— Niin niin, nyt olen oikein pahoillani itsekin, tunnusti Davy, mutta ikävintä on, etten koskaan ole pahoillani asioista ennenkuin ne ovat tapahtuneet. Dora ei tahtonut auttaa minua leipien leipomisessa, sillä hän pelkäsi likaavansa vaatteensa, ja silloin minä suutuin silmittömästi… Olisikohan Paul Irving pannut sisarensa kulkemaan sikolätin aitaa pitkin, jos hän olisi tiennyt, että hän pudota kupsahtaisi sinne?
— Ei, lapsi, se ei koskaan olisi johtunut hänen mieleensä… Paul käyttäytyy aina taitavasti ja kiltisti.
Davy puristi silmänsä kiinni ja näytti vajoavan syvälliseen mietiskelyyn tämän jälkeen. Sitten hän kömpi pystyyn sängyssään, kietoi kätensä Annan kaulaan ja painoi kuumat pikku kasvonsa hänen olkapäätään vasten.
— Anna, etkö silti pidä pikku pikku ruikkusen minusta, vaikka en olekaan yhtä kiltti kuin Paul?
— Pidän, pidänhän toki, vastasi Anna täydestä sydämestä. Kuinka olikaan — oli mahdotonta olla pitämättä Davysta. — Mutta pitäisin sinusta vielä enemmän, ellet olisi niin taipuvainen tuhmiin kepposiin.
— Minä — minä olen tehnyt muutakin tänään, jatkoi Davy puoleksi tukahtuneella äänellä. — Olen siitä pahoillani, mutta pelkään joka tapauksessa puhua siitä sinulle. Ethän kovin suutu, ethän? Ja ethän puhu siitä Marillalle, mitä?
— En tiedä, Davy. — Ehkä minun pitäisi kertoa siitä hänelle… Mutta luulen voivani luvata sinulle olla kertomatta, jos sinä lupaat minulle olla tekemättä sitä uudelleen, olipa se mitä hyvänsä.
— Ei, sitä en tee. En kai löytänekään enää useampia tänä vuonna.
Tämän löysin kellarinrappusilta.
— Davy, mitä olet tehnyt?
— Olen pannut sisiliskon Marillan vuoteeseen. Saat mennä ottamaan sen pois, jos tahdot. Mutta Anna, kuuletko — olisi sentään aika metkaa antaa sen olla siellä.
— Mutta Davy! Sinähän taidat olla aivan pähkähullu!
Anna vapautti itsensä Davyn hellästä syleilystä ja lensi suoraan eteisen poikki Marillan huoneeseen. Päällyslakana oli hieman rypistynyt. Tuskallisella kiireellä hän heitti syrjään sekä sen että peitteen — niin, siinä oli tosiaankin sisilisko, joka vilkuili häneen mustilla silmillään ja livahti kovalla kiireellä päänalusen alle.
— Kuinka saan pois tuon inhoittavan elukan? voivotteli Anna väristen.
Hiililapio näytti hänestä sopivalta välineeltä, ja hän hiipi alas sitä hakemaan sillä välin kuin Marilla puuhaili säiliössä. Annalla oli paljon vaivaa kuljettaessaan sisiliskon alas rappusia, sillä se hyppäsi kolmasti pois lapiosta, ja kerran hän ei ollenkaan ollut löytää sitä eteisestä. Kun hän viimein heitti sen vapaaksi kirsikkapuiden keskeen, päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen.
— Jos Marilla tietäisi tämän, varoisi hän menemästä vuoteeseensa koko elämänsä aikana… Oli toki hyvä, että tuo pikku syntipukki katui ajoissa. — Tuolla tekee Diana minulle merkkejä ikkunastaan. Sepä hauskaa… Tunnen todellakin tarvitsevani hieman virkistystä, sillä kun Anthony Pye on koulussa ja Davy Keith kotona, on siinä minun hermoilleni juuri tarpeeksi kestettävää yhden päivän osalle.
IX.
MAKUKYSYMYS.
— Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi minua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston mattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. — Tuota naista en voi kuolemakseni sietää… Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin että selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen lähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.
Anna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja nautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen peltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista säveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi miettiväisiä kasvojaan.
— Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä toisianne, sanoi hän. — Se on melkein aina syynä siihen, etteivät ihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään pitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä, opin pitämäänkin hänestä.
— Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten makuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi, että ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan kestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. — Mitä tulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle on käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä asioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.
— Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti, sanoi Anna nuhtelevasti. — Kuinka voitte sanoa mitään sellaista? Minä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita rouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani ja kiivastuin — en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja hillitysti.
— Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.
— Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna. — Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette esimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani on punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että minulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.
— Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.
— Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se tummeneekin vuosi vuodelta — eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa minulle.
— No no — koetan kyllä vaieta siitä, koska olet niin herkkätuntoinen. Suo anteeksi ukolle, Anna! Minulla on tapana sanoa ajatukseni suoraan, ja sitä ei ihmisten pidä panna pahakseen.
— Mutta sille ei mahda mitään, että mieli käy pahaksi. Ja se seikka, että se on tullut tavaksi, ei juuri paranna asiaa, arvelen minä. Mitä te ajattelisitte ihmisestä joka kuljeskelisi ympäri ja pistelisi nuppineuloja ihmisiin ja sanoisi: "saatte suoda minulle anteeksi, älkää välittäkö siitä — minulla on sellainen tapa"… Te arvelette hänen olevan hieman päästä vialla, vai mitä? Ja mitä siihen tulee, että rouva Lynde tekeytyy tärkeäksi ja sekaantuu moneen asiaan, niin sehän on totta. Mutta sanoitteko hänelle myöskin, että hänellä on hyvin hyvä sydän ja että hän on aina hyvä köyhille? Ajatelkaas, hän ei sanonut sanaakaan, kun Timothy Cotton varasti voihulikan hänen maitokamaristaan ja uskotteli vaimolleen ostaneensa sen häneltä!
Seuraavalla kerralla teidän tavatessaan rouva Cotton sanoi, että voi maistui kovasti nauriilta, ja rouva Lynde sanoi, että oli ikävää, ettei se ollut oikein onnistunutta…
— Joitakin hyviä ominaisuuksia lienee kai joka ihmisellä, herra nähköön, jupisi herra Harrison. — Useimmillahan on. Minulla itsellänikin on niitä, vaikket sinä ehkä ole niitä vielä keksinyt. Mutta minä en missään tapauksessa anna mitään tuohon mattoon. Ihmiset juoksevat täällä rahoja kerjäämässä aina ja alituisesti… Sinullahan oli myöskin muuan "tarkoitus" — miten käräjätalo edistyy?
— Erinomaisesti. Meidän A.Y.Y:llämme oli kokous perjantai-iltana, ja me havaitsimme, että meillä oli kylliksi rahaa seinien maalaamiseen ja uuteen pärekattoon. Useimmat ovat osoittautuneet oikein auliiksi, herra Harrison.
Anna oli hienotunteinen luonne, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla sekoittamatta hieman sappea puheeseensa, kun tarve vaati.
— Minkä värisen te siitä laitatte?
— Olemme valinneet hyvin kauniin vihreän värin. Katosta tietysti tulee punainen — jokseenkin tummanpunainen. Herra Roger Pye hankkii värit tänään kaupungista.
— Kuka suorittaa työn?
— Herra Joshua Pye Carmodysta. Hän on saanut pärekaton melkein valmiiksi. Meidän oli pakko antaa hänelle tuo työ, sillä jokainen Pye-niminen — täällä on, kuten tiedätte, neljä sen nimistä perhettä — sanoi, ettei hän antaisi senttiäkään, ellei Joshua saisi työtä. He olivat merkinneet yhteensä kaksitoista dollaria, ja se oli meidän mielestämme liian suuri summa menetettäväksi, vaikka jotkut sanovat nyt, ettei meidän olisi koskaan pitänyt antaa tuota tehtävää millekään Pyelle… Rouva Lynde sanoo, että he aina koettavat hutiloida.
— Niin, saa nähdä nyt, kuinka tästä Joshua suoriutuu. — Jos hän vain tekee kunnon työtä, niin on saman tekevää, onko hänen nimensä Piirakka vai Pannukakku. [Piirakka englanniksi = pie. Suom. muist.]
— Häntä pidetään kelvollisena työntekijänä, vaikka hän on aikalailla omituinen. Hän ei puhu juuri koskaan.
— Sellainen "omituisuus" on aivan minun makuuni, sanoi herra Harrison. — Mutta voin kyllä ymmärtää, että Avonlea tässä tapauksessa pitää häntä vähätietoisena. Minä en myöskään ole koskaan puhunut ennen tänne tuloani, ja silloin minun täytyi tehdä sitä oman etuni vuoksi, sillä muuten rouva Lynde olisi sanonut, että olin kuuromykkä, ja lähettänyt kerjuulistan kiertämään kerätäkseen rahaa, jotta minä raukka saisin oppia merkkikieltä. Et kai mene vielä, Anna?
— Minun täytyy. Minulla on hiukan ompelemista Doralle tänä iltana. Sitäpaitsi pelkään, että Davy on aivan tehnyt lopun Marilla raukasta tällä aikaa. Aamulla hän sanoi ensimmäiseksi: "Minne pimeä menee, Anna? Tahtoisin tietää sen." Sanoin, että se meni maapallon toiselle puolen, mutta aamiaisen jälkeen hän julisti, että minä olin petkuttanut häntä — se meni alas kaivoon… Ja tänään on Marilla tavannut neljä kertaa hänet riippumassa kaivonkannella, jossa hän makaa ja tähystelee pimeätä.
— Hän on tavattoman omavaltainen poika, sanoi herra Harrison. — Eilen hän tuli tänne ja nykäisi neljä sulkaa Inkiväärin pyrstöstä, ennenkuin minä ennätin tulla sisään ladosta. Lintu parka on ollut alakuloisella mielellä siitä pitäen. Nuo nulikat mahtavat olla kamalia kiusankappaleita teille…
— Kyllähän heistä on vaivaa, mutta välistä saa kuitenkin palkintonsakin… sanoi Anna, hiljaisuudessa päättäen antaa anteeksi Davyn seuraavan konnankujeen, olipa se sitten mikä tahansa, koska hän hänen puolestaan oli kostanut Inkiväärille.
Herra Roger Pyellä oli värit mukanaan illalla, ja Joshua herra, juro ja harvasanainen mies, aloitti maalauksen seuraavana päivänä.
Hän sai tehdä häiritsemättä työtään. Käräjätalo sijaitsi n. s. "alatien" varrella. Syksymyöhällä oli tämä tie aina märkä ja lokainen, ja ihmiset, jotka aikoivat Carmodyyn, kulkivat säännöllisesti melkoista pitempää "ylätietä". Käräjätalo oli muuten niin tiheän mäntymetsän ympäröimä, ettei sitä näkynyt lainkaan, ellei ollut aivan sen ääressä. Joshua herra maalasi siis yksinään ja riippumattomana, mikä oli hänen seuraa vierovalle luonteelleen niin mieluista.
Perjantai-iltapäivänä hän lopetti työn ja meni kotiinsa Carmodyyn. Hetkinen hänen poistumisensa jälkeen ajoi rouva Lynde ohi. Hän oli uhmannut "alatien" lokaisuutta ollen utelias näkemään, miltä käräjätalo näytti uudessa asussaan. Kun tie kääntyi viimeisen männikön ympäri, näki hän.
Näky teki omituisen vaikutuksen rouva Lyndeen. Hän päästi ohjakset, löi kätensä yhteen ja huudahti: "Laupias luoja!" — Hän tuijotti ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta uskoa silmiään. Sitten hän puhkesi melkein hysteeriseen nauruun.
— Tässä on tapahtunut joku erehdys — muu ei ole ajateltavissa. Mutta kuinkapa voisikaan pyytää, että kukaan Pye koskaan maailmassa tekisi mitään kunnollista…
Rouva Lynde ajoi kotiin. Hän tapasi sangen monta tuttavaa matkalla ja pysähtyi kertomaan heille vastamaalatusta käräjätalosta. Uutinen levisi kulovalkean tavoin. Gilbert Blythe, joka istui kotonaan syventyneenä erääseen kirjaan, kuuli sen auringonlaskun aikaan isänsä renkipojalta ja hyökkäsi hengästyneenä Vihervaaralle Fred Wrightin seurassa, joka yhtyi häneen matkalla. He tapasivat Diana Barryn, Jane Andrewsin ja Anna Shirleyn epätoivoa ilmaisevin kasvoin suurten lehdettömien piilipuiden juurella Vihervaaran veräjällä.
— Sehän ei voi olla totta, Anna? huusi Gilbert.
— Se on totta, vastasi Anna ja näytti tragedian jumalattarelta. — Rouva Lynde poikkesi tänne Carmodysta tullessaan puhuakseen siitä minulle. Oi, tämä on aivan yksinkertaisesti hirveätä! Mitä hyödyttää muodostaa yhdistys ja koettaa parantaa mitään?
— Mikä sitten on kauheata? kysyi Oliver Sloane, joka saapui tällä hetkellä mukanaan hattulaatikko, jonka hän oli tuonut kaupungista Marillalle.
— Etkö ole kuullut siitä? sanoi julmistunut Jane. — Kas tällainen on asia — Joshua Pye on maalannut käräjätalon siniseksi viheriän asemasta — korean, loistavan siniseksi, samaan räikeään väriin, mitä käytetään vaunuissa ja työntökärryissä… Ja rouva Lynde sanoo, että se on inhoittavin talon väri — lisäksi vielä yhdessä kirkkaan punaisen katon kanssa —, mitä hän koskaan on nähnyt tai voinut uneksia… Polveni kävivät niin heikoiksi, että olisit voinut työntää minut kumoon pikkusormellasi, kun kuulin siitä. Tästä voi aivan sydän haljeta — kaiken vaivan ja tuskan jälkeen, mitä olemme kokeneet.
— Kuinka maailmassa on sellainen erehdys voinut syntyä? ihmetteli
Diana puolittain itkien.
Tämän auttamattoman onnettomuuden syy lankesi kuitenkin Pye-suvun niskoille. Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli päättänyt käyttää erästä purkeissa myytävää öljy väriä, ja nämä purkit olivat numeroidut väriluettelon mukaan. Ostaja sai valita värinsä luettelosta ja teki tilauksen sen numeron mukaan, joka oli merkitty värin viereen. Se viheriä vivahdus, joka huomattiin sopivaksi, oli numero 147, ja kun herra Roger Pye lähetti Yhteiskunnan parantajille poikansa, John Andrewin, mukana sellaiset terveiset, että hän menisi kaupunkiin ja voisi tuoda heille värit, pyysivät Yhteiskunnanparantajat John Andrewia pyytämään isäänsä hankkimaan numeroa 147. John Andrew vakuutti aina sittemmin, että hän tekikin niin, mutta hänen elämänsä alkusyy vakuutti yhtä itsepintaisesti, että John Andrew sanoi numero 157, ja tällä kannalla on asia vielä tänä päivänä.
Sinä iltana vallitsi syvä alakuloisuus jokaisessa Avonlean talossa, jossa asui joku Yhteiskunnanparantaja. Synkkämielisyys Vihervaaralla oli niin kauhistuttava, että se säikytti itse Davyakin. Anna itki eikä tahtonut antaa lohduttaa itseään.
— Minun täytyy itkeä, vaikka kohta täytänkin seitsemäntoista vuotta, Marilla, nyyhkytti hän. — Se on niin nöyryyttävää, niin hirvittävän ilkeätä… Se on kuolinisku koko yhdistyksellemme… Ihmiset suorastaan nauravat meidät kuoliaiksi.
Mutta kaikki ei käy laskujen mukaan tässä maailmassa. Avonlean ihmiset eivät nauraneet, siihen he olivat liian suuttuneita. Heidän rahansa olivat menneet käräjätalon maalaamiseen, ja he tunsivat siis itsensä äärettömän suuttuneiksi erehdyksestä. Yleinen kiukku purkautui Pye-perheen niskoille. Roger Pye ja John Andrew olivat idioottimaisella tavalla sotkeneet asian, joka oli määrä sanoa, ja mitä tulee Joshua Pyehin, niin täytyi hänellä olla muutamia ruuveja irti, kun hän ei epäillyt, että jokin oli hullusti, kun hän aukaisi läkkipöntöt ja näki sinisen värin. Tähän suoraan hyökkäykseen vastasi Joshua Pye, ettei Avonlean maku värikysymyksessä liikuttanut häntä, olipa sitten hänen yksityinen mielipiteensä mikä tahansa; häntä oli pyydetty maalaamaan käräjätalo eikä loruilemaan siitä, ja hän tahtoi saada rahansa.
Yhteiskunnanparantajat maksoivat kirvelevin sydämin hänen palkkansa. He olivat ensin neuvotelleet herra Peter Sloanen kanssa, joka oli lautamies.
— Teidän on todellakin pakko maksaa, sanoi Peter. — Ei käy päinsä, että annatte hänen kärsiä erehdyksestä — hän väittää, ettei hän ole edes kuullut, minkälaisia värien piti olla, vaan sai ainoastaan väritölkit ja käskyn ryhtyä työhön. Mutta synti ja häpeä se on, ja käräjätalo on sen näköinen, että sitä ihan voi säikähtää.
Onnettomat Yhteiskunnanparantajat odottivat, että Avonlea tämän jälkeen katselisi heitä vieläkin karsaammin silmin kuin ennen, mutta sen sijaan yleinen mielipide teki koko käänteen heidän edukseen. Ihmisten kävi sääliksi tuo pieni uskollinen joukko, jota elähytti sellainen into ja ihastus ja joka kuitenkin oli epäonnistunut.
Rouva Lynde pyysi, etteivät he menettäisi rohkeuttaan, vaan näyttäisivät Pyen herrasväelle, että oli ihmisiä, jotka voivat tehdä työn kunnollisesti hutiloimatta siinä. Herra Spencer lähetti sellaisia terveisiä, että hän aikoi hakata ja polttaa kaikki puunkannot maantien varrelta oman talonsa kohdalta ja sen sijaan kylvää heinänsiementä omalla kustannuksellaan ja kauneuden vuoksi. Ja rouva Hiram Sloane tuli eräänä päivänä koululle ja viittasi salaperäisesti Annan eteiseen sanoakseen hänelle, että jos "yhdistys" aikoi istuttaa krasseja ja pelargonioita tienristeyksessä olevalle kolmikulmalle ensi keväänä, niin ei heidän varmastikaan tarvinnut pelätä hänen lehmäänsä, sillä hän laittaisi kyllä niin, että elukka pysyisi asiaankuuluvien rajojen sisäpuolella…
Herra Harrison nauroi salavihkaa, mutta lausui osaaottavia sanoja
Annalle.
— Älä ole pahoillasi, Anna! Useimmat maalit tulevat rumiksi ja haalistuneiksi vuosien kuluessa, mutta tämä sininen on jo alunpitäen niin kunnottoman kauhistavaa, että se varmaankin tulee kauniimmaksi aikaa myöten… Ja katto on päreistä tehty ja siisti. Nyt ihmiset voivat istua sisällä salissa ilman että heidän ylleen tippuu vettä. Sekin on jo sangen paljon.
— Mutta Avonlean sininen käräjätalo tulee joka tapauksessa olemaan joka miehen hampaissa koko lähiseudulla, sanoi Anna katkerasti.
Ja tunnustaa täytyy, että niin kävikin.
X.
DAVY TARVITSEE VAIHTELUA.
Kun Anna eräänä marraskuun iltapäivänä oli menossa kotiin Koivukäytävää pitkin, tunsi hän jälleen olevansa vakuutettu siitä, että elämä todellakin on jotain ihanaa ja ihmeellistä. Oli ollut oikein hyvä päivä; kaikki oli sujunut hyvin hänen pikku kuningaskunnassaan. Saint Clair Donnell ei ollut pieksänyt ketään poikaa, joka olisi osoittanut käsitteiden sekaannusta hänen nimensä suhteen; Prillie Rogersonin kasvot olivat olleet niin punaiset ja pöhöttyneet kauhean hammastaudin jälkeen, ettei hän koettanut ainoatakaan kertaa "antaa silmäyksiä" lähellä oleville pojille. Barbara Shaw'lle oli sattunut vain yksi ainoa onnettomuus — hän oli kaatanut sangollisen vettä lattialle — ja Anthony Pye ei ollut lainkaan ollut koulussa.
— Miten hauska kuukausi tämä marraskuu on ollut! sanoi Anna, joka ei koskaan ollut oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella ääneen itsekseen. — Marraskuu on useimmiten niin ikävä kuukausi — on ikäänkuin vuosi olisi äkkiä tullut havainneeksi olevansa vanha eikä tee nyt muuta kuin suree ja itkee sitä. Tämä vuosi vanhenee hienosti ja arvokkaasti — aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää, että hän voi olla viehättävä harmaine hiuksineen ja kurttuineenkin… Meillä on ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä. Molemmat viimeiset viikot ovat kuluneet hyvin rauhallisesti, ja yksinpä Davykin on käyttäytynyt oikein laatuunkäyvästi… Luulen todellakin, että poika tulee paremmaksi… Kuinka hiljainen metsä tänään on — ei kuulu risahdustakaan lukuunottamatta tuota heikkoa tuulta, joka suhisee puunlatvoissa. Sen ääni on kuin laineitten tyrske kaukaisella rannalla. Kuinka suloinen metsä on! Te kauniit puut! Rakastan jokaista teitä kuin ystävää.
Anna pysähtyi kietoakseen käsivartensa solakan nuoren koivun ympärille ja suudellakseen sen kermanvalkeata runkoa. Diana, joka juuri kääntyi eräästä tien mutkasta, näki hänet ja nauroi.
— Anna Shirley, sinä olet vain olevinasi täysikasvuinen. Luulen, että yksin ollessasi olet aivan sama tyttöhupakko, mikä aina olet ollut.
— Ei käy päinsä heti tuossa tuokiossa jättää pikkutytön tapoja, sanoi Anna hilpeästi. — Sinunhan on muistettava, että minä olen ollut lapsena neljätoista vuotta ja täysikasvuisena tuskin kolme. Olen varma siitä, että metsässä tulen aina tuntemaan itseni lapseksi. Nämä kävelymatkat koulusta kotiin ovat melkein ainoa aika, jolloin minulla on tilaisuutta haaveiluun… paitsi tuo puolituntinen ennen nukkumistani. Olen niin kiinni opetustyössäni ja omissa opiskeluissani ja Marillan auttamisessa kaksoisten hoidossa, etten suorastaan ennätä mitään.
Et voi aavistaa, missä ihanissa seikkailuissa olen mukana hetkinen senjälkeen kun olen laskeutunut levolle iltasin itäisessä vinttikamarissa… Kuvittelen aina olevani joku oikein loistava ja komea ja ylhäinen henkilö — suuri teatteriprimadonna tai Punaisen ristin sisar tai kuningatar… Eilen illalla olin kuningatar. On kauhean hauskaa olla olevinaan kuningatar. Saa kaiken nautinnon, mutta pääsee kaikista vastuksista ja voi lakata olemasta kuningatar milloin tahtoo, ja sitä eivät todelliset kuningattaret voi tehdä. Mutta täällä metsässä kuvittelen mieluimmin aivan muita asioita… Olen metsänneito, joka asuu vanhassa hongassa, tai pieni ruskea keiju, joka piiloutuu kurtistuneen lehden alle. Tuo valkea koivu, jota suutelin juuri sinun tullessasi, on siskoni. Ainoa erotus on, että hän on puu ja minä tyttö, mutta sehän ei tee mitään. Minne sinä menet, Diana?
— Dicksonille. Olen luvannut Albertalle leikata hänen uuden hameensa. Etkö voi tulla hakemaan minua illalla, Anna, ja saattaa minua kotiin?
— Voisinhan tulla — koska Fred Wright on matkustanut kaupunkiin, sanoi Anna viattoman näköisenä.
Diana punastui, nytkäytti niskaansa ja kulki edelleen. Mutta hän ei ollut loukkaantuneen näköinen.
Annan vilpitön aikomus oli mennä Dicksonille myöhemmin illalla, mutta menosta ei tullut mitään. Kun hän tuli Vihervaaralle, tapasi hän sen sellaisessa tilassa, että se karkoitti kaikki muut ajatukset… Pihalla hän tapasi Marillan — Marillan, jonka katse ilmaisi epätoivoa.
— Anna, Dora on poissa!
— Dora! Poissa! — Anna katsoi Davyyn, joka ratsasti kahdareisin veräjällä, ja huomasi, että koirankurisuus ilvehti hänen silmänurkissaan.
— Davy, etkö tiedä, missä sisaresi on?
— Se vielä puuttuisi! sanoi Davy topakasti. — En ole nähnyt tyttöä sitten päivällisen — siitä voit olla varma.
— Olen ollut poissa kello yhdestä saakka, sanoi Marilla.
— Thomas Lynde tuli niin pahasti sairaaksi, ja Rakel lähetti sanan ja pyysi minun tulemaan. Lähtiessäni täältä leikki Dora nukkensa kanssa keittiössä, ja Davy hyppi harakkaa haassa ladon takana. Tulin kotiin vasta puoli tuntia sitten, ja Dora on täydellisesti kateissa. Davy väittää, ettei hän ole nähnyt häntä sen koommin kun minä läksin tieheni.
— Ehei, en olekaan, vakuutti Davy juhlallisesti.
— Hän on varmaan jossain täällä lähistöllä, sanoi Anna. — Hän ei koskaan uskaltaisi mennä kauaksi omin päin, niin arka ja varovainen hän on. Ehkä hän on nukkunut johonkin huoneeseen?
Marilla pudisti päätään.
— Olen hakenut läpi koko talon. Mutta ehkä hän on jossain ulkohuonerakennuksessa.
Nyt etsittiin kauan ja perinpohjin. Kaksi hätääntynyttä naisparkaa etsi jokaisen asuinrakennuksen, pihan ja ulkohuonerakennuksen sopen. Anna samoili ympäri puutarhassa ja kummitusmetsässä, koko ajan, huutaen Doran nimeä. Marilla otti lyhdyn ja tutki kellarin. Davy seurasi vuorotellen heitä kumpaakin, milloin toista, milloin toista, ja osoittautui erittäin kekseliääksi, kun oli löydettävä paikkoja, missä Doran voitiin otaksua olevan. Viimein he tapasivat toisensa jälleen pihalla.
— Tämä on aivan käsittämätöntä, ähkyi Marilla.
— Missä hän voi olla? sanoi Anna hyvin huolissaan.
— Hän on ehkä kellahtanut kaivoon, sanoi Davy mitä iloisimmin ilmein.
— Sitä — sitähän voisi ajatella, kuiskasi Marilla.
Anna tunsi polviensa vapisevan, mutta meni joka tapauksessa kaivonkannelle ja kumartui sen yli. Vesisanko oli pistettynä paikalleen. Kaukana alhaalla kosteitten kiviseinien välissä kimmelsi liikkumaton vedenpinta. Cuthbertin kaivo oli syvin Avonlean kaivoista. Entäpä jos Dora… Ei, Anna ei voinut ajatella ajatusta loppuun. Hän värisi ja kääntyi pois.
— Juokse hakemaan herra Harrisonia, sanoi Marilla ja väänteli käsiään.
— Sekä herra Harrison että John Henry ovat poissa — he matkustivat kaupunkiin tänään. Menen noutamaan herra Barrya.
Herra Barry saapui yhdessä Annan kanssa, kantaen kokoonkäärittyä nuoraa, johon hän oli kiinnittänyt kouranmuotoisen työaseen, joka ennen oli ollut heinätadikon toisena päänä. Marilla ja Anna seisoivat vieressä, kylminä ja kauhusta ja pelosta vapisevina, herra Barryn haratessa kaivoa ja Davyn, joka istui kahdareisin veräjän päällä, katsellessa ryhmää kasvoilla ilme, joka ilmaisi, kuinka huvittavana hän piti koko näytelmää.
Viimein pudisti herra Barry päätään keventyneen näköisenä.
— Ehei, tuolla alhaalla hän ei ole… Mutta onhan merkillistä, minne tyttö on livistänyt?… Kuulehan, nuori herraseni, oletko varma siitä, ettei sinulla ole selvillä, missä sisaresi oleskelee?
— Olen sanonut varmaankin kymmenkunta kertaa, etten tiedä, vastasi Davy loukkaantuneen näköisenä. — Ehkä joku maankiertäjä on ollut täällä ja varastanut hänet.
— Loruja, sanoi Marilla tuikeasti — hän tunsi nyt mielensä keventyneeksi, kun hänen ei enää tarvinnut peljätä kaivoa. — Anna, luuletko, että hän on voinut mennä herra Harrisonin luo? Hän on koko ajan puhunut hänen papukaijastaan aina siitä pitäen kuin sinä ensi kerran veit hänet mukanasi hänen luokseen.
— En ikimaailmassa voi uskoa, että Dora uskaltaisi niin kauaksi, mutta menen sinne katsomaan, sanoi Anna.
Ei kukaan nähnyt Davya juuri tällä hetkellä, sillä siinä tapauksessa olisi huomattu, että hänen kasvoissaan tapahtui omituinen muutos. Sanaakaan lausumatta hän laskeutui alas veräjältä ja pötki, minkä paksuilta jaloiltaan pääsi, pois latoa kohti.
Anna riensi peltojen poikki Harrisonin pihalle, hyvin vähän toivoen löytävänsä sitä, jota hän etsi. Talo oli suljettu, ikkunaluukut kiinni, ja autiuden leima oli koko paikalla. Hän astui verannalle ja huusi kovalla äänellä Doraa.
Inkivääri, joka oli sisällä keittiössä, suuttui ja kirkui ja kiroili. Mutta papukaijan kiukkuisen lörpötyksen keskeltä kuuli Anna valittavaa huutoa pihan äärellä olevasta ulkohuonerakennuksesta, jota herra Harrison käytti kalustoaittana. Anna riensi ovelle, kohotti säpin ja näki pienen itkuisen olennon, joka yksinään ja hyljättynä istui siellä ylösalaisin käännetyllä hulikalla, jossa joskus oli ollut nauloja.
— Oi Dora, Dora, kuinka olet säikäyttänyt meidät! Miten ihmeessä sinä istut täällä?
— Davy ja minä tulimme tänne Inkivääriä katsomaan, nyyhkytti Dora, mutta me emme voineet päästä sen luokse, Davy vain potkaisi oveen ja pani sen kiroamaan… Sitten Davy toi minut tänne ja juoksi ulos ennen minua ja sulki oven, enkä minä voinut päästä ulos. Itkin ja huusin — olin niin peloissani!… Oi, olen niin nälissäni, ja värisen niin kovin, ah, luulin, ettet koskaan tulisi, Anna.
— Davy!…
Enempää ei Anna voinut sanoa. Hän talutti Doran kotiin raskain sydämin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli löytänyt tytön terveenä ja hyvinvoivana turmeltui kokonaan siitä surusta, että Davy oli käyttäytynyt niin huonosti.
Itse tuota Doran telkeämiskeppostahan ei ollut niin vaikeata antaa anteeksi. Mutta Davy ei ollut puhunut totta — hän oli valhetellut tietoisesti ja harkitusti kerran toisensa jälkeen. Niin oli asianlaita ja sellaista asiaa ei voinut katsoa sormien läpi… Mieluimmin hän olisi tahtonut istuutua itkemään pelkästä surusta. Hän oli alkanut oikein pitää pienestä Davy pojusta — kuinka paljon, sen käsitti hän oikeastaan vasta nyt — ja hänen sydäntänsä vihloi, kun hänen oli pakko huomata, että Davy saattoi aivan tarkoituksellisesti valehdella.
Marilla kuunteli Annan selontekoa äänettömyyden vallitessa, joka ei ennustanut hyvää Davylle. Herra Barry nauroi ja sanoi, että sellaiseen veijariin oli parasta käydä käsiksi oikein kovakouraisesti… Kun hän oli mennyt matkoihinsa köysineen ja haroineen, lohdutteli ja lämmitti Anna vilusta värisevää Doraa, antoi hänelle illallista ja auttoi hänet pikku vuoteeseensa. Sitten hän meni jälleen keittiöön, ja samalla hetkellä tuli myöskin Marilla sisään katkerin ilmein, taluttaen tai pikemminkin laahaten mukanaan vastustelevaa ja hämähäkinverkon peittämää Davya, jonka hän vastikään oli löytänyt piiloutuneena navetan pimeimpään soppeen ja silmänräpäyksessä tavoittanut kiinni.
Hän työnsi pojan kaislamatolle keskelle lattiaa ja meni sitten istumaan idänpuoleisen ikkunan ääreen. Anna istui surullisena ja hervotonna vastakkaisen ikkunan ääressä. Heidän välillään seisoi rikollinen. Hän oli kääntänyt selkänsä Marillaan päin, nöyrän, alistuvaisen ja säikähtäneen selän. Mutta kasvot olivat Annaan päin käännetyt, ja vaikka ilme oli selvästi nolo, välkehti Davyn silmissä kuitenkin salaisen ymmärtämyksen pilke, ikäänkuin hän kyllä tietäisi, että hän oli käyttäytynyt hyvin pahoin ja nyt saisi kärsiä siitä rangaistuksen, mutta sitten myöhemmin, kun kaikki tuo ikävyys oli sivuutettu, aikoi sydämen halusta nauraa koko jutulle yhdessä Annan kanssa.
Mutta hän ei kohdannut mitään salaista hymyn pilkettä Annan silmissä, mikä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos tässä olisi ollut kysymys vain tavallisesta onnettomuudesta. Hän luki niissä vain harmia ja tyytymättömyyttä, mutta ei lainkaan rohkaisua.
— Kuinka voit tehdä noin? kysyi hän surullisena.
Davy kihnutti itseään nolon näköisenä. — Tahdoin vain hieman laskea leikkiä… Täällä on nyt niin kauan aikaa ollut niin hirveän hiljaista ja rauhallista, että minä arvelin, että olisi virkistävää säikäyttää teitä suuria taas kerran… Ja niin olikin.
Huolimatta pelostaan ja pienestä omantunnonpistoksestaan täytyi
Davyn virnistää tuolle muistolleen.
— Mutta sinähän olet valehdellut niin rumasti, Davy, sanoi Anna, vielä surullisempana kuin ennen.
Davy näytti ällistyneeltä.
— Mitä? Tarkoitatko sitä, että minä sanoin, etten tiennyt missä hän oli? Puijasin vähän?
— Juuri sitä. Kuinka voitkaan päästää sellaisen kauhean valheen, ja vieläpä useita kertoja?
— Äh, minunhan oli pakko, huudahti Davy aivan vilpittömästi. — Ellen olisi puijannut, ette te tietenkään olisi säikähtäneet. Minun oli pakko iskeä se päähänne…
Anna tunsi nyt puhtaasti fyysillisesti kaiken kestämänsä pelon ja levottomuuden jälkivaikutukset. Davyn naivin julkea vastaus täytti mitan kukkuralleen. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.
— Oi, Davy, miten voitkaan? sanoi hän vapisevalla äänellä. — Etkö tiedä, kuinka väärin sellainen on?
Davy kauhistui. Anna itki — hän oli saattanut Annan itkemään… Todellisen katumuksen aalto valahti hänen lämpimän pikku sydämensä ylitse. Hän syöksyi Annan luo, heittäytyi hänen polvelleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itse itkuun.
— En tiennyt, että oli väärin tehdä pilaa tällä tavoin, nyyhkytti hän. — Kuinka voit odottaa, että minä tietäisin sen olevan väärin? Kaikki herra Sprottin lapset puijasivat, kun heiltä kysyttiin jotain, toinen toistaan pahemmin… Paul Irving, hän ei kai koskaan puijaa, luulisin, ja nyt minä olen ponnistellut tullakseni yhtä hyväksi kuin hän, mutta nyt et kai enää koskaan pidä minusta… Olisithan voinut sanoa minulle, että se oli väärin. Olen kauheasti pahoillani siitä, että olen saattanut sinut itkemään, enkä enää koskaan puijaa.
Davy kätki kasvonsa Annan olkapäälle ja ulvoi ääneen. Anna näki asian äkkiä toisessa valossa. Hän painoi pojan lujasti rintaansa vasten ja katsoi hänen pörröisen tukkansa yli Marillaan.
— Hän ei tiennyt, että oli väärin valehdella, Marilla. Luulen, että annamme hänelle anteeksi tällä kertaa, jos hän lupaa olla koskaan enää puhumatta sellaista, mikä ei ole totta.
— Sen kyllä lupaan, nyt kun tiedän, että se on niin pahaa, vakuutti Davy nyyhkyttäen. — Jos vielä saat minut kiinni pui jäämisestä, niin saat nylkeä minut elävältä, Anna.
— Älä sano "puijata", Davy — sano narrata, sanoi opettajaneiti.
— Minkätähden? ihmetteli Davy, oikaisten itsensä mukavasti hänen polvellaan ja katsoen Annaan kyynelten kostuttamin, kysyvin kasvoin. — Miksi ei puijata kelpaa yhtä hyvin kuin narrata? Tahtoisin tietää sen. Molemmissa on aivan yhtä monta kirjainta.
— Se ei riipu kirjaimista, Davy rakas. Tuo sinun suosimasi sana kuuluu niin rumalta ja huolimattomalta — siitä sinun on kokonaan luovuttava.
— On aivan hirveän paljon sellaista, mistä pienten poikien on luovuttava, sanoi Davy huokaisten. — En ikimaailmassa luullut sellaista olevan niin paljon… On ikävää, että puij — että narraaminen on väärin, sillä siitä on välistä hyvin suurta hyötyä, mutta koska asia on niinkuin sanot, en enää koskaan tee sitä. Mitä te teette minulle, kun narrasin tällä kertaa? Tahtoisin sen mielelläni tietää.
Anna katsoi rukoillen Marillaan.
— En tahdo olla liian ankara pojalle, sanoi Marilla. — Voin kyllä ymmärtää, ettei kukaan ole koskaan sanonut hänelle, että valehteleminen on väärää, ja Sprottin lapset eivät olleet lainkaan sopivaa seuraa hänelle. Mary raukka oli liian sairas voidakseen kasvattaa häntä oikein, ja ei kai voi olettaa, että kuusivuotias poikanen tietäisi tuollaista vaistomaisesti. On kai paikallaan lähteä siitä, ettei hän tiedä ensimmäisiä alkeitakaan, ja niin saamme laskea perustuksen heti alusta alkaen. Mutta siitä hän on saava rangaistuksen, että hän telkesi Doran vajaan, enkä voi keksiä mitään muuta kuin lähettää hänet vuoteeseen ilman illallista, ja sen olemme tehneet jo niin monasti. Voitko sinä keksiä muuta? Siihen sinun pitäisi kyetä — sinun joka aina puhut siitä, että sinulla on mielikuvitusta…
— Mutta rangaistukset ovat niin ikäviä, ja minä pidän vain hauskojen asioiden keksimisestä, sanoi Anna ja hyväili salavihkaa Davya. — On niin monta epämiellyttävää asiaa maailmassa, — miksi istuttaisiin keksimässä vielä useampia?
Loppupäätökseksi tuli, että Davy lähetettiin vuoteeseen kuten tavallisesti, ja vuoteessa hänen oli maattava kello kahteentoista seuraavana päivänä. Hänellä oli nyt ilmeisesti ajatuksenaikaa, sillä kun Anna jonkun verran myöhemmin meni huoneeseensa, kuuli hän hänen hiljaa huutavan häntä nimeltä. Tultuaan Davyn luokse tapasi hän hänet istumassa pystyssä vuoteessa kyynärpäät polvia vasten ja leuka käsiin nojautuneena.
— Anna, sanoi hän juhlallisesti, onko puij — tarkoitan narraaminen väärin kenelle tahansa? Tahtoisin mielelläni tietää sen.
— On, kultaseni.
— Onko sekin väärin, kun aikuiset narraavat?
— Tietysti.
— Silloin, sanoi Davy hyvin varmalla äänellä, on Marilla paha, sillä hän narraa… Ja se on paljon pahempi teko kuin minun, sillä minä en tiennyt sen olevan väärin, mutta hän tietää.
— Davy Keith, Marilla ei ole koko elämässään koskaan puhunut sellaista, mikä ei ole totta, sanoi Anna harmistuneena.
— On kyllä! Hän sanoi minulle tiistaina, että jotain kauheata tapahtuisi minulle, ellen lukisi rukouksiani joka ilta. Silloin minä tahallani löin sen laimin enkä lukenut niitä koko viikkoon, vain nähdäkseni, mitä tapahtuisi… Ja mitään ei ole tapahtunut, lopetti Davy itkunsekaisella äänellä.
Anna pidätti nauruaan, koska hän tiesi, ettei se juuri tällä hetkellä olisi paikallaan, ja sitten hän ryhtyi innolla puolustamaan Marillaa.
— Tarkoitat kai, että sain mennä nukkumaan ilman illallista, sanoi hän hieman ivallisesti, mutta se ei ole mitään kauheata. Tietystikään en pidä siitä, mutta te olette tehneet sen minulle jo niin monta kertaa ennen tänne tuloni jälkeen, että alan tottua siihen. Ettekä te säästä rahtustakaan pidättämällä minun illalliseni, sillä syön kaksinkerroin niin paljon aamiaiseksi sen sijaan.
— En tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että et ole puhunut totta tänään. Ja Davy — Anna kumartui sängynpään yli ja uhkasi pontevasti etusormellaan synnintekijää — pojalle on valehteleminen melkein kaikkein hirveintä, mitä voi tapahtua hänelle — niin, Davy, usko se! Tästä näet, että Marilla puhui totta.
— Luulin, että tuo kauhea asia olisi paremmin ikäänkuin joku tapaus — jotain jännittävää, näetkös, lausui Davy pettyneellä äänellä.
— Kukaan ei mahda mitään sille, mitä sinä kuvittelet mielessäsi — kaikkein vähimmin saat lykätä syytä Marillan niskoille. Kauheitten asioitten ei lainkaan tarvitse olla jännittäviä. Ne ovat usein vain kehnoja ja mitättömiä.
— Oli joka tapauksessa hurjan metkaa nähdä sinun ja Marillan makaavan kaivonkannella tähystelemässä kaivoon, sanoi Davy ja kihnutti hyväillen poskeaan polviansa vasten.
Anna pysyttelihe vakavana, kunnes hän oli ennättänyt rappusista ulos. Sitten hän vaipui alas arkihuoneen sohvalle ja nauroi, niin että hänen täytyi pidellä kylkiään.
— Kunpa toki tahtoisit kertoa, miksi sinulla on niin hauskaa, sanoi Marilla ärtyisästi. — Minua ei ole ollenkaan naurattanut koko päivänä.
— Sinä tulet nauramaan täyttä kurkkua tämän kuultuasi, lupasi Anna.
Ja Marilla nauroi todellakin, mikä osoittaa, kuinka hänen kasvatuksensa oli edistynyt senjälkeen kun hän oli ottanut Annan taloonsa. Mutta hän huokasi heti senjälkeen.
— Minun ei olisi kaiketi pitänyt sanoa hänelle tuolla tavoin, vaikka minä olen kerran kuullut erään papin sanovan siten eräälle pahalle poikanulikalle. Mutta hän koetteli kärsivällisyyttäni siihen määrin… Se sattui sinä iltana, jona sinä olit konsertissa Carmodyssa ja minun piti viedä poika nukkumaan. Hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, mitä hyötyä olisi iltarukouksesta, ennenkuin hän tuli niin suureksi, että Jumala välitti hänestä… Anna, minä en tiedä, kuinka meidän on meneteltävä tuon pojan suhteen. En ole koskaan nähnyt mokomaa. Ja välistä menetän kokonaan rohkeuteni.
— Ah, älä sano niin, Marilla. Muista, kuinka vaikea kasvatettava minä olin tänne tultuani.
— Anna, sinä et koskaan ollut ilkeä — et koskaan. Näen sen nyt, kun olen saanut oppia, mitä todellinen ilkeys merkitsee. Myönnän, että sinä aina sait aikaan kamalia kommelluksia ja jouduit itse pulaan, mutta sinä aina tarkoitit hyvää. Davy on ilkeä pelkästä ilkeyden halusta.
— Oi ei, ei hänkään ole ilkeä pohjaltaan, sanoi Anna sovittelevalla äänellä. — Se on enimmäkseen vallattomuutta. Ja täällähän on kylläkin hiljaista ja yksitoikkoista hänelle. Hänellä ei ole ketään toisia poikia, kenen kanssa leikkiä, ja jotain hänen täytyy keksiä aikaansa kuluttaakseen. Dora on niin sävyisä ja kiltti, ettei hän kelpaa leikkitoveriksi pojalle.
Luulen todellakin, että olisi parempi panna heidät kouluun, Marilla.
— Ei, vastasi Marilla hyvin varmasti, isäni sanoi aina, ettei lasta pitäisi sulkea koulun neljän seinän sisään ennenkuin se on täyttänyt seitsemän vuotta, ja pastori Allan sanoisi samoin. Kaksoisethan voivat oppia hiukan tavaamista ja kirjoitusta täällä kotona, mutta kouluun he eivät mene, ennenkuin ovat täyttäneet seitsemän vuotta.
— No niin, silloin voimme koettaa vaikuttaa Davyyn täällä kotona, sanoi Anna hilpeästi. — Kaikkine virheineenkin hän on kultainen pikku poju. En voi olla pitämättä hänestä. Marilla, teen siinä ehkä hyvin pahasti, mutta jos olen rehellinen, niin pidän enemmän Davysta kuin Dorasta, miten kiltti hän lieneekin.
— Epäilen, että minun laitani on samoin, tunnusti Marilla, ja se ei ole oikein, sillä Dorasta ei koskaan ole mitään vaivaa. Mikään lapsi ei voi olla kiltimpi, ja tuskin huomaa pienokaisen olemassaolon.
— Dora on liian erinomainen, sanoi Anna. — Ja hän käyttäytyisi yhtä hyvin, vaikkei olisi ainoatakaan elävää sielua, joka sanoisi hänelle, kuinka hänen tulisi käyttäytyä. Hän tuli maailmaan valmiiksi kasvatettuna, niin että hän ei tarvitse meitä, ja minä luulen, lopetti Anna aivan oikealla ajatelmalla — että me aina pidämme eniten niistä ihmisistä, jotka tarvitsevat meitä mitä suurimmassa määrässä.
— Hän tarvitsee kyllä alituisesti jotakin, sanoi Marilla. — Rakel
Lynde sanoisi, että hän tarvitsisi aika löylytystä.
XI.
KOULUSSA.
"Lasten opettaminen on erittäin mielenkiintoista", kirjoitti Anna eräälle hyvälle ystävälleen seminaariajoilta. Jane sanoo, että se hänen mielestään on yksitoikkoista, mutta siihen en minä voi yhtyä. Melkein joka päivä tapahtuu jotain hauskaa, ja lapset sanovat niin hullunkurisia asioita. Jane sanoo, että hän rankaisee oppilaitaan, kun he sanovat jotain hauskaa, ja siksi kai hän pitääkin opettamista yksitoikkoisena. Nyt iltapäivällä piti pikku Jimmy Andrewsin tavata "kesakkoinen", mutta se oli hänelle mahdotonta. Viimein hän sanoi: "Niin, kas, tavata, sitä en osaa, mutta tiedän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan."
"Mitä sitten?" kysyin minä.
"Saint Clair Donnellin kasvoja, neiti."
Saint Clairin kasvot ovat todellakin hyvin kesakkoiset, vaikka koetan estää toisten lasten suorastaan siihen viittaamasta. Mutta en tuule, että Saint Clair ottaa sitä kovin raskaasti. Saint Clair pieksi Jimmyä koulusta kotiin mennessä sen vuoksi, että tämä oli sanonut häntä Saint Clairiksi. Olen kuullut kerrottavan kahakasta, mutta en virallisesti, niin että luulen toistaiseksi antavani asian olla sillään.
Eilen koetin opettaa Lottie Wrightille yhteenlaskua. Sanoin: "Jos sinulla on kolme karamellia toisessa kädessä ja kaksi toisessa, kuinka monta sinulla on silloin yhteensä?" — "Suun täysi", sanoi Lottie. Ja luonnontiedetunnilla, kun pyysin heitä sanomaan minulle, miksi ei koskaan saa lyödä kuoliaaksi sisiliskoa, vastasi Benjec Sloane syvällä vakaumuksella: "Sillä silloin saadaan sadetta seuraavana päivänä."
On niin vaikeata olla nauramatta, Stella. Minun täytyy koota kaikki hauskuudet varastoon, kunnes tulen kotiin, ja Marilla sanoo, että häntä oikein hermostuttaa, kun hän kuulee noita mitä hurjimpia naurunpuuskia itäisestä vinttikamarista ilman näkyväistä syytä. Hän sanoo, että kerran eräs mie Graftonissa tuli hulluksi, ja se alkoi juuri sillä tavalla.
Luulen, että vaikeinta opetuksessa, samoin kuin myöskin kiitollisinta, on saada lapset sanomaan suoraan ajatuksensa asioista. Eräänä sadepäivänä viime viikolla kokosin kaikki ympärilleni päivällislomalla ja koetin houkutella heitä pakinoimaan oikein tuttavallisesti kanssani. Pyysin heitä kertomaan minulle, mitä he kaikkein mieluimmin haluaisivat itselleen. Muutamat vastaukset olivat tietenkin sangen jokapäiväisiä — nukkeja, kelkkoja ja luistimia. Mutta toiset olivat oikein omintakeisia. Hester Boulter tahtoi 'käydä joka päivä sunnuntaileningissään ja syödä vierashuoneessa'. Hannah Bell tahtoi 'olla kiltti tarvitsematta nähdä mitään vaivaa sen vuoksi'. Marjory White, kymmenvuotias, tahtoi tulla leskeksi. Kun kysyin syytä siihen, vastasi hän vakavasti, että ellei ole naimisissa, niin sanotaan vanhaksipiiaksi, mutta jos on naimisissa, niin mies aina pitää ohjakset käsissään; leskenä ei ole pelkoa kummastakaan.
Ihmeellisin oli Sally Bellin toivomus. Hän tahtoi saada 'kuherruskuukauden'. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mikä se oli, ja silloin hän sanoi, että hän luuli sen olevan erikoisen hienon polkupyörän, sillä hänen iso serkkunsa Montrealista sai kuherruskuukauden mentyään naimisiin ja hänellä oli aina tapana ostaa itselleen uusimmat ja parhaat polkupyörät.
Eräänä toisena päivänä pyysin heitä jokaista kertomaan minulle kaikkein pahimman ilkitekonsa. Vanhempia en voinut saada kertomaan, mutta pienet kertoivat aivan vilpittömästi kujeistaan. Eliza Bell oli tuikannut tuleen tätinsä irtotukan. Kysyttäessä, oliko hän tehnyt sen tahallaan, vastasi hän 'ei oikein'. Hän pisti vain tulitikun sen toiseen päähän nähdäkseen, palaisiko se, ja silloin koko komeus leimahti yhtäkkiä ilmituleen… Emerson Gillis oli ostanut 'tiilikiviä' [suuria punaisia karamelleja, sisällä paahdettuja manteleita] niillä kymmenellä sentillä, jotka hän oli saanut kirkon kolehtia varten.
Annetta Bellin pahin rikos oli se, että hän oli 'syönyt mustikoita, jotka kasvoivat kirkkomaalla'. Willie White oli laskenut luikua sikolätin kattoa pitkin seitsemän kertaa sunnuntaihousut yllään. 'Rangaistukseksi sain käydä koko kesän sunnuntaikoulua paikatuissa housuissa, ja kun saa rangaistuksen jostakin, niin ei tarvitse katua', selitti Willie.
Toivoisin voivani näyttää sinulle muutamia heidän kyhäelmiään — lähetän muuten sinulle pari kappaletta jäljennöksinä. Viime viikolla sanoin neljännelle luokalle, että he saivat kirjoittaa minulle kirjeitä mistä itse tahtoivat. Ehdotin, että he voisivat kertoa minulle jostain paikasta, jossa he olivat olleet, tai jostain huomattavasta henkilöstä tai asiasta, jonka he olivat nähneet. Heidän piti kirjoittaa kirjeet oikealle kirjepaperille, panna ne kuoreen, jonka he sitten sinetöivät ja varustivat minun osoitteellani, kaikki tyyni ilman kenenkään vanhemman ihmisen apua.
Perjantaiaamuna löysin kirjekasan pulpetiltani ja samana iltana tein uudelleen sen kokemuksen, että opetustyöstä todellakin saa vaivojensa palkan. Nämä "aineet" ovat hyvittäneet paljon. Tässä saat Ned Clayn sepustuksen, jonka alkutekstin oikeinkirjoitustapa ja sanakäänteet ovat uskollisesti säilytetyt:
'Meidän Opettajaneiti Shirleylle,
viher Vaara
Canada.
Linnuista.
Hyvä Neiti minä taidan kirjotaa aineen neidille Linnuista. Linnut on hyvin hyöryllisiä eläimiä. Minun Kissani ottaa kiinni lintuja. Sen nimi on Wille mutta minun Isäni sanoo sitä Misseksi. Se on Juovikas yltä päältä ja sen toinen Korva paleltu Viime talvena. Muuten sillä olisi hyvin Kaunis ulkomuoto. Minun enoni on ottanut itselleen kissan. Se tuli hänen taloonsa eräänä päivänä eikä tahtonut mennä tiehensä ja eno sano, että sen saa Torellakin antaa sille anteeksi, sillä monella ihmisellä ei ole parenpaa ymmärystä, hän antaa sen nukkua Keinutuolisansa, ja minun tätini sanoo että hän tykkää siittä enemmän kun Omista Lapsistaan. Se ei ole oikeen. Meidän täytyy olla ystävällisiä Kissoille ja antaa heille vastalypsettyä maitoo, mutta meidän ei pirä olla niille Hyvempiä kuin omille lapsillemme. Nyt en osaa keksiä enenpää aivan tällä kertaa edward Clayltä.'
Saint Clair Donnellin kyhäys on kuten tavallisesti lyhyt ja selvä. Saint Clair ei koskaan tuhlaa sanoja En luule, että hän on "kiusalla" valinnut aiheen tai liittänyt jälkikirjoituksensa. Mutta hänen keksimiskykynsä on ilmeisesti perin rajoitettu.
'Rakas Neiti Shirley!
Te sanoitte että meidän pitäisi kuvata jotain merkillistä, jonka olemme nähneet. Tahdon kuvata Avonlean käräjätalon. Siinä on kaksi ovea, yksi sisäpuolella ja yksi ulkopuolella. Siinä on kuusi ikkunaa ja yksi savupiippu. Siinä on kaksi pitkää sivua ja kaksi päätyä. Se on maalattu siniseksi. Sepä juuri on Ihmeellistä. Se sijaitsee Carmodyyn vievän alatien varrella. Se on kolmas Avonlean huomattavimmista rakennuksista. Toiset ovat kirkko ja rautakauppa. He pitävät Keskusteluyhdistyksiä ja esitelmiä ja soittoa siellä.
Teidän uskollinen Jacob Donnell.
P.S. Käräjätalo on hyvin vaalean sininen.'
Annetta Bellin kirje oli erittäin pitkä, mikä hämmästytti minua, sillä ainekirjoitus ei ole Annettan vahva puoli, ja hän kirjoittaa tavallisesti yhtä lyhyesti kuin Saint Clairkin. Annetta on hiljainen pikku typykkä ja mallityttö, mitä tulee hyvään käytökseen, mutta hänellä ei ole kipinääkään omaperäisyyttä. Kas tässä hänen epistolansa:
'Rakkahin neiti!
Nyt kirjoitan teille kirjeen sanoakseni teille, kuinka paljon pidän teistä. Rakastan teitä koko sydämestäni, koko sielustani ja mielestäni, kaikella, mikä minussa kykenee rakastamaan, ja tahdon aina palvella teitä. Se olisi korkein toivomukseni. Juuri sen vuoksi koitan niin kovasti olla kiltti koulusa ja osata läksyni.
Te olette niin kaunis, hyvä opettajaneiti. Teidän äänenne on kuin musiikkia ja teidän silmänne kuin orvokit, kun kastehelmet ovat laskeutuneet niille. Te käyttäydytte kuin korkea ja komea kuningatar. Teidän hiuksenne ovat kuin kehrättyä kultaa. Anthony Pye sanoo, että ne on punaset, mutta älkää välittäkö siitä, mitä Anthony sanoo.
Olen tuntenut teidät vain pari kuukautta, mutta minun on vaikea käsittää, että koskaan on ollut aikaa, jolloin en ole teitä tuntenut — jolloin ette vielä ole astunut elämääni siunaamaan ja pyhittämään sitä. Katson aina taaksepäin tähän vuoteen elämäni ihanimpana, siksi että se on vienyt minut yhteen teidän kanssanne. Tänä vuonnahan me muutimme Avonleaniin meidän entisestä paikasta. Rakkauteni teihin on tehnyt elämäni hyvin rikkaaksi ja on puhdistanut minua paljosta sellaisesta, joka on pahasta. Kaikesta tästä minun on kiittäminen teitä, hyvä opettajaneiti.
En koskaan unohda kuinka suloisen näköinen olitte, kun viimeisen kerran näin teidät, mustassa puvussanne ja kukkia hiuksissa. Sellaisena olen näkevä teidät edessäni kaikkina aikoina, vielä sittenkin kun molemmat olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi. Te olette aina oleva nuori ja viehkeä minun silmissäni, hyvä opettajaneiti. Ajattelen teitä aina ja alituisesti, aamulla ja keskipäivällä ja hämäränhetkinä. Rakastan teitä nauraessanne ja huokaillessanne, vieläpä silloinkin kun näytätte pilkalliselta ja halveksivalta. En ole koskaan nähnyt teitä epäystävällisen näköisenä, vaikka Anthony Pye sanoo, että teillä on aina ankara ilme, mutta se ei kaiketi ole mitään ihmeellistä, sillä hän ansaitsee sen. Rakastan teitä jokaisessa uudessa leningissä, te esiinnytte vielä jumalallisempana jokaisessa uudessa leningissä kuin sitä edellisessä.
Kiltti opettajaneiti, hyvää yötä. Aurinko on mennyt mailleen ja tähdet tuikkivat taivaan kannella — tähdet jotka ovat yhtä kirkkaita ja kauniita kuin sinun silmäsi. Suutelen käsiäsi ja kasvojasi, sinä suloisin. Jumala varjelkoon sinua ja suojelkoon sinua kaikesta pahasta.
Neidin uskollinen oppilas Annetta Bell.'
Tämä ihmeellinen kirje pani aikalailla pääni pyörälle. Tiesin, että Annetta yhtä vähän oli voinut suunnitella tätä kirjettä kuin hän voi valehdella. Kun meillä seuraavana päivänä oli välitunti koulussa, otin hänet mukaani pienelle kävelylle puron vartta alas ja pyysin häntä kertomaan minulle, miten oikein oli tuon kirjeen laita… Annetta itkeä pihautti hieman ja tunnusti sitten avomielisesti. Hän sanoi, ettei hän koskaan elämässään ollut kirjoittanut kirjettä eikä tiennyt, miten hänen pitäisi menetellä, mutta hänen äitinsä ylimmässä piironginlaatikossa oli pinkka vanhoja rakkauskirjeitä, joita hänelle oli kirjoittanut joku, joka oli pitänyt hänestä ennen muinoin.
'Se ei ollut isä', nyyhkytti Annetta, 'se oli joku, joka luki papiksi, ja sen vuoksi hän osasi kirjoittaa niin kauniita kirjeitä, mutta äiti ei huolinut hänestä sittenkään. Äiti sanoi, että hän oleili liian paljon korkeammissa ilmapiireissä… Mutta minun mielestäni kirjeet olivat kauniita, ja niin otin ja kopioin hiukan sieltä täältä. Panin 'opettajaneiti' siihen, missä hänellä oli 'neiti Susan', ja lisäilin vähän omasta päästäni, kun arvelin sen sopivan, ja muuttelin useita sanoja. Panin "leninki" "vivahdus"-sanan asemesta. En tiennyt, mitä "vivahdus" oli, mutta luulin sen olevan jotain, jota pannaan ylle. En ymmärrä, kuinka neiti voi saada selville, ettei se kaikki ollut omaani. Neidillä on varmaankin kauhean hyvä pää'.
Sanoin Annettalle, että oli hyvin väärin kopioida toisen henkilön kirjettä ja antaa se muille omanaan. Mutta pelkään, että ainoa seikka, mistä Annetta oli pahoillaan, oli se, että hänen pikku kepposensa oli tullut ilmi.
'Mutta minähän pidän niin paljon neidistä,' nyyhkytti hän. 'Se on tosiaankin totta, vaikkakin pastori kirjoitti sen ennen minua. Pidän teistä koko sydämestäni.'
Sellaisten olosuhteitten vallitessa on hyvin vaikea lukea lakia toiselle oikein niinkuin tulisi.
Tässä on Barbara Shawn kirje. Alkuperäisen kappaleen mustepilkkuja en voi jäljentää.
'Hyvä neiti!
Neiti sanoi että meidän pitäisi kertoa kun olemme olleet Kylässä käymässä. Minä olen ollut vaan kerran kylässä käymässä. Se oli viime talvena Maria tädin luona. Maria täti on hyvin säännöllinen ja hyvin taitava Taloudessaan. Ensimmäisenä iltana kun minä olin siellä, me istuttiin ja juotiin teetä. Minä kaadoin kumoon teekannun, niin se meni rikki. Maria täti sanoi, että hänellä oli ollut tuo teekannu aina siitä saakka kun hän meni naimisiin, eikä kukaan ollut koskaan ennen lyönyt sitä rikki. Kun me nousimme pöydästä, astuin minä hänen hameelleen, niin kaikki rypyt pääsivät irti vyötäröstä takaa. Seuraavana aamuna kun minä nousin ylös löin pesukannun pesuvatia vasten niin että ne molemmat menivät rikki ja aamiaisella kaadoin teekuppini pöytäliinalle. Kun minä autoin Maria tätiä päivällisastiain pesussa, pudotin matalan lautasen, ja se särkyi viideksi palaseksi. Illalla kaaduin rappusissa ja nyrjäytin nilkkani ja sain maata vuoteessa kokonaisen viikon. Kuulin Maria tädin sanovan Joseph enolle, että se oli oikea Jumalan onni, sillä muuten olisin lyönyt rikki kaiken mitä hän omisti. Kun jalkani tuli paremmaksi, oli aika matkustaa kotiin. Minun mielestäni ei ole ollenkaan hauskaa mennä kylässä käymään. Mieluummin toki menen kouluun, varsinkin senjälkeen kun ole tullut Avonleaan.
Kunnioituksella Barbara Shaw.
Willie Whiten kirje alkoi:
'Korkeasti kunnioitettava Neiti!
Nyt kerron Neidille Hyvin Rohkeasta Tädistäni. Hän asuu Ontariossa, ja eräänä päivänä hän meni navettaan ja näki pihalla koiran. Koiralla ei ollut sielä mitään tekemistä, niin hän otti kepin ja sivalsi sitä aikamoisesti ja ajoi sen halkoliiteriin ja telkesi sen sinne. Siinä samassa tuli eräs mies ja haki messa — ei, kun menaserialeionaa, joka oli juossut tiehensä sirkkuksesta. Ja silloin huomattiin, että koira oli tämä Leiona, ja minun Hyvin Rohkea Tätini oli ajanut sen halkoliiteriin kepillä. Se oli Ihmepaikka, ettei se syönyt häntä suuhunsa, mutta hän oli hyvin rohkea. Emerson Gillis sanoi, että hän luuli sitä koiraksi, niin että hän ei ollut rohkeempi kun jos se todellakin olisi ollut koira. Mutta Emerson on Kateellinen siksi ettei hänellä itsellään ole mitään Rohkeata Tätiä, hänellä on vain enoja.
Parhaan olen säästänyt viimeiseksi. Sinä naurat minulle, kun luulen, että Paul on pikku nero, mutta olen varma siitä, että hänen kirjeensä saa sinut vakuutetuksi siitä, että hän on hyvin harvinainen lapsi. Paul asuu sangen etäällä, lähellä merenrannikkoa isoäitinsä luona, ja hänellä ei ole ketään leikkitovereita — ketään oikeita leikkitovereita. Muistathan, että pedagogikan professori sanoi meille, ettei meillä saanut olla mitään 'suosikkeja' oppilastemme joukossa, mutta minä en mahda sille mitään, että pidän Paul Irvingistä eniten kaikista oppilaistani. En luule sen tuottavan mitään vahinkoa, sillä kaikki ihmiset pitävät Paul Irvingistä, yksinpä rouva Lyndekin, joka sanoo, ettei hän koskaan olisi voinut uskoa, että pienoinen yankeevesa voisi niin vallata hänen sydämensä… Myös toiset koulun pojat pitävät hänestä. Hänessä ei ole mitään hempeätä ja tyttömäistä, vaikka hänellä on niin kehittynyt tunne-elämä. Hän on oikea pikku mies ja pitää mainiosti puoliaan, kun niiksi tulee. Äskettäin hän tappeli Saint Clair Donnellin kanssa, siksi että Saint Clair väitti, että Englannin lippu oli parempi kuin tähtilippu. He törmäsivät yhteen, mutta sopivat pian taas ja lupasivat vastaisuudessa kunnioittaa toistensa isänmaallisia tunteita. Saint Clair sanoo, että hän lyö kovimmin, mutta Paul käyttelee nyrkkejään rivakammin kuin hän…
Paulin kirje.
'Hyvä Opettajaneitini!
Sanoitte, että saisimme kirjoittaa teille joistakin merkillisistä ihmisistä, joita olemme tavanneet. Luulen, että mielenkiintoisimmat ihmiset, jotka tunnen, ovat luoto-ihmiseni, ja heistä kerron nyt teille. En ole koskaan ennen kertonut heistä kenellekään paitsi isoäidille ja isoisälle, mutta haluaisin mielelläni, että te saisitte tietää heistä, sillä te ymmärrätte niin hyvin asioita ja oloja.
On niin paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään, joten ei tuota mitään iloa kertoa heille tällaista.
Luoto-ihmiseni asuvat alhaalla rannikolla. Minulla oli tapana mennä heitä tervehtimään joka ilta ennenkuin tuli talvi. Nyt en voi mennä sinne ennenkuin tulee jälleen kevät, mutta he ovat siellä kyllä silloinkin jälellä; heidän tapaisensa ihmiset eivät koskaan muutu — sepä juuri heissä onkin hauskaa.
Nora oli heistä ensimmäinen, johon tutustuin, ja sentähden luulen pitäväni eniten hänestä. Hän asuu Andrews Lahden luona, ja hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja hän tietää kaikenlaista Vellamosta ja vetehisestä ja merihirviöistä. Teidän pitäisi kuulla, minkälaisia juttuja hän osaa kertoa. Ja sitten siellä on Merimieskaksoiset. He eivät asu missään, he purjehtivat aina, mutta usein he tulevat maihin juttuamaan minun kanssani. He ovat kaksi verratonta velikultaa, ja he ovat nähneet kaiken maailman asiat — ja vielä enemmänkin. Tahdotteko kuulla, mitä kerran tapahtui nuoremmalle Merimieskaksoiselle?
No niin, hän vellotteli vesillä ja purjehti, ja hän purjehti suoraan kuuntiehyttä pitkin. Kuuntiehyt on se valojuova, jonka täysikuu muodostaa vedenpinnalle noustessaan meren yläpuolelle, nähkääs neiti. Niin, kuten sanottu, nuorempi Merimieskaksoisista, hän purjehti kuuntiehyttä eteenpäin, kunnes hän tuli ylös kuuhun saakka, ja kuussa oli pieni kultainen ovi, ja hän avasi sen, ja sitten hän astui sisään. Kuussa hänellä oli joitakin hyvin ihmeellisiä seikkailuja, mutta kirje venyisi liian pitkäksi, jos kertoisin niistä teille.
Sitten meillä on Kultaneito luolassa. Eräänä päivänä löysin suuren luolan alhaalta rannikolta, ja menin sen sisälle, ja hetkisen kuluttua tapasin Kultaneidon. Hänellä on kullanhohtoinen tukka, joka ulottuu aina hänen jalkoihinsa asti, ja hänen pukunsa kimaltelee ja välkkyy kuin punaisin kulta. Ja kultaharppu hänellä on, ja sitä hän soittelee päivät pitkät — soiton voi kuulla milloin tahansa rannalle, kun vain tarkasti kuuntelee, mutta useimmat luulevat, että sen synnyttää vain tuuli, joka vinkuu kallioitten välissä.
Noralle en ole koskaan kertonut Kultaneidosta. Hän ehkä pahastuisi.
Hän loukkaantuu jo silloinkin, kun vain liian kauan pakisen
Merimieskaksoisten kanssa.
Tavallisesti tapaan Merimieskaksoiset aina Mustan Lokin luona. Nuorempi Merimieskaksoisista on hyvin kiltti ja ystävällinen, mutta vanhempi voi välistä olla julman kiukkuisen näköinen. Minulla on omat luuloni hänestä. Hän tahtoisi varmasti mielellään olla merirosvo, jos hän vain tohtisi. Hänessä on jotain hyvin salaperäistä. Kerran hän kirosi, mutta silloin minä sanoin, että jos hän vielä käyttää niin rumia sanoja, niin ei hänen tarvitse tulla maihin juttelemaan minun kanssani, sillä minä olen luvannut isoäidille, etten koskaan seurustelisi sellaisten kanssa, jotka kiroilevat. Silloin, tietääkös neiti, hän nolostui hyvänpäiväisesti, ja hän sanoi, että jos vain soisin hänelle anteeksi, niin purjehtisi hän minun kanssani auringonlaskuun saakka.
Ja seuraavana iltana, kun istuin Mustalla Lokilla, tuli vanhempi Merimieskaksoisista purjehtien lumotussa laivassa, ja minä astuin siihen. Laiva oli rakennettu pelkistä helmistä ja sateenkaarista, se loisti kuin vaaleanpunaisen simpukan sisäpuoli, ja purjeet olivat kuin kirkkain kuutamon hohde. Niin, ja sitten purjehdimme aina auringonlaskuun saakka. Ajatelkaas, neiti, minä olen ollut auringonlaskussa! Ja minkälaista neiti luulee siellä olevan sitten? Auringonlaskun maa on pelkkiä kukkia, kuin yksi ainoa suuri puutarha, ja pilvet ovat kukkalavoja. Me purjehdimme suureen satamaan, ja minä astuin laivasta niitylle, jossa kasvoi voikukkia, suuria kuin ruusut. Siellä viivyin hyvin kauan. Luulin olleeni siellä lähes vuoden, mutta vanhempi kaksoisista sanoo sen kestäneen vain muutamia minuutteja. Kas, asian laita on niin, että auringonlaskun maassa on aikaa paljon viljemmälti kuin meillä.
Neidin uskollinen oppilas Paul Irving.
P. S. Neiti kaiketi ymmärtää, ettei tämä kirje ole aivan totta?
Sama.