Se oli epäilemättä ukkonen, ja kun Diana oli tehnyt nopean tiedusteluretken ympäri talon, palasi hän ja kertoi, että suuri musta pilvi nopeasti nousi luoteesta.
— Uh, nousee varmaankin aivan hirveä ukonilma! huusi hän huolissaan.
— Anna, mitä me teemme?
— Saamme valmistua siihen, sanoi Anna tyynesti. Ukonilmahan oli pikku asia sen rinnalla, mitä jo oli tapahtunut. — On parasta, että viet hevosen ja kärryt tuohon avonaiseen vajaan. Onneksi minun päivänvarjoni on kärryillä. Kas tässä — ota minun hattuni mukaasi. Marilla sanoi minulle, että olin tuhma, kun panin parhaan hatun päähäni erämaahan lähtiessäni, ja hän oli oikeassa, kuten aina.
Diana päästi ponin irti ja vei sen ja kärryt vajaan, juuri kun ensimmäiset raskaat sadepisarat putosivat. Sitten istuutui hän hakkuupölkylle ja katseli ukkossadetta, joka ryöppysi alas niin rankasti, että hän tuskin voi erottaa sen läpi Annan, joka riippui siinä taivaan ja maan välillä ja piti urheasti levitettyä päivän varjoa paljaan päänsä yläpuolella. Ukonilma oli jo nähtävästi tyhjentänyt voimansa, mutta sade valui virtanaan melkein tunnin ajan.
Silloin tällöin Anna kohotti päivän varjoaan ja heilutti sitä rohkaisevasti ystävälleen, mutta mikään keskustelu ei voinut tulla kysymykseen tältä etäisyydeltä ja nykyisten olosuhteitten vallitessa. Viimein sade taukosi, aurinko paistoi lämpimästi, ja Diana uskalsi varpaillaan lähteä pihan vesilammikkojen poikki.
— Oletko kovasti kastunut? kysyi hän huolissaan.
— Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. — Pääni ja hartiani ovat aivan kuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi valui sisään rimojen välitse… Älä surkuttele minua, Diana, sillä tämä ei ole ollut lainkaan vaikeata… Olen seissyt ja ajatellut, kuinka hyvää tämä sade tekee, ja kuinka puutarhani nauttii siitä, ja sitten olen kuvitellut, mitä kukat ja nuput ajattelevat pisaroitten alkaessa pudota. Minä sepitin mitä hauskimman vuorokeskustelun asterien ja hajuherneitten välillä ja syreenipensaassa asustavien villien kanarialintujen sekä puutarhan suojelushengettären välillä. Kun olen kotona kaikella kunnialla, aion merkitä sen muistiin. Toivoisin, että minulla olisi kynä ja paperia tehdäkseni sen nyt saman tien, sillä pelkään unohtavani kaikkein parhaan, ennenkuin ehdimme kotiin.
Uskollisella Dianalla oli lyijykynä ja hän löysi palan käärepaperia kärryjen takapuolella olevasta laatikosta. Anna pani kokoon vettä valuvan päivänvalonsa, pani hatun päähänsä, levitti käärepaperin kattopäreelle, ja kirjoitti muistiin puutarhaidyllinsä olosuhteissa, joita tuskin olisi katsottu suotuisiksi kaunokirjalliselle luomistyölle. Tulos oli siitä huolimatta oikein soma, ja Diana oli hurmaantunut, kun Anna luki sen hänelle ääneen.
— Oi, Anna, kuinka sievää — kuinka ihastuttavan sievää… Lupaa, että lähetät sen "Kanadan naiseen"!
Anna pudisti päätään.
— Ah ei, se ei olisi varmaankaan sopiva… Siinähän ei ole lainkaan juonia… Se on vain ikäänkuin kuvitelma… Minusta on hauska kirjoittaa sellaista, mutta sen tapainen ei sovi lainkaan painettavaksi, sillä toimittajat ja kustantajat vaativat aina niin itsepintaisesti juonta — sen on Priscilla minulle sanonut. Oi, katsohan, tuollahan on neiti Sarah Copp!… Kulta rakas Diana — mene selittämään hänelle!
Neiti Sarah Copp oli pieni ja laiha nainen, pukeutuneena kiiltäväksi kuluneeseen mustaan pukuun ja hattuun, joka oli valittu silmällä pitäen vähemmän sitä seikkaa, että se pukisi kantajaansa, kuin sitä, että se "pitäisi puolensa" kaikissa ilmoissa. Hän oli niin ällistyneen näköinen kuin odottaa sopi nähdessään tuon harvinaisen näytelmän pihallaan, mutta kuultuaan Dianan selityksen hän oli pelkkää myötätuntoa. Hän aukaisi sukkelaan keittiön oven, etsi kirveen ja vapautti Annan muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla. Anna, joka tunsi hieman väsymystä ja jäykkyyttä jäsenissään, sukelsi vankikoppinsa sisään ja astui sitten kiitollisena ulos vapauteen ja esteettömään liikuntoon.
— Neiti Copp, sanoi hän vakavasti, vakuutan teille, että tirkistelin ruokasäiliönne ikkunasta sisään ainoastaan saadakseni selville, olisiko teillä mahdollisesti itkuraitakoristeista vatia. Mitään muuta en nähnyt — en katsonut mitään muuta.
— Neiti kulta, sehän ei tee kerrassaan mitään, sanoi Sarah neiti herttaisesti. — Teidän ei lainkaan tarvitse olla huolissanne — eihän ole tapahtunut mitään vahinkoa. Jumalan kiitos — me Coppit pidämme säiliömme näyttökuntoisina minä vuorokauden aikana tahansa emmekä välitä siitä, kuka kurkistaa niihin. Mitä tulee vanhaan ankkakoppiin, niin olen iloinen siitä, että se on saanut vian, sillä nyt ehkä Martha suostuu siihen, että se saadaan repiä kokonaan. Hän ei ole koskaan ennen tahtonut tehdä sitä, sillä hän on aina ajatellut, että se voisi olla joskus hyödyksi, ja minun on täytynyt maalata se valkoiseksi joka kevät. Mutta yhtä hyvin voi puhua seinälle kuin Marthalle… Hän meni tänään kaupunkiin — kyyditsin hänet asemalle. Vai niin, te haluatte ostaa vatini. No, mitä te tahdotte tarjota siitä?
— Kaksikymmentä dollaria, sanoi Anna, jolla oli vielä ilmeisesti paljon opittavaa kaupantekoon ja ostamiseen nähden — muuten hän ei heti paikalla olisi maininnut noin suurta summaa.
— Hm, saammehan nähdä… sanoi Sarah neiti diplomaattisesti. — Tuo vati on onneksi minun, muuten en koskaan olisi uskaltanut myydä sitä siskoseni poissa ollessa. Ja siitä nousee kyllä sittenkin elämä… Martha se on tämän talon herra, siitä voitte olla varmoja. Olen kauheasti kyllästynyt aina noudattamaan sisareni tahtoa… Mutta tulkaahan toki sisään! Te olette varmaankin sekä väsyneitä että nälkäisiä. Koetan haalia teille kokoon jotakin illallisen tapaista, mutta sanon jo etukäteen: mitään muuta kuin voita ja leipää ja vähän vihreätä kurkkua ei siihen tule… Siskoseni pani lukon taakse sekä juuston ja hillon että pikkuleivät ennen lähtöään. Niin hän tekee aina, sillä hän sanoo, että minä käyttelen niitä liika tuhlaavaisesti, jos tulee vieraita…
Tytöt olivat kyllin nälkäisiä tehdäkseen täyttä oikeutta yksinkertaisemmallekin ruualle, ja he antoivat Sarah neidin oivallisten voileipien ja tuoreitten kurkkujen maistua mainiosti. Illallisen jälkeen sanoi Sarah neiti:
— En todellakaan tiedä, haluanko myydä vatia… Mutta se on kyllä hyvin kahdenkymmenen viiden dollarin arvoinen. Se on hyvin vanha vati…
Diana poikasi hiljaa Annan jalalle pöydän alla, minkä piti merkitä: — Älä anna myöten — hän antaa sen kyllä kahdestakymmenestä, kun vain pidät puolesi! — Mutta Anna katsoi nyt kerta kaikkiaan, että itkuraitakoristeista vatia ei voitu arvioida liika korkealle. Hän suostui heti maksamaan kaksikymmentäviisi dollaria, ja Sarah neiti näytti siltä kuin hän olisi katunut, ettei saman tien ollut pyytänyt kolmeakymmentä.
— No, saatte kai sen sitten ottaa… Tahdon juuri nyt saada niin paljon rahaa kuin mahdollista. Asian laita on nimittäin niin — Sarah neiti oikaisi niskaansa tärkeän näköisenä ja tyytyväinen punastus laihoilla poskillaan — että minä aion mennä naimisiin Luther Wallacen kanssa. Hän pyysi minua kaksikymmentä vuotta sitten. Pidin hänestä sangen paljon, mutta hän oli siihen aikaan köyhä ja isä antoi hänelle matkapassin… Minun ei kai olisi pitänyt antaa hänen mennä niin nolosti — mutta minä olin jänis ja pelkäsin isää… Sitä paitsi en tiennyt silloin, ettei sulhasia kasva niinkään joka oksalla…
Kun tytöt jälleen olivat kotimatkalla, Diana ajaen ja Anna pitäen kallisarvoista vatia hellästi polvellaan, elähytti Kuusikäytävän ympärillä olevia vihreitä, sateen elvyttämiä saloja helkkyvä tytönnauru.
— Minä huvitan sinun Josephine tätiäsi kuvailemalla kaikkea sitä, mitä me olemme kokeneet tänä iltapäivänä, kun huomenna menen kaupunkiin. Meillä on ollut sangen vaivalloista, mutta kaikki on nyt Jumalan kiitos kestetty. Vati on minulla, ja sade on poistanut pölyn mitä ihanimmalla tavalla. Siis — kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.
— Emme ole vielä kotona, sanoi Diana hieman jäähdyttäväsi, eikä kukaan tiedä, mitä meille voi tapahtua sitä ennen. Sinä olet sellainen ihminen, joka joutuu seikkailuihin, Anna.
— Niinpä niin, on muutamia, joille seikkailuihin joutuminen lankeaa luonnostaan, sanoi Anna hyväntuulisesti. — Se on ikäänkuin jonkinlainen synnynnäinen lahja, joka joko on ihmisellä tai ei ole…
XIX.
ONNELLINEN PÄIVÄ.
— Luulenpa kuitenkin kaikitenkin, oli Anna kerran sanonut Marillalle, että hauskimmat ja suloisimmat päivät ovat ne, jolloin ei tapahdu mitään erikoisen merkillistä tai jännittävää, vaan nautitaan vain yksinkertaisista pikku iloista, jotka tulevat soluen sievästi ja somasti toinen toisensa jälkeen kuin helmet helminauhassa.
Elämä Vihervaaralla oli täynnä juuri sellaisia päiviä, sillä Annan seikkailut, olivatpa ne sitten huvittavaa tai harmittavaa laatua, eivät tapahtuneet, mikä olikin hyvä, kaikki yhtaikaa, vaan olivat hajallaan yli koko vuoden, välillä pitkät jaksot viattomia, onnellisia päiviä, työn ja unelmien ja naurun ja läksyjen täyttämiä.
Muuan sellainen päivä tuli elokuun lopussa. Aamupäivällä soutivat Anna ja Diana ihastuneet kaksoiset järven yli hiekkarannalle, jossa he saivat poimia kaisloja ja juosta paljain jaloin aaltojen tyrskeessä, joiden yllä tuuli lauloi vanhaa säveltä, jonka se oli oppinut silloin kun maailma oli nuori.
Iltapäivällä Anna meni Irvingin mummon tuvalle tervehtimään Paulia. Hän tapasi hänet pitkin pituuttaan loikomassa ruohikonpeittämällä hiekkavallilla sankan kuusikon rinnassa, joka suojasi tupaa pohjoispuolelta, syventyneenä satukirjaan. Nähdessään hänet Paul hypähti ilosta säteillen pystyyn.
— Oi, kuinka hauskaa oli, että neiti tuli, sanoi hän innokkaasti. — Isoäiti on poissa. Tehän voitte jäädä juomaan teetä minun kanssani, niinhän? On niin ikävää syödä illallista ypö yksinään — senhän neiti kyllä ymmärtää. Olin vähin ajatellut kutsua Mary Joeta juomaan kanssani teetä ja rupattelemaan, mutta en luule, että isoäiti pitäisi siitä. Hän sanoo, että noita ranskalaisia on paras pitää loitolla… On muuten sangen vaikeata jutella Mary Joen kanssa. Hän vain nauraa ja sanoo: "Hänen vertaistaan en ole ikipäivinäni nähnyt." Ja sitä en minä tarkoita keskustelulla.
— Jään kyllä syömään illallista kanssasi, sanoi Anna iloisesti. — Minä oikein toivoin, että pyytäisit minua… Aina siitä pitäen, kun viime kerralla olin täällä, on vesi kihonnut kielelleni halusta saada hiukan enemmän isoäitisi herkullista vierrelimppua.
Paul oli hyvin vakavan näköinen.
— Niin, neiti, jos asia riippuisi minusta, sanoi hän jääden seisomaan Annan eteen kädet taskuissa ja huolestunut ilme kauniilla pikku kasvoillaan, niin leikkelisimme vaikka puoli limppua… Mutta sen määrää Mary Joe… Ennenkuin isoäiti matkusti, kuulin hänen sanovan Mary Joelle, ettei hän saisi antaa minulle vierrelimppua, sillä se oli liian voimakasta minun pienelle vatsalleni… Mutta ehkäpä Mary Joe leikkaa hieman teille, jos minä lupaan olla syömättä sitä lainkaan. Toivokaamme parasta.
— Niin, toivokaamme sitä, sanoi Anna, jota tuo iloinen filosofia erittäin suuresti miellytti. — Ja jos Mary Joe osoittautuu kovasydämiseksi eikä tahdo antaa minulle limppua, niin ei sinun tarvitse olla siitä levoton.
— Oletteko varma siitä, ettette pahastu? kysyi Paul huolissaan.
— Aivan varma, rakas pikku pojuni.
— Silloin en välitä huolehtia etukäteen, sanoi Paul päästäen syvän helpotuksen huokauksen, varsinkin kun Mary Joe on hyvin helposti taivutettavissa… Hän on luonnostaan sangen sävyisä, mutta hän on saanut oppia tässä talossa, ettei käy päinsä vastustaa isoäidin käskyjä… Isoäiti on kelpo ihminen — mutta hänen määräyksiään on pakko noudattaa… Hän oli hyvin tyytyväinen minuun aamulla siksi, että todellakin onnistuin saamaan alas koko lautasen täyden puuroa… Se otti kauhean lujalle, mutta meni kuitenkin… Isoäiti luulee, että hän sentään lopuksikin tekee minusta roiman miehen… Mutta nyt tekisin halusta neidille erään hyvin tärkeän kysymyksen. Ja neitihän vastaa siihen totuudenmukaisesti, eikö totta?
— Koetan vastata, vastasi Anna.
— Luuleeko neiti, että olen nupistani vialla? kysyi
Paul, ikäänkuin koko hänen olemassaolonsa olisi riippunut hänen vastauksestaan.
— Lapsi kulta, kuinka voit sellaista kysyä! huudahti Anna hämmästyneenä. — Ethän toki. Mitenkä päähäsi pälkähti tuollainen mieletön ajatus?
— Mary Joehan se — mutta hän ei tiennyt, että kuulin hänen sanansa. Rouva Sloanen aputyttö, Veronica, tuli tervehtimään Mary Joeta eilen illalla, ja kuulin heidän puhelevan keittiössä mennessäni eteisen läpi. Kuulin Mary Joen sanovan: "Tuo Paul, se sitten on merkillisin poikanen, joka kulkee kahdella jalalla. Hän juttelee niin omituisia asioita. Hän on varmaankin nupistaan vialla"… En voinut nukkua ennenkuin myöhään yöllä, makasin vain ja ajattelin ja tuumailin, tokko Mary Joe oli oikeassa. En ollut oikein halukas kysymään isoäidiltä, vaan päätin sitten kysyä teiltä. Olen hyvin iloinen siitä, ettette luule järjessäni olevan mitään hullusti.
— Oh, kuinka voit sellaista ajatellakaan!… Mary Joe on oikea houkkio, ja sinun ei koskaan tarvitse panna mieleesi mitään, mitä hän sanoo, sanoi Anna harmistuneena.
Kaikessa hiljaisuudessa hän päätti antaa vanhalle rouva Irvingille pienen vihjauksen siitä, että hänen pitäisi varottaa Mary Joeta puhumasta sivu suunsa.
— Ah, kuinka paljon keveämmäksi tunnen nyt mieleni, neiti, sanoi Paul. — Nyt olen taas onnellinen ja iloinen, ja siitä minun on kiittäminen teitä. Ei olisi niinkään hauskaa olla nupista vialla, eihän, neiti?… Syynä siihen, että Mary Joe luulee niin, lienee se, että minä välistä kerron hänelle omia ajatuksiani asioista.
— Niin, Pauliseni, se voi olla oikein vaarallista joskus, sanoi
Anna, jolla itselläänkin oli sen tapaisia kokemuksia.
— Myöhemmin kerron teille, mitä sanoin Mary Joelle, niin että saatte itse kuulla, oliko siinä jotain omituista, sanoi Paul. — Mutta minä en aloita ennenkuin pimeän tultua. Juuri silloin halajan niin suuresti uskoa ajatuksiani jollekin, ja kun ei ketään muuta ole käsillä, olen suorastaan pakotettu ottamaan Mary Joen… Mutta tästä lähtien en tee sitä, jos hän kuvittelee mielessään, että minä olen nupista vialla… Minun täytyy kuitenkin ikävöidä ja pidättäytyä.
— Jos se käy sinulle liian vaikeaksi, voit tulla Vihervaaralle ja uskoa minulle ajatuksesi, ehdotti Anna, osoittaen tuota kykyä toisten ajatusjuoksun seuraamiseen, mikä saattoi hänet kaikkien lasten rakastamaksi. Lapsethan pitävät paljon siitä, että heidät otetaan vakavalta kannalta.
— Kiitoksia vain, jos saan tulla. Mutta toivottavasti Davy ei ole sisällä minun tullessani, sillä hän virnistelee minulle. En välitä siitä kovinkaan paljon, sillä hänhän on tuollainen pikku poika, ja minähän olen oikein suuri, mutta ei ole kuitenkaan hauskaa, kun ihmiset vääntelevät naamaansa. Ja Davy vääntelee aivan kauheasti… Välistä oikein pelkään, ettei hän enää saa lainkaan kasvojaan sileiksi… Hän virnistelee kirkossakin, kun hänen pitäisi ajatella Jumalan sanaa… Mutta Dora pitää minusta, ja minä pidän hänestä, vaikkakaan en niin paljon kuin ennen sitä kuin hän sanoi Minnie May Barrylle, että hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani suureksi tultuaan. Tietenkin aion mennä naimisiin suureksi tultuani, mutta vielä toistaiseksi olen aivan liian nuori ajattelemaan sitä — enkö ole neidinkin mielestä?
Kyllä, aivan niin neidinkin mielestä.
— Naimisesta puhuessamme johtuu mieleeni jotain muutakin, jota olen pohtinut viime aikoina, jatkoi Paul. — Rouva Lynde oli täällä eräänä päivänä viime viikolla juomassa teetä isoäidin kanssa, ja isoäiti pyysi minun näyttämään hänelle pikku äitini kuvaa — sitä, jonka isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi. Minä en ollut erikoisen innostunut näyttämään sitä rouva Lyndelle. Rouva Lynde on kyllä hyvin kiltti ja hyvä, mutta hän ei ole sen laatuinen ihminen, jolle haluaisi näyttää äitinsä kuvan… Neitihän kyllä ymmärtää…
Mutta minä tietysti tottelin isoäitiä. Rouva Lynde sanoi, että hän oli hyvin kaunis, mutta muistutti jollakin tavoin teatterilaista, sanoi hän, ja hän oli ollut varmaankin kauhean paljon nuorempi isää. Sitten hän sanoi: "Jonakin päivänä isäsi kyllä menee uudestaan naimisiin. Miltä sinusta tuntuu saada uusi äiti, ukkoseni?" — Tietääkös neiti, hengitykseni melkein salpautui, mutta en tahtonut, että rouva Lynde näkisi sen… Katsoin häntä suoraan silmiin — näin — ja sitten sanoin: "Rouva Lynde, isäni teki hyvin hyvän valinnan valitessaan ensimmäisen äitini, ja voin kyllä luottaa siihen, että hän valitsee yhtä kiltin äidin toisellakin kertaa." Ja minä voin luottaa häneen, sen tiedän, neiti. Mutta toivon kuitenkin, että jos hän joskus antaa minulle uuden äidin, hän neuvottelisi minun kanssani, ennenkuin on liian myöhäistä… Tuolla tulee Mary Joe pyytämään meitä teelle. Minä menen neuvottelemaan hänen kanssaan hieman vierrelimpusta.
"Neuvottelun" tuloksena oli, että Mary Joe sekä leikkasi vierrelimppua että pani pöytään asetillisen hilloketta "juhlistaakseen" illallisen. Anna tarjoili teetä, ja hänellä ja Paulilla oli mitä rattoisin pikku illallinen kahden kesken hämärässä vanhassa arkihuoneessa, jonka ikkunat olivat avoinna merituulen leyhkiä sisään. Ja he lavertelivat niin paljon "hulluja", että Mary Joe aivan loukkaantui ja uskoi Veronicalle seuraavana iltana, että "opettajaneiti oli aivan samoin päästä vialla kuin poikakin"…
Illallisen jälkeen otti Paul Annan mukaansa huoneeseensa näyttääkseen hänelle äitinsä valokuvaa, joka oli ollut se salaperäinen syntymäpäivälahja, jonka Irvingin mummo oli säilyttänyt kirjakaapin laatikossa. Paulin pientä, matalakattoista kamaria valaisi parsillaan mereen painuvan auringon lempeä punainen hohde, ja vastakkaisella seinällä tanssivat noiden mäntyjen varjot, jotka kasvoivat aivan paksun kivimuurin neliskulmaisten ikkunoiden luona. Tästä samalla kertaa värikkäästä ja hillitystä valaistuksesta katselivat suloiset tyttömäiset kasvot lempein äidin silmin, riippuen seinällä vuoteen yläpuolella.
— Se on pikku äitini, sanoi Paul hellällä ylpeydellä.
— Pyysin isoäidin ripustamaan hänet siihen, niin että voin nähdä hänet heti kun a vaan silmäni aamulla. Nyt en välitä lainkaan siitä, ettei kynttilä ole palamassa maata pannessani, sillä minulla on ikäänkuin sellainen tunne, että pikku äitini on täällä luonani. Isä tiesi kyllä, mistä syntymäpäivälahjasta pitäisin, vaikkei hän kysynyt minulta. Eikö ole ihmeellistä, miten paljon isät sentään tietävät?
— Sinun äitisi on hyvin herttaisen näköinen, Paul, ja sinä olet hieman hänen näköisensä. Mutta hänen silmänsä ja tukkansa ovat tummemmat kuin sinun.
— Minun silmäni ovat saman väriset kuin isän, sanoi Paul juosten ympäri huonetta haaliakseen kaikki saatavissa olevat tyynyt ikkunan ääressä olevalle pienelle penkille.
— Mutta isän tukka on harmaa. Hänellä on sankka tukka, mutta se on harmaa. Nähkääs neiti, isä täyttää pian viisikymmentä vuotta. Sitä minä pidän melkein vanhuutena… Mutta hän on vanha vain ulkonaisesti… Sisällisesti hän on yhtä nuori kuin kuka tahansa. Neiti on nyt niin hyvä ja istuu tähän, ja minä istun teidän jalkojenne juureen. Saanko nojata päätäni teidän polveanne vasten? Näin oli pikku äidilläni ja minulla tapana istua. Ah, se on niin suloista minun mielestäni.
— Nyt haluan kuulla, minkälaisia ajatuksia ne ovat, joita Mary Joe pitää niin ihmeellisinä, virkkoi Anna taputtaen vieressään olevaa pientä kiharapäätä.
Paul ei tarvinnut mitään houkutteluja ilmaistakseen ajatuksensa — ei ainakaan sukulaissielujen ollessa kyseessä.
— Ajattelin niitä ulkona männikössä eräänä iltana, sanoi hän uneksivalla äänellä. — Tietystikään en uskonut niitä, mutta ajattelin niitä… Neitihän kyllä ymmärtää… Ja sitten tahdoin uskoa ne jollekulle, mutta ei ollut ketään muuta kuin Mary Joe. Mary Joe seisoi säiliössä ja teki taikinaa, ja minä istuuduin tuolille hänen viereensä ja sanoin: "Mary Joe, tiedätkö, mitä minä luulen? Luulen, että iltatähti on majakka sillä rannikolla, missä haltiattaret asuvat." Ja Mary Joe sanoi: "Mitä hullutuksia hän nyt on sepustellut? Eihän hän toki uskone, että on olemassa haltiattaria." Silloin minä oikein suutuin. Tiedänhän kyllä, ettei haltiattaria ole todellisuudessa, mutta senhän ei tarvitse olla esteenä sille, että minä kuvittelen mielessäni niitä olevan… Neitihän kyllä ymmärtää…
Sitten yritin uudelleen hyvin kärsivällisesti ja sanoin: "No, Mary Joe, nyt saat kuulla vielä lisää, mitä minä luulen. Luulen, että enkeli leijailee maan yli auringon mentyä mailleen — suuri, ihana, valkea enkeli, jolla on hopeanhohtavat siivet — ja hän laulaa kukkaset ja linnut uneen. Lapsetkin voivat kuulla hänen laulunsa, jos he osaavat kuunnella." Silloin Mary Joe löi yhteen kätensä, jotka olivat kokonaan jauhoissa, ja sanoi: "Uh huh — mitä hän lörpötteleekään! Tulen oikein pimeänaraksi." Ja hän oli ihan säikähtyneen näköinen. Silloin menin ulos ja kuiskailin loput ajatuksistani puutarhalle. Puutarhassa oli pieni koivu, joka nyt on kuihtunut. Isoäiti sanoo, että sen on kuihduttanut meren suolainen vihma, mutta minä luulen, että keijukainen, joka asui puussa, oli mieletön keijukainen, joka meni ulos nähdäkseen maailmaa eikä sitten enää koskaan osannut takaisin. Ja pikku puu jäi silloin niin yksin, että se suri itsensä kuoliaaksi.
— Ja kun pieni keijukaishoukko on kyllästynyt maailmaan ja vihdoin palaa takaisin puunsa luo, niin tulee hän suremaan itsensä kuoliaaksi, sanoi Anna.
— Niinpä niin, mutta jos keijukaiset käyttäytyvät ymmärtämättömästi, niin saavat he syyttää itseään, aivan samoin kuin ihmisetkin, huomautti Paul vakavasti. — Tietääkö neiti mitä minä luulen uudesta kuusta? Luulen, että se on pieni kultainen vene, täynnä unelmia.
— Ja kun se törmää johonkin pilveen, niin ne kaatuvat ulos ja putoavat alas sinun uneesi.
— Ah niin — neiti ymmärtää täydellisesti… Ja minä luulen, että orvokit ovat taivaan pikku siruja, jotka putosivat alas, kun enkelit leikkelivät reikiä, joiden läpi tähdet voisivat tuikkia. Ovatko nämä ajatukset neidin mielestä nyt niin kauhean omituisia?
— Ei, kullanmuruseni, ne eivät ole lainkaan omituisia… Ne ovat harvinaisia ja sen lisäksi hyvin kauniita ajatuksia pikku pojan tuumiskella, ja sentähden eräänlaiset ihmiset, jotka eivät voisi kuvitella sellaista, vaikka he koettaisivat sata vuotta, pitävät niitä "kummallisina". Mutta ajattele sinä vaan edelleenkin niitä, Paul — kerran tulevaisuudessa sinä ehkä tulet kirjoittamaan niitä muistiin runoina…
Kotiin tultuaan Anna tapasi toisenlaisen pojan, joka odotti, että hänet pantaisiin vuoteeseen. Davy "murjotti", ja kun Anna oli riisunut hänet, sukelsi hän pää edellä vuoteeseensa ja hautasi kasvonsa päänaluseen.
— Mutta Davy, sinähän unohdat lukea rukouksesi, sanoi Anna moittivalla äänellä.
— Enkä ole — en ole unohtanut sitä, sanoi Davy uhmaillen, mutta en välitäkään enää lukea iltarukouksiani. Ja minä aion lakata koettamasta olla kiltti, sillä miten kiltti olenkin, pidät sinä kuitenkin enemmän Paul Irvingistä. Silloin voin olla yhtä hyvin ilkeä ja pitää joskus hauskaa.
— Minä en pidä enempää Paul Irvingistä, sanoi Anna aivan vakavasti.
— Pidän yhtä paljon sinusta, vaikka eri tavalla.
— Mutta minä tahdon, että pidät minusta aivan samalla tavalla, sanoi
Davy ja nyrpisti nenäänsä.
— Ymmärrät kai, ettei voi pitää eri ihmisistä samalla tavoin. Ethän pidä Dorasta ja minusta samalla tavalla, vai mitä?
Davy nousi istumaan ja mietti.
— E-en, myönsi hän viimein, pidän Dorasta siksi että hän on sisareni, mutta sinusta pidän siksi, että sinä olet sinä.
— Siinä näet! Ja minä pidän Paulista siksi että hän on Paul, ja
Davysta siksi että hän on Davy, sanoi Anna hilpeästi.
— Silloin melkein toivon, että olisin lukenut iltarukoukseni, sanoi Davy, tämän logiikan taivuttamana. — Mutta nyt on liian vaivalloista ryömiä ylös niitä lukemaan. Luen ne sen sijaan kahdesti huomen aamulla, Anna. Eikö se kelpaa yhtä hyvin?
— Ei, ukkoseni! Ylös vain ja joutuin!
Davy kömpi siis vuoteeltaan ja laskeutui polvilleen Annan eteen. Kun hän oli lukenut rukouksensa, taivuttihe hän taaksepäin ruskeisiin pikku kantapäihinsä nojautuen ja katsoi ylös häneen.
— Anna, minä olen nyt kiltimpi kuin yleensä ennen.
— Oletpa niinkin, se on varmaa, Davy pienoinen, sanoi Anna, joka ei koskaan epäröinyt antaa tunnustusta silloin kun se oli hyvin ansaittua.
— Minä tiedän olleeni kiltimpi, sanoi Davy tuttavallisesti, ja nyt saat kuulla, kuinka voin tietää sen. Kas tänään Marilla antoi minulle kaksi leipäviipaletta, joissa oli hilloketta päällä, toisen minulle ja toisen Doralle. Toinen oli hyvän joukon toista suurempi, eikä Marilla sanonut, kumman minä saisin. Mutta minä annoin suuremman viipaleen Doralle. Siinä tein kiltisti — enkö sinunkin mielestäsi?
— Teit kyllä, hyvin kiltisti — niin olisi mies tehnyt, Davy.
— Aivan niin, sanoi Davy. — Dora ei ollut lainkaan nälissään, niin että hän söi vain puoli viipaletta ja antoi loput minulle. Mutta enhän voinut tietää sitä antaessani sen hänelle, niin että olin kiltti siitä huolimatta, Anna.
Hämärissä Anna vaelsi Metsänymfin lähteelle ja näki Gilbert Blythen tulevan käyden tuon nyt jo sangen pimeän Kummitusmetsän läpi. Hän huomasi äkkiä, ettei Gilbert enää ollut mikään koulupoika. Ja kuinka miehekkäältä hän näytti — tuo kookas nuorukainen avoimine kasvoineen, kirkkaine, rehellisine silmineen ja leveine hartioineen.
Annan mielestä Gilbert oli erinomaisen hauskan ja miellyttävän näköinen, vaikkei hän vähimmässäkään määrin ollut hänen "ihanteensa" kaltainen. Anna ja Diana olivat jo kauan olleet selvillä siitä, minkälaista miehistä ulkomuotoa he eniten ihailivat, ja heillä näytti olevan melkein pilkulleen sama maku. "Hänen" piti olla hyvin pitkä ja hienon ja "ylhäisen" näköinen, hänellä tuli olla surumieliset, tutkimattomat silmät ja pehmeä, sointuva ääni. Gilbertin kasvoissa ei ollut mitään surumielistä tai tutkimatonta, mutta kun oli kysymys pelkästä ystävyydestä, niin mitäpä se teki?
Gilbert heittäytyi pitkäkseen sanajalkojen keskeen lähteen viereen ja katsoi hyväksyvästi Annaan. Jos Gilbertiä olisi kehoitettu kuvaamaan sitä nuorta naista, joka oli hänen "ihanteensa", olisi hänen kuvauksensa kohta kohdalta soveltunut Annaan — aina niihin seitsemään kesakkoon saakka, joiden luvaton läsnäolo yhä edelleen oli Annan sydämen suru. Gilbert oli vielä toistaiseksi tuskin muuta kuin poika, mutta pojallakin on unelmansa yhtä hyvin kuin monella muulla, ja kun Gilbert katsoi tulevaisuutta kohti, näki hän aina tytön, jolla oli suuret, harmaat silmät, kirkkaat kuin tähdet, ja kasvot, niin hienot ja hennot kuin kukanlehti.
Hän oli myöskin päättänyt, että hänen tulevaisuutensa oli tuleva sen tytön arvoiseksi, jonka hän oli asettanut niin korkealle. Yksinpä rauhallisessa Avonleassakin oli kiusauksia voitettavana. Valkorannan nuoret miehet olivat tunnettuja siitä, että he "elivät raisusti", ja Gilbert oli kaikkialle tervetullut. Mutta hän aikoi pysytellä Annan ystävyyden arvoisena ja ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa hänen rakkautensa arvoisena, ja hän varoi sekä sanojaan että ajatuksiaan ja toimiaan yhtä suurella huolella, kuin jos Annan kirkkaat ja erehtymättömät silmät tarkastelisivat niitä.
Hänellä oli samanlainen itsetiedoton vaikutus kuin jokaisella tytöllä, jonka ihanteet ovat korkeat ja puhtaat, on ystäviinsä — vaikutus, joka oli pysyvä yhtä kauan kuin hän oli uskollinen näille ihanteille, ja jonka hän yhtä varmasti oli menettävä, jos hän konsanaan olisi niille uskoton. Gilbertin silmissä Annan kauneimmat ominaisuudet olivat siinä, ettei hän koskaan alentunut niihin halpamaisiin pikku temppuihin ja metkuihin, joihin niin monet Avonlean tytöt tekivät itsensä syypäiksi — pikkumaiseen kateellisuuteen, kehnoihin salajuoniin ja julkeihin yrityksiin päästä toisistaan voitolle, liian silmiinpistävään kiemailuun ja paljoon muuhun saman tapaiseen. Anna pysytteli kaiken sellaisen yläpuolella, ei itsetietoisesti eikä tahallaan, vaan aivan yksinkertaisesti siksi, että sellainen oli niin perinjuurin vierasta hänen puhdassydämiselle luonteelleen, jonka vaikuttimet ja tarkoitusperät olivat kirkkaita ja läpikuultavia kuin kristalli.
Mutta Gilbert ei koettanut millään tavoin pukea ajatuksiaan sanoiksi, sillä hän tiesi jo nyt kokemuksesta, että Anna säälimättä katkaisisi jokaisen yrityksen ilmaista lämpimämpiä tunteita — tai myöskin nauraisi hänelle, mikä olisi kymmenen kertaa pahempaa.
— Sinä olet kuin todellinen metsänymfi tuon puun alla, sanoi hän kiusotellakseen häntä.
— Minä rakastan koivuja, sanoi Anna nojaten poskeaan solakan rungon kermankellertävää, silkinhienoa kuorta vasten tuollaisella kauniilla, hyväilevällä liikkeellä, jotka olivat hänelle niin luonnollisia.
— Silloin sinua ilahuttaa kuulla, että herra Spencer on päättänyt istuttaa kokonaisen rivin valkorunkoisia koivuja maantien varsille talonsa edustalle, vain innostuttaakseen Yhteiskunnanparantajia, sanoi Gilbert. — Hän kertoi siitä minulle tänään. Herra Spencer on Avonlean edistyshaluisin mies, ja hän harrastaa suuresti yhteistä hyvää… Ja herra William Bell aikoo istuttaa kuusiaidan oman valtatieosuutensa ja oikotiensä varsille. Yhdistyksemme menestyy erinomaisesti, Anna. Nyt se on päässyt kokeiluasteeltaan ja on valmis tosiasia. Vanhemmat ihmiset alkavat tuntea mielenkiintoa sitä kohtaan ja Valkorannassakin puuhataan samanlaisen perustamista. Yksinpä Eliza Wrightkin on muuttanut mielensä siitä päivästä lähtien kuin hotellissa asustavat amerikkalaiset tekivät huvimatkan merenrannalle. He kiittelivät kovasti meidän tienvarsiamme ja sanoivat, ettei mikään seutu koko saarella ollut tehnyt niin paljon ympäristöjensä kaunistamiseksi kuin juuri Avonlea.
— Ompeluseura puhuu kirkkomaan siistimisestä, sanoi Anna, ja toivottavasti he todellakin tekevät sen. Meidän yhdistyksemme ei maksa vaivaa kulkea ympäri keräyslistoineen senjälkeen kun meillä oli tuo surkean huono onni käräjätalon suhteen. Mutta ompeluseura ei olisi koskaan pannut rikkaa ristiin, ellei meidän yhdistyksemme olisi herättänyt siinä tuota ajatusta… Nuo puut, jotka istutimme kirkkomäelle, ovat menestyneet mainiosti, ja kouluneuvosto on luvannut ensi vuonna panna aidan koulun tontin ympärille. Jos he tekevät sen, panen minä toimeen istutuspäivän, ja jokainen oppilas saa istuttaa oman puunsa. Ja maantien viereiseen nurkkaukseen laitamme puutarhan.
— Meille on onnistunut melkein kaikki, mitä olemme aikoneet, paitsi Boulterin vanhan hökkelin siirtäminen, sanoi Gilbert. Sen suhteen olen nyt kokonaan toivoton. Boulter antaa sen pysyä paikoillaan kiusallakin, kunnes se luhistuu itsestään.
— Julia Bell aikoo lähettää uuden lähetystön hänen luokseen, mutta en luule meidän voittavan sillä kerrassaan mitään, sanoi ymmärtäväinen Anna.
— Ei, on varmaankin viisainta antaa sen olla, myönsi Gilbert. — Toimikunnat vain suututtavat häntä. Ensi vuonna, Anna, me ryhdymme nurmikkokenttiimme. Muokkaamme maaperää — tarkoitan yleistä mielipidettä — jo talvella… Tässä minulla on kirjanen, joka käsittelee ruohokenttiä ja eri heinänsiemenlajeja, ja siitä sommittelen kokoon lyhyen kansantajuisen esityksen. Niin, nyt on kesälupa tuossa paikassa mennyttä. Koulu alkaa maanantaina. Onko Ruby Gillis saanut Carmodyn koulun?
— On kyllä, Priscilla kirjoitti, että hän itse on saanut paikan omalla kotiseudullaan, ja silloin valitsi kouluneuvosto Rubyn hänen sijaansa. On ikävää, ettei Priscilla tule takaisin, mutta kun hän on estetty, niin on hauska tietää, että Ruby on saanut paikan. Hän tulee kotiin lauantaisin ja sunnuntaisin ja silloin tulee olemaan aivan kuin vanhoina aikoina, kun hän ja Diana ja Jane ovat taas täällä meillä kaikki kolme.
Marilla, joka juuri oli palannut rouva Lynden luota, istui eteisen rappusilla pihanpuolella, kun Anna tuli omalta taholtaan.
— Rakel ja minä olemme päättäneet tehdä kauan hankkimamme kaupunkimatkan huomenna, sanoi hän. — Thomas Lynde tuntee itsensä hieman paremmaksi tällä viikolla, ja Rakel tahtoo mennä ennenkuin hän saa uuden kohtauksen.
— Minä aion nousta tavattoman aikaisin huomen aamulla, sillä minulla on hirveän paljon puuhaa, sanoi Anna tärkeän näköisenä. — Ensinnäkin aion muuttaa höyhenet vanhasta patjastani uuteen. Se minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, mutta olen sitä lykännyt ja lykännyt — se on niin epämiellyttävä tehtävä… On hyvin paheksittava tapa lykätä toistaiseksi sellaista joka on epämiellyttävää, ja minä en enää koskaan tee niin, sillä muuten en voi hyvällä omallatunnolla varottaa oppilaitani tekemästä sitä… Täytyy elää opetustensa mukaan… Sitten leivon kaakun herra Harrisonille ja lopetan A.Y.Y:lle kirjoittamani puutarha-selostuksen ja kirjoitan Stellalle ja pesen ja tärkkään musliinipukuni ja ompelen Doran uuden esiliinan…
— Niin, jos saat puoletkin tuosta kaikesta tehdyksi, niin on hyvä, sanoi Marilla pudistaen päätään. — En ole vielä koskaan päättänyt tehdä aika joukkoa töitä, ilman että jotakin on tullut tielle estämään minua.
XX.
KUN VÄHIMMIN ODOTETAAN.
Anna nousi hyvissä ajoin seuraavana aamuna ja tervehti iloisesti uutta päivää, kun auringonnousun sädeloisto levisi keveitten helmiäishohteisten pilvien ylle. Vihervaara kylpi auringonpaisteessa ja valoläikkien välillä värisivät poppelien ja piilipuitten varjot. Oikotien toisella puolen levisi herra Harrisonin vehnäpelto, pitkulainen, vaalean keltainen pinta, jonka kisailevat tuulenpuuskat panivat läikehtimään. Maailma oli niin ihana, että Anna vietti kokonaista kuusi minuuttia joutilaana nojaten puutarhaveräjään ja hengittäen sisäänsä sen suloisuutta.
Aamiaisen jälkeen Marilla valmistautui matkaan. Dora sai tulla mukaan, hänelle oli jo kauan sitten luvattu se.
— Nyt Davy koettaa olla kiltti poika eikä ole kiusaksi ja vaivaksi Annalle, kehoitti hän. — Jos olet ollut kiltti, tuon sinulle kaupungista muutamia piparkakkuporsaita.
Ah niin, Marillakin oli onnettomuudekseen alkanut suosia tuota rumaa tapaa lahjoa ihmisiä jotta he olisivat kilttejä…
— En ole ilkeä tahallani, mutta mitäs jos osun olemaan paha sattumalta? sanoi Davy hieman levottomalla äänellä.
— Sinun on varottava tuota "sattumaa", varoitti Marilla. — Anna, jos teurastaja tulee tänään, niin ota hyvä munuaispaisti ja vähän rintalihaa. Ellei hän tule, niin saat teurastaa kanan huomiseksi päivälliseksi.
Anna nyökkäsi.
— En viitsi laittaa lainkaan päivällistä pelkästään Davya ja itseäni varten tänään, sanoi hän. — Leikkaamme vähän kinkkua, ja ruokasäiliössä on pari pannukakunpalasta. Sinulle, kun tulet kotiin illalla, lämmitän vähän paistia kastikkeessaan.
— Minä autan herra Harrisonia hakemaan tukkeja rannalta, ilmoitti Davy. — Hän pyysi minua, ja luulen varmaan hänen kutsuvan minua päivälliselle… Herra Harrison on hurjan kiltti… Ja niin kohtelias kun hän on sitten… Toivoisin tulevani hänen kaltaisekseen suureksi tultuani. Tarkoitan käytökseltäni — en tahdo tulla hänen näköisekseen. Mutta sitä minun ei tarvitsekaan pelätä, sillä rouva Lynde on sanonut, että minä olen hyvin kaunis lapsi… Luuleeko Anna, että se säilyy? Tahtoisin mielelläni tietää sen.
— Toivottavasti, vastasi Anna vakavasti. — Sinä olet sangen kaunis poikanen, Davy — Marihan ilme osoitti mitä pontevinta paheksumista — mutia, ystäväiseni, sinun tulee myöskin käyttäytyä sievästi ja hyvin ulkomuotosi mukaisesti.
— Ja kun Minnie May itki ja ulvoi taannoin, siksi että joku oli sanonut, että hän oli ruma, niin sanoit sinä hänelle, että kun hän vain oli kiltti ja herttainen, ei kukaan ajattelisi hänen ulkomuotoaan, sanoi Davy moittivasti. — Jos on kaunis, niin täytyy olla kiltti; jos on ruma, niin täytyy myöskin olla kiltti… Onko sitten sula mahdottomuus päästä siitä millään tavalla?
— Etkö sitten tahdo olla kiltti? kysyi Marilla, joka oli oppinut yhtä ja toista, mutta ei huomaamaan tuollaisten kysymysten hyödyttömyyttä.
— No, kuinkas muuten — mutta en liian kiltti, sanoi Davy varovasti. — Eihän tarvitse olla niin ylen määrin hyvä päästäkseen pyhäkoulun johtajaksi. Herra Bell on sellainen, ja hän on oikein huono mies.
— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhut! huudahti Marilla.
— Nii-in — hänhän sanoo itse niin, vakuutti Davy. — Hän sanoi niin viime sunnuntaina rukoillessaan pyhäkoulussa. Hän sanoi, että hän oli viheliäinen mato ja vaivainen syntinen ihminen ja suuri pahantekijä… Mitä rumia tekoja hän on tehnyt, Marilla? Onko hän lyönyt jonkun kuoliaaksi? Tai varastanut kolehdista? Tahtoisin sen hyvin halusta tietää.
Rouva Lynde tuli nyt onneksi ajaen oikotietä myöten, ja Marilla kiiruhti häntä vastaan, iloissaan siitä, että hän pääsi vastaamasta viimeisiin kysymyksiin. Sydämessään hän toivoi, ettei herra Bell kovin paljon "nöyrtyisi" pyhäkoululasten kuullen ja itsestään puhuessaan ei käyttäisi liian voimakkaita kuvia, joita myöhemmin täytyisi selitellä tiedonhaluisille pikkupojille.
Yksin jäätyään Anna alkoi touhuta ja hangata voimiensa takaa. Lattiat lakaistiin, vuoteet korjattiin, kanat ruokittiin, musliinipuku pestiin ja ripustettiin nuoralle kuivamaan.
Sitten Anna valmistautui muuttamaan höyheniä toisesta patjasta toiseen. Hän meni ullakolle ja pani ylleen ensimmäisen vanhan hameen, mikä hänen käsiinsä sattui — merensinisen villapuvun, jota hän oli käyttänyt ollessaan neljäntoistavuotias. Se oli jokseenkin lyhyt ja yhtä ryhditön ja ahdas kuin se merkillinen karttuunipuku, joka hänellä oli ollut yllään ensi kertaa esiintyessään Vihervaaralla, mutta se oli aivan sopiva puku höyheniä ja untuvia käsitellessä. Anna täydensi pukunsa solmiamalla päänsä ympärille suuren puna- ja valkopilkkuisen nenäliinan, joka oli ollut Matthewn omaisuutta. Täten varustettuna hän meni keittiön takana olevaan pieneen kamariin, jonne Marilla ennen lähtöään oli auttanut häntä kantamaan höyhenpatjan.
Rikkinäinen peili riippui ikkunan pielessä, ja eräänä onnettomana hetkenä Anna kurkisti siihen. Siinä olivat nuo seitsemän kesakkoa hänen nenällään kiusoittavampina kuin konsanaan — ainakin ne hänen mielestään näyttivät siltä voimakkaassa päivänvalossa, joka virtasi sisään ikkunasta, jonka edestä verhot olivat työnnetyt syrjään.
— Ah, minähän unohdin hangata nenääni voiteella illalla, ajatteli hän. — Juoksenpa säiliöön ja teen sen saman tien.
Anna oli kestänyt paljon kiusaa koettaessaan poistaa näitä kesakkoja. Erään kerran oli koko hänen nenänsä kesinyt — mutta kesakot olivat jäljellä. Nyt hän oli vain muutamia päiviä sitten eräästä kuvalehdestä löytänyt reseptin "kesakkoja vastaan", ja kun sen aineksia oli saatavissa, sekoitti hän heti ihmeitä tekevän voiteen, mikä herätti suurta paheksumista Marihan puolelta, joka katsoi, että jos kohtalo oli sijoittanut kesakkoja jonkun nenälle, niin oli hänen velvollisuutensa myöskin antaa niitten pysyä paikoillaan.
Anna kiiruhti ruokasäiliöön, joka aina oli sangen hämärä syystä että suuri piilipuu kasvoi heti ikkunan ulkopuolella. Nyt vallitsi sisällä täydellinen pimeys, sillä valkea verho oli vedetty ikkunan eteen kärpäsiä estämään. Anna sieppasi kesakkovoidepullon hyllyltä ja hieroi navakasti sillä nenäänsä, mihin hän käytti pientä sientä, joka oli nimenomaan tähän tarkoitukseen varattu. Kun hän oli täyttänyt tämän tärkeän toimen, palasi hän takaisin työhönsä. —
Se, joka kerrankin on ollut mukana muuttamassa höyheniä toisesta patjan päällisestä toiseen, voi elävästi kuvitella mielessään, että kun Anna viimeinkin oli lopettanut työnsä, hän oli hieman omituisen näköinen — lievimmin sanottuna. Hän oli valkea höyhenistä ja untuvista, ja hänen otsatukkaansa, joka oli pujahtanut esiin nenäliinan alta, kruunasi oikea takkuisten höyhenien muodostama sädekehä. Tällä kohtalokkaalla hetkellä kuului naputus keittiön ovelta.
— Se on varmaankin teurastaja, ajatteli Anna. — Niin, kauhean näköinen minä olen, mutta minun täytyy kuitenkin rientää ulos, sillä hänellä on aina niin kiire.
Anna kiiruhti keittiön ovelle. Jos koskaan armelias lattia on avautunut nielläkseen "untuvaisen" nuoren olentoparan, olisi Vihervaaran kellarinholvi tässä silmänräpäyksessä heti ottanut Annan pimeään helmaansa. Kynnyksellä seisoivat Priscilla Grant, kullankeltaisena ja vaaleaihoisena ja silkkiin puettuna, lyhyt ja paksu harmaatukkainen nainen matkapuvussa ja vielä kolmas nainen, pitkä ja komea, ihastuttavassa puvussa, kauniine, sielukkaine kasvoineen ja suurine tummansinisine silmineen, joita mustat silmäripset varjostivat. Anna vaistomaisesti tunsi heti paikalla, kuten hän olisi sanonut lapsena, että hänellä oli edessään kuuluisa kirjailijatar rouva Charlotta Morgan…
Tässä jonkun verran nolossa tilanteessa, joka tosiaan olisi voinut saattaa kenen tahansa hämmennyksiin, oli yksi ainoa ajatus Annalle selvänä, ja siihen hän tarrautui kiinni kuin pelastavaan oljenkorteen. Kaikki rouva Morganin sankarittaret olivat tunnettuja siitä, etteivät he koskaan kadottaneet mielenmalttiaan. Mitä vastoinkäymisiä ja harmeja heille sattuikin — aina he olivat "tilanteen herroja" ja osoittivat etevämmyyttään kaikissa olosuhteissa, jotka olivat ajasta ja paikasta riippuvaisia. Anna tunsi sen vuoksi, että hänenkin velvollisuutensa oli osoittaa kaikkea sitä mielenmalttia, mihin hän pystyi, ja sitä hän osoittikin niin tavattomassa määrässä, että Priscilla myöhemmin todisti, ettei hän ollut koskaan ihaillut Anna Shirleytä enemmän kuin tällä hetkellä.
Mitä sekavia tunteita lienee liikkunutkin hänen sisässään — hän ei näyttänyt niitä. Hän tervehti Priscillaa ja tuli esitetyksi hänen seuralaisilleen yhtä tyynesti ja vaivattomasti, kuin olisi hän itsekin ollut puettuna moitteettomimpaan seurustelupukuun. Hän ällistyi tosin aika lailla huomatessaan, että se ihastuttava nainen, jonka hän "oli vaistomaisesti tuntenut" rouva Morganiksi, ei ollut lainkaan rouva Morgan, vaan eräs tähän asti tuntematon rouva Pendexter, kun taas paksu, harmaatukkainen pikku rouva oli rouva Morgan — mutta verrattuna suureen yllätykseen — ei, ällistykseen — merkitsi tuo pieni tietysti sangen vähän.
Anna vei vieraansa arkihuoneeseen ja sitten vierashuoneeseen, jonne hän heidät jätti ja juoksi ulos auttamaan Priscillaa hevosen riisumisessa.
— On perin pahoin yllättää teidät näin valmistamatta, pyyteli Priscilla anteeksi, mutta vasta eilen illalla tiesin, että tänne tulostamme tulisi valmista. Charlotte täti matkustaa tiehensä maanantaina, ja tämä päivä hänen oli määrä viettää erään hyvän ystävänsä luona kaupungissa. Mutta eilen illalla tämä hyvä ystävä soitti, ettei hän tulisi, sillä heidän taloonsa oli tullut tulirokko ja heidän piti pysytellä eristettyinä kaikista ihmisistä… Silloin minä ehdotin, että tulisimme sen sijaan tänne, sillä tiesin, että sinua huvitti saada nähdä hänet. Pistäydyimme Valkorannan hotelliin ja noudimme sieltä rouva Pendexterin. Hän on tädin hyvä ystävä ja asuu Newyorkissa, ja hänen miehensä on miljonääri… Emme voi viipyä kauan, sillä rouva Pendexterin täytyy olla takaisin hotellissa kello viideltä.
Useita kertoja heidän päästäessään hevosta valjaista ja pannessaan sitä talliin huomasi Anna, että Priscilla katseli häntä salavihkaa ihmettelevästi ja hämillään.
— Hänen ei sentään tarvitsisi tuolla tavoin töllistellä minua, ajatteli Anna hieman loukkaantuneena. — Ellei hän tiedä, mitä höyhenien muuttaminen patjaan merkitsee, niin voinee hän kuitenkin kuvitella sitä.
Kun Priscilla oli mennyt vierashuoneeseen, mutta Anna ei ollut vielä ehtinyt nousta rappusia, astui Diana aivan odottamatta keittiöön. Anna tarttui kiihkeästi ystävätärtään käsipuolesta.
— Diana Barry, kenen luulet tällä hetkellä istuvan vierashuoneessa?
Niin, kultaseni, rouva Charlotte Morgan — ja eräs miljonäärin rouva
Newyorkista — ja minä olen tämän näköinen — eikä ruuan murenaakaan
ole talossa paitsi vihoviimeinen kipene savustettua kinkkuamme, Diana!
Tällä hetkellä Anna havaitsi, että Diana tuijotti häneen aivan yhtä hämmästyneen näköisenä kuin Priscilla ennen. Ei, nyt tämä todellakin meni liian pitkälle…
— Oi, Diana, älä katso minuun noin! rukoili hän. — Sinun ainakin pitäisi ymmärtää, ettei maailman siisteinkään ihminen voi tyhjentää höyheniä patjasta toiseen ilman että se näkyy hieman hänen ulkokuorestaan…
— En — en — tarkoita höyheniä, sopersi Diana. — Minä — minä — tarkoitan nenääsi, Anna.
— Minun nenääni?… Oi Diana, ei kai mikään ole hullusti sen suhteen?
Anna syöksyi astiainpesupöydän ääressä olevan pienen peilin luo. Yksi ainoa katse antoi hänelle selityksen arvoitukseen. Hänen nenänsä loisti räikeän tulipunaisena.
Anna vaipui alas sohvalle — hänenkin lannistumattomien elin voimiensa mitta alkoi nyt olla täysi…
— Kuinka sen laita on? kysyi Diana, jonka uteliaisuus vihdoinkin vei voiton hienotunteisuudesta.
— Luulin hanganneeni sitä uudella kesakkovoiteellani, mutta sen sijaan olen ilmeisesti ottanut punaista väriä, jota Marilla käyttää piirtäessään mallin kotikutoisiin mattoihin, oli epätoivoinen vastaus. — Mitä minä nyt teen?
— Pese se pois, neuvoi Diana.
— Entäpä jos se ei lähde pesemällä! Ensin värjään tukkani, sitten nenäni. Marilla leikkasi tukkani, kun olin sen värjännyt, mutta nenäni tahdon todellakin pitää… Niinpä niin, tämä on uusi rangaistus turhamaisuudestani, ja voin kai uskoa ansainneeni sen — vaikka siinä ajatuksessa on sangen vähän lohdutusta… Eikö tässä melkein ole pakko uskoa, että minä olen noiduttu — mihin tahansa ryhtynenkin, niin se käy hullusti…
Onneksi punainen väri lähti sangen helposti, ja Anna meni hieman lohdullisemmin mielin vinttikamariinsa sillä välin kuin Diana juoksi kotiin. Hetkisen kuluttua Anna taas tuli alas toisissa pukimissa ja tavallisella hyvällä tuulellaan. Musliinipuku, jota hän niin suuresti oli halunnut käyttää juuri tässä tilaisuudessa, liehui iloisesti ulkona kuivausnuorallaan, niin että hän sai tyytyä parhaaseen puuvillapukuunsa. Hänellä oli valkea sytytettynä ja teevesi kiehumassa Dianan palatessa — hänellä ainakin oli valkea musliinipukunsa yllään, ja hänellä oli sitäpaitsi kannella peitetty vati kädessään.
— Äiti kysyy, tahdotko pitää tämän hyvänäsi, sanoi hän, kohotti kantta ja paljasti Annan ilosta loistaville silmille somasti leikatun ja asetellun kylmän kananpoikapaistin.
Kananpoikaa tuki kevyt ja kuohkea vasta leivottu leipä, oivallinen voi ja juusto, Marillan hedelmäkaakku ja kulhollinen hillottuja luumuja, jotka uivat kultaisessa sokeriliemessään kuin kesäauringon paisteessa, joka jonkun ihmeellisen käsittelyn kautta oli muuttunut juoksevaan muotoon… Sitten koristettiin pöytä vielä suurella maljakolla, täynnä vaaleanpunaisia ja valkeita astereita, mutta pöydän järjestely tuntui silti kehnolta verrattuna siihen upeaan ja todella taiteelliseen asuun, joka kerran oli varattu rouva Morganille…
Annan nälkäiset vieraat eivät kuitenkaan näyttäneet huomaavan, että mitään puuttui, ja he söivät silminnähtävällä mielihyvällä noita yksinkertaisia ruokalajeja. Mutta ensimmäisten minuuttien jälkeen ei Annakaan ajatellut, mitä oli tai ei ollut hänen ruokalistallaan.
Rouva Morganin ulkonainen olemus tuotti ehkä pettymyksen tunteen — tämä oli hänen uskollisen ihailijakaartinsakin pakko myöntää keskuudessaan — mutta hän osoittautui hauskimmaksi seuraihmiseksi, mitä ajatella voi. Hän oli tehnyt laajoja matkoja ja oli erinomainen kertoja. Hän oli joutunut kosketuksiin monenlaisten ihmisten kanssa ja esitti kokemuksiaan niin sukkelassa ja huvittavassa muodossa, että ihastuneista kuulijoista tuntui siltä kuin he kuuntelisivat jotakuta hänen huvittavien ja henkevien kirjojensa henkilöä.
Mutta kaiken tämän säkenöivän sukkeluuden alle kätkeytyi tosi naisellisen myötätuntoisuuden pohjavirta, sydämen hyvyys, joka voitti puolelleen kiintymyksen yhtä helposti kuin hänen kevyt ja leikillinen keskustelutaitonsa herätti ihailua. Hän ei liioin yksinomaan johtanut keskustelua. Hän osasi myös temmata mukaansa toiset ja saattaa heidät puhumaan yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hän itsekin, ja sekä Annan että Dianan mielestä ei ollut lainkaan vaikeata jutella hänen kanssaan.
Rouva Pendexter ei puhunut paljoa; hän vain hymyili suloisine silmineen ja huulineen ja söi kananpokaa ja hedelmäkaakkua sellaisella erinomaisella mieltymyksellä, että ne jotka näkivät hänet, saivat sen vaikutuksen, että hän nautti aamiaisekseen ambrosiaa ja mettä. Anna huomautti myöhemmin Dianalle, että niin hurmaavan kauniin olennon, kuin rouva Pendexter oli, ei ollut tarvis puhua — hänen tehtävänsä oli vain olla…
Varhaisen päivällisen jälkeen he kulkivat kaikin pitkin Rakastavaisten polkua ja Orvokkien laaksoa ja Koivukäytävää ja sitten takaisin Kummitusmetsän läpi Metsänymfin lähteelle, jossa he istuutuivat ja pakinoivat viimeisen viehättävän puolituntisen. Rouva Morgan tahtoi tietää, minkä johdosta Kummitusmetsä oli saanut nimensä, ja hän nauroi siksi kunnes purskahti itkuun kuullessaan asian sekä Annan eloisan kuvauksen eräästä muistorikkaasta vaelluksesta metsän läpi kauheana hämärähetkenä…
— Niinpä niin — tämä on ollut juhlaa sekä sielulle että ruumiille, vai mitä arvelet? sanoi Anna, kun hänen vieraansa olivat menneet ja hän ja Diana taas olivat yksin. — En tiedä, mikä minusta oli hauskempaa — kuunnella rouva Morgania vaiko katsella rouva Pendexteriä. Ja minä luulen melkein, että meillä oli nyt hauskempaa, kuin jos olisimme etukäteen tietäneet heidän tulevan ja väsyttäneet itsemme valmistusten paljoudella… Jumalan kiitos, väri lähti nenästäni… Jäät kai illalliselle luokseni, Diana, niin saamme puhella enemmän kaikesta…
— Priscilla on sanonut, että rouva Pendexterin miehen sisar on naimisissa erään englantilaisen kreivin kanssa… Ja kuitenkin hän otti toistamiseen luumuhilloketta, sen minä näin, sanoi Diana, ikäänkuin näitä kahta tosiasiaa olisi mahdoton yhdistää…
— En luule, että itse englantilainen kreivikään olisi nyrpistänyt aristokraattista nenäänsä Marillan luumuhillokkeelle, sanoi Anna ylpeästi. Kun Anna Marihan kotiin palattua selosti tälle päivän tapahtumia, ei hän maininnut mitään onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen omaa nenäänsä. Mutta hän otti kesakkovoidepullon ja kaatoi sen ulos ikkunasta.
— En välitä enää koskaan käyttää mitään kauneuskeinoja, sanoi hän synkän päättäväisesti. — Ne voivat sopia pikkumaiselle järjestysihmiselle, mutta sen, joka kuten minä näyttää olevan tuomittu tekemään hirvittävän erehdyksen toisensa jälkeen — sen ei pidä kiusata kaitselmusta…
XXI.
PIKKU LAVENDEL NEITI.
Koulu alkoi, ja Anna palasi työhön, varastossaan jonkun verran harvalukuisemmin "periaatteita", mutta melkoisesti enemmän kokemusta. Hänellä oli useita uusia oppilaita, kuusi- ja seitsenvuotiaita, jotka pyörein ja hämmästynein silmin tuskin uskalsivat kurkistaa ihmeitten maailmaan. Heidän joukossaan olivat Davy ja Dora.
Davy oli saanut paikkansa Milty Boulterin viereen, joka oli käynyt
koulua koko vuoden ja oli siis imenyt itseensä paljon viisautta.
Doran vierustoveri oli Mirabel Cotton, joka oli kymmenvuotias ja
Doran silmissä siis kuului "suuriin tyttöihin".
— Koulussa on hurjan metkaa, sanoi Davy Marillalle, kun hän tuli kotiin ensimmäisenä iltapäivänä. — Sinä sanoit, että minun mielestäni tulisi olemaan vaikeata istua hiljaa, ja niin olikin — olen huomannut, että se mitä sanot, enimmäkseen pitää paikkansa — mutta voihan aina potkia jaloillaan pulpetin alla, ja se keventää aika paljon… On kauhean hauskaa, kun on niin monta poikaa, joiden kanssa leikkiä.
Istun Milty Boulterin vieressä, ja hän on kelpo poika. Hän on minua pitempi, mutta minä olen paksumpi. Milty piirsi Annan kivitaululleen, mutta hän teki hänet niin kauhean rumaksi, että minä sanoin hänelle, että jos hän piirsi Annan sillä tavoin, niin pieksäisin hänet välitunnilla… Ensin ajattelin, että piirtäisin hänet ja panisin hänelle sarvet ja hännän, mutta pelkäsin sillä loukkaavani häntä ja sitähän ei saa millään muotoa tehdä, sanoo Anna… On sittenkin parempi pieksää hänet… Milty sanoi, ettei hän vähintäkään peljännyt minua, mutta jos nyt peruuttamattomasti sitä tahdoin, niin voi hän helposti panna siihen toisen nimen, ja niin hän pyyhki pois Annan nimen ja kirjoitti suurilla kirjaimilla Barbara Shaw sen sijasta. Milty ei pidä Barbarasta, sillä tämä on sanonut häntä herttaiseksi pikku pojuksi, ja kerran hän taputti häntä päähän…
Dora selitti kysyttäessä, että hän piti koulusta, mutta hän näytti ihmeellisen hiljaiselta ja vaiteliaalta. Kun Marilla hämärissä käski hänen mennä nukkumaan, epäröi hän ja puhkesi itkuun.
— Minä — minä niin pelkään, nyyhkytti hän. — Minä — minä en tahdo mennä yksin pimeässä…
— Mitä hullutteluja nyt olet saanut päähäsi? kysyi Marilla. — Olethan koko kesän mennyt levolle yksinäsi etkä koskaan ole ollut peloissasi.
Dora vetisteli edelleen, niin että Anna nosti hänet polvelleen, hyväili häntä ja kuiskasi:
— Puhu siitä Annalle, kullanmuruseni! Mitä sinä pelkäät?
— Pelkään — pelkään Mirabel Cottonin setää, nyyhkytti Dora. — Tänään koulussa Mirabel kertoi niin paljon ilkeitä asioita minulle… Melkein jokainen heidän sukunsa jäsen on kuollut — hänen isänäitinsä ja isänisänsä ja äidinäitinsä ja äidinisänsä ja monen monta setää ja enoa ja tätiä… Heille on tullut sellainen tapa, sanoo Mirabel… Ja sitten hän kertoi minulle kaikki mistä he kuolivat ja mitä he sanoivat ja miltä he näyttivät arkuissaan… Ja sitten — sitten sanoi Mirabel, että erään hänen setänsä nähtiin kulkevan ympäri talon senjälkeen kun hänet oli haudattu… Hänen äitinsä näki hänet. En välitä hituistakaan muusta, mutta en voi olla ajattelematta tuota setää…
Anna meni ullakkohuoneeseen Doran kanssa ja istui hänen luonaan, kunnes hän vaipui uneen. Seuraavana päivänä sai Mirabel Cotton jäädä sisään välitunniksi ja kuulla "ystävällisen, mutta vakavan" huomautuksen, että jos heidän perheellään nyt oli se onnettomuus, että siihen kuului setä, joka itsepintaisesti kuljeskeli ympäri saatuaan kunniallisen hautauksen, niin ei tämä ollut mikään mieltä ylentävä keskustelunaihe hieman yksinkertaisille pienille koulutovereille.
Mirabelin mielestä kielto oli hyvin julma. Cottonin perheellä ei ollut paljonkaan kerskailemisen aihetta. Kuinka hän voisi ylläpitää arvoaan koulutoverien keskuudessa, ellei hän saisi tehdä mitään jännittävää numeroa kuolleesta sedästä, joka "kummitteli"?…
Syyskuu vieri ohi ja vaihtui kullanpunaiseen, ihanaan lokakuuhun.
Diana pistäytyi Vihervaaralle eräänä perjantai-iltana.
— Sain tänään kirjeen Ella Kimballilta, Anita, ja hän pyytää meitä molempia tulemaan sinne teelle huomenna iltapäivällä tavataksemme hänen kaupunkilaisserkkunsa Irene Trentin. Mutta me emme voi saada mitään meidän hevosistamme, koska ne ovat työssä kaiken päivää, ja teidän poninne jalkahan on kipeä… Sentähden siitä ei kaiketi voi tulla mitään?
— Miksi emme voisi kävellä? arveli Anna. — Jos menemme suoraan metsän läpi, niin saavumme länsi-Graftonin maantielle jokseenkin lähelle Kimballia. Kuljin tuota oikotietä viime talvena ja osaan aivan hyvin. Sinne ei ole monta kilometriä, eikä meidän tarvitse kävellä kotiin, sillä Oliver Kimball kyyditsee meitä varmasti. Hän on vain iloinen päästessään vähän liikkeelle, sillä hän hakkailee Carrie Sloanea, ja hänen isänsä ei anna hänelle juuri koskaan hevosta, niin että hän voisi päästä tervehtimään häntä…
Päätettiin siis, että tytöt lähtisivät jalan, ja seuraavana iltapäivänä he lähtivät matkaan, aluksi kulkien Rakastavaisten polkua. Siitä vei polku suoraan laajojen pyökki- ja vaahterametsien helmaan. Niiden lehtipuku hehkui nyt mitä ihanimmissa tulipunaisissa ja kultaisissa värisoinnuissa, ja purppuranhohteinen hämärä vallitsi niiden hiljaisessa kohdussa.
— Eikö sinusta tunnu siltä kuin vuosi paraillaan rukoilisi
suunnattomassa tuomiokirkossa, täynnä vienoa, värikästä valoa? sanoi
Anna uneksien. — On tuskin oikein kulkea niin nopeasti tämän läpi…
Minusta se tuntuu yhtä epäkunnioittavalta kuin jos juoksisi kirkossa.
— Niin, mutta meidän pitää joka tapauksessa pitää kiirettä, sanoi Diana katsahtaen kelloonsa. — Me olemme kuin olemmekin sittenkin laskeneet ajan perin niukasti…
— Silloin kiiruhdan askeleitani, mutta älä vaadi minua puhumaan, sanoi Anna kiiruhtaen kulkuaan. — Nyt tahdon täysin siemauksin nauttia hetken ihanuudesta… Minusta tuntuu kuin pitäisin huulieni edessä vaahtoavaa viinipikaria, ja siitä maistelen hieman joka askeleella…
Mahdollisesti juuri sen vuoksi, että hän niin kaikkineen oli antautunut tähän "maistelemiseen", Anna kääntyi vasemmalle, kun tie myöhemmin haaraantui. Hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta aina myöhemmin hän piti tätä erehdystä elämänsä onnellisimpana. Viimein he saapuivat ruohoa kasvavalle, yksinäiselle tielle, joka niin pitkälle kuin he voivat nähdä oli vain kuusen vesojen reunustama.
— Siunatkoon — missä me olemme? huudahti Diana hämmästyneenä. —
Tämähän ei ole länsi-Graftonin tie.
— Ei, tämä on päinvastoin itäinen, sanoi Anna nolon näköisenä. Minä olen varmaankin kääntynyt väärään suuntaan tienhaarassa. En tiedä tarkalleen, missä olemme, mutta matkaa on kyllä ainakin pari kilometriä Kimballiin.
— Silloin emme lainkaan ennätä perille viideksi, sillä nyt on kello puoli viisi, sanoi Diana katsoen kelloa apein mielin. — Pääsemme perille, kun he ovat juoneet teensä, ja sitten heille tuottaa vain vaivaa tarjota sitä meille uudelleen.
— On kai sitten parasta palata kotiin, sanoi Anna nöyrästi.
— Oh ei, yhtä hyvin voimme mennä edelleen ja olla siellä tänä iltana, nyt kun kerran olemme päässeet näin pitkälle.
Kappaleen matkaa etempänä tulivat tytöt paikalle, jossa tie taas haaraantui.
— Mitä tietä nyt seuraamme, ihmetteli Diana.
Anna pudisti päätään.
— En tiedä, ja meillä ei ole varaa tehdä enää useampia erehdyksiä. Tässä on veräjä ja sivutie, joka vie suoraan metsään. Toisella puolen on varmaankin joku mökki. Menkäämme sinne kysymään!
— Mikä romanttinen polku! sanoi Diana, kun he seurasivat sen monia polvekkeita ja mutkia.
Se kulki vuosisataisten kuusien alitse, joiden ylimmät oksat kietoutuivat toisiinsa ja synnyttivät ikuisen siimeksen, jossa ei mikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Se ja maahan pudonnut kaarna muodostivat ruskeanviheriän maton, jolla siellä täällä harhautunut auringonsäde leikitteli. Kaikki oli niin hiljaista ja tuntui olevan äärettömän etäällä maailmasta ja sen hälisevästä elämästä.
— Minusta on kuin kulkisimme lumotun metsän läpi, sanoi Anna hiljaa.
— Luuletko, että enää konsanaan löydämme takaisin oikeaan maailmaan,
Anna? Tuossa tuokiossa me saavumme linnaan, jossa tapaamme nukkuvan
prinsessan.
Seuraavassa tien mutkassa he huomasivat — eivät tosin linnaa, mutta pienen tupasen, melkein yhtä yllättävän kuin linna olisi ollut näillä seuduilla, jossa toinen jokseenkin yksitoikkoinen puuhuvila suurin piirtein katsottuna oli aivan orjamaisesti toisen kaltainen, aivan kuin rakennusmestarilla olisi ollut ainoastaan yksi ainoa malli käytettävissään. Anna pysähtyi ihastuneena, ja Diana huudahti:
— Ah, nyt tiedän, missä me olemme. Tämä on se pieni kivitalo, jossa neiti Lavendel Lewis asuu — luullakseni hän nimittää sitä Kaikurannaksi. Olen usein kuullut siitä puhuttavan, mutta en ole vielä koskaan nähnyt sitä. Eikö se olekin romanttinen paikka?
— Se on somin, lumoavin paikka, mitä koskaan olen nähnyt tai voinut kuvitella, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. — Se on aivan kuin kappale satukirjaa tai unta.
Talo oli matala rakennus, rakennettu hakkaamattomista lohkareista seudun punaista hiekkakiveä, yllään pieni terävä katto, josta pilkisti esiin kaksi ullakon ikkunaa, jotka olivat varustetut hauskoilla pikku "päähineillä" eli puisilla suojakatoksilla, ja kaksi korkeata savupiippua. Koko talo oli yltyleensä tuuhean kiemurtelevan murattivaipan peitossa, joka oli helposti iskenyt juurensa kivimuurin halkeamiin ja jonka syksyiset hallayöt värjäsivät mitä ihanimpiin pronssinkeltaisiin ja viininpunaisiin vivahduksiin.
Talon edustalla oli pitkulainen puutarha, johon vei portti. Se levisi pitkin talon toista sivua; kolmelta muulta puolelta sitä ympäröi vanha kivimuuri, niin ylt'yleensä sammalen ja ruohon ja sanajalkojen peittämä, että se muistutti korkeata, vihantaa vallia. Oikealla ja vasemmalla levittivät korkeat, tummat kuuset palmunlehden tapaisia oksiaan sen ylitse, mutta talon alapuolella oli pieni niittytilkku, jossa rehoitti apilaan jälkikasvu, ja se vietti alaspäin Graftonin lammen sinihohteisia lahdelmia kohti. Ei mitään muuta rakennusta, ei mitään muuta metsänaukeamaa ollut näkyvissä — ei muuta kuin kukkuloita ja laaksoja, nuorten mäntyjen hieman tummahkon viheriän verhoamia.
— Minkähänlainen ihminen neiti Lewis lienee, sanoi Diana, kun he avasivat puutarha veräjän. — Ihmiset väittävät, että hän on hyvin omituinen…
— Silloin hän varmaankin on mielenkiintoinen, päätteli Anna. — Sitä ainakin ovat kaikki omituiset ihmiset, minkälaisia he muuten lienevätkin… Enkö sanonut sinulle, että tulisimme lumottuun linnaan? Tiesinhän, etteivät keijukaiset suotta aikojaan ole kehränneet lankojaan tämän polun yli…
— Mutta neiti Lavendel Lewis on tuskin lumottu prinsessa, nauroi Diana. — Hän on vanha neiti — nelikymmenviisivuotias ja aivan harmaa, kuten olen kuullut.
— Juuri siinä on osa hänen lumousvoimaansa, näetkös, kuiskasi Anna. — Mieleltään hän on nuori ja kaunis — ja jos me vain tietäisimme, kuinka lumous poistettaisiin, nousisi hän esiin ihanana ja säteilevänä kuin muinaisina päivinä… Mutta sitä emme tiedä — sen tietää aina yksistään prinssi — ja Lavendel neidin prinssi ei ole vielä tullut. — Entäpä jos hänelle on sattunut joku onnettomuus — vaikka se onkin kaikkia sadun sääntöjä vastaan…
— Pelkään, että hän on tullut jo kauan sitten ja mennyt matkoihinsa, sanoi Diana. Ihmiset sanovat, että hän oli kihloissa Stephan Irvingin kanssa — Paulin isän — kun he molemmat olivat nuoria. Mutta asia pitkistyi ja mutkistui ja niin he erosivat.
— Sh! varoitti Anna. — Ovi on auki.
Tytöt pysähtyivät eteisen rappusille murattiköynnösten alle ja koputtivat avoimelle ovelle. Sipsuttavien askelten ääni kuului sisältä, ja sangen omituinen ilmestys tuli näkyviin — noin neljäntoistavuotias tyttö, jolla oli kesakkoiset kasvot, nykerönenä ja suu niin leveä, että se kirjaimellisesti näytti ulottuvan toisesta korvasta toiseen. Molemmat pitkät, vaaleat palmikot olivat sidotut kahdella tavattoman suurella sinisellä nauharuusukkeella.
— Onko neiti Lewis kotona? kysyi Diana.
— On kyllä, neiti. Astukaa sisään, neiti — tätä tietä, neiti — ja istukaa, neiti! Vakuutan neideille, että neiti on täällä. Hän on ylhäällä, neiti.
Näin sanoen pikku "sisäkkö" livahti tiehensä, ja tytöt, jotka jälleen olivat yksin, katselivat ympärilleen ihastunein katsein. Tuon ihmeellisen pikku talon sisäpuoli oli aivan yhtä mielenkiintoinen kuin sen ulkopuolikin.
Huone oli matalakattoinen ja siinä oli kaksi aivan pieniruutuista ikkunaa, joita verhosivat rypytetyt valkeat musliiniuutimet. Kaikki huonekalut olivat vanhanaikuisia, mutta niin hyvin säilyneitä ja huolellisesti hoidettuja, että niitä oli oikein ilo katsella. Mutta minun on kai yhtä hyvin heti aluksi sanottava suoraan, että eniten puoleensa vetävä näky kahden läpeensä terveen tytön silmille, jotka vast'ikään olivat kulkeneet kahdeksan kilometriä raikkaassa syysilmassa, oli pöytä, joka oli katettu vaaleansinisellä posliinilla ja varustettu kaikenlaisilla herkuilla, pienien pronssin väristen sanajalkaoksien, joita oli siroteltu pöytäliinalle, antaessa kaikelle, kuten Anna olisi sanonut, "juhlallisen leiman".
— Lavendel neiti odottaa varmaankin vieraita teelle, kuiskasi hän. — Pöytä on katettu kuudelle hengelle. Kuinka hauska pikku aputyttö hänellä on! Hän oli minusta sen näköinen kuin voisi hän palvella Lumikin seitsemää kääpiötä… Hän olisi varmaankin voinut neuvoa meille tien, mutta minä tunnustan, että olin utelias näkemään Lavendel neidin. Sh — nyt hän tulee.
Aivan oikein — siinä seisoi talon emäntä, neiti Lavendel Lewis kynnyksellä. Tytöt hämmästyivät niin, että he unohtivat kaiken käyttäytymistaidon ja vain tuijottivat… Tietämättään he olivat valmistautuneet näkemään tavallisen vanhanpuoleisen, naimattoman naistyypin, josta heillä tähän saakka oli ollut kokemusta — jokseenkin laihan ja kulmikkaan olennon sileäksi kammattuine hiuksineen ja silmälaseineen. Lavendel neiti petti kaikki nämä odotukset.
Hän oli pieni nainen, jolla oli kaunis, aaltoileva ja paksu, lumivalkea tukka, joka oli huolellisesti järjestetty somiksi kiharoiksi ja palmikoiksi. Sen alta katselivat melkein tyttömäiset kasvot punaisine poskineen ja raikkaine huulineen, suurine ruskeine silmineen ja hymykuoppineen — niin, poskissa todelliset hymykuoppaset. Hänellä oli hyvin sievä ja hieno puku vaalean kellertävää musliinia, jota koristivat vaaleat ruusut — puku, joka olisi näyttänyt naurettavan nuorekkaalta useimpien hänen ikäistensä naisten yllä, mutta joka sopi Lavendel neidille niin hyvin, että sitä tuskin tuli huomanneeksi.
— Charlotta Neljäs sanoo, että te haluatte puhua kanssani, sanoi hän äänellä, joka erinomaisen hyvin soveltui hänen muuhun olemukseensa.
— Aioimme kysyä oikeata tietä länsi-Graftoniin, sanoi Diana. — Meidät on kutsuttu teelle Kimballin herrasväen luo, mutta poikkesimme väärälle tielle metsässä ja eksyimme kokonaan… Onko meidän mentävä oikealle vaiko vasemmalle tultuamme ulos teidän portistanne?
— Vasemmalle, sanoi Lavendel neiti luoden epäröivän katseen teepöytäänsä.
Sitten hän huudahti, ikäänkuin hän olisi tehnyt äkkiä päätöksen:
— Hyvät neidit, ettekö tahtoisi jäädä teetä juomaan minun kanssani? Jääkää toki, niin olette kilttejä. Kimballilla on tee juotu jo kauan sitten, ennenkuin te ennätätte perille. Ja Charlotta Neljäs ja minä olisimme hyvin mielissämme, jos saisimme pitää teidät hetkisen.
Diana katsoi Annaan mykän kysyvästi.
— Tahtoisimme kyllä mielellämme jäädä, vastasi Anna heti, sillä hän oli päättänyt, että hän ottaisi enemmän selkoa tästä hämmästyttävästä Lavendel neidistä. — Kun emme vain ole vaivaksi!… Odotatte varmaankin muita vieraita?