Anna ystävämme

Lavendel neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.

— Tiedän, että te varmasti pidätte minua hirveän tyhmänä, sanoi hän. — Minä olen tyhmä — ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en koskaan muulloin… En odota kerrassaan ketään — kuvittelin vain… Ymmärrättehän, olen niin yksin… Pidän vieraskutsuista — nimittäin oikeasta lajista vieraskutsuja, kun on pelkkiä hyviä ystäviä — mutta aniharvat ihmiset löytävät tänne, siksi että tupani on syrjässä tiestä… Charlotta Neljäskin ikävystyi… Sentähden kuvittelin, että minulla olisi teekutsut. Leivoin pikkuleipiä — ja koristin pöydän — ja panin sille äidin parhaat posliinit — ja otin ylleni toisen puvun…

Diana ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että Lavendel neiti oli aivan yhtä merkillinen kuin huhut olivat häntä kuvailleet. Nelikymmenviisivuotias neiti, joka "leikkii vieraisilla", aivan kuin hän olisi pikku tyttö!… Mutta tähtisilmäinen Anna huudahti ihastuneena:

— Oi, teilläkin on tapana kuvitella!

Tämä "-kin" paljasti Lavendel neidille sukulaissielun.

— Niin, on kyllä, tunnusti hän avoimesti. — Se on tietysti tyhmää, kun on niin vanha kuin minä… Mutta mitä iloa on olla riippumaton vanha neiti, ellei saa olla hieman tyhmä, kun joskus tulee sille tuulelle eikä kukaan ihminen joudu siitä kärsimään… Hieman huvitusta on kyllä lupa hankkia itselleen… Luulen, että tuskin jaksaisin elää, ellen saisi kuvitella hieman silloin tällöin… Ei tapahdu usein, että minut "paljastetaan" kuten tänään, ja Charlotta Neljäs ei koskaan juorua… Mutta tänään olen iloinen siitä, että jouduin kiinni, sillä nyt te olette täällä, ja teepöytä on aivan kunnossa. Tahdotteko mennä ylös vierashuoneeseen ja ottaa hatut päästänne? Sinne vie valkoinen ovi vastapäätä rappusia. Nyt minun täytyy juosta keittiöön ja katsoa, ettei Charlotta Neljäs anna teeveden seistä kiehumassa. Charlotta Neljäs on kiltti ja hyvä tyttö, mutta hän ei osaa kaataa teevettä oikealla hetkellä.

Lavendel neiti sipsutti keittiöön, uutterana ja toimessaan, ja tytöt menivät ylös vierashuoneeseen, joka oli pieni kamari, yhtä valkea kuin sen ovi. Se sai valonsa toisesta muratin ympäröimästä vintin ikkunasta ja näytti, niin sanoi Anna, paikalta, jossa valoisat ja onnelliset unelmat asustavat.

— Tämähän on oikea seikkailu, eikö totta? sanoi Diana. — Ja eikö
Lavendel neiti olekin suloinen, vaikkakin hän on hieman omituinen?
Hän ei ole hutuistakaan vanhanpiian näköinen.

— Hän on kuin vieno ja vaimennettu sävel, arvelen minä, sanoi Anna.

Heidän palatessaan alas Lavendel neiti tuli juuri kantaen teekannua, ja hänen jäljessään, kasvot loistaen tyytyväisyyttä, tassutti Charlotta Neljäs mukanaan kori vastaleivottuja korppuja.

— Nyt saatte sanoa minulle nimenne, sanoi Lavendel neiti. — Kuinka hauskaa, että te olette nuoria tyttöjä!… Rakastan nuoria tyttöjä. Ollessani heidän seurassaan on niin helppo kuvitella, että minä itse olen nuori tyttö. En pidä lainkaan — hän virnisti hieman — siitä ajatuksesta, että olen vanha… No ketä te olette — vain mukavuuden vuoksi? Diana Barry! Ja Anna Shirley. Saanko kuvitella tunteneeni teidät jo sata vuotta ja sanoa teitä aivan yksinkertaisesti Annaksi ja Dianaksi?

— Oi kyllä! sanoivat molemmat tytöt yhdestä suusta.

— Nyt istuudumme pöytään kaikessa rauhassa ja maistelemme joka lajia, sanoi Lavendel neiti aivan onnellisen näköisenä. — Charlotta, istu sinä alapäähän ja lähetä kananpoika kiertämään. Eikö ollut onni, että leivoin sekä korinttikakkuja että munkkeja! Oli tietenkin tyhmää tehdä noin vain kuviteltuja vieraita varten!… Tiedän, että Charlotta Neljäs ajattelee niin — etkö ajattelekin, Charlotta? Mutta nyt näet, kuinka se sentään oli tarpeen. Tietystikään en ollut leiponut niitä aivan suotta aikojaan, sillä Charlotta Neljäs ja minä olisimme voineet syödä ne vähitellen. Mutta munkeille ei ole juuri edullista säilyttäminen…

Teenjuonti suoritettiin nauraen ja rupatellen, ja kun se oli lopussa, menivät he kaikki puutarhaan, joka lepäsi siinä auringonlaskun lämpimässä hohteessa.

— Luulen, että teillä on herttaisin paikka koko Prinssi Edvardin saarella, sanoi Diana katsellen ihaillen ympärilleen.

— Miksi sanotte sitä Kaikurannaksi? kysyi Anna.

— Charlotta, sanoi Lavendel neiti, mene hakemaan tuvasta pieni tinatorvi, joka riippuu kellohyllyn yläpuolella.

Charlotta Neljäs harppasi tiehensä ja palasi torvi mukanaan.

— Puhalla siihen, Charlotta! pyysi Lavendel neiti.

Charlotta totteli ja puhalsi — siitä lähti samalla sekä soriseva että kimakka ääni. Syntyi hetken hiljaisuus — sitten kuului metsästä virran takaa kokonainen sarja kaikuja, suloisia, houkuttelevia, hopeankirkkaita, ikäänkuin kaikki pikku huilut keijukaisten valtakunnassa toitottelisivat auringonlaskulle… Anna ja Diana huudahtivat ihastuksesta.

— Naura nyt Charlotta — naura kovasti!

Charlotta, joka luultavasti olisi totellut, jos Lavendel

neiti olisi käskenyt hänen seisomaan päällään, nousi kivipenkille ja nauroi kovasti ja sydämen pohjasta. Kaiku kertasi sen, ikäänkuin koko joukko keijukaisia ja tonttuja olisi matkinut hänen nauruaan metsissä ja kuusten verhoamien harjujen rinteillä.

— Ihmiset ihailevat tavallisesti suuresti minun kaikujani, sanoi Lavendel neiti, ikäänkuin kaiut olisivat olleet hänen persoonallista omaisuuttaan.

— Itse pidän niistä paljon. Ne ovat oikein hyviä seuranpitäjiä — jos ottaa hieman mielikuvitusta avuksi… Tyyninä iltoina istumme Charlotta Neljäs ja minä usein täällä ulkona ja huvittelemme niillä. Charlotta, vie torvi sisään jälleen ja ripusta se varovasti takaisin paikoilleen!

— Miksi sanotte häntä Charlotta Neljänneksi? kysyi Diana, joka oli niin utelias siitä, että hän oli halkeamaisillaan.

— Vain siksi ettei hän sekaantuisi muihin Charlottiin minun ajatuksissani, vastasi Lavendel neiti mitä vakavimman näköisenä. — He ovat kaikki niin toistensa kaltaisia, ettei heitä voi erottaa toisistaan. Hänen nimensä ei oikeastaan ole lainkaan Charlotta. Mikä hänen nimensä taas olikaan — odottakaahan!… Luulen, että se on Leonora — niin, se on Leonora. Kas, minun laitani on tällainen. Kun äitini kuoli kymmenen vuotta sitten, en voinut asua täällä yksinäni, ja minulla ei ollut varaa maksaa sellaista palkkaa kuin täysikasvuinen tyttö vaatii. Sentähden hain tänne pikku Charlotta Bowmanin, joka auttoi minua täysihoitoa ja vaatteita vastaan. Hänen nimensä oli todellakin Charlotta — hän oli Charlotta Ensimmäinen. Hän oli juuri täyttänyt kolmetoista. Hän oli minun luonani siksi kunnes täytti kuusitoista vuotta, ja sitten hän matkusti Bostoniin, koska hänellä siellä oli parempia mahdollisuuksia…

Sitten tuli hänen sisarensa minun luokseni. Hänen nimensä oli Julietta — äidin heikko kohta oli kai koreat nimet — mutta hän oli niin Charlotan näköinen, että sanoin häntä siksi koko ajan, ja sitä hän ei pannut pahakseen. Sen vuoksi en välittänyt yrittää muistaa hänen oikeata nimeään. Hän oli Charlotta Toinen, ja hänen muutettuaan tuli Evelina, ja hänestä tuli Charlotta Kolmas. Nyt minulla on Charlotta Neljäs; kun hän on päässyt kuusitoistavuotiaaksi — hän on nyt neljäntoista — tulee hänellekin halu matkustaa Bostoniin, ja mihin sitten ryhdyn, on minulle todellakin arvoitus… Charlotta Neljäs on Bowmanin tytöistä viimeinen ja myös paras. Muut Charlotat antoivat minun aina huomata, että heidän mielestään olin yksinkertainen "kuvitellessani" kaikenlaista, mutta sitä ei koskaan Charlotta Neljäs tee, mitä hän sitten ajatelleekin sydämessään… En välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, kun he eivät vain näytä sitä.

— Ah, sanoi Diana ja katsoi ikävöiden laskevaa aurinkoa, nyt meidän täytyy lähteä, jos haluamme ehtiä Kimballiin ennen pimeätä. Kuinka hauskaa meillä on ollut teillä, neiti Lewis.

— Ettekö halua tulla toistekin tervehtimään? pyysi Lavendel neiti.

Pitkä Anna kietoi kätensä pikku neidin ympärille.

— Kyllä, varmasti haluamme, lupasi hän. — Nyt kun olemme keksineet teidät, juoksemme tänne niin usein, että te aivan väsytte meihin. Niin, meidän täytyy mennä — "meidän täytyy riistäytyä irti täältä", kuten Paul Irving sanoo joka kerta kun hän on ollut Vihervaaralla.

— Paul Irving? — Tuskin huomattava muutos ilmaantui Lavendel neidin äänensävyssä. — Kuka hän on? En luullut olevan ketään sen nimellistä Avonleassa.

Anna pahastui omasta ajattelemattomuudestaan. Hän oli aivan unohtanut Lavendel neidin vanhan rakkaustarinan, kun hän sattui mainitsemaan nimen.

— Hän on eräs pikku oppilaani koulussa, sanoi hän verkkaan. — Hän muutti tänne Bostonista viime vuonna asumaan isoäitinsä, vanhan rouva Irvingin luo Rantatupaan.

— Onko hän Stephen Irvingin poika? kysyi Lavendel neiti ja kumartui kukkalavalla olevan kaimansa yli niin syvään, että hänen kasvonsa peittyivät.

— On.

— Nyt saatte kumpikin kimpun lavendeleja mukaanne, tytöt, sanoi Lavendel neiti hilpeästi, ikäänkuin hän ei olisi kuullut vastausta kysymykseen.

— Ne ovat kauniita, eikö totta? Äiti piti aina niistä niin paljon. Hän istutti nämä reunalaudat niitä täyteen kauan sitten. Isä antoi minulle Lavendel-nimen, koska hän oli niin ihastunut kukkaan. Kaikkein ensimmäisen kerran hän näki äidin käydessään hänen kotonaan Itäisessä Graftonissa yhdessä hänen veljensä kanssa. Hän rakastui häneen heti hänet nähtyään, ja yönsä hän sai nukkua vierashuoneen vuoteessa, ja lakanat tuoksuivat lavendelille, ja hän makasi valveilla koko yön ja ajatteli häntä… Siitä saakka hän aina rakasti lavendelin tuoksua — ja sen vuoksi hän antoi minulle tuon nimen. — Älkää nyt unohtako tulla pian takaisin, rakkaat pikku tytöt. Me tulemme usein tähystelemään teitä, Charlotta Neljäs ja minä.

Hän aukaisi veräjän heille kuusien alla, ja he menivät siitä ulos. Hän näytti äkkiä vanhalta ja väsyneeltä; eloisa, säteilevä ilme oli sammunut hänen kasvoiltaan. Hänen jäähyväishymynsä uhkui herttaisuutta ja levitti haihtuvan nuoruuden hohteen hänen piirteilleen, mutta kun tytöt katsoivat taakseen ensimmäisestä tienmutkasta, oli hän istuutunut vanhalle kivipenkille hopeapoppelien alle keskelle puutarhaa nojaten väsyneesti päätään käsiinsä.

— Hän näyttää yksinäiseltä, sanoi Diana hiljaa. — Meidän täytyy oikein usein käydä häntä tervehtimässä.

— Luulen, että hänen vanhempansa antoivat hänelle ainoan oikean ja sopivan nimen, jonka hänelle voi antaa, sanoi Anna. — Jos he olisivat olleet niin sokeita, että he olisivat ristineet hänet Elisabethiksi tai Nellieksi tai Murieliksi, olisi häntä varmasti kuitenkin sanottu Lavendeliksi. Tuo nimi panee ajattelemaan suloisuutta ja vanhanaikaista siroutta, nypläysliinaa ja kellastuneita pitsejä… Minun nimenikin maistuu vain voilta ja leivältä, tilkkumaton neulomiselta ja kanojen ruokkimiselta…

— Oi, mitä sinä puhut, sanoi Diana. — Minä en lainkaan ajattele niin. Anna on kuningatar-nimi. Mutta minä pitäisin vaikka Petronellasta, jos se sattuisi olemaan sinun nimesi. Luulen, että ihmiset itse paljon vaikuttavat siihen, tekevätkö he nimensä kauniiksi vaiko rumiksi. Nykyään en voi kärsiä nimiä Josie tai Gertie, mutta ennenkuin tunsin Pyen tyttöjä, olivat ne oikein sieviä.

— Se oli viehättävä ajatus, Diana, sanoi Anna aivan hurmaantuneena. — On elettävä niin, että kaunistaa nimensä, vaikkei se aluksi olisikaan niin ylen kaunis — on johdettava ihmisten ajatukset johonkin niin rakastettavaan ja miellyttävään, etteivät he koskaan ajattele, minkälainen nimi itsessään on. Kiitos sinulle, Diana!

XXII.

VÄHÄN KUSTAKIN.

— Vai niin, te joitte teetä Kaikurannassa Lavendel Lewisin luona? sanoi Marilla seuraavana päivänä aamiaispöydässä. — Minkä näköinen hän nykyään on? On enemmän kuin viisitoista vuotta siitä kun näin hänet viimeksi — eräänä sunnuntaina Graftonin kirkossa. Luulen, että hän on koko lailla muuttunut. Davy pieni, kun haluat jotakin, johon et voi ylettyä, niin pyydä, että joku ojentaa sen sinulle äläkä kurkottaudu pöydän yli tuolla tavoin. Oletko koskaan nähnyt Paul Irvingin tekevän siten, kun hän on istunut täällä meidän kanssamme pöydässä syömässä?

— Niin, mutta Paulin käsivarret ovat pitemmät kuin minun, jupisi Davy. — Niillä on ollut yksitoista vuotta kasvamisaikaa, ja minun käsivarsillani on ollut vain seitsemän. Sitäpaitsi minä pyysin, mutta sinä ja Anna puhelitte niin kamalasti, ettette kuulleet minua. Ja Paul ei ole koskaan ollut täällä muuten kuin illallisella, ja on helpompi olla kohtelias illallisella kuin aamiaisella. Silloin ei ole puoleksikaan niin kova nälkä… On hirveän pitkä aika aamiaisen ja illallisen välillä, vaikka päivällinen tietysti on sillä välillä… Kuulehan, Anna, tuo lusikallinen ei ole rahtuakaan suurempi kuin viime vuonna, mutta minä olen tullut hurjan paljon suuremmaksi…

— En luonnollisestikaan tiedä, minkä näköinen Lavendel neiti oli ennen maailmassa, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, ettei hän ole erittäin paljon muuttunut, sanoi Anna annettuaan Davylle vaahterasiirappia vadista kaksi lusikallista rauhoittaakseen häntä. — Hänen tukkansa on lumivalkea, mutta hänen kasvoissaan ei ole yhtään ryppyä ja ne ovat hienot ja helakanväriset melkein kuin tytöllä, ja hänellä on mitä suloisimmat ruskeat silmät — sellaiset kauniit kastanjanruskeat, jotka välähtelevät kullalta — ja hänen äänensä johdattaa mieleen kaislojen suhinaa ja porisevan veden ja pienten kellojen helinän, kaikki yhtaikaa.

— Häntä pidettiin hyvin kauniina, kun hän oli vielä nuori tyttö, sanoi Marilla. — En ollut koskaan hänen kanssaan läheisesti tuttu, mutta se vähä, mitä hänestä tunsin miellytti minua. Muutamat ihmiset pitivät häntä jo silloin omituisena. Davy — jos vielä toiste tapaan sinut tekemästä tuolla tavoin, niin saat kun saatkin odottaa ruokaasi kunnes kaikki muut ovat syöneet, tiedä se.

Useimpia Annan ja Marihan välisiä kaksoisten läsnäollessa tapahtuvia keskusteluja höystivät tämän tapaiset, Davyyn kohdistetut "välilauseet". Tällä kertaa ei Davyn — on ikävää, että siitä on pakko puhua — ollut onnistunut onkia viimeisiä siirappipisaroita lusikallaan, mutta oli pelastunut pulmasta kohottamalla molemmin käsin lautastaan ylös ja nuoleskelemalla sitä yltympäri ruusunpunaisella pikku kielellään. Anna katsoi häneen niin kauhistunein katsein, että pikku syntipukki punastui ja sanoi, puolittain hämillään, puolittain uhmaillen:

— Tällä tavoin ei joudu mitään pesuvatiin…

— Ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin muut, sanotaan aina "omituisiksi", sanoi Anna. — Ja Lavendel neiti on aivan varmaan erilainen, vaikka on vaikeata määritellä täsmällisesti, missä ero on. Ehkä se riippuu siitä, että hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan vanhene.

— Kuinkapa voisi olla vanhenematta, kun kaikki saman ikäiset vanhenevat? sanoi selväjärkinen Marilla. — Ellei vanhene, niin ei pian sovi kenenkään joukkoon… Ja mikäli minä ymmärrän, ei Lavendel neiti nykyään kuulu juuri mihinkään… Hän on elänyt tuolla syrjässä kaikista ihmisistä, kunnes jokikinen on hänet unohtanut. Tuo pieni kivitalo on koko paikkakunnan vanhin. Vanha herra Lewis rakensi sen, kun hän kahdeksankymmentä vuotta sitten tuli tänne Englannista. Davy, älä nipistele Doraa kyynärpäästä. Oh, näin sinut kyllä, usko pois! Ei hyödytä olla viattoman näköinen. Mikä sinuun on mennyt aamulla, poika?

— Olen ehkä noussut vuoteesta väärältä puolen, arveli Davy. — Milty Boulter sanoo, että jos tekee niin, niin käy kaikki hullusti koko päivän. Hänen isoäitinsä on sanonut sen. Mutta mikä on oikea puoli? Ja miten on meneteltävä, jos vuode on seinän vieressä? Sen haluaisin tietää.

— Olen aina ihmetellyt, mitä tuli Stephen Irvingin ja Lavendel Lewisin välille, jatkoi Marilla välittämättä Davysta. — He olivat aivan varmasti kihloissa kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sitten kesken kaiken kihlaus purkautui. En tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta jotain kauheata se varmasti oli, sillä hän meni tiehensä Yhdysvaltoihin eikä enää koskaan palannut kotiin.

— Ehkei sen tarvitse lainkaan olla mitään kauheata. Luulen, että pikku seikat elämässä usein saavat aikaan enemmän ikävyyksiä kuin suuret asiat, sanoi Anna selvänäköisyydellä, jota hän tuskin oli ennättänyt hankkia itselleen kokemuksien kautta. — Marilla kiltti, älä mainitse rouva Lyndelle mitään siitä, että minä olen ollut neiti Lewisin luona. Hän tekisi minulle varmasti parisataa kysymystä, ja miten lieneekään, minä en välittäisi siitä — eikä neiti Lewis myöskään, jos hän saisi sen tietää, siitä olen varma.

— Rakel olisi kyllä utelias, myönsi Marilla, vaikkei hän nykyään ennätä uhrata niin paljon aikaa kuin ennen toisten ihmisten asioille. Hän on hyvin sidottu kotiinsa Thomaksen vuoksi, ja hän on hyvin alakuloisella mielellä, sillä minä pelkään, että hän alkaa menettää toivonsa siitä, että Thomas koskaan tulee paremmaksi. Rakel joutuu hyvin yksinäiseksi, jos Thomakselle jotain tapahtuu; kaikki lapsethan ovat asettuneet länteen, paitsi Eliza, joka on kaupungissa, ja tuosta vävystä hän ei pidä.

Marilla otti itselleen uuden annoksen puuroa ja jatkoi:

— Rakel sanoo, että jos hän vain tahtoisi ottaa tuiman muodon ja käyttää tahdonvoimaansa, niin hän tulisi paremmaksi. Mutta yhtä hyvin voisi kehoittaa nilviäistä terästämään itseään. Ja koskapa Thomas Lynde olisi saanut tilaisuutta käyttää tahdonvoimaansa? Hänen äitinsä vallitsi häntä, kunnes hän meni naimisiin, ja sitten tarttui Rakel ohjaksiin. On ihme, että hän on tohtinut sairastua kysymättä vaimoltaan lupaa. Oh, ei, näin ei saa puhua… Rakel on ollut hänelle hyvä vaimo. Ilman häntä tuo poloinen olisi kokonaan joutunut perikatoon, se on varmaa… Hän on syntynyt tohvelisankariksi, ja hänen onnensa oli, että hän joutui Rakelin kaltaisen rehellisen ja kelpo vaimon käsiin. Davy, sanon sinulle kerta kaikkiaan — älä kiemurtele kuin ankerias!

— Minulla ei ole mitään muuta tekemistä, marisi Davy. — En jaksa syödä enempää, eikä ole hauskaa istua katselemassa, kuinka sinä ja Anna syötte.

— Silloin voitte sinä ja Dora mennä ulos antamaan kanoille jyviä, sanoi Marilla. — Mutta varo koettamasta nyhtää enää sulkia valkoisen kukon pyrstöstä!

— Tarvitsisin muuten muutamia sulkia päähineeseeni, kun minun pitäisi olla intiaani, sanoi Davy nyrpeänä. — Milty Boulterilla on hieno intiaanikoriste, höyhenistä tehty, jonka hänen äitinsä antoi hänelle ottaessaan hengiltä heidän vanhan valkoisen kalkkunansa. Voisit kai antaa minulle muutamia. Kukolla on paljon enemmän kuin se tarvitsee.

— Voit saada vanhan pölyhuiskun, joka riippuu vintin säiliössä, sanoi Anna, ja minä värjään sulat punaisiksi ja vihreiksi ja keltaisiksi.

— On kauheata, kuinka sinä hemmottelet tuota poikaa, sanoi Marilla, kun Davy säteilevin kasvoin oli mennyt ulos siivon Doran kanssa.

Marillan kasvatustako oli edistynyt jättiläisaskelin viimeisenä kuutena vuotena, mutta vieläkään hän ei ollut voinut vapautua siitä käsityksestä,

että oli hyvin vahingollista lapselle saada liian monta toivettaan toteutetuksi.

— Kaikilla hänen luokkansa pojilla on intiaanikoriste, ja Davy haluaa luonnollisesti myöskin sellaisen, sanoi Anna. — Tiedän, miltä se tuntuu… En koskaan unohda, kuinka halusin puhvihihoja, kun kaikilla muilla tytöillä oli sellaiset. Ja Davy ei ole hemmoiteltu. Hän tulee päinvastoin kiltimmäksi päivä päivältä. Ajattelehan, mikä ero hänessä on verrattuna siihen, minkälainen hän oli tänne tullessaan vuosi sitten!

— On totta, ettei hän tee enää niin paljon vallattomuuksia alettuaan käydä koulua, tunnusti Marilla. — Hänelle on kaiketi terveellistä olla hiukan toisten poikien joukossa. Mutta minua ihmetyttää, ettemme ole vielä mitään kuulleet lasten sedästä. Emme ole saaneet riviäkään sitten kuin viime toukokuussa.

— Minua huolestuttaa ajatellessani, mitä hän tulee kirjoittamaan, huokasi Anna alkaen kokoilla lautasia ja laseja. — Jos kirje tulisi, niin pelkäisin aukaista sitä, sillä voisihan siinä olla, että hän haluaa ottaa kaksoiset luokseen.

Kuukautta myöhemmin tuli todellakin kirje. Mutta se ei ollut lasten sedältä. Eräs tämän hyvä ystävä kirjoitti ja kertoi, että Richard Keith kaksi viikkoa sitten oli kuollut keuhkotautiin. Kirjeen kirjoittaja oli niinikään saanut tehtäväkseen hänen testamenttinsa toimeenpanon, ja tämän testamentin mukaan jätettiin kaksituhatta dollaria neiti Marilla Cuthbertin liuostaan käytettäväksi Davyn ja Doran hyväksi, kunnes he tulisivat täysi-ikäisiksi tai menisivät naimisiin. Sillä välin oli korot käytettävä heidän ylläpitoonsa.

— Voihan tuntua sydämettömältä iloita jostain, joka on kuolemantapauksen yhteydessä, sanoi Anna. — Minun käy sääliksi herra Keith parka, mutta olen iloinen siitä, että saamme pitää kaksoiset.

— Rahat tulivat hyvään tarpeeseen, sanoi käytännöllinen Marilla. — Tahdoin kyllä mielelläni pitää lapset, mutta en todellakaan tiennyt, kuinka minulla olisi siihen varaa, varsinkin senjälkeen kuin he alkavat tulla suuremmiksi… Maatilan vuokra riittää hädin tuskin meidän ylläpitoomme, ja minä olin päättänyt, ettei senttiinkään sinun rahoistasi koskettaisi heidän tähtensä. Sinä teet näinkin jo aivan liian paljon heidän hyväkseen. Dora ei tarvinnut tuota uutta hattua, jonka ostit hänelle, enempää kuin kissa tarvitsee k alita häntää. Mutta nyt olemme saaneet tuntuvan avustuksen eikä meillä ole syytä olla huolissamme.

Davy ja Dora ihastuivat kuullessaan, että he saisivat jäädä Vihervaaralle "ainaiseksi". Että setä, jota he eivät koskaan olleet nähneet, oli kuollut, ei vuodattanut katkeraa pisaraa heidän ilonmaljaansa. Ainoastaan Doran valtasivat äkkiä pahat aavistukset…

— Onko Richard setä haudattu? kuiskasi hän Annalle.

— On, kultaseni, sehän on selvää.

— Hän — hän — hän ei kai tee kuten Mirabel Cottonin setä, mitä? kuiskattiin vielä kiihkeämmin. — Hän ei kai harhaile missään taloissa hautaamisensa jälkeen, eihän, Anna?

XXIII.

LAVENDEL NEIDIN ELÄMÄNTARINA.

— Taidanpa lähteä kävelyretkelle metsän läpi Kaikurantaan tänä iltana, sanoi Anna eräänä perjantai-iltana joulukuussa.

— Näyttää siltä kuin alkaisi sataa lunta, sanoi Marilla epäröiden.

— Minä pääsen perille ennen lumisadetta, ja aion jäädä sinne yöksi. Diana ei voi mennä, koska hänellä on vieraita, ja olen varma siitä, että Lavendel neiti odottaa minua tänä iltana. On kokonaista kaksi viikkoa siitä kuin olin siellä.

Anna oli käynyt monta kertaa Kaikurannassa tuon lokakuun päivän jälkeen. Välistä hän ja Diana ajoivat pitkin suurta valtatietä, välistä he menivät suoraan metsän läpi. Kun Diana oli estetty tulemasta mukaan, meni Anna yksin.

Hänen ja Lavendel neidin välillä oli syntynyt tuollainen kaunis ja äärettömän rikassisältöinen ystävyyssuhde, joka on mahdollinen ainoastaan, kun on kysymyksessä nainen, joka on säilyttänyt nuoruuden raikkauden sydämessään ja sielussaan, ja tyttö, jonka mielikuvituksen voima ja terve käsityskyky korvaavat puuttuvaa elämänkokemusta. Anna oli viimeinkin tavannut todellisen "sukulaissielun", kun taas hän ja Diana puolestaan toivat pikku neidin yksinäiseen ja eristettyyn elämään tervettä hilpeyttä ja iloa ulkonaisista elämänoloista, joiden kanssa Lavendel neidillä, "itse kaiken unohtaneena, maailman unohtamana", ei pitkään aikaan ollut ollut mitään yhteyttä. Heidän mukanaan lehahti nuoruuden ja todellisuuden tuulenhenki pieneen tupaseen yksinäisten petäjien juurella.

Charlotta Neljäs tervehti heitä aina leveimmällä hymyllään — ja Charlotan hymyt olivat kauhean leveitä. Hän piti heistä molemmista rakkaan neitinsä tähden ja heidän itsensä vuoksi. Ei koskaan ennen ollut ilo kohonnut niin korkealle tuossa pienessä muratin verhoamassa majassa kuin niin usein tänä syksynä, joka ikäänkuin epäröiden väistyi auttamattomasti lähestyvien, koleitten päivien tieltä. Marraskuu oli vain väriloistossa hekumoivan lokakuun toistuma, ja yksinpä joulukuukin matki kesäisiä auringonpaisteita ja autereisia usvaharsoja.

Mutta juuri tänään näytti siltä kuin joulukuu olisi muistanut, että talven aika oli käsillä, ja tullut äkkiä pilviseksi ja harmaaksi ja tyveneksi, mikä oli merkkinä lumisäästä.

Anna nautti kuitenkin paljon vaelluksestaan lehdettömän pyökkimetsän loputtomien sokkeloitten läpi. Vaikka hän kulki yksinään, ei hänellä koskaan ollut ikävä; hänen, mielikuvituksensa kansoitti käytävät hilpeillä seuralaisilla, ja näiden kanssa hän piti vireillä vilkasta "kuvittelukeskustelua", joka oli sukkelampaa ja huvittavampaa kuin keskustelut tavallisesti ovat todellisessa elämässä, jolloin ihmiset usein, ikävä kyllä, ovat anteeksiantamattoman velttoja ja hidasälyisiä… Valituista älyniekoista kokoonpannussa "kuvitteluseurassa" sanoo jokainen juuri sitä, mitä hänen toivotaan sanovan, ja antaa siten itselle tilaisuuden vastaamaan juuri sellaista mitä mieluimmin haluaisi sanoa. Tämän näkymättömän seuran saattamana Anna riensi metsäpolkua eteenpäin ja saapui pienelle sivutielle Kaikurannan lähelle juuri kun suuret, höyhenkeveät hiutaleet alkoivat hiljoilleen putoilla ilman läpi.

Ensi mutkassa hän kohtasi Lavendel neidin, joka seisoi suuren petäjän juurella, joka levitteli oksiaan laajalle ympärilleen. Hänellä oli yllään tummanpunainen lämmin värinen puku, ja hänen päänsä ja hartioittensa yli oli heitetty hopeanharmaa silkkihuivi.

— Te olette kuin hongikon keijukaiskuningatar, huusi Anna iloisesti.

— Ajattelin juuri, että sinä tulisit tänä iltana, Anna, sanoi Lavendel neiti ja kiiruhti häntä vastaan. — Ja olen kaksinkerroin iloinen, koska Charlotta Neljäs on poissa. Hänen äitinsä on sairas, ja hänen täytyi mennä kotiin yöksi. Olisin tuntenut oloni hyvin yksinäiseksi, ellet sinä olisi tullut — eivät edes unelmat ja kaiku olisi riittäneet seuraksi. Oi, Anna, miten suloinen olet! huudahti hän äkkiä ja katsahti pitkään, solakkaan tyttöön, jonka kasvot metsässä kulkemisesta olivat käyneet vienoon punaan. — Niin suloinen ja niin nuori! On ihanaa olla seitsentoistavuotias! Kuinka kadehdin sinua! lopetti Lavendel neiti aivan vilpittömästi.

— Mutta sydämessänne tekin olette vain seitsentoistavuotias, hymyili
Anna.

— Ei, minä olen vanha tai oikeammin sanottuna keski-ikäinen, mikä on paljon pahempi, huokasi Lavendel neiti. — Välistä voin kuvitella, etten ole vanha, mutta välistä on totuus minulle selvänä…

Ja minä en voi tyytyä siihen, kuten useimmat naiset näyttävät voivan… Minä olen aivan yhtä kapinoiva kuin olin löytäessäni ensimmäisen harmaan hiuksen päästäni… Anna kulta, älä ole sen näköinen, kuin koettaisit ymmärtää! Seitsentoistavuotias ei voi ymmärtää… Aion kuvitella muitta mutkitta, että minäkin olen seitsemäntoista, ja sen voinkin tehdä, nyt kun sinä olet täällä. Sinä kannat aina nuoruuttasi kädessäsi kuin lahjaa… Me vietämme hupaisen illan. Ensin illallinen — mitä haluat illalliseksi? Keksi jotain oikein hyvää ja vaikeasti sulavaa.

Pikku majassa vallitsi ilo ja riemu koko illan. Siellä laitettiin ruokaa ja pidettiin pitoja ja keitettiin karamellejä ja naurettiin ja "kuviteltiin", ja varmaa on, että Lavendel neiti ja Anna käyttäytyivät tavalla, joka sangen vähän soveltui neljänkymmenenviiden vuoden ikäisen naimattoman naisen ja vakavan opettajaneidin arvokkuuteen. Kun he vihdoin väsyivät, istuutuivat he matolle avoimen takan ääreen vierashuoneessa, jota valaisi ainoastaan vieno tulenhehku ja jonka täytti suloinen tuoksu, joka tuli Lavendel neidin kuivattuja ruusunlehtiä täynnä olevasta maljakosta uuninreunukselta. Tuuli oli yltynyt ja huokaili ja vinkui räystäissä, ja lumi pieksi hiljaa ikkunoita, ikäänkuin sadoittain kodittomia myrskynhenkiä olisi kolkuttanut ja pyytänyt päästä sisään.

— Kuinka iloinen olen, että sinä olet täällä, Anna, sanoi Lavendel neiti nakerrellen kotitekoisia karamellejä. — Ellei minulla olisi sinua, istuisin täällä kauhean ikävystyneenä… Unelmat ja kuvittelut käyvät kyllä päinsä, niin kauan kuin aurinko on taivaalla, mutta kun hämärtyy ja alkaa myrskytä, niin eivät ne enää riitä. Silloin tahtoo todellisuutta. Mutta sitä sinä et ymmärrä — ei kukaan seitsentoistavuotias ymmärrä… seitsemäntoista vanhana tyydytään unelmiin, sillä ajatellaan, että todellisuus kuitenkin odottaa jossain ennemmin tai myöhemmin. Kun minä olin seitsemäntoista, Anna — ei sinun pidä luulla, että minä ajattelin, että neljänkymmenen viiden vanhana olisin valkohapsinen vanha känttyrä, jolla ei ole mitään muuta kuin unelmat, millä täyttää elämänsä.

— Mutta te ette ole mikään vanha känttyrä, sanoi Anna ja hymyili Lavendel neidin kaihomielisille ruskeille silmille. — Sellaiset olennot ovat aina kärtyisiä ja äreitä ja tyytymättömiä sekä itseensä että maailmaan.

— Niin, kultaseni, sanoi Lavendel neiti mietiskelevällä äänellä, kun minä nyt kerran olin tullut vanhaksi neidiksi, niin päätin tulla oikein kiltiksi ja rakastettavaksi… Vaikka enpä juuri tiedä, kuinka olen onnistunut — ihmiset sanovat kai minua aika lailla omituiseksi… Anna, onko kukaan ihminen kertonut sinulle Stephen Irvingistä ja minusta?

— Kyllä, vastasi Anna, olen kuullut, että te ja hän kerran olette olleet kihloissa.

— Niin olimmekin — kaksikymmentäviisi vuotta sitten — siitä on kokonainen ihmisikä. Ja häämme piti olla keväällä. Morsiuspukuni oli valmiiksi ommeltu, vaikkei siitä tiennyt kukaan muu kuin äitini ja Stephen… Voisipa sanoa, että me olimme olleet sulhanen ja morsian koko elämämme ajan. Kun Stephen oli pieni poikanen, otti hänen äitinsä hänet aina mukaansa tullessaan tervehtimään minun äitiäni, ja muuanna kertana kun hän oli täällä — hän oli silloin kymmenvuotias — sanoi hän minulle ulkona puutarhassa, että hän aikoi mennä kanssani naimisiin tultuaan suureksi mieheksi… Muistan sanoneeni: "Kiitos, hyvä Stephen!" — ja hänen mentyään kerroin aivan ihastuneena äidille, että hänestä ja minusta tulisi ajan mittaan pari…

— No mutta mikä sitten tuli väliin? kysyi Anna innokkaasti.

— Kultaseni, jouduimme epäsopuun mitä yksinkertaisimmalla, tyhmimmällä tavalla… En tiedä, kenen vika se oikeastaan oli. Stephen sen kyllä aloitti, mutta minä kaiketi ärsytin häntä jollain tavoin… Tiedätkös, hänellä oli pari kilpailijaa. Olin turhamainen ja keimaileva ja minusta oli hauskaa hieman kiusotella häntä… Mutta hän oli hyvin ylpeä ja arkatunteinen luonne. Niin, me erosimme vihoissamme molemmin puolin. Mutta minä ajattelin, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen, ja niin olisi käynytkin, ellei Stephen olisi tullut takaisin liian pian. Sillä Anna, rakas ystäväiseni, sanon sinulle erään asian…

Tässä Lavendel neiti alensi ääntään, ikäänkuin hän aikoisi tehdä hirveän tunnustuksen.

— Näetkös, olen sangen pitkävihainen luonnostani… Ah ei, älä virnistele — se on ikävä kyllä liiankin totta. Minun luonteeni mukaista on olla nyrpeän näköinen ja jöröttää, kun jokin on käynyt vastoin tahtoani, ja Stephen tuli takaisin ennenkuin vielä olin ehtinyt "kesyttyä". En tahtonut kuulla häntä, enkä tahtonut antaa hänelle anteeksi — ja silloin hän meni vakavasti matkoihinsa. Hän oli liian ylpeä tullakseen takaisin. Sitten minä puolestani loukkaannuin siitä, ettei hän enää tullut. Olisinhan voinut lähettää hänelle sanan, mutta en voinut nöyrtyä niin… Olin aivan yhtä ylpeä kuin hänkin, ja pikavihaisuudesta ja haluttomuudesta ensi askelen ottamiseen — siitä ei koskaan tule mitään hyvää, Anna. Mutta en koskaan voinut kiintyä kehenkään toiseen enkä koskaan sitä halunnutkaan… Mieluummin tahdoin olla naimattomana tuhat vuotta kuin mennä naimisiin jonkun kanssa, joka ei ollut Stephen Irving.

Lavendel neiti kokoili hehkuvat hiilet yhteen, niin että kipinäsuihku rätisten lensi ylös.

— Niin, kaikki tuo on kaukana takanani — se on minusta melkein kuin uni… Näen, että sinä säälit minua, Anna, mutta se ei ole niin vaarallista… Voi elää aivan hyvin ja sangen hauskastikin murtunein sydämin. Ja sydämeni murtui, kun näin, ettei Stephen Irving enää koskaan tullut takaisin. Mutta, Anna, murtunut sydän on aika lailla pahempi romaaneissa kuin todellisessa elämässä… Vertaisin sitä kipeään hampaaseen — vaikka tuo vertaus loukkaa sinua luonnollisesti… Välistä sitä voi pakottaa kauheasti ja se voi riistää yöunenkin — mutta sillä välin voi nauttia elämästä, unelmista ja kaiuista ja mantelikaramelleista aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut… Nyt sinä olet nyrpeän näköinen! Sinä et usko, että minä olen puoleksikaan niin mielenkiintoinen henkilö, kuin luulit viisi minuuttia sitten, kun uskoit, että minä alati olen katkerien muistojen raatelema, vaikka minä urhoollisesti kätkin ne huolettoman ja hymyilevän pinnan taakse… Pahinta — tai parasta — todellisessa elämässä on, Anna, ettei se anna harmitella ja surra rauhassa… Sitä ei voi auttaa, se tarjoaa niin paljon iloa ja tervettä viihtymystä — olipa sitten miten lujasti tahansa päättänyt tuntea itsensä onnettomaksi ja romanttiseksi… Eivätkö nämä karamellit olekin hienon hienoja? Olen jo syönyt paljon useampia kuin on minulle terveellistä, mutta en aivan yksinkertaisesti voi lakata…

Hetken äänettömyyden kuluttua sanoi Lavendel neiti hieman odottamattomasta:

— Minua hämmästytti kovin kuullessani puhuttavan Stephenin pojasta viime kerralla, kun olit täällä, Anna… Sen jälkeen en ole koskaan voinut ottaa häntä puheeksi sinun kanssasi, mutta haluaisin niin mielelläni kuulla kaikesta, mikä koskee häntä. Minkälainen poika hän on?

— Hän on suloisin, herttaisin lapsi, mitä koskaan olen tuntenut,
Lavendel neiti — ja hän kuvittelee, aivan kuten te ja minäkin teemme.

— Minusta olisi hauska nähdä hänet, sanoi Lavendel neiti hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen. — Mahtaakohan hän hiukkaakaan muistuttaa sitä pientä kuvittelupoikaa, joka asuu täällä luonani — minun pikku kuvittelupoikaani.

— Jos teitä huvittaisi nähdä Paul, otan hänet mukaani jonkun kerran tänne tullessani, virkkoi Anna.

— Haluaisin kyllä sitä — mutta ei liian pian… Minun täytyy tottua ajatukseen… Siinä voisi olla enemmän tuskaa kuin iloa — jos hän liian paljon muistuttaisi Stepheniä — tai jos ei hän muistuttaisi häntä kylliksi… Kuukauden kuluttua saat tulla tänne hänen kanssaan.

Neljä viikkoa myöhemmin Anna ja Paul siis kulkivat metsän läpi Kaikurantaan, ja he tapasivat Lavendel neidin oikotiellä. Hän ei ollut odottanut heitä juuri sillä hetkellä ja tuli hyvin kalpeaksi.

— Ajattele, että tämä on Stephenin poika, sanoi hän matalalla äänellä tarttuen Paulin käteen ja katsoen häntä, kun hän seisoi siinä kauniina ja lapsellisena somassa pikku turkisnutussaan ja lakissaan. — Hän — hän on hyvin isänsä näköinen.

— Niin kyllä — kaikki sanovat, että minä olen ilmetty isäni, vahvisti Paul, joka jo näytti olevan kotiutunut.

Anna, joka oli tarkannut pikku kohtausta, huoahti helpotuksesta. Hän näki, että Lavendel neiti ja Paul olivat heti tulleet toisiaan lähelle ja ettei heidän välillään tulisi olemaan mitään väkinäisyyttä tai jäykkyyttä. Lavendel neiti oli hyvin ymmärtäväinen pikku olento huolimatta haaveistaan ja romanttisista taipumuksistaan, ja ensimmäisen pienen tunteenpurkauksen jälkeen hän ei ilmaissut kerrassaan mitään siitä, mitä mahdollisesti liikkui hänen sisimmässään, vaan kohteli Paulia iloisesti ja luonnollisesti, ikäänkuin hän olisi ollut kenen poika tahansa, joka oli tullut häntä tervehtimään.

He viettivät hyvin rattoisan iltapäivän toistensa seurassa ja söivät illallisen, joka sisälsi niin monta herkullista pikku ruokalajia, että vanha rouva Irving olisi lyönyt kätensä yhteen kauhusta ja ennustanut, että Paul varmaan saisi vatsansa kipeäksi koko viikon ajaksi.

— Tule pian uudelleen, pikku poikaseni, sanoi Lavendel neiti ja ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.

— Te saatte suudella minua, jos tahdotte, sanoi Paul vakavasti.

Lavendel neiti kumartui ja suuteli häntä.

— Kuinka voit ymmärtää, että halusin sitä? kuiskasi hän.

— Niin, kun te katsoitte minua aivan kuin omalla pikku äidilläni oli tapana katsoa, kun hän halusi suudella minua. Muuten en pidä siitä, että minua suudellaan… Ketkään pojat eivät pidä. Neitihän kyllä ymmärtää. Mutta teidän suhteenne on eri asia… Ja saanko tulla tänne toistekin teitä tervehtimään? Tahtoisin halusta tulla oikein hyväksi ystäväksi neidin kanssa, ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

— Ei — sitä vastaan ei minulla todellakaan ole mitään, sanoi
Lavendel neiti.

Hän kääntyi ympäri ja meni hyvin nopeasti sisään, mutta muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin hän seisoi ikkunassaan ja viittoi iloisena ja hymyilevänä heille jäähyväisiksi.

— Minä pidän Lavendel neidistä, sanoi Paul, kun he kulkivat pitkin metsäpolkua. — Pidän siitä tavasta, millä hän katsoo minua, ja pidän hänen tuvastaan, ja pidän Charlotta Neljännestä. Jospa sentään Irvingin isoäidillä olisi Charlotta Mary joen sijasta! Olen varma siitä, ettei Charlotta arvelisi minun olevan päästä vialla, kun puhuisin hänelle ajatuksiani… Oh, ja minkälaisen illallisen saimme, neiti… Isoäiti sanoo, ettei pojan pidä kiinnittää huomiota siihen, mitä hänen eteensä asetetaan syötäväksi, mutta on kuitenkin usein sangen vaikeata olla tekemättä sitä, varsinkin jos on jotain hurjan hyvää… Neitihän kyllä ymmärtää. Enkä luule, että Lavendel neiti pakottaisi ketään poikaa syömään puuroa aamiaiseksi, ellei hän pitäisi siitä. Hän hankkisi hänelle varmaankin jotakin, josta hän pitäisi… Mutta tietystikin — Paul oli hyvin rehellinen ja oikeamielinen — se ei ehkä olisi hänelle niin terveellistä. Mutta vaihteen vuoksi voisi jonkun kerran… Neitihän kyllä ymmärtää.

XXIV.

ABE SEDÄN RAJUILMA.

Eräänä toukokuun päivänä herättivät Avonleassa suurta hämmästystä muutamat pikku uutiset, jotka olivat "Avonlean uutisten" joukossa painettuina Charlottetownin Päivälehteen. Luultiin, että Charlie Sloane oli ne lähettänyt, siksi että Charliella oli tapana hieman aherrella "kirjallisissa" töissä, osaksi siksi että eräässä uutisessa oltiin vainuavinaan Gilbert Blytheen kohdistettua pistelyä. Avonlean nuoret katsoivat nimittäin olevan syytä otaksua Gilbert Blythen ja Charlie Sloanen kilpailevan erään nuoren neidin suosiosta — neidin, jolla oli harmaat silmät ja vilkas mielikuvitus. Huhu oli kuten tavallisesti väärässä. Gilbert Blythe oli, Annan yllyttämänä ja auttamana, sepittänyt uutiset, ja se, joka koski häntä itseään, oli nimenomaan tarkoitettu johtamaan ihmisiä harhaan. Vain kaksi näistä uutisista on jossain yhteydessä tämän kuvauksen kanssa.

"Kerrotaan, että kylässämme vietetään häitä, ennenkuin tuhatkaunot ensi kerran ovat kukassa. Vasta paikkakunnalle muuttanut ja korkeasti kunnioitettu kansalainen aikoo viedä erään meidän suosituimmista naisistamme alttarille."

"Abe setä, hyvin tunnettu säänennustajamme, ennustaa ankaraa rajuilmaa, ukkosta ja salamoita toukokuun kahdennenkymmenennen kolmannen päivän illaksi, alkaen lyönnilleen kello seitsemän. Henkilöt, jotka aikovat matkalle sinä iltana, tekevät viisaasti varatessaan itselleen sadetakkeja ja sateensuojia."

— Abe setä on tosin sanonut, että meillä on odotettavissa rajuilma nyt keväällä, sanoi Gilbert, mutta luuletko todellakin, että herra Harrison hakkailee Isabella Andrewsia?

— En, vastasi Anna nauraen, olen varma siitä, että hän käy vain pelaamassa tammea herra Harmon Andrewsin kanssa. Mutta rouva Lynde väittää tietävänsä, että Isabella Andrews varmasti menee pian naimisiin, sillä hän on ollut niin ihastuttavan hyvällä tuulella koko kevään.

Vanha Abe setä parka suuttui peräti uutisesta. Hän epäili, että nimetön kirjoittaja teki hänestä pilaa, ja vakuutti vihoissaan, ettei hän suinkaan ollut määrännyt erikoista päivää rajuilmalleen… Mutta kukaan ei uskonut häntä.

Avonlean elämä kulki tasaista kulkuaan. "Yhteiskunnanparantajilla" oli kauan pohdittu istutuspäivänsä; jokainen jäsen istutti omin käsin tai jonkun toisen avulla viisi koristepuuta. Koska yhdistykseen nyt kuului neljäkymmentä jäsentä, tiesi tämä, että puita istutettiin kaksisataa. Varhainen kaura viheriöi punaisilla vainioilla; hedelmäpuutarhat hempeässä kukoistuksessaan ympäröivät maatiloja, ja Lumikuningatar seisoi jälleen morsiameksi pukeutuneena. Anna nukkui mielellään ikkunat avoinna antaen raikkaan tuoksun leyhkiä kasvoilleen kaiken yötä. Hän itse nautti siitä, mutta Marilla ei voinut saada päähänsä muuta kuin että hän antautui hengenvaaralliselle vilustumiselle alttiiksi.

— Meidän suurta yleistä kiitospäiväämme pitäisi viettää keväällä, sanoi Anna eräänä iltana Marillalle, kun he istuivat kiviportailla eteisen oven edessä ja kuuntelivat sammakkojen hopeankirkkaita kuoroja. — Se olisi varmaan paljon parempi kuin viettää sitä marraskuussa, jolloin kaikki on kuollutta tai uinuu. Silloin täytyy johdattaa mieleen, että on oltava kiitollinen, mutta toukokuussa ei aivan yksinkertaisesti voi olla olematta kiitollinen — kiitollinen siitä, että elää… Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin Eevasta on täytynyt tuntua Eedenin puutarhassa, ennenkuin selkkaus alkoi… Minusta tuntuu, että tällainen sanomattoman ihana päivä, kun kaikki on kukassa ja tuuli ei pelkästä ihastuksesta tiedä, miltä suunnalta puhaltaisi, on täysin taivaan veroinen.

Marilla näytti samalla kertaa sekä ällistyneeltä että moittivalta ja katsahti ympärilleen saadakseen varmuuden siitä, etteivät kaksoiset olleet kuuluvissa. He tulivat juuri näkyviin lähimmän talon nurkan takaa.

— Puh, kuinka kaikkialla on ihana tuoksu tänään, tuumi Davy ja nuuski hyvillä mielin ilmaa heiluttaen kuokkaa jokseenkin likaisenharmaissa käsissään.

Hän oli ollut työssä puutarhassaan. Tänä keväänä oli Marilla, johtaakseen Davyn intohimon tonkia savessa ja liassa sopivaan uomaan, antanut hänelle ja Doralle kummallekin maatilkkunsa, jonka he saisivat omaksi puutarhakseen Molemmat olivat innolla ryhtyneet työhön kumpikin luonteenomaisella tavallaan. Dora kylvi, kitki rikkaruohot ja kasteli hyvin tunnollisesti ja huolella, mutta jokseenkin koneellisesti. Hänen maassaan näkyikin jo kokonaisia pitkiä, somia rivejä vihanneksia ja kukkaistutuksia. Davy sitävastoin pani koko sielunsa työhön — hän kaivoi ja kuokki ja möyhenteli ja kasteli ja istutti uudelleen tuskin taimelle kohonneet kasvit, kaikki sellaisella voimalla, että kasviparat täydellisesti tuhoutuivat.

— Kuinka puutarhasi menestyy, Davy poika? kysyi Anna.

— Hieman hitaasti, arvelen minä, vastasi Davy huoaten.

— En ymmärrä, minkätähden minulle tulee niin vähän taimia, minähän kylvin kuitenkin niin monenlaisia siemeniä. Milty Boulter sanoo, että minä olen varmaan istuttanut ne alakuun aikana ja siinä on koko vika… Ei koskaan pidä kylvää siementä tai teurastaa sikaa tai leikata hiuksia tai tehdä mitään tärkeätä alakuun aikana, sanoo hän… Onko se totta, Anna? Tahtoisin tietää sen.

— Ellet nyhtäisi ylös pikku taimiasi joka päivä katsoaksesi, ovatko juuret yhtään kasvaneet, niin ne ehkä menestyisivät paremmin, sanoi Marilla pisteliäästi.

— Nyhdin ylös vain kuusi kappaletta, puolustelihe Davy. — Tahdoin katsoa, oliko juurissa matoja. Milty sanoi, että ellei syy ollut alakuussa, niin täytyi sen johtua madoista… Mutta löysin vain yhden ainoan. Sen laskin kivelle ja sitten hain toisen kiven, ja niin siitä tuli vain märkä läiskä… Mutta Dora kylvi kaiken samalla kertaa kuin minäkin, ja hänen puutarhassaan kasvaa erinomaisesti… Se ei varmaankaan ole kuun syy, päätti Davy ja näytti vaipuneen syvälliseen mietiskelyyn.

— Marilla, katsohan tätä omenapuuta, sanoi Anna.

— Sehän on aivan kuin ihminen… Se ojentelee pitkiä käsivarsiaan kohottaakseen oikein sirosti vaaleanpunaisia hameitaan pyytäen meitä ihailemaan itseään.

— Nuo valkeat kultapuut ovat aina kiitollisia, sanoi Marilla tyytyväisenä. — Saamme hyvin runsaan sadon tänä vuonna; noista omenoista saa erinomaista sosetta voitaikinakakkujen väliin.

Mutta ei Marillan eikä Annan eikä kenenkään muunkaan suotu keittää sosetta Valkean kultapuun omenista tänä vuonna.

Toukokuun kahdeskymmenes kolmas päivä saapui — vuodenaikaan nähden aivan tavattoman helteinen päivä, mitä ei kukaan tuntenut suuremmassa määrässä kuin Anna ja hänen oppilastensa pieni mehiläiskeko, joka hikoili desimaalilukujen ja lauseopin ääressä Avonlean koulusalissa. Tuuli, kuumana kuin leivinuunista tullen puhalsi koko aamupäivän, mutta puolipäivän tienoissa se asettui ja sitä seurasi painostava hiljaisuus. Kello puoli neljä Anna kuuli kumeata ukkosen jyrinää, ja hän lopetti heti tunnin, että lapset ennättäisivät kotiin ennen rajuilman puhkeamista.

Kun he tulivat koulupihalle, huomasi Anna, että jonkinlainen tumma hämärä varjosti luontoa, vaikka aurinko vielä paistoi polttavana ja hehkuen. Annetta Bell tarttui peloissaan hänen käteensä.

— Oi, neiti, katsokaa tuota hirveätä pilveä!

Anna katsoi ja huudahti säikähdyksestä. Luoteiselta taivaanrannalta kohosi nopeasti pilviseinä, jonka vertaista hän ei ollut vielä koskaan elämässään nähnyt. Se oli tummansininen, paitsi niiltä kohdilta, joissa sen kuperat reunat vivahtivat kammottavaan liidun valkeaan väriin. Siinä oli jotain kuvaamattoman uhkaavaa, sen syöksyessä muuten kirkkaalle, siniselle taivaalle; silloin tällöin leimahti sen läpi salama, jota seurasi voimakas jyrähdys. Musta pilvi riippui niin matalalla, että se näytti melkein koskettavan metsäharjanteitten huippuja.

Herra Harmon Andrews tulla jyristi mäkeä ylös suurissa litteissä vaunuissaan ja kiihdytti harmaita hevosiaan, niin että ne mennä laukkasivat minkä pääsivät. Koulun ulkopuolella hän pysähdytti ne kiivaasti.

— Näyttää siltä kuin Abe setä tämän ainoan kerran elämässään olisi oikeassa, huusi hän. — Hänen rajuilmansa tulee vielä lisäksi hieman liiankin aikaiseen. Oletko koskaan nähnyt mokomaa pilveä? Kuulkaahan, kaikki te pikku vekarat, jotka aiotte samalle taholle kuin minä, kiivetkää tänne, niin saatte ajaa. Te jotka menette toiseen suuntaan, livistäkää minkä kintuista pääsette postikonttoriin, jos teillä on pitempi kuin neljännestunnin matka kotiin, ja pysykää siellä, kunnes kuuro on ohi.

Anna otti Davya ja Doraa kädestä ja lensi mäkeä ylös, Koivukäytävää pitkin edelleen, Orvokkien laakson ja Kuiski, kuiski pajun ohi — niin sukkelaan kuin kaksoisten paksut sääret antoivat myöten. He eivät päässeet Vihervaaraan hetkeäkään liian aikaisin, ja ovessa he törmäsivät Marillaan, joka oli ajanut ankkansa ja kananpoikansa katosalle. Kun he syöksyivät keittiöön, näytti päivänvalo katoavan ikäänkuin jonkun mahtavan henkäyksen puhaltamana; kauhea pilvi vyöryi auringon eteen, ja pimeys, yhtä sankka kuin syksyinen hämärä laskeutui maailmaan. Samassa silmänräpäyksessä halkaisi huikaisevan kirkas salama pilven, ja sitä seurasi kumea jyrähdys, rakeet virtasivat maahan kauhealla voimalla ja huuhtoivat valkeilla pyörteillään koko maiseman.

Myrskyn ulvonnan ja raekuuron rapinan keskellä kuului irtiraastettujen oksien kahinaa, kun ne pieksivät huoneen seiniä, ja murskautuneen lasin helinää. Kolmessa minuutissa oli jokainen talon länsi- ja pohjoispuolella oleva ikkunaruutu säpäleinä ja rakeet syöksyivät sisään kaikista aukoista, peittäen lattian pyöreillä, jäisillä palloillaan, joista suurimmat olivat kananmunan kokoisia.

Kolmen neljännestunnin ajan pauhasi rajuilma heikentymättömällä voimalla, eikä kukaan, joka oli siinä mukana, koskaan sitä unohtanut. Marilla, joka tämän ainoan kerran elämässään kadotti mielenmalttinsa sulasta säikähdyksestä, oli polvillaan keinutuolinsa ääressä eräässä keittiön nurkassa ähkien ja nyyhkyttäen huumaavien ukkosenjyrähdysten välillä. Anna, kalpeana kuin lakana, oli laahannut sohvan pois ikkunoiden äärestä ja istui sillä yksi kaksoisista kummallakin puolellaan. Ensi paukahduksen kuultuaan oli Davy ulvonut: — Anna, Anna, onko nyt viimeinen tuomio? Anna, Anna, minun tarkoitukseni ei ole koskaan ollut olla paha…

Sitten hän oli haudannut kasvonsa Annan polville ja makasi siinä, koko pikku ruumis vavisten. Doran nenä oli tosin hieman kalpea, mutta hän oli täysin tyyni istuessaan siinä toinen käsi Annan kädessä, hiljaa ja liikkumattomana. On epätietoista, tokko maanjäristyskään olisi kyennyt saattamaan Doran menettämään tasapainonsa.

Sitten rajuilma lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Raesade taukosi, ukkonen poistui jyristen itään päin, ja aurinko ilmestyi iloisena ja säteilevänä maailman ylle, joka oli niin muuttunut, että oli vaikea kuvitella, että tuskin kolme neljännestuntia oli vallinnut sellainen hävityksen kauhistus.

Marilla nousi polvistuneesta asennostaan, uupuneena ja vapisevana, ja vaipui keinutuoliin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat ja riutuneet ja hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.

— Olemmeko kaikki hengissä päässeet tästä? hän kysyi juhlallisella äänellä.

— Kuinkas muuten, piipitti Davy iloisesti. Hän oli taas miestä. — Minä en liioin pelännyt hitustakaan — vain pikku hiukkasen alussa… Se tuli niin kamalan äkkiä… Päätin salamannopeudella olla pieksämättä Teddy Sloanea maanantaina, kuten olin luvannut, mutta teen sen kai kuitenkin… Dora, kuule, pelkäsitkö sinä?

— Pelkäsin kyllä hieman, vastasi Dora pikku kasvoillaan arvokas ilmeensä, mutta pidin lujasti Annan kädestä ja luin rukoukseni aina uudelleen ja uudelleen.

— Minä olisin kyllä myös lukenut rukoukseni, jos vain olisin tullut ajatelleeksi sitä, sanoi Davy. — Mutta, lisäsi hän voitonriemuisena, näethän, että pääsin siitä yhtä ehjin nahoin kuin sinäkin, vaikka en lukenut niitä.

Anna juotti Marillalle lasillisen hänen väkevää rypäleviiniään — kuinka väkevää se oli, sen Anna perin hyvin tunsi eräästä kokemuksesta varhaisemmilta vuosiltaan — ja sitten he menivät ovelle katsomaan tuota harvinaista näkyä.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli maa valkean raejyväkerroksen peitossa, niin paksun, että se ulottui kävelijän polviin saakka, kokonaisia kinoksia oli muodostunut katonräystään alle ja ulkoportaitten vierille. Kun nämä rakeet kolmen tai neljän päivän kuluttua sulivat, voitiin selvästi nähdä se tuho, minkä ne olivat saaneet aikaan, sillä jokainen vihreä korsi tai lehti puutarhoissa ja vainioilla oli kuin veitsellä leikattu poikki. Omenapuut eivät olleet menettäneet ainoastaan jokaista kukkaansa — suuria oksia ja vesoja oli taittunut ja kulkeutunut pois. Ja niistä kahdestasadasta kauniista nuoresta puusta, jotka Yhteiskunnanparantajien yhdistys oli istuttanut, oli paljon enemmän kuin puolet katkennut tai silpoutunut säpäleiksi.

— Onko mahdollista, että tämä on sama maailma kuin tunti sitten, huokasi Anna aivan huumaantuneena. — On täytynyt mennä pitempi aika tällaisen hävityksen aikaansaamiseen…

— Tämän vertaista ei ole ikinä nähty Prinssi Edvardin saarella — ei koskaan, sanoi Marilla. — Muistan, että minun ollessani nuori tyttö kerran oli raju ukonilma, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän. Saat olla varma siitä, että saamme kuulla hirveistä hävityksistä.

— Kunpa kukaan koululapsista ei olisi ollut ulkona pahimman kuuron aikana, kuiskasi Anna huolissaan.

Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki lapset olivat olleet suojassa, sillä ne, joilla oli pitempi matka kuljettavana, olivat noudattaneet herra Andrewsin hyvää neuvoa ja etsineet turvaa postikonttorista.

— Tuolla tulee John Henry Carter, sanoi Marilla.

John Henry tuli kahlaten raejoukkojen läpi hieman säikähtynyt irvistys huulillaan.

— Uh, eikö tämä ole kauheata, neiti Cuthbert? Isäntä lähetti minut tänne kysymään, onko herrasväki kaikki elossa?

— Ei kukaan meistä ole kuollut, sanoi Marilla töykeästi, eikä salama iskenyt mihinkään rakennukseen. Toivottavasti teillä on yhtä hyvin asiat?

— On kyllä, neiti. Vaikka ei ihan, neiti. Meihin osui… Salama iski keittiöntakkaan pitkin savupiippua ja kaatoi kumoon Inkiväärin häkin ja repäisi reiän lattiaan ja meni alas kellariin. Sillä tavoin, neiti.

— Loukkaantuiko Inkivääri? kysyi Anna.

— Kyllä, neiti. Se loukkaantui oikein pahasti. Se kuoli, neiti.

Myöhemmin Anna meni lohduttamaan herra Harrisonia. Hän tapasi hänet istumassa pöydän ääressä silittäen Inkiväärin kuollutta ruumista vapisevin sormin.

— Nyt ei Inkivääri parka enää koskaan puhuttele sinua rumilla nimillä, Anna, sanoi hän, ja ääni kuulosti ihmeellisen tukahtuneelta.

Anna ei olisi koskaan uskonut, että hän tulisi itkemään Inkiväärin vuoksi, mutta nyt kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä.

— Hän oli minun ainoa seurani, Anna, ja nyt hän on kuollut… Uh — olen vanha aasi, kun istun tässä suremassa kuollutta lintua… Mutta olkoon menneeksi kuitenkin… Tiedän, että haluat sanoa jotain ystävällistä heti kun olen lakannut puhumasta — mutta anna sen olla! Jos teet niin, niin alan itkeä kollottaa kuin nulikka… Hohhoi jaa, eikö ollutkin inhoittava rajuilma? Arvaan, etteivät ihmiset lähiaikoina tule nauramaan Abe sedän ennustuksille. Näyttää siltä kuin kaikki ne rajuilmat, joita hän on ennustanut koko elämänsä aikana ja joita ei koskaan ole tullut, nyt olisivat kokoontuneet täksi yhdeksi ainoaksi… Ja ajatteles, että hän osasi määrätä itse päivänkin — se on perin merkillistä… Niin, täällä on nyt kauniin näköistä joka paikassa. Minun on haettava muutamia lankkuja korjatakseni lattian reiän — mokomaa kurjuutta!

Avonlean asukkailla oli seuraavana päivänä täysi työ käydessä toistensa luona vertailemassa, mitä tuhoja itsekukin oli kärsinyt. Raekinosten vuoksi oli mahdotonta kulkea teillä ajoneuvoilla, niin että oli kuljettava ratsain. Posti tuli myöhään ja toi onnettomuuden sanomia saaren kaikista osista. Salama oli iskenyt taloihin, ihmisiä oli kuollut tai vahingoittunut, koko puhelin- ja sähkölennätinverkko oli joutunut epäkuntoon, ja eläimet, jotka olivat olleet ulkona laitumella, olivat saaneet surmansa.

Abe setä kahlasi varhain aamulla pajaan ja vietti siellä koko päivän. Nyt oli Abe sedän vuoro riemuita, ja hän nautti sanomattomasti hetken ilosta. Tehtäisiin Abe sedälle vääryyttä, jos väitettäisiin, että hän iloitsi siitä, että myrsky oli raivonnut, mutta kun se nyt kerta kaikkiaan oli tullut, niin oli hän iloinen siitä, että hän oli ennustanut sitä — aivan päivälleen, lisäksi… Abe setä unohti, että hän suuttuneena oli torjunut syytöksen, että hän olisi määrännyt päivän. Mitä tulee tuohon pieneen eroon kellomäärässä, niin sehän oli aivan sivuseikka.

Gilbert kävi Vihervaaralla iltapäivällä ja tapasi Marillan ja Annan kovalla touhulla naulaamassa öljykankaan palasia särkyneisiin ikkunoihin.

— Taivas tietää, koska taas saamme uusia ikkunaruutuja, sanoi Marilla. — Herra Barry ratsasti nyt iltapäivällä Carmodyyn, mutta ei voinut saada ruutuakaan, ei rahalla eikä kauniilla sanoilla… Molemmat lasikaupat olivat tulleet typötyhjiksi jo kello kymmenen, niin olivat carmodylaiset siellä juosseet. Oliko ukonilma hyvin raju Valkorannassa, Gilbert?

— Oli kyllä, sen uskallan sanoa! Minun täytyi jäädä koulusaliin kaikkien lasten kanssa, ja luulin, että muutamat heistä menettäisivät järkensä säikähdyksestä. Kolme heistä pyörtyi, ja kahden tytön koko ruumis alkoi vavista ja väristä, ja Tommy Bulwet päästi kimakan huudon joka kerta kun salama välähti.

— Minä huusin vain yhden ainoan kerran, sanoi Davy ylpeänä. —
Puutarhani tuhoutui kokonaan, jatkoi hän surullisemmalla äänellä. —
Mutta Doran puutarhan kävi samoin, lisäsi hän sen näköisenä, että
tämä tosiasia tuotti lohdutusta hänelle itselleen.

Anna tuli juosten läntisestä vinttikamarista.

— Oi, Gilbert, oletko kuullut, mitä on tapahtunut? Salama iski Levi Boulterin vanhaan hökkeliin ylhäällä mäellä ja poltti sen poroksi perustuksiaan myöten! Ei ole tietystikään kaunista iloita sellaisesta asiasta, joka tuottaa omistajalle vahinkoa… Mutta sentään… Ja herra Boulter sanoo luulevansa, että meidän yhdistyksemme on loitsinut rajuilman tahallaan…

— Eräs asia ainakin on varma, sanoi Gilbert nauraen.

— Meidän pieni sanomalehtiuutisemme on mitä suurimmassa määrässä vahvistanut Abe sedän mainetta ilmanennustajana. Tällä seudulla tulee olemaan uusi ajanlaskuperuste — sen mukaan mitä tapahtui ennen Abe sedän rajuilmaa tai sen jälkeen… Olihan sentään ylen ihmeellistä, että se sattui juuri meidän määräämänämme päivänä… Tunnen itseni melkein hieman syylliseksi, ikäänkuin todellakin olisin manannut sen tänne… Mutta yhtä hyvin voimme silti iloita siitä, ettei tuo vanha talo enää ole paikallaan rumennuksena — mutta on kaikkea muuta kuin hauskaa ajatella vasta istutettuja puitamme… Ei kymmentäkään niistä ole säilynyt vahingoittumattomina.

— Ystäväiseni, ne me istutamme uudelleen ensi keväänä, sanoi Anna hyvin rauhallisena. — On ainakin yksi hyvä asia tässä maailmassa — voi aina luottaa siihen, että aikanaan tulee uusi kevät.

XXV.

HÄVÄISTYSJUTTU AVONLEASSA.

Eräänä lempeänä kesäkuun aamuna kaksi viikkoa Abe sedän rajuilman jälkeen Anna kulki hitain askelin Vihervaaran pihan poikki puutarhasta, kantaen käsissään kahta surkastunutta valkoisen narsissin vartta.

— Katsos, Marilla, sanoi hän surullisesti ja kohotti kukkiaan jokseenkin tuiman ja kiireisen näköisen naisen silmien eteen, jonka tukan ympärille oli kietaistu ruskea puuvillaesiliina ja joka oli menossa keittiöön kynitty kananpoika mukanaan — nämä ovat ainoat nuput, jotka rajuilma on säästänyt, ja nämäkin ovat sangen pahoin pideltyjä… Ah, kuinka mieleni on paha… Minä kun tahdoin saada muutamia Matthewn haudalle!… Hän piti aina niin paljon narsisseista.

— Minäkin kaipaan niitä, myönsi Marilla, vaikka minun mielestäni ei ole oikein valitella niiden tähden, kun on tapahtunut niin monta pahempaa asiaa — koko sato on tuhoutunut ja hedelmät samoin.

— Mutta nyt ovat ihmiset kylväneet kauran ja vehnän uudelleen, ja herra Harrison sanoo, että jos vain kesästä tulee hyvä, niin saamme kyllä hyvän sadon, vaikka myöhään. Ja kukantaimeni ovat kaikki taas tulleet esiin — mutta ah, mikään ei voi korvata kesäkuun narsisseja… Pikku Hester Gray raukka ei myöskään saa mitään. Kävelin eilen illalla koko tuon matkan hänen puutarhaansa katsomaan niitä, mutta siellä ei ollut ainoatakaan. Olen varma siitä, että hän tulee kaipaamaan niitä.

— Minun mielestäni et tee oikein, Anna, puhuessasi noin, et totta tosiaankaan, sanoi Marilla ankarasti. — Hester Gray on ollut kuolleena kolmekymmentä vuotta, ja hänen sielunsa on taivaassa — toivottavasti.

— Niin kyllä — mutta kas, minä uskon kuitenkin, että hän silti vielä pitää puutarhastaan täällä maanpäällä ja muistelee sitä, sanoi Anna. — Olen vakuutettu siitä, että kuinka kauan tahansa olisinkin ollut taivaassa, katselisin mielelläni alas ja iloitsisin nähdessäni jonkun panevan kukkia haudalleni. Jos minulla olisi täällä sellainen puutarha kuin Hester Graylla, tarvitsisin enemmän kuin kolmekymmentä vuotta, vieläpä taivaassakin, unohtaakseni ikävöidä sitä silloin tällöin.

— Älä ainakaan puhu milloinkaan tuollaista kaksoisten kuullen, pyydän, sanoi Marilla ja sitten hän meni keittiöön kananpoikineen.

Anna pisti narsissit tukkaansa ja meni oikotielle vievälle portille, jossa hän seisoi hetkisen paistattaen päivää kesäkuun aamun kirkkaudessa, ennenkuin meni hoitamaan tavallisia toimiaan. Maailma alkoi taas kaunistua; vanha luonto-äiti pani parastaan raivatakseen pois myrskyn ja rakeitten jäljet, ja vaikka tarvittiin monta kuukautta, ennenkuin se täydellisesti onnistui, teki se kuitenkin oikein ihmeitä.

— Tänään minä mieluimmin laiskottelisin koko päivän pitkän, kertoi Anna tilhille, joka istui keinuen piilipuunoksalla: mutta opettajaneidillä, joka sen ohella pitää huolta parista kaksoisesta, ei ole varaa olla laiskana, piili pieni. Kuinka somasti sinä laulat piiliseni! Sinä puet minun tunteeni lauluksi paljon paremmin kuin koskaan itse voisin sitä tehdä. Mutta kas — kuka tulee tuolta?

Vaunut vyöryivät pitkin oikotietä, ja etuistuimella istui kaksi henkilöä ja takana oli valtainen matkalaukku. Kun se lähestyi, näki Anna, että ajaja oli Bright Riverin asemapäällikön poika, mutta hänen matkatoverinsa oli vieras — terhakka pikku nainen, joka sangen näppärästi hypähti kärryiltä alas portin luona melkein ennen kuin hevonen oli ehtinyt pysähtyä.

Hän näytti "pieneltä, mutta turkasen komealta", oli kaiketi lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä, mutta oli vielä oikein hauskan näköinen punaisine poskineen, säteilevine mustine silmineen ja kiiltävän mustine hiuksineen, joitten yläpuolella oli ihmeellinen, sekä kukkien että höyhentöyhtöjen koristama hattu. Vaikka hän oli ajanut kuusitoista kilometriä pölyistä maantietä, oli hän yhtä soma ja sievä kuin jos hän olisi istunut lasikuvun alla.

— Mahtaako herra James A. Harrison asua täällä? kysyi hän suoraa päätä.

— Ei, herra Harrison asuu tuolla kauempana, sanoi Anna miltei suunniltaan hämmästyksestä.

— Minusta näyttikin tämä paikka liian säälliseltä — aivan liian säälliseltä James A:n asuttavaksi, ellei hänessä ole tapahtunut aivan huomattavia muutoksia senjälkeen kuin minä olen oppinut hänet tuntemaan, sanoi pikku nainen kirkkaalla ja hieman kimeällä äänellään. — Onko totta, että James A. aikoo mennä naimisiin jonkun naisen kanssa täältä päin?

— Ei toki — ei mitenkään! huudahti Anna punastuen niin syyllisen näköisenä, että vieras katseli häntä uteliaana, ikäänkuin hän puolittain olisi epäillyt häntä jostakin avioliittoaikeista herra Harrisonin suhteen.

— Mutta minä olen lukenut sen eräästä sanomalehdestä, joka ilmestyy tällä saarella, väitti mustasilmäinen nainen itsepintaisesti. — Eräs hyvä ystävä lähetti minulle lehden numeron, jossa uutinen oli merkitty sinikynällä — ystävät ovat aina niin kärkkäitä tuollaiseen… Ja "paikkakunnalle muuttaneitten asukkaitten" joukossa oli kirjoitettuna James A:n nimi.

— Oh, tuo uutinen oli pelkkää pilaa, sanoi Anna, hieman huolestuneena ja hämillään. — Herra Harrison ei suinkaan aio mennä naimisiin kenenkään kanssa… Sen voin teille vakuuttaa.

— No, se oli hauskaa kuulla, sanoi mustasilmäinen nainen ja kiipesi ketterästi takaisin paikalleen vaunuihin. — Sillä sattumalta hän on jo naimisissa. Minä olen hänen vaimonsa. Niin, teillä on syytä olla hämmästyneen näköinen… Täällä hän on kaiketi käynyt nuorestamiehestä, sen voin uskoa, ja murtanut sydämiä oikealta ja vasemmalta… Mutta varo itseäsi, James A. — hän nyökkäsi merkitsevästi peltojen poikki pitkää valkeata taloa kohti — nyt se hauskuus on lopussa… Tässä olen minä — vaikka en suinkaan olisi vaivautunut tulemaan tänne, ellen olisi luullut, että sinulla on joitain metkuja mielessä… Tuo hänen papukaijansa — hän kääntyi taas Annan puoleen — on kaiketi yhtä ruma kuin ennenkin?

— Hänen papukaijansa — on kuollut — luulen minä, sopersi Anna parka, joka tällä hetkellä oli tuskin omasta nimestään varma…

— Kuollut! No, silloin kaikki tulee hyväksi, huudahti mustasilmäinen nainen hyvin iloissaan. — James A:n kanssa minä kyllä tulen toimeen, kun vain lintu on poissa tieltä.

Tämän hieman arvoituksellisen selityksen annettuaan nyökkäsi hän Annalle, ja vaunut vierivät taas matkoihinsa. Anna kiiruhti keittiön ovelle, jossa hän tapasi Marillan.

— Anna, mikä nainen tuo oli?

— Marilla, sanoi Anna juhlallisella äänellä, mutta kujeilevin silmin, olenko minä sen näköinen kuin olisin päästä pyörällä?

— Et enempää kuin tavallisesti, sanoi Marilla — vailla kaukaisintakaan ivan tarkoitusta.

— No luuletko sitten, että olen hereillä?

— Anna, mikä sinuun on mennyt? Kuka tuo vaunuissa oleva ihminen oli, kysyn minä?

— Marilla, ellen ole päästä sekaisin enkä nuku, en ole voinut uneksia hänestä — hänen täytyy olla todellinen… Missään tapauksessa ei mielikuvitukseni olisi kyennyt luomaan sellaista hattua… Hän sanoo olevansa herra Harrisonin rouva, Marilla.

Nyt oli Marillan vuoro katsoa silmät pystyssä. — Hänen rouvansa? Anna Shirley! Miksi taivaan nimessä hän on sitten ollut olevinaan nuorimies?

— Tuskinpa hän on sitä tehnyt oikeastaan… sanoi Anna yrittäen olla oikeudenmukainen — Hän ei ole koskaan sanonut, että hän oli naimaton. Me kaikki vain pidimme sitä aivan selviönä… Oi, Marilla, mitä rouva Lynde sanoo tästä?

He saivat tietää, mitä rouva Lyndellä oli sanottavana, kun hän käväisi Vihervaaralla samana iltapäivänä. Rouva Lynde ei ollut niin rahtuakaan hämmästynyt… Rouva Lynde oli aina odottanut jotain sen tapaista… Rouva Lynde oli aina tietänyt, että oli jotain kieroa herra Harrisonin persoonassa.

— Mokomakin käki, joka ilman muuta livistää vaimonsa luota, sanoi hän harmistuneena. — Tuollaista voi lukea tapahtuneen Yhdysvalloissa, mutta kuka uskoisi, että sellaista sattuisi täällä meidän kunniallisessa Avonleassamme?

— Mutta emmehän tiedä, hänkö se hylkäsi vaimonsa, huomautti Anna, päättäen uskoa ystävänsä viattomaksi niin kauan kuin hänelle todistettaisiin asian olevan päinvastoin. — Emmehän lainkaan tiedä, kumpi puoli on oikeassa tai väärässä.

— Siitä otamme pian selvän. Nyt menen suoraa päätä sinne, sanoi rouva Lynde, joka ei vielä koskaan ollut oppinut sitä, että sana "hienotunteisuus" on sanakirjassa. — En ole aavistavinanikaan, että hän on tullut, ja herra Harrisonin oli määrä tuoda lääkkeitä Thomakselle tänään Carmodysta, siitä saan erinomaisen tekosyyn. Nyt otan selvän koko jutusta ja tulen kertomaan teille kotimatkalla.

Rouva Lynden päättäväinen luonne pysyi aina kaltaisenaan. Anna ei millään ehdolla olisi kyennyt estämään häntä menemästä herra Harrisonin luo, mutta hän oli myöskin sangen utelias luonteeltaan ja kaikessa hiljaisuudessa hän oli iloinen siitä, että rouva Lynde aikoi päästä arvoituksen perille. Hän ja Marilla odottivat innokkaasti kunnon rouvan paluuta, mutta he saivat odottaa turhaan. Rouva Lyndeä ei näkynyt enää sinä iltana Vihervaaralla Davy, joka oli ollut leikkimässä Milty Boulterin kotona ja tuli kotiin kello yhdeksän, tiesi syyn.

— Tapasin rouva Lynden ja erään vieraan naisen toisella puolen porrasta, sanoi hän. — Ja oi, miten he puhuivat molemmat yhtaikaa! Rouva Lynde sanoi, että minä toisin terveisiä ja sanoisin, että oli ikävää, kun oli niin myöhä, ettei hän ehtinyt tulla tänä iltana. Anna, olen hirveän nälkäinen. Saimme iltapäiväkahvin Boulterilla kello neljä, mutta se rouva, se on oikea kitupiikki… Emme saaneet lainkaan pikkuleipiä eikä hilloketta ja pullia ja korppujakin oli niukasti…