Anna ystävämme

XV.

KESÄLOMA ALKAA.

Anna sulki koulunovet eräänä hiljaisena, värikkäänä iltana, kun tuuli hiljaa suhisi kuusissa leikkikentän ympärillä ja varjot levittäytyivät pitkinä ja laiskoina metsänreunamassa.

Hän työnsi avaimen taskuunsa tyytyväisesti huoahtaen. Kouluvuosi oli lopussa; hänet oli kiinnitetty myöskin seuraavaksi vuodeksi, saatuaan kuulla monta tunnustusta antavaa sanaa — vain herra Harmon Andrews sanoi hänelle, että hän säästi liiaksi vitsaa — ja kaksi ihanaa kuukautta hyvin ansaittua lomaa oli aivan houkuttelevana hänen edessään.

Anna tunsi olevansa perin tyytyväinen sekä maailmaan että omaan itseensä, kun hän kiipesi mäkeä ylös kukkakori kädessä. Aina siitä pitäen kuin kielot alkoivat puhjeta, ei hän ollut koskaan laiminlyönyt käydä kerran viikossa Matthewn haudalla. Kaikki muut Avonleassa, paitsi Marilla, olivat jo unohtaneet hiljaisen, syrjäänvetäytyvän ja vähäpätöisen Matthew Cuthbertin, mutta Anna säilytti hänet tuoreessa kiitollisessa muistissa ja oli aina säilyttävä. Hän ei voinut koskaan unohtaa hyvää vanhaa miestä, joka ensimmäiseksi oli lahjoittanut hänelle sitä rakkautta ja sääliä, jota hänen ikävöivä lapsensielunsa oli halannut.

Mäen alla istui poika aidalla kuusten varjossa — poika, jolla oli suuret uneksivat silmät ja kauniit, tuntehikkaat kasvot. Hän hyppäsi alas ja tuli hymyillen Annan luo, mutta hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.

— Ajattelin odottaa neitiä, sillä tiesin, että te menisitte kirkkomaalle, sanoi hän ja pisti kätensä hänen käteensä — Minä menen myöskin sinne. Minulla on mukanani tämä kurjenpolvivihko laskeakseni sen isoisän haudalle isoäidiltä. Ja katsokaas, neiti, tämän valkoruusun oksan lasken isoisän haudan viereen omalle pikku äidilleni — koska en voi mennä hänen haudalleen laskemaan sitä sinne. Mutta ettekö luule, että hän saa sen silti tietoonsa ja iloitsee taivaassa siitä, että minä ajattelen häntä?

— Varmasti hän iloitsee, Paul.

— Tietääkö neiti, tänään on täsmälleen kolme vuotta siitä kuin äitini kuoli. Siitä on niin pitkä, pitkä aika, mutta kuitenkin suren sitä yhtä paljon kuin ennenkin — ja kaipaan häntä aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Välistä on aivan kuin sydämeni tahtoisi haljeta, niin suruissani olen…

Paulin ääni vapisi, ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän katsoi alas ruusuihinsa ja toivoi, ettei hänen opettajattarensa huomaisi kyyneliä hänen silmissään.

— Ja kuitenkaan, sanoi Anna hyvin lempeästi, vaikka sinä suret ja tuntuu niin katkeralta pikku sydämessäsi, et tahtoisi unohtaa äitiäsi, vaikka voisitkin.

— Ah en, enhän toki — juuri niin minusta tuntuu… Neidin on niin helppo ymmärtää… Ei kukaan muu ymmärrä niin hyvin, ei edes isoäiti, vaikka hän on hyvin hyvä minulle. Isä ymmärsi sangen hyvin, mutta minä en kuitenkaan voinut puhua kovin paljon hänen kanssaan äidistä, sillä silloin hän tuli niin murheelliseksi… Kun hän pani käden silmilleen, niin tiesin aina, että minun oli lopetettava. Isä raukka, hän ikävöi kyllä hirveästi minua, mutta nähkääs, neiti, hänellä on nyt vain taloudenhoitajatar luonaan, ja hänen mielestään ei taloudenhoitajatar kykene kasvattamaan pikku poikia, varsinkin kun hänen itsensä täytyy olla niin paljon poissa kotoa työnsä vuoksi. Silloin ovat toki isoäidit sopivampia, lähinnä parhaat äidin jälkeen… Myöhemmin kun olen tullut suureksi ja täysikasvuiseksi, muutan takaisin kotiin isän luokse, ja sitten emme enää koskaan eroa. Paul oli puhunut niin paljon Annan kanssa vanhemmistaan, että hänestä melkein tuntui siltä kuin hän tuntisi heidät. Hän oli saanut sen käsityksen, että Paulin äiti luonteeltaan ja mielenlaadultaan oli varmaankin ollut sangen paljon pikku poikansa kaltainen, ja hän kuvitteli Stephen Irvingiä umpimieliseksi ja arastelevaksi mieheksi, jolla on syvä ja lempeä luonne, jonka hän hyvin huolellisesti säläsi maailmalta.

— Isää ei ole aivan helppo oppia tuntemaan, oli Paul kerran sanonut. — Minä en koskaan tullut oikein tutuksi hänen kanssaan, ennenkuin äidin kuoleman jälkeen… Mutta oi — kuinka hänestä pitääkään, kun on oikein oppinut tuntemaan häntä! Minä pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa, ja sitten isoäidistä ja sitten neidistä. Pitäisin teistä lähinnä isän jälkeen, ellei velvollisuuteni olisi pitää enemmän isoäidistä, siksi että hän tekee niin paljon minun hyväkseni. Senhän neiti parhaiten tietää… Mutta toivon sentään, että hän jättäisi lampun huoneeseeni, kunnes olen nukkunut. Hän vie sen ulos saman tien kun hän on peitellyt minut, sillä hän sanoo, ettei minun pidä olla mikään raukka… Minä en ole pimeän arka, mutta on hauskempi, kun on valoa… Pikku äidilläni oli aina tapana istua luonani ja pitää minua kädestä, kunnes nukuin. Hän kylläkin kai hemmotteli minua. Äidithän tekevät sellaista toisinaan, kuten neiti tietää…

Ei, Anna ei tiennyt sitä, vaikka hän kyllä voi kuvitella sitä… Hän ajatteli surumielin omaa "pikku äitiään" — sitä äitiä, joka oli pitänyt häntä "niin kauniina" ja joka oli kuollut niin kauan sitten ja haudattu miehensä rinnalle, joka oli tuskin muuta kuin nuorukainen, tuohon etäiseen hautaan, jonka luona ei kukaan ihminen käynyt. Annalla ei ollut mitään muistoa äidistään ja siksi hän melkein kadehti Paulia.

— Minun syntymäpäiväni on ensi viikolla, jatkoi Paul, heidän kavutessaan pitkää punaista mäkeä, joka hehkui ilta-auringon hohteessa. — Ja isä on kirjoittanut, että hän lähettää minulle jotain, josta hän luulee minun pitävän enemmän kuin mistään muusta, mitä hän voisi lähettää. Luulen, että se on jo tullut, sillä isoäiti on lukinnut kirjakaapin oven avaimella, ja sitä hän ei koskaan muuten tee. Ja kun kysyin, miksi hän sen teki, oli hän vain salaperäisen näköinen, ja sanoi, että pikku pojut eivät saa olla uteliaita…

On hurjan jännittävää viettää syntymäpäivää, eikö neidinkin mielestä? Täytän yksitoista vuotta. En näytä siltä, enhän? Isoäiti sanoo, että olen hyvin pieni ikäisekseni, ja se johtuu vain siitä, etten syö kylliksi puuroa. Syön minkä jaksan, mutta isoäiti panee minulle niin hirveän suuria annoksia — kas isoäiti, hän ei olekaan kitsas, hän… Aina siitä pitäen kuin neiti ja minä tulimme kotiin tuona sunnuntaina pyhäkoulusta ja puhuimme rukoilemisesta — neiti sanoi, että meidän pitäisi rukoilla joka kerta kun joudumme johonkin pulmaan — olen joka ilta rukoillut, että Jumala auttaisi minua, että jaksaisin syödä joka hitusen puuroa aamulla… Mutta se ei sittenkään tahdo käydä… Isoäiti sanoo, että isä kas voi suureksi puurolla, ja se oli kylläkin hurjan hyödyllistä hänelle, sillä neidin pitäisi nähdä, kuinka leveät olkapäät hänellä on… Mutta välistä ajattelen, lopetti Paul huokaisten ja miettiväisen näköisenä, että puuro suorastaan tekee lopun minusta…

Anna myhähti, koska Paul katsoi toiseen suuntaan. Koko Avonlea tiesi, että vanha rouva Irving kasvatti pojanpoikaansa vanhan hyvän ajan näkökohtia noudattaen — sekä ruokajärjestelmään että moraaliin nähden.

— Niin hullusti emme sentään usko sinulle käyvän, sanoi hän hilpeästi. — No, kuinka luoto-ihmisesi jaksavat? Käyttäytyykö vanhempi kaksoisista yhä taitavasti ja kiltisti?

— Hänen täytyy, sanoi Paul hyvin painokkaasti. — Hän tietää, että minä en tahdo olla hänen luonaan, ellei hän tee sitä. Oikeastaan luulen, että hän on täpötäynnä ilkeyttä…

— Ja onko Norah saanut jo selville Kultaneidon olemassaolon?

— Ei, mutta luulen hänen epäilevän sitä. Olen melkein varma siitä, että hän piti minua salaa silmällä viime kerralla, kun menin luolaan. Minä en välitä vaikka hän pääseekin asian perille — vain hänen itsensä tähden en tahtoisi niin käyvän, jotta en loukkaisi hänen tunteitaan… Mutta jos hän ehdottomasti tahtoo, että hänen tunteitaan loukataan, niin en voi sitä auttaa.

— Jos minä lähtisin rannalle jonakin iltana sinun mukaasi, luuletko, että minäkin saisin nähdä sinun luoto-ihmisesi?

Paul pudisti vakavasti päätään.

— Ei, en luule — minä olen kaiketi ainoa, joka voi nähdä heidät. Mutta neiti voisi nähdä omia luoto-ihmisiään. Neiti on sitä lajia, joka voi… Me olemme molemmat sellaisia… Neiti ymmärtää, lisäsi hän ja puristi tuttavallisesti hänen kättään. — Eikö olekin ihastuttavan hauskaa olla sellainen, neiti?

— Onpa tietenkin! virkkoi Anna, ja harmaa, säteilevä silmäpari katsoi alas siniseen yhtä säteilevään silmäpariin. Sekä Anna että Paul tiesivät, mitä kauniita avaruuksia mielikuvitus avaa, ja molemmat tunsivat tien näihin onnellisiin seutuihin. Siellä kukkivat ilon ikinuorteat ruusut laaksoissa ja porisevien purojen äärillä, pilvet eivät himmennä aurinkoista taivasta, kirkkaat kellot helähyttävät sointujaan ja sukulaissieluja siellä on yllin kyllin… Tieto tuon maan sijaitsemispaikasta — "itään päivästä ja länteen kuusta" — on korvaamattoman kallisarvoinen ja sitä ei voida ostaa rahalla mistään kauppapaikasta. Se on hyvien haltijattarien lahja, ja vuodet eivät voi sitä heikontaa tai ottaa sitä pois. On parempi omistaa se ja asua ullakkokamarissa kuin hallita palatsissa ja olla sitä vailla.

Avonlean kirkkomaa oli sama ruohottunut ja yksinäinen paikka, mikä se aina oli ollut. Mutta Yhteiskunnanparantajat olivat kiinnittäneet huomionsa siihen, ja Priscilla Grant oli lukenut kirjoitelman hautausmaan hoidosta ja huolenpidosta, jonka sisällyksestä hän oli tehnyt selkoa yhdistyksen viime kokouksessa. Joskus tulevaisuudessa aikoivat A.N.Y:t laittaa sammaltuneen ja kaatumaisillaan olevan puuaidan sijalle siistin puupylväistä ja rautalangasta yhdistetyn aidan; ruoho niitettäisiin ja kallistuneet hautapaalut nostettaisiin pystyyn.

Anna laski Matthewn haudalle ne kukat, jotka hän oli tuonut sitä varten, ja sitten hän meni pieneen poppelien Varjostamaan sopukkaan, jossa Hester Gray nukkui. Aina "itse valitsemanaan" syntymäpäivänä tehdystä retkestä saakka oli hänellä ollut tapana laskea kukkia Hesterin haudalle käydessään Matthewn haudalla. Edellisenä iltana hän oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan villiin metsäpuutarhaan ja tuonut sieltä muutamia Hesterin omia valkeita ruusuja.

— Ajattelin, että pitäisit enemmän niistä kuin mistään muista, kultaseni, kuiskasi hän hiljaa.

Anna istui vielä paikallaan, kun varjo lankesi ruohikolle, ja kun hän katsahti ylös, huomasi hän rouva Allanin. He menivät yhdessä kotiin. Rouva Allanin kasvot eivät enää olleet niin nuoret ja tyttömäiset kuin viisi vuotta sitten, kun Avonlean pastori oli tuonut kotiinsa nuoren morsiamensa. Ne olivat menettäneet hieman ensi kukkeuttaan ja nuorekasta pyöreyttään, ja silmien ja suun ympärillä oli hienoja, kärsimystä osoittavia uurteita. Pienoinen hauta juuri tällä kirkkomaalla oli selityksenä muutamien näiden syntyyn; toisia, uusia, oli uurtanut hiljakkoin pikku pojan sairaus, joka kuitenkin nyt oli onnellisesti sivuutettu. Mutta kuopat rouva Allanin poskissa ilmestyivät yhtä hilpeinä ja odottamattomina kuin ennenkin, kun hän nauroi, ja joskin hänen kasvonsa olivat jossain määrin menettäneet nuorekasta kauneutta, korvasi sitä yllin kyllin lisääntynyt lempeys ja voima.

— Iloitset kai suuresti kesälomasta, Anna, sanoi hän, kun he jättivät hautuumaan.

Anna nyökkäsi.

— Iloitsenhan toki!… Tahtoisin imeskellä tuota sanaa aivan kuin karamellia. Ke-sä-lo-ma!

— Toivottavasti sinulla tulee olemaan hyvin hauskaa, Anna. Olet ahertanut niin uuraasti koko tämän vuoden, ja työsi on kantanut kauniita hedelmiä.

— Ah, enpä juuri tiedä… olen epäonnistunut hyvin monessa asiassa. En ole saanut aikaan, mitä aioin alkaessani syksyllä opettaa… En ole saavuttanut sitä ihannetta, jonka olin asettanut itselleni.

— Sitä ei kukaan ihminen saavuta, virkkoi rouva Allan huoahtaen. — Mutta väärin on asettaa päämäärä alhaalle alussa — ylöspäin meidän on pyrittävä. Ihanteita meillä täytyy olla, ja niitä meidän on koetettava saavuttaa; vaikka emme koskaan täydelleen onnistuisikaan. Elämä olisi kehnoa ilman niitä. Ihanteille rakennettu elämä on rikas ja suurisuuntainen. Pidä kiinni ihanteistasi, Anna!

— Tahdon koettaa. Mutta mielipiteistäni minun on kuin onkin täytynyt tinkiä, sanoi Anna naurahtaen. — Minulla oli hienoin kokoelma periaatteita, mitä konsanaan voitte kuvitella, alkaessani opettajan toimeni, ja eivätkös olekin kaikki tyyni näyttäytyneet tuossa tai tässä suhteessa kelvottomiksi?

— Myöskin ruumiinrangaistusperiaatteet? kiusotteli rouva Allan.

Mutta Anna punastui kovasti.

— En koskaan anna itselleni anteeksi, että löin Anthonya.

— Loruja, rakkaani, hän ansaitsi sen. Ja sehän teki hänelle erinomaisen hyvää. Sinulla ei ole ollut hiukkaakaan vaivaa hänestä sittemmin, ja hänen kunnioituksensa sinua kohtaan on kasvanut suunnattomasti. Sinun ystävällisyytesi yllytti häntä, kun hän vain oli saanut tuhmaan pikku päähänsä tuon ajatuksen, että "tytöt eivät kelpaa mihinkään"!

— Hän voi kyllä ehkä ansaita sen, mutta se ei riipu siitä… Jos tyynesti ja hillitysti olisin päättänyt antaa hänelle vitsaa, siksi että katsoin sitä oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi, ei minusta tuntuisi siltä kuin nyt vielä tänä päivänä. Mutta oikea asianlaita on se, rouva Allan, että minä suutuin niin hirveästi ja löin häntä kiukuissani. En ajatellut, oliko se ansaittua vai ei — vaikka se olisi ollut kokonaan epäoikeudenmukaista, olisin tehnyt samoin. Kas sehän se juuri pahoittaa mieltäni ja saattaa minut tuntemaan pettymystä oman itseni vuoksi.

— Kultaseni, kaikillahan meillä on erheemme, älä nyt enää kauempaa harmittele! Meidän tulee katua erehdyksiämme ja ottaa niistä opiksemme, mutta ei laahata niitä mukanamme ainaisesti… Tuolla ajaa Gilbert Blythe polkupyörällään — hän on kai myöskin tullut kotiin kesälomalle, arvaan minä. Miten teidän yhteiset opiskelunne edistyvät?

— Oikein hyvin. Aiomme lopettaa Virgiliuksen tänä iltana — meillä on vain kaksikymmentä säettä jälellä. Sitten emme lue enää mitään ennenkuin syyskuussa.

— Luuletko, että koskaan voit päästä korkeakouluun?

— Ah, en tiedä. — Anna katsoi uneksien opaalin väriselle taivaanrannalle. — Marillan silmät eivät voi tulla paljon paremmiksi kuin ne ovat nyt, vaikkakin me tietysti olemme hyvin kiitollisia tietäessämme, etteivät ne tule huononemaan.

Ja sitten meillä on kaksoiset — kuinka lieneekään, minulla on sellainen usko, ettei setä koskaan todenteolla nouda heitä luokseen. Ehkä korkeakoulu on "tien mutkan" takana, mutta minä en ole vielä ennättänyt mutkaan, enkä ajattelekaan ylen paljon sitä, jotta en tulisi apeille mielin.

— Niin, minua ilahuttaisi nähdä sinun pääsevän korkeakouluun, Anna, mutta ellet koskaan pääse sinne, niin älä sure sitä. Me muodostamme itse elämämme, missä lienemmekin — korkeakoulu ei voi tehdä muuta kuin helpottaa pyrkimyksiämme. Elämämme on sellainen, mitä siihen sisällytämme. Elämä on rikas ja täyteläinen, jos vain ymmärrämme avata sydämemme sille, mitä se meille tarjoaa.

— Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitatte, sanoi Anna mietiskellen, ja minulla on niin paljon sellaista, mistä tunnen kiitollisuutta… Työni, ja Paul Irving ja kelpo kaksoispari, ja kaikki ystäväni… Tiedättekö, rouva Allan, ystävyydestä olen hyvin kiitollinen. Se sulostuttaa elämää niin paljon.

— Tosi ystävyys on meille todellakin suureksi avuksi, sanoi rouva Allan, mutta meidän on pidettävä sitä korkeassa kunniassa eikä koskaan tahrattava totuudenrakkauden ja avomielisyyden puutteella. Pelkään, että ystävyyden nimitys usein alennetaan eräänlaiseksi tunkeilevaksi tuttavallisuudeksi, jolla on hyvin vähän tekemistä todellisen ystävyyden kanssa.

— Niinpä niin — aivan kuin Gertie Pyen ja Julia Bellin suhde. He ovat hyvin tuttavallisia ja näyttäytyvät kaikkialla yhdessä, mutta Gertie sanoo aina ilkeitä asioita, Juliasta hänen selkänsä takana, ja kaikkien täytyy uskoa että hän kadehtii häntä, sillä hän on aina niin tyytyväisen näköinen, kun jollakulla on muistuttamista Juliaa vastaan. Minusta on pyhyydenloukkausta sanoa sellaista ystävyydeksi. Jos meillä on ystäviä, täytyy meidän tietenkin etsiä vain parasta, mikä heissä on, ja lahjoittaa heille parasta mitä itse omaamme, eikö totta? Ystävyyden pitäisi kaiketi olla kauneinta, mitä maailma voi tarjota?

— Ystävyys on hyvin kaunista, virkkoi rouva Allan hymyillen, mutta jonakin päivänä ennemmin tai myöhemmin —

Siinä hän keskeytti lauseensa. Hänen vieressään olevissa tuntehikkaissa kasvoissa, valkeassa otsassa, uskollisissa silmissä ja vilkkaissa piirteissä oli vielä paljon enemmän lasta kuin naista. Vielä pitkän aikaa mahtui Annan sydämeen vain ystävyyden ja kunnianhimon unelmia, eikä rouva Allan tahtonut ennen aikojaan häiritä tätä suloista tietämättömyyttä. Keskeytyneen lauseen hän jätti tulevien vuosien päätettäväksi.

XVI.

MIELENKIINTOINEN KIRJE.

— Anna, sanoi Davy rukoilevalla äänellä kiivetessään kiiltävälle, nahkapäällysteiselle sohvalle Vihervaaran keittiössä, jossa Anna istui kirjettä lukemassa. — Anna, minä olen kamalan nälkäinen. Et aavista, kuinka nälkäinen olen.

— Haen sinulle voileivän tuossa tuokiossa, sanoi Anna hajamielisellä äänellä.

Hänen kirjeessään oli nähtävästi mielenkiintoisia uutisia, sillä hänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin ruusut ulkopuolella olevassa suuressa pensaassa, ja hänen silmänsä säteilivät niinkuin vain Annan tähtisilmät voivat säteillä.

— Mutta minä en halua voileipää, sanoi Davy ja nyrpisti pientä nenäänsä, haluan luumutorttua.

— Oho, nauroi Anna, laski kirjeensä pois ja kietoi kätensä Davyn ympärille rutistaakseen häntä, — sitä lajia nälkää on aivan helppo sietää. Tiedäthän, että Marilla noudattaa ankarasti sääntöä: ei mitään muuta kuin voileipää aterioiden välillä.

— Laita sitten voileipä — ole hyvä!

Davy oli viimeinkin saatu oppimaan sanomaan "ole hyvä" — mutta tuo pieni kohteliaisuus sattui aina tulemaan jäljestäpäin. Hän katsoi hyväksyvin ilmein mahtavaa voileipää, jonka Anna hetkisen kuluttua antoi hänelle.

— Sinä levität aina niin paksulti voita, Anna. Marilla levittää hyvin ohuelti. Se luistaa paljon helpommin alas, kun siinä on paksulti voita.

Tämä väite oli, tullakseen Davyn suusta, tavattoman yhtäpitävä totuuden kanssa, sillä voileipä oli uskomattoman nopeasti kadonnut. Davy laskeutui alas sohvalta pää ja kädet edellä, heitti kaksinkertaisen kuperkeikan matolla ja julisti hyvin varmalla äänellä:

— Anna, nyt olen tehnyt päätökseni. En välitä päästä taivaaseen.

— Mikset välitä? kysyi Anna vakavasti.

— En halua, sillä taivas on Simon Fletcherin vintillä, ja minä en pidä Simon Fletcheristä.

— Mitä ihmettä sinä nyt olet punonut kokoon, Davy? sanoi Anna, joka oli liian hämmästynyt voidakseen edes nauraa.

— Kas, Milty Boulter sanoi niin. Se tapahtui viime sunnuntaina pyhäkoulussa. Meillä oli läksy Eliaasta, joka meni taivaaseen tulisissa vaunuissa, ja sitten minä nousin ylös ja kysyin, missä taivas oli. Neiti Rogerson näytti niin vihaiselta. Hän oli jo ennestään suutuksissaan, sillä kun hän oli kysynyt meiltä: mitä Elia jätti jälkeensä Elisalle, niin vastasi Milty: "Vanhat vaatteensa" — sillä hän ei muistanut, että sen nimi oli vaippa. Milty ei todellakaan tarkoittanut mitään epäkohteliasta, Mutta hän ei voinut siinä silmänräpäyksessä keksiä nimeä… Niin, silloin neiti Rogerson vastasi, että taivas oli siellä, missä Jumala oli, ja minä en saisi tehdä tuollaisia kysymyksiä… Milty nykäisi minua ja sanoi: "Taivas on Simon enon vintillä, ja minä selitän sen sinulle kotimatkalla".

Milty on hurjan taitava selittämään. Vaikkei hän tietäisikään asiasta tuon taivaallista, niin sepittää hän itse aika sapiskan, ja sillä tavoin asia kuitenkin tulee selitetyksi… Hänen äitinsä on rouva Fletcherin sisar, ja Milty meni hänen kanssaan hautajaisiin kun hänen serkkunsa Jane Ellen oli kuollut. Pappi sanoi, että hän oli päässyt taivaaseen ja oli enkelijoukossa, mutta Milty sanoo, että hän makasi siinä aivan heidän edessään kirstussa. Sitten kun Milty ja hänen äitinsä menivät toiseen kerrokseen ottaakseen ylleen päällysvaatteet, kysyi hän äidiltään, missä taivas oli, jossa Jane Ellen nyt oli, ja äiti viittasi suoraan ylös kattoon ja sanoi: "Tuolla ylhäällä." Milty tiesi, että katon yläpuolella oli vain ullakko, niin että siten hän ymmärsi, miten asian laita oli… Ja siitä saakka hän on aina kamalasti pelännyt mennä Simon enonsa luo.

Anna otti Davyn polvelleen ja pani parastaan selvittääkseen tämänkin teologisen arvoituksen. Hän oli tähän toimeen paljon sopivampi kuin Marilla, sillä hän muisti oman tiedonhaluisen lapsuutensa ja ymmärsi vaistomaisesti niitä merkillisiä ajatuksia, joita seitsenvuotiaat pienokaiset välistä saavat päähänsä.

Hän oli juuri onnistunut saamaan Davyn vakuutetuksi siitä, ettei taivas ollut Simon Fletcherin vintillä, kun Marilla tuli sisään puutarhasta, jossa hän ja Dora olivat poimineet herneitä. Dora oli työteliäs pikku sielu eikä ollut koskaan onnellisempi kuin saadessaan "olla apuna" erilaisissa pikku askareissa, jotka sopivat hänen palleroisille pikku sormilleen. Hän ruokki kananpojat, poimi lastuja, pyyhki astioita ja juoksi asioilla suurella autiudella. Hän oli kätevä ja oppivainen ja kulki silmät auki; ei koskaan tarvinnut sanoa hänelle kahdesti, kuinka joku asia oli tehtävä, eikä hän koskaan unohtanut mitään pikku velvollisuuksiaan.

Davy taas oli aika hutilus ja hajamielinen, mutta hänellä oli synnynäinen kyky "lumota ihmisiä". Hänellä oli käsittämätön miellyttämiskyky, tuolla poikasella, ja sekä Anna että Marilla olivat hyvin heikkoja hänen suhteensa.

Doran silpiessä herneitä hieman itsetyytyväisin ilmein ja Davyn tehdessä paloista veneitä, joissa oli tulitikkumastot ja paperipurjeet, kertoi Anna Marillalle niistä ihmeellisistä uutisista, joita hän luki kirjeestään.

— Nyt Marilla saa kuulla jotain! Tässä on kirje Priscillalta, ja hän sanoo, että rouva Morgan on saarella ja että jos torstaina on kaunis ilma, ajavat he Avonleaan ja ovat täällä puolipäivän aikaan. Iltapäivän he aikovat viettää meidän luonamme, ja illalla he menevät Valkorannan hotelliin, asuakseen siellä joittenkin rouva Morganin hyvien ystävien luona. Oi, Marilla, eikö se ole ihmeellistä! Voin tuskin uskoa olevani hereillä!

— Rouva Morgan ei kai liene niin perin erilainen kuin muutkaan ihmiset, vaikka hän osaakin kirjoittaa kirjoja, sanoi Marilla kuivasti, vaikka hänen omiakin korviaan hieman kuumotti. Rouva Morgan oli kuuluisa henkilö, ja hänen käyntinsä oli kaikkea muuta kuin jokapäiväinen tapahtuma. — Syövätkö he siis täällä päivällistä?

— Syövät kyllä! Rakas, kulta Marilla, saanko minä itse laittaa joka murun päivällisruuasta? Tahdon tuntea, että voin tehdä jotakin "Ruusutarhan" tekijättärelle — vaikkapa vain valmistaa hänen ruokansa. Saanhan sen tehdä?

— Hyvänen aika, minä en ole niin ihastunut seisomaan kuuman hellan ääressä heinäkuussa, etten voisi luovuttaa sitä iloa sinulle. Ole hyvä vain!

— Oi, tuhat kiitosta! sanoi Anna, ikäänkuin Marilla olisi tehnyt hänelle erittäin suuren hyväntyön. — Laitan ruokalistan jo tänä iltana.

— Kultaseni, älä nyt ryhdy mihinkään ylen suurelliseen, pyysi
Marilla, joka säikähti tuota harvinaista sanaa "ruokalista". —
Silloin varmaan epäonnistut.

— Ei, en aio laittaa mitään ylellistä, jos sillä tarkoitat ruokia ja valmisteita, joita meillä ei tavallisesti ole, kun meillä muuten on vieraita, vakuutti Anna. — Se näyttäisi teennäiseltä… Ja vaikkakin tiedän, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä ja arvostelukykyä, kuin seitsentoistavuotiaalla tytöllä ja opettajattarella pitäisi olla, en ole niin tyhmä, että teen itseni syypääksi mihinkään sellaiseen… Mutta aion laittaa kaiken niin somaksi ja miellyttäväksi kuin mahdollista. Davy pieni, älä jätä herneenpalkoja portaille — silloin voi joku kompastua niihin ja kaatua ja loukata itseään… Ensiksi meillä tulee olemaan jotain keveätä lientä — sinähän tiedät, että osaan valmistaa hienoa juuriartisokkakeittoa — ja sitten lintupaistia. Otan nuo molemmat valkoiset kukko-poikaset. Kukkopoikasiin olen hirveästi kiintynyt — ne ovat olleet pikku lemmikkejäni aina siitä pitäen kun harmaa kana hautoi ne munista ja ne olivat kaksi pientä höyhenpalloa… Mutta tiedänhän, että ne kerran täytyy uhrata, ja arvokkaampaa tilaisuutta kuin tämä voi tuskin kuvitella. Mutta ah, Marilla — minä en voi katkaista niiltä kaulaa, en edes rouva Morganinkaan tähden. Minun täytyy pyytää John Henryä tulemaan tänne tekemään sen.

— Minä teen sen, tarjoutui Davy, jos Marilla pitelee niitä jaloista, sillä minun pitää varmaankin pidellä kirvestä molemmin käsin. Siitä tulee hurjan metkaa —

— Sch!… Sitten meillä tulee olemaan herneitä ja perunamuhennosta ja kurkkua ja lehtisallaattia tomaattien kera vihannesruokana, jatkoi Anna — Jälkiruuaksi saamme sitruunakiisseliä kermavaahdon kera ja sitten kahvia pehmeitten piparkakkujen ja mantelivuorten kera. Piparkakut ja mantelivuoret leivon huomenna, ja sitten pesen valkean musliinipukuni. Rouva Morganin sankarittaret käyvät melkein aina puettuina valkeaan musliiniin, ja Diana ja minä olemme aina ajatelleet, että juuri siten pukeutuisimme, jos meitä koskaan kohtaisi se onni, että tapaisimme hänet… Se olisi hyvin hieno kohteliaisuus, niinhän, Marilla?… Davy pieni, et saa pistellä herneenpalkoja lattianrakoihin. Meidän täytyy pyytää myöskin pastori ja rouva Allan ja neiti Stacy päivälliselle, sillä he kaikki tahtovat hirveän mielellään tutustua rouva Morganiin. Mikä onni, että hän tulee neiti Stacyn täällä ollessa. Davy pieni, älä uittele herneenpalkoveneitäsi vesisangossa — mene kaivolle suuren ammeen luo. Ah, kunpa vain tulisi kaunis ilma torstaiksi! Ja luulen kyllä tulevan, sillä Abe setä sanoi eilen illalla pistäytyessään herra Harrisonin luona, että nyt saadaan sadetta miltei koko viikoksi…

— Niin, se tietää ainakin hyvää, sanoi Marilla.

Anna juoksi myöhemmin illalla Mäntymäelle kertomaan uutisen Dianalle, joka samaten joutui ihastuksen valtaan. He puhelivat sitten asiasta riippumatossa, joka oli kiinnitetty suurien piilipuitten alle Barryn puutarhassa.

— Oi, Anna, enkö minä saa auttaa sinua päivällisen valmistamisessa! rukoili Diana. — Tiedäthän, että minä osaan oivallisesti laittaa sallaattia.

— Saat kyllä, vastasi epäitsekäs Anna. — Ja sinä saat auttaa minua myöskin huoneitten koristelemisessa… Tahtoisin laittaa vierashuoneen aivan lehtimajaksi — ja päivällispöytä koristetaan metsäruusuilla. Niin, kunpa vain kaikki kävisi hyvin! Rouva Morganin sankarittaret eivät koskaan tee tyhmyyksiä eivätkä koskaan joudu mihinkään pulaan; aina he ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä ja osaavat niin hyvin hoitaa taloutta. Heillä on varmaankin synnynnäiset lahjat siihen… Muistatko, että Gertrud kirjassa "Herraskartanossa" piti taloutta isälleen, kun hän oli vain kahdeksanvuotias… Kuin minä olin kahdeksanvuotias, osasin tuskin mitään muilta kuin kasvattaa lapsia… Parhaiten kaksoisia. Nyt tahdon, että rouva Morgan, joka näyttää erityisesti ymmärtävän nuoria tyttöjä, saa oikein hyvän käsityksen meistä… Oi, olen istunut ja kuvitellut niin paljon itsekseni — minkä näköinen hän on ja mitä hän sanoo ja mitä minä silloin vastaan… Ja minä olen niin huolissani nenästäni. Näetkös — siihen on ilmestynyt seitsemän kesakkoa. Ne tulivat, kun A.N.Y:llä oli huvimatka ja minä kuljeskelin hatutta päin auringossa. Olen hyvin kiittämätön, luullakseni, harmitellessani niiden vuoksi, kun minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettei niitä ole sadottain ympäri kasvojani kuten ennen maailmassa, mutta toivoisin sentään, ettei niitä olisi tullut… Kaikilla rouva Morganin sankarittarilla on ihana iho. En muista ainoatakaan kesakkoista heidän joukossaan.

— Niitä ei huomaa juuri lainkaan, lohdutti Diana. — Sivele niille hieman sitruunamehua yöksi!

Seuraavana päivänä Anna laittoi kiisselin ja leipoi pikkuleivät, pesi musliinipukunsa ja lakaisi ja pyyhki pölyt talon joka sopesta — oikeastaan tarpeeton puuha, sillä Vihervaara oli yhtä mallikelpoisesti siistitty ja kiilloitettu kuin Marilla aina halusi sen olevan. Mutta Anna tunsi, että yksi ainoa tomuhiukkanen saattoi huonoon valoon sen talon, jota mainehikas kirjailijatar, rouva Morgan, oli kunnioittava käynnillään.

— Mutta minä tahdon tietää, että kaikki on oikein siistiä ja kunnollista, vaikkei hän saisikaan sitä nähdä, sanoi Anna Marillalle. — Kirjassa "Kulta-avaimet" hän kertoo sankarittarista Alicesta ja Louisasta, että he aina pesivät kellarinrappuset eivätkä koskaan unohtaneet lakaista vuoteitten aluksia… Minulla olisi niin paha omatunto, jos tietäisin, että romuvajassa on sotkuisen näköistä, kun rouva Morgan on talossa. Miksi luetaan hyviä kirjoja, ellei oteta niistä oppia?

Samana iltana onnistui renkipojan John Henryn ja Davyn yhteisin voimin ottaa hengiltä molemmat valkeat kukkopojat, ja Anna kyni ja puhdisti ne. Tämä sangen epämiellyttävä työ tuntui hänestä tänään oikein mieluisalta, kun hän ajatteli lihavien kelpo lintujen lopullista tarkoitusta.

— En pidä lintujen kynimisestä, uskoi hän Marillalle, mutta eikö olekin onni, ettei meidän tarvitse panna sieluamme siihen, mitä kätemme tekevät? Kynin kananpoikia käsilläni, mutta ajatukseni harhailivat ylhäällä korkeudessa Linnunradan tähtien parissa.

— Niin, enkös ajatellutkin, että sinä sirottelit lattialle tavallista enemmän höyheniä, sanoi Marilla.

Sitten huolehti Anna Davyn vuoteeseen ja vaati häneltä lupauksen, että hän käyttäytyisi erinomaisesti koko seuraavan päivän.

— Jos olen niin kiltti kuin ajatella voi koko huomispäivän, annatko minun sitten seuraavana päivänä olla niin paha kuin tahdon, kysyi Davy.

— Tiedät kyllä, etten voi antaa, Davy pieni, sanoi Anna varovasti, mutta minä otan sinut ja Doran mukaani ruuheen ja soudamme aina järven toiselle puolelle saakka. Sitten nousemme maihin hiekkarannalle ja otamme evästä mukaan.

— Vai niin, siihen kyllä suostun, sanoi Davy. — Ja minä tulen olemaan kiltti, kissa vieköön. Olin aikonut mennä herra Harrisonin luo ja ampua herneitä uudella ilmapyssylläni Inkivääriin, mutta voin hyvin antaa sen jäädä toiseen päivään. Huomisesta päivästä tulee kai aivan kuin sunnuntai, mutta jos sitten saamme soudella sinun kanssasi ja ottaa eväslaukun mukaan, niin voin kai mukautua…

XVII.

LUKU, JOSSA TAPAHTUU PALJON.

Anna heräsi kolme kertaa yöllä ja meni ikkunan luo saadakseen varmuuden siitä, ettei Abe setä ollut ennustanut oikein. Viimeinkin aamu koitti, kuultavan kirkkaana ja sädehtivänä, taivaalla kimmelsivät hopeanhohteiset valoläikät, ja ihmeellinen päivä oli tullut.

Diana saapui heti aamiaisen jälkeen kukkakori käsivarrella ja oma valkea musliinipukunsa riippuen toisella — eihän millään muotoa käynyt päinsä pukeutua siihen ennenkuin päivällisvalmistukset oli tehty… Toistaiseksi hänellä oli yllään vaaleanpunainen pumpulileninki ja talousesiliina, jota koristi tärkättyjen ja poimutettujen rimsujen paljous, ja hän näytti hyvin somalta ja kauniilta ja rusoposkiselta.

Kuinka sievä sinä olet! sanoi Anna ihaillen.

Diana huokasi.

— Uskotkos, että minun on täytynyt taaskin väljentää jokaista hamettani. Painan kaksi kiloa enemmän kuin heinäkuussa… Anna, kuinka tämä päättyy? Ja kaikki rouva Morganin sankarittaret ovat pitkiä ja solakoita!

— Nyt unohdamme huolemme ja ajattelemme vain ilojamme, sanoi Anna hilpeästi. — Rouva Allan sanoo aina, että heti kun ajattelemme jotain, joka on ikävää, täytyy meidän myöskin ajatella jotain hauskaa, joka voi syrjäyttää ikävän. Jos sinä olet hivenen verran liian paksu, niin on sinulla sen sijaan mitä herttaisimmat kuopat poskissa, ja jos minulla on kesakkoinen nenä, niin ei ole kerrassaan mitään muistuttamista sen muotoon nähden… Luuletko, että sitruunanmehusta oli mitään hyötyä?

— Varmasti oli, sanoi Diana ja tutki tarkkaavasti nenää.

Ja ilomielin Anna kulki edeltä puutarhaan, joka oli täynnä kuulaita varjoja ja väriseviä, kultaisia valoläikkiä.

— Ensiksi koristamme vierashuoneen. Meillä on runsaasti aikaa, sillä Priscilla sanoi, että he olisivat täällä kahdentoista tienoilla tai viimeistään kello puoli yhdeltä, niin että syömme päivällistä yhdeltä.

Onhan mahdollista, että tällä hetkellä oli kaksi iloisempaa ja toivorikkaampaakin tyttöä Kanadassa tai Yhdysvalloissa, mutta epäilen sitä suuresti. Jokainen saksien näpsäys, kun ruusuja, pioneja ja sinikelloja putosi, tuntui sirisevän kuin hilpeä pikku heinäsirkka: "Tänään tulee rouva Morgan!" Anna ihmetteli, kuinka herra Harrison voi kävellä tuolla aivan välinpitämättömänä ja niittää heinäänsä niityllä oikotien toisella puolen, aivan kuin ei mitään olisi odotettavissa.

Vihervaaran vierashuone oli jokseenkin jäykkä ja kolkko huone kovine täytettyine sohvineen ja tuoleineen, kankeine ikkuna verhoineen ja valkeine virkattuine päällyksineen, jotka aina muodostivat määrätyn kulman selkänojaa vasten, paitsi silloin kun ne takertuivat onnettomien ihmisten nappeihin. Ei edes Anna ollut koskaan voinut elähyttää tuota huone parkaa hiukkaakaan, sillä Marilla ei suvainnut mitään muutoksia. Mutta on ihmeellistä, mitä kukat saavat aikaan, kun niille oikein antaa tilaisuuden — kun Anna ja Diana olivat saaneet huoneen valmiiksi, ei sitä voinut tuntea entiseksi.

Suuri, kukkuroillaan oleva vati kukkivia lumipalloja oli keskellä kiiltäväksi kiilloitettua pöytää. Pitkin mustaa kamiininreunaa kiertelivät ruusut ja sanajalat. Jokaisella koristetelineen hyllyllä nurkassa oli maljakko täynnä korkeita sinikelloja; avoimen takan molemmin puolin olevia pimeitä nurkkia elähyttivät hehkuvan punaisilla pioneilla täytetyt kukkaruukut, ja itse liedeltä loistivat keltaiset unikot, joita tuuheat sanajalat ympäröivät. Kaikki tämä värikäs kukkaisloisto yhdessä auringonpaisteen kanssa, joka valui sisään ikkunoiden ulkopuolella olevien kuusaman oksien lomitse ja muodosti kisailevia väri vivahteita seinille ja lattialle, muutti tosiaankin tuon arkioloissa oikein ikävän pikku huoneen siksi "lehtimajaksi", jonka Anna oli nähnyt mielikuvituksessaan, ja se sai osakseen ihailun ilmauksia yksinpä Marillankin puolelta, joka oli tullut sisään tehdäkseen arvostelevia huomautuksia, mutta jäi seisomaan ylistääkseen sitä.

— Nyt järjestämme pöydän, sanoi Anna sellaisella äänellä kuin papitar, joka on aikeessa suorittaa juhlallisia jumalanpalvelusmenoja jonkun jumaluusolennon kunniaksi. — Asetamme suuren maljakon metsäruusuja keskelle ja yhden ainoan ruusun jokaisen lautasen eteen — ja kokonaisen kukkavihon puoleksipuhjenneita ruusuja vain rouva Morganin kohdalle — se tarkoittaa hänen "Ruusutarhaansa", näetkös Marilla.

Pöytä oli katettuna arkihuoneessa ja sillä oli Marillan hienoin pöytäliina, parhaimmat posliinit ja hopeat ja parhaat lasit. Lukija voi olla vakuutettu siitä, että jokainen esine, joka siinä oli, oli kiilloittamisen ja hankaamisen kautta saavuttanut mahdollisimman suuren täydellisyyden loistossa ja väikkeessä.

Sitten tytöt menivät keittiöön, joka oli täynnä ruokahalua yllyttäviä höyryjä, jotka virtasivat hellalta, jossa kukkopoikaset porisivat tulella. Anna laittoi perunamuhennosta, ja Diana pani kuntoon herneitä ja vihreitä papuja. Lopuksi Diana sulkeutui ruokasäiliöön valmistamaan lehtisallaattia. Anna, jonka posket alkoivat hehkua jo purppuranpunaisina, yhtä paljon innosta kuin keittiötulen paahteesta, laittoi leipävelliä kananpojille, sekoitti kasvissosetta ja vatkasi kermaa sitruunakiisseliin.

Mitä teki Davy koko tänä aikana? Pitikö hän kiltteyslupauksensa?
Tähän täytyy ehdottomasti vastata myöntävästi.

Hän pysyttelihe tosin itsepintaisesti keittiössä, jossa hänen uteliaisuudellaan oli paljon tutkimista. Mutta kun hän istui aivan hiljakseen ja siivosti nurkassa, uutterasti purkaen solmuja kalaverkon palasesta, jonka hän oli tuonut mukanaan kotiin viimeiseltä merenrantakäynniltään, ei kellään ollut juuri mitään muistuttamista sitä vastaan.

Kello puoli kaksitoista oli sallaatti valmista, sitruuna-kiisseli koristettu kauniilla kermavaahtokiekuroilla, ja kaikki pihisi ja porisi, minkä pitikin pihistä ja porista.

Nyt lienee parasta meidän mennä pukeutumaan, sanoi Anna, sillä kello kaksitoista voivat he olla täällä… Meidän on syötävä päivällistä kello yksi, ja soppa on tarjottava heti, kun se on valmista.

Pukeutumistoimitus ylhäällä idänpuolisessa vinttikamarissa suoritettiin miltei hartaudella. Anna katsoi huolestuneena nenäänsä ja iloitsi siitä, etteivät kesakot olleet niin ylen näkyviä, johtuipa tuo nyt sitten sitruunamehusta tai hänen poskiensa tavattomasta punaisuudesta. Kun molemmat ystävättäret olivat valmiit, näyttivät he yhtä herttaisilta ja hyvinpuetuilta ja nuorekkaan tyttömäisiltä kuin ketkä tahansa "rouva Morganin sankarittarista".

— Kunpa minä nyt vain kykenisin sanomaan sanan silloin tällöin enkä vain istumaan kuin tukki, sanoi Diana levottomasti. — Kaikki rouva Morganin sankarittaret ilmaisevat niin kauniisti ajatuksensa… Mutta minä pelkään olevani perin typerä ja kieleni kangistuvan… Ja kunpa vain sanat eivät vääntyisi suussani! Kerran minun piti sanoa: se oli kamalan koomillista! — ja sen sijaan sanoin koomillista!… Jos jotain sellaista tapahtuisi minulle rouva Morganin aikana, luulisin kuolevani häpeästä. Se olisi yhtä kauheata kuin olla saamatta sanaa suustaan.

— Minä tunnen levottomuutta hyvin monen seikan johdosta, sanoi Anna, mutta sitä minun ei juuri tarvitse pelätä, etten osaisi jutella.

Anna oli oikeassa — mitään pelättävää tässä suhteessa ei hänellä todellakaan ollut.

Hän verhosi musliinihienoutensa suurella esiliinalla ja meni keittiöön katsomaan keittoa. Marilla oli pukenut itsensä ja kaksoiset ja oli kiihtyneemmän ja hermostuneemman näköinen kuin kukaan olisi pitänyt mahdollisena.

Kello puoli yksi saapuivat Allanin herrasväki ja neiti Stacy. Kaikki tuntui käyvän oivallisesti, mutta Anna alkoi tuntea levottomuutta. Olihan jo hyvinkin aika Priscillan ja rouva Morganin saapua!… Hän teki useita pikku matkoja portille ja tähyili yhtä huolestuneena maantietä pitkin kuin konsanaan hänen kaimansa Ritari Siniparrassa tähysti tornista.

— Entäpä he eivät tulisikaan? sanoi hän itku kurkussa.

— Oi, mitä puhut! Se olisi liian hirveätä, sanoi Diana, jolla kuitenkin myöskin alkoi olla omat aavistuksensa.

— Anna, sanoi Marilla, joka tuli vierashuoneesta, neiti Stacy haluaisi mielellään nähdä neiti Barryn vadin, jossa on itkuraita-aiheinen koriste.

Anna riensi ruokasalin kaapille hakemaan vatia. Hän oli, kuten hän oli luvannut rouva Lyndelle, kirjoittanut neiti Barrylle Charlottetowniin ja pyytänyt sitä lainaksi. Neiti Barry oli, kuten tiedämme, Annan vanha hyvä ystävä, ja hän lähetti heti vadin sekä kirjeen, jossa hän pyysi Annaa käsittelemään sitä hyvin varovasti, koska hän oli maksanut siitä kaksikymmentä dollaria. Vati oli täyttänyt tehtävänsä ompeluseuran myyjäisissä ja sitten sijoitettu Vihervaaran kaappiin, sillä Anna ei luottanut siihen, että kukaan muu paitsi hän itse voisi viedä sen eheänä takaisin kaupunkiin.

Hän kantoi varovasti vadin kuistille, jossa vieraat istuivat nauttien viileästä tuulesta, joka henki purolta päin. Sitä katseltiin ja ihailtiin — sitten, juuri kun Anna uudelleen sulki sen helliin käsiinsä, kuului kauhea helinä ja romahdus ruokasäiliöstä. Marilla, Diana ja Anna lensivät huoneesta — viimemainittu vain viivähdettyään sen verran, että hän kiireesti ehti laskea käsistään kallisarvoisen vadin portaitten toiselle astimelle.

Kun he tulivat ruokasäiliöön, odotti heitä totta tosiaan pöyristyttävä näytelmä — pieni poika, joka oli ylen syyllisen näköinen, kapusi paraillaan alas pöydältä, pilkuttoman puhdas pusero ylt'yleensä jonkun keltaisen aineen ryvettämänä. Pöydällä virtailivat surulliset jäännökset siitä, mikä muinoin oli ollut hyytelömalja, täynnä herkullista, kermalla koristeltua sitruunakiisseliä.

Davy oli lopettanut kalaverkkonsa purkamisen ja oli kerinyt langan pyöreäksi palloksi. Sitten hän oli mennyt säiliöön pannakseen sen tarjoilupöydän yläpuolella olevalle hyllylle, jossa hänellä oli säilössä jo tusinan verran samanlaisia keriä, joilla, mikäli voitiin ymmärtää, ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin antaa omistajan kokea omistamisen iloa. Davyn täytyi kiivetä pöydälle ja nousta varpailleen ja kumartua taaksepäin ylettyäkseen hyllylle — asia, jonka Marilla mitä ankarimmin oli kieltänyt häneltä, senjälkeen kun hän edellisellä kerralla oli joutunut hyvin pahaan pulaan koettaessaan samaa temppua.

Tällä kertaa olivat seuraukset vielä hirveämmät. Davy kadotti tasapainonsa, horjahti ja kupsahti suoraan sitruunakiisselimaljaan. Puhdas pusero tärveltyi siksi kertaa ja sitruunakiisseli ainaiseksi valuessaan siinä keltaisina virtoina alas lattialle. Mutta ei ole mitään pahaa, jossa ei olisi jotain hyvääkin, ja kiitos Davyn kömpelyyden, sai porsas tavattoman herkullisen päivällisen.

— Davy Keith, sanoi Marilla ja ravisti häntä olkapäästä, enkö ole kieltänyt sinua koskaan enää kiipeämästä tuolle pöydälle? Mitä?

— Unohdin sen, ulisi Davy. — On niin kauhean paljon sellaista, jota Marilla on kieltänyt minua tekemästä, että minun on suorastaan mahdotonta muistaa kaikkea…

— No niin, mene nyt huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes me muut olemme syöneet päivällistä. Sillä välin voit huvitella verestämällä hieman muistiasi. Oh, ei, Anna, sinun ei hyödytä rukoilla hänen puolestaan. En rankaise häntä siksi, että hän on tärvellyt sinun sitruunakiisselisi — se oli onnettomuustapaus. Rankaisen häntä tottelemattomuudesta. Mene nyt matkoihisi, Davy, sanon minä!

— Enkö saa lainkaan päivällistä? ulvoi Davy.

— Saat tulla alas sitten kun me muut olomme syöneet, ja saat syödä päivällisesi keittiössä.

— Vai niin, hyvä on, sanoi Davy hieman lohdutettuna. — Tiedän, että Anna piilottaa muutamia oivallisia kananjalkoja minulle nakerrettavaksi — teethän sen, Anna? Minähän en tehnyt sitä tahallani — tarkoitan kiisseliin kupsahtamista. Kuulehan, Anna, kun se nyt kerran on pilalla, enkö saisi ammentaa sitä hieman lautaselle itselleni ja ottaa mukaani ylös?

— Et, Davy, siitä ei tule mitään, sanoi Marilla ja pakotti hänet eteiseen.

— Mitä me nyt saamme jälkiruuaksi? kysyi Anna katsellen huolestunein ilmein hävitystä.

— Saamme aukaista mansikkahillopurkin, rauhoitti Marilla. — Ja meillä on vielä yllin kyllin vatkattua kermaa maljassa.

Kello löi yksi — ei tullut Priscillaa, ei rouva Morgania. Anna oli hädässä ja ahdistuksessa. Kaikki oli minuutilleen laskettu, ja liemikeitto oli tällä hetkellä ihanteellista, mutta ei voinut kohtuudella pyytää, että se pysyisi sellaisena pitempää aikaa.

— Nyt en luule heidän enää tulevan, sanoi Marilla harmistuneena.

Anna ja Diana etsivät lohdutusta toistensa silmistä.

Kello puoli kaksi tuli Marilla taas vierashuoneesta.

— Tytöt, meidän täytyy saada päivällistä. Joka ikinen on nälissään, ja mitä hyödyttää odottaa kauemmin? Priscilla ja rouva Morgan eivät tule, se on päivän selvää, ja ruoka tulee pahemmaksi seisomisesta.

Anna ja Diana alkoivat nyt panna pöytään ja tarjoilla, mutta ah — se ei suinkaan tapahtunut oikean tunnelman vallitessa…

— En saa niellyksi palaakaan, sanoi Diana valittavalla äänellä.

— En minäkään. Mutta toivottavasti ruoka on hyvää ja maistuu neiti
Stacylle ja pastorille ja rouva Allanille, vastasi Anna masentuneena.

Pannessaan herneitä vadille Diana maistoi hiukkasen teelusikalla, jolloin hänen kasvoilleen tuli merkillinen ilme.

— Anna, oletko sinä pannut sokeria näihin herneisiin?

— Olen kyllä, vastasi Anna ammentaen perunamuhennosta vadille sellaisin ilmein kuin konsanaan se, joka tietää tekevänsä velvollisuutensa. — Panin sinne lusikallisen sokeria. Niin panemme aina. Etkö pidä siitä?

— Niin, mutta minäkin panin siihen lusikallisen suurustettuani sen, sanoi Diana.

Anna laski ison lusikan kädestään ja maistoi myöskin herneitä. Sitten hän irvisti.

— Huu, miten iljettävää! En ikinä voinut ajatella, että sinä olisit pannut sokeria, koska tiedän, ettei äitisi koskaan tee sitä. Mutta yhtäkkiä muistin sen itse — muuten olen kylläkin hyvä unohtamaan — ja kaadoin sinne lusikallisen.

— Meitä on varmaankin ollut liian monta kokkia tämän sopan kimpussa, pelkään minä, sanoi Marilla, joka hieman syyllisen näköisenä oli kuunnellut tätä keskustelua. — En voinut uskoa, että sinä muistaisit sokerin, Anna, sillä olen täydellisesti vakuutettu siitä, ettet vielä koskaan elämässäsi ole muistanut — niin että minä panin sinne lusikallisen!

Vierashuoneessa olevat vieraat kuulivat toisen hillittömän naurunpuuskan toisensa jälkeen keittiöstä, mutta he eivät saaneet tietää, mikä oli niin hauskaa. Ja päivällispöytään ei tullut sinä päivänä lainkaan vihreitä herneitä.

— No niin, sanoi Anna ja tukahutti hilpeytensä huokaukseen, kun todellisuus taas muistui mieleen, meillähän on onneksi sallaatti, ja pavuissa ja kurkuissa en luule olevan mitään vikaa… Kantakaamme ruoka sisään ja tehkäämme tästä loppu!

Ei voi väittää, että päivällinen oli, kuten sanotaan, "onnistunut tilaisuus", ja tunnelma ei lainkaan kohonnut korkealle. Pastori rouvineen ja neiti Stacy ponnistelivat suurenmoisesti pelastaakseen tilanteen, ja Marillan tavallinen sielun tasapaino ei ollut huomattavassa määrässä järkkynyt. Mutta Annaan ja Dianaan oli pettymys ja äkkikäänne aamupäivän iloisen puuhailun jälkeen tehnyt sellaisen vaikutuksen, etteivät he voineet puhua eikä syödä.

Anna koetti sankarillisesti vieraitten vuoksi tuoda osansa keskusteluun, mutta koko hänen luonnollinen eloisuutensa, hänen pursuava hilpeytensä oli tällä hetkellä herpautunut, ja niin paljon kuin hän pitikin rouva Allanista ja neiti Stacysta, ei hän voinut olla ajattelematta, kuinka suloista olisi sitten, kun he kaikki olivat menneet kotiinsa ja hän saisi päänaluseensa itäisessä vinttikamarissa haudata pettyneet toiveensa ja "kyllästymisensä kaikkeen"…

On kuitenkin olemassa vanha sananparsi, joka sanoo: onnettomuus tulee harvoin yksinään. Päivän onnettomuuksien ja koettelemusten mitta ei vielä ollut täysi. Juuri kun pastori Allan oli muutamin kohteliain sanoin kiittänyt emäntiä, kuului kovaa levottomuutta herättävää kolinaa rappusilta, ikäänkuin joku kova ja raskas esine olisi hyppinyt rapulta rapulle ja aika tavalla jysähtäen pysähtynyt kaikkein alimmalle. Kaikki juoksivat eteiseen. Anna päästi kauhun huudon.

Yläkertaan vievien rappujen alapäässä oli suuri vaaleanpunainen puutarhanäkinkenkä sekä palasia siitä, mikä kerran oli ollut neiti Barryn suuri vati. Ylhäällä rappusten päässä makasi mielettömästi säikähtänyt Davy, joka kaula ojolla ja silmät tuijottavina katsoi hävitystä.

— Davy, sanoi Marilla äänellä, joka ei ennustanut mitään hyvää, viskasitko tuon näkinkengän alas tahallasi?

— En, en todellakaan, piipitti Davy. — Makasin täällä vain polvillani niin hiljaa kuin ikinä voin ja katselin teitä muita käsipuun alitse, ja silloin satuin potkaisemaan tuota vanhaa näkinkenkää, niin että se lensi tiehensä… Ja olen kamalasti nälissäni, ja paljon parempi olisi, jos löisitte minua, kun olen tehnyt jonkun kolttosen, niin olisi se ohi, sen sijaan että lähetätte minut tänne ylös istua kyyrötämään yksinäisyydessä ilman rahtustakaan ajankulua…

— Älä toru Davya, sanoi Anna poimien ylös sirpaleita vapisevin sormin. — Syy oli minun. Panin vadin tuonne ja unohdin sen… Nyt olen saanut rangaistuksen huolimattomuudestani — mutta oi — mitä neiti Barry sanoo?

— Ei hätää, kuten tiedät, hän on ostanut sen, joten se ei ole samaa kuin jos hän olisi sen perinyt, sanoi Diana koettaen lohduttaa.

Pian sen jälkeen vieraat lähtivät — he tunsivat sen olevan hienotunteisinta. Sitten meni Diana kotiin kovaa päänsärkyä kärsien, ja Anna meni aivan samassa tilassa ullakkokamariinsa. Siellä hän istui siksi kunnes Marilla auringonlaskun aikaan tuli kotiin postitoimistosta — mukanaan kirje Priscillalta, kirjoitettu edellisenä päivänä.

Rouva Morgan oli nyrjäyttänyt nilkkansa niin pahoin, ettei hän kyennyt lähtemään huoneestaan.

"Ja rakkahin Anna" — kirjoitti Priscilla — "olen niin pahoillani, mutta pelkään, ettemme lainkaan voi tulla Vihervaaralle, sillä kun hänen nilkkansa on ehtinyt parantua, täytyy hänen matkustaa takaisin Torontoon. Hänen on oltava siellä määrättynä päivänä."

— No niin, siinä on selitys, huokasi Anna laskien kirjeen punaiselle kivipaadelle viereensä.

Hän istui eteisen rappusilla pihan puolella, hämärän laskeutuessa harmaan taivaan alle.

— Luulin kuitenkin koko ajan, että kirjailijatar rouva Morganin käynti olisi niin suuri onni, ettei sen voitaisi sallia tulla meidän osaksemme… Tämä oli lause, joka voisi sopia neiti Eliza Andrewsille — oh ei, niin epäluuloinen kaikkea hauskaa ja hyvää kohtaan en totta tosiaankaan tahdo olla… Täällähän tapahtuu sentään niin paljon hauskaa… Ja tämän päiväisillä onnettomuuksilla on kyllä naurettava puolensakin, luiden minä… Ehkä sitten kun Diana ja minä olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi, voimme nauraa niille… Mutta sitähän ei voi vaatia meiltä vielä, sillä tämä oli todellakin hirveä vastoinkäyminen.

— Sinä saat kuin saatkin kokea pahempiakin vastoinkäymisiä kuin tämä, kulkiessasi maailman läpi, sanoi Marilla, jolla oli se vilpitön vakaumus, että hän lausui lohduttavia sanoja. — Minusta tuntuu, Anna, ikäänkuin sinä et koskaan kasvaisi pois tavastasi haluta niin kiihkeästi joitakin asioita ja sitten vaipua epätoivoon, kun et saa niitä.

— Tiedän kyllä, että luonteeni on sellainen, myönsi Anna nöyrästi. — Kun lasken saavani jotain hauskaa, niin tuntuu minusta aivan siltä kuin nuo iloiset odotukset kohottaisivat minua, ja minä lennän… Siinä samassa käy kulku alaspäin taas — ja läiskisi — siinä sitä ollaan! Mutta oi, Marilla, kuinka tuo lento on ihanaa, niin kauan kuin sitä kestää — se on kuin sateenkaarten välillä leijailemista! Saa ikäänkuin jo etukäteen — mitä sitten ei saakaan…

— No niin — sehän on hyvä, se, sanoi Marilla. —

Mutta minä pidän parempana kulkea vankalla pohjalla sekä lentämättä että alas romahtamatta… Mutta kullakin on oma makunsa ja oma tapansa järjestää olonsa — ennen luulin olevan vain yhden oikean tavan, mutta sitten kuin sain sinut ja kaksoiset kasvatettavikseni, olen alkanut epäröidä… Mitä aiot tehdä neiti Barryn vadin suhteen?

— Minun on kai maksettava hänelle takaisin ne kaksikymmentä dollaria, jotka se on maksanut hänelle. Jumalan kiitos se ei ollut mikään peritty aarre, sillä silloinhan eivät mitkään rahat olisi voineet korvata sitä.

— Ehkä voit löytää jostain samanlaisen ja ostaa sen hänelle?

— Ah, enpä luule… Niin vanhat vadit ovat hyvin harvinaisia. Rouva Lyndehän oli turhaan koettanut saada sellaista käsiinsä myyjäisiä varten. Toivoisin todellakin, että kävisi niin hyvin, sillä neiti Barry ottaa luonnollisesti toisen vadin yhtä mielellään kuin toisenkin, jos molemmat ovat yhtä vanhoja ja väärentämättömiä. Marilla, katsoppas tuota suurta tähteä, joka on herra Harrisonin vaahterametsikön yläpuolella, hiljainen, kirkas taivas taustanaan! Se herättää minussa hartauden ja rukouksen tunteen… Ah — kun saa nähdä sellaisia tähtiä ja sellaisen taivaan, eiväthän silloin pikku harmit ja onnettomuudet merkitse paljoakaan, vai mitä?

— Missä on Davy? sanoi Marilla välinpitämättömästi katsahtaen tähteen.

— Vuoteessaan. Olen luvannut mennä soutelemaan hänen ja Doran kanssa ja ottaa eväslaukun mukaan. Luonnollisestikin — alkuperäinen ehtohan oli, että hän olisi kiltti. Mutta hänhän koetti olla kiltti — ja minulla ei ole sydäntä peruuttaa lupaustani.

— Sinä tulet hukuttamaan itsesi tai kaksoiset, jos lojutte ja reuhdotte siellä järvellä ruuhessa, jupisi Marilla. — Olen elänyt täällä jo kuusikymmentä vuotta enkä ole vielä koskaan astunut jalallani mihinkään veneeseen.

— No, silloin on totta tosiaan aika tehdä se, sanoi Anna kujeillen. — Tule mukaamme aamulla! Lukitsemme talon ja vietämme koko päivän järvellä ja hiekkarannalla ja annamme muun maailman huolehtia itsestään.

— Ei kiitoksia, vastasi Marilla harmistuneen painokkaasti. — Sepä olisi kaunis katseltava, eikö totta? — Minä istumassa ristissä käsin ruuhessa! Olen kuulevinani Rakel Lynden päivittelevän… Tuolla ajaa herra Harrison pois. Luuletko olevan mitään totta siinä huhussa, että herra Harrison etsisi Isabella Andrewsin seuraa?

— En tosiaankaan luule. Hän oli siellä eräänä iltana siksi, että hänen piti puhua liikeasioista herra Harmon Andrewsin kanssa, mutta silloin rouva Lynde sattui näkemään hänet ja sanoi, että hän varmaankin kulki kosimisaikeissa, koska hänellä oli kaulus kaulassaan… En luule herra Harrisonin koskaan menevän naimisiin. Hänellä tuntuu olevan hyvin piintyneet ennakkoluulot avioliitosta…

— Oh, tuollaisista vanhoistapojista ei tiedä koskaan, mistä tuuli käy… Ja jos hänellä oli kaulukset kaulassaan, niin yhdyn melkein Rakel Lyndeen siinä, että se näytti epäiltävältä, sillä en koskaan ennen ole nähnyt kauluksia tuolla miehellä…

— Ne hän pani kaulaansa varmaankin vain siksi että hänellä oli liikeasioita Harmon Andrewsin kanssa, sanoi Anna. — Olen kuullut hänen sanovan, että vain sellaisissa tilaisuuksissa miehen on huolehdittava ulkoasustaan, sillä jos hän näyttää varakkaalta, niin ei toinen tohdi yrittää vetää häntä nenästä… Minun käy oikein sääliksi herra Harrisonia — hän ei voi mitenkään olla tyytyväinen elämäänsä! Täytyy tuntua sangen kolkolta, kun ei ole ketään muuta, joka välittäisi, paitsi papukaija, eikö niin? Mutta minä olen pannut merkille, ettei herra Harrison pidä siitä, että häntä säälitään… Siitä ei kai kukaan ihminen pidä, luulen minä.

— Tuossa tulee Gilbert tietä pitkin, sanoi Marilla. — Jos menet hänen kanssaan soutelemaan järvelle, niin ota yllesi päällysnuttusi ja kalossisi. Tänä iltana laskeutuu runsaasti kastetta.

XVIII.

UUSIA SEIKKAILUJA.

— Anna, sanoi Davy, nousten istumaan vuoteessaan ja nojaten leukaansa käsiinsä, Anna, missä on unten maa? Minähän nukun vuoteeseeni joka ilta, mutta minne minä vaellan mennessäni unten maahan, jossa näen ja teen kaikkea mistä uneksin. Tahdon tietää, missä se on ja kuinka tulen sinne ja takaisin kotiin tietämättä siitä mitään — ja kaiken lisäksi pukeutuneena pelkkään yöpaitaan… Missä se sijaitsee?

Anna istui lännenpuolisen vinttikamarin ikkunalaudalla katse kiinnitettynä laskevaan aurinkoon, joka muistutti suurta kukkaa helakan keltaisine kupuineen, josta loistavat säteet lähtivät ikäänkuin heteet ylös taivaanlakea kohti. Hän käänsi päätään Davyn kysyessä ja vastasi uneksivin äänensävyin:

"Sä suurin silmin kysyt, tietämätön, mut kerran kaikki pulmat selviää." Paul Irving olisi mahdollisesti tyytynyt sellaiseen vastaukseen, mutta käytännöllisemmillä taipumuksilla varustettu Davy, jolla, kuten Anna usein surulla oli pannut merkille, ei ollut kipinääkään mielikuvitusta, joutui vain ymmälle ja närkästyi.

— Äh, Anna, nyt sinä puhut pelkkää pötyä…

— Niin, kultaseni, suo anteeksi!… Etkö tiedä, että vain hyvin tyhmät ihmiset puhuvat alituisesti järkeä?

— Minun mielestäni sinä voit vastata kunnollisesti, sanoi Davy loukkaantuneella äänellä.

— Tiedätkö, sinä olet vielä liian pieni voidaksesi ymmärtää, sanoi
Anna.

Mutta häntä hävetti hieman sanoessaan tämän, sillä olihan hän toki, elävästi muistaen ne monet nenäkkäät ja ylimieliset vastaukset, joita hän oli saanut lapsuudessaan, tehnyt itselleen sen juhlallisen lupauksen, ettei hän koskaan sanoisi lapselle, että se oli liian pieni ymmärtääkseen… Kuitenkin hän teki nyt siten — niin suuri on juopa teorian ja käytännön välillä.

— Niin, panen parastani kasvaakseni, sanoi Davy, mutta sepä onkin asia, jota on vaikea itse kiirehtiä… Ellei Marilla olisi niin kitsas hillostaan, niin luulen, että kasvaisin aika paljon nopeammin.

— Marilla ei ole kitsas, Davy, sanoi Anna ankarasti. — Olet hyvin kiittämätön lausuessasi hänestä sellaista.

— On olemassa eräs toinen sana, joka merkitsee aivan samaa, mutta kuuluu koko joukon paremmalta, vaikka en nyt voi muistaa sitä, sanoi Davy, rypisti otsaansa ja näytti kovin miettiväiseltä. — Kuulin taannoin Marihan itsensä sanovan, että hän oli sellainen.

— Jos tarkoitat taloudellista, niin se on aivan muuta kuin kitsas. On oivallinen inhimillinen ominaisuus olla taloudellinen — säästäväinen, näetkös. Jos Marilla olisi ollut kitsas, ei hän ikäpäivänä olisi ottanut sinua ja Doraa, kun sinun äitisi kuoli. Olisitko jäänyt mielelläsi rouva Wigginsin luo?

— Oh, mene metsään!… — Davy ihan kuumeni tuosta ajatuksesta. — En tahdo myöskään mennä Richard sedän luo. Tahdon paljon mieluummin olla täällä, vaikkakin Marilla on sellainen kuin tuo pitkä sana pannessaan hilloa minulle, siksi että sinä olet täällä, Anna… Kuulehan, Anna, kerrothan minulle kertomuksen ennen kuin nukun, eikö niin? Mutta minä en halua kuulla satua, jossa puhutaan keijukaisista ja muista sellaisista… Se kelpaa tytöille, mutta minä, minä haluan jotain jännittävää — niiden pitää ampua toisiaan ja lyödä kuoliaaksi toisiaan, ja talon täytyy syttyä palamaan, ja siinä täytyy tapahtua mielenkiintoisia asioita, näetkös…

Kaikeksi onneksi Annalle huusi Marilla tällä hetkellä huoneestaan.

— Anna, Diana antaa merkkejä kaikin voimin. On parasta, että otat selvää, mitä hän haluaa.

Anna juoksi itäiseen ullakkohuoneeseen ja näki hämärän läpi valovälähdysten vilkkuvan edestakaisin Dianan ikkunasta. Ne toistuivat aina viisi peräkkäin, mikä tyttöjen kerran omaksuman merkkijärjestelmän mukaan merkitsi: "Tule tänne heti, — minulla on tärkeätä puhuttavaa sinulle."

Anna heitti huivin päähänsä ja riensi Kummitusmetsän läpi ja herra
Bellin karjahaan poikki Mäntymäelle.

— Minulla on hyviä uutisia, Anna, sanoi Diana. — Äiti ja minä olemme juuri tulleet kotiin Carmodysta, ja kauppapuodissa tapasin Mary Sentnerin Spencervalesta. Hän sanoo, että Kuusikäytävän varrella asuvilla vanhoilla Coppin neideillä on itkuraitakoristeinen vati, ja hän luulee, että he ovat kyllä halukkaat myymään sen, sillä ei ole vielä koskaan kuultu, että Martha Copp olisi pitänyt kiinni jostakin, josta hän voi päästä eroon… Mutta jos nyt niin olisi, etteivät he haluaisi myydä vatia, niin on olemassa toinen Wesley Keysonilla Spencervalessa, ja sen hän tietää olevan myytävänä, mutta hän ei ole varma siitä, että se on aivan samanlainen kuin Josephine tädin.

— Huomenna minä ajan Spencervaleen sitä hakemaan, sanoi Anna päättäväisesti. — Ja sinun on tultava mukaan. Silloin tulee suuri taakka putoamaan sydämeltäni, sillä ylihuomenna minun täytyy mennä kaupunkiin, ja kuinka voin katsoa Josephine tätiä silmiin ilman itkuraitakoristeista vatia? Se hetki olisi vielä pahempi kuin tuo kerta, jolloin minun täytyi pyytää anteeksi sitä että olimme hypänneet hänen vuoteeseensa.

Molemmat tytöt nauroivat tuolle vanhalle muistolle — sen suhteen täytyy minun, jos jotkut lukijoistani ovat tietämättömiä ja uteliaita, viitata Annan varhaisempien vaiheitten kuvaukseen.

Seuraavana iltapäivänä tytöt lähtivät ajamaan takaa itkuraitakoristeista vatia. Spencervaleen oli kahdeksantoista kilometriä eikä sää ollut erikoisen miellyttävä ajelulle. Oli hyvin kuuma, tuskin tuulenhenkäyskään liikkui ja maantiellä oli pölyä siinä määrin kuin odottaakin kuusiviikkoisen keskeytymättömän poudan jälkeen.

— Ah, kunpa sentään sataisi pian, huokasi Anna. — Kaikki on niin kuivanutta. Kuinka minun käy sääliksi pelto parkoja! Ja eikö ole ikäänkuin puut ojentelisivat käsivarsiaan ja rukoilisivat sadetta! Sydäntäni vihloo joka kerta kun menen ulos puutarhaani. Minun ei luonnollisestikaan pidä valittaa puutarhan vuoksi, kun maamiesten laiho kärsii näin… Herra Harrison sanoo, että hänen laidunmaansa ovat niin surkeiksi kärventyneet, että lehmäraukat voivat järsiä siitä irti tuskin rahtustakaan, ja hänestä tuntuu, että hän tekee itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen joka kerta, kun hän kohtaa niiden katseen.

Ajettuaan kauan ja rivakasti saapuivat tytöt viimein Spencervaleen ja poikkesivat Kuusikäytävälle — viheriä yksinäinen maantie, jossa pyöränraiteitten välillä kasvava rehevä nurmikko todisti, että täällä harvoin liikkui ihmisiä. Melkein pitkin pituuttaan se oli tiheässä kasvavien nuorten kuusten reunustama, jotka vain silloin tällöin jättivät tilaa jonkun maatilan aidatulle pellolle tai maapalstalle, josta metsä oli raivattu pois ja kantojen ympärillä rehoittivat tulikukat ja kultapiiskut.

Vihdoinkin saavuttiin vanhaan Coppin taloon — paikkaan, joka oli merkillinen sellaisesta tavattomasta siisteydestä ja somuudesta, ettei edes Vihervaara olisi täysin kestänyt vertailua. Talo oli hyvin vanhanaikuinen ja sijaitsi rinteellä, jonka vuoksi oli ollut välttämätöntä rakentaa kivinen kellarikerros korkeimman sivun alapuolelle. Sekä asuinrakennus että ulkohuonerakennukset olivat valkeiksi rapatut ja loistivat tahrattomina. Ei ainoatakaan rikkaruohonkortta ollut näkyvissä siistityssä keittiökasvitarhassa, jota ympäröi vihreäksi maalattu säleaita.

— Kaikki ikkunaverhot ovat alhaalla, sanoi Diana huolestuneella äänellä. — Ketään ei ole varmaankaan kotona.

Hänen pelkonsa osoittautui todeksi. Tytöt katsoivat neuvottomina toisiinsa.

— En tiedä, mitä tehdä, virkkoi Anna. — Jos olisin varma siitä, että vati on oikeata lajia, en epäröisi jäädä odottamaan, kunnes he tulevat kotiin. Mutta jos se ei ole oikea, niin on ehkä liian myöhäistä mennä sitten enää Keysonille.

Diana katseli pientä neliskulmaista ikkunaa muuratun kellarikerroksen yläpuolella.

— Tämä on ruokasäiliön ikkuna, siitä olen varma, sanoi hän, sillä tämä talo on aivan samanlainen kuin Charles enoni talo Newbrigdessä, ja tämä on heidän ruokasäiliönikkunansa. Tämä verho ei ole vedetty eteen, niin että jos kiipeämme tämän pikku talon katolle, voisimme katsoa säiliöön ja ehkä nähdä vadin. Olisiko sinun mielestäsi siinä jotakin pahaa?

— Sitä en voi uskoa, sanoi Anna mietittyään tovin. — Mehän emme katso pelkästä uteliaisuudesta. Kaikki riippuu vaikuttimista…

Kun tämä tärkeä siveellinen kysymys oli ratkaistu, valmistautui Anna astumaan mainittuun "pikku taloon" — se oli jyrkkäkattoinen lautarakennus, joka aikoinaan oli ollut ankkojen asuntona. Mutta Coppin neidit olivat lakanneet pitämästä ankkoja — ne olivat niin "siivottomia lintuja" — ja taloa ei oltu käytetty moneen vuoteen muuten kuin ajoittain eristettynä paikkana hautoville kanoille. Vaikka se oli huolellisesti valkoiseksi rapattu, oli se hieman rappeutunut, ja Anna tunsi itsensä sangen epävarmaksi aloittaessaan kiipeämisen pienenpuoleinen, eräälle hinkalolle nostettu tynnyri lähtökohtanaan.

— Herra tietää, kantaako se minun painoni… sanoi hän kiivetessään varovasti katolle.

— Nojaudu ikkunalautaan, neuvoi Diana, ja Anna nojautui.

Sitten hän katsoi sisään ikkunasta, ja suureksi ihastuksekseen huomasi itkuraitakoristeisen vadin, aivan särkyneen vadin kaltaisen, hyllyllä vastapäätä ikkunaa. Niin paljon hän ennätti nähdä, ennenkuin onnettomuus tuli.

Iloissaan Anna unohti sen jotenkin horjuvan pohjan, jolla hän seisoi, lakkasi, varomattomasti kylläkin, nojautumasta ikkunalautaan, hypähti sen sijaan ihastuksesta — ja seuraavassa silmänräpäyksessä katto petti rusahtaen hänen jalkojensa alla, hän kuukahti sen läpi kainaloita myöten, ja siten hän jäi riippumaan, pääsemättä millään keinoin irroittautumaan. Diana syöksyi ankkakoppiin, tarttui ystäväpoloisensa vyötäisiin ja koetti voimiensa takaa kiskoa häntä alas.

— Ai ai — älä vedä! kirkui Anna raukka. — Minuun on takertunut joitakin pitkiä rimoja… Katsohan, voitko työntää jotakin jalkojeni alle, niin ehkä voin kohottautua ylös — oi voi!

Diana laahasi nopeasti sisään ennenmainitun nelikon, ja kaikeksi onneksi se oli juuri parahiksi niin korkea, että Annan vapaasti roikkuvat jalat voivat tukevasti nojautua sitä vastaan. Mutta irti hän ei silti päässyt, kuinka kovasti hän ponnistihekin.

— Ehkäpä minä voisin vetää sinut ylös, jos ryömisin katolle? tuumi
Diana.

— Ah ei — rimat työntyvät suoraan sisääni… Jospa voisit löytää kirveen, niin ehkä voisit hakata minut irti. Ah voi — nyt alan todellakin luulla, että olen syntynyt onnettoman tähden alla.

Diana etsi kuin olisi henki ollut kyseessä, mutta kirvestä ei ollut löydettävissä.

— Minun täytyy juosta hakemaan apua, sanoi hän palattuaan vangin luo.

— Se vielä puuttuisi, huudahti Anna kiivaasti. — Jos sen teet, leviää tämä juttu kaikkialle, ja minä saan hävetä silmät päästäni… Ei, me saamme odottaa, kunnes Coppin tytöt palaavat kotiin, ja sitten meidän on otettava heiltä vaitiolonlupaus. He luonnollisesti tietävät, missä kirves on, ja sitten he saavat auttaa minut tästä. Minun ei ole niinkään paha olla — tarkoitan ruumiin suhteen — niin kauan kuin pysyttelen aivan hiljaa. Olisipa hauska tietää, minkä hintaiseksi Coppin tytöt arvioivat tämän koppelin… Tästä tulee kallis juttu… Minun täytyy maksaa aiheuttamani vahinko, mutta siitä en paljoakaan huolehdi, jos he vain ymmärtävät syyn, miksi minä tahdoin kurkistaa heidän ruokasäiliönsä ikkunasta sisään… Ainoa lohdutukseni on, että vati on aivan sitä lajia kuin tahdoinkin, ja jos vain vanhempi neiti Copp tahtoo myydä sen minulle, niin saan tyytyä kohtalooni.

— Entäpä jos Coppin tytöt eivät tule kotiin ennenkuin myöhään illalla — ehkeivät ennenkuin huomenna, sanoi Diana.

— Jos he eivät ole täällä auringon mentyä mailleen, täytyy sinun kai mennä hakemaan apua, sanoi Anna vastahakoisesti. — Mutta sinä et saa mennä ennenkuin viimeisessä hädässä… Voi minun päiviäni, että voikin joutua tällaiseen kauheaan pulmaan! Minä en ottaisi onnettomuuksiani niin raskaasti, jos niiden yllä lepäisi jotakin romanttista hohdetta — sellaista on aina rouva Morganin sankarittarien onnettomuuksien yllä — mutta kaikki, mitä tapahtuu minulle, on vain surkeata ja naurettavaa… Ajattelehan vain, minkä vaikutuksen Coppin tytöt saavat, kun he ajavat pihaansa ja näkevät vanhan ankkakoppinsa katosta esiinpistävän tytön pään ja olkapäät… Sh — onko tuo vaununjyrinää? Ei, Diana, se on ukkonen…