Kolmen viikon perästä tapahtui, että kolmas perämies, joka jo tullessaan laivaan oli kantanut ruumiissaan kovan taudin siementä, kuoli. Silloin ehdotti ensimäinen perämies kapteenille, että he ottaisivat vieraan kajuuttaan. Hän sanoi: »Kyllä hän sen ansaitsee, kapteeni; sen minä takaan. Ja minä luulen, että me muutenkin teemme hyvän työn. Mitä lieneekään mies raukka saanut kärsiä, kun koko menneisyys on hävinnyt hänen mielestään!»
Niin tuli »Tom Ginger» kolmanneksi perämieheksi ja seuraavana vuonna hän, saatuaan suosijaltaan innokasta kielen ja kirjoituksen opetusta, suoritti englantilaisen tutkinnon ja purjehti taasen Albertalla.
KOLMASTOISTA LUKU.
Harvasanaisena, hiljaisena miehenä hän taasen vaelteli, sielu kuin kulon hävittämänä, savun ja sumun ajelemana. Ainoana sisältönä hänen mielessään olivat kuni sumuhattaroina muistot ja henkilöt tuolta kauhealta matkalta ja penseä, välinpitämätön epäluulo elämään ja koko maailmaan. Hän koetti oikein kotiutua näissä penseissä, katkerissa ajatuksissa, yhä uudelleen ja uudelleen kutsumalla mieleensä matkan kaikkia yksityiskohtia. Tyynen penseällä ivalla vertasi hän hyvien ja pahojen ihmisten kohtaloja toisiinsa. Tuossa oli vanha, häijy kapteeni majan edustalla ja häntä vastassa hänen kidutettu toverinsa; tuossa siro, liukas mies kauniissa puutarhahuoneessaan ja tuossa taas molemmat onnettomuustoverit Syltin kirkossa, joka mahtoi olla hyvin synkkä. Hän näki heidän kaikkien askartelevan kuin sumussa, kuuli epäselvästi heidän puheensa ja vastauksensa, ja näki heidän kasvonsa; mutta hän ei tietänyt heidän nimiään eikä mistä he olivat joutuneet hänen tielleen.
Kun noin kolmen, neljän vuoden kuluessa tämä uusi tila, nimittäin tämä penseä, kylmä raskasmielisyys oli ikäänkuin kotiutunut ja vakiintunut, syntyi hänessä vähitellen ja tasaisesti hiljainen ihmettely ja etsintä, jonkinlainen halu päästä tunkeutumaan sumuun ja nähdä mitä sen sisässä oli, tai kiertää se. Hän ymmärsi, että sen takana täytyi olla jotakin, joku maa tuttuine ihmisineen ja asioineen. Mutta niinpian kun hän hiukankin koetti tunkeutua sinne, valtasi hänet nopeasti pelko, että hän hukkuu ja eksyy sinne.
Vähitellen juurtui hänessä ajatus, että hänen pitää puhua tilastaan ja asiastaan jonkun hyvän, viisaan ihmisen kanssa ja ikäänkuin hänen seurassaan tunkeutua sumuun. Mutta kului vuosi ja kului toinenkin ja tätä tilaa oli jo kestänyt viisi vuotta eikä hän raskasliikkeisyydessään ja arkuudessaan ollut tavannut ketään, jolle olisi voinut uskoa monimutkaisen tarinansa.
Mutta kun hän eräänä päivänä, heidän maatessaan Montrealin satamassa Canadassa, oli lähtenyt kaupunkiin, kerrankin sekaantuakseen vilkkaaseen ihmishälinään ja istui ravintolassa, mieltyi hän erääseen mieheen. Hän oli puettu pitkään mustaan takkiin, sellaiseen, jota Saksassa sanotaan Lutheruksen takiksi. Hän oli nähtävästi pappi ja tuntui ostaneen tai myyneen arvopapereja, rautatieosakkeita tai jotakin sellaista, luultavasti seurakuntaansa varten, ja oli hyvin tyytyväinen kauppaansa. Hän istui yhdessä muutamien farmarien kanssa, jotka luultavasti paremmaksi vakuudeksi olivat lähteneet matkaan, ja jutteli osakkeista, tariffeista, vehnänhinnoista, Yhdysvalloista ja Jumalasta, ja puhui maailmanviisaasti ja samalla hurskaasti. Ja oli wisky- ja vesiannoksensa ääressä päässyt siihen suloiseen, väljään mielialaan, jolla vieläkin on varaa avartua ja jossa ihminen suurimmalla ilolla ryhtyisi väittelemään vaikkapa itse paholaisen kanssa.
Jan Guldt tunsi hämärästi tämän mielialan, olisihan hänen omasta elämästään voinut löytää jotakin samantapaista. Jollakin lailla, aivan vaistomaisesti, häntä myöskin miellytti tuo maalainen, järeän luja hurskaus, vaikka hän itse puolestaan oli täydellisesti joutunut pois siitä eikä enään tietänyt siitä mitään. Hän työnsi tuolinsa likemmä pastoria, koputti piippunsa tyhjäksi tuolin selkää vastaan, ja sanoi: »Reverend, saanko minä kertoa teille tarinan?» Ja sitte hän asetti hänen eteensä elämänsä haahden hylyn, kaikki mitä koko hänen elämästään oli jäänyt jäljelle: kolmen miehen matkan; ja heilautti lopuksi kättään ikäänkuin sanoakseen: muuta ei olekkaan.
Pastorilta vaipui ensinnä piippunysä, jota hän oli pitänyt suupielessään, sitte menivät leveät hartiat lysyyn ja vihdoin miltei sydänkin, kun hän kuuli tämän synkän tarinan ja huomasi, ettei tuon luisevan, jalopiirteisen, mietteistä sairaan miehen sydämessä todella ollut mitään muuta. »Oli merta», sanoi Jan Guldt ja sivalsi hiljaa kädellään tuolin selustaa… »ja me liitelimme sen yli ja lähdimme sitte eteenpäin.» Hän vaikeni, suu auki odottaen vastausta.
Pastori palautti ensinnä paikoilleen piippunsa, mutta yksinomaan totutun tavan mukaan, sitte kohosivat hänen hartiansa ja vihdoin sai hänen iloinen sydämensäkin takaisin entisen joustavuutensa. Hän sanoi hiljaa ja tunnustellen: »Oletteko te unohtanut kaikki: vanhemmat, nimet, koko nuoruutenne kaikkine iloineen? Teidän elämässänne on mahtanut tapahtua jotakin kauheaa.» Ja hän loi vieläkin kerran läpitunkevan katseen noihin kasvoihin. Silloin hän näki syvälle painuneet silmät ja vahvat kulmaluut silmien päällä ja kasvojen koko uhkarohkean karkeuden, ja virkkoi jonkun verran varovasti ja kierrellen, kaarrellen outoa asiaa, ikäänkuin tunnustelevalla äänellä: »Olisiko teitä ehkä kohdannut jonkinlainen turtuminen?»
»Mikä se on?» sanoi Jan Guldt, joka ei ymmärtänyt englantilaista sanaa.
»Sen minä tarkkaan selitän teille», vastasi pappi jo varmempana. »Kun minä eilen tulin junassa tänne, näin eräällä niityllä, jolle vielä oli jäänyt muutamia vanhoja aarniometsän puita, nuoren sonnin iskevän silmänsä yhteen näistä vanhoista puista. Se iski puuhun terävän katseen ja peräytyi jonkun askeleen, saadakseen maalitaulunsa vieläkin varmemmin valtoihinsa. Sitte se painoi alas päätään ja ryntäsi, otsa edellä, puuta vastaan. Minä olin miltei kuulevinani kumean, mahtavan iskun. Sitte seisoi eläin aivan turtuneena, kuten meidän on tapana sanoa, jalat harallaan, liikkumattomana, ja ymmärtääkseni vailla kaikkea muistoa entisistä niityistä ja ystävistä. Minä en pidä mahdottomana, että teidän tilanne on juuri tämä. Olisiko mahdollista, että te — kuten tuo sonni ryntäsi puuta vastaan, jonka sen olisi pitänyt antaa olla rauhassa, jonka ympärillä sen levollisesti olisi pitänyt käydä laitumella — olisitte rynnännyt Jumalaa ja maailmaa vastaan? Mitäs te siitä sanotte?»
Jan Guldt raukka etsi jonkun aikaa hajallisista aivoistaan; sitte avasi hän hitaasti vasemman kätensä, katseli syvämietteisenä kämmenen sisäpintaa ja sanoi soinnuttomalla äänellään: »Täällä minun kämmenessäni on, katsokaas, neljä valkeaa arpea. En koskaan ole tietänyt mistä minä olen mahtanut ne saada: mutta noin vuosi sitte, kun me Vladivostokissa lastasimme vuotia ja lastausväen laiska päällysmies oli kiusannut minua kolme päivää ja minä vihdoin neljäntenä karkasin hänen kurkkuunsa, rupesi näitä arpia särkemään. Taidatte siis ehkä olla oikeassa.» Ja uudelleen katsahdettuaan kämmeneensä, sanoi hän epäröiden itsekseen: »Ja nyt minusta tuntuu siltäkin kuin ne silloin kun minä olin matkalla Lontooseen, olisivat olleet tuoreet ja vuotaneet verta ja kuin minä olisin istunut valkean tien varrella ja katsellut niitä.» Hän kohotti taasen päätään ja sanoi: »Mutta mitä ne ihmiset sitte olisivat tehneet, joita vastaan minä niin raivoissani olisin rynnännyt? Mikä vanha kapteeni se siellä sen toisen kanssa istui tulen ääressä; ja kuka on se pieni mies puutarhahuoneessa; ja keitä ne molemmat ihmiset olivat, jotka seurasivat minua ja menivät Syltin kirkkoon? Minä tiedän varmasti — kuulen vieläkin hänen äänensä nuotin pojan sanoneen: 'Kirkko Syltissä'. Ja mitä varten minun olisi pitänyt nostaa sellainen kauhea rähinä Jumalaa vastaan, joka on minulle ventovieras?» Ja hän heilautti kättään ikäänkuin olisi työntänyt menemään kulkukauppiaan, joka tyrkyttää hänelle rihkamiaan.
Pappi huojutti moittivasti leveää, viisasta päätään puolelle ja toiselle; sitte hän sanoi vakavasti: »Minä en käy arvostelemaan, ovatko nuo olennot, joita vastaan te olette tähdännyt raivonne, todella rikkoneet teitä vastaan, varsinkaan en kajoa viimemainittuun, jonka korkeus minun silmissäni on kaiken inhimillisen arvostelun yläpuolella…»
»Vai niin, vai niin», sanoi Jan Guldt, »suokaa anteeksi, pastori. Mutta sanokaa, voisitteko neuvoa jotakin keinoa, jolla minä vähitellen pääsisin selvyyteen itsestäni.» Ja hän sitaisi nopeasti punakirjavalla huivilla punertavaa tukkaansa, jonka rajalla hikikarpalot kiilsivät.
Pappi veteli jo piipustaan sauhuja täydessä vauhdissa ja iloitsi siitä, että keskustelu oli jättänyt suoperäiset maat ja yritti kääntyä sille lujalle tielle, jota myöten hän aina sunnuntaiaamuin kulki. Hän veti aika sauhun piipustaan ja sanoi: »Kun minä näen ihmisen, joka luonnostaan on hentomielinen, hidas ja laiska, niin sanon hänelle: 'Pidä itsesi suorana ja kireänä, lue reippaita, sotaisia kirjoituksia ja seurustele jäykkien miesten kanssa.' Mutta kun minä näen ihmisen» — ja hän katsahti Jan Guldtin hiljaisiin kasvoihin, joissa hurja rohkeus ainoastaan nukkui — »joka pyrkii vaahtoaviin hampaisiin ottamaan ne ohjat, joiden avulla ikuiset voimat meitä kuljettavat, ja laskettamaan päätä pahkaa maailman seinää vastaan, silloin minä sanon hänelle: 'pysyttele puiden, lasten ja naisten likeisyydessä ja opi heiltä hyvyyttä ja lempeyttä; ja nöyrry Jumalan väkevän käden alle, kuten sanotaan pyhässä sanassa.» Ja hän sivalsi otsaansa ja silmiään, kuten hänen oli tapana aina saarnansa eri osien loputtua.
Jan Guldt huomasi, että hän nyt oli sanonut kaiken sanottavansa, nyökkäsi miettivänä päätään, joi lasinsa pohjaan ja nyökkäsi vielä useampaan kertaan ääneti eteensä. Sitte hän kiitti ja läksi.
Hän koetti nyt todella kaikin voimin olla ystävällinen ja tulla puheliaaksi, siten lämmittääkseen jähmettynyttä sieluaan tämän maailman herttaisuuden ja lempeyden ääressä. Kun hän pääsi satamaan, asteli hän hiljaisia teitä puiden alla ja kuunteli lintujen laulua ja katseli leikkiviä lapsia, ja tarkkasi, eikö hänen oman lapsuutensa piirteitä ilmaantuisi heidän hahmoihinsa. Hän puhutteli myöskin naisia, jotka saattoivat olla äitien iässä, odottaen, että hänen oman äitinsä kasvot kurkistaisivat heidän olkainsa takaa. Mutta hän ei muistanut mitään. Papin suosittamaa raamatunpaikkaakaan ei hän saattanut käyttää hyväkseen, kun kaikki kyky voimakkaaseen liikutukseen, kuten suureen suuttumukseen, intomieleen ja suureen rakkauteen oli hänestä kadonnut.
Sellaisessa tilassa kulki hän kuusi vuotta tuon tapauksen jälkeen eräänä varhaisena, kirkkaana talvipäivänä ensi kerran ylös Elbeä, nyttemmin laivan ensimäisenä perämiehenä.
Tehdessään ponnistuksia — vaikkakin heikkoja — tunkeutuakseen menneisyyteensä, oli hän kyllä ottanut huomioon kieletkin, joita ymmärsi. Hän oli ensin arvellut lapsena puhuneensa englantia, koska hän nykyisessä liikkumattomuudessaan ja harvasanaisuudessaan helposti käsitteli tätä kieltä sekä ajatuksissa että puheessa ja koska koko laivan miehistö ensi vuosina oli ollut englantilainen. Kun hän sitte eräänä päivänä, kuullessaan alasaksaa muutaman matruusin suussa, huomasi ymmärtävänsä sitäkin, ei se häntä hämmästyttänyt, koska tätä kieltä puhutaan niin laajalta kuin meren aaltoja ulottuu. Mutta kun hän muutamana päivänä eräässä amerikkalaisessa satamassa kuuli yläsaksalaista puhetta ja ymmärsi sitäkin, tuntui hänestä todenmukaiselta, että hän olisi saksalainen. Sentähden likeni hän nyt jonkinlaisessa levottomuudessa Hampuria.
Mutta hän kulki Blankenesen ja Oevelgönnen ohitse, vihmovan lumipyryn peittäessä seutuja eikä hän tuntenut mitään. Ja hän näki vihreät tornit ja korkeat vanhat talot satamassa eikä muistanut mitään.
Silloin hän keskellä talvikylmää, viiltävässä itätuulessa suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, »Ryytisaarille», kuten merimies lystillisesti sanoo, pääsi pakkasesta huolimatta onnellisesti Syltiin, löysi kirkon, joka hämärästi oli säilynyt hänen muistissaan ja puhui hetkisen kahden kesken nuoren pastorin kanssa — kuten tämä saattaa todistaa —; ja istui pitkän talviyön Keitumin kirkossa, tympeämielisenä odotellen, näkisikö tovereitaan, vai tuntisiko edes heidän läsnäoloaan, vai saisiko tällä paikalla käsiinsä edes pientä repaletta hajonneesta elämästään. Mutta hän istui siellä turhaan.
Kun hän yhdeksäntenä päivänä kulki alas Elbeä, vaikenivat Blankenesen ja Oevelgönnen rannat yhäkin, vaikka niiden hiekalla ja puissa nyt heloitti syksyn viimeisiä kultia.
Kului taasen muutamia vuosia ilman että hänen tilansa muuttui ja tuli seitsemäs vuosi, joka usein sekä sielullisessa että ruumiillisessa suhteessa näyttelee niin outoa, salaperäistä osaa ihmisen elämässä. Silloin sattui aivan lähekkäin kaksi outoa tapausta.
Alberta, jonka kapteenina hän nyttemmin oli, makasi Valparaison satamassa, purkaen kappaletavaraa ja oli jo valmistumaisillaan ja hankki taasen illemmällä vesille. Silloin laski hampurilainen Kosmos-yhtiön laiva sitä aivan perä perää vastaan. Kiinnittäessään huomasi Jan Guldt, että hampurilaisen laivan kapteeni ensin tutkistellen ja sitte ihmeissään katsoi häneen. Mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.
Kun hän illemmällä seisoi perässä tarkastamassa laivan syvässäkäyntiä, astui hampurilaisen kapteeni hänkin laivansa perään ikäänkuin samaa työtä varten, kohotti sitte päätään, nosti lakkiaan ja sanoi englanniksi: »Suokaa anteeksi: emmekö me tunne toisiamme siltä ajalta, jolloin vuosikauden yhdessä kävimme koulua Blankenesessä, siellä Elbekadulla?» Kun sekaantunut arasti pudisti päätään, jatkoi hampurilainen: »Pyydän anteeksi; mutta luulin varmasti niin olevan.» Sen sanottuaan nosti hän taasen lakkia ja poistui.
Mutta kun Albertan kapteeni seuraavana yönä asteli komentosillalla edestakaisin, yhä ja yhä edestakaisin ja yhä ja yhä toistellen: »Blankenese? Blankenese?!» kun hän kutsui mieleensä koko rannan Hampurin edustalla, jonka hän oli nähnyt muutamia vuosia sitte, tuntui hänestä siltä kuin sumusta ja hämärästä alkaisi häämöittää jotakin, aivan kuten sumusta joskus välähtää silmäämme valoisa täplä, oli se sitte purje tai sumuseinä. Blankenese? Blankenese? Mutta vaikka hän kuinka olisi tuijottanut yöhön, niin ei hän voinut eroittaa mitään, paitsi ehkä poikasen, jonka äiti päästi ovesta menemään ja joka sitte, krihvelitaulu kainalossa, lähti juosta laputtamaan ylös mäkeä.
Kolme kuukautta myöhemmin kulki Alberta Thames-jokea ylös Lontooseen. Hän keskusteli paraikaa luotsin kanssa, kun hän sattumalta näki lakealla hiekkarannalla nuoren pojan istumassa veneenlaidalla. Hänen täytyi ehdottomasti katsahtaa häneen toistamiseen ja vielä kolmannen kerran ja hän ajatteli ihmeissään: »Mitä minulla on tekemistä pojan kanssa, joka tuossa istuu veneen laidalla, kaulassa liehuva liina?» Samassa tuli noin viisitoistavuotias tyttö likeisestä asumuksesta, meni pojan luo ja ojensi hänelle jotakin. Hän arveli sen olevan leipää ja luuli näkevänsä, että tyttö tarjosi sitä kädet ojollaan, ikäänkuin poika olisi ollut suutuksissaan. Silloin kävi vavahdus läpi koko hänen ruumiinsa ja hänet valtasi kiihkeä halu nähdä lisää. Ja siinä äkillisessä mielialassaan huiski hän kädellään sinne tänne, ikäänkuin työntääkseen tieltä sumua, niin että luotsi luuli ampiaisten ahdistavan kapteenia. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman itsensä, kaulassa liehuva liina, tuon pojan tavoin istumassa veneenlaidalla ja jonkun tytön ojentavan hänelle leipää. Mutta hän; ei tietänyt, oliko se hänen sisarensa vaiko rakastettunsa, ja hän tuijotti synkin katsein harmaaseen sumuun, jota todella olikin Thames-joella.
Tämän tapauksen jälkeen tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin olisi ruvennut selkenemään ja hän eli nyt levottomassa odotuksessa, ja tämä mielentila teki hänet samalla kykenevämmäksi näkemään selvemmin.
Vihdoin kahden vuoden perästä tuli ratkaisu.
Alberta poikkesi pariin vähäpätöiseen satamaan Espanjassa lastaamaan rikkikiisua. Sitte se suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, päämääränään Hampuri. He olivat jo miltei päässeet Biscayasta ja tulleet likelle Kanaalia, kun nousi myrsky. Laiva oli täydessä lastissa ja kulki erittäin vaivaloisesti, kuten rikkikiisua kuljettaessa tavallisesti; vaaraa ei kuitenkaan ollut, koska laiva oli vahva ja hyvässä kunnossa.
He olivat taistelleet myrskyn kanssa tunnin tai pari, kun kaksi miestä, joista toinen saksalainen, riensi yläkannelle tarkastamaan pelastusvenettä. Meren raskaan kohinan läpi eroitti hän silloin tällöin jonkun sanan, jonka miehet huusivat toisilleen.
Hän kuuli yhtä toista, johon hän ei kiinnittänyt huomiota. Sitte kuuli hän saksalaisen utelevan eikö »preussilainen krenatööri» pian mahda ruveta näkymään. Tämä hampurilaisten merimiesten Uschantin mustanvalkealle majakalle antama nimi sattui häneen kummallisesti. Oli kuin synkän vanhan laulun loppuunsoinut sävel olisi helähtänyt soimaan uudelleen. Vaistomaisesti joutui hän lempeän, vastaanottoisan ja samalla levottoman mielialan valtaan.
Illansuussa näkivät he Uschantin tulen. Meri aaltoili laajalta rajuna ristiaallokkona; vaahto pärskyi tavattoman leveinä säikeinä. Kuu nousi.
Kello kymmenen tienoissa irroitti yli syöksyvä meri rautaisia portaita, jotka johtavat alas yläkannelta. Heti senjälkeen astui toinen perämies, suuri, tanakka ihminen, alas samaisia portaita. Koska hyöky paraikaa kävi yli kannen, näytti siltä kuin hän olisi astunut suoraa päätä mereen. Silloin tuntui kapteenista siltä kuin hän jo kerran olisi nähnyt juuri tämän saman kuvan: on myrskyinen kuutamo-yö, ollaan yläkannella suojanpuoleisen veneen tienoilla; suuri, väkevä mies astuu alas portaita kuolemaan, ja öisen meren taivaanrannalla vilkkuu tuli, josta hän tietää, että se on Uschantin majakka. Outo väristys puistatti häntä ja hän hengitti vaivaloisesti, väkevän mielenliikutuksen vallassa.
Hän seisoi vielä paikoillaan, kun molemmat merimiehet, amerikkalainen ja saksalainen taasen joutuivat hänen likeisyyteensä. Heidän piti vieläkin kiinnittää venettä, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan. Heidän siinä köytöksiä kiinnittäessään kuuli hän saksalaisen kovalla äänellä toksauttelevan keskellä meren; kohinaa ja tohinaa: »Kymmenen tai yksitoista vuotta sitte hukkui täällä…» Nimen nieli jyrisevä aalto. »Arveltiin… miehineen päivineen… Mutta… kolmas perämies… oli nähnyt Syltillä… Keitumissa… kirkossa… Ajattele… koko yön hän oli istunut siellä… Hän on kotoisin Blankenesestä… käynyt Altonan merikoulun. Haaksirikko teki kai hänet hulluksi… minkätähden hän muuten piiloittelisi ja harhailisi pitkin maailmaa? Hän kuuluu tulleen oikeaksi hirviöksi. Hänen entiset tuttavansa sanovat vieläkin monta kertaa: 'Minä voin mitä tahansa, sanoi Jan Guldt'.»
Hän kuuli sen. Hänen sielussaan kävivät aallot korkeina ja taivas ja maa aaltoilivat nekin punaisessa, kohisevassa sumussa.
Samassa tulla pyyhki mahtava hyöky, madellen aina hänen jalkainsa juureen asti. Tuntui siltä kuin laiva olisi uponnut hänen altaan. Silloin kirpoili hehkuvia, välähteleviä salamoja läpi hänen sielunsa. Toinen toisensa perästä ne tukuttain iskivät maahan hänen eteensä, täyttäen koko maailman valollaan. »Näin minä seisoin… kurjalla laivalla… riehuvan raivon vallassa… Tällainen ilma tempasi minut mereen… Ikuiset voimat, sanokaa minulle… Anna Hollmann!» parkaisi hän ja paiskasi, kirkkaan valon häikäisemänä, kädet silmilleen. »Hollmannit! Isoisä heidän häijynä kätyrinään! Pursimies! Kalpea poika! Häviö! Hurja, raivoisa viha! Ajelehdin meressä… kuoleman kidassa…»
Toinen perämies nousi taasen ylös portaita, näki hänen kamppailevat kasvonsa ja sanoi kauhistuksissaan: »Mikä on, kapteeni?» ja tarttui hänen olkapäähänsä. Mutta kapteeni pudisti päätänsä ja viittasi miestä menemään pois ja jäi silmäilemään merelle. Oli vasta puoliyön aika… Mutta hän tuijotti maahan, jonka taivaalla rajujen salamojen takaa alkoi valjeta päivä.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sillaikaa oli pieni, hintelä Eva Gött eräänä päivänä yhdessä koko paikkakunnan kanssa saanut kuulla, että Anna Hollmann Biscayassa oli mennyt haaksirikkoon miehistöineen päivineen. Ei venettä, ei köydenpätkää, ei rengasta, ei miestä, ei mitään oltu löydetty.
Hän pelästyi tietoa, jonka hän vastaanotti kotinsa ovella, niin kauheasti, että hänen hengityksensä salpautui ja polvet pettivät. Senverran toinnuttuaan, että hän saattoi nousta kynnykseltä ja kävellä, meni hän huoneeseensa, sulki oven, paneusi vuoteeseensa ja makasi vuorokauden. Ja ajatteli suloisen tuskallisella ilolla Jan Guldtin lujaa, vakavaa muotoa, hänen tulista ylimielisyyttään ja suuttumustaan, ja kaiken aikaa valuivat kyyneleet alas poskia päänalaiselle, kunnes vaaleat hiukset kahden puolen olivat märkinä. Tyttö muovaili näinä hetkinä armaansa kuvaa niin kuumasti ja niin kiihkeällä rakkaudella, ettei kuva enään saattanut hävitä tai muuttua. Ja niin Eva Gött, seitsentoistavuotiaana, aivan itsetiedottomasti, juuri näinä hetkinä määräsi elämänsä kohtalon.
Suuri koneenrakentaja kirjoitti hänelle korkeakoulusta paljon näköalakortteja. Niissä oli mitä eriskummallisimpia kuvia: linnoja, jotka näyttivät olevan kokoonpannut pelkistä torneista, hirmuisia miekkoja, ristissä, päälletysten, rappeutuneita kalmistoja, muuan tunnettu koomillinen näyttelijä, suuri nenä tehtynä pahvista, pari suutelevaa kyyhkystä — yleensä hän koetti osoittaa, että hänen luonteensa pystyi mitä erilaisimpiin mielialoihin. Tyttö vastasi kaikkiin kortteihin heti paikalla, lähettäen liikkeelle kaikki näköalat Kuxhavenin ja Hampurin välillä, mitkä hän ikinä sai käsiinsä ja kirjoittaen niihin kohteliaita sanoja; sillä näin matkan päästä ja kirjeellisesti käyttäytyi hän aina, kunnioittaen kirjoitusvehkeitä, siivosti ja säveästi. Mutta kun koneenrakentaja sitte palasi lomalle ja kerran purjehdusmatkalla — Schulaun retkestä oli silloin kulunut vuosi — taasen paneutui ruokasijalle tammentaimien varjoon ja oikaisi pitkät käsivartensa levälleen, ei hän ensinkään uskaltanut pyytää tyttöä rinnalleen; niin hiljaisiksi ja kauniiksi olivat hänen kasvonsa käyneet. Hänen mielessään seisoi ja astui ja nukkui Jan Guldt, ja puheli siellä kauniilla, heleällä äänellään. Hän oli niin kaunis lyhyine, punertavine hiuksineen, niin ylpeä ja yksinäinen, ja hänen punainen kaulaliinansa liehui ja hänen äänensä helisi ja soi. Jan Guldt, joka ei enään ollut hengissä, saattoi vieläkin salvata tytöltä hengityksen. Mutta tämän kaiken kestäessä eleli hän aikojaan kuten ennenkin, otti osaa kaikkiin Seuran purjehdusretkiin ja tanssi talvella kaikkien nuorten perämiesten, ylioppilaiden ja koulupoikien kanssa ja oli valmiina tekemään kaikkinaisia hullutuksia.
Kolme vuotta Anna Hollmannin haaksirikon jälkeen, kun hän oli yhdenkolmatta vanha, kosi häntä muuan Hansa-laivan ensimäinen perämies, korea, reipas nuorukainen, luotsin poika, ja kun hän oli kahdenkolmatta vanha, kosi häntä tämän ystävä, joka ei mitenkään ollut häntä vähäarvoisempi. Mutta tyttö antoi molemmille kieltävän vastauksen, epäilemättä hetkeäkään, vaikka molemmat lisäksi olivat oivia purjehtijoitakin ja iloisen ylimielisiä miehiä.
Karl Kröger, joka tiesi asiat eikä miehenä mitenkään saattanut käsittää tytön menettelyä, otti hänet eräänä päivänä erikseen ja kysyi otsa rypyssä ja kasvot ankarina, mitä tämä oikeastaan oli tietävinään. Aikoiko hän elää toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset? Luuliko hän jaksavansa kaiken ikänsä olla vailla miehen rakkautta? Loppujen lopuksi kysyi hän, silmät pyöreinä päässä ja hyvin vihoissaan, miten isänmaan käy, jollei kauneimmista ja parhaimmista tytöistä tule äitejä?
Mutta tyttö tuijotti häneen kaiken aikaa välkkyvän vihreähtävine silmineen ja sanoi: »Minä en voi, Karl Kröger; saat uskoa, etten minä voi. Se on aivan mahdotonta.» Sellaisiin ihmeellisiin toimituksiin kuin suutelemiseen, hyväilemiseen ja häidenviettoon olivat Hansan miehet hänestä aivan kelpaamattomat; vain Jan Guldt olisi kelvannut niihin.
Vähitellen tuli tyttö viidenkolmatta vanhaksi ja näytti yhä hintelältä ja hentoiselta. Veneessä istuessaan oli hän yhä vielä ikäänkuin viluissaan ja käänsi, kuten ennenkin, silloin tällöin hentoa kaulaansa kukistaakseen, pääsisivätkö toverit toisissa veneissä eteenpäin nopeammin, ja kiusotellakseen heitä heleillä huudoilla. Mutta vähitellen, kun ei hän tuntenut toista sukupuolta muuta kuin Jan Guldtin muiston valossa eikä niinmuodoin saanut tietoonsa elämää muuta kuin yhdeltä puolelta, muodostui hänen puheensa ja pilantekonsa ja koko käytöksensä jotenkuten ohkoiseksi ja siroksi ja sen tunsivat hyvin pian meheväluontoiset, jonkun verran karkeatekoiset nuoret miehet. Ja he puolestaan katsoivat velvollisuudekseen kerran tai pari kaikella kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella ohjata asioita niiden oikealle valtatolalle. Eva Gött otti kaikki tyynesti vastaan. Mutta hän ymmärsi yskän ja heitti hyvästit nuoruudelle ja hoiti nyt isänsä taloutta, souteli ja purjehti usein yksinään ja otti siipiensä suojaan erään köyhän lesken lukuisan lapsijoukon, kun lesken piti mennä työhön, ja kasvatti lapsia hyväntahtoisen ankarassa kurissa ja nuhteessa. Niin hän eleli varsin onnellisena ja vailla puutetta. Hän ei ajatellut: »mikä vahinko, ettei joku toinen opeta minua elämään ja rakastamaan! Mikä vahinko, että Jan Guldt on kuollut!» Vaan hän ajatteli: »Miten ihana ja miten rakas Jan Guldt olikaan! Miten liehuikaan punainen liina hänen kaulassaan! Miten rohkea ja ylpeä hän olikaan!» Ja niin hän edelleen rakasti sitä miestä, joka ainoana koko maailmassa soveltui hänen luonteelleen. Ja niin hänen arka, neitseellinen sielunsa vietti armaita lemmen juhlia kuolleen Jan Guldtin kanssa.
Kun noin kymmenen vuotta oli kulunut Anna Hollmannin häviöstä, palasi eräänä päivänä, oltuaan neljä vuotta Kiinassa, kotiin nuori perämies, jonka vanhemmat jonkun aikaa olivat asuneet naapuritalossa. Nuorukainen kierteli nyt aikansa kuluksi pitkin rantoja ja naapurien luona. Eräänä päivänä ilmaantui hän Eva Göttin keittiönovelle, juuri kun tyttö lieden ääressä paistoi pannukakkua. Hetkisen katseli nuori mies mietteissään hänen mutkiinsa ja sanoi sitte huomaavansa, kuinka nurinkurisesti hän ennen poikana, isänsä aluksella oli harjoittanut tätä taitoa. Sitte hän virkkoi: »Sanokaapas, neiti Gött, muistatteko vielä erästä perämiehenoppilas Guldtia, joka noin kymmenen vuotta sitte oli työssä täällä veneenrakentaja Bruhnilla siitä syystä ettei hänellä ollut rahaa, ja joka sunnuntaisin, punainen liina kaulassa, istui Rudi Kleyn veneenlaidalla, aikansa kuluksi kuuntelemassa vatsansa kurinaa ja viskelemässä kiviä laiturin paaluihin? Hävisihän hän pian senjälkeen jollakin Hollmannin laivalla?»
Tyttö oli työntänyt pannukakun tulelta ja istuutunut penkille lieden ääreen, sillä hänen voimansa pettivät ja häneltä salpautui hengitys, kun hän niin äkkiä kuuli nimen, jonka seurassa hän alituiseen eli, vieläpä lausuttuna niin ääneen ja kovakouraisesti. Vaivoin sai hän suustaan, että hän kyllä muisti Jan Guldtin. Mitä perämiehellä oli hänestä sanottavaa? Ja tyttö silmäili häneen sanomattoman hämillään.
»Kas», alkoi puhelias perämies, »kun minä neljä tai viisi vuotta sitte, ennen Kiinaan lähtöäni, olin tervehtimässä setääni Syltillä, Keitumin pitäjässä, niin minä kerran hämärissä lähdin hänen kanssaan kirkkomaalle hänen vaimonsa haudalle. Puhalsi kova itätuuli ja kuiva lumi lenteli hautojen päällitse. Silloin tulee pastori tietä pitkin, seurassaan mies, jonka minä jo jonkun matkan päästä, vaikka hämärä olikin, tunsin englantilaiseksi perämieheksi. Kun he sitte pääsivät likemmä, luulin selvästi näkeväni Jan Guldtin. Aivan selvästi! Niin selvästi, että minulle ihan tuli outo olo. Sillä hän oli helposti tunnettavissa — se teidän täytyy myöntää —, sekä kasvoista että käynnistä. Hänhän on kuollut, ajattelin minä, ja kulkee kuitenkin täällä? Kun minä seuraavana päivänä kysyin suntiolta, ei hän tietänyt vieraan nimeä enempää kuin kansallisuuttakaan eikä yleensäkään tahtonut kertoa mitään. Mutta siitäpä me vain kävimme entistä uteliaammiksi. Ja kiertoteitä saimme sitte tietää vieraan viettäneen yönsä kirkossa… koko pitkän, kylmän yön. Kun pastori seuraavana aamuna hämärissä oli tullut kirkkoon, oli mies yhä istunut viimeisessä penkkirivissä ja hänen kasvonsa olivat olleet hiljaiset ja alakuloiset ja hän oli noussut ja lähtenyt pastorin mukaan. Pappilassa hän sitte oli haukannut vähän aamiaista, ennenkuin taas läksi menemään.»
Hetkisen istui Eva Gött vielä mykkänä, raskaasti hengittäen, kädet helmassa, pää syvään kumartuneena. Sitte sai hän takaisin mielenmalttinsa senverran, että sai sanotuksi: »Ja te luulette, että se oli Jan Guldt?»
Perämies pudisti päätään ja sanoi: »Sitä en väitä. Hukkuihan hän Anna Hollmannilla! Eivätkä kaikki merkit muutenkaan pidä paikkaansa. Tiedättehän te, että Guldtin käynti oli ylpeä ja että hänen ryhdissään ja äänessään oli vauhtia. Sitä ei ollut miehellä, joka käveli pastorin rinnalla. Tämä käveli jäykkänä eikä hänen äänensä helissyt eikä soinut.»
Tyttö viipyi mykkänä paikoillaan, pää entistä enemmän painuksissa. Hän ei saanut henkeään kulkemaan. Kipeä tuska ja pelko ryömi hänen sydämestään ylös kurkkuun, niin että hänen kiireesti piti nielaista. Mitä tuo mies olikaan sanonut? Että hän ehkä oli hengissä? Ettei hänen käynnissään enään ollut entistä voitonvarmuutta? Ei ryhdissä entistä vauhtia? Ettei ääni enään ollut entinen armas? Eikä kai ylpeyskään? Eikä hurja suuttumus? Mutta eihän hän sitte enään ollutkaan Jan Guldt? Mikä kauhea tuska tämä oli!
Perämies viipyi yhä paikoillaan, selittämistään selittäen, minkätähden ei asianomainen sittenkään saattanut olla Jan Guldt. Mutta kun tyttö näytti käyneen sekä mykäksi että kuuroksi, jätti hän hänet ja meni seuraavaan taloon.
Ja senjälkeen eleli tyttö levottomassa, tuskallisessa epävarmuudessa. Milloin hänessä leimahti salainen, kirkas ilo siitä, että Jan Guldt ehkä on hengissä, milloin hän kuumalla tuskalla päätteli, että Jan Guldt elää sellaisena jommoiseksi mies oli hänet kuvannut: vailla kaikkea loistoa ja uljuutta. Milloin vaipui hän vanhaan, autuaalliseen kuvitteluunsa, ettei Jan Guldt enään ole hengissä, mutta että hän on hänen omansa.
Eräänä kirkkaana iltapäivänä lokakuussa sattui Karl Kröger, jolla jo oli vaimo ja lapsia ja joka oli luotsina isänsä paikalla, tulemaan siihen juuri kun tyttö seisoi porstuansa ovella tarkkaamassa ilmaa, josta hän yhä vieläkin otti selkoa, vaikka hän enään ani harvoin purjehti. Karl Kröger pysähtyi, nosti kätensä ja sanoi: »Ajatteleppas, Eva! Koeta nyt ajatella mitä minä olen kuullut. Äskettäin toin ylös Kosmos-yhtiön laivaa ja juttelen siinä sitte kapteenin kanssa, joka on lapsuudentuttujani. Emme vuosikausiin olleet tavanneet. Äkkiä lyö hän minua olalle ja sanoo: 'Ja nyt saat kuulla ihmeellisistä ihmeellisimmän asian, mikä ihmiselle voi sattua!'»
Eva Gött laskeutui liidunvalkoisena istumaan kynnykselle, jolla hän oli seisonut, sillä hänen jalkansa eivät enään kannattaneet, ja liikautti kättään.
Karl Kröger tuijotti häneen suurin silmin ja kaikki hänen itsetietoisuutensa meni menojaan. »Mikä on, Eva?» höpisi hän. »Enhän minä vielä ole sanonut mitään ja sinä…»
Tyttö nieli muutaman kerran, sitte hän virkkoi kuin lapsi, joka oppii puhumaan: »Kuule, Karl Kröger… Tiedätkö sinä mitä se nuori mies kertoi, jolla on sukulaisia Keitumissa? Hän sanoi luulevansa, että oli nähnyt hänet?»
Karl Kröger pelästyi kovasti, kun hän näin äkkiä ymmärsi, millä kannalla Eva Göttin asiat olivat: että hän kaikkina näinä vuosina oli rakastanut Jan Guldtia yli kaiken ja hänen tähtensä jäänyt naimattomaksi. Hän pelästyi suuresti ja tankkasi hämääntyneenä tulemaan: »Niin, se nuori mies, jolla on sukulaisia Keitumissa… Hän laskee leikkiä, Eva. Tiedämmehän me, että hän on kuollut.»
Tyttö katsoi häneen, silmät luonnottomasti selällään ja sanoi: »Emme ole olleet näkemässä, Karl Kröger, kun hänet haudattiin, ja ihmisetkö toimittivat hautauksen vaiko meri… Mitä Kosmos-laivan kapteeni kertoi Jan Guldtista?»
Karl Krögerin olisi tehnyt mieli heittää koko asia sikseen, sillä kumman tuskallisesti tuijottavine silmineen tuntui tyttö hänestä käsittämättömältä, miltei peloittavalta. Minkätähden ei hän ollut riemun raivossa? Karl Kröger virkkoi: »Ethän sinä edes tiedäkkään hänen kertoneen Jan Guldtista… Ihmiset puhuvat paljon!»
Tyttö katsahti häneen taasen, kohotti hiukkasen kättään ja sanoi: »Sinun täytyy kertoa minulle kaikki tarkkaan ja totuuden mukaan, Karl; kerro varsinkin minkä näköinen hän oli.»
»Kyllä», sanoi Karl Kröger huolissaan: »Hän sanoi: 'Muistatko sinä Jan Guldtia, joka hukkui eräällä Hollmannin laivalla, muistaakseni Anna Hollmannilla?' Minä vastasin: 'Kuinka en muistaisi? Hän oli paras ystäväni! Ei kulu viikkoakaan ilman että muistelen häntä.' ’No’, sanoi hän, 'ajatteleppas nyt! Kun me kaksi vuotta sitte eräänä koreana päivänä tulimme Valparaisoon, laskimme suuren englantilaisen laivan viereen, jonka samana iltana piti lähteä takaisin merelle. Minun on tapana silloin tällöin katsahtaa naapurilaivan mutkiin, miten se on rakennettu ja mitä miehistöä siellä on. Samassa tulee kapteeni perään tarkastamaan syvässäkäyntiä. Minä katson katsomistani häneen… tarkkaan miten hän kävelee ja miten hän koputtaa piippunsa tyhjäksi, nakuttaen siihen kolme kertaa jäykällä etusormellaan, ja ajattelen: jollei tuo nyt ole Guldt, jonka kanssa vuoden kävit Blankenesessä samaa pikkulastenkoulua ja sittemmin merikoulua!? Sinä ymmärrät kuinka kummalta minusta tuntui. En oikein olisi uskaltanut puhutella häntä, kun hän aivan vieraasti katseli minuun ja kun hänen ryhtinsä oli niin jäykkä ja kun äänikin oli niin välinpitämätön, ettei Jan Guldtin suinkaan ollut sellainen. Mutta kun hän hetken perästä uudelleen tuli perään, tervehdin häntä ja kysyn, emmekö me Blankenesessä olleet koulutovereja. Mutta hän pudisti päätään ja mainitsi välinpitämättömänä jonkun englantilaisen nimen ja meni tiehensä. Muistuttavathan ihmiset joskus toisiaan’, lisäsi hän vielä, 'mutta tässä oli yhtäläisyys liian suuri’… Laivan nimeä ei hän mielenliikutuksissaan ollut pannut merkille.»
Eva Göttin kapeat kasvot olivat pelkkää suurta, läpitunkevaa, tuskallisesti kysyvää silmää. »Mitä sinä siihen sanot?»
Karl Kröger virkkoi tyynenä ja päättävästi: »Minä sanoin hänelle: 'olet erehtynyt, ystävä. Sillä vaikka ihminen kokisi kuinka kovia kohtaloja ja muuttuisi miten paljon tahansa, niin kuinka hän saattaisi kadottaa käyntinsä? Eikö hän kävellyt ikäänkuin olisi astellut alas vuorta? Tai kadottaa luontonsa? Olisiko Jan Guldt kumartanut Jumalan tai edes itse pirun edessä? Tai kadottaa äänensä? Voimmeko me unohtaa hänen ääntänsä? Sellaista on mahdoton kadottaa.»
»Niin on», sanoi tyttö, ja ilo ja rauha leimahti hänen vielä pelonalaisissa silmissään.
Karl Kröger ei ymmärtänyt häntä ja ihmetteli: »Tyttö iloitsee siitä, että Jan Guldt on kuollut!» ajatteli hän ja jatkoi ajatustaan: 'Koetappas sinä ottaa selkoa naisen sydämestä; ja vielä lisäksi Eva Göttin sydämestä!’ ja sanoi: »Ei tässä voi muuta kuin ajatella, että on englantilainen merimies, joka on hänen näköisensä. Siinä kaikki… Kuule», sanoa tokaisi hän sitte, koska hän sentään oli utelias tietämään mitä tytön mielessä liikkuisi: »etkös sinä voi häntä unohtaa?»
Tyttö loi häneen silmänsä, joista varhaisimman nuoruuden sulava loisto jo oli kadonnut ja joihin oli tullut jotakin terävän kiiltävää. Onnellisena hymähti hän häntä vastaan ja sanoi: »En!» ja pudisti päätään autuaan iloisena siitä, ettei mikään soinnuton, ryhditön ja kankea elävä Jan Guldt pääsisi sumentamaan sitä kaunista kuvaa, joka oli hänen alituinen riemunsa.
Silloin pudisti Karl Kröger päätään eikä enään uskaltanut puhua mitään, vaan läksi menemään.
Eva Gött astui sisään kotinsa ovesta, huoneeseensa, jossa pyöreä sohvapöytä siivouksen takia tilapäisesti oli siirretty keskelle lattiaa niin että se siinä ikäänkuin sanoi: »Tanssippas ympärilläni!» Tyttö kuunteli hetkisen ja katseli ikkunaan, kävisikö joku ohitse — polku kulkee nimittäin ihan hänen ikkunansa alitse —; sitte rupesi hän liikuttelemaan siroja jäseniään tanssin tahtiin, hiukan arkaillen ja vanhanpiian tapaan, ja hyräili samalla mielessään: 'Jan Guldt… miten olet kaunis ja rohkea… sinä kaikista ylpein ja uljain. Kaikista! Olet tosin kuollut… mutta olit kerran minun… etkä katsonut kehenkään toiseen… ja jäit sentähden minun omakseni. Ne toiset ovat lakanneet rakastamasta toisiaan… he puhelevat toisilleen välinpitämättömällä äänellä ja riitelevät… mutta me istumme vastapäätä toisiamme… ja astumme toistemme ohi… ja katselemme toisiamme autuain silmin.’
Sitte hän hiljaa ja vakavana, silmissä vielä salattu onni, sirona ja hiukan jäykkänä läksi taloustoimiinsa.
VIIDESTOISTA LUKU.
Viikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen länsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi aikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin talot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit, että suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut saada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti ja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli kävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva, Alberta Lontoosta, Elbeen.
Brunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi komentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran kumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni alas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti kertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä olivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta aamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan puolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin mieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle, kyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se unohtui häneltä tekemättä.
Niin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti valjeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata kohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl Krögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan jonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies kääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on Jan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu vaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin.
Mutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun mies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena omiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla maalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja tähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä kiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi häneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä olisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja katsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään.
Muutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun hinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut olla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen, joka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen.
Mutta hänkään ei sanonut mitään.
He seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja purskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien kokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä, että kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat saattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta heidän kasvoihinsa.
Blankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa, kauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen tienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät Eva Göttin talon kohdalle.
Tuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi Jan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla äänellä: »Sananen, luotsi.»
Yksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi puhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat suvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa ylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki ja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja veneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista vanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä, pelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja.
Karl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan. Eva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli levännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin lähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet hänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli jäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä milloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli omituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä, kuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa tien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut rakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut jäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat päästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli tullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan. Yhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja vastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä poltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin kirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi, joita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen suuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä hänen mielenhäiriönsä vuosia.
Jan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen laihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat minut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen puolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai matkalla… en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen horroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä; eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin voin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui vasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään ihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään rauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä antaisin ihmisille puheenaihetta?»
Karl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea kotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä olitkaan ennen… Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.»
Jan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan tähden… älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että hänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti panna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä kerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken edellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä äänellä.
Silloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen luotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin rakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea ystävyyttäkin.
Kun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä kaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet minulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan luoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun käsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne, että Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen kohtaloistaan.»
Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja tuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä.
* * * * *
Hän astui talon ohi ja nojasi muutaman talonmitan päässä aitaan, sillä huolimatta tämän retken aikaansaamasta mielenliikutuksesta, olivat viime päivien tapahtumat ja valvotut yöt siihen määrään rasittaneet häntä, että hän vaipui unenhorroksiin ja nuokkui. Siinä seisoessaan ja nuokkuessaan mietti hän itsekseen: 'Jahka jonkun hetken olet seisonut tässä, lähdet takaisin laivalle!’
* * * * *
Sillaikaa oli Eva Gött istunut ikkunassa kukkiensa takana, vastapäätä rohkeaa nuorta Jan Guldtia, jonka kaulassa liehui punainen liina. Samalla hän kuitenkin oli huomannut ohikulkijan oudon, väsyneen etsivän ryhdin ja silmät, joiden ympärillä oli himmeät kiehkurat, ja tuntenut kuka kulkija oli. Hän olisi tahtonut nousta, muttei päässyt paikalta, vaan laski päinvastoin päänsä, jonka hiuksiin jo sekaantui harmaita suortuvia, pöydälle ja pyörtyi, toisen kerran eläessään. Sillä tavalla makasi hän hetkisen, Jan Guldtin seisoallaan nukkuessa aidan luona.
* * * * *
Sitte heräsi tyttö syvään huokaukseen, löysi hänet paikalla silmillään ja pääsi vapisevin polvin ja vaivaloisesti hengittäen oven taakse katsomaan häneen. Kun hän oli tullut varmemmaksi siitä että mies oli Jan Guldt, avasi hän hiljaa oven ja astui häntä kohti ja koetti puhua, mutta ei voinut, ja ojensi kätensä häntä kohti. Silloin avasi hän silmänsä ja näki tytön kuni unikuvan ja seurasi häntä, kuten seurataan unikuvaa ja astui sisään ovesta.
Tyttö lukitsi oven hänen jälessään ja johdatti hänet läpi matalan huoneen hämärän suureen tuoliin, joka isän ajoilta vielä oli huoneessa, ja istuutui pöydän ääreen häntä vastapäätä ja katseli surkein silmin hänen riutunutta hahmoaan ja virkkoi kahteen kertaan käheällä äänellä ja hätäisesti: 'Kerro, Jan Guldt! Kerro, Jan Guldt!’
Silloin tuntui miehestä siltä kuin tyttö samalla kun hän oli Eva Gött, myöskin olisi ollut hänen äitinsä, joka aina oli puhutellut häntä tuohon hätäiseen tapaan ja kutsuen häntä koko hänen nimellään. Hän nousi paremmin istumaan ja kertoi änkyttävällä, puutteellisella kielellä kaikki, mitä hän täältä lähdettyään oli kokenut; ja riisui sielunsa paljaaksi ja alastomaksi; sillä tässä äärimmäisen väsymyksen ja ihmeellisen mielenliikutuksen tilassa tuntui hänestä yhä siltä kuin Eva Gött samalla olisi ollut hänen äitivainajansa tai Jumalan enkeli, jonka täytyy saada kuulla kaikki. Hän kertoi kohtauksestaan Hollmannien kanssa Blankenesen sillalla ja Oevelgönnen tiellä, rakkaudestaan Eva Göttiin ja epätoivostaan hiekkaisella tantereella; sitte Anna Hollmannin retkistä vanhan, häijyn Jan Guldtin johdolla, laivan pursimiehestä ja nuoresta matkustajasta; sitte siitä miten myrsky oli noussut ja kuolema tullut, ja miten hän molempien seuralaistensa kanssa oli ponnistanut Jumalan ovelle asti; sitte miten hän oli pelastunut aalloista ja miten oli seurannut vuosikausia kestävä tympeys ja herääminen kovaan todellisuuteen. Vihdoin sanoi hän sävyisästi ja ilman katkeruutta: »Minä astuin elämään aivan tietämättömänä. Minä ajattelin, että kaikki olisi sellaista, jommoisena minä esivanhemmiltani, vanhalta hurjalta Jan Guldtilta, Hollmannin kapteenilta ja Etzerin rämeiden kumman yksinäisiltä, rehellisiltä ihmisiltä olin sen perinyt mieleeni. Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samallaisia tai tulla samallaisiksi, ja minusta tuntui, että Jumala tällä tavalla pitäisi silmällä väkeään, aivan kuten kunnon talonpoikaisemäntä keittiössään pitää silmällä patojaan. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi nähdä ja katsella tätä. Ja niin minä kovasti iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen, hyvien ihmisten lopulta kokea samaa kuin minä; mutta minulle se kävi liian raskaaksi ja liian kovaksi… Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin. He elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa; ja sitte olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut, niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa. Mutta me näemme kaikki sekä ihmisten että Jumalan vääryydet ja kaikki repeämät elämässä ja me kidumme siksi, että elämässä niin käy. Tuntuu siltä kuin Jumala olisi loitonnut ja vieraantunut meistä, kuin hänen tarkoituksensa olisi näyttää meille maailman asiat. Hollmannit ja kaikki muu, räikeämmässä valossa, ja kuin hän tahtoisi heittää ne kaikki meidän omaan huostaamme ja meidän oman vastuunalaisuutemme varaan, mutta se muutos on niin suuri, että me astumme ikäänkuin uuteen olemukseen. Tämä uusi olemus tosin ei vielä ole minulle tuttu eikä tulekkaan kai tutuksi. Minun oli niin turvallista ja onnellista astua likellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten monet ihmiset saattavat. Minun päätäni jotenkuten huimaa eivätkä jalat tahdo kannattaa, on kuin olisin pahasti pudonnut tai noussut vaikeasta taudista.»
Viime lauseet kuuluivat jo puoliunesta. Nähtävästi hän pitkin kuumaa, kummaa elämäänsä ja nykyisessä Jumalan menettäneessä tilassaan oli koettanut selvitellä itselleen juuri niitä. Kun hän tankkaamalla ja epätäydellisemmin kuin ne tässä ovat esitetyt, oli saattanut ne jonkinlaiseen loppuun, laski hän molemmat kätensä raskaasti tuolin käsinojaa vastaan, pää painui alas ja hän nukkui, kuten ihminen, joka unennäkönsä loputtua taasen liukuu rauhalliseen uneen; ja nukkui kuin kuollut.
Tyttö oli tarkkaavaisena kuunnellut ja elänyt mukana kaikki vaiheet; mutta kuin minäkin vanhanpuoleisena, rumana naisena, joka villisti huutaen viskelee palavia kekäleitä, oli siinä sivussa kaiken aikaa karannut esiin ajatus: 'Missä on minun Jan Guldtini? Missä on minun Jan Guldtini? Miten onnellinen minä olin! Mikä onkaan tämä mies, jolla ei ole tulta silmissä eikä äänessä eikä sydämessä, joka on aivan vailla Jumalaa? Se on joku vanha tuttu, joka on tullut minua tervehtimään; tuskin sitäkään, sillä en ole eläessäni puhunut hänen kanssaan puolta tuntia.’ Ja näitä ajatellen oli hän hänen kertoessaan tuontuostakin purskahtanut itkemään ja itkenyt itsekseen ja itki vielä hetkisen, kun puhuja jo vaikeni.
Nähdessään hänen nukkuvan kumartui tyttö tarkemmin katsomaan noita kasvoja, eikö nukkuva sittenkin olisi nuori Jan Guldt, jota hän rakasti yli kaiken. Kun jo oli tullut aivan pimeä, niin ettei selvästi saattanut nähdä, nousi hän äänettömästi, veti hiljaa verhot ikkunain eteen, juoksi noutamaan tulitikkuja ja sytytti kattolampun — kaikki tämä tapahtui sillä kevyellä, äänettömällä ja erittäin huolellisella tavalla, jolla hän yleensä hoiti somaa pientä talouttaan. Sitte hän taasen asettui tuolilleen ja kumartui likemmä. Mutta kun ei hän sittenkään saattanut nähdä kyllin selvästi, koska nukkuvan kasvot olivat painuneet rintaa vastaan, liukui hän kevyesti tuolilta polvilleen ja näki nyt hänen kasvonsa ja näki punertavien hiusten kähertyvän ohimojen kohdalla ja kirkkaat hikipisarat ja rohkean nenän ja lujapiirteiset huulet; mutta vieläkin selvemmin pitkän tuskan ja katkeran lamaannuksen; ja kuuman epätoivoisasti himoitsi tyttö nähdä sitä, jota rakasti, hänen rohkeita silmiään, hänen hurjaa voimaansa, ja huusi hiljaa: »Jan Guldt, Jan Guldt»; mutta tuska ja lamaannus vaan kasvoivat kasvamistaan.
Silloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja jäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki tuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti olisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti hiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä saata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä tuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa harmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva heräsi.
Hän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen tapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa edestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan läksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään.
Hän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään, varsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta vuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet pois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta osaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle kaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko oli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia rasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan itselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan ollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia. Vieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön kanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin poissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka kerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt huolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään sanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään kirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan miehen kanssa?
Kahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi sydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän lähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut siitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen elämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä. Ja kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen mielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa kohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin.
KUUDESTOISTA LUKU.
Hän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni. Silloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis, erittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt houkuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina, kun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse Nienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena mielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille ilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään, jolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti kurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden iltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset siivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja soinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli istunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja tuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin hänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä ihanuudessaan.
Niin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö pelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän jotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa ja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään maantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille. Ja nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle retkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen painuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut kapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle retkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla sentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän puolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää liekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja kirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli kun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa oli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan oven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen silmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että tuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä käsillään.
Kun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen autuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva säteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin oli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä miehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja totuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin.
Saattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos hän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin kanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset elämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä. Hän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen oli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä kivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää liikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan.
Sentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl
Kröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut,
nähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä
Tyvenessä meressä.
Siitä lähtien oli tyttö täysin tyytyväinen. Kuva sairaasta, kuurosta, kylmästä miehestä, joka kerran oli käynyt häntä tervehtimässä, sammui kokonaan. Hän näki hänet, silmät totisina, tulisina, ääni heleänä, kapean kaulan ympärillä vanhan senaattorin punainen liina, istumassa rannalla, Rudi Kleyn veneen laidalla. Ja tytön leikkivät, kauniisti liitelevät ajatukset kehräsivät ja kutoivat hänet yhteen sen totisen miehen kanssa, joka, silmät samalla lailla iskien tulta, retkeili yli lumikenttien, ja niiden hiljaisten, kalpeiden kasvojen kanssa, jotka nyt olivat luisuneet yli laivan syrjän, suljettujen silmäluomien alla yhä vieläkin entinen, kuuma tuli. Tämän kaiken hän punoi sekaisin. Ja tässä kiihkeässä punomisen työssä ja sielullisessa askaroimisessa kävi hän — kuten me vaimon kasvoista saatamme nähdä, että hänellä on hyvä mies — kauniiksi kasvoiltaan. Vaaleine, karkean heleine hiuksineen, jotka vivahtelivat punaiseen ja harmaaseen, ja hempeine, punaisine poskineen oli hän herkullisen verevä kuin kultainen renettiomena, joka syyskuussa riippuu vaikenevan puun oksalla, pyöreänä ja kypsänä putoamaan. Ja hänen talonsa ja puutarhansa oli somin ja huolellisimmin hoidettu koko Oevelgönnessä. Ja se ei suinkaan merkitse vähän.