyä uskollisena itselleen!
HERRA HALLMAN. Täytyy voida.
ANNA. Mutta eikö elämässä usein esiinny tilanteita, joissa ei voi — tai joissa ainakin on äärettömän vaikea pysyä uskollisena itselleen?
HERRA HALLMAN. Hm, kyllä niin. Minä tiedän sen kokemuksesta. Eräässä tuollaisessa tilanteessa en itse jaksanut — tai paremmin sanoen muistanut pysyä itselleni uskollisena, ja seuraukset siitä kävivät varsin tuhoisiksi. Niin, niin, aina täytyisi jaksaa pysyä uskollisena omalle itselleen. Sen turvin kykenee ihminen paljon kestämään.
ANNA (miettivästi eteensä tuijottaen). Niin, niin — Ah, jospa minäkin kykenisin siihen.
HERRA HALLMAN (hellästi). Kyllä sinä kykenet, tyttäreni, kun vain tahdot. Sinulla on luonnetta. — Hm, äsken tuota Reinon kirjettä lukiessani vilahti mieleeni, että — että jospa sinä, Anna, olisit syntynyt Reinon tilalle, toisin sanoen pojaksi, niin minä tuntisin suunnitelmani olevan paljon lujemmalla pohjalla.
ANNA (äkkiä vilkastuen). Mutta pappa! Minunhan piti tulla siihen mukaan. Ettekö muista, kuinka me liittousimme maailmaa valloittamaan? Vai eikö siinä minulle tilaa olekaan?
HERRA HALLMAN (nousten ja Annaa lähestyen). On, on! Sekä Reinolle että sinulle ja minulle — sinulle ennen kaikkia. Ajattelepas, että se kilpailukykynsä vuoksi tulee entisestään suuresti laajentumaan. Työväkeä täytyy yhtä mittaa lisätä —
ANNA. Ja työväelle me rakennamme ajanmukaisia asuntoja —
HERRA HALLMAN. Ihan niin — olin juuri samaa sanomaisillani!
ANNA. Nuo pienet somat asunnot sievien puutarhojen keskellä. —
HERRA HALLMAN. Niin — se ruma joutomaa siellä tehdasrakennusten takalistolla — sen muutamme pieneksi kukoistavaksi puutarhakaupungiksi.
ANNA. Kuinka suuremmoista! Ja sitten perustamme koulun sinne puutarhakaupunkiin. Kuinka monenlaisia ja hedelmällisiä työaloja minulle aukeneekaan! (Kelloon katsahtaen) Mutta nyt lähdemme, pappa, päivälliselle ja koetamme saada mammankin iloiseksi.
(Sulkee postiluukun).
HERRA HALLMAN. Mamma ei usko minun keksintööni ja suunnitelmiini. (Silmää iskien) Hän luulee minua lapsettavan. Kyllä minä olen sen huomannut. Mutta sitä iloisemman yllätyksen valtaan on hän aikanansa joutuva.
ANNA. Kuinka rohkeaksi minä taas tunnen itseni! Minä — minä luulen, että me vielä voitamme, pappa. Toisin sanoen: pääsemme rannalle.
HERRA HALLMAN (Annan tukkaa silittäen). Sen me varmasti teemme. Hiukan vain kärsivällisyyttä vielä!
ESIRIPPU.
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä. Sohvapöydälle on ilmestynyt vastapuhjennut valkoinen ruusu pienessä, punaiseen harsopaperiin verhotussa kukka-astiassa. Ikkuna auki, samoin vasemmalle johtavat ovet. Oikeanpuoleinen ovi raollaan.
Esiripun noustua pysyy näyttämö hetken aikaa tyhjänä.
ANNA (tulee etehisestä kädessään sanomalehtiä ja isokokoinen kirje). Kylläpä täällä on hiljaista. Kuulee melkein päivänsäteiden laulavan. (Laskee postin pöydälle, menee oikeanpuoleiselle ovelle ja kurkistaa sisään, minkä jälkeen hän varovasti sulkee oven). Sepä ihmeellistä, että pappa keskipäivällä nukkuu. Ja hymyilee nukkuessaan niin onnellisena. Näkee varmaankin tehtaasta unta. (Ruokasalin ovelle ilmestyy Sohvi) Kas, onhan täällä muitakin ihmisiä. Luulin tullessani, että talo on typötyhjä. Entäs mamma? Onko hän mennyt kirkkoon?
SOHVI. Kyllä, mutta kohta kai ne sieltä tulevat.
ANNA (huomaa ruusun pöydällä ja nostaa sen eteensä tunnustellen sen tuoksua.). Mistä tämä on ilmestynyt?
SOHVI. Se on neidin onnenruusu.
ANNA. Mitä Sohvi nyt oikein tarkoittaa?
SOHVI. Se on siitä neidin nimipäiväruususta. Minähän taitoin siitä varkain oksan ja panin sen tuonne keittiön akkunalle kasvamaan. Tänä aamuna puhkesi siitä ensimmäinen ruusu.
ANNA. Nyt Sohvi erehtyy. Se nimipäiväruusuhan oli punainen.
SOHVI. Mutta tuollainen siitä kuitenkin nyt puhkesi.
ANNA (tarkastelee ajatuksiinsa vaipuneena ruusua). Kummallista! — Mutta kaunis tämä on, kauniimpi ja puhtaampi kuin punainen. Ja hienompi tuoksu. Eikö teistäkin Sohvi?
SOHVI. En tiedä, kauniitahan ne ovat molemmat. (Äänettömyys). Onko apteekkari ollut jossakin matkalla, koska hän äsken, kun minä olin maitoa hakemassa, ajoi asemalta päin?
ANNA. Niin, hänhän on ollut Helsingissä.
(Laskee ruusun takaisin pöydälle, ottaa sanomalehden
ja istuutuu keinutuoliin.).
SOHVI. Nytpä minä muistankin. Minähän näin viime yönä unta neidistä ja apteekkarista.
ANNA (hymyillen). No, antakaas kuulua.
SOHVI. Neiti oli apteekkarin kanssa soutelemassa. Sitten alkoi neiti keikuttaa venettä, niin että se kaatui.
ANNA. Mutta nyt Sohvi laskettelee omiansa!
SOHVI. E-i! Minä heräsinkin vielä siihen, kun vene kaatui ja apteekkari parkasi niin surkeasti.
ANNA. No hukuimmeko me?
SOHVI. Sitä en ehtinyt nähdä, kun samassa heräsin.
ANNA. Sohvi varmaankin näki, kun me viime kerran olimme järvellä ja siitä on nyt unimatti saanut aiheen.
SOHVI. Näin kyllä keittiön ikkunasta ja näin senkin, kun neiti keikutti venettä.
ANNA. Mutta sitähän Sohvi ei voinut nähdä, että minä keikutin.
SOHVI. No jos en juuri nähnyt, niin arvasin.
ANNA. Miksei apteekkari yhtä hyvin olisi saattanut keikuttaa?
SOHVI. Eihän nyt toki apteekkarilla juolahtaisi mieleenkään semmoista tehdä. Ei, kyllä se oli neidin kujeita.
ANNA (ajatuksissaan). Ja hän parkaisi!
SOHVI. Niin — mutta eiväthän ne tuollaiset unet mitään merkitse, ja jos merkitsevät, niin hyvää vain. (Kuuluu kellojen soitto) Nyt ne tulevat kirkosta. Ja minulla on kahvikin vielä puolitiessä.
(Vetäytyy vasemmalle).
ANNA. Kuinka painostavaa nyt onkaan! (Nousee, heittää sanomalehden pöydälle ja menee ikkunan ääreen). Siellä tulee mamma. — Mamma poloinen! — Aivankuin kantaisi jotakin näkymätöntä taakkaa.
ROUVA HALLMANIN ÄÄNI ULKOA. Sinä olet jo kotona, Anna? Terveisiä kirkosta.
ANNA. Kiitos, mamma!
(Etehisestä kuuluu liikettä ja hetken kuluttua astuu rouva Hallman, tummiin puettuna, sisään, laskee virsikirjan pöydälle ja istuu väsymyksestä huoaten).
ROUVA HALLMAN. Ihmeen painostava ilma tänään. Kirkossakin miltei joka toinen torkkui. Tulee varmaan ukonilma.
ANNA. Ukonilma — niin. Minä olen sen lähenemisen jo kauan vaistoissani tuntenut.
ROUVA HALLMAN. Kauan? Sinä tarkoitat siis sitä?
ANNA. Niin.
ROUVA HALLMAN. Kirkossa saatoin minä sen hetkeksi unhottaa, mutta kohta ulos tultuani oli se taas kimpussani. — Tuliko postissa mitään uutta?
ANNA. Ei mitään, ellei sanomalehdissä jotakin ole. En ole ehtinyt niitä vielä läpi silmätä.
ROUVA HALLMAN. Mitäpä niissä.
ANNA. Patenttiuutinen.
ROUVA HALLMAN. Hm. (Ottaen sanomalehtien joukosta kirjeen) Kenellekäs tämä on? Papalleko?
ANNA (ottaen kirjeen äidiltään). Ei, se on minulle. (Viivytellen) Siinä on Reinon velkakirja.
ROUVA HALLMAN. Velkakirja? Sekö —
ANNA. — jonka korot hän on jättänyt maksamatta ja jonka pankki sanoi irti.
ANNA. Ei, vaan — minä.
ROUVA HALLMAN. Sinä! Kuinka, oletko sinä sen talletusjäännöksen uhrannut siihen?
ANNA. Olen. Kunniantuntoni ei sallinut, että vieraat ihmiset maksavat veljeni puolesta.
ROUVA HALLMAN. Ja tietääkö Kaarlo siitä vielä mitään?
ANNA. Ei minulla ainakaan ole ollut tilaisuutta sitä hänelle sanoa. Hänhän matkusti Helsinkiin kohta sen jälkeen kuin irtisanomisesta tuli ilmoitus.
ROUVA HALLMAN. Hän kuuluu tänä aamuna palanneen matkaltaan. Tiedätkö, että hän on ollut Helsingissä juuri tuon laina-asian takia?
ANNA. En. Paha vain, ettei hän ennen lähtöään siitä minulle mitään ilmoittanut. Olisi säästynyt turhista vaivoista. Sanoiko hän teille sen takia Helsinkiin menevänsä?
ROUVA HALLMAN. Ei, muilta minä olen sen kuullut.
ANNA. Muilta? Kuinka muilla voi siitä olla tietoa?
ROUVA HALLMAN. Herra ties kuinka! Liekö Kaarlo ennen lähtöään tullut jollekin maininneeksi ja niin se on suusta suuhun levinnyt. Kuka ne juorujen jäljet selvittää. Ja muuten ne kaikesta päättäen tietävät Reinon asioista paljon enemmän kuin me luulemmekaan. Minua ihan puistattaa ajatellessani, että joku ajattelematon tai pahansuopa menisi niistä papallekin kertomaan.
ANNA. Senhän me toki voimme estää, sillä onhan meistä jompikumpi aina papan seurassa.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta siitä huolimatta tämä on kuin elämistä miinan päällä, joka voi räjähtää milloin hyvänsä. Usein tulee tätä yhtä ja samaa asiaa seuloessani mieleen ajatus, että olisi onnellisinta, kun Herra ajoissa korjaisi papan pois. Vaikka kauhea on sellainenkin toivomus! (Äänettömyys). Ja sinäkin olet nyt menettänyt viimeistä myöten säästösi. Eiköhän olisi ollut viisaampaa järjestää se asia jotenkin toisin?
ANNA. Mamma rakas, siinä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ellen minä olisi velkakirjaa lunastanut, olisi se peritty takausmiehiltä ja sitä minun kunniantuntoni ei sallinut.
ROUVA HALLMAN. Niin, en ymmärrä, mikä siinä ja mikä tässä yleensäkin olisi viisainta. (Äänettömyys) Pappakin tuntuu siellä jo heränneen.
ANNA. Mutta mikä papan nyt on uneen saanut? Eihän hän ennen ole juuri koskaan päivällä nukkunut.
ROUVA HALLMAN. Hän oli koko yön niin levoton eikä nukkunut ollenkaan.
Hänen sydämen tilansa on viime päivinä huomattavasti heikontunut.
ANNA (ottaen kirjeen pöydältä). Tästä emme luonnollisesti puhu papalle mitään.
(Menee kirje kädessään ruokasaliin, josta hän kohta palaa.
Samassa tulee herra Hallman oikealta).
HERRA HALLMAN (silmiään hieroen). Nukuin niin makeasti, etten sellaista muista vuosikausiin ja sitten näin niin selkeätä unta, että herättyäni kului ainakin viisi minuuttia, ennenkuin kykenin toden unesta eroittamaan.
(Kaikki kolme istuutuvat pöydän ääreen).
ROUVA HALLMAN. No, ja minkälaista unta sinä näit?
HERRA HALLMAN (iloisesti). Entinen tehtaani oli olevinaan täydessä käynnissä. Suuri höyrykone puhkui, remmit vonkuivat ja laklattivat, uudet patenttikoneet olivat paikoillaan ja nauloja, kirkkaita kuin hopeapuikot, tuli ihan satamalla. Minua alkoi jo suorastaan pelottaa se vauhti ja jylinä, ja olin juuri antamaisillani käskyn seisauttaa koneet, kun vauhtipyörä samassa hirveällä ryskeellä hajosi tuhannen pirstaleiksi. Siihen minä heräsin ja olin vähällä pudota vuoteesta.
ROUVA HALLMAN (katsahtaen pikaisesti Annaan). Se päättyi siis onnettomasti.
HERRA HALLMAN. Uni, niin. Mutta unethan tietävät aina päinvastaista. Mikä unissa särkyy, se todellisuudessa eheytyy. Saattepa nähdä, se pyörii vielä ja ennen pitkää. (Tarttuu sanomalehteen) Mitä uutta sanomalehdet tietävät?
ANNA. En ole ehtinyt niitä vielä katsoa.
(Herra Hallman syventyy sanomalehteä tarkastelemaan).
ROUVA HALLMAN (Annalle). Varmaankin Kaarlo tulee pian täällä käymään.
— Mitäpäs jos iltapäivällä menisimme kaikki järvelle.
ANNA. Ei, ei — minulla ei ole sinne vähintäkään halua.
HERRA HALLMAN (pudottaa, ankaran mielenliikutuksen vallassa, sanomalehden kädestään). Mitä — mitä herran nimessä tuo merkitsee?
ROUVA HALLMAN JA ANNA (säikähtyneinä). Mitä? Mitä siinä on?
HERRA HALLMAN (nostaen vapisevin käsin sanomalehden uudestaan eteensä, änkyttäen). Patentti nau — naulakoneen keksinnöstä. Mutta tuo nimi? Katsopas sinä, Anna, näenkö minä oikein.
ANNA (kumartuu sanomalehden yli ja lukee herra Hallmanin osoittamasta kohdasta.). "Patentti. Teollisuushallitus on insinööri A. Saarnivaaralle myöntänyt patentin keksinnöstä, joka tietää suurta parannusta naulateollisuuden alalla."
HERRA HALLMAN. Siis Saarnivaara. Niin minäkin sen luin.
ANNA. Kuinka tämä voi olla mahdollista?
HERRA HALLMAN (nojautuu taapäin ja painaa kädellä rintaansa).
ROUVA HALLMAN (nousten ja lähestyen miestään). Pappa, pappa, koskeeko se taas? Ehkä se onkin vain harhauutinen.
ANNA. Niin, siinä täytyy olla joko painovirhe, nimierehdys tai joku muu väärinkäsitys.
ROUVA HALLMAN. Ihan varmasti siinä on jotain sellaista!
HERRA HALLMAN (voipuneesti). Niin, niin, eihän juuri hevillä voi ajatella, että kaksi henkilöä tekee samaan aikaan samanlaisen keksinnön. Ei, ei, jotakin sotkosta siinä täytyy olla. Mutta kuinka levottomaksi se saikaan sydämeni.
ROUVA HALLMAN. Koeta tyyntyä, rakas Eemil. Jos ottaisit niitä tippoja ja menisit hiukan levolle?
HERRA HALLMAN. Juurihan minä nousin levolta. Ei, minä en pääse rauhaan, ennenkuin olen saanut täyden selvyyden. Minun täytyy heti kirjoittaa asiasta sekä Reinolle että teollisuushallitukseen — ja pyytää vaikka sähkösanomavastaus.
(Nousee paikaltaan ja menee oikealle. Seuraava keskustelu
Annan ja hänen äitinsä kesken tapahtuu puoleksi kuiskaten).
ROUVA HALLMAN (tuskaisesti). Mitä tämä nyt oikein tietää?
ANNA. Voi, mamma rakas, mitä minun mieleeni nyt juuri johtui!
ROUVA HALLMAN. Mitä — mitä, rakas lapsi?
ANNA. Jos tuo sittenkin olisi se papan keksintö?
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka se olisi toisen henkilön nimissä?
ANNA. Reino — Reino on voinut kevytmielisyydessään luovuttaa, myydä sen toiselle.
ROUVA HALLMAN. Hyvä Jumala, olisiko se mahdollista!
(Tuskallinen äänettömyys, jonka kestäessä molemmat naiset tuijottavat toisiinsa).
ANNA. Niin, se juolahti vain äkkiä minun mieleeni.
ROUVA HALLMAN. Mutta ei — se ei voi sittekään olla mahdollista! Niin huonoa meidän ei pidä toki Reinosta uskoa. Ei, joku nimisekaannus siinä täytyy olla.
ANNA. Sydämestäni soisin, että niin olisi.
ROUVA HALLMAN. Kuule, jospa sinäkin kirjoittaisit tämän illan postiin tuosta asiasta jonkun sanan Reinolle.
ANNA. Sen minä teen ja siitä tuleekin tuima kirje. Peittelemättä sanon minä hänelle totuuden ja minkä kamalan tilanteen hän kevytmielisyydellään on saanut täällä kotona syntymään.
ROUVA HALLMAN. Elä häntä poloista huoli sentään kovin rusikoida.
ANNA. Eikö häntä tähän saakka ole tarpeeksi hemmoteltu!
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta Reinon luonne, näetkös, ei kestä ankaruutta.
ANNA. Siksi että hänet on lapsesta pitäen sellaiseksi totutettu.
ROUVA HALLMAN (kyyneliin puhjeten). Hyvä Jumala, rupeammeko mekin tässä toisiamme soimaamaan!
ANNA (heltyen). Rakas mamma, suokaa anteeksi tylyt sanani. Enkähän minä sitä paitsi teitä erikoisesti tarkoittanut. Yhtä syyllisiähän me kaikki olemme Reinon hemmotteluun.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, herra paratkoon. Ja nyt saamme siitä kaikin kolmin hedelmät korjata. (Kuivaa kyyneleensä ja nousee). Mutta täytyy käydä päivällispuuhiin ja lykätä nämä ikävyydet taas toistaiseksi syrjään.
ANNA (myös nousten). Mamma, levätkää te, minä huolehdin Sohvin kanssa päivällisestä.
ROUVA HALLMAN. Mutta entäs kirjeesi Reinolle?
ANNA. Minä ehdin sen kyllä päivällisenkin jälkeen.
ROUVA HALLMAN. No niin, minä lähden sitten ottamaan lavasta sallattia.
Se on pieni yllätys papalle, joka niin kovin pitää sallateista.
(Menevät yhdessä vasemmalle).
HERRA EKMAN (Tulee ulkoa ja yrittää oikealle, mutta palaa ja katsahtaa ruokasaliin). Hyvää päivää, Anna!
ANNA. Kas Kaarlo! Päivää! (Tulee saliin, yllään valkoinen talousesiliina ja tervehtii Herra Ekmania) Sinä olet ollut Helsingissä?
HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Kai setä ja täti ovat kotona?
ANNA. Kyllä. Pappa valmistaa tuolla huoneessaan paria kirjettä. Tee hyvin ja istu.
(Istuutuvat pöydän ääreen toisiaan vastapäätä.
Kiusallinen äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Kuinka somalta sinä näytät tuossa valkoisessa esiliinassasi!
ANNA. Hm!
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Muuten — terveisiä veljeltäsi.
ANNA (säpsähtäen). Kuinka! Oletko sinä tavannut Reinon?
HERRA EKMAN. Kyllä.
ANNA. Helsingissäkö?
HERRA EKMAN. Niin.
ANNA. Hän on siis yhä siellä, vaikka — vaikka hän jo hyvän aikaa sitten kirjoitti papalle menevänsä entiseen kesäharjoittelupaikkaansa?
HERRA EKMAN. Hän lähtee sinne kyllä. (Innostuneesti) Muuten, Anna, minä olen tähän saakka ollut väärässä käsityksessä veljestäsi.
ANNA (jännittyneenä). Millä tavalla väärässä — ja miten sinä nyt olet toiseen käsitykseen tullut?
HERRA EKMAN (vakuuttavasti). Veljesihän on kyky — todellinen kyky.
ANNA. Mutta hänen opintonsa —
HERRA EKMAN. Ovat jääneet koko lailla takapajulle, se on totta — ja totta myöskin, että hän on hummannut aika hurjasti. Mutta tuo kaikkihan on korjattavissa — ja on helposti korjattu, kun miehellä on kerran sellainen pää. Ihan kuin partaveitsi.
ANNA. Mutta mistä, — mistä sinä nyt yhtäkkiä tällaisen käsityksen sait? Ja miten sinä ensinnäkin tapasit veljeni?
HERRA EKMAN. Aivan sattumalta. Oikeastaan tapasin ensinnä sattumalta erään entisen koulutoverini ja hänen kauttaan sitten veljesi. Minähän menin muuten Helsinkiin hankkimaan rahoja sen velan lunastamiseen.
ANNA. Oli vahinko, että lähdit minulle asiasta ilmoittamatta. Olet siten joutunut rahojen hankkimisessa näkemään turhaa vaivaa. (Menee vasemmalle, josta palaa kirje kädessään). Velkakirja on näet lunastettu.
(Ottaa velkakirjan kuoresta ja näyttää herra Ekmannille.).
HERRA EKMAN. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kuka sen on lunastanut?
ANNA. Minä. Mutta tästä ei, pane se mieleesi, sanaakaan papalle.
(Pistää velkakirjan takaisin kuoreen.).
HERRA EKMAN. Sinä? Mutta millä ihmeen tavalla sinä olet sen voinut tehdä?
ANNA. Rahalla tietysti. Pankkitalletukseni jäännöksellä.
HERRA EKMAN. Jäännöksellä? Mutta sinähän sanoit silloin käyttäneesi sen jo loppuun.
ANNA. Hm, se oli vain — sellainen päähänpisto minun puoleltani. Vähän enemmän kuin puolet siitä oli vielä jälellä ja sillä lunastin tämän velkakirjan. Mitä siitä vielä on pankissa jälellä, niin — tiedätkö, mitä varten sen päätin säilyttää?
HERRA EKMAN. No?
ANNA. Tarvittaissa Reinolle matkarahoiksi Amerikaan.
HERRA EKMAN (vilkkaasti). Ei, kuulepas, siihen tarkoitukseen ei Reino rahoja kaipaa. Hänet tarvitaan täällä kotimaassakin.
ANNA. Kunpa todellakin niin olisi! Sinä saat minut toivorikkaaksi ja iloiseksi, vaikka minä en tästä kaikesta ymmärräkään vielä mitään.
HERRA EKMAN. Saat nyt hiukan kärsiä epätietoisuudesta. Vasta papalle kerron asian. — Niin, se lainajuttu. Minulla on siihen nyt rahat valmiina, mutta velkakirja onkin jo lunastettu. Olet sinä, Anna, omaperäinen ihminen! Mutta tällä asialla on se hyvä puoli, että minä voin nyt nämä rahat lainata Reinolle, sillä hän on luvannut uudestaan ja lujasti käydä opinnoitiin käsiksi.
ANNA (katsoen pitkään herra Ekmania). Sinä siis lainaisit Reinolle rahoja?
HERRA EKMAN. Niin, sikäli kuin voin. Täytyyhän sellaista kykyä jaloilleen auttaa.
ANNA (liikutettuna). Kaarlo, minä — minä olen sinua väärin tuominnut.
Nyt huomaan erehdykseni.
HERRA EKMAN. Niin, sinä tahdoit purkaa silloin kihlauksemme, vaikka isäsi tulo katkaisi asian. Mutta sormus, jonka sinä silloin laskit eteeni pöydälle, on nyt jälleen sinun sormessasi. Merkitseekö se —
ANNA (hiljaa). Panin sen silloin isäni takia sormeeni. Mutta alkuperäisessä päätöksessäni olin silti päättänyt pysyä. Nyt huomaan perusteluni kuitenkin vääriksi ja pyydän sinulta anteeksi.
HERRA EKMAN. Unohdamme siis sen silloisen välikohtauksen ja voimaan jää status quo, eikö niin?
ANNA (arasti). Siinäkin tapauksessa, että — että sitä syytä ei olisikaan olemassa, joka minut, ennen kaikkea isän takia, olisi mahdollisesti pakottanut silloin tekemäni päätöksen peruuttamaan?
HERRA EKMAN. Sinä siis olet saanut varmuuden ettet —
ANNA (viivytellen). Niin — minä olen saanut varmuuden, että asiani eivät ole niin. Sinun ei siis tarvitse isääni tässä tapauksessa lainkaan ottaa huomioon.
HERRA EKMAN (hämillään). Hm, Hm! (Kiusallinen äänettömyys) Anna, sinähän tiedät, että minulla on Helsingissä vanha, varakas täti, jolta minä sain rahat tätä velkajuttua varten — ja myöskin erääseen toiseen tarkoitukseen, jonka kyllä pian saat tietää. Tätini on tuollainen koko lailla vanhanaikainen aristokraatti ja, niin, ymmärräthän sinä, Anna, tuollaiset vanhat, rikkaat tädit, niillä on aina jäykät periaatteensa ja — ja tämä tätini — (vaikenee hämillään).
ANNA (kalpeana ja jäykistyneenä). Ymmärrän. Tämä tätisi ei siis hyväksy tulevan perillisensä aikomaa avioliittoa.
HERRA EKMAN. Niin — valitettavasti. Tuollaiset tädit — sinä ymmärrät, ovat niin itsepintaisia. Vaivoin sain häneltä tarvitsemani rahasumman ja tulevaan perintööni nähden hän viittaili — mutta se sikseen. Sinä tiedät, Anna, että minä olen aina tahtonut pysyä kunnian ja velvollisuuksien miehenä ja —
ANNA (keskeyttäen). Mutta nyt, kuten kuulit, sinua eivät mitkään velvollisuudet minuun sido.
HERRA EKMAN. Hm, hm! Minä toivoisin, että me voisimme keskustella tästä asiasta tyynesti ja järkevästi.
(Oikealta kuuluu tuolin kolinaa.).
ANNA. Pappa saapuu toisen kerran keskeyttämään meidän välinselvittelyämme. Mutta jos sinulla on aikaa tulla iltapäivällä postikonttoriin, niin päätämme sen lopullisesti siellä.
(Nousee; samassa tulee herra Hallman oikealta. Anna poistuu vasemmalle, jonne johtava ovi koko ajan avoinna.).
HERRA HALLMAN. Kas, Kaarlo! Sinä olet kuulema ollut Helsingissä.
(Tervehtivät ja istuutuvat.).
HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Minulla on teille Reinolta terveisiä.
HERRA HALLMAN. Reinolta! Oliko hän sitten vielä Helsingissä vai missä sinä hänet tapasit?
HERRA EKMAN. Helsingissä minä hänet tapasin. Tiedättekö, siinä on teräväpäinen insinöörin alku!
HERRA HALLMAN (tyytyväisenä). Niinkö arvelet?
HERRA EKMAN. Se ei ole pelkkää arvelua, minä olen nähnyt siitä pätevän todistuksen.
HERRA HALLMAN. Hänen opintonsa ovat siis sujuneet hyvin?
HERRA EKMAN. Hm! Jaa, hänen varsinaisista opinnoistaan en niinkään tiedä, mutta eräs suuremmoinen keksintö, jonka hän on tehnyt —
HERRA HALLMAN. Keksintö?
HERRA EKMAN. Mitä, eikö hän todellakaan ole teille siitä vielä mitään ilmoittanut?
HERRA HALLMAN. En minä mistään Reinon tekemästä keksinnöstä tiedä.
HERRA EKMAN (vilkkaasti). No sitä iloisempaa on minun teille ilmoittaa, että Reino on tehnyt kerrassaan nerokkaan keksinnön.
HERRA HALLMAN. Keksinnön?
HERRA EKMAN. Niin. Hän on keksinyt naulatehdasta varten koneiston, joka valmistaa samassa ajassa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin nykyään käytännössä olevat koneet.
HERRA HALLMAN (hymyillen salaperäisesti). Ahaa, se on siis se.
HERRA EKMAN. Te siis kuitenkin tiesitte siitä?
HERRA HALLMAN. He, he, olihan minulla siitä hiukan vihiä. Mutta kuinkas patenttihakemuksen laita on? Puhuiko Reino siitä mitään?
HERRA EKMAN. Keksinnölle on saatu jo patentti.
HERRA HALLMAN. Kuinka?
HERRA EKMAN. Siitä on uutinenkin tänään tulleissa lehdissä. Patentin hakija ja saaja on minun entinen koulutoverini, insinööri Saarnivaara.
HERRA HALLMAN (änkyttäen). Saarni — Saarnivaara! Mutta mitä tämä kaikki tietää?
ANNA (ilmestyy vasemmanpuoleiselle ovelle ja hätääntyneenä koettaa antaa herra Ekmanille vaikenemismerkkejä.).
HERRA EKMAN (vilkkaasti, Annan varoitusmerkkejä huomaamatta). Asianlaita on nähkääs niin, että Reino kipeässä rahantarpeessa oli näyttänyt tuota keksintöään Saarnivaaralle ja —
ANNA. Kaarlo!
(Antaa edelleen hätääntyneenä merkkejä).
HERRA HALLMAN (läähättäen). Jatka, jatka! Ja Saarnivaarako osti keksinnön?
HERRA EKMAN (vilkuen epävarmana vuoroin Annaan, vuoroin herra Hallmaniin). Niin. Kaupunkiin tullessani tapasin minä aivan sattumalta Saarnivaaran, joka tarvitsi rahaa tuota kauppaa varten. Minä hankin rahat ja samalla me yhdessä Saarnivaaran kanssa muodostimme pienen konsortiumin, pannaksemme keksinnön mitä pikimmin toimeen. Tiedättekö, setä, minulla on matkassani konsortiumin valtuutus ostaa konkurssipesältä teidän entinen tehdaslaitoksenne. Siksi tulinkin tänne oikopäätä, pyytääkseni teitä asiantuntijana —
ANNA (astuen kuvasti esille). Vaikene jo, mieletön!
HERRA HALLMAN (kasvot vääntyneinä ja etukumaraan vaipuneena painaa molemmin käsin rintaansa.).
HERRA EKMAN (nousee ällistyneenä). Mutta mikä teidän on?
ROUVA HALLMAN (kiiruhtaen vasemmalta). Onko papalla taas kohtaus?
ANNA. Pappa, kykenettekö käymään, me autamme teidät vuoteeseen?
HERRA HALLMAN. Oh! oh! (Rouva Hallmanin ja Annan tukemana nousee hän vaivaloisesti tuolista ja kulkee oikealle). Nyt — nyt se vauhtipyörä —
(Kaikki kolme katoavat oikealle, josta samalla kuuluu raskas romahdus. Herra Ekman seisoo hämillään ja neuvotonna kynnyksen takana näyttämön puolella.).
SOHVI (ruokasalin ovelta). Herra siunatkoon, mitä täällä on tapahtunut?
ROUVA HALLMAN (näkymättömissä oikealla, josta kuuluu punnerrusta ja katkonaisia sanoja). Voi hyvä Jumala! Auttakaa, nostetaan tuonne vuoteeseen!
HERRA EKMAN ja SOHVI (rientävät oikealle.).
ANNA. Lääkäri — lääkäri on saatava mitä kiiruimmin.
HERRA EKMAN. Minä juoksen hakemaan.
(Rientää näyttämön läpi ulos.).
ROUVA HALLMAN (murtuneella äänellä). Pappa, pappa! Ymmärrätkö sinä — kuuletko sinä mitään?
SOHVI. Kun saisi nuo kourat auki. Mutta hän puristaa niin.
ROUVA HALLMAN. Mennyttä, mennyttä! Minä näen jo, ettei tässä auta enää mikään.
SOHVI. Eikö sydän enää lyö?
ROUVA HALLMAN. Ei — ei tunnu enää mitään elonmerkkiä.
(Seuraavien hetkien kuluessa kuuluu oikealta vain joitakin
katkonaisia sanoja ja nyyhkytystä.).
ANNA (tulee unissakävijän elein saliin, istuutuu keskelle sohvaa pöydän taakse, nojaa päänsä käsiin ja tuijottaa eteensä.).
ROUVA HALLMAN (oikealla). Että — että sen pitikin näin äkkiarvaamatta tapahtua! Mutta aamusta alkain minä olen sen ikäänkuin tuntenut hermoissani.
ANNA (yksin). Siitä ei päässyt — sen piti näin tapahtua.
SOHVI (oikealla). Hän on aivankuin nukkuisi.
ANNA. Niin, sen piti näin tapahtua! — Pappa — ja tehdas! — Tehdas — niin, se oli minun viimeinen pakopaikkani, jonka turvin uskottelin voivani olla uskollinen itselleni. Nyt hajosi sekin kuin saippuakupla. — Sen piti käydä niin, sillä minun täytyy kyetä ilman ulkonaista tukea olemaan uskollinen itselleni. — Pappa, pappa, sinä kehotit minua siihen ja minä tahdon noudattaa neuvoasi — ihmisten tuomioista huolimatta.
SOHVI (menee nyyhkyttäen näyttämön läpi vasemmalle).
ANNA (yksin). Niin selvästi tajuan nyt kaiken (Kiinnittäen katseensa ruusuun) Punainen ruusuni on peruuttamattomasti muuttunut valkoiseksi. Mutta sinä olet puhtaampi kuin punainen.
(Taittaa ajatuksissaan ruusun, jota hän seuraavan kohtauksen aikana pitää kädessään).
HERRA EKMAN (tulee hengästyneenä ulkoa). Mikä harmi, että tohtori oli juuri vähää ennen haettu erään sairaan luo penikulman päähän täältä! Soitin sinne ja kiiruhdin häntä tulemaan, — Kuinka on nyt sedän laita?
ANNA. Ei hän enää lääkäriä tarvitse.
HERRA EKMAN. Kuinka? Ei kai — (Menee epävarmana ja varovasti oikealle, josta pian palaa takaisin.) Mutta kuinka se on mahdollista? Mikä sen oikeastaan näin äkkiä aiheutti?
ANNA. Mikä! Sinun Helsingin terveisesi!
HERRA EKMAN. Kuinka? Olisiko äkillinen ilo —
ANNA (katkerasti). Ilo! Todellakin! Tiedä, että se keksintö, jonka Reino on teidän vaivaisiin markkoihinne vaihettanut, oli papan tekemä keksintö. Se häntä on henkisesti ylläpitänyt ja sen sortuessa sortui hän itsekin.
HERRA EKMAN. Mutta, herra nähköön, eihän minulla ollut siitä mitään tietoa. Vastuun tästä kantaa siis — Reino.
ROUVA HALLMAN (oikealla). Reino parka, mitä sinä oletkaan saanut aikaan!
(Kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä Anna jälleen tuijottaa, ruusua kädessään pyörittäen, hajamielisenä eteensä ja herra Ekman neuvotonna kääntelee hattuaan.).
HERRA EKMAN. Minulla — minulla ei nähtävästi ole tässä muuta tehtävää kuin mitä syvimmin valittaa tätä onnetonta tapahtumaa ja —
ANNA (äkkiä havahtuen). Niin, meillähän jäi kesken se asia. Kolmatta kertaa ei pappa nyt enää tule meitä keskeyttämään. — Äsken sinä sait minut toisen kerran epäilemään omia epäilyksiäni — vieläpä pyytämään anteeksikin. Nyt minä kuitenkin olen vakuutettu, että minä lopultakin olen ollut oikeassa. Aikomamme avioliitto on alusta aikain ollut väärällä pohjalla. Sillä on liiaksi afäärin sivumaku. Puhdas persoonallinen kiintymys, jonka kuitenkin tulisi olla kaiken pohjana, on välillämme ollut toisarvoinen asia. On paras katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat sekä pysyä uskollisena itselleen. (Irroittaa sormuksen sormestaan). Minä vapautan sinut täten perintöhuolista ja — ja velvollisuudesta korjata minut.
(Ojentaa sormuksen herra Ekmanille).
HERRA EKMAN (ottaen vaistomaisesti sormuksen vastaan). Sinä puhut taas itsesi korjaamisesta. Mutta äskenhän sinä —
ANNA (keskeyttäen). Niin, minä kielsin sen äsken, päästäkseni selville kaikista sinun vaikuttimistasi. Totuus on kuitenkin päinvastoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Sinä olet käsittämätön ihminen, Anna!
ANNA. Niin — sinulle käsittämätön. Siksipä onkin onnellisinta meille molemmille, että tiemme eroavat ajoissa.
HERRA EKMAN. Mutta onko tämä enää ajoissa eroamista?
ANNA (päättävästi). On! Mitä tämän jälkeen seuraa, sen tahdon minä yksin kantaa — ja kantaa sen kaikesta huolimatta kunnialla.
HERRA EKMAN. Tämä on siis sinun peruuttamaton päätöksesi?
ANNA. On.
HERRA EKMAN (epäröiden). Minä en sitte todellakaan ymmärrä muuta kuin — (Ottaa sormuksen sormestaan ja laskee Annan eteen pöydälle, minkä jälkeen hän kumartaen vetäytyy taaksepäin mutta pysähtyy jälleen ja katsoo pitkistään Annaa.). Kaikki on siis välillämme nyt lopussa?
ANNA. Kaikki! Onhan meidän välillemme auennut kuilu, jonka yli on mahdoton kulkea.
HERRA EKMAN. Tahtoisin vain vielä sanoa sinulle, Anna, että minä en sittenkään ole tätä näin tahtonut. Mutta sinä olet minulle — liian ylivoimainen. (Viivytellen.) Toivoisin vain, etteivät sinun tunteesi minua kohtaan tämän jälkeen vihaksi muuttuisi.
ANNA. Ei, sitä ne eivät tee. Ilman katkeruutta voin minä ojentaa sinulle käteni jäähyväisiksi.
(Ojentaa kätensä herra Ekmanille, joka tämän jälkeen
vetäytyy vasemmalle.).
ANNA (tuijottaa yksin jäätyään hetken ääneti eteensä, kunnes hänen kasvonsa saavat omituisen haltioituneen ilmeen.). Kuinka ihmeellistä! Minä olen tänään niin paljon menettänyt — ja kuitenkin tunnen minä samalla voittaneeni jotakin hyvin, hyvin kallisarvoista, joka tekee minut voimakkaaksi ja kohottaa minut ylös pimeästä aallonpohjasta.
ROUVA HALLMAN (itkettyneenä, nenäliina kädessä, tulee oikealta, sulkien varovasti oven jälkeensä.). Nyt se on siis tapahtunut, mitä me niin kauan olemme kauhulla odottaneet. (Katsoen pitkistään Annaan). Mutta kuinka, Anna, sinähän näytät kuin iloitsisit!
ANNA. Niin teenkin — tavallaan. Sillä syvän murheeni ohella on minut vallannut suuri vapautuksen tunne.
ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua ollenkaan.
ANNA. Minä olen ensi kerran todenteolla ollut uskollinen itselleni ja tunnen sen johdosta itsessäni voittajan voimaa.