Anna ystävämme

XII.

ONNETTOMUUKSIEN PÄIVÄ.

Oikeastaan sen aloittivat edellisenä yönä useat unettomat ja levottomat tunnit, mitkä aiheutuivat "jomottavasta" hammastaudista. Kun Anna nousi vuoteelta hämyisen ja kolean talviaamun sarastaessa, tunsi hän, että elämä oli yksitoikkoista ja tyhjää ja kuivaa.

Hän kulki kouluun kaikkea muuta kuin leppeällä tuulella. Hänen poskensa oli ajettunut, ja pakotus ei ollut likimainkaan tauonnut. Koulusalissa oli kylmää ja savuista, sillä tuli ei tahtonut palaa, ja lapset istua kyyröttivät sen edessä vilusta hytisevissä ryhmissä. Anna käski heidän mennä sisään istumaan — tuimemmalla äänellä kuin mitä hän koskaan ennen oli käyttänyt. Anthony Pye mennä tassutti paikalleen teennäisen ylimielisin ilmein, kuten tavallisesti, ja Anna näki hänen kuiskaavan jotakin vierustoverilleen ja sitten katsovan häneen kiusoittavasti virnistäen.

Ei koskaan, tuntui Annasta, ollut ollut niin monta "kirkuvaa" kivikynää kuin juuri tänä aamuna, ja kun Barbara Shaw kapusi hänen pulpettinsa ääreen näyttääkseen valmiiksi suoritettua laskuaan, kompastui hän hiililaatikkoon, mistä oli mitä onnettomimmat seuraukset. Hiilipalaset vierivät kaikkiin suuntiin lattialla, kivitaulu särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, ja kun tyttö paran oli onnistunut kömpiä jaloilleen jälleen, saattoivat hänen noen mustaamat kasvonsa pojat puhkeamaan kaikuvaan nauruun.

Anna kääntyi siitä läksykunnasta, jota hän paraillaan kuulusteli.

— Tiedätkö, Barbara, sanoi hän jääkylmällä äänellä, jos et voi liikkua kompastumatta, niin on totta tosiaan parasta, että jäät istumaan. On suuri häpeä sinun ikäisellesi tytölle käyttäytyä niin kömpelösti.

Barbara raukka tepsutti takaisin paikalleen, ja esiinpyrkivät kyyneleet yhdessä noen kanssa tekivät hänen kasvonsa sekä säälittäviksi että naurettaviksi katsella. Koskaan ennen ei ollut hänen rakastettu, hyväsydäminen opettajansa puhutellut häntä niin ankarasti ja tylysti ja Barbara tuli syvästi murheelliseksi. Anna itse tunsi pienen omantunnon pistoksen, mutta se teki vain osaltaan hänen mielialansa vielä ärtyisemmäksi, ja toinen valmistava luokka muistaa vielä tänä päivänä tunnin, joka silloin oli kulumassa, sekä sen armottoman "typertymisen" laskentotunnilla, joka sitten seurasi.

Kun Anna lyhyellä ja tuimalla äänellä saneli erästä lukua, saapui
Saint Clair Donnell henki kurkussa.

— Sinä tulet puoli tuntia liian myöhään, Saint Clair, sanoi Anna ankarasti. — Kuinka ihmeessä se on voinut tapahtua?

— Hyvä neiti, minun täytyi auttaa äitiä vanukkaan sekottamisessa päivälliseksi, sillä me odotamme vieraita ja Clarice Almira on sairas, kuului Saint Clairin vastaus.

Se lausuttiin täysin kunnioittavalla äänellä, mutta kuinka olikaan, synnytti sekin suurta iloisuutta tovereissa.

— Istu paikallesi ja laske rangaistukseksi sivulla kahdeksankymmentä neljä olevat kuusi probleemaa, sanoi Anna.

Saint Clair näytti hämmästyvän tuosta äänensävystä, mutta hän meni aivan kiltisti pulpetilleen ja otti kivitaulunsa esille. Sitten hän livahutti salaa pienen paketin Joe Sloanelle toiselle puolen käytävää. Anna tavoitti hänet itse teosta ja teki jonkun verran hätiköidyn johtopäätöksen paketin sisällyksestä.

Vanha rouva Hiram Sloane oli viime aikoina alkanut leipoa ja myydä eräänlaisia "pähkinäkakkuja" eli nekkuja, tällä tavoin lisätäkseen jokseenkin niukkoja tulojaan. Nekut olivat erikoisen viekoittelevia pikkupojille, ja useiden viikkojen aikana Annalla ei ollut ollut niinkään vähän harmia niiden vuoksi. Kouluun mennessä oli poikien tapana jättää pienet säästörahansa Hiram rouvalle ja ottaa nekut mukaansa luokalle, jossa he koettivat syödä niitä ja kestitä tovereita niillä tunnin aikana.

Anna oli julistanut, että jos he vielä toivat nekkuja mukanaan kouluun, otettaisiin kielletty tavara heiltä pois. Ja tässä istui siitä huolimatta Saint Clair Donnell ja kurkotti aivan häikäilemättä tuollaista tavallista pakettia, käärittynä sini- ja valkojuovaiseen paperiin, jota Hiram rouvalla oli tapana käyttää — aivan hänen silmiensä edessä.

— Joseph, sanoi Anna tyynesti, tuo tänne tuo paketti.

Joe totteli, peloissaan ja hämillään. Hän oli lihava ja palleroinen pieni pojanveitikka, joka aina punastui ja änkytti, kun hän säikähti. Koskaan ei ole kukaan ollut rikollisemman näköinen kuin Joe parka tällä hetkellä.

— Viskaa se heti tuleen! käski Anna.

Joe oli mitä surkeimman näköinen.

— Hy… hy… hyv… hyvä n… n… neiti, alkoi hän.

— Tee kuten sanon, Joseph, ilman mitään vastaväitteitä.

— M… mutta hy… hy… hyvä neiti, s… s… se… se… on… änkytti Joe epätoivon vallassa.

— Aikooko Joseph totella vai ei? Minä vain kysyn, sanoi Anna.

Topakampaakin poikaa kuin Joe Sloanea olisi säikäyttänyt tämä ääni ja pahaenteinen tuike opettajattaren silmissä. Tämä oli uusi Anna, jota ei kukaan hänen oppilaansa ollut koskaan ennen nähnyt.

Joe loi tuskastuneen katseen Saint Clairiin, meni uunin luo, avasi suuren, neliskulmaisen luukun ja viskasi siitä sisään sini- ja valkojuovaisen paketin, ennenkuin Saint Clair, joka oli hyökännyt ylös, ennätti lausua sanaakaan. Sitten hän siirtyi syrjään — juuri viime hetkessä.

Muutaman silmänräpäyksen ajan eivät Avonlean koulun kauhistuneet oppilaat tienneet, oliko tapahtunut maanjäristys tai tulivuorenpurkaus. Viattoman näköinen paketti, jonka Anna liian ajattelemattomasti oli otaksunut sisältävän Hiram rouvan nekkuja, sisälsi sen sijaan valikoiman raketteja, räjähtimiä ja tulipyöriä. Herra Warren Sloane oli tuottanut niitä kaupungista edellisenä päivänä Saint Clair Donnellin isän mukana ja hänen tarkoituksensa oli juhlia syntymäpäiväänsä ilotulituksella. Raketit paloivat nyt hieman ennen aikojaan paukkuen ja rätisten, ja tulipyörät, jotka lensivät ulos avoimesta luukusta, surisivat sähisten ja säihkyen ympäri huonetta.

Anna vaipui tuolilleen, kauhusta kalpeana, ja kaikki tytöt pakenivat kirkuen pulpeteilleen. Joe Sloane seisoi kuin naulittuna lattialla keskellä yleistä sekasortoa, ja Saint Clair, joka oli paennut eteiseen, nauroi niin että hän oli aivan kaksinkerroin. Prillie Rogerson sai pyörtymiskohtauksen, ja Annetta Bell alkoi ulvoa ja ulista ikäänkuin hän olisi kadottanut koko vähäisen ymmärryksensä.

Tätä tuntui kestävän hyvän aikaa, vaikka itse asiassa oli kulunut vain pari minuuttia siihen kun viimeinen tulipyörä tummui ja asettui lepoon… Anna sai pian takaisin mielenmalttinsa ja juoksi avaamaan ovia ja ikkunoita ja laskemaan ulos kaiken pahanhajuisen savun, joka täytti huoneen. Senjälkeen hän auttoi tyttöjä kantamaan tajuttoman Prillien eteiseen, jossa Barbara, haluten innokkaasti osoittautua hyödylliseksi, kaatoi sangollisen puoliksi jäätynyttä vettä Prillien kasvoille ja hartioille, ennenkuin kukaan ehti estää sitä.

Kului runsas tunti ennenkuin rauha palasi — ja kuitenkin tunsivat kaikki, ettei räjähdyskään ollut selvittänyt opettajattaren henkistä ilmakehää. Ei kukaan muu paitsi Anthony Pye tohtinut kuiskata sanaakaan. Ned Clayn kivikynä sattui "kiljumaan", kun hän laski pitkää lukua, hän kohtasi Annan katseen ja toivoi, että lattia avautuisi ja nielisi hänet. Se läksykunta, jolla oli maantiedettä, hoputettiin melkein koko maanosan läpi sellaista vauhtia, että he menivät aivan päästä pyörälle. Läksykunta, jolla oli lauseoppia, kuuli subjektien ja objektien, adverbiaalien ja attribuuttien vilisevän korvissaan kuin pahimmat tennispallot. Ja Chester Sloane, joka oli kirjoittanut "Islanti" sanan kahdella i:llä, sai sellaisen ojennuksen, että hän tunsi oikein lamautuneensa.

Anna tiesi, että hän oli tehnyt itsensä naurettavaksi ja että jutulle naurettaisiin kymmenkunnan teepöydän ääressä samana iltana, mutta tietoisuus siitä kiukustutti häntä vain vielä enemmän. Rauhallisemmassa mielentilassa hän olisi voinut nauraa koko touhulle — joskin ehkä hieman väkinäisesti — mutta nyt se oli mahdotonta. Hän ei sen vuoksi ollut tietävinäänkään ja säilytti kylmän halveksivan ilmeensä.

Kun Anna päivällisen jälkeen tuli kouluun takaisin, istuivat kaikki lapset tapansa mukaan paikoillaan, ja jokaisen kasvot olivat hartaasti kumartuneina kirjan yli, paitsi Anthony Pyen. Hän katsoi suoraan kirjansa yli Annaan, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat uteliaisuudesta ja ilkeydestä. Anna veti opettajapöydän laatikon auki ottaakseen sieltä liitupalasen, kun aivan hänen kätensä alta sangen pirteä pikku rotta hypähti ylös laatikosta, loikkasi pöydän kannen yli ja hyppäsi alas lattialle.

Anna kirkaisi ja peräytyi taaksepäin ikäänkuin se olisi ollut käärme, ja Anthony Pye nauroi ääneen.

Sitten syntyi hiljaisuus — hyvin painostava ja epämiellyttävä hiljaisuus. Annelta Bell punnitsi mielessään, puhjetako suonenvedontapaiseen itkuun vaiko ei, varsinkin kun hän ei oikein tiennyt, minne rotta oli pujahtanut. Mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Ei varmaankaan ollut mitään järkeä siinä, että hän puhkeisi sydäntä vihloviin voivotteluihin ja nyyhkytyksiin henkilön edessä, jolla oli niin kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät kuin Annalla juuri tällä hetkellä.

— Kuka pisti rotan minun laatikkooni? sanoi hän.

Hänen äänensä oli hyvin matala, mutta se saattoi väristyksen kulkemaan pitkin Paul Irvingin selkäpiitä. Joe Sloane kohtasi hänen katseensa, tunsi itsensä rikolliseksi kiireestä kantapäähän ja sopersi innokkaasti:

— E… e… ei, n… n… neiti, e… e… en minä!

Anna ei kiinnittänyt mitään huomiota onnettomaan Josephiin. Hän katsoi Anthony Pyehin, ja Anthony Pye katsoi takaisin häneen, röyhkeästi ja osoittamatta nolostumisen jälkeäkään.

— Anthony, sinäkö sen teit?

— Niin, kyllä se on niin, vastasi Anthony uhmaillen.

Anna otti karttakepin opettajanpöydältä. Se oli pitkä ja raskas karttakeppi jotain kovaa puulajia.

— Tule tänne, Anthony.

Tämä ei ollut likimainkaan ankarin rangaistus, minkä Anthony Pye oli saanut kärsiä. Anna, yksinpä syvästi loukkaantunut ja kiihtynytkin Anna, mikä hän oli tällä hetkellä, ei olisi koskaan voinut julmalla tavalla rangaista lasta. Mutta karttakeppi sattui tuntuvalla tavalla, ja lopulta itse Anthonynkin uhmaileva mieli murtui: hän vääntelehti, kasvot vääristyneinä, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Anna tunsi äkkiä omantunnonvaivoja, laski karttakepin kädestään ja käski Anthonyn menemään paikalleen. Itse hän istuutui häpeissään ja katuvaisena ja katkerasti nöyryytettynä. Hänen tulinen kiukkunsa oli lauhtunut, ja hän olisi antanut paljon jos hän olisi saanut etsiä kevennystä kyynelistä. Niin olivat menneet menojaan kaikki ne kauniit aikomukset, joita hän aina oli toitottanut — hän oli todenteolla lyönyt oppilastaan!… Kuinka voitonriemuinen Jane olisikaan! Ja kuinka vahingoniloisesti herra Harrison virnistäisikään! Ja vielä pahempi, katkerin ajatus kaikista — hän oli kadottanut viimeisen toivonsa voittaa puolelleen Anthony Pye. Nyt ei hän luonnollisestikaan koskaan enää tulisi pitämään hänestä.

Jättiläisponnistuksin Anna pidätti kyyneleensä, kunnes hän tuli kotiin illalla. Silloin hän sulkeutui idänpuoliseen vinttikamariin ja itki kaikki omantunnonvaivansa ja pettyneet toiveensa päänaluseensa — itki niin kauan, että Marilla tuli levottomaksi, naputti ovelle, pakotti laskemaan itsensä sisään ja vaati saada tietää, mikä häntä vaivasi.

— Ah, se minua vaivaa, että minulla on niin paljon kaduttavaa, nyyhkytti Anna. — Mikä onnettomuuden päivä onkaan ollut tänään, Marilla. Olen niin häpeissäni itseni vuoksi. Kadotin kaiken itsehillintäkykyni ja sivalsin Anthony Pyetä karttakepillä.

— No, sepä nyt oli kerrassaan hauskaa kuulla, sanoi Marilla päättävällä äänellä. — Se sinun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.

— Ah ei — ei toki, Marilla. Ja minä en voi käsittää, kuinka koskaan enää voin katsoa lapsia silmiin… Tunnen, että olen nöyryyttänyt itseäni maan tomuun saakka. Et aavista, miten häijy ja ilkeä ja hirveä minä olin… En voi unohtaa Paul Irvingin silmien ilmettä — hän näytti niin hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Ah, Marilla, olen nähnyt niin paljon vaivaa ollakseni kärsivällinen ja voittaakseni Anthonyn sydämen — ja nyt tämä kaikki ei ole ollut kerrassaan miksikään hyödyksi.

Marilla siveli työn kangistamalla ja kovettamalla kädellään niin ihmeellisen pehmeästi tytön kiiltävää, nyt pörröistä tukkaa. Kun Annan nyyhkytykset jonkun verran olivat asettuneet, sanoi hän hyvin lempeällä äänellä:

— Sinä panet kaikki asiat ja tapahtumat aivan liiaksi pahaksesi,
Anna. Kaikki me teemme erehdyksiä — mutta ne joutuvat unohduksiin.
Ja onnettomuuden päiviä sattuu jokaiselle ihmiselle… Mitä tulee
Anthony Pyehin, niin mitäpä sinun tarvitsee välittää siitä, ettei hän
pidä sinusta? Saat asettua sen yläpuolelle. Hänhän onkin muuten ainoa.

— En voi sille mitään. Tahdon, että kaikki pitävät minusta, ja olen niin loukkaantunut ja pahoillani, ellei joku tee sitä. Ja nyt tulee Anthony vihaamaan minua kuin ruttoa. Ah, kuinka idioottimaisesti käyttäydyin tänään, Marilla. Nyt kerron sinulle koko jutun.

Marilla kuunteli koko kertomusta ja jos hänen suunsa nytkähteli eräissä kohdissa, niin jäi se Annalta huomaamatta. Kun ei ollut enää mitään kerrottavaa, sanoi hän hilpeästi:

— Älä huolehdi, kultaseni! Nyt on tämä päivä lopussa, ja huomenna tulee uusi — ilman mitään erehdyksiä, kuten sinulla itselläsi oli tapana sanoa ennen muinoin. Tule nyt alas syömään illallistasi! Saatpa nähdä, että hyvä kupillinen teetä ja nuo luumuhillolla täytetyt murokakut, jotka tein päivällä, virkistävät sinua.

— Luumuhillolla täytetyt murokakut eivät paranna sairasta mieltä, sanoi Anna synkästi.

Mutta Marillan mielestä oli kuitenkin hyvä merkki, että hän oli siinä määrin toipunut, että voi käyttää kirjailijan sanoja.

Rattoisa illallispöytä, kaksoisten iloiset kasvot ja Marillan voittamattomat luumuleivokset — joista Davy pisti poskeensa neljä — virkistivät joka tapauksessa häntä huomattavasti. Hän nukkui sinä yönä hyvin ja heräsi aamulla havaiten, että sekä hänessä että maailmassa oli tapahtunut muutos. Oli satanut lunta verkalleen ja taukoamatta kaikkina vuorokauden pimeinä tunteina, ja ihana valkeus, joka kimalteli viileässä auringonpaisteessa, oli armelias vaippa, joka peitti kaikki menneisyyden erehdykset ja nöyryytykset.

    "Nousevan päivän kultainen kutsu on näin:
    Alkaos jälleen uljain mielin, pystyssä päin!"

lauloi Anna pukeutuessaan.

Lumen vuoksi hänen täytyi mennä kouluun suurta valtatietä myöten, ja hänen mielestään hänellä oli suunnattoman huono onni, kun Anthony Pyen piti tulla taapertaa tietä pitkin juuri kun hän ennätti alas Vihervaaran oikotieltä. Hän tunsi olevansa niin pahoilla mielin, kuin jos osat olisivat vaihtuneet — mutta hänen sanomattomaksi hämmästyksekseen Anthony ei ainoastaan nostanut lakkiaan — mitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt — vaan sanoi aivan luontevasti:

— Tie on tänään vähän vaivaisessa kunnossa, eikö totta? Saanko kantaa neidin kirjoja?

Anna luovutti kirjansa ja tuumi itsekseen, oliko hän oikein hereillä… Anthony kulki edelleen äänettömyyden vallitessa kouluun, mutta kun Anna otti takaisin kirjansa, hymyili hän pojalle — ei tuota hieman jäykkää opettajatarhymyä, jota hän ei koskaan ollut katsonut voivansa kieltää edes häneltä, vaan täysin luonnollista ja oikein sydämellistä hymyä. Anthony hymyili — ei, jos totuus on sanottava julki, Anthony irvisti takaisin. Irvistyksenhän ei tavallisesti katsota ilmaisevan erikoisen suurta kunnioitusta, mutta Annalle tuli yhtäkkiä sellainen tunne, että vaikkakaan hän ei olisi voittanut Anthonyn sympatiaa, oli hän kuitenkin tavalla tai toisella saavuttanut hänen kunnioituksensa.

Rouva Rakel Lynde pistäytyi talossa seuraavana lauantaina ja vahvisti tämän luulon.

— Voitko ajatella, Anna, että olet nyt saanut ystävän Anthony Pyestä. Hän sanoo, että sinä "sivalsit häntä yhtä navakasti kuin jos olisit ollut mies."

— En olisi luullut, että voittaisin hänen ystävyytensä antamalla hänelle selkään, sanoi Anna hieman surumielisesti, tietäen hyvin, että se aatteellinen pohja, jolle hän oli rakentanut, oli järkkynyt. — Koko juttu tuntuu minusta niin käsittämättömän nurinkuriselta… Ja olen varma siitä, että se sääntö, jota olen noudattanut, pitäen ystävällisyyttä lähtökohtanani, ei voi olla väärin.

— Ei, mutta ne, joitten nimi on Pye, ovat poikkeuksena jokaisesta tunnetusta säännöstä. Niin on asia, päätti Rakel rouva suurella varmuudella.

Herra Harrison sanoi: — Tiesinhän, että ennemmin tai myöhemmin näin kävisi! — kun hän sai kuulla jutun, ja Jane ei pitänyt itseään liian hyvänä ollakseen kelpo lailla pisteliäs vanhalle Anna ystävälleen.

XIII.

KÄVELYLLÄ METSÄSSÄ.

Matkalla Mäntymäelle Anna tapasi Dianan, joka oli menossa Vihervaaralle. He tapasivat juuri siinä missä sammalpeittoisista vanhoista pölkyistä muodostettu silta vie puron yli Kummitusmetsän alapuolella, ja he istuutuivat Metsänymfin lähteen reunalle, jossa hennot sanajalat kehittivät auki poimuisia lehtiään ikäänkuin pienet viheriät keijukaiset, jotka heräsivät pienestä uinahduksesta.

— Olin juuri matkalla sinun luoksesi pyytääkseni sinua auttamaan syntymäpäiväni vietossa sunnuntaina, virkkoi Anna.

— Syntymäpäiväsi? Sinun syntymäpäiväsihän oli maaliskuussa!

— Niin, sitä en voi auttaa, nauroi Anna. — Jos vanhempani olisivat neuvotelleet minun kanssani, olisi asia järjestetty aivan toisella tavoin. Olisin luonnollisestikin halunnut syntyä keväällä, mutta vasta myöhemmin kielojen ja orvokkien seurassa. Sentähden tahdon kaikesta huolimatta viettää syntymäpäivääni nyt, kun metsä on viheriä. — Priscilla tulee kotiin lauantaina, ja myöskin Jane tulee olemaan kotona. Menemme kaikki neljä metsään ja vietämme ihanan päivän tutustuaksemme kevääseen. Emme likimainkaan tunne vielä metsää oikein, arvelen minä… On niin monta yksinäistä ja kätkettyä paikkaa, jotka tahdon tutkia. Minulla on se tunne, että on kymmenittäin kauniita metsänaukeamia ja viidakkoja, joihin kyllä olemme voineet katsahtaa, mutta joita emme koskaan ole oikein tarkoin tutkineet. Seurustelemme auringonpaisteen ja tuulenhenkäysten kanssa koko päivän ja viemme kevään kotiin sydämissämme.

— Se kuulostaa kauhean hauskalta, sanoi Diana, jonka mielikuvituksella ei koskaan ollut sellaista rohkeata lennokkuutta kuin Annan. — Mutta etkö luule, että muutamissa paikoissa on kelpo lailla kosteata maassa?

— Silloin otamme kalossit, sanoi Anna, ja sillä oli se vaikeus syrjäytetty. — Ja minä aioin pyytää sinua tulemaan minun luokseni varhain lauantaiaamuna auttamaan minua eväslaukun kuntoon panemisessa. Saan mukaani niin oivallisia herkkuja, sen saat uskoa — sellaisia, jotka juuri sopivat kevääseen — hyytelöllä täytettyjä mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja nuorisonleivoksia… Vähän voileipiä meidän kai myöskin on otettava mukaan, vaikka ne ovatkin sangen proosallisia… Mutta voihan ainakin panna niiden päälle jotain hyvää.

Lauantai vaikeni ja osoittautui ihanteelliseksi retkeily-päiväksi — aurinkoinen päivä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen ja kisaileva tuulenhenki leyhki yli ketojen ja hedelmäpuutarhojen. Jokaista aurinkoista rinnettä ja niittymaata peitti vielä hento vihannuus, josta kukkaset loistivat kuin tähdet.

Herra Harrison, joka äesti peltoa talonsa vieressä ja tunsi hieman kevään lumovoimaa hänkin tasaisessa eikä lainkaan kuohuvassa veressään, näki neljän koreja kantavan tytön tulla sipsuttavan sen pellonkulmauksen poikki, joka oli tuuhean koivu- ja kuusihaan vieressä. Heidän heleät äänensä ja naurunsa kaikuivat hänen korviinsa.

— On niin helppo olla onnellinen tämän kaltaisena päivänä, sanoi Anna filosofoiden hänelle ominaiseen tapaan. — Koettakaamme tehdä tästä oikein ihana päivä, tytöt, päivä, johon aina voimme katsoa taaksepäin ihastuksen tuntein. Etsikäämme kauneutta ja sulkekaamme silmämme kaikelta muulta. "Huolet ja harmit, väistykäätte!" Jane, sinä ajattelet juuri nyt jotain, joka meni hullusti koulussa tänään.

— Kuinka voit sen tietää? huudahti Jane hämmästyneenä.

— Ymmärrän kaiketi hiukan ilmeitä… Juuri tuota samaa olen usein huomannut omissa kasvoissani. Mutta karkoita se pois, niin olet kiltti! Se kestää kyllä maanantaihin saakka — ja ellei kestä, niin sitä parempi! Oi tytöt, tytöt, katsokaa tuota mätästä, jota peittää orvokkien runsaus! Se on jotakin muistojen taulukokoelmaan! Kun tulen kahdeksankymmenvuotiaaksi — jos koskaan pääsen niin pitkälle — suljen silmäni ja näen orvokit edessäni aivan samanlaisina kuin näen ne nyt. Tämä on ensimmäinen kaunis lahja, jonka päivämme on meille lahjoittanut.

— Jos suudelman voisi nähdä, luulisin sen olevan orvokin näköisen, sanoi Priscilla.

Anna punastui hiusmartoa myöten.

— Teit oikein lausuessasi julki tuon ajatuksen, Priscilla, sensijaan että olisit vain ajatellut sen ja pitänyt sen itselläsi! Tämä maailma olisi melkoista mielenkiintoisempi paikka — vaikka se tietenkin on kelpo lailla huvittava muutenkin — jos ihmiset aina toisivat ilmi sisimmät ajatuksensa.

— Ajan pitkään se ei kylläkään olisi kaikille eduksi, pelkään minä, sanoi Jane sangen järkevästi.

— Se voi kyllä olla totta, mutta silloin he saisivat syyttää itseään, jos he ajattelisivat tuhmia ja rumia asioita. Me voimme joka tapauksessa lausua ilmi ajatuksemme tänään, sillä meillä tulee olemaan pelkkiä kauniita ajatuksia. Jokainen saa sanoa juuri sitä, mikä hänen mieleensä juolahtaa.

Se on keskustelua. Kas, tuossa on pieni polku, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Katsokaamme, mihin se menee.

Polku kiemurteli monissa polvekkeissa, se oli niin kapea, että tyttöjen piti kulkea "kuin köyhän talon porsaat", ja silloinkin männynoksat viuhtoivat heitä kasvoihin. Mäntyjen juurilla oli sametinpehmeitä sammalmättäitä, ja kauempana, jossa puut olivat matalampia ja harvempia, peitti maata rehevän vihannuuden runsaus.

— Mikä paljous elefantinkorvia! huusi Diana. — Minä poimin kokonaisen vihon, ne ovat niin kauniita.

— Kuinka ovat noin herttaiset ja höyhenkeveät lehdet koskaan voineet saada noin hirveän nimen? ihmetteli Priscilla.

— Lienee käynyt niin, että se henkilö, joka ensin keksi nimen, oli joko kokonaan vailla mielikuvitusta tai myöskin omasi aivan liiaksi sitä, sanoi Anna. — Oi, tytöt, katsokaa tätä!

"Tämä" oli aivan pienoinen metsälampi keskellä niittyä, ja siihen päättyi polku. Myöhemmin kesällä se luultavasti olisi kuivunut ja sen uomaa olisivat peittäneet korkeina keinuvat saraheinät ja sanajalat, mutta nyt se lepäsi siinä kuin kiiltävä kuvastin, pyöreänä kuin teevati ja kirkkaana kuin kristalli. Solakoitten, nuorien koivujen kehystämänä se seisoi, ja sinipunervat kurjenmiekat kukkivat vedenreunamilla.

— Kuinka sievä! sanoi Jane.

— Tanssikaamme sen ympärillä kuin metsänneidot, huusi Anna, laski maahan korinsa ja ojensi kätensä.

Mutta tanssista ei tullutkaan mitään, sillä maa upotti, ja Jane pudotti kalossinsa.

— Ei voi olla metsänneito, jos on laahustettava kalossit jalassa, selitti hän.

— Meidän täytyy keksiä joku nimi tälle paikalle, ennenkuin lähdemme täältä, virkkoi Anna. — Jokainen ehdottaa yhden nimen, ja sitten vedämme arpaa. Diana!

— Koivulampi, ehdotti Diana heti.

— Kristallijärvi, arveli Jane.

Anna, joka seisoi heidän takanaan, rukoili katseellaan Priscillaa esittämään hyväksyttävämpiä ehdotuksia, ja Priscilla vastasi tähän luottamukseen ehdottamalla nimeä "Välkkyvesi". Anna äänesti "Keijukaisten kuvastinta".

Nimet kirjoitettiin tuohikaistaleille lyijykynällä, jonka opettajaneiti Jane veti esiin taskustaan, ja tuohikaistaleet pantiin Annan hattuun. Sitten Priscilla sulki silmänsä ja "veti". "Kristallijärvi" — luki Jane ääneen voitonriemuisella äänellä. Kristallijärvi se saikin olla, ja jos Anna arvelikin, että sattuma oli tehnyt pahan kepposen pienelle arpalipulle, niin piti hän tämän ajatuksen omanaan.

Tytöt raivasivat edelleen tiensä tiheitten pensaikkojen läpi ja tulivat herra Silas Sloanen nyt vielä sangen hentokasvuiselle apilanurmikolle. Sen toiselta puolen he löysivät uuden polun, joka kiemurteli ylös metsään, ja he päättivät "tutkia" senkin. Ensiksi, laidunmaan läheisyydessä, tuli luonnollinen holvikatos, jonka muodostivat kukkivien metsäkirsikkapuiden lehdet. Tytöt ripustivat hattunsa käsivarsilleen ja seppelöivät hiuksensa kermanvalkoisilla, höyhenkeveillä kukilla. Sitten polku teki äkillisen mutkan ja sukelsihe sankkaan ja tummaan havumetsään. He kulkivat nyt hämärässä, joka oli niin pimeä, ettei se laskenut lävitseen ainoatakaan auringonsädettä eikä pilkahdustakaan sinisestä taivaasta.

— Täällä asuvat ilkeät haltiat, mustat keijukaiset, kuiskasi Anna. — Ne ovat häijyjä ja pahansuopia, mutta ne eivät voi vahingoittaa meitä, sillä niillä ei ole lupa tehdä mitään pahaa keväällä. Tuolta tirkisti yksi meihin tuon vanhan ryhmyisen petäjän oksansakaralta, ja ettekö nähneet kokonaista laumaa heitä tuolla suurella täplikkäällä sienellä, jonka sivu juuri menimme? Hyvät haltiat ovat aina auringonpaisteisilla paikoilla.

— Ah, kunpa sentään olisi keijukaisia ja haltiattaria! sanoi Jane. — Eikö olisikin hauskaa saada toivoa kolme toivomusta — niin, vaikkapa vain yksi ainokainenkin? Mitä te toivoisitte, tytöt, jos tietäisitte, että tuo toivomus toteutuisi? Minä toivoisin, että olisin rikas ja kaunis ja sukkela.

— Minä toivoisin, että olisin pitkä ja solakka, sanoi Diana.

— Minä toivoisin olevani kuuluisa, sanoi Priscilla.

Anna ajatteli tukkaansa, mutta karkoitti sitten tämän ajatuksen mitättömänä ja arvottomana.

— Minä toivoisin, että olisi aina kevät — kaikkien sydämissä, ja koko elämässämme, virkkoi hän.

— Oh, sanoi Priscilla, tuohan olisi samaa kuin toivoa, että maailma olisi taivaan kaltainen.

— Vain osa taivaasta. Muissa osissa olisi kyllä kesä ja syksy — niin, ja vieläpä hieman talveakin. Luulen, että haluan kyllä kimaltelevia lumikenttiä ja valkeata huurretta välistä taivaassa… Etkö sinäkin, Jane?

— Minä — minä en oikein tiedä… sanoi Jane hieman vaivaantuneena.

Jane oli kiltti tyttö, valtiokirkon jäsen, joka omantunnontarkasti koetti elää opetustensa mukaisesti ja uskoi kaikkeen, mitä hänelle oli opetettu. Mutta taivasta hän ei kuitenkaan ajatellut enempää kuin suorastaan pakko vaati.

— Minnie May kysyi minulta taannoin, kävisimmekö taivaassa joka päivä parhaisiin pukuihimme puettuina, nauroi Diana.

— Ja sinä sanoit kai, että kävisimme?

— Oh, varjelkoon — en! Sanoin hänelle, että siellä emme lainkaan ajattelisi vaatteitamme.

— Kyllä, minä luulen sentään että ajattelemme — pikku hiukkasen, sanoi Anna vakavasti. — Me ennätämme siihen kyllä koko iankaikkisuuden aikana ilman että meidän sen vuoksi on pakko laiminlyödä tärkeämpiä asioita. Luulen, että me kaikki tulemme olemaan hyvin kauniissa puvuissa — tai asuissa olisi kai sopivin sana. Kaikkein ensiksi käyttäisin vaaleanpunaista muutamia vuosisatoja — niin pitkän ajan tarvitsisin kyllästyäkseni siihen, siitä olen varma. Olen niin suunnattomasti ihastunut vaaleanpunaiseen, mutta en voi koskaan käyttää sitä tässä maailmassa. Teillä muilla voi olla laahustavia valkeita, mutta minulla tulee olemaan laahustavia vaaleanpunaisia pukuja.

Polku vei kuusien ohi aurinkoiseen pikku aukeamaan, jossa kapea pölkkysilta vei puron yli. Sitten näkyi hurmaava päivänpaisteinen pyökkimetsä, jossa ilma oli kuin läpikuultavaa kultaista viiniä, lehvät tuoreita ja vihreitä ja sammaleinen maa värähtelevistä päivänpaistetäplistä kokoonpantua mosaiikkia. Sitten seurasi vielä useita metsäkirsikkapuita ja pieni laakso, täynnä huojuvia notkeita kuusia, ja senjälkeen harju, niin jyrkkä, että tytöt hengästyivät kiivetessään sitä ylös. Mutta kun he tulivat huipulle ja näkivät vapaat lakeudet ympärillään, odotti heitä kaikista kaunein yllätys.

Heidän alapuolellaan levisivät pellot ja niittymaat, jotka kuuluivat Carmodyn ylätien varrella oleviin maataloihin. Aivan heidän edessään, koivujen ja mäntyjen kehystämänä, mutta avautuneena etelää kohti, oli pieni aidattu alue ja siinä puutarha — tai entinen puutarha. Luhistumaisillaan oleva kiviaitaus, jota yltyleensä peittivät sammalet ja ruoho, ympäröi sitä. Pitkin itäistä sivua kohosi rivi istutettuja kirsikkapuita, jotka yltä päältä olivat lumivalkeitten kukkien peitossa. Vielä voi erottaa jälkiä vanhoista hiekkakäytävistä ja kaksinkertaisesta ruusurivistä keskellä puutarhaa, mutta muuten koko maa oli ikäänkuin suuri matto valkeita ja keltaisia narsisseja, jotka ylenpalttisessa runsaudessaan keinuivat hoikissa varsissaan mehevän nurmikon yläpuolella.

— Oi, kuinka suunnattoman kaunista! huudahti kolme tyttöä.

Anna vain seisoi ja katsoi paljon puhuvan äänettömyyden vallitessa.

— Kuinka ihmeessä voi olla mahdollista, että täällä kaukana on ollut puutarha? sanoi Priscilla hämmästyneenä.

— Se on varmaan Hester Grayn puutarha, sanoi Diana. — Olen kuullut äidin kertovan siitä, mutta en ole koskaan nähnyt sitä, enkä olisi uskonut, että se vielä oli olemassa. Oletko kuullut tuon tarinan, Anna?

— En, mutta nimi tuntuu minusta tutulta.

— Niin, olet kai nähnyt sen kirkkomaalla. Hän on haudattuna tuohon kauniiseen kulmaukseen poppelien alle. Muistathan tuon pienen kiven, johon on hakattu pari avonaista porttia ja sanat: "Pyhitetty kaksikymmentäkaksi-vuotiaan Hester Grayn muistolle". Jordan Gray on haudattuna aivan viereen, mutta hänellä ei ole mitään kiveä. Ajatella, ettei Marilla koskaan ole kertonut sinulle tästä, Anna! Luonnollisestikin — siitä on kulunut kolmekymmentä vuotta, ja kaikki ovat unohtaneet…

— Jos on olemassa tarina, täytyy meidän kuulla se, sanoi Anna. — Istuutukaamme tänne narsissien keskeen, ja Diana kertoo. Oh, tytöt, niitähän kasvaa sadoittain — ne ovat levinneet sekä ruoho valleille että muinaisille kukkapengermille… Näyttää siltä kuin olisi puutarha peitetty matolla, joka on kudottu päivänpaisteesta ja kuutamosta sekaisin! Tämä oli totta tosiaankin löytö! Ajatella, että olen asunut tällä seudulla kuusi vuotta, enkä koskaan ole aavistanutkaan tätä! Ala nyt, Diana!

— Kauan sitten, alkoi Diana, omisti tämän maatilan vanha herra David Gray. Mutta hän ei asunut täällä — hän asui siellä missä Silas Sloane asuu nyt. Hänellä oli yksi ainoa poika, Jordan, ja hän matkusti eräänä talvena Bostoniin hakemaan työtä, ja siellä ollessaan hän rakastui tyttöön, jonka nimi oli Hester Murray. Hän oli apulaisena eräässä kauppapuodissa, mutta hän ei viihtynyt toimessaan. Hän oli syntynyt maalla, ja sinne hän ikävöi aina takaisin.

Kun Jordan kosi häntä, sanoi tyttö, että hän mielellään tahtoisi tulla hänen omakseen, jos Jordan veisi hänet kauas johonkin hiljaiseen paikkaan, jossa hän näkisi vain niittyjä ja metsää. Ja silloin Jordan toi hänet Avonleaan. Ja totta on, että Hester oli hyvin hento eikä juuri kyennyt hoitamaan taloaan, mutta äiti sanoo, että hän oli hyvin herttainen ja suloinen, ja Jordan ihan jumaloi maata, jolla hän asteli. Niin, sitten herra Gray antoi Jordanille tämän maatilan, ja hän rakensi sinne soman pikku talon, ja siinä Jordan ja Hester asuivat neljä vuotta. Hän pysyi melkein aina kotona, ja tuskin kukaan kävi häntä tervehtimässä paitsi äiti ja rouva Lynde. Jordan pani kuntoon tämän puutarhan hänelle, ja siihen hän oli kerrassaan ihastunut, ja siellä hän oleskeli miltei alituisesti. Taloutta hän ei paljon ymmärtänyt, mutta hän osasi erinomaisesti käsitellä kukkia.

Sitten hän sairastui. Äiti sanoo, että hänellä varmaankin oli keuhkotauti jo ennen tänne tuloansa. Hän ei koskaan paneutunut vuoteeseen, mutta hän kuihtui kuihtumistaan. Jordan ei tahtonut ottaa ketään häntä hoitamaan. Kaiken sellaisen hän toimitti itse, ja äiti on sanonut, että hän oli niin hellä ja varovainen kuin nainen. Joka ilta hän kääri hänet suureen huiviin ja kantoi hänet ulos puutarhaan, ja siellä hän makasi penkillä, tyynyjä pään alla, ja sanoi, että hänellä oli niin hyvä… Ihmiset sanovat, että hänellä oli tapana antaa Jordanin polvistua viereensä joka aamu ja ilta ja rukoilla yhdessä hänen kanssaan, että hän, kun hänen hetkensä oli tullut, saisi kuolla ulkona puutarhassa. Ja hänen rukouksensa tuli kuulluksi. Eräänä päivänä Jordan kantoi hänet ulos penkille ja poimi sitten kaikki ruusut, jotka olivat puhjenneet yön aikana, ja laski ne hänen ylleen. Ja silloin Hester hymyili hänelle — ja painoi silmänsä kiinni. Ja niin, lopetti Diana, ei häntä ollut enää.

— Ah, kuinka herttainen tarina, huokasi Anna ja kuivasi kyyneleensä.

— Mitä tuli Jordanista? kysyi Priscilla.

— Hän myi talon, kun Hester oli kuollut, ja meni takaisin Bostoniin. Herra Jabez Sloane osti paikan ja muutti pikku talon maantien viereen. Jordan kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänet vietiin kotiin ja haudattiin Hesterin rinnalle.

— En voi käsittää, kuinka hän voi tahtoa asua täällä, niin kaukana kaikesta, sanoi Jane.

— Oh, voin sen aivan hyvin ymmärtää, sanoi Anna miettiväisenä. — Itse puolestani en juuri haluaisi asettua tänne koko elämäkseni, sillä vaikka rakastankin niittyjä ja metsää, niin seurustelen myöskin hyvin mielelläni ihmisten kanssa. Mutta minä voin täydellisesti asettua Hesterin kannalle. Hän oli lopen väsynyt suuren kaupungin hälinään ja kaikkiin ihmisjoukkoihin, jotka tulivat ja menivät eivätkä koskaan välittäneet hänestä. Hän ikävöi vain päästä erilleen kaikesta siitä ja päästä johonkin hiljaiseen, viheriään ja ystävälliseen paikkaan, jossa hän voisi levätä. Ja hän löysi juuri sitä, mitä hän kaipasi — ja se on sellaista, mikä varmaankin tapahtuu hyvin harvoille ihmisille… Hänellä oli neljä ihanaa vuotta ennen kuolemaansa — neljä täydellisen onnen vuotta, niin että kyllä hän on enemmän kadehdittava kuin säälittävä… Ja sitten — saada sulkea silmänsä ja nukahtaa pois ruusujen keskellä, luonaan se, josta pitää eniten maailmassa, katsellen niin hellästi — oi, minun mielestäni se oli niin kaunista!

— Hän istutti nuo kirsikkapuut tuolla kaukana, sanoi Diana. — Hän sanoi äidille, ettei hän eläisi niin kauaa, että hän ehtisi syödä niiden hedelmiä, mutta hän halusi mielellään kuvitella, että jokin, jonka hän oli istuttanut, eläisi ja puolestaan kaunistaisi maailmaa, sitten kun hän itse oli kuollut.

— Olen niin iloinen siitä että satuimme kulkemaan tähän suuntaan, sanoi Anna loistavin silmin. — Mehän vietämme tänään minun omaa valitsemaani syntymäpäivää, ja tämä puutarha ja sen tarina on paras syntymäpäivälahja, jonka olisin voinut saada. Onko äitisi koskaan sanonut sinulle, minkä näköinen Hester Gray oli, Diana?

— Ei — ainoastaan, että hän oli sievä.

— Sepä oli hauskaa — sillä silloin voin itse mielessäni luoda kuvan siitä, miltä hän näytti, tarvitsematta ottaa mukaan mitään tunnettuja tosiasioita. Luulen, että hän oli hyvin notkea ja hento, ja että hänellä oli pehmeä, lainehtiva tumma tukka ja suuret, lempeät, arat, ruskeat silmät ja hieman surumieliset, kalpeat kasvot.

Jäljellä olevan osan iltapäivää tytöt viettivät harhaillen Hesterin puutarhan ympärillä olevassa metsässä ja kedoilla, ja monta hupaista pikku soppea ja käytäväpolkua he löysivät. Kun heille tuli nälkä, niin he avasivat eväskorinsa ja söivät päivällistä kaikkein kauneimmalla paikalla — solisevan puron rantajyrkänteellä, jossa valkorunkoiset koivut kohosivat pitkästä tuuheasta heinikosta.

Tytöt istuutuivat mättäille koivujen viereen ja tekivät kaikkea kunniaa Annan herkuille, ja myöskin "proosalliset" voileivät nauttivat suurta arvonantoa ahneitten nuorten retkeilijäneitosten puolelta, joitten ruokahalua oli vielä lisännyt pitkä kävelymatka raittiissa ilmassa. Anna oli ottanut mukaansa limonaadia ja laseja vierailleen, mutta itse hän joi vain kylmää vettä purosta, jota hän nouti itselleen pienellä koivuntuohesta tehdyllä pikarilla. Pikari vuoti, ja vesi maistui mullalta, kuten keväinen purovesi ainakin, mutta Anna arveli, että oli "tunnelmallisempaa" juoda sitä kuin limonaadia lasista.

— Katsokaa, näettekö tuota runoa? sanoi hän äkkiä osoittaen sormellaan.

— Missä niin? — Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin he olisivat odottaneet saavansa nähdä säkeitä kaiverrettuina koivujen runkoihin.

— Tuolla — alhaalla purossa — tuo vanha, viheriä, sammalpeitteinen pölkky, jonka yli vesi virtaa monina väreilevinä pikku purosina, jotka ovat niin hienoja ja tasaisia, ikäänkuin ne olisi kammattu — ja sitten tuo yksinäinen auringonsäde, joka laskeutuu suoraan sille, kauas alas kirkkaaseen syvyyteen… Oi, se on kaunein runo, minkä konsanaan olen nähnyt.

— Minä sanoisin sitä mieluummin tauluksi, sanoi Jane. — Runossa on säkeitä ja säkeistöjä.

— Ah ei — ei toki! — Anna pudisti hyvin varmasti puhtaan valkoisten kirsikankukkien seppelöimää päätään. — Säkeet ja säkeistöt ovat vain runon ulkonaisena pukuna eivätkä ole itse runoutta enempää kuin sinun helysi ja koristuksesi ovat sinua, Jane. Todellista runoutta on niiden sisällä oleva sielu — ja tuo kaunis pikku ryhmä on erään kirjoittamattoman runon sielu. Joka päivä ei olla tilaisuudessa näkemään sielua — ei edes runon sielua.

— Olisipa hauska tietää miltä sielu — ihmisen sielu — näyttäisi, sanoi Priscilla haaveillen.

— Tuollaiselta, luulisin, vastasi Anna ja osoitti välkkyvää auringonvaloa, joka tunkihe alas koivun hentojen vihreitten lehvien lomitse. — Mutta sillä olisi tietysti muoto ja kasvonpiirteet. Minä kuvittelen mielelläni sieluja valosta luoduiksi. Ja muutamat väikkyvät vienoimmassa ruusunpunassa — ja toiset kimaltelevat kuin kuutamovälke merellä — ja muutamat ovat kalpeita ja läpikuultavia kuin auer aamun valjetessa…

— Olen lukenut jostain, että sielut muka ovat kukkien kaltaisia, sanoi Priscilla.

— Silloin on sinun sielusi kullankeltainen narsissi, sanoi Anna, ja Dianan on kuin tummanpunainen ruusu. Janen sielu on omenankukka, vaaleanpunainen ja tuore ja toivorikas…

— Ja sinun sielusi on tumma orvokki, joka tuoksuu ihanimmin syvällä metsän pimennoissa, sanoi Priscilla.

Jane kuiskasi Dianalle, että nyt hänelle riitti, nyt hän ei kerrassaan voinut enää seurata mukana… Ymmärsikö Diana rahtuakaan?

Tytöt kulkivat kotiin hiljaisen, kultaisen auringonlaskun hohteessa, korit täynnä Hesterin puutarhan narsisseja. Osan niistä kantoi Anna seuraavana päivänä kirkkomaalle ja laski Hesterin haudalle. Punarintasatakielet visertelivät männyissä, ja sammakkojen kuoro kaikui lammelta. Kaikki laaksonnotkelmat kukkuloitten välillä kylpivät topaasien ja smaragdien hohteessa.

— Siitähän tuli sentään todellakin hauskaa, sanoi Diana, joka täten ilmaisi, ettei hänellä ollut ollut mitään liikanaisia toiveita.

— Tämä on ollut ihana päivä, vakuutti Priscilla.

— Minusta on hyvin hauskaa tehdä löytöretkiä metsään, sanoi Jane.

Anna ei virkkanut mitään. Hän katsoi taivaan rantaan, jonka taakse aurinko juuri oli painunut, ja ajatteli pikku Hester Graytä.

XIV.

VÄLTETTY VAARA.

Kun Anna eräänä perjantai-iltana kulki postikonttorista kotiin, sai hän seuraa rouva Lyndestä, jota, kuten tavallisesti, painoi joukko yksityisiä ja yleisiä huolia.

— Olen juuri ollut kaupungissa Timothy Cottonin luona kysymässä, voisinko saada Alice Louisen avukseni pariksi päiväksi, sanoi hän. Hän oli meillä viime viikolla, ja vaikka hän on sangen hidas ja kömpelö, niin on hän kuitenkin parempi kuin ilman. Mutta hän on sairas, jumala paratkoon, ja on estetty… Ja hänen isäukkonsa istuu siinä ja rykii ja mankuu ja marisee. Kymmenen vuotta hän on tehnyt loppua, ja muistakaa minun sanoneeni — näin hän tulee istumaan vielä toiset kymmenen vuotta… Hänen tapaisensa ihmiset eivät voi päättää kuolla — niin se on sitten kerta kaikkiaan tapahtunut, ja siitä ei ole sen enempää sanottavaa… Sellaiset ihmiset ne vasta ovat minun mieleisiäni, jotka johonkin kykenevät… Voiko tuo ukkopahanen saada aikaan edes sen vertaa, että hankkisi itselleen kunnollisen taudin, joka tekisi hänestä lopun? Ei, yhtäläisiä avuttomia ja epäkäytännöllisiä ihmisiä he ovat olleet ikänsä kaiken, ja mitä heistä vielä on tuleva sitä en tiedä. Mutta onhan mahdollista, että sallimus tietää sen.

Rouva Lynden huokaus ilmaisi, että hän epäili yksinpä sallimukseltakin puuttuvan harrastusta tässä suhteessa.

— Ja Marillahan oli kaupungissa tiistaina, jatkoi hän. Mitä lääkäri sanoi hänen silmistään?

— Hän oli hyvin tyytyväinen niihin, sanoi Anna iloisesti. — Hän sanoi, että ne olivat selvästi paranemaan päin ja hän luulee, että hänen näkönsä menettämisvaara nyt on täydellisesti sivuutettu. Mutta hän sanoo myöskin, ettei hän saa lukea paljon, ja hienoja käsitöitä hän ei saa koskaan tehdä. Kuinka rouva Lynden myyjäisvarustukset edistyvät?

Naisten ompeluseura valmisteli "markkinoita" sitä seuraavine illallisineen, ja rouva Lynde oli yrityksen sielu.

— Kiitos, hyvin!… Mitä myyjäisiin tulee, niin arvelee rouva Allan, että olisi hauskaa, jos panisimme kuntoon vanhanaikaisen keittiön ja tarjoilisimme siellä illallista, johon kuuluisi kinkkua ja muhennettuja härkäpapuja, kohomunkkeja, karviaismarjavanukasta ja muuta sellaista. Nyt keräilemme paraillaan kaikkialta vanhanaikaisia tarpeita. Rouva Fletcher lainaa meille äitinsä taidokkaasti kudottuja mattoja, ja rouva Boulterilta saamme muutamia vanhoja tuoleja ja täti Mary Shaw lainaa meille lasiovilla varustetun kaappinsa. Toivottavasti Marilla antaa meille suuret messinkikynttiläjalkansa? Ja niin paljon vanhaa posliinia kuin voimme saada käsiimme, tahdomme me hankkia. Rouva Allan tahtoo kaikin mokomin saada suuren vadin, jossa on tuo vanha sininen itkuraitamallinen koriste, jos vain voimme löytää jonkun sellaisen. Et kai tiedä ketään, jolta voisi saada sellaisen vadin?

— Neiti Josephine Barrylla on. Kirjoitan hänelle ja kysyn, tahtooko hän lainata sen hyvän tarkoituksen vuoksi, sanoi Anna.

— Niin, tee se, ole niin hyvä. Luulen, että markkinat alkavat parin viikon perästä. Setä Abe Andrews ennustaa sadetta ja myrskyä juuri siksi ajaksi, ja se merkitsee kaiken todennäköisyyden mukaan, että ilma tulee olemaan säteilevän kaunis.

Mainitulla Abe sedällä oli ainakin se yhtäläisyys muiden profeettojen kanssa, että hän nautti sangen vähän luottamusta omassa maassaan. Häntä pidettiin päin vastoin suurena — vaikkakin itsetiedottomana — leikinlaskijana, sillä perin harvoin hänen sääennustuksensa toteutuivat. Herra Elisha Wrightilla, joka oli siinä uskossa, että hän oli seudun leikinlaskija, oli tapana sanoa, ettei kukaan ihminen Avonleassa koskaan ajatellut katsoa sanomalehdestä sääsuhteita. Ei, kysyttiin aivan yksinkertaisesti Abe sedältä, minkälainen ilma olisi seuraavana päivänä ja valmistuttiin sitten vastakohtaan. Mutta Abe setä ei ollut millänsäkään vaan jatkoi järkkymättä ennustelemistaan.

— Meidän täytyy saada markkinat käyntiin ennen vaaleja, jatkoi rouva Lynde, ne jotka tahtovat tulla valituiksi, saapuvat varmasti, ja he ovat kyllä sangen anteliaita… Konservatiiviset lahjovat oikealle ja vasemmalle, niin että he voivat yhtä hyvin kerran antaa rovon hyvään tarkoitukseen.

Anna oli koko sydämestään ja sielustaan "yhteiskuntaa säilyttävä" — kunnioittaakseen Matthewn muistoa — mutta hän ei sanonut mitään. Hän varoi houkuttelemasta rouva Lyndeä politiikan alalle.

Hänellä oli mukanaan kirje Marillalle, leimattu eräässä kaupungissa
Brittiläisessä Kolumbiassa.

— Se on luultavasti lasten sedältä, sanoi hän innokkaasti heti kotiin tultuaan. — Ah, Marilla, olenpa utelias tietämään, mitä hän sanoo heistä.

— Silloinhan sinulla on täysi syy avata se ja katsoa, sanoi Marilla lyhyesti.

Tarkkaavainen huomioiden tekijä olisi voinut saada sen käsityksen, että myöskin hän oli utelias, mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin antanut huomata mitään sellaista.

Anna repäsi kuoren auki ja silmäili läpi tuon niukkasanaisen ja jokseenkin huolimattomasti kyhätyn sisällyksen.

— Hän sanoo, ettei hän voi ottaa lapsia nyt tänä keväänä — hän on ollut sairas suurimman osan talvea, ja hänen häänsä on lykätty. Hän tahtoo tietää, voimmeko me pitää heitä syksyyn saakka, niin hän koettaa ottaa heidät silloin. Pidämmehän heidät luonnollisesti, eikö totta, Marilla?

— En luule, että voimme juuri muutakaan tehdä, sanoi Marilla hieman ynseästi, vaikka hän tunsi salaista kevennystä. — He eivät ainakaan ole läheskään niin vaivalloisia kuin he olivat alussa — tai sitten olemme tottuneet heihin. Davy on muuttunut erittäin paljon edukseen.

— Hänen käytöksensä on parantunut oikein paljon, sanoi Anna varovasti — hän ei näyttänyt halukkaalta antautumaan hänen moraalinsa arvostelemiseen.

Oli nimittäin niin, että kun Anna edellisenä iltana tuli kotiin koulusta, oli hän huomannut Marillan olevan poissa ompeluseuran kokouksessa, Dora nukkui keittiön sohvalla ja Davy oli salin seinäkaapissa, aivan tyytyväisenä pistämässä poskeensa Marihan kuuluisaa luumuhilloketta sisältävän purkin sisältöä — "vierashilloketta", kuten Davy sitä nimitti ja johon hänen oli ankarasti kielletty koskemasta. Hän näytti hyvin syylliseltä, kun Anna kaivautui hänen luokseen ja työnsi hänet ulos kaapista.

— Sinä ahne Davy, etkö tiedä, että olet hyvin ilkeä seisoessasi siinä syömässä hilloketta, kun sinua on kielletty koskemasta mihinkään siellä seinäkaapissa?

— Niin, tiedän kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman hämillään, mutta luumuhilloke on niin hirveän hyvää, Anna. Katselin sitä vain ensiksi, mutta se näytti niin mainiolta, että minä arvelin, että maistaisin sitä vain pikku, pikkuruikkusen… Pistin siihen sormeni — Anna uikahti — ja nuolin sen puhtaaksi… Mutta se oli paljon parempaa kuin koskaan olisin voinut kuvitella, niin että minun täytyi ottaa lusikka ja vain kuoria hiukan päältä…

Anna piti niin vakavan nuhdesaarnan hänelle siitä, miten väärin oli näpistellä luumuhilloketta, että Davy joutui omantunnonvaivoihin ja katuvaisesti suudellen lupasi olla koskaan enää tekemättä sellaista.

— Luuleeko Anna, että taivaassa tulee olemaan mitään hilloketta? kysyi hän äkkiä.

Anna pidätti hymyilynsä.

— Onhan se mahdollista — jos on joku, joka erikoisesti sitä kaipaa, vastasi hän.

— Mutta koska enkelit ehtivät valmistaa hillokkeen, jos taivaassa on vain "pyhäpäivä loputon", kuten virressä sanotaan? En tiedä, välitänkö joutua sinne. Eikö taivaassa koskaan ole lauantaita, Anna?

— On tietysti sekä lauantai että kaikki ihanat päivät. Ja jokainen päivä taivaassa tulee kuitenkin olemaan suloisempi kuin edellinen, Davy, vakuutti Anna, joka oli oikein iloinen siitä, ettei Marilla ollut huoneessa ja loukkaantunut keskustelusta.

On melkein tarpeetonta mainita, että Marilla kasvatti kaksoisia vanhanaikaisessa kurissa ja Herran nuhteessa, mutta ei koskaan antautunut minkäänlaisiin teologisiin väittelyihin. Davy ja Dora saivat joka sunnuntai opetella virren, katekismuskysymyksen siihen kuuluvine vastauksineen ja kaksi raamatunlausetta. Dora lukea pänttäsi tottelevaisena ja lasketteli ulkoa kuin pieni kone — osoittaen jokseenkin yhtä paljon ymmärtämystä ja harrastusta kuin jos hän todellakin olisi ollut kone. Davy taas oli varustettu väsymättömällä uteliaisuudella ja teki usein kysymyksiä, jotka herättivät Marillassa hämmästystä ja huolta.

— Chester Sloane sanoo, ettemme me saa tehdä taivaassa mitään muuta kuin kuljeskella ympäri valkeissa vaatteissa ja soittaa harppua, mutta hän arvelee, että on hyvin ikävää käydä puettuna hameeseen, ja minä ajattelen samoin. Miksi eivät enkelit voi käyttää housuja, Anna, senhän ei tarvitse olla esteeksi heidän siivilleen? Chester Sloane ajattelee niin paljon tuollaista, sillä hän aikoo papiksi, hänen isoäitinsä tahtoo sitä, ja hän kustantaa Chesterille kaiken, mitä siihen tarvitaan… Chester sanoo, että hän tahtoisi paljon mieluummin tulla sepäksi, mutta hänen isoäitinsä sanoo, että papit ovat aina paljon suuremmassa arvossa… Vaikka minä en tahdo silti tulla papiksi. Minä aion ruveta kauppiaaksi kuten herra Blair ja pitää kaupan karamelleja ja banaaneja. Taivaassa minä ehkä mieluummin voisin soittaa huuliharppua kuin oikeata harppua — etkö luule, että se kävisi päinsä, jos rukoilisin hyvin kauniisti?

— Luulen kyllä, oli kaikki mitä Anna uskalsi vastata.

Nuorilla Yhteiskunnanparantajilla oli tänä iltana kokous herra Harmon Andrewsin luona, ja yhdistyksen jäseniä oli kehoitettu lukuisasti saapumaan sinne, koska tärkeitä asioita oli esillä.

Nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat kukoistavassa tilassa ja olivat jo saaneet aikaan suuria asioita. Varhain keväällä oli herra Spencer täyttänyt lupauksensa ja kuokkinut, möyhentänyt ja kylvänyt heinänsiementä pitkin koko maatilansa etusivustaa. Useat muutkin maatilanomistajat, jotka eivät tahtoneet olla huonompia, olivat seuranneet hänen esimerkkiään. Nyt oli sen johdosta saatu se silmänherkku, että nähtiin pitkiä jonoja mehevää ruohonurmea siinä, missä ennen oli kasvanut vain ohdakkeita ja takkiaisia. Ne alueet talon ulkopuolella, joille ei vielä oltu tehty mitään, näyttivät sentähden niin ikäviltä ja huonosti hoidetuilta, että niiden omistajat häpesivät ja päättivät korjata laiminlyöntinsä ensi keväänä.

Myöskin tienristeyksessä oleva kolmikulmainen maakaistale oli raivattu ja istutuksilla somistettu, ja Annan pelargoniapenkki, jota vielä ei mikään lehmä ollut ahdistellut, erottautui hyvin sievänä keskellä.

Avonlean nuoret Yhteiskunnanparantajat olivat siis sitä mieltä, että he olivat saaneet toimeen aika paljon, vaikkakin herra Levi Boulter, jolta erityisesti asetettu toimikunta oli hienotunteisesti tiedustellut hänen aikeitaan mäellä sijaitsevan vanhan talon suhteen, oli jokseenkin kursailematta vastannut, että se asia liikutti yksin häntä eikä ketään muuta.

Tässä erityisessä kokouksessa aiottiin laatia kouluneuvostolle kirjelmä, jossa nöyrästi pyydettäisiin, että koulun alue ympäröitäisiin aidalla. Suunniteltiin myöskin muutamien kauniiden koristepuiden istuttamista kirkon ulkopuolelle, jos yhdistyksen varat antaisivat myöten… Sillä, huomautti Anna, ei maksanut vaivaa kuljeskella ympäri keräyslistojen kanssa, niin kauan kuin käräjätalo seisoi paikallaan kaikessa sinisessä hirveydessään.

Yhdistyksen jäsenet istuivat jo kokoontuneina Andrewsin vierashuoneeseen, ja Jane oli aikeessa valita ja muodostaa toimikuntaa, jonka piti ottaa selville ja ilmoittaa, mitä sanotut koristepuut tulisivat maksamaan — kun Gertie Pye tulla keikotti sisään, kahisten ja hienona. Gertiellä oli aina tapana tulla myöhään — tehdäkseen sitä suurenmoisemman vaikutuksen sisään astuessaan, sanoivat pahat ihmiset. Ja Gertien sisääntulo oli mitä suurimmassa määrässä vaikuttava, sillä hän pysähtyi dramaattisesti keskelle lattiaa, päivitteli, löi kätensä yhteen ja huudahti:

— Voitteko kuvitella, mitä juuri äsken kuulin? Niinpä niin, herra Judson Parker aikoo vuokrata valtatien vieressä olevan aitansa kokonaisuudessaan eräälle kauppaliikkeelle, joka maalaa siihen ilmoituksia.

Kerrankin teki Gertie Pyen esiintyminen kaiken sen vaikutuksen, mitä hän toivoi. Jos hän olisi heittänyt pommin sisään mitään aavistamattomien yhteiskunnanparantajien joukkoon, olisi hän tuskin voinut saada enempää aikaan.

— Se ei voi olla totta, sanoi Anna avuttomasti.

— Niin, juuri samoin sanoin minäkin, kun ensiksi sen kuulin, lausui taas Gertie, joka nautti täysin siemauksin. — Sanoin: siihen Judson Parkerilla ei voi olla otsaa, sanoin minä… Mutta kuitenkin kaikitenkin — isä tapasi hänet nyt iltapäivällä, ja hän sanoi aikovansa sen tehdä varmasti. Aidan vuokraaja on eräs apteekkari, ja siihen tulee ilmoituksia pillereistä ja laastareista pitkät jonot.

Yhteiskunnanparantajat näkivät jo tuon näyn edessään. Ei tarvittu kovinkaan paljoa mielikuvitusta voidakseen kuvitella, miltä näyttäisi puolen kilometrin pituinen aita, jota tuollaiset huutavin värein töherretyt ilmoitukset koristivat. Kaikki ajatukset puidenistutuksesta ja koulupihan aidasta katosivat tämän uuden vaaran ilmetessä. Kaikille hyville parlamenttaarisille tavoille annettiin palttua, ja Annan epätoivoiset yritykset palauttaa järjestystä olivat tuloksettomia. Kaikki puhuivat toistensa suuhun, ja syntyi kauhea melu.

— Rauhoittukaamme nyt toki hieman, pyysi Anna, joka oli kaikista kiihtynein ja koetti keksiä jotain tapaa, millä ehkäistä aietta.

— En voi käsittää, kuinka häntä voitaisiin estää, huudahti Jane katkerasti. — Jokainen kai tietää, minkälainen Judson Parker on. Rahasta hän tekee mitä tahansa. Hänellä ei ole kipinänkään vertaa yhteistunnetta tai kauneusaistia.

Koko juttu näytti jokseenkin toivottomalta. Judson Parker ja hänen sisarensa olivat ainoat tämän nimiset Avonleassa, niin ettei voitu harjoittaa mitään painostusta sukulaisten tai omaisten kautta. Martha Parker oli jokseenkin vakiintuneessa ijässä oleva nainen, joka ei pitänyt mistään nuorista eikä varsinkaan Yhteiskunnanparantajista. Judson oli kohtelias mies, jolla oli hunaja huulilla ja niin välttelevä ja mairitteleva olemus, että oli aivan hämmästyttävää, kuinka vähän hyviä ystäviä hänellä oikeastaan oli. Ehkä hän oli ollut liian monissa kaupoissa mukana — sellaisesta saa harvoin kansansuosiota. Häntä pidettiin hyvin "sliipattuna", ja yleinen mielipide oli, että omantunnonvaivat tuottivat hänelle vähimmin kärsimyksiä.

— Eikö ole ketään, joka voisi hänelle mitään? tuumi Anna, joka ei vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.

— Hänellä on tapana käydä Lovisa Spencerin luona Valkorannassa, ilmoitti Carrie Sloane. — Ehkä hän voisi pyytää ja rukoilla häntä olemaan vuokraamatta aitaa.

— Oh, ei varmastikaan, sanoi Gilbert suurella varmuudella. — Tunnen kyllä Louisa Spencerin. Hän ei "usko" yhteiskuntaa parantaviin yhdistyksiin, mutta hän uskoo kiliseviin hopea- ja kuparikolikoihin. Hän pikemminkin yllyttää Judsonia kuin kieltelee häntä.

— En tiedä muuta neuvoa kuin että muodostamme toimikunnan, joka saa mennä hänen luokseen ja esittää vastalauseensa, sanoi Julia Bell, ja tyttöjä meidän on lähetettävä, sillä pojille hän vain tiuskii… Mutta minä en mene, tietäkää se, niin että minua ei tarvitse kenenkään ehdottaa.

— On parasta, että lähetämme Annan yksinään, sanoi Oliver Sloane. —
Hän jos kukaan voi kai puhua kumoon Judsonin.

Anna pyysi kieltäytyä luottamuksesta. Lopuksi hän lupasi mennä "johtamaan puhetta", mutta hän pyysi mukaan muutamia toisia jäseniä "moraaliseksi tueksi". Diana ja Jane valittiin senvuoksi antamaan hänelle moraalista tukea ja yhteiskunnanparantajat hajaantuivat, suristen ja soristen suutuksissaan kuin kiukkuiset mehiläiset.

Anna oli niin vihoissaan, ettei hän nukkunut ennenkuin aamupuoleen, ja silloin hän uneksi, että kouluneuvosto oli pystyttänyt aidan koulun ympärille ja maalannut: "Koetelkaa meidän uutta kalanmaksaöljyämme!" niin pitkältä kuin aitaa riitti.

Toimikunta "asettui väijymään" Judson Parkeria seuraavana iltapäivänä. Anna esitti hänelle hyvin valituin sanoin hänen aikeensa sopimattomuuden — käyttääksemme tässä lievää sanamuotoa. Judson oli niin siloinen ja niin lauhkea Ja niin simasuinen — vertasi heitä kauniisiin kukkasiin ja piti niin vaikeana vastata kieltävästi noin miellyttäville nuorille naisille… Mutta afääri on afääriä, ja jos näinä ahtaina aikoina annettaisiin tunteitten vallita, niin…

— Mutta yhden asian voin joka tapauksessa luvata, sanoi hän viekas väike haaleissa silmissään, jotka muistuttivat hillottuja karviaismarjoja. — Minä sanon apteekkarin maalarille, että hän saa käyttää vain kauniita ja aistikkaita värejä — punaista ja keltaista ja muita sellaisia. Sinistä hän ei saa millään ehdolla käyttää.

Voimaton toimikunta palasi kotiin ajatellen asioita, jotka ovat liiaksi kunniaa loukkaavia, jotta niistä voitaisiin puhua ääneen.

— Niin, nyt olemme tehneet mitä voimme, ja voimme jättää lopun sallimuksen huomaan, sanoi Jane itsetiedottomasti matkien rouva Lynden ääntä ja tapaa.

— Tokkohan pastori Allan voisi vaikuttaa mitään? sanoi Diana.

Anna pudisti päätään.

— Ei ole mitään hyötyä pastori Allanin vaivaamisesta, varsinkin kun heidän pienokaisensa on juuri nyt sairaana. Judson livahtaisi kyllä hänenkin käsistään yhtä taitavasti kuin meidänkin, vaikka hän nykyisin onkin alkanut käydä kirkossa sangen säännöllisesti. Se johtuu vain siitä että Louisa Spencerin isä on kirkkoneuvoston puheenjohtaja ja on hyvin tarkka tuollaisesta.

— Judson Parker on ainoa mies Avonleassa, jonka päähän olisi voinut pälkähtää vuokrata aitansa, sanoi Jane harmistuneena. — Eivät edes Levi Boulter tai Lorenzo White alentuisi sellaisiin konnankoukkuihin, kuinka tuottavia ne lienevätkin… He ottaisivat liian paljon huomioon yleistä mielipidettä.

Yleinen mielipide tuli aikanaan yksimieliseksi ja sangen vähän imartelevaksi Judson Parkerille, mutta asia ei ollut sillä autettu. Judson nauroi partaansa ja oli pitävinään sadetta, ja Avonlean yhteiskunnanparantajat koettivat alistua siihen katkeraan välttämättömyyteen, että he läheisessä tulevaisuudessa näkisivät yhden kauneimmista teistään huutavien ilmoitusten rumentamana.

Silloin, seuraavassa kokouksessa, nousi toimikunnan jäsen Anna Shirley aivan tyynesti ja ilmoitti, että herra Judson Parker oli valtuuttanut hänet ilmoittamaan yhdistykselle, että hän oli luopunut alkuperäisestä suunnitelmastaan tehdä reklaamia aidallaan apteekkarin pillereistä ja laastareista.

Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa korviaan. Parlamentaarinen säädyllisyysaisti, josta oltiin hyvin tarkkoja A.Y.Y:ssä, esti heitä sillä hetkellä tuomasta ilmoille uteliaisuuttaan, mutta kun kokouksen virallinen puoli oli sivuutettu, rukoiltiin Annalta selitystä arvoitukseen.

Annalla ei ollut mitään selitystä annettavana. Judson Parker oli tavoittanut hänet maantiellä edellisenä iltana ja sanonut hänelle, että hän oli päättänyt noudattaa Nuorten Yhteiskunnanparantajain taittoa, koska heillä nyt oli tuollainen merkillinen ennakkoluulo apteekki-ilmoituksia vastaan… Tämä oli ainoa, mitä Anna tahtoi sanoa, sekä silloin että myöhemmin, ja se oli selvä totuus.

Mutta kun Jane Andrews kotimatkalla uskoi Oliver Sloanelle varman vakaumuksensa, että Judson Parkerin salaperäisen mielenmuutoksen takana piili jotain muutakin, niin oli hänkin oikeassa.

Anna oli edellisenä iltana ollut vanhan rouva Irvingin luona, hänen asunnossaan aivan meren luona, ja hän oli mennyt kotiin oikotietä, joka vei hänet ensin alavien rantaniittyjen yli ja sitten pyökkimetsän läpi ja veden ohi, jota hän sanoi Tummaksi, päilyväksi aallokoksi — erotukseksi jokapäiväisemmästä nimityksestä Barryn lammikko.

Juuri siinä, missä polku yhtyi valtatiehen, oli kaksi miestä, kumpikin kärryineen, seisahtunut juttelemaan toistensa kanssa. Toinen oli Judson Parker; toinen oli Jeny Corcoran, eräs herra Newbridgestä, jota ei vielä, kuten rouva Lynde olisi lausunut ajatuksensa, oltu onnistuttu saamaan kiinni mistään… Hän oli erään maanviljelystarpeita myyvän firman asiamies ja erittäin innostunut politiikkaan. Hän oli nyt ollut matkalla useita viikkoja ja hänen sormiensa arveltiin olevan mukana pelissä hieman kaikkialla siellä missä poliittista agitatsionia harjoitettiin vilkkaimmin.

Juuri kun Anna astui esiin pyökkien varjosta, kuuli hän Corcoranin sanovan:

— Jos te äänestätte Amesburya, Parker — niin, minulla on vielä jäljellä kirjoitettuna lasku siitä äkeestä, jonka saitte viime keväänä. Teillä ei kai olisi mitään sitä vastaan, että saisitte tuon laskun kuitattuna, vai mitä?

— No niin, jos asia on sillä tavalla, sanoi Judson ja irvisti leveästi, niin en kai saane olla niin turhantarkka… Täytyy kuin täytyykin katsoa omaa etuaan näinä vaikeina aikoina.

Molemmat huomasivat tässä silmänräpäyksessä Annan, ja keskustelu pysähtyi äkkiä. Anna tervehti jääkylmästi ja jatkoi matkaansa, nenännipukka hieman korkeammalla kuin tavallisesti. Hetkisen kuluttua saavutti Judson Parker hänet kärryineen.

— Nouskaa kärryille, niin saatte ajaa vähän matkaa, Anna! ehdotti hän hyväntahtoisesti.

— Ei kiitoksia, vastasi Anna kohteliaasti, mutta äänessä oli halveksumisen vivahdus, jonka pisto tuntui yksinpä Judson Parkerinkin sangen kovaksi parkittuun nahkaan.

Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän nykäisi suuttuneena ohjaksista, mutta seuraavassa hetkessä hän malttoi mielensä ja tuli varovaiseksi. Hän katsoi epävarmasti Annaan, hänen siinä vaeltaessaan eteenpäin kuten ennenkin, katsomatta oikealle tai vasemmalle. Oliko hän kuullut Corcoranin tarjouksen ja hänen oman liian selvän ja halukkaan vastauksensa? Tuo nyt olikin mokoma hylky mieheksi, jolla ei ollut ymmärrystä lausua ajatustaan verhotummin!… Eihän saa olla tuollainen suunsoittaja, kun politiikka on kysymyksessä!… Ja sitten pitää vielä mokomien tärkeän näköisten punatukkaisten koulumamsellien putkahtaa esiin vesakosta juuri kun vähiten heitä odottaa…

Judson Parker tuomitsi muita itsensä mukaan ja oli varma siitä, että jos Anna oli kuullut jotain, levittäisi hän sitä yltympäri seutua. Olemme jo nähneet, että Judson Parker kutakuinkin asettui yleisen mielipiteen yläpuolelle — ainakin mitä tulee aitaan ja ilmoituksiin — mutta jos tuli yleisesti tietoon, että hän oli antanut lahjoa itseään, niin voisi se kääntyä karvaaksi jälestäpäin… Ja jos juttu tuli Spencerin ukon korviin — hyvästi silloin ikuisesti toivo voittaa Louisa Jane miellyttävine tulevaisuusmahdollisuuksien hyvinvoivan maatilanomistajan ainoana tyttärenä. Judson Parker tiesi, että ukko Spencer jo nyt katsoi hieman karsaasti häntä — ei mitenkään kävisi päinsä antautua enää uuteen vaaraan.

— Hm, hm — Anna, olen juuri tavoittanut teidät kiinni pulmakseni kanssanne tuosta asiasta, josta keskustelimme taannoin. Olen lopultakin päättänyt olla vuokraamatta aitaani apteekkarille… Hän saa ilmoitella parhaansa mukaan muulla taholla. Yhdistystä, jolla on sellaiset tarkoitusperät kuin teidän yhdistyksellänne, täytyy todellakin tukea.

Anna suli vähäsen.

— Kiitoksia paljon, sanoi hän.

— Ja — ja — teidänhän ei tarvitse mainita tuosta pienestä keskustelusta, joka minulla oli Jerryn kanssa — mitä?

— Siitä en aio missään tapauksessa muutenkaan kertoa, sanoi Anna jääkylmästi.

Hän olisi mieluummin nähnyt jokaisen Avonlean aidan täyteen maalattuna ilmoituksia ennenkuin hän olisi alentunut hieromaan kauppaa miehen kanssa, joka oli saattanut myydä äänensä.

— Ei tietystikään — eipä tietystikään, jatkoi Judson siinä uskossa, että he ymmärsivät toisiaan erittäin hyvin. — En ajatellutkaan, että kertoisitte. Laskin luonnollisesti vain leikkiä Jerryn kanssa — hän luulee olevansa niin rikkiviisas, ettei kukaan mahda hänelle mitään… Minä en todellakaan aio äänestää Amesburya — äänestän Grantia, kuten olen aina tehnyt… Tahdoin vain nähdä, kuinka pitkälle tuo Jerry roisto voisi julkeudessaan mennä… Ja mitä tulee aitaan, niin voitte olla rauhallinen — sanokaa se yhdistyksellenne.

— Tarvitaan kaiketi kaikenlaisia ihmisiä, jotta maailma tulisi täydelliseksi, olen kuullut sanottavan, mutta toiset voisivat kuitenkin vahingotta olla poissa, sanoi Anna peilikuvalleen itäisessä vinttikamarissa samana iltana. — Minä en aio lörpötellä siitä yhdellekään elävälle sielulle. En totisesti tiedä, ketä tai mitä on kiitettävä menestyksestä… Minä en ole tehnyt mitään sitä aikaan saadakseni, ja mieluummin olisin ajattelematta, että sallimus välistä käyttää aseinaan sen kaltaisia ihmisiä kuin Judson Parker ja Jerry Corcoran…