»Jos hän olikin paha, niin olen minä puhdas, jalkapohjista hiuksenpäihini asti.»
Hetkisen katseli pursimies miltei pelonalaisena noihin ylpeisiin, loistaviin kasvoihin ja epätoivon piirre puhkesi hänen silmiinsä. Mutta sitte hän voitti takaisin jäykän, juron itseluottamuksensa ja sanoi tyynesti ja kireästi: »Sinun nimesi on Jan Guldt; ja Madeirassa tulee Hans Hollmann laivaan.»
Silloin saattoi Jan Guldt taasen nauraa heleää, raikasta nauruaan, taasen luottaa suureen, kauniiseen varmuuteensa. »Mitä sitte tapahtuu, hyvä mies? Hukkuuko ehkä Anna Hollmann, hukuttaen meidät kaikki kolme? Teidän syntienne tähden?»
Pursimies käsitti hänet toisin, katsoi häneen pelästyneenä ja sanoi: »Ethän sinä toki Madeirassa lähde laivasta? Ethän tee sitä! Et! Sinä olet rohkea, kuten vanha Jan Guldt etkä tee sitä!»
»Voi, voi!» sanoi Jan Guldt ja nauroi taasen heleää, ivallista nauruaan. »Minäkö jättäisin pelosta laivan? Minäkö? Minäkö? Minä tahdon nähdä teidät molemmat yhdessä! Minä tahdon katsella teitä molempia ja koetella, onko Jumala oikeudenmukainen mies. Sitä minä tahdon!»
YHDEKSÄS LUKU.
Anna Hollmann viipyi toisen koneenkäyttäjän kuoleman jälkeen vielä kahdeksan päivää joella ja rannikolla. Sitte läksi se, tuskin viittä solmua tunnissa, ryömimään Madeiraa kohti.
Kapteeni toi kotiin ylenmäärin lastattua laivaa ja oli vielä lisäksi itse puolestaan tehnyt hyviä kauppoja. Hän kierteli viiksiensä päitä niin että ne törröttivät kuin kanervan oksat ja piteli puisevaa päätään entistä kenommassa. Kokki laski yhä uudelleen ja uudelleen rahoja, jotka hän myymällä tupakkaa ja riisiä neekereille oli ansainnut; hän havaitsi silloin, kuten aina paluumatkalla, ettei rahoja ensinkään ollut tarpeeksi, ja rupesi entistä kiivaammin säästämään muonavaroja. Koneenkäyttäjä seisoi sunnuntaiaamuisin puhtaassa paidassaan reelingillä, piti jokaiselle ohikulkijalle entistä manaavamman varoituspuheen ja astui sitte kiireesti alas likaiseen koneeseensa ikäänkuin hän olisi mennyt omaan likaiseen sieluunsa. Ensimäinen perämies huomasi ikuisen kapteenintoivonsa matkan loppupuolella taas menevän myttyyn; jota likemmä päämäärää tultiin, sitä enemmän sammui häneltä usko ja toivo. Entistä hiljaisempana ja nöyrempänä hiiviskeli hän kapteenin kintereillä. Toinen perämies kävi, kuten aina, vahtiaan ja puheli hytissään entistä kuuluvammin ja hellemmin tyttönsä kuvalle, koska jälleennäkeminenkin nyt likenemistään likeni. Miehistö sadatteli, päätellen, ettei ikinä enään astuta Hollmannin laivalle. Jokainen ajatteli lohdutuksekseen Hampuria, jonne päästäisiin kolmen viikon perästä.
Kaksi miehistä ei tästä kaikesta nähnyt eikä kuullut paljoa. He katselivat, astuessaan toistensa ohi, nopein, tutkivin silmin toisiinsa ja odottivat, eikö tuo toinen taas rupeaisi puhumaan siitä suuresta asiasta, joka järkytti heidän sielujaan; ja odottivat Madeiraa.
Ja eräänä aamuna, kun taivas oli sininen ja tuuli lauha, kohosi siniseen mereen kuin kukkatarha. Kymmenen tienoissa olivat he, laivojen ympäröiminä, ulkosatamassa, illalla kahdeksan tienoissa oli laiva taasen sisällä. Silloin lähetettiin ensimäinen perämies maihin noutamaan herra Hans Hollmannia.
Jan Guldtilla oli vielä paljon tekemistä hedelmien vastaanottamisessa, ja muutakin työtä ilmaantui, niin ettei jäänyt aikaa katsella oikealle eikä vasemmalle. Kone alkoi taasen käydä puuskuttaa vaivaloiseen, toksahtelevaan tapaansa ja Anna Hollmann suuntasi taasen kulkunsa vesille. Jan Guldtilla oli yhä vieläkin työtä. Kello kymmenen aikaan hän vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi panna maata pariksi tunniksi ennen vahtivuoroaan, joka alkoi kello kaksitoista.
Liketessään hyttiänsä kuuli hän sieltä ähkimistä ja korinaa. Hän tempasi oven auki ja huusi pimeyteen, kysyen mikä siellä on. Ei tullut mitään vastausta. Silloin hän otti tulta ja näki pursimiehen istuvan permannolla lasittunein silmin, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin sairas tai kuolemaisillaan. Hänen hengityksensä kulki koristen, ikäänkuin kurkku olisi ollut tukittu, ja hirmuinen tuska oli runnellut kasvot. Jan Guldt nosti hänet ylös ja koetti asettaa hänet kojun syrjälle, samalla puhutellen häntä rohkaisevasti ja ystävällisesti ja kysyen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Vähitellen sairas saikin senverran takaisin puhekykyhän, että Jan Guldt ymmärsi seuraavan: se joka oli tullut laivaan, ei ollutkaan liikkeen isäntä, vaan samanniminen lapsi, 'pikkarainen piltti’, kuten hänen sanansa kuuluivat, siis kai veljen tai serkun poika.
Jan Guldt oli kuin päähän lyöty. Mitä hyötyä oli nyt kaikista kärsimyksistä liassa ja vaarassa kuumetaudin keskellä, ja lisäksi tällä vanhalla, vaivaisella rajalla! Hän oli niin selvästi ollut tuntevinaan, että Jumala itse kutsui häntä Anna Hollmannille. Hän ravisteli pursimiestä, tätä Jumalan väärää lähettiä ja sanoi, silmät raivossa: »Sano nyt: minkätähden sinä tahdoit minua Anna Hollmannille? Kiusaavatko sinua ne monet pahat matkat vanhan Jan Guldtin seurassa ja oliko tarkoituksesi, että nuori Jan Guldt johtaisi ajatuksesi paremmalle tolalle? Ja mitä rikoksia sinä oletkaan tehnyt yhdessä Hans Hollmannin kanssa? Nyt sinun pitää sanoa se minulle! Sano paikalla!» Ja hän ravisti häntä ikäänkuin olisi koettanut ravistaa hänen salaisuutensa maalle, ja huusi huutamistaan: »Sano paikalla!»
Pursimies istui jäykkänä ja alakuloisena, leuka kaivautuneena rintaan, silmät maassa, ja antoi Jan Guldtin raivota. Kun ei raivosta kuitenkaan tullut loppua, virkkoi hän, vaivaloisesti vetäen henkeään. »Se ei koske yksin Jan Guldtia… Kaikki huonot retket… Kun Jan Guldt ja Henrikki Hollmann olivat vangitut Brasiliassa ja me palasimme, astui täällä Madeirassa laivaan Hans Hollmann tullakseen meidän mukanamme Hampuriin. Hänen matkassaan oli joku vanhempi naissukulainen ja tämä oli tuonut laivalle neitsyen, pienen, aivan nuoren tytön. Sitä hänen teki mieli. Mutta lapsi ei suostunut häneen. Kun se vaan näki hänet, huusi se jo. Silloin sanoi hän eräänä tuulisena, sateisena päivänä minulle… Biscayassa… että minä houkuttelisin tytön kulmaan käytävän vierellä, sinne, missä me hiljan korjasimme kaiteita…» Hän huusi ääneen ja kieritteli kauheissa tuskissa.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt ja tuuppi häntä sinne tänne, ikäänkuin särkeäkseen hänet ja ottaakseen raunioista haltuunsa tarinan.
»Me koetimme ottaa häntä kiinni», sanoi pursimies vaikeroiden. »Minun piti saada rahaa ja myöhemmin myöskin tyttö. Mutta kun hän huomasi, että me aioimme ottaa hänet kiinni ja kun hän näki meidän kasvomme ja ettei hänelle ollut mitään pelastusta, menetti hän kaiken järkensä ja mielensä… ja hyppäsi yli syrjän… Sanottiin, että hän oli tehnyt itsemurhan ja Hans Hollmann astui Hampurissa vapaana maihin. Mutta minä en kaikkien niiden kauhujen jälkeen, joita Anna Hollmannilla olin kokenut, enään voinut lähteä minnekään. Minun täytyi jäädä paikalleni ja hengissä nähdä ja tehdä yhä uudelleen kaikki mitä olin nähnyt ja tehnyt. Ja niin minä nyt neljäkymmentä vuotta olen kulkenut keskellä kaikkea sitä parkua ja korinaa ja kaikkien niiden kuolleiden seurassa, jotka ajelehtivat pitkin vettä.»
»Ja nyt?» sanoi Jan Guldt. »Mitä nyt piti tapahtua?» ja paiskeli häntä kovakouraisesti sinne tänne.
»Ajattelin aina…» sanoi pursimies, lujasti puserrellen kovia käsiään sisätysten, »ajattelin aina, että Hans Hollmann vielä kerran tulisi laivalle yhteen matkaan minun kanssani, ja sitte Jumala armahtaisi meitä ja ottaisi meidät yhdessä vanhan, kirotun Anna Hollmannin kanssa syvyyteen ja tekisi lopun minun vaivastani. Ja eräänä päivänä minä kuulinkin: seuraavalla matkalla hän tulee laivaan! Madeirassa, jossa hän silloinkin tuli laivaan. Ja samana iltana, jolloin sain tämän tiedon, tapasin sinut! Ja sinä läksit mukaan! Pahan Jan Guldtin pojanpoika, sen miehen, joka oli johdattanut minut kaikkeen korinaan ja kuolemaan ja opettanut minut välinpitämättömänä katselemaan sitä! Silloin minä ajattelin: nyt me kaikki kolme taasen joudumme Anna Hollmannille! Nyt me saastaiset saastaisella Anna Hollmannilla vaivumme syvyyteen ja uppoamme aina maan napaan asti!» Ja hän nauroi hurjaa, epätoivoista ivanaurua ja iski nyrkkinsä harmaata päätään vastaan.
»Jatka!» sanoi Jan Guldt. »Jatka!» ja kuristi häntä.
Pursimies kävi kiinni kurkkuunsa ja sanoi, saatuaan ilmaa keuhkoihinsa: »Anna Hollmann ei kolmeen viime vuoteen olekkaan ollut kovassa ilmassa. Mutta nyt se tulee! Minä tiedän sen! Tulee kova ilma! Biscayassa… Ja silloin se hukkuu. Sillä se on juurta jaksain ja perin pohjin laho ja rappiolla. Eikä Hans Hollmann ole mukana!» Ja äkkiä nosti hän molemmat kätensä Jan Guldtin puoleen ja rukoili vaikeroiden: »Sano minulle, mitä tämä on? Mikä tämä maailma on? Hänen pitää tulla meidän mukaamme. Jan Guldt ja Hans Hollmann ovat turmelleet minun elämäni, he ovat johdattaneet minut syntiin ja kiroukseen… koko minun elämäni lokaan ja vereen… Noita kasvoja!… Kaikki nämä vuodet!… Ja kuinka tyttö huusi reelingillä! Sinä olet täällä… Hans Hollmannin pitää hänenkin olla täällä. Hänen pitää olla täällä! Hänen pitää tulla mukaan syvyyteen!» Hän joutui kokonaan raivon valtaan, kiristi hampaitaan ja kieritteli maassa.
Jan Guldt katseli häntä synkin silmin, neuvottomana ja särkyneenä.
Sitte hän kokosi itsensä ja läksi ulos.
Siellä hän asettui portaille käytävän päähän ja koetti ajatella. »Mitä se vanha, epätoivoinen syntinen sanoikaan? Että Anna Hollmann on laho ja mätä ja hukkuu? Ja minä mukana? Minä, vakaa ja viaton ja korea Jan Guldt? Ensi myrskykö painaa meidät veteen?. Eikö tuolla alhaalla lännessä jo näykkin pieniä, harmaita pilviä? Mielettömyyttä! Hulluutta! Ja jos niin käykin… ah, silloin pitää minunkin saada lausua sanani! En tyydykkään ilman muuta! En! Minä astun vastakynteen… jos niiksi tulee… kuolemaan asti! Aina kuoleman halki! Vai tyytyisin minä ilman muuta?! En! Jos minun mieleni teki lausua kovia sanoja Hans Hollmannille vasten kasvoja, niin tekee mieleni puhua Jumalalle vielä toisempaa kieltä… jos asian on määrä mennä sitä tietä!»
Kun hän siinä, ylpeyttään ja kiukkuaan vavisten, kiristeli hampaitaan Jumalaa vastaan, kuuli hän takaansa ystävällisen lapsenäänen, kääntyi erinomaisen hämmästyneenä ääntä kohti ja näki noin neljäntoista vanhan pojan. Poika oli kapea kasvoiltaan ja jäseniltään hento, siniset silmät ylenmäärin kirkkaat, hiukset vaaleahkot ja pehmeillä aalloilla. Koko hänen olennostaan saattoi nähdä, että hänen aistinsa olivat kääntyneet kauneutta kohti. Hän kysyi kohteliaasti, missä pursimies mahtoi olla; hän ei saanut auki yhtä matkalaukkuaan.
Jan Guldt tarttui luonteensa mukaisesti heti kiinni asiaan ja oli valmis auttamaan. »Minä koetan itse», sanoi hän, nouti aseita ja oli pian polvillaan matkalaukun edessä, pienessä, miellyttävässä hytissä. Mielenliikutuksestaan huolimatta puhui hän osaaottavasti matkalaukusta. Viereisessä hytissä toimi vanhempi talonpoikaisnainen, pojan seuralainen, matkalaukkujen ja liinavaatteiden ääressä.
Nuoren laivamiehen terve, luonteva esiintyminen herätti luottamusta pojassa. Hän jutteli yhtä, toista. Sitte rohkaisi hän mielensä ja virkkoi hitaasti — ja saattoi nähdä miten hän kaipasi varmuutta: »Minä olen jo neljä kertaa ollut Madeirassa, keuhkoni tähden, jonka tila on vähän huolestuttava… mutta se paranee vähitellen. Kaksi kertaa minä olen kulkenut Woermann-laivalla ja kaksi kertaa Hampuri-Bremen-Afrika-linjan laivoilla, en koskaan vielä meidän omilla laivoilla. Mutta minusta tuntuu siltä kuin ihmiset täällä Anna Hollmannilla olisivat ainakin yhtä tyytyväiset ja ystävälliset kuin niillä muillakin laivoilla…»
Jan Guldt kuuli mihin poika tähtäsi, hän asettui paikalla väjyksiin ja sanoi yhtä välttelevästi: »Minkätähden he sitte eivät olisi yhtä tyytyväiset ja ystävälliset?» ja katsahti häneen vielä epäillen ja kylmän odottavana.
Silloin tunsi poika, että hänen sisimmät ajatuksensa olivat paljastuneet ja että häntä odotti leppymätön vastarinta ja kova totuus, ja puna valui äkkiä hänen kasvoilleen.
Samassa iski kuin kirkas tuli ja leimaus Jan Guldtin sieluun: 'Valoa! Valoa! Sentähden olen minä joutunut Anna Hollmannille! Minun pitää sanoa ja näyttää tälle pojalle missä tilassa Hollmannin laivat ovat, jotta hän kerran täysikasvaneena ja päästyään yhtiön johtoon tekee lopun häpeästä ja tulee vahvojen laivojen 'herraksi'. Ja hän sanoi lyhyesti ja kireästi kuten mikäkin profeetta Joonas Ninivelle: »Laivat, joilla sinä olet kulkenut, ovat hyvät ja hyvässä kunnossa ja ihmisten on niillä laivoilla hyvä olla; mutta Hollmannin laivat ovat huonot ja huonossa kunnossa ja ihmisten on niillä paha olla.»
Pojan huulet vapisivat kiivaasti ja hänen kurkkuunsa nousi kuuma itku. Hän koetti hillitä itseään ja kuristi vaivaloisesti esiin sanat: »Se on sanottu minulle koulussa… leikkikentällä… jo kolme kertaa.»
Molemmat olivat hetken ääneti. Jan Guldt kiersi lukkoa tiirikalla ja tuijotti siihen suoraan ja synkkänä; poika nyyhki hiljaa.
»Kun sinä tulet suureksi», sanoi Jan Guldt päättävästi ja voitonvarmana, »ja saat ottaa osaa johtoon, noin kymmenen vuoden kuluttua, niin sinun täytyy pitää huolta siitä, että asiat muuttuvat. Sinä et saa sallia, että yhtiö, kuten nyt, elää toisten ihmisten hädästä ja nälästä ja kuolemasta, vaan sen pitää, kuten muutkin isännät tekevät, elää rehellisestä voitosta, joka jää, kun työmiehet ovat saaneet osansa ja saattavat elää säädyllisesti.»
Poika nosti kasvonsa maasta ja koetti varhaisvanhan kädenliikkeillä — jotka olisivat sopineet tulevalle miehelle — osoittaa, että se asia on varman varma ja sanoi: »Minä en lepää ennenkuin meidän yhtiömme on yhtä hieno kuin muutkin.»
Jan Guldt iloitsi ja riemuitsi. 'Jumala on ollut suuri ja Jan Guldt hänen asiansa urhea ajaja!’ »Jos sinä tahdot», sanoi hän, »niin tule huomenna hyttiini. Silloin minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän Anna Hollmannista. Minä näytän sinulle niinikään millä kannalla täällä kaikki on ja kerron miten ollaan ja eletään toisten yhtiöiden laivoilla.»
»Minä tulen», sanoi poika. »Tahdon tietää kaikki tarkalleen, ettei minulle voida valehdella.»
»Sitte sinä tiedät», sanoi Jan Guldt vanhalla varmuudellaan, »millä silmillä yhteinen kansa katselee näitä asioita ja miltä sen mielessä tuntuu, ja osaat ajaa asiaasi ja samalla kuitenkin rikastua… Kas, nyt on matkalaukkusi auki… Nyt minä menen…» Ja kauniilla valkoisella nenäliinalla, jonka hän oli ostanut heti arvoylennyksensä jälkeen, nimittäin suoritettuaan tutkintonsa, pyyhki hän hien otsaltaan ja punertavista hiuksistaan.
Hän läksi ulos, tuli hyttiinsä, jossa pursimies istua kyykötti kojussaan, nyrkit ohimoja vasten, tönäisi häntä olkapäähän ja sanoi iloisella, voitonvarmalla äänellä: »Kuuleppas pursimies, nyt minä tiedän minkätähden olen joutunut Anna Hollmannille! Minä, vanhan, pahan Jan Guldtin pojanpoika, tulin kertomaan ja osoittamaan vanhan, pahan Hollmannin pojanpojalle mitä hänen isänsä ovat rikkoneet! Hän on hyvä ihminen! Hänen kauttaan tulevat Hollmannit muuttumaan toisiksi ihmisiksi! Katsos, niin ovat asiat!»
Pursimies oli hellittänyt kädet hiuksistaan ja katseli Jan Guldtiin sokein silmin. »Hän on hyvä?» sanoi hän. »Sanot, että hän on hyvä?» Ja hän nyökytti pilkallisesti päätään ja nauroi hurjasti. »Vai niin! No sitte saat olla varma, että Anna Hollmann hukkuu! Hyvien Hollmannien täytyy aina väistyä pois tieltä, joko he kuolevat keuhkotautiin tai heidän käy kuten Henrikki Hollmannin Brasiliassa, tai tämän. Niin on aina ollut. Nyt minä varmasti tiedän, että me kuljemme kuolemaan. Eikä Hans Hollmann ole mukana! Missä on Hans Hollmann? Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää tulla mukaan!» Ja hän huusi ja sadatteli Jumalaa, sanoen että hänen maailmansa on kirottu houruinhuone ja hakkasi nyrkkiään harmaata päätään vastaan. »Hänen pitää tulla mukaan! Hänen pitää seurata mukana veteen! Hänen pitää seurata mukana kuolemaan.»
Jan Guldt istui hänen vastapäätään, tuolilla sokean venttiilin vieressä, nyrkit polvilla. Kauhea epäilys oli vallannut hänet. »Minäkö hukkuisin? Minä… Anna Hollmannin kanssa?» Hurja viha nosti hänen hiuksensa pystyyn. »Minäkö? Sitä vastaan taistelen minä kuolemaan saakka. Kuoleman halkikin! Sen saa Hän nähdä!»
KYMMENES LUKU.
Kapteenin ja ensimäisen perämiehen kanssa ei ensinkään auttanut puhua laivan tilasta. Jan Guldt punnitsi, puhuisiko toisen perämiehen kanssa; mutta sen kunnon miehen päähän ei varmaankaan olisi mahtunut muita ajatuksia kuin ne, mitkä koskivat hänen jokapäiväistä työtään ja tyttöään. Niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin huomaamatta tarkata molempia pelastusveneitä. Ja niin hän yksinään kantoi mielessään sitä hurjaa, katkeraa ajatusta, että he olivat laivalla, jonka ensimäinen vakava sysäys ajaisi syvyyteen.
Mutta hän kesti tuon ajatuksen, jopa kuin leikkiä lyöden, sillä hänellä oli kun olikin se pilkallisuuteen asti ylimielinen usko, että Jumalan täytyy olla oikeudenmukainen, ja että tämän oikeudenmukaisuuden täytyy tulla näkyviin. »Minäkö vaipuisin Anna Hollmannin kanssa syvyyteen? Minä? Puhtain ja rehellisin perämiesten joukossa? Ja tämä poikanen, joka tahtoo sovittaa isiensä synnit? Se ei ole mahdollista. Ei ole! Se ei voi tapahtua. Jumalan tiet ovat tosin ihmeelliset; mutta me toivomme, etteivät ne ole mitään ketunpolkuja!»
Päivällä, kun hänellä oli vapaa-aikaa ja hän juuri oli päässyt hyttiinsä, koputti poika hiljaa ja kohteliaasti ovelle ja hypähti ketterästi korkean kynnyksen yli. Hän istuutui puutuolille venttiilin alle ja Jan Guldt istui kojussaan, yläkojun takia kumarassa, kädet reisillä. Hytti oli niin ahdas, että heidän polvensa miltei koskettivat toisiaan ja heidän hengityksensä miltei sekaantuivat toisiinsa, ikäänkuin heidän salaisuutensa ja yksimielisyytensä merkkinä.
He keskustelivat kaikesta mitä Jan Guldt tiesi: siitä mitä vanha Hollmann tiellä Oevelgönnessä vaunuista oli puhunut palvelustytölleen; ja miten kapteeni Guldt oli kiduttanut sekä valkeita että mustia Anna Hollmannilla ja tyrkännyt monen menemään yli syrjän; miten tyttönen hädissään oli hypännyt mereen; ja niistä, jotka olivat kuolleet Casamancella, jokaisesta hukkuneesta laivasta, Anna Hollmannin viheliäisestä tilasta, liasta ja iljettävästä ruuasta ja koko nälkäjärjestelmän raakuudesta. Poika särpi kaiken sisäänsä kuni katkeran juoman, otsa rypyssä, mutta hyvällä ryhdillä, urheasti pohjaan saakka, niin ettei mitään jäisi pikariin. Sillä hänen tarkoituksensa oli kerran täyttää pikari pohjaa myöten hyvällä juomalla.
Kun hän sitte oli tutkistellut kaikkea moneen kertaan ja tehden monenmoisia kysymyksiä — jotka selvään osoittivat ettei hänellä ollut taipumusta käytännöllisiin asioihin —, veti hän syvältä henkeään, ikäänkuin vaikean laskutehtävän suoritettuaan — ja alkoi aroin, pelonalaisin sieluin ja tuntien kipeää, ilkeää iloa haaveellisten mielikuvien häälymisestä ja muovailemisesta, leikitellä tämän salaperäisen Anna Hollmannin, sen lankkujen, tankojen, portaiden ja ruumien kanssa. Hän kyseli kaikkia laivanosia, joita oli jäljellä siltä ajalta, pyysi Jan Guldtia mukaansa ulos ja katseli arkana vanhoja, rappeutuneita kaidepylväitä, portaita, yläkantta ja perässä olevaa vanhaa rautalevyä. Ja hän kertoi silmät palaen sekä ruumiillisen että sielullisen liikutuksen tulessa, että hän edellisenä yönä, joko unessa tai valveella, oli nähnyt koko laivan ikäänkuin hämärtävässä valossa: neljä kerrosta päälletysten ja kaikki täynnä ihmisiä, jotka paksuina, tummina läjinä makasivat päällekkäin; he olivat ähkineet ruuan ja ravinnon puutteessa ja kasvaessaan oli heidän ähkynänsä vihdoin avartanut laivan seinämiä, niin että pantturit ritisivät ja naakelet heltisivät. Ja kirkas vesi oli tullut näkyviin ja vaaleapintaisemmat kalat suurine, ulkonevine silmineen. Mutta hän ei pelännyt. Jumala ei saattanut sallia, että he molemmat, jotka olivat viattomat, jopa tahtoivat poistaa toisten syyt, hukkuisivat.
Jan Guldt nyökkäsi siihen syvästi vakavana päätään, silmät säihkyen, ja ajatteli: hän ei ikimaailmassa unohda mitä on kuullut Anna Hollmannilla, ja hän tekee ihmeitä, jahka tulee suureksi, ja hänen kopea sielunsa paisui tärkeyden ja oikeuden tunnetta.
Äkkiä tarttui poika hänen käsivarteensa ja kysyi hiljaa ja tärkeän näköisenä, tahtooko hän nähdä jotakin. Hän vei Jan Guldtin pitkin käytävää somaan hyttiinsä, jota kattolamppu ystävällisesti valaisi ja osoitti kuvaa seinällä piirongin yläpuolella. Se oli onnistunut piirustus kirkon sisustasta, vanha, kunnianarvoinen maalaiskirkko, seinät valtavan paksut, pienet ikkunat korkealla, ovet matalat, Kahdenpuolen alttaria, jota koristi jalo, Vapahtajaa ja hänen apostolejansa esittävä kuva, yleni kiviset kaariholvit, ikäänkuin vahvoina vartioina pyhäkön ääressä.
»Katsokaa», sanoi poika hiljaa: »Heinäkuussa matkustan aina äitini ja sisareni kanssa Syltiin, missä meillä on oma talo. Siellä minä joskus kiertelen maata erään vanhan kankurin kanssa, kun hän käy kauppaamassa töitään. Kerran me satuimme Keitumiin ja kiersimme kirkkoa ja tapasimme sen lukitsemattomana ja astuimme sisään. Kankuri asettui viimeisiin penkkiriveihin niin että hän näki koko kirkon sisustan. Minä kiertelin sillaikaa kirkossa. Kun minä palasin hänen luokseen, näin, että hän rukoili, silmät olivat ikäänkuin avartuneet ja näkivät kaikki, mitä hänen paikaltaan saattoi nähdä: penkkirivit, seinät ikkunoineen, kaariholvit alttarin luona ja itse alttarin. Hän näytti siltä kuin Jumala koko pyhyydessään olisi täyttänyt suojan ja hänen vaatteensa lieve olisi levännyt harmailla lattialevyillä. Minä asetuin hänen viereensä ja tuijotin eteeni minäkin ja odotin, eikö minunkin kävisi samalla tavalla; sillä hänen silmänsä sanoivat selvään, että tämä paikka viritti hänen mielensä rukoukseen. Ja katsokaa: ensin pyrkivät ajatukseni ulos ja lensivät kuin vangitut pääskyset vasten ruutuja, mutta sitte ne hiljalleen kiersivät ympäri ikkunan kaaren. Ja kun ne tahtoivat lentää ulos ovesta tai alttarin ohi, niin ne joka paikassa kääntyivät takaisin, sillä vahvat muurit vangitsivat ja kauniit, lujat kaaret kutsuivat sisäänpäin. Ja pian luopuivat ne koko pakenemisyrityksestä. Ne leikkivät ja leijailivat alttarin kaariholvien vaiheilla ja pitkin koko kirkkoa, kauniit, kaukaiset ajatukset, täynnä ihanaa uskoa Jumalan hyvyyteen ja apuun, joka ei milloinkaan voi horjua. Niin istuin minä autuaana ja onnellisena pitkän aikaa.»
Jan Guldt oli paljon enemmän vanhan kovan kapteeni Guldtin jälkeläinen kuin poika oli kovaa Hollmannin sukua. Hän ei käsittänyt tätä. Luonnon ihmeet eivät juuri koskaan olleet vaikuttaneet tähän mieheen, joka niin varhain oli purjehtinut halki kaikkien merten; taiteen ihmeet eivät milloinkaan olleet liikuttaneet häntä. Uteliaana kuten ihminen kysyy kertojalta, joka on poikennut aineestaan ja jota hän tahtoo johdattaa oikealle tielle, kysyi hän: »Miten sitte kävi? Mitä mies teki?»
Poika oli vaipunut katselemaan kuvaa; nähtävästi hän taasen istui Keitumin kirkossa ja sai ponnistaa voimiaan päästäkseen todellisuuteen: »Oi», sanoi hän, »ei sen enempää!… Tai kyllä, sentään. Kun me molemmat kauvan olimme istuneet ääneti, sanoi kankuri minulle: 'Tiedätkö, mitä minä ja monet muut täällä salaa uskomme?’ 'Mitä te uskotte?’, sanoin minä. 'Kun hämärä lankeaa’, sanoi hän, 'niin tulee tänne kirkkoon sekä sellaisia kuolleita, jotka nukkuvat näissä hautausmaissa täällä että sellaisia, jotka ovat kuolleet matalikoilla ja kaukaisilla merillä, ja he istuvat täällä vanhassa kirkossaan. Välistä heitä on vain harvoja, välistä heitä on tungokseen asti, aina sen mukaan kuinka ikävä ajaa heitä tänne heidän haudoistaan tai merestä, tai ilmasta, tai tähdistä, tai mistä he tulevatkaan. He istuvat penkeissä ja nojaavat tuolinposkeen, he istuvat lehtereillä ja ikkunalaudoilla ja katselevat alttarille päin, ajatellen kauniita, hiljaisia ajatuksia. Niin kertoi mies, josta äitini sanoi, ettei hän saata valehdella. Minä olen sittemmin monesti ollut siinä kirkossa ja minun on siellä aina ollut hyvä ja tyyni ollakseni. Ja sentähden olen muistista piirtänyt sen tähän ja minä uskon lujasti ja varmasti, että kaikki käy hyvin.»
Jan Guldt katseli kuvaa, kumartuen eteenpäin ikäänkuin se olisi huvittanut häntä, ja koetti järjestää asian, jota hän ei käsittänyt, sillä tavalla, että hän ajatteli: 'poika rukoilee täällä kuvan edessä, että Anna Hollmann säilyisi eheänä Hampuriin asti ja että hän saisi rohkeutta vähitellen sanoa sedälleen kaikki, mitä hän ajattelee yhtiöstä.’
Sellainen oli siis nuori matkustaja. Niin viisas, hieno ja miltei pyhä mies. Ja hukkuisiko Anna Hollmann, joka kohta neljäkymmentä vuotta oli ollut kulussa, juuri tällä retkellä, matkassaan kaksi sellaista ihmistä?
Sentähden asteli Jan Guide vahtivuorollaan hitain, arvokkain askelin edestakaisin komentosillalla ja katseli levollisin silmin aavaa, ihanasti aaltoilevaa merta ja punnitsi mielessään kaikkein korkeimpia asioita. Hän tunsi silloin, kuten niin moni muu alasaksalainen soilla ja kaukaisilla, aavoilla merillä tuntee ikuisen voiman vaikutuksen sen sydäntä ja munaskuita myöten. Miten kummasti kaikki olikaan tapahtunut! Miten onnellista, että hän niin äkkiä oli joutunut Anna Hollmannille! Niin, rehellinen, luja ihminen voi paljon. Totisesti hän rynnistää taivasta vastaan ja ravistaa enkelit valveille heidän unistaan! Vapaavuoreillaan hän öisin nukkui sitä ihanaa unta, mikä on vanhurskaille luvattu.
Niin kului kahdeksan päivää. Laiva kulki hitaasti, raskaasti, vaivaloisesti puuskuvin konein, syvällä vedessä, kohti pohjoista kotia. Silloin tuli Biscaya. Ja toinen ja kolmas päivä meni, ja Biscaya oli miltei jo onnellisesti ohi. He näkivät jo väikkeen Uschantin majakasta. Silloin tuli myrsky.
Aamulla puhalsi vielä kevyt länsietelä ja ilma oli sees. Päivällisaikaan tyyntyi tuuli ja pysyi noin kaksi tuntia poissa. Silloin nousi länsipohjasta mustanpuhuva pilvi ja toisia työntyi sen kintereillä, ne kohosivat korkeammalle ja työntyivät kuin täysinäiset säkit päälletysten. Nopeasti kohosivat pilvet korkeammalle, rupesivat menemään sekaisin ja ajelehtimaan irrallaan. Heti sen jälkeen tulla tuiskusi ensimäinen tuulenpuuska sateineen yli meren, joka heti paikalla tuli täyteen voimakkaita, vyöryviä aaltoja; kello kuuden tienoissa illalla oli merenkäynnillä jo se lyhyt, nykivä luonne, joka on Biscayalle ominainen. Kuitenkaan ei myrsky koko yöhön yltynyt kovemmaksi tavallista aitoa Biscayamyrskyä.
Anna Hollmann piti ensin aivan hyvin puoliaan, sillä se oli alkuaan hyväluontoinen merilaiva. Mutta kun myrsky yltyi oikein täyteen voimaansa, niin ei rappeutunut kone enään kyennyt kestämään riehuvaa merta vastaan. Jonkun aikaa se sentään kesti; mutta pian tönäisi ristiaallokko laivan syrjään ja se sai kestää meren raskaat lyönnit. Koska se oli ylenmäärin lastattu, hyökkäsivät ne sen kimppuun kuin soturit raskasruumiisen miehen niskaan, joka on sortunut maahan. Ei ollut mennyt tuntiakaan, kun jo oli vaara tarjolla, etteivät luukut, vanhat ja päistään kuluneet, kuten niskatkin, kestäisi hyökyjen lyöntejä vastaan.
Kapteeni alkoi selvitä humalastaan ja antoi noutaa muutamia lautoja, jotka olivat olleet ladottuina yläkannelle ja Jan Guldt astui yhdessä väkevimmän matruusin kanssa, molemmilla heittonuorat vyöllä, etukannelle köyttämään niitä luukkujen päälle; ei kuitenkaan ollut olemassa kuin neljä lautaa; enempää ei oltu hankittu. Mutta jos tästäkin työstä olisi ollut pysyvää hyötyä, niin oli Anna Hollmann kun olikin kauttaaltaan laho ja likellä loppuaan. Kettingit, köytökset, luukut, koneet ja ennenkaikkia kyljet ja niiden niittaus eivät enään kestäneet hyökyjen raskaita täräyksiä.
Vähää ennenkuin hämärä lankesi harmaille, vyöryville aalloille, tuli pursimies komentosillalle ja ilmoitti ruumassa olevan yli kolme jalkaa vettä. Hän huusi tämän sanoman ilmoille vääntynein kasvoin, silmät tähdättyinä Jan Guldtiin, kuten ihminen julistaa hurjaa, häijynilkeää voittoa. Miesten katseet olivat vielä häneen tähdätyt, kun suuri meri vyöryi yli, rikkoi tukevan tuulenpuolisen veneen ja paiskautui, vaahtoavassa kidassaan pirstaleet, konehuoneen kailetin yli toista venettä vastaan, riisti matkaansa senkin ja paiskasi molemmat yli syrjän. Kaksi matruusia, jotka paraikaa kiinnittivät veneitä, pyyhkäisi meri mennessään. Samassa silmänräpäyksessä murtui ruorikettingin plokki. Laiva kääntyi nyt täydelleen avuttomana poikittain ja hyökyaallot saivat mielin määrin pyyhkiä sen yli.
Pursimies, pidellen molemmin käsin kiinni porraskaiteesta, käänsi epätoivoiset kasvonsa Jan Guldtiin ja huusi vaikeroiden, hurjassa, kipeässä tuskassa läpi myrskyn ja meren pauhun: »Nyt mennään kuolemaan, Jan Guldt… eikä Hans Hollmann ole täällä.»
Jan Guldt karkasi, kasvot hurjina, hänen kimppuunsa, kävi lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja temmaten hänet mukaansa alas portaita, huusi: »Ei vielä moneen aikaan! Ei vielä moneen aikaan. Vielä olen minä hengissä!»
He ottivat neljään mieheen työaseita, odottivat suotuisaa tilaisuutta, karkasivat perälle ja ryhtyivät panemaan kuntoon varaperäsimen koneistoa.
Jan Guldt teki työtä kuin tiikeri häkissä; pursimies tympeänä, totutulla velvollisuudentunnolla. Molemmat matruusit raatoivat hikipäässä, likomärkinä, haukkuivat ruostuneita kettinkejä ja pultteja ja sitä ettei mikään laivalla ollut kunnossa ja että täällä kukaties vielä piti hukkua. Pursimies huusi, hurjasti ja hulluna nauraen heidän puheensa joukkoon: »Ettekö te sitte huomaa, että me olemme kuoleman kielissä?» Mutta he jatkoivat haukkumistaan ja koettivat nauraa ja sanoa, ettei sitä toki vielä oltu niin pitkällä.
He tekivät työtä tunnin tai pari. Silloin oli peräsin käyttökunnossa. Jan Guldt asettui toisen perämiehen ja laivapojan kanssa sitä hoitamaan. Kuu vuoroin paistoi, vuoroin peittyi kiitävien pilvilaumojen taa. Tuli puoliyö ja he saivat laivan kutakuinkin pitämään puoliaan myrskyä vastaan.
Mutta heti puoliyön jälkeen, hänen yhä seisoessaan pyrskeessä pitämässä perää, oikealla puolellaan pieni poika, vasemmalla merimies, tulla tohisi tavattomia meriä ylitse, ensin kaksi aika poikaa, sitte yhä voimakkaammin sysäten kolmas, niin että Anna Hollmann vapisi ja rytisi keulasta perään asti. Heti sen jälkeen oli hän äkkiä epämääräisesti tuntevinaan, että laiva nyt on eloton; se heittikin samassa takaisin ja makasi täysin avuttomana poikin merta.
Hän ei täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kutsui toisia paikalle.
Pieni poika tajusi ensinnä asiain tilan ja huusi hänelle; »Kone seisoo!»
Hän ei ottanut sitä uskoakseen, pyyhki veden ja hien kasvoiltaan ja viittasi poikaa menemään keulaan katsomaan. Hän osoitti myöskin seuraavaa aaltoa. Mutta pieni, vakava, urhea poika oli jo matkalla. Meri tarttui häneen ja riisti hänet mukaansa.
Jan Guldt viipyi vielä hetken matruusin kanssa paikoillaan peräsimen ääressä. Mutta kun ei kone vaan ottanut käydäkseen, sitoivat he ruorirattaan kiinni ja juoksivat keskilaivalle.
Käytävän päässä, konehuoneen ovella oli ensimäinen koneenkäyttäjä joutunut käsikähmään kahden lämmittäjän kanssa. Nämä koettivat tyrkätä häntä alas koneeseen, josta kohosi ohut höyry, ja huusivat huutamistaan: »Sinä olet antanut sen rappeutua ja sentähden täytyy meidän nyt täällä hukkua.» He repivät irti hänen kätensä, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaidepuuhun ja ovenripaan ja tyrkkäsivät hänet hurjasti kiroten alas kuolleeseen koneeseen.
Jan Guldt karkasi ylös portaita, ohi molempien toisten lämmittäjien, jotka paraikaa köyttivät ympärilleen mädäntyneitä pelastusvöitä ja joivat pulloistaan. Kapteeni, joka huojui sekä myrskyn että uuden humalan vaikutuksesta, koetti turhaan sytyttää raketteja. Kesken ponnistuksiaan huusi hän huutamistaan: »missä on pursimies? missä on pursimies? Hän sanoo kaikille, että me hukumme ja tartuttaa kaikkiin kirotun uskonsa.» Ensimäisen perämiehen surkastunut hahmo seisoi aivan kapteenin takana. Hän koetti auttaa kapteenia. Toinen perämies seisoi jäykkänä ja mykkänä, kaunis miehevä vartalo jonkun verran kookkaampana Jan Guldtia, tuulen puolella reelingillä, silmäillen yli veden ja salavihkaa katsellen tyttönsä kuvaa, jota hän piti märässä kädessään.
Silloin huomasi Jan Guldt, ettei laivalla enään ollut minkäänlaista komentoa ja meni takaisin alas.
Hän riensi hakemaan poikaa ja tuli taasen käytävään, sille puolelle, missä keittiö oli. Siellä seisoivat viimeiset matruusit, kalpeilla kasvoilla kuoleman vakavuus, polvia myöten vuolevassa vedessä. He kävivät rinnan kohdalta kiinni hänen sadetakkiinsa ja koettivat myrskyn kohinasta ja veden läiskinästä ja pauhinasta huolimatta puhua hänen kanssaan. He kysyivät eivätkö hänestä kapteeni ja kokki olleet yhtä syypäät kuin Hollmannitkin siihen, että heidän näin nuorina täytyi täällä kuolla kuin koirat. Jos niin oli, niin aikoivat he toki koettaa estää, etteivät nämä molemmat — Hollmannien kimppuunhan he valitettavasti eivät päässeet — saisi kuolla rehellistä merimiehen kuolemaa, ja tahtoivat sentähden työntää heidät koneeseen, missä koneenkäyttäjä jo makasi. He olivat rehellisiä, siistejä ihmisiä kunnollisista perheistä eikä heitä painanut minkään syyn tunto. Laki ja oikeus täytyy olla; siinä eroaa ihminen eläimestä.
Jan Guldt ymmärsi heidät täydelleen ja rakasti heitä heidän sanojensa takia, jotka olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertaan; mutta uskoihan hän aivan toista kuin he. Hän huusi varmana, leimuavin silmin: »Älkää toki luulko, että me kuolemme! Niin totta kuin minä seison tässä, tulee apua! Minä tiedän sen! Minä tiedän enemmän kuin kaikki muut ihmiset!»
He työnsivät häntä sinne tänne ja osoittivat luukkua, josta hyökyjen väliajalla kuutamossa saattoi nähdä syvempiä paikkoja luukun peitteissä. »Ne eivät enään kestä kymmentä minuuttia.»
Mutta hän polki jalkaa ja parkaisi kuin mielettömänä ja vannotti
itseään: »Minä tiedän, ettemme huku. Älkää tehkö sitä! Odottakaa vielä!
Menkää ylös katsomaan, niin näette, että apu tulee. Minä tiedän sen!
Olen saanut sen tiedon Jumalalta itseltään!»
Hän jätti heidät, riensi kauvemma käytävään ja riuhtaisi vaivoin auki oven pojan hyttiin, jota lamppu valaisi. Hänen silmänsä sattuivat ensinnä hoitajattareen, joka oli pienessä vierussuojassa hengettömänä polvillaan, nuora taipuneen kaulan ympärillä. Poika istui kuivin, sanattomin silmin, katsellen piirongin yläpuolella olevaa kirkon kuvaa. Vesi tirsui pitkin kajuutan permantoa.
Kun hän näki Jan Guldtin, puhkesi hän vaikeroimaan: »Pursimies kävi täällä ja sanoi, että me paikalla hukumme. Silloin tämä sanoi, ettei hän elävänä tahdo joutua hirveään veteen ja päätti hirttää itsensä ja tekikin sen.»
Jan Guldt pusersi pojan rintaansa vastaan ja sanoi tiukalla itsepintaisuudellaan, välittämättä kaikesta kauhusta: »Ole aivan levollinen! Me emme huku. Tule mukaan! Niin! Iske jalat lujasti maahan! Usko varmasti, ettemme huku! Se ei ole mahdollista! Apu tulee jostakin päin! Kas, tämän onnettomuuden täytyi juuri tapahtua. Kaiken täytyi jännittyä äärimmilleen, jotta sinä itse oikein selvästi kokisit ja näkisit kaiken tämän kirouksen. Pysy urhoollisena! Tule, niin etsimme pursimiehen!»
Hän astui pidellen olkapäästä kiinni poikaa, joka pysyikin urhoollisena, takaisin käytävään päin ja työnsi auki oven. Pursimies istui kojussaan, sanomaton kauhu harmaissa kasvoissa. Hän kohotti päätään ja vaikeroi: »Minkätähden ei Hans Hollmann ole täällä? Minkätähden ei? Mikä kuolema tämä nyt on, yksin?!»
Jan Guldt tempasi hänet pystyyn ja sanoi: »Ylös! Tule mukaan! Me emme huku! Meillä kolmella on Hampurissa tehtävää. Ja puhuttavaa! Meidän täytyy mennä Hans Hollmannin luo ja puhua hänen kanssaan. Meidän kolmen! Jotka olemme kaikki kokeneet: poika kautta sadan vuoden; minä ja sinä kautta viidenkymmenen. Muut periköön tuho — se ei kuulu minuun; en tunne heidän elämäänsä — mutta me saamme nähdä Fernando Noronhan vangit, jos he vielä elävät, ja Hans Hollmannin, näillä silmillämme! Ylös! Minä tiedän mitä minä sanon!»
Ja he läksivät ulos käytävään; poika, joka välistä kulki vyötäisiä myöten vedessä, pitäen kiinni Jan Guldtin kädestä, ja pursimies, jota poika piteli kiinni käsivarresta. Kun he astuivat kokin oven ohi, näkivät he käryävän lampun valossa hänen pöytänsä kumossa, laskut ja setelit huiskin haiskin vedessä. Hän itse ei enään ollut saapuvilla. Suurella vaivalla, pärskeen valelemina, hyökyjen paiskelemina pääsivät he ylös portaita, joiden liitokset ritisivät, ja saavuttivat yläkannen.
Lämmittäjät seisoivat entisillä paikoillaan, silmät pullistuneina tähystellen merelle, veisaten jotakin venytettyä englantilaista virttä ja samalla juoden. Jonkun matkaa heistä seisoi toinen perämies, kaunis, talonpoikainen alasaksalainen, jäykkänä ja ryhdikkäänä, kuten aina, aivan yksin. Tuontuostakin katsahti hän morsiamensa kuvaan, jota hän piteli märässä kädessään ja nosti sen huulilleen ja suuteli sitä; kuvasta ei enään ollut mitään jäljellä, hän suuteli harmaata, märkää pahvia; joskus nosti hän silmänsä ja katseli kohti tummaa, harmaata merta, apua anoen. Ne kolme matruusia, jotka olivat seisoneet kokin kopilla, olivat nyt joutuneet komentosillan portaiden ääreen, pitivät siinä kiinni toinen toistensa vyötäisistä ja tuijottivat kaukaisuuteen; keskimäisen kädessä välkkyi veitsi. Silloin tällöin valaisi komentosillalta nousevan raketin punainen tuli synkkää näytelmää; kiitävät tuulispäät laahasivat ja repivät perässään sadetta ja sumua ja tukahuttivat valon. He asettuivat, yhä pidellen toisiaan kiinni olkapäistä, matruusien viereen.
He eivät kuitenkaan kauvan olleet seisoneet sillä lailla, kun toinen luukku sortui ja heti sen jälkeen ensimäinen. Raskaina massoina loiskui ja ajelehti vesi ruumaan, joka aikoinaan oli nähnyt niin paljon ihmisiä ja tavaraa. Tuntui siltä kuin se nyt kerrankin olisi ahmimalla niellyt sisäänsä juomaa, kyllästyneenä tuskaan, vaivaan ja työhön. Anna Hollmann painui hitaasti yhä syvemmälle ja syvemmälle.
Yläkansi oli jo täydelleen hävinnyt veden alle, kun se matruusi, jota toverit olivat pidelleet keskellään, riistäytyi irti ja mielipuolen tavoin parkaisten hyökkäsi komentosillalle. Hän huusi, veitsi pystyssä, kapteenille ja osoitti tietä yläkannelta portaille. Molemmat toverit riensivät hänen rinnalleen. Silloin nousi kapteeni ryhdikkäästi, pidellen kiinni kaidepuista, miesten ohitse portaille ja astui veteen, kuten ihminen astuu kylpyyn, ja meri riisti hänet mukaansa. Matruusi palasi entiselle paikalleen ja seisoi taasen tyynenä ystäviensä keskellä, tuijottaen merelle.
Jan Guldt piteli toisella kädellään kiinni horjuvaa poikaa, toinen heristeli raivoisana nyrkkinä ilmassa. Hän näki, että seuraavassa silmänräpäyksessä mennään pohjaan ja hänen hurja, ylpeä sielunsa riehui ja raivosi ja kiristeli hampaitaan Jumalalle, irvistellen häntä vastaan kuin tiikeri. 'Jos minun pitää joutua veteen, niin kuljen omaa tietäni. Minä en siedä tätä! Enkä siedäkkään! Se ei ole sillä hyvä… minä tahdon kapteeni Guldtin ja Hans Hollmannin puheille. Minä tahdon.’ Hän ravisti pojan tajuihin, riisti pursimiehen kainaloonsa ja huusi hurjin elein: »Me tahdomme puhutella kapteeni Guldtia ja Hans Hollmannia ja tuota tuolla ylhäällä! Me kolme! Me tahdomme astua heidän kasvojensa eteen niin että heiltä menevät silmät pystyyn! Me kolme! Tuossa on nyt menossa viimeinen laine. Tuossa…»
Anna Hollmann hoippui ja horjui sinne tänne, ikäänkuin se olisi ollut päästään sekaisin. Sitte se työntäytyi vinoon taaksepäin ja oli veden alla. Kiinni pitelevät ihmiskädet irtautuivat rajun väkivaltaisesti. Kädet nousivat. Miehet pääsivät pinnalle ja ajelehtivat laivan sivulla.
Jan Guldt arveli pojan vielä olevan kainalossaan ja hänen vieressään pursimiehen. Sadetakki ja kappale navigatsionihyttiä kannatti häntä; hän saattoi harovilla käsillään juuri ja juuri pitää siitä kiinni… Aalto upotti hänet. Taas ylös… Mutta se oli sittenkin turhaa. Tuhannen penikulman vesiä vastaan! Turhaa! Laine! Se ei lyö — se nostaa häntä. Mutta… hänen tajuntansa on sittenkin pettämäisillään! Ei saa antaa perään! Ei saa antaa perään. Eteenpäin! Me kolme! Kapteeni Guldtin luo. Vaivaloista työtä. Puukko kädessä! Täytyy pysyä kiinni! Kautta kuoleman… Kautta ahtaan, tuskan portin…
Neljännestuntia myöhemmin, päivänsalon tuntuessa, sattui pieni tumma laiva tulemaan sitä tietä; voimakkain keuloin ja lujin konein kynti se komeasti raskasta aallokkoa, varmasti vetäen vakoaan. Sen kintereillä seurasi suuri, harmaa, siisti ja kaunis Wörmanntai Union Castle-linjan laiva, valot välkkyen vedessä kuin kultaiset langat. Kauniisti ja varmasti kulki se tietään. Sitte tuli kahdessa rivissä, toinen toisensa kölivedessä, matkalla Azoreille, kymmenen saksalaista sotalaivaa. Raskaina makasivat ne vedessä, keinutellen rautapuvussaan kuin missäkin harmaassa ritarikunnan viitassa. Edellimmäisenä kulki, sivulleen katsomatta Deutschland-laiva, ikäänkuin sanoen: katsokaa uutta, väkevää isänmaatanne, kaikkien lastensa emoa ja turvaa! Kymmenen metrin päässä siitä ajelehti kuollut Anna Hollmann juuri vedenpinnan alla, keula alaspäin painuneena, kauhean vaarallisena muille laivoille. Tähystäjämies silmäili suoraan eteensä ja kohotti tuon tuostakin kättään työntääkseen syrjään lakin nauhaa, jota länsipohja ajoi hänen kasvoillensa. Ei hän nähnyt noita nuoria ihmisiä, jotka hiukan koukistuneina, kädet helmassa, ajelehtivat vedessä, ikäänkuin heidän kätensä olisivat vaipuneet alas viimeisestä kovasta työstä ja he nyt olisivat levänneet.
Ei hän liioin nähnyt Jan Guldtia, joka, raju pää kenossa, ajelehti sadetakillaan ja pirstoutuneella puuseinällä pitkin vähitellen rauhoittuvaa merta. Silloin tällöin pyyhkäisi aalto hänen päällitseen. Hän oli ikäänkuin tunnottomana, suunnaton tapaus oli ikäänkuin huumannut kaikki hänen aistimensa. Ainoastaan kiristelevien huulten ja läähättävien, vaahtoavien sierainten seutuvilla raivosi tahto, joka vaati oikeutta, joka oli päättänyt ajaa asiansa perille ja täyttää mitä oli ottanut tehtäväkseen.
Jan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin matkalla.
YHDESTOISTA LUKU.
Tämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa myöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana, jalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana kaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa juuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä pursimies.
He kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja Anna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa tähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta alkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja varustautuivat sen varalta.
Tuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle ja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli eikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli sisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla maamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee ajamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa hänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta. Sentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä hänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä heitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä kiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi heidän edessään merestä.
Silloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella tuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla peitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä kohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä kolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat miltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä kyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen ääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa. Sadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan. Koko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä kuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu vain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus jostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla… Mutta kukapa kuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman että pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat kokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä korpit yössä vaakkuvat.
He seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla ja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina, kasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen tulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet olkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen arpi, jossa oli neljä puolapuuta.
»Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki
Hollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä.
Kapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja samaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta Fernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.»
Henrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän kipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä tahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.»
»Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se hyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen läiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin konttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?»
Henrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni hetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen puoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna, nyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä sanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille oikeaan aikaan.»
Kapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä lyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte piti tulla perille?»
»Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään.
Mutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti hänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja meistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja Blankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando Noronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme? Vai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta sitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa, ne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä uuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että osaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja kirottu kuolema tulee?»
Lyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut espanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä siinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja pari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään milloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli hurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä niin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä minä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat ulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten enään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata ja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta tässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä katselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella mimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen kukoistavaa ja ihanaa.»
Hän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja vaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin johdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja tarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit ryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala tietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen elämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.»
Kapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli heittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan nimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton? Luuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä syystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä, että sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen kirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski häntä puulla.
Jan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli raivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus; mutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää katsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat Hans Hollmannilla samalla kannalla.'
Ja he läksivät taasen matkaan.
Läpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat sen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen, voimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä vasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä, kylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja kulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui suuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi, toinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja taasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät he hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella, nousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin poikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä, joka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta aamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja Helgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin hopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin. Kuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa, — kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina, vaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää vastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät Hampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät läpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka avautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi takapuutarhaan päin.
Siellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin nurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka hattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen kanssaan.
Hän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole teidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut perheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen äitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan kolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin äkkiä ja niin surkealla tavalla.»
Hans Hollmann päästi sikaarinsa yksinään savuamaan ja sanoi vakavasti ja nuhdellen: »Pojan tähden pidätte sellaista melua!»
Rouvassa leimahti suuttumus ja hän sanoi: »Taidat olla hyvilläsi siitä että hän kuoli?»
Hans Hollmann silmäili sanomalehteään ja sanoi tyynesti: »Hän ei ollut minulle niin likeinen, että saattaisin sanoa olenko hyvilläni vai enkö. Ethän sinä voi kieltää, että ihmisiä on paljon ja monet kuolevat nuorena. Ja usein merelläkin.»
Vanha rouva pudisti harmaata päätään ja väänteli käsiään. Sitte hän koetti tyyntyä ja sanoi: »Jos meidän laivamme olisivat hyvät ja lujat ja jos yksi tai kaksi, tai vaikkapa kuusi olisi hukkunut, niin koko satama sanoisi: 'Se oli ikävää. Sääli ihmisiä, sääli laivaa ja isännistöä.' Mutta nyt, kun on kysymys meidän laivoistamme, sanoo koko satama, kaikki merimiehet, kaikki kapteenit, kaikki isännät: 'Tietysti Hollmannit! Täytyi niin käydä!'… Meitä kiroovat kovin monet ihmiset, kuolevat merimiehet, vanhemmat, äidit, lapset, ja kiroovat meitä vielä kuusikymmentä vuotta; sillä lapset saavat kärsiä pahojen tekojemme takia koko menetetyn elämänsä ajan.»
Hans Hollmann pyyhki tuhkan sikaaristaan ja sanoi hymyillen: »Tuo kaikki kuulostaa oikein hyvältä. Saa sen käsityksen, että me Hollmannit sentään olemme ovelaa väkeä.»
Rouva nyökytti katkerasti, vaieten päätään: »Meidän otsallamme on polttomerkki kuten Henrikki veljesi otsalla. Saako sisaresi tai velipuolesi yhä vielä jouluaattona noita kauheita kirjeitä epämääräisine espanjalaisine riveineen? Tietääkö sinun vanha isäsi siitä, onko hän nähnyt ne ja ovatko ne kammottaneet häntä?» Hän peitti kasvot käsiinsä ja purskahti kiihkeään itkuun ja sanoi kuumasti nyyhkien ja raivoisasti ähkiä tyrskien: »Minä soisin, että meitä vihdoinkin kohtaisi kova isku, joka meidät tuhoaisi ja riistäisi meiltä kunnian; merimiesammatti tai kunniallinen kauppias…»
Hans Hollmann naurahti, ravisti päätään, ja sanoi: »Siitä näkee, ettet todella ymmärrä mitään.» Ja sen sanottua kohosi hänen siro hahmonsa tuolista ja hän sanoi vakavasti: »Nyt minun täytyy lähteä liikkeeseen. Sinulla on kuusi tuntia aikaa — arvelen ettet vielä tänään palaa maalle, vaan olet vieraanani — niin voit miettiä, vieläkö varastossasi on pippuroituja ajatuksia.»
Vanha rouva oli noussut ja sanoi lyhyeen ja kovasti: »En tiedä olleeni vieraanasi sitte sen retken viisikolmatta vuotta takaperin, jolloin nuori seuralaiseni hyppäsi mereen, edellisenä päivänä valitettuaan, että sinä ahdistit häntä tarjouksillasi…» Rouva katsoi häneen ja läksi ulos.
Jan Guldt viipyi seuralaisineen vielä hetken, nähdäkseen miltä Hans Hollmann näyttäisi yksinään. Mutta hän ei huomannut muuta kuin että Hans Hollmann hiljaa ja aivan rauhallisena itsekseen lausui: »Hyvä on, että pursimies nyt makaa Biscayan pohjalla… senkin vanha juoppo…» ja näpäytti sormiaan.
Silloin ajatteli Jan Guldt vihasta raivoten: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on? Ja miksei hän kuule?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen vihansa huusi vaan sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen. Heidän sydämiään söi ja kalvoi kiukkuisin suuttumus; mutta ulkonaisesti olivat he ääneti ja liikkumattomina. 'Nyt on aika lähteä ja kiire onkin', ajatteli hän katkeran, sisällisen vihansa vallassa. 'Minun pitää sanoa hänelle ajatukseni suoraan vasten silmiä.'
Ja niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät aukenivat… ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan kannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet, viistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön, jota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes he vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta paistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä.
Jan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin rajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului vaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut kattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään.
Silloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä nyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden voittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi. Olisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin, kun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä tahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa menevät pirstaleiksi.»
Silloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen käsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua alituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut. Lähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon. Siellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin merimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa ja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa, hyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi hentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin mukaan.»
Mutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti ja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan niitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa.
Silloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään
Syltiin.
Mutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt! Siirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit! Isäni! Äitini! Minä, perämies Guldt… Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä annat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän iski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena.
Silloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän paiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan.
Tämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla.
Hän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea tunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja hän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus oli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista välinpitämättömyyttä.
Täydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi. Ja hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän maailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin palvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes hänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi taasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle.
Nähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli olevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen lastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia meriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten vaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui hänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää. Niin, sillä tavalla hän päätti tehdä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti saksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen navigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla. Suu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman levällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon piirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi irroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää haavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja koska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he hänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan ja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja peittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet tuulenpuuskien lakattua.
Yksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he hänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti likeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski keskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle, kellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran, muodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien, leskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat hänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet hänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo.
Leski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä, arveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin hengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja otti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä kiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli valmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön peltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä iltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa puolesta.
Kun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla, ja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi haaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi. Jonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä pudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan: olisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä tylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa.
Noustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena sauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa jäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut tummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja näki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai mieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli silmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa vilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi auringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut sitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi tiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen, nyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja läksi sitte sekin tiehensä.
Haaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat puoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi erään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla kekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen pirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja häntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään, että hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset korvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja Jumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako Syltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset olivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento poika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen onnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata, sekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa hyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina vaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin. Siis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt matkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin nakattuna, kivien keskellä?
Hän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi hoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen tyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut edistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia ja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat kiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä, punertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko.
Samassa palasi leski molempine poikineen pellolta, kiertäen asumuksen kulman. Lapiot ja säkit putosivat heidän käsistään ja he huudahtelivat kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Hän katseli heihin tyynenä, heidän äkillinen liikutuksensa hämäsi häntä jonkun verran, mutta heidän vieraita kasvojaan ja outoja pukujaan ei hän hämmästynyt vähääkään; olihan hän kulkemassa vieraiden maiden läpi; se häntä kuitenkin kummastutti, ettei hän tietänyt, mihin suuntaan hänen nyt oli meneminen. »Lontooseen», sanoi hän, osoittaen kädellään, ettei hän tietänyt tätä suuntaa.
Vaimo rauhoittui vihdoin senverran, että saattoi ruveta viittoilemaan hänelle. Ensin täytyi syödä ja juoda, ja hän toimitti hänet istumaan kivipenkille lieden luo. Sitte hän rupesi hääräämään, komensi lapsetkin hyppäämään ja juoksemaan ja kohensi puuhangolla tulta ja ihmetteli kesken hommaansa, kuten vaimoväen tapa on, kaikkinaisella käsien yhteenleipomisella tapausta. Hän pani hänen eteensä kuumaa kahvia ja antoi hänelle koreaa, ruskeaa leipää, ja hän söi ja joi äärettömästi ja hengitti voimakkaammin ja elämä alkoi palata häneen. Mutta hänen sielunsa askarteli yhä raskaasti kovissa kokemuksissaan. Hän oli tekemisissä kahden vanhuksen kanssa jonkun majan edessä ja erään pienen miehen kanssa puutarhahuoneessa ja rautaisten muurien kanssa, jotka kohosivat kaukana,- tummanharmaassa pimeydessä. Vaimo kysyi hänen nimeään, osoittaen itseään ja lapsiaan ja samalla mainiten heidän nimiään; mutta hän ei tietänyt sitä. Hän kysyi häneltä laivan nimeä, osoittaen poikiensa pientä, puusta tehtyä laivaa, joka riippui katossa; mutta hän ei tietänyt sitäkään. Hänen sielussaan eli vaan suurena ja laajana se, mitä hän molempien toveri-raukkojensa kanssa oli kokenut ilmapurjehdusmatkalla, ja tästä elämyksestä kasvoi yhä uudelleen ja uudelleen esiin tyhjä, tympeä, alakuloinen tahto: eteenpäin, eteenpäin! Lontooseen! Ja hän kysyi uudelleen, merimiesten tapaan käyttäen vieraalla maalla englanninkieltä, tietä likimpään satamaan ja Lontooseen.
Vaimo, joka ei muutoin suinkaan jäänyt neuvottomaksi eikä tuppisuuksi, ei tietänyt mitä tehdä pidättääkseen häntä. Senverran hän ehti älytä, että pani hänen päähänsä miesvainajansa vanhan villalakin, sitte hänen täytyi päästää hänet menemään.
Pojat juoksivat äidin käskystä kokonaisen tunnin hänen perässään ja pysähtyivät peloissaan aina kun pääsivät likemmä, mutta juosta laputtivat taas, kun etäisyys suureni, huutamistaan huutaen, miten piti kulkea. Päästyään viimeiselle tiehaaralle osoittivat he hänelle suurta tietä ja viittasivat kauvas etäisyyteen. Kauniissa iltailmassa oli hän virkistynyt senverran, että älysi poikien haluavan palata kotiin ja että heitä nyt piti kiittää. Hän oikaisi kätensä heidän puoleensa ja koetti sanoa heille toivovansa, ettei heidän tarvitsisi kokea sitä mitä hän oli kokenut — ja sitä sanoessaan ajatteli hän taasen tuota hurjaa matkaa ja surkeita tietoja, joita se oli tuottanut hänelle ja hänen tovereilleen —; mutta pojat väistyivät peloissaan ja karkasivat tiehensä ja katosivat kuin nuoret varsat tomupilveen.
Niin tuli hän siis likimpään satamaan ja sieltä Brestiin. Matkalla mainitsi hän aina vaan sen kaupungin nimen, jota kohti hän ponnisteli, mutta hän ei mitenkään tietänyt, missä oli. Brestistä läksi hän matruusina pienellä, likaisella kappaletavaralaivalla Plymouthiin. Kun laivatoverit kysyivät mistä kaukaa hän tulee, vastasi hän äänellä, jossa tuntui hänen toivottomien kokemustensa koko äärettömyys: »Eteenpäin.» Kun he vielä ahdistivat häntä, katkaisi hän lyhyesti heidän kysymyksensä, kuten ihminen tekee, joka näiden suurten kokemusten perustuksella katsoo olevansa oikeutettu esiintymään lyhyesti. Matkansa kahdeksantena päivänä saapui hän ilman, että oli tarvinnut rahan kolikkoakaan, Lontooseen, sielullisesti täydelleen penseässä, unentapaisessa tilassa koko menneisyyteen ja Anna Hollmannin häviön edelliseen aikaan nähden. Tuon kolmen miehen matkan kova elämys oli täyttänyt, vallannut ja kiduttanut loppuun koko hänen sielunsa. Tämä matka huonoine kokemuksineen Jumalasta, oikeudesta ja ihmissielusta hallitsi pimeänä ja suurena hänen sielussaan. Hänen puheensa oli tyyntä ja tympeää, täyteläinen, kaunis sointu, joka ennen kellonsoittona oli laulanut siinä, oli kadonnut.
Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, hän etsi vaan satamaa, josta tapaisi matkaansa ottavan lastilaivan. Useilta laivoilta hän sai kysyä turhaan, koskei hän voinut sanoa nimeään eikä syntyperäänsä ja koska hän tympeän itsepintaisena ja jäykän määräävästi vaati perämiehen paikkaa. Vihdoin viimein joutui hän valtavan suurelle, aution näköiselle laivalle, joka kappaletavaralastissa meni Port Adelaideen Australiaan, missä sen piti saada uusia määräyksiä.
He olisivat mielellään ottaneet hänet matruusiksi, mutta kun ei hän voinut muistaa nimeään, kun ei hän tietänyt muuta kuin että hän tuli Plymouthista ja kun ei hän yleensä voinut antaa itsestään minkäänlaisia tietoja, tuotti se hankaluutta. Mutta ensimäinen perämies, urheilija, joka oli koristanut hyttinsä seinän viidelläkymmenellä palkinnolla, mitkä hän oli voittanut pitkin maailmaa, Lontoosta aina Singaporeen ja Kapkaupungista aina San Fransiskoon asti — sanoi reippaimpaan englantilaiseen tapaansa: »Mitäs me niistä, kapteeni? Pojalla on oiva ryhti ja punertava tukka. Punatukkaiset ovat aina ikivanhaa rotua ja heissä on vanhaa, pakananaikaista tulta. Katsokaa vaan noita kasvoja!»
Niin läksi Jan Guldt taasen matruusina Albertalla merille.
Miehistö piti hänestä ja heidän välinsä olivat hyvät. He kutsuivat häntä »Tom Gingeriksi», kuten englantilaisen merimiehen on tapana kutsua punatukkaisia, koska heidän värinsä muistuttaa keitetyn inkiväärin väriä. Nimi huvitti heitä, muuten he vähät välittivät oudosta tapauksesta. Ensimäinen perämies seurasi yhä suurella mielenkiinnolla häntä, ja mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, kun hän näki, että vieraalla oli hyvä koulusivistys ja että hän oli oiva merimies.