VIIDES LUKU.
Hän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan kirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien koulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa avulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä yönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä hän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla suostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä. Eukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä veneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies, siellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä. Mikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että ruokaa.
Silloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän tuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja katseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin kenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa. Ei näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella. Nuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä vai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen takaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha kansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku äänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan. Mutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen poikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista vanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän kiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä maalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata pukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin harmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei hän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun tyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä painoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja niin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä muutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja, vaan perämiehenoppilas.
Tyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan säilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on naurettavaa.»
»Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen kadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.»
»Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt miehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa vetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!»
»En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa eläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl Kröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi sen todistaa.»
Tyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette Jan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti haukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö hiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä: »Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»
»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut teidän korttinne. Te olette Eva Gött…»
»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö, »tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».
»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»
»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi pensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan rannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä väleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»
»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta verstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen suututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan jonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen edessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät lentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni väripurkista!»
Kiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen silmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös kurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias, ettette antaisi tuulen viedä minua!»
»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti, »aina Etzerin rämeille asti!»
Tyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat, joiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin te, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.
Samassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti, arvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.
»Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen Guldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen laatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin alussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että tämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja illallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää auttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa häneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.»
Jan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan.
Veneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli tarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa tehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen. Sopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi veneenrakentaja verstaaseensa.
Jan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen. Kun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä niin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että jos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä huomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa.
Tyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen pelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi tyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi, siitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!» Ja hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään.
Nuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti, tarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen kädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti pensselillä suoraan nenän poikki.
Tyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa eikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan ja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla hänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja hankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo poissa.
Siitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi neljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte kouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta iltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti.
Sattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen entisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän ammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin jäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin kumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää päätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi veneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli pörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa mahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään tuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti veneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan nuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin.
Vaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut päivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän sanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut ymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton eikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että illaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka sunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa katselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika siedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat vetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin leipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin, istuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa hiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta.
Kun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko lahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa, entinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä päivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän tavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori, aikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona ja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt houkuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä vielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä luuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän tuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä sormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä mieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään oli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja niin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään oli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan Guldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän läjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja norjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.
Kuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan taasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina vilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat; otti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui veneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen jälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut istumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui hitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.
Nuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään joka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa on lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät palaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän askeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi kiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te minuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»
Tyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut kummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi siis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun nuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut luistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi jokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?… Mitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta vattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi: »Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion syödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja katsahti poikaan.
Tämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä tähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti. Tyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni aivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla kädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä epätoivoisan rakkauden tuska.
Silloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti miten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään autuasta väristystä: »Sinä siinä?… Mitäs sinä sitte tahdot?»
Tyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä sokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää, ettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan, veneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin tämän teille», sanoi hän.
Nuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti tulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä olet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi! Vesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen.
Tyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi hämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan eukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään… Miksei sitte minun?»
Pojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen. Mutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen, suupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana häntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan raivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa sinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin minä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene matkoihisi!»
Silloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli kummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli saanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi hänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat hänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi hän menemään.
Mutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia päähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla! Eihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi yhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on menettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja nuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä sitte hänelle näytän, mikä sopii!»
Siitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa, katsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät, ettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa ympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä syvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat voimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän arka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan selväksi.
KUUDES LUKU.
Nuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja eräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi heti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia itselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi sunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana joka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän tänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse hän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja pitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan tuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen oli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön saattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle, mutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään.
Kun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan päin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa vaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi kaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt rahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä enään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!»
Kun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat rantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta sadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin kivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja tavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui kiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle jollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot raikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman alalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin, järjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä virta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä, risteili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun tuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä, välkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn. Nienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva, mahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta hetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu.
Jolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen omistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan, kaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin naisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa perätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili jotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he entisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä katsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat näin likellä toisiaan.
Äkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään purjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä vanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja tanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin.
Jan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo sitten ovat?»
»Pari koneenrakentajaa», sanoi Karl Kröger. »He erosivat pääsiäisenä lukiosta ja ovat nyt käytännöllisessä työssä telakassa. Tuo suuri mies viskelee tuimasti ja turhanpäiväisesti suuria luitaan, joista suurimmat ovat hänen suussaan. Sen tähden kutsumme me häntä 'Hongankolistajaksi'. Mutta hän on hyvä mies. Se toinen, se lyhyt, on hyvin järkevä ja järjestykseen menevä, sentähden me sanomme häntä 'Mestariksi'. Pientä tytöntyllykkää, joka paraikaa lönköttää rantaan, kutsumme 'Kuffiksi'. Hän on opettajatar tai jotakin sellaista. Mukava ihminen hänkin.»
»Jos he kaikki ovat mukavia ihmisiä», sanoi Jan Guldt, »niin miksei Eva
Gött ole? Minkätähden sinä hänelle olet niin tyly?»
»Minäkö?» sanoi Karl Kröger ja katsoi ihmeissään Jan Guldtiin, »tylykö? Oletko sinä jo purjehtinut hänen kanssaan? No, sitte et liioin tiedä mimmoinen hän on!… Me emme ole tylyt häntä kohtaan; me pidämme hänestä kaikki; mutta katsos, häntä täytyy kohdella sillä tavalla. Kyllä sinä itsekin sen pian huomaat.»
Joukkue saapui nyt purjeveneelle ja uudet tulokkaat esiteltiin äskenmainituilla nimillään.
Ja sitte sitä lähdettiin menemään. Kuusi ympärillä olevaa venettä asettui samalla tavalla kyljelleen. Vesi kohisi kokassa ja lipui pyreillen pitkin veneen syrjää. Laulu kajahti raikkaassa ilmassa, milloin hukkui se tuuleen ja purjeiden lepatukseen, milloin lensi se kauvas yli vetten.
Pieni Mestari hoiti keulapurjetta. Suuri Hongankolistaja istui keskellä, käytellen viskainta, joka hänen kädessään oli kuin mikäkin puulusikka. Karl Kröger hoiti peräsintä ja isoapurjetta. Jan Guldt hänen vieressään virkkoi silloin tällöin turhanaikaisen sanan ja tähyili salavihkaa kultaansa.
Tämä oli asettunut Hongankolistajan viereen ja ottanut vanhan huopahatun päästään. Vaaleammat suortuvat lentelivät pellavankarvaisten hiusten päällä ja silmät kimmeltelivät kirkkaina ja tumman vihreinä. Hän oli ottanut esiin neulan ja lankaa ja rupesi ompelemaan suuren Hongankolistajan ratkennutta hihaa. Rauhaa ei kestänyt kauvan. Kun heidän kaikkien tuon tuostakin täytyi siirtyä puomin alatse veneen toiselle syrjälle, kiljahti jättiläinen, väittäen, että häntä oli pistetty. Hän vakuutti, että vanha viisu alituisesti uudistui: tyttö tekeytyi ensin huoltapitäväksi ja sääliväksi, siitä heltyi hän, Hongankolistaja, jolla ei enään ollut äitiä; mutta aina väärinkäytti tyttö hänen hyväntahtoisuuttaan ja neuloi takin kiinni hänen nahkaansa niin että helisi. Hongankolistaja mölisi yli merten ja maiden, ettei saa neuloa, ja potki kuin ääretön kala siimanpäässä. Karl Kröger torui sekamelskan takia. Pieni Kuffi nauroi niin sydämensä pohjasta, että näytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Pieni, kireä Mestari virkkoi tyynen ja vakavan nuhtelevasti: »Sinä näyt taasen tulleen veneeseen ilkeyksinesi päivinesi. Minun ei tarvinne luetella niitä sinulle, Eva Gött!»
Tyttö puolustihe totisena. Saattoiko hän nyt päästää tuollaisen miehen vapaasti liikkumaan? Johan lapsetkin pelkäisivät sellaista jättiläistä. Ja kuinka hän saattaisi neuloa, kun perässä istui sellainen tomppeli kuin Karl Kröger. Annettakoon hänen pitää perää!
Silloin nostivat kaikki kätensä ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin olisivat kuulleet rutihullun puhetta ja sanoivat: »Herra varjele, se on jo koettu muutamaan kertaan. Ei enään koskaan! Ei koskaan! Ei vaan! Jos sinä tahdot tehdä jonkun palveluksen, niin käännä korea nenäsi syrjään, että me pääsemme myrskylokin ohi, joka aikoi viedä meiltä tuulen.» Ja sitte kaikki torumaan ja haukkumaan myrskylokkia, joka todella vei heiltä tuulen niin että he miltei kääntyivät vasten tuulta.
Kaiken tämän homman ja hälinän aikana oli tytöllä kuitenkin silloin tällöin ollut tilaisuutta sivumennen katsahtaa Jan Guldtiin, niin oudon salaisesti ja kaukaa ja samalla niin ihanan autuaasti, että tuli karkasi pitkin miehen pintaa ja syöksyi silmistä.
Suuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi jotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen silmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin kaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili valtavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään. »Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä tästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä enään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu eivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.»
Tyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi etsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein paikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin heidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he mahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin, tehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen. Todellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä työmieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi saatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana norsuna.
Pieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään edes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen hänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä ruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja piteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä.
Tyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli hänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui sillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan suuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän paleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät uskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme, että sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi; mutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset, ne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi rukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja sanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi, mutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja pilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole ensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi ovat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin vakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja samalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina kaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka jälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja vaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan Guldtin silmiin.
Mutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen kätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi hän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun Karl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut käsiinsä isonpurjeenkin.
Kaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa kauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger kerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen asiansa. Mitä se heihin kuului?…
Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen kääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti purjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan Karl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä, ja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi mahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin tasapainoon.
He toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä veden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen ihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he salaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin pian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava. Pieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta Hongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja oikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi mykkää, kiihkeää naurua.
Syyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden antoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on tullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä tahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!»
He pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja punniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet häpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se johtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta siihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme mukaan.»
He käänsivät maata kohti ja laskivat äkkijyrkän töyrään alla rantaan. Suuri Hongankolistaja astui veneestä, nosti syliinsä Eva Göttin, joka heti paikalla pani kädet hänen kaulaansa, ynnä kaikkinaista märkää purjehdustavaraa ja eväskopan, sekä meni kuivalle maalle. »Oletko sinä rakastunut?» huusi hän. »Sano henkesi pitimeksi, että olet rakastunut minuun!»
Mutta tyttö nauroi hänen sylissään ja ravisteli päätään, ja lähetti silmänsä Jan Guldtin silmiin, jotka hymyilivät ylen autuaassa ilossa.
He löysivät kohdan, jossa he, pidellen kiinni heinänpäistäreistä, pääsivät kipuamaan ylös, nousivat pilaa laskien ja meluten töyräälle ja levittivät varastonsa pieneen, tammentaimia ja nuoria mäntyjä kasvavaan notkoon paljaalla, tuulisella ylängöllä, ja aterioivat aluksi kaikessa rauhassa.
Mutta kun pahin nälkä oli saatu sammumaan, ryhtyi pieni, kireä Mestari tutkinnon pitoon ja kysyi kunnioitusta herättävimmällä rinta-äänellään yhteen hengenvetoon — joka aina taisi kuulua tällaisten istuntojen alkajaisiin: mistä johtui, että hänen heti piti panna vene kyljelleen? Oli erittäin tärkeää saada selville tämä pykälä. Hän ei kai tietänyt, mitä hänen mielessään oli liikkunut?
Tyttö lähetti nuoret silmänsä liukumaan miehestä mieheen, kaikesta päättäen hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että kaikkien ajatukset askartelivat hänen ympärillään, ja sanoi: »Sen minä tiedän varsin hyvin. Minä näin Hongankolistajan pitkien jalkojen täyttävän veneen sekä poikki että pitkin; minua huvitti nähdä miten hän haroisi ne yhteen, kun vene äkkiä tulisi täyteen vettä. Se oli hyvin hullunkurista. Ja mitäs siitä sitten? Osaammehan me kaikki uida; ja olihan viisi venettä likeisyydessä.»
»Olet aivan oikeassa», sanoi Mestari vakavana ja ystävällisenä; mutta se oli pelkkää ivaa. »Jaa mitäkö siitä sitten? Sitä, että kaikki hiukan kastuimme ja että kadotimme kauniin, uuden viskaimemme.»
Tyttö sanoi: »Sen on Hongankolistaja varastanut.»
»Hiljaa!» sanoi Mestari synkkänä. »Se on mieletöntä puhetta! Tiedäthän sinä, että on luvallista ottaa airoja, viskaimia, hankoja, liikoja köysiä ynnä muuta sellaista; jopa kokonainen jolla, kunhan vaan ei joudu kiinni. Mutta kurilla ajaa vene täyteen vettä — se ei ole luvallista. Sellaista ei saa tehdä, Eva Gött! Purjehditaan; purjehditaan hyvin; purjehditaan reilusti; jopa purjehditaan joskus nurinkin, kun intohimon hetki lyö. Mutta ei purjehdita leväperäisesti; ei purjehdita laapparimaisesti; ei purjehdita kunnottomasti eikä kaadeta venettä kurilla. Ajatteleppa hetkinen ja sano: miten se saa alkunsa sielussasi? Mikä ensinnä tunkee aivoihisi? Uteliaisuus, sanot, miten Hongankolistaja haroisi kokoon jalkansa?»
»Niin», sanoi tyttö ja katsoi häneen mielistellen. »Tämän asian laita on aivan samoin kuin meidän vanhan hiirenloukkumme siellä kotona.»
Kaikilta menivät suut auki. Suuri Hongankolistaja päästi karhean huudon.
»Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött! Koetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja teidän vanhan hiirenloukkunne välillä.»
Tyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen virittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan ilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin minussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.»
Kaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat sanoneet: niin mekin ajattelimme!
Pieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis sanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä; se johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät peliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä tienoilla.»
Jan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti: »Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä, hänen esi-isistään tietääkseni.»
Kaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui tähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus, ja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött katsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas, ihmeellinen ihminen!»
»Kuinka niin?» kysyivät kaikki.
»Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt luonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai vielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä, ihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan kalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle kuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin kovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja joka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas. Hänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan, saanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja joka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän polveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.»
»Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään syytä!»
»Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen tiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat harmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa kiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden päähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.»
Tyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi läpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan niin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia ohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin mikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana.
Mutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja silmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita hän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista kunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka, että minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka samalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois yhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.»
Tyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että se oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi: »Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran jotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin huvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun, liukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.»
Hongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian jyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!»
Kaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi olla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta oli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian jyrkkä.»
Jan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean prammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea uhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti itsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään tuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli kiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan, käyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa takaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä töppösilleen.
Hongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni Mestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä nostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän ne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän pitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on silloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli kapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.»
Eva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia silmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen isoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?»
Silloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä eroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee porinaa!»
Jan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin. Tytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen päivällisunen.
Suuri Hongankolistaja korotti äänensä ja kysyi: »Missä sinä tahdot maata, Eva Gött?»
Tyttö katsoi kiireesti ympärilleen ja huomasi, että hän näkee Jan Guldtin, jos hän asettuu Hongankolistajan viereen. Hän sanoi tekopyhänä: »Olenhan minä aina mielelläni sinun luonasi», ja asettui hänen viereensä, pää hänen käsivarrellaan, jonka hän tyttöä varten oli oikaissut pitkäksi.
Tyttö makasi siinä katsellen Jan Guldtiin, joka, nojaten päätään nyrkkiinsä, silmäili yli vetten ja maitten eikä ensinkään tyttöön päin, jotta ei hän liiaksi kiihtyisi, vaan nauttisi päivällislepoa ja nukkuisi. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut unta, vaan tahtoi kohdata hänen silmänsä. Kun ei hän voinut sitä tehdä, kävi hän levottomaksi ja liikahti.
Hongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin, että hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore sulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt alallasi. Jos sinä liikut… niin sitä en kestä.»
Tyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään toisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan ole kokenut.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi hetken alallaan ja liikkui sitte taas.
Silloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen, ollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä sitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu jotakin kauheaa.»
Tyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi hetken alallaan. Liikkui sitte taas.
Silloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen päänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan.
Hämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden hän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi kerran eläissään.
Jan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt tytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa. Siellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein ja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja syöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.
Hän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät olivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät. Täydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän pitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi sillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle, istui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki elämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.
Muutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni rintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti raivoisalla voimalla mielenmalttia.
Ja siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen, syöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä raivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle — se oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä ja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten yleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen yksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni oikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai eivätkö.
Tuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien kukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen käsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen jäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi, jäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa kamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon asunnolle.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat tehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella paikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli sekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää lyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.
Jan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että hän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen terävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.
»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.
Pursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja katseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät ja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla äänellä: »Sanoppas… eikö sinua haluttaisi… tehdä matkaa Anna Hollmannilla… juuri Anna Hollmannilla?»
Jan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä tekisin?»
Pursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin, pusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät valkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet mukaan!»
Nuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina lähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»
Pursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät pullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran purjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja… kuuleppas… Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin, pää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»
Silloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin… niin! Se tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä hänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!
Hän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!»
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden parinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna Hollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä. Miehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina; enimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria miehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää ja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät heti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet oikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä kiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan Hollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko satama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki me kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!» Pieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen ympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte tullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään huonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen, joka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat rappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat, lippunsa ja menivät kuolemaa kohti.
Koska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli hän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi, kantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta sisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan perämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen olevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan puhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö niin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki senkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti. Ja hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä lankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!
Baumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan päin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja, ehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas», sanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti laivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi sitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas lastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai sattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet onnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos herra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»…
Jan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja raskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan vieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin kaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen häneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta joutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen edessään hirvittävä Jumalan ansa… ja hiukset nousivat pystyyn hänen päässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen asiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita teitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska nähdä!
Baumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi paaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän köysitikapuita myöten kannelle.
Laivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön edellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit, tömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia alas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja kysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina, paraikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän ja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi asumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine huonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki viheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä, sokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata. Sen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen olisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi niin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään. Kammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät olivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan ylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti asiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan toisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa perästä.
Illansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä ennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen oli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä pelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä puuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat, nousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli kaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän te huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat paikoilleen?»
Jan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja sanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle tämän?»
Virkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja paljon kylmemmin: »No niin… kyllä minä sanon sen hänelle.»
Sitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi kerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut rintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia kasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin ympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä käytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla sahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän astuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki vaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin, potkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa», sanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen.
»Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon», nosti lakkiaan ja palasi kannelle.
»Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja katseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja yleensä…»
Miehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti:
»Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?»
Koneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja tavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi. Hän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset kotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään hevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen ihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän, että minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka olisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo tänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento on kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat ja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun tulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet kuolemaan.»
Hetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta valitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen illalliselle.
Kun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa, harmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti kiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään.
Hetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas minkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän pilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa kuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä, eikä hän tiedä miksi!»
Jan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu 'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen aivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan. Siksi että minä tahdon!»
Pursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta ei sanonut mitään.
»Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä neljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla ja syödä tätä iljettävää ruokaa?»
Pursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin olisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki. Sitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten ihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä lopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään paluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna Hollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta sitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan Guldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas kaikki kuten olla pitää.»
Jan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin, jotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää olla kuten olla pitää? Mitä?… Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan. »Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?»
Pursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota nyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme yhdessä Anna Hollmannilla!»
»Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa mitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään tapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen ihminen.»
Pursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin suutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä osaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos.
Hetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli tullut pimeä.
Vinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa puhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä ja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö.
Aamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle retkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa.
KAHDEKSAS LUKU.
Elämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan, että Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla merillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru.
Kapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut ainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä äänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän vaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi paljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen tuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan. Hänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat niiden yläpuolella kuin rasvassa.
Kokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti parhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa. Muulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista ruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen ei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa takana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti salaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä yhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja päätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa piti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan lakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan.
Ensimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö jo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään kapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä muutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies, joka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen ihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti, että hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin hän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa leveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä, milloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella tyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän hänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä kullanmurunen!»
Ensimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin hän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo kaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla puolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin, kurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt täydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella sillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä asiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun hän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän, vielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä ja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen tiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän tavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun joutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu ja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa hän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen kannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni hän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin alla varastohuoneessa.
Toinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti, posket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi. Hengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea koneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi kuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai kattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko Jan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan Guldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä päivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin käsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean ulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin silmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä.
Pursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja, ikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja seurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa, milloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos hän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan ja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten seisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet auki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat pikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen hiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä pilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen keskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui olemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja jotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi joukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja vanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!»
Niin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain pakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä rumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He laihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin verettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja liikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet sitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat kulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta.
Vihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla, tuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte seurasi työtä ilman lepohetkeä.
Jan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi neekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja huusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä helteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli saatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle.
Aurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä, jotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla kiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen tehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen Anna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan jäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan mutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä.
Kahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen tukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea, huonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun alaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn nojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi senjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan kiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän ja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle päästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin tähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään voinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi nääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle.
Tänä iltana kulki Jan Guldt ruokahuoneen oven ohi, jäi sattumalta seisomaan ja tuli vasten tahtoaan kuunnelleeksi koneenkäyttäjän tuskallista hengitystä. Vieressä työskenteli pursimies hiljaisen näköisenä, korjaten kaiteita, jotka olivat taipuneet pantaessa ulos venettä. Jan Guldt sanoi: »Saisit heittää vasaroimisen, pursimies; se kiusaa koneenkäyttäjää.»
Pursimies jatkoi työtään ja virkkoi ivallisesti: »Mitä se merkitsee
Anna Hollmannilla!?»
»Oletko sinä sitte kokenut pahempaa kuin tätä?» sanoi Jan Guldt. »Kaksi on miltei kuolleena ja kaksi kipeänä.»
»Voi, voi», sanoi pursimies, joka jostakin syystä näytti olevan mielenliikutuksissaan ja haluavan puhua. »Mitäs tämä on? Viisikymmenluvun lopulla, kun me kuljetimme meklenburgilaisia Amerikkaan ja ruokimme heitä sianruualla suurista tynnyreistämme, ja kolmen viikon ajan sitä kesti…»
»Mikä elukka teillä sitte oli kapteenina?»
»Voi voi, pystyvä mies kerrassaan!» sanoi pursimies ja ivasi Jan Guldtia silmillään. »Hän ymmärsi miten ihmisiä on pidettävä nälässä ja janossa ja osasi vielä siinä sivussa ansaita taalarinkin heidän kustannuksellaan. Kerrankin minä muistan: oli kuollut neljä lasta kahdesta tai kolmesta perheestä, pieniä, vaaleatukkaisia lapsia. He olivat käärityt vanhoihin säkkeihin ja makasivat koreasti kukin laudallaan reelingillä, tässä, tällä paikalla, tällä samalla raudalla. Yläpäässä tirkisti säkistä esiin pieni, vaalea hiussuortuva, aivan pieni vaan ja alapäässä näkyi siellä täällä valkoinen varvas. Isät seisoivat ääressä, äidit makasivat vaikeroiden kannella. Heidän välissään, lautojen edessä seisoi muuan oppinut herra, joka oli paennut Berlinistä, pitämässä ruumissaarnaa. Hän sanoi yhtä toista, asioita, jotka siihen aikaan Berlinissä olisivat saattaneet hänet kuritushuoneeseen. Meidän kapteenimme kotkannenineen — hänen nenänsä oli juuri niinkuin sinun — ja kylmine silmineen seisoi aivan hänen vieressään ja kuunteli tarkkaavasti ja mielellään; sillä hän oli viisas mies ja luki mielellään kirjoja. Viisaat puheet miellyttivät häntä; mutta hänen sydäntään eivät ne liikuttaneet.»
»Mikä sen elukan nimi oli?!» sanoi Jan Guldt. »Sinä sanoit, että hän vielä siinä sivussa ansaitsi taalarinkin?»
»Niin tekikin», vastasi pursimies ja naurahti hurjasti, mutta nauru kuulosti nyyhkytykseltä. »Kun kuolleet lapset olivat vierineet mereen, vaati hän jokaiselta isältä säkistä ja laudasta taalarin korvaukseksi.»
»Mikä sen elukan nimi oli?» sanoi Jan Guldt hehkuvin silmin. »Mikä hänen nimensä oli? Toivottavasti hän ei ollut saksalainen!»
»Minä palaan vielä nimeen», sanoi pursimies, »mutta kuulehan nyt eteenpäin. Kun kaupat meklenburgilaisten ja preussiläisten kanssa rupesivat vetelemään huonosti, hakivat Hollmannit samantapaista kauppaa joltakin toiselta maailman kulmalta. He eivät koskaan ajaneet takaa kunniallisia kauppoja, kuten muut isännät, vaan ajoivat aina — niinkuin kotkat raatoa — takaa rumia kauppoja, kautta koko maapallon. Ja niin meni Anna Hollmann siinä seitsemänkymmenen tienoilla neekerikaupoille. Siihen aikaan se jo pohjoismaissa oli ollutta ja mennyttä; Brasiliassakin se jo oli kielletty. Siellä se kumminkin vielä salaa kukoisti. No niin… me sulloimme mustat miltei päällekkäin ja kun ne sairastuivat, ei siinä kauvan kursailtu, vaan heitettiin menemään mereen. Me saimme heistä tavattomat voitot. Asia kävi kumminkin vuosi vuodelta vaarallisemmaksi… Vanhalla Hollmannilla, samalla, joka vielä silloin tällöin puhelee äitini kanssa hänen asuntonsa edustalla — oli kaksi poikaa: nuorempi, Hans, joka on minun ikäiseni ja nykyään liikkeen pää-isäntä ja joka tulee Madeirassa laivaan.»
»Minä tunnen hänet», sanoi Jan Guldt lyhyesti. »Minä olen Blankenesessä kohdannut hänet.»
»Ja vielä toinen poika. Tämä toinen, Henrikki Hollmann, oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Sentähden sai vanhus päähänsä, että hänestä olisi päästävä. Hän lähetti hänet siis Brasiliaan solmimaan entistä lujemmalle erästä salaista liittoa muutamien valtiomiesten kanssa. Hän jätti Jumalan ratkaistavaksi, palaisiko poika elävänä vai eikö. No niin, me tulimme Anna Hollmannilla Afrikasta, täydessä neekerilastissa, ja jäimme makaamaan ulos. Meidän kapteenimme läksi maihin, tapasi siellä Henrikki Hollmannin ja neuvotteli hänen kanssaan. Pöytä heidän välillään mahtoi olla täynnä pahoja papereja. Poliisi tuli ja otti heidät molemmat vangiksi. Pimeän tullen lähetettiin tykeillä varustettuja laivoja ottamaan kiinni meitäkin; mutta ensimäinen perämies huomasi millä kannalla asiat olivat ja lasketti merelle, paiskasi neekerit saarelle likellä rantaa ja antoi mennä Hampuria kohden. Mutta molemmat vangitut, meidän kapteenimme ja Henrikki Hollmann pantiin Fernando Noronhan saarelle elinkautiseen vankeuteen. He olivat neljänkymmenen paikkeilla, kun he joutuivat vankeuteen, ja nyt heidän pitäisi olla seitsemänkymmenen paikkeilla; saattavat siis kyllä vielä olla elossa.»
Jan Guldt sanoi nauravin silmin ja hampaitaan kiristellen: »Hyvä on, että istuvat siellä! Pääasia on, että tuo kapteeni istuu siellä. Mikä sen elukan nimi on?»
»Hänen nimensä on aivan sama kuin sinun», sanoi pursimies ikäänkuin hän olisi iskenyt vanhan, ruostuneen vasaransa Jan Guldtin rintaan.
Jan Guldt parkaisi. »Minun?!» sanoi hän, eikä henki tahtonut kulkea.
Pursimies katsoi häneen säkenöivine silmineen eikä puhunut mitään.
Jan Guldt piteli molemmin käsin kiinni tangosta, jota myöten neljäkymmentä vuotta sitte olivat vierineet laudat kuolleine lapsineen eikä saanut sanaakaan ahdistetusta rinnastaan.
»Kun nyt Hans Hollmann Madeirassa tulee laivaan», sanoi pursimies syvältä ja synkästi, »niin me kolme taas olemme Anna Hollmannilla: Hans Hollmann ja minä ja Jan Guldt. Sitä minä olen odottanut kolmekymmentä vuotta.»
Jan Guldt oli päässyt niin pitkälle, että hän taasen saattoi puhua, ja sanoi ähkien: »Mitä teidän konnantyönne minuun kuuluvat?»
»Oi», sanoi pursimies, »Henrikki Hollmann, joka istuu Fernando
Noronhalla, ei hänkään ole rikkonut; mutta hän oli Hollmann. Sinä olet
Jan Guldtin pojanpoika! Ja Jan Guldt oli pahin kaikista, mitä eläessäni
olen nähnyt; sillä hän oli paha, vaikka hän iloitsi hyvästä.»
Jan Guldt huusi raivoissaan ja löi rintoihinsa: