Anna ystävämme

— Davy, kun ollaan kylässä vieraana, ei koskaan saa huomauttaa siitä, mitä tarjotaan, sanoi Anna ankarasti. — Se on hyvin sopimatonta.

— Olkoon menneeksi sitten… Silloin ajattelen vain sitä, mutta en sano, lupasi Davy ja oli yhtä iloisen näköinen sen johdosta. — Kulta kiltti Anna, anna minulle vähän illallista!

Anna katsoi Marillaan, joka seurasi häntä ruokasäiliöön ja sulki oven huolellisesti.

— Laita hänelle muutamia voileipiä ja pane hiukan hilloketta lautaselle, Anna! Minä tiedän kyllä, mitä merkitsee kahvi leivän kera Levi Boulterilla…

Davy iski hampaansa voileipään ja huokasi sitten.

— Uh, miten kaikki on vastahakoista, sanoi hän. — Miltyllä on kissa, joka saa kohtauksia joka päivä kolmen viikon aikana. — Milty sanoo, että on hurjan metkaa katsella sitä niitten aikana… Tänään menin sinne yksinomaan nähdäkseni kohtauksen, mutta onko mokomaa kuultu — niin juonikas se oli, ettei se tänään ollenkaan viitsinyt, makasi vain köllötti paksuna ja kehräsi, vaikka Milty ja minä olimme sen läheisyydessä koko iltapäivän ja pidimme sitä silmällä. Mutta — Davy ei voinut enää kauempaa vastustaa luumuhillokkeen elähyttävää vaikutusta — toivokaamme parempaa onnea toisella kertaa! Miksi sen piti juuri nyt lopettaa kohtaukset, kun sillä on ollut niitä muuten joka päivä, mitä?… Tämä hilloke on kamalan hyvää.

Kuinka voisi olla katsomatta asioita valoisammalta puolelta, kun edessä on teevadillinen luumuhilloa?

Sunnuntai oli niin sateinen, ettei kukaan ihminen astunut jalallaan ovesta ulos, mutta maanantaina oli pujahtanut liikkeelle yhtä ja toista Harrisonin perheselkkauksia koskevaa. Siitä puhuttiin yleisesti koulussa, ja Davy tuli kotiin pakahtumaisillaan uutisista.

— Marilla, herra Harrisonilla on uusi rouva — niin, ei nyt juuri uusi, mutta he eivät ole olleet naimisissa pitkään aikaan, sanoi Milty. Olen aina luullut, että kun on kerran naimisissa, niin sai pitää sen hyvänään ja pysyä siinä, mutta Milty sanoo, että siitä voi lakata, ellei tahdo olla siinä kauempaa… Silloin voi vain lähteä tiehensä rouvansa luota, ja juuri niin herra Harrison on tehnyt… Milty sanoi, että herra Harrison lähti rouvansa luota siksi että tämä heitti häntä joillakin esineillä — esineillä, jotka tekevät kipeätä — ja Arty Sloane sanoi, että hän lähti siksi ettei saanut tupakoida, ja Ned Clay sanoi, että se johtui siitä, että rouva torui ja marisi alinomaa… Minä en lähtisi rouvani luota mistään tuollaisesta syystä. Minä polkaisisin vain jalallani lattiaa ja sanoisin: "Kuules akka, nyt sinun on tehtävä niinkuin minä tahdon, sillä minä olen mies, näetkös!" — Ja kyllä silloin tulisi toinen ääni kelloon… Mutta Annetta Clay sanoi, että rouva lähti hänen luotaan, koska hän ei koskaan viitsinyt pyyhkiä jalkojaan ovimattoon, ja silloin hän sai syyttää itseään, sanoi rouva… Nyt menen heti herra Harrisonin luo katsomaan heitä.

Davy tuli pian takaisin, naama hieman pitkäksi venyneenä.

— Rouva ei ollut kotona — hän oli ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa hankkimaan uusia seinäpapereita vierashuoneeseen Ja Anna, herra Harrison lähetti terveisiä, että sinä menisit hänen luokseen, sillä hän tahtoo jutella sinun kanssasi. Ja nyt saatte kuulla jotakin: lattia on pesty, ja herra Harrison on ajanut partansa, vaikkei eilen ollut saarnaa kirkossa.

Anna ei lainkaan tuntenut Harrisonin keittiötä. Lattiata oli todellakin pesty ja hangattu, kunnes se oli saavuttanut tähän saakka tuntemattoman siisteyden asteen, ja jokainen huonekalu huoneessa oli puhdistettu pölystä. Hella oli niin kirkkaaksi kiilloitettu, että hän voi katsella kuvaansa siinä, seinät olivat saippualla pestyt ja ikkunaruudut välkkyivät auringossa. Pöydän ääressä istui herra Harrison työpuvussaan, jossa perjantaina oli näkynyt useita reikiä ja repeämiä, mutta joka nyt oli sangen sievästi korjattu ja harjattu. Hän oli sileäksi ajeltu, ja pieni hiustupsu, joka hänellä vielä oli jäljellä, oli somasti veden avulla kammattu.

— Istuhan, Anna, istu, sanoi herra Harrison äänellä, joka vain rahtusen erosi siitä äänensävystä, minkä katsottiin kuuluvan hyvään tapaan hautajaistilaisuuksissa Avonleassa.

— Emily on ajanut Carmodyyn rouva Lynden kanssa — heistä on jo tullut mitä herttaisimmat ystävät… Voiko koskaan viisastua naisten suhteen?… Nyt, Anna, on tullut loppu vapaasta ja huolettomasta elämästäni, hoh hoi, jaa jaa! Nyt saa pitää itsensä siistinä ja ympäristönsäkin, niin kauan kuin on sallittu vaeltaa tässä murheenlaaksossa — mikäli ihmissilmä voi nähdä…

Herra Harrison pani parastaan puhuakseen raskaan alakuloisella äänellä, mutta jokin hänen silmänurkassaan antoi hänet ilmi.

— Herra Harrison, te iloitsette siitä, että vaimonne on tullut takaisin, huusi Anna ja uhkasi häntä etusormellaan.

— Ei maksa vaivaa teidän koettaa ilvehtiä, sillä se näkyy teistä kuitenkin.

Herra Harrison hymyili, vaikkakaan ei erikoisen sydämellisesti.

— No niin — kaikkeenhan tottuu, sanoi hän. — Jos sanoin olleeni pahoillani, kun näin Emilyn, niin panin omiani… Mies tarvitsee totisesti hieman suojaa yhteiskunnassa, jossa hän ei voi pelata edes yhtä peliä tammea naapurinsa kanssa joutumatta syytetyksi siitä, että tahtoo mennä naimisiin naapurin sisaren kanssa ja näkee sitten kihlausilmoituksensa suoraa päätä pannuksi sanomalehteen.

— Ei kukaan ihminen olisi uskonut teidän hakkailevan Isabella Andrewsia, ellette olisi tekeytynyt naimattomaksi, sanoi Anna nuhtelevalla äänellä.

— Enhän ole tekeytynyt miksikään. Jos joku olisi kysynyt minulta, olinko naimisissa, olisin luonnollisesti vastannut myöntävästi. Mutta kaikki pitivät sen vain itsestään selvänä. Ja minä itse en todellakaan ollut halukas puuttumaan asiaan — siksi arkaluontoinen se todellakin oli. Se olisi ollut vain tulta tappuroihin — tarkoitan rouva Rakel Lyndeä — jos hän olisi saanut tietää, että vaimoni oli lähtenyt luotani — vai mitä luulet?

— Mutta muutamat väittävät, että te lähditte hänen luotaan.

— Hän se aloitti, Anna, hän se aloitti. Nyt kerron sinulle koko tarinan, sillä en tahdo, että ajattelet minusta pahempaa kuin ansaitsen — etkä Emilystä myöskään, sen puolesta. Mutta menkäämme ulos verannalle. Täällä sisällä on kaikki niin hirveän siistiä, että tunnen oloni oikein epämiellyttäväksi… Totun kai vähitellen, kun joku aika on kulunut, mutta minulle tuottaa virkistystä katsoa ulos pihalle… Emily ei ole ehtinyt vielä siistiä sitä.

Kun he olivat istuutuneet kaikessa rauhassa verannalle, aloitti herra
Harrison kärsimyshistoriansa.

— Asuin Scottsfordissa Uudessa Brunswickissa, Anna, ennen tänne tuloani. Sisareni hoiti talouttani, ja sovimme hyvin hyvästi keskenämme, hän piti rajansa puhtauden hoidossa ja antoi minun olla rauhassa ja hemmotteli minut pilalle — niin ainakin Emily väittää. Mutta kolme vuotta sitten hän kuoli. Ennen kuolemaansa hän mietti paljon sitä, miten minun kävisi, ja lopuksi hän otti minulta lupauksen, että menisin naimisiin. Hän neuvoi minua ottamaan Emily Scottin, sillä Emilyllä oli itsellään rahoja ja hän osasi oivallisesti hoitaa taloutta. "Hui hai", sanoin minä, "Emily Scott ei tahdo katsahtaakaan minun puoleeni." — "Kysy häneltä, niin saat kuulla," sanoi sisareni, ja rauhoittaakseni häntä lupasin hänelle kysyä Emilyltä. Tein sen myöskin. Ja Emily kiitti ja vastasi myöntävästi… En koskaan elämässäni ole niin ällistynyt, Anna — tuollainen hänen kaltaisensa hieno ja suloinen pikku olento, ja sitten minä, vanha rahjus. Voin vakuuttaa sinulle, että aivan aluksi arvelin, että minulla oli hurjan hyvä onni… Niin, me menimme naimisiin ja teimme pienen parin viikon häämatkan S:t Johnille, ja sitten matkustimme kotiin. Saavuimme kotiin kello kymmenen illalla, ja uskot tai et, Anna, ei ollut kulunut tuntiakaan ennenkuin tuo ihminen makasi polvillaan lattialla pesuamme vieressään. Niinpä niin — näen kyllä, että sinä ajattelet, että minun kodissani oli sen näköistä, että se kaiketi oli tarpeen vaatimaa… Sinulla on hyvin ilmehikkäät kasvot, Anna, luen niistä kuin avoimesta kirjasta…

Mutta minun kotonani ei ollut niin hirveätä, vakuutan sinulle. Olihan siellä sisareni kuoleman jälkeen hieman siirrelty kaikenlaista, se tunnustettakoon, mutta minä olin hankkinut eukon, joka korjasi pahimman, ennen naimisiin menoani, ja sekä maalannut että liisteröinyt seinäpaperit kiinni. Mutta näetkös — vaikka veisin Emily n ihka uuteen marmoripalatsiin, polvistuisi hän pesemään lattiaa, heti kun hän vain on ennättänyt pukea ylleen vanhan siivoushameen.

No niin, siten hän rehki kello yhteen saakka yöllä, ja kello neljä hän oli ylhäällä ja taas täydessä touhussa. Ja niin hän jatkoi — sillä mikäli minä käsitin, ei hän koskaan lopettanut. Päivät päästään pelkkää pesemistä ja lakaisemista ja pölyttämistä, paitsi sunnuntaisin, ja silloin hän vain odotti maanantaita, saadakseen taas alkaa. Mutta se oli hänen tapansa huvitella ja minä olisin voinut tyytyä siihen, jos hän vain olisi jättänyt minut itseni rauhaan. Mutta kas, sitäpä hän ei tahtonutkaan. Hän tahtoi muovailla minut uudeksi kiireestä kantapäähän, mutta kas, ei käy luontoon opettaa vanhoja koiria istumaan… En saanut tulla huoneeseen, ellen riisunut kenkiä jaloistani ja pannut niihin tohveleita ulkona portailla. Minun oli ankarasti kielletty polttamasta piipullistakaan tupakkaa, ellen mennyt ulos navettaan. Ja sitten puhuin niin huonoa ja sivistymätöntä kieltä… Emily oli nuoruutensa päivinä ollut opettajattarena, ja sitä hän ei koskaan voinut unohtaa. Sitten hän suuttui, kun söimme ja hän näki minun pistävän veitsen suuhuni.

Niin, näin sitten jatkui, ja koko elämä oli pelkkää morkkailemista ja marinaa ja mankumista, alituisesti ja loppumattomiin. Mutta jos totuus on sanottava, Anna, niin olin kyllä minäkin sangen ärtyisä ja kiukkuinen. En koettanut ottaa vastaan opetuksia, kuten minun olisi pitänyt tehdä — suutuin ja tulin pahalle tuulelle, kun hän muistutti minua. Eräänä päivänä sanoin hänelle, ettei hän ollut moittinut sivistymätöntä kieltäni kosiessani häntä. Sehän ei ollut kovinkaan hienotunteisesti sanottu… Nainen antaa ennemmin anteeksi miehelle, jos tämä lyö häntä, kuin jos tämä piikittelee häntä siitä, että vaimo otti hänet avoimin sylin…

Niin sitten elää retustettiin miten tiedettiin, eikä se hauskaa ollut, mutta vähitellen olisimme ehkä tottuneet toisiimme, ellei Inkivääriä olisi ollut. Inkivääri oli se kari, joka vihdoin saattoi meidät haaksirikkoon… Emily ei pitänyt papukaijoista eikä hän voinut sietää Inkiväärin rumia sanoja… Minä olin kiintynyt lintuun merimies-veljeni vuoksi. Merimies-veljeni ja minä olemme vetäneet yhtä köyttä pienestä pitäen, ja kun hän oli kuolemaisillaan, lähetti hän Inkiväärin minulle. Minä en koskaan voinut käsittää, kuinka kukaan voi pitää pahana sitä, että lintu kirosi. Pidän hyvin pahana, että ihminen kiroilee tai käyttää rumia sanoja, mutta papukaija, joka toistaa vain kuulemaansa ymmärtämättä siitä sen enempää kuin kiinan kielestä — sille voi kaiketi sen antaa anteeksi. Mutta Emilypä ei voinut, kaikkea vielä!… Naiset eivät osaa ajatella selvästi. Hän koetti totuttaa Inkivääriä pois kiroilemasta, mutta siinä hän ei onnistunut sen paremmin kuin yrittäessään opettaa minua puhumaan sivistynyttä kieltä… Näytti melkein siltä, että mitä enemmän hän yritti, sitä pahemmaksi tuli Inkivääri, aivan kuin minäkin.

Niin se sitten jatkui, ja me molemmat tulimme yhä ärtyisemmiksi, kunnes viimeinen pisara tuli… Emily kutsui pastorimme rouvineen teelle ja heillä oli mukanaan eräs toinen pastori rouvineen. Lupasin piiloittaa Inkiväärin johonkin varmaan paikkaan, josta ei kukaan voinut sitä kuulla — Emily ei tahtonut koskea sen häkkiin hopeatangollakaan — ja tarkoitukseni oli tehdä se, sillä enhän toki tahtonut, että pastorin herrasväet kuulisivat talossani mitään loukkaavaa. Mutta unohdin sen kerrassaan — Emily piti sellaista touhua minun puhtaasta kovasta kauluksestani ja kuinka minun parhaiten piti sovittaa sanani, ettei se todellakaan ollut ihme… En tuhlannut ajatustakaan papukaijapoloiseen, ennenkuin istuimme pöytään syömään illallista. Juuri kun pastori numero yksi oli aloittamaisillaan pöytärukouksen, koroitti Inkivääri, joka istui verannalla ruokasalin ikkunan takana, oman äänensä. Kalkkunakukko oli tullut pihalle, ja sitä ei Inkivääri kärsinyt silmiensä edessä, tiedätkö… Ja tällä kertaa hän vei voiton itsestäänkin.

Sinä naurat, Anna, enkä minä kiellä, että minä myöhemmin itsekin olen sille virnistellyt, mutta sillä kertaa olin melkein yhtä häpeissäni kuin Emilykin. Menin ulos ja kannoin Inkiväärin navettaan. En syönyt kovinkaan hyvällä ruokahalulla illallista. Näin Emilyn ilmeestä, että rajuilma oli tulossa Inkiväärin ja minun ylle… Vieraitten mentyä menin karjahakaan ja tiellä minä tuumailin. Minun kävi sääliksi Emily ja minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, että minun olisi pitänyt olla häntä kohtaan kiltimpi; muuten mietin mielessäni, olivatko nuo kirkolliset herrasväet luulleet, että Inkivääri oli oppinut sanavarastonsa minulta… Kuinka olikaan, tein sen päätöksen, että Inkivääri lähetettäisiin tuskattomalla tavalla toisiin maailmoihin, ja ajettuani lehmät kotiin, menin sisään sanoakseni sen Emilylle. Mutta siellä ei ollut mitään Emilyä — sitävastoin oli pöydällä kirje, aivan kuten romaaneissa on tapana… Emily kirjoitti, että sain valita hänen ja Inkiväärin välillä; hän oli mennyt kotiinsa, ja siellä hän pysyisi, kunnes minä tulisin ilmoittamaan hänelle, että olin vääntänyt papukaijan niskat nurin.

Silloin suutuin kuin pippuri, Anna, ja sanoin, että jos hän odotti sitä, niin sai hän pysyä poissa vaikka tuomiopäivään saakka… Pakkasin hänen kimpsunsa kokoon ja lähetin hänen jälkeensä. Huu, miten ihmiset juorusivat — Scottsford on melkein yhtä hyvä juorumylly kuin Avonleakin — ja kaikki ihmiset olivat Emilyn puolella. Sitä kiukkuisemmaksi minä tulin, ja ymmärsin pian, että minun täytyi muuttaa paikkakunnalta, muuten en olisi koskaan saanut hengen rauhaa. Niin ajattelin muuttaa tänne — olin ollut täällä poikasena ja viihtynyt hyvin. Niin, sitten tulin tänne, ja siinä kaikki.

En ollut kuullut sanaakaan Emilystä tai Emilyltä, ennenkuin tulin kesantomaalta lauantaina ja tapasin hänet polvillaan hankaamassa lattiaa. Mutta ensimmäinen kunnon päivällinen, minkä olen saanut siitä saakka kuin hänestä erosin, oli myöskin valmiina pöydällä… Sitten hän sanoi, että minun pitäisi ensiksi syödä, ja sitten juttelisimme — ja siitä tein sen johtopäätöksen, että Emily sentään oli oppinut jotain hyödyllistä… Nyt hän on täällä, ja aikoo jäädä — Inkiväärihän on kuollut, eikä Avonlea ole sellainen pikkukaupunki-nurkkakunta kuin hän oli luullut. Tuolla hän ja rouva Lynde tulevat. Ei, älä mene, Anna! Jää tänne ja tutustu Emilyyn! Hän alkoi heti pitää sinusta lauantaina — kysyi, kuka tuo hienon näköinen punatukkainen tyttö oli tässä lähimmässä naapurissa.

Rouva Harrison lausui Annan mitä sydämellisimmin tervetulleeksi ja pyysi häntä kaikin mokomin jäämään illaksi.

— James A. on kertonut minulle kaiken teistä ja siitä, miten hyvä olette ollut hänelle, leiponut hänelle torttuja ja muuta sen suuntaista, sanoi hän. — Tahdon niin pian kuin mahdollista tutustua uusiin naapureihini. Rouva Lynde on miellyttävä ihminen, eikö totta? Niin ystävällinen ja herttainen.

Kun Anna meni kotiin vienossa kesäkuun hämärässä, saattoi rouva Harrison häntä niittyjen poikki, jossa tulikärpäset nyt sytyttelivät loistavia pikku lamppujaan.

— Arvaan kyllä, sanoi rouva Harrison tuttavallisesti, että James A. on kertonut teille meidän tarinamme?

— On kyllä.

— Silloin ei minun tarvitse tehdä sitä, sillä James A. on hyvin oikeudentuntoinen ja puhuu vain sitä mikä on totta. Vika ei suinkaan ollut yksinomaan hänessä. Sen ymmärrän nyt. En ollut ollut tuntiakaan sukulaisteni luona, ennenkuin toivoin, etten olisi niin hätäillyt, mutta en tahtonut myöskään ottaa ensimmäistä askelta. Ymmärrän nyt, että asetin liian suuria vaatimuksia miehiselle miehelle… Ja oli typerää minun iskeä hänen huolimattomaan puhetapaansa. Ei tee mitään, vaikka mies puhuessaan rikkoo kieliopin sääntöjä vastaan, kun hän vain on kotona pysyväinen eikä kulje ruokasäiliössä nuuskimassa, kuinka paljon sokeria on kulunut viikossa… Tunnen, että James A. ja minä tulemme nyt oikein onnellisiksi. Jos vain tietäisin, kuka pisti sanomalehteen tuon uutisen, niin lausuisin hänelle oikein suuret kiitokset.

Anna piti suunsa kiinni eikä rouva Harrison saanut koskaan tietää, että hänen kiitollisuudentunteensa olivat todellakin osuneet oikean henkilön tietoon. Anna tunsi itsensä oikein ällistyneeksi siitä, että noilla yksinkertaisilla "uutisilla" oli niin laajalle ulottuva vaikutus. Ne olivat sovittaneet miehen ja vaimon välit ja hankkineet suuren ja vankalla pohjalla olevan maineen ennen halveksitulle säänennustajalle.

Rouva Lynde istui Vihervaaran keittiössä. Hän oli kertonut koko jutun
Marillalle.

— No, mitä sinä arvelet rouva Harrisonista? kysyi hän Annalta.

— Sangen miellyttävä. Hän tuntuu oikein hauskalta ja herttaiselta.

— Niin, juuri sellainen hän on, sanoi Rakel rouva tunteella ja vakaumuksella. — Ja minä sanoin tässä juuri Marillalle: tiedätkö mitä, sanoin, minä olen sitä mieltä, että meidän kaikkien tulee hänen tähtensä antaa anteeksi herra Harrisonin heikkoudet ja koettaa saada aikaan, että hänen vaimonsa tuntee kotiutuvansa täällä… Ei, nyt minun on taas mentävä kotiin. Thomas on varmaankin kaivannut minua. Minä voin nyt päästä hieman liikkeelle saatuani Elizan taloon, ja hän on näyttänyt voivan paljon paremmin viime päivinä. Mutta en koskaan ole mielelläni pitkää aikaa poissa hänen luotaan. Olen kuullut, että Gilbert Blythe on sanoutunut irti Valkorannan koulusta. Hän menee kaiketi korkeakouluun syksyllä, arvaan minä?

Rakel rouva katsoi terävästi Annaan, mutta Anna oli kumartuneena unisen Davyn yli, joka torkkui sohvalla, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään. Hän kantoi Davyn pois hienomuotoinen tytönposkensa painettuna hänen kelta-kutrista päätään vasten. Kun he menivät rappusia ylös, kietoi Davy väsyneen kätensä Annan kaulaan puristaen häntä lämpimästi ja antaen hänelle kostean suudelman.

— Ah, miten kiltti sinä olet, Anna. Tänään Milty Boulter kirjoitti kaksi säettä kivitaululleen ja näytti sitä Jennie Sloanelle. Siinä oli näin: "Lemmikki on sininen ja ruusu punainen, siirappi on suloista, ja sinä samaten."

Ja se ilmaisee täsmälleen minun tunteeni sinua kohtaan, Anna.

XXVI.

TIEN MUTKASSA.

Thomas Lynde oli siirtymäisillään täältä pois yhtä hiljaa ja huomiota herättämättä kuin hän oli elänytkin. Hänen vaimonsa oli hellä, kärsivällinen ja väsymätön sairaanhoitajatar. Välistä, terveyden päivinä, oli Rakel ollut hieman kova Thomakselleen, kun tämän hitaus ja nahjusteleminen olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään. Mutta senjälkeen kuin hän oli joutunut tautivuoteelle, ei mikään ääni olisi voinut olla matalampi, mikään koskettelu keveämpää ja taitavampaa, ei mitään yövalvontaa olisi voitu kestää suuremmalla hellyydellä ja kärsivällisyydellä.

— Sinä olet ollut minulle hyvä vaimo, Rakel, sanoi hän kerran, kun Rakel rouva istui hänen luonaan hämärässä ja piti hänen kuihtunutta, nyt niin valkeata ukonkättään omien työn kovettamien sormiensa välissä. — Kiltti ja hyvä vaimo. On sääli, etten jätä sinua parempiin olosuhteisiin, mutta lapset auttavat sinua kyllä. He ovat kaikki kelvollisia ja saamakkaita lapsia, pilkulleen äitinsä kaltaisia. Hyvä äiti — hyvä nainen…

Sitten hän vaipui uneen. Ja seuraavana aamuna, juuri kun valkea sarastus hitaasti kohosi terävähuippuisten kuusenlatvojen yläpuolelle laaksossa, tuli Marilla hiljaa itäiseen vinttikamariin ja herätti Annan.

— Anna, Thomas Lynden päivät ovat päättynet — heidän renkipoikansa toi juuri tänne sanan. Menen nyt heti Rakelin luo.

Thomas Lynden hautajaispäivän jälkeisenä päivänä Marilla kuljeskeli ympäri Vihervaaralla ja oli ihmeen miettiväisen näköinen. Silloin tällöin hän katsoi Annaan ja näytti olevan sanomaisillaan jotakin — mutta sitten hän ravisti päätään ja puristi huulensa yhteen. Illallisen jälkeen hän meni Rakel rouvaa tervehtimään, ja takaisin tultuaan hän nousi itäiseen vinttikamariin, jossa Anna istui korjaamassa oppilasten kirjoitusharjoituksia.

— Kuinka rouva Lynde tänään jaksaa? kysyi Anna.

— Oikein hyvin — hän tuntee itsensä paljon tyynemmäksi ja tasaantuneemmaksi, vastasi Marilla istuutuen Annan vuoteelle — mikä seikka ilmaisi, että puhuja oli tavallista suuremman mielenliikutuksen valloissa. Marillan kirjoittamattoman taloudenhoitolain mukaan oli siistitylle vuoteelle istuminen anteeksiantamaton rikos. — Mutta hän on hyvin yksinäinen. Elizan täytyy matkustaa tänään kotiin — hänen poikansa ei ole terve, ja hän tunsi, ettei hän voinut jäädä kauemmaksi aikaa.

— Lopetettuani nämä kirjoitusharjoitukset juoksen hetkiseksi juttelemaan rouva Lynden kanssa, sanoi Anna. — Olin aikonut harjoitella latinan kirjoitusta tänään, mutta se saa jäädä siksi aikaa.

— Gilbert Blythe aikoo kai korkeakouluun syksyllä, luulen minä, sanoi Marilla hieman odottamatta. — Miltä sinusta tuntuisi saada mennä mukaan, Anna?

Anna katsoi häneen hämmästyneenä.

— Se tuntuisi tietysti hyvin hauskalta, Marilla. Mutta sehän ei käy päinsä.

— Luulen, että se voisi käydä päinsä. Minusta on aina tuntunut, että sinun pitäisi mennä… On ollut oikein raskaana sydämelläni — tuo ajatus että sinä uhrasit kaiken minun tähteni.

— Oi, Marilla, en ole koskaan katunut silmänräpäystäkään, että jäin kotiin! Olen ollut niin onnellinen… Nämä kaksi viimeistä vuottahan ovat olleet ihania.

— Niinpä niin, tiedän kyllä, että sinä olet viihtynyt sangen hyvin täällä kotona… Mutta kysymys ei ole nyt oikeastaan siitä. Sinun pitäisi jatkaa kehitystäsi. Sinä olet säästänyt suunnilleen niin paljon, että voit tulla toimeen vuoden Redmondissa, ja karjasta saadut rahat riittävät toiseksi vuodeksi… Ja sitten voisit ehkä hankkia itsellesi stipendin tai jotain muuta sen tapaista…

— Niin, mutta minä en voi lähteä, Marilla. Sinun silmäsi ovat tietenkin paremmat, mutta en voi jättää sinua yksinäsi kaksoisten kanssa. He tarvitsevat niin paljon silmälläpitoa.

— Minä en tule olemaan yksin heidän kanssaan. Juuri siitä aioin puhua sinun kanssasi. Minulla oli pitkä keskustelu Rakelin kanssa tänä iltana. Anna, hänellä on suuria huolia kestettävänä… Hän on sangen köyhissä oloissa… He ovat nähtävästi kiinnittäneet talon kahdeksan vuotta sitten auttaakseen nuoremman pojan jaloilleen hänen lähtiessään länteen, ja sitten he eivät ole koskaan kyenneet maksamaan muuta kuin juuri lainan koron. Thomaksen sairaus on sitten luonnollisesti tullut maksamaan koko joukon, monella tapaa. Talo täytyy myydä, ja Rakel luulee, että kun velat on maksettu, ei jää juuri mitään jäljelle. Hän sanoo, että hänen täytyy muuttaa Elizan luo ja että hän suree aivan menehtyäkseen, kun hän ajattelee lähtevänsä Avonleasta. Hänen ikäisensä nainen ei niin helposti hanki itselleen uusia ystäviä ja uusia harrastuksia. Ja, Anna, kun hän siinä istui ja kertoi tätä, niin juolahti mieleeni ajatus, että minä voisin pyytää häntä tänne luokseni asumaan, mutta arvelin, että minun ensin pitäisi hieman keskustella sinun kanssasi, ennenkuin sanoin mitään hänelle. Jos Rakel asuisi täällä minun luonani, niin voisit sinä mennä korkeakouluun. No, mitä sinä arvelet?

— Minusta tuntuu — aivan kuin — joku olisi ojentanut minulle — kuun — ja minä en oikein tietäisi — mitä tehdä sillä, sanoi Anna, aivan päästä pyörällä. — Mutta mitä siihen tulee, että ehdottaisit rouva Lyndelle tänne muuttamista, niin saat sinä yksinäsi määrätä sen, Marilla. Luuletko — oletko varma siitä — että viihtyisit siten? Rouva Lynde on kelpo ihminen ja hyvä naapuri, mutta — mutta…

— Mutta hänellä on virheensä, tarkoitat. Niin, tietysti hänellä on, mutta minä kyllä mieluummin sietäisin paljon suurempiakin virheitä kuin näkisin Rakelin muuttavan pois Avonleasta. Kaipaisin häntä hirveästi. Hän on ainoa uskottu ystävä, joka minulla on täällä, ja tuntisin itseni aivan hyljätyksi ilman häntä. Me olemme olleet naapureita viisikymmentäviisi vuotta, emmekä vielä koskaan ole olleet epäsovussa — vaikka vähältä piti, ettei niin käynyt sillä kertaa kun sinä hyökkäsit Rakel rouvan kimppuun siksi että hän oli sanonut sinua rumaksi ja punatukkaiseksi. Muistatko sen, Anna?

— Luulenpa muistavani, sanoi Anna surkealla äänellä.

— Sellaisia asioita ei unohdeta… Oi, kuinka vihasin rouva Lynde raukkaa sillä hetkellä!

— Ja sitten pyysit häneltä "anteeksi" — myöskin omalla tavallasi… Niin, kyllä annoit tekemistä siihen aikaan, Anna. Minä olin välistä kokonaan ymmällä, miten menettelisin sinun suhteesi. Matthew ymmärsi sinua paremmin.

— Matthew ymmärsi kaikkea, sanoi Anna lempeästi — kuten aina hänestä puhuessaan.

— No niin, kuten sanottu, luulen kyllä, että voisimme järjestää niin, ettei Rakelin ja minun koskaan tarvitsisi joutua otteluun… Minulla on aina ollut se käsitys, että kun kaksi naista ei voi tulla keskenään toimeen samassa talossa, niin johtuu se siitä, että heidän on jaettava keittiö, ja silloin he ovat toistensa tiellä. Jos nyt Rakel muuttaisi tänne, niin hän voisi saada pohjoisen vinttikamarin asuttavakseen, ja vierashuone voitaisiin muuttaa keittiöksi, sillä vierashuonettahan me emme lainkaan tarvitse. Sinne hän voisi sijoittaa pienen kamiinahellansa ja ne huonekalut, jotka hän aikoo pitää ja niin hänellä olisi mukavaa ja hän saisi olla aivan riippumaton. Hän saa luonnollisesti suunnilleen niin paljon tuloja, että hän tulee toimeen — siitä hänen lapsensa tulevat pitämään huolta — minä en siis tule antamaan hänelle muuta kuin huoneen. Niin, Anna, mikäli minusta riippuu, niin olen halukas.

— Puhu sitten hänelle siitä, vastasi Anna heti. — Minunkin mieltäni pahoittaisi nähdä rouva Lynden siirtyvän pois täältä.

— Ja jos hän tulee, jatkoi Marilla, niin ei mikään estä sinua lähtemästä korkeakouluun. Hänestä on minulle seuraa, ja hän auttaa minua kaksoisten vaatteitten neulomisessa ja paikkaamisessa, niin ettei ole syyn varjoakaan, miksi sinä et lähtisi.

Anna istui kauan syvissä ajatuksissa ikkunansa ääressä sinä iltana. Ilo ja kaipaus taistelivat keskenään hänen sydämessään. Viimein — aivan äkisti ja odottamatta — oli hän tien mutkassa, ja tuolla edessä oli korkeakoulu satoine sateenkaarenhohtoisine näkyineen ja toiveineen… Mutta Annalla oli myöskin selvänä, että kääntyessään uuteen suuntaan hänen täytyi myöskin jättää jäähyväiset monille hauskoille asioille — kaikille niille vaatimattomille pikku velvollisuuksille ja harrastuksille, jotka olivat käyneet hänelle niin rakkaiksi kahtena viimeisenä vuonna ja jotka juuri se innostus, jolla hän oli niihin antautunut, oli tehnyt niin huvittaviksi ja iloa tuottaviksi. Hänen täytyi luopua koulusta — ja hän piti jokaisesta oppilaastaan, myöskin tyhmistä ja ilkeistä. Pelkkä ajatus Paul Irvingistä saattoi hänet tuumimaan, tokko todellakin "korkeakoulu"-sanalla oli voimaa voittaa kaikki muut harrastukset…

— Minä olen juurtunut tänne jo sangen monin pikku säikein, uskoi Anna kuulle, ja kun minut nyt temmataan irti, niin se tulee tekemään kipeätä… Mutta on kai kuitenkin parasta lähteä. — Marilla on oikeassa, kun hän sanoo, ettei ole mitään kunnon syytä, miksi en tekisi sitä. Minun on kaivettava esiin kaikki kunnianhimoiset toiveeni ja katsottava, etteivät ne kokonaan ruostu…

Anna lähetti erohakemuksensa seuraavana päivänä, ja senjälkeen kuin Rakel rouvalla oli ollut hellä ja sangen tunteellinen keskustelu Marillan kanssa, otti hän kiitollisena vastaan tarjouksen asettua vastaiseksi Vihervaaralle asumaan. Mutta hän halusi asua omassa talossaan vielä kesän; tilaa ei aiottu myydä ennenkuin syyspuoleen, ja oli paljon varusteltavaa ja järjestettävää.

— En koskaan olisi uskonut joutuvani asumaan niin kauas maantiestä, kuin Vihervaaralle, huokasi Rakel rouva itsekseen. — Mutta kuinka lieneekään — mielestäni se oli vielä pahemmin "poissa ilmoilta" ennen maailmassa — Annallahan on joukko ystäviä, jotka käyvät talossa, ja kaksoiset tuovat kyllä elämää mukanaan… Ja mieluummin asuisin kaivon pohjassa kuin muuttaisin pois Avonleasta.

Pian levisi huhu näistä kahdesta merkillisestä päätöksestä, ja ne aiheuttivat, jos mahdollista, vielä vilkkaampaa mielipiteitten vaihtoa kuin rouva Harrisonin tulo. Monta viisasta päätä pudistettiin Marilla Cuthbertin "ajattelemattomalle" päätökselle tarjota Rakel rouvalle asuntoa luonaan… He molemmat olivat aivan liiaksi "oman päänsä pitäväisiä", ja monia synkkiä ennustuksia kuultiin lausuttavan… Mutta mikään niistä ei häirinnyt kumpaakaan niistä, joita asia oikeastaan koski. He olivat täydellisesti selvillä molemminpuolisista sekä oikeuksista että velvollisuuksista, jotka johtuivat uudesta järjestelystä, ja niistä he aikoivat lujasti pitää kiinni.

— Minä en sekaannu sinun asioihisi etkä sinä minun, sanoi Rakel rouva aivan tyynesti, ja mitä tulee kaksoisiin, autan heitä niin paljon kuin minulle on mahdollista. Mutta minä en ota vastatakseni Davyn kysymyksiin — sen sanon etukäteen… Minä en ole mikään elävä tietosanakirja tai filadelfialainen asianajaja. Sen vuoksi tulet kyllä kaipaamaan Annaa.

— Annan vastaukset olivat toisinaan yhtä merkillisiä kuin Davyn kysymykset, vastasi Marilla. — Kaksoiset tulevat kaipaamaan häntä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta hänen tulevaisuuttaan ei käy uhraaminen Davyn tiedonhalun vuoksi… Kun hän tekee kysymyksiä, joihin en voi vastata, sanon hänelle vain, että lapsia kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Niin minut kasvatettiin enkä minä koskaan voi saada päähäni muuta kuin että se kasvatustapa oli aivan yhtä hyvä kuin nämä uudenaikaiset menetelmätkin.

— Annan menettelytavalla näyttää kuitenkin olleen erinomaisen hyvä vaikutus Davyyn, sanoi rouva Lynde hymyillen. — Hänestähän on tullut kuin toinen poika.

— Hän on kelpo pikku poju, sanoi Marilla. — En koskaan luullut niin kiintyväni noihin vekaroihin kuin todella olen kiintynyt… Davy valloittaa jokaisen puolelleen ennemmin tai myöhemmin — ja Dora on herttainen lapsi, vaikka hän — hm, hm — ikäänkuin — niin, mitä sanonkaan?

— Hän on kuin onkin hieman yksitoikkoinen, arveli Rakel rouva. — Hän on kuin kirja, jonka joka sivulla on sama asia. Dorasta tulee kiltti ja velvollisuudentuntoinen pikku nainen, kun hän on varttunut suureksi, mutta hän ei koskaan valmista yllätyksiä, ei sitä eikä tätä. No niin, sen laatuiset ihmiset ovat helppoja käsitellä, vaikkeivät he olekaan niin huvittavia kuin muutamat muut.

Glbert Blythe oli luultavasti ainoa, jolle Annan erohakemusuutinen tuotti sekoittamatonta iloa. Hänen oppilaansa pitivät asiaa oikeana onnettomuutena. Annette Bell itki ja huusi niin, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen kotiin tultuaan. Anthony Pye hyökkäsi kahden mitään aavistamattoman pojan kimppuun ja pieksi heidät pahanpäiväisesti — vain tunteitaan purkaakseen. Barbara Shaw itki koko yön. Paul Irving julisti isoäidilleen, ettei tämän tarvinnut uskoa, että hän söisi mitään puuroa lähinnä seuraavalla viikolla…

— Minä en voi, isoäiti, sanoi hän. — En todellakaan tiedä, voinko saada mitään alas… Kurkussani on ikäänkuin paksu möhkäle… Olisin itkenyt kotiin tullessani koulusta, ellei Jake Donnel olisi katsellut minua koko ajan. Mutta minä itken kylläkin mentyäni vuoteeseen illalla — luuleeko isoäiti, että se näkyy silmistäni huomenna?… Mutta puuro, kas se on minulle mahdotonta… Tulen tarvitsemaan koko sielunvoimani voittaakseni tämän, isoäiti, niin ettei jää mitään jäljelle taisteluun puuron kanssa… Oi, isoäiti, en tiedä, mihin ryhdyn, kun hyvä, kaunis neitimme menee tiehensä… Milty Boulter sanoo, että hän voi panna päänsä pantiksi siitä, että Jane Andrews saa paikan hänen jälkeensä. Neiti Andrews on kyllä hyvin kiltti ja hyvä — mutta hän ei ymmärrä niinkuin neiti Shirley…

Dianakin näki asian sangen synkässä valossa. — Ah, kuinka yksinäistä täällä tulee olemaan talvella, valitti hän kerran iltahämärissä, kun kuunvalo hopeankirkkaana virtana valui sisään kirsikkapuun oksien lomitse ja täytti itäisen ullakkohuoneen vienolla, haaveellisella hohteella. Molemmat tytöt istuivat jutellen keskenään, Anna matalassa keinutuolissaan ikkunan ääressä, Diana vuoteelle kavunneena.

— Sinä ja Gilbert olette menneet matkoihinne — ja Allanilaiset samoin. Pastori Allan tulee saamaan kutsun Charlottetowniin, ja on selvää, että hän vastaa myöntävästi. Tämä on liian kurjaa… Olenpa utelias näkemään, kenet saamme aikanaan hänen sijaansa.

— Kunpa he eivät valitsisi pastori Baxteria Graftonista, sanoi Anna suurella varmuudella. — Hän haluaa mielellään tätä paikkaa, mutta hän saarnaa niin sietämättömän kuivasti. Herra Bell sanoo, että hän on vanhan koulun pappismiehiä, mutta rouva Lynde väittää, ettei se lainkaan olisi hänelle esteenä, kun hänellä vain ei olisi huonoa vatsaansa. Hänen rouvansa ei varmaankaan osaa laittaa ruokaa, ja rouva Lynde sanoo, että kun miespoloinen viikoittain saa elää pelkällä suolalihalla ja hapanlimpulla, niin on hänen jumaluusoppinsakin sen mukaista… Rouva Allan ei ole lainkaan iloinen siitä, että hänen täytyy muuttaa täältä. Hän sanoo, että kaikki ovat olleet niin ystävällisiä hänelle, aina siitä pitäen kuin hän tuli tänne vastavihittynä, että hänestä tuntuu kuin hän jättäisi ystäviä, jotka hänellä on ollut koko ikänsä. Ja sitten tietysti pienokaisen hauta… Hän sanoo, että hänen on niin hirveän vaikea jättää se — lapsonenhan oli niin pieni ja hento, vain kolmen kuukauden vanha, ja hän sanoo pelkäävänsä, että pienokainen tulee ikävöimään äitiänsä… Mutta tietystikin hän tietää, miten asia on, eikä hänen mieleensäkään juolahtaisi kertoa mitään sellaista miehelleen… Melkein joka ilta hän on hiipinyt koivuhaan kautta pappilan taitse kirkkomaalle ja laulanut pienen kehtolaulun pikku sydänkäpyselleen… Tämän hän kertoi minulle eilen illalla, kun minä istutin pari pensasta varhaisia villiruusuja Matthewn haudalle. Lupasin hänelle, että niin kauan kuin vielä olen Avonleassa, vien kukkia pienokaisen haudalle, ja kun olen matkustanut pois, olen varma siitä että —

— Että minä teen sen, täydensi Diana suurella lämmöllä. — Sen tahdon todellakin tehdä. Ja lasken myöskin Matthewn haudalle kukkia, Anna — sinun tähtesi.

— Oi, kiitos siitä! Tarkoitukseni oli juuri pyytää sitä sinulta… Ja pikku Hester Grayn haudalle myöskin? Kultaseni, älä unohda hänen hautaansa! Tiedätkö, olen ajatellut ja haaveillut niin paljon Hester Graysta, että hän on tullut niin ihmeellisen todelliseksi minulle… Kuvittelen häntä tuolla hänen puutarhassaan, tuolla viileässä, hiljaisessa, viheriässä kolkassa, ja minusta tuntuu, että jos voisin hiipiä sinne jonakin kevätiltana, juuri tuona salaperäisenä hetkenä valon ja pimeän vaihteessa ja nousta varpaillani koivumäkeä ylös niin hiljaa, etteivät askeleeni säikyttäisi häntä, niin tapaisin puutarhan aivan samanlaisena kuin ennen muinoin, liljojen ja varhaisten ruusujen tuoksun täyttämänä, takana ylt'yleensä villiviiniköynnösten peittämä pikku talo… Ja pikku Hester Gray olisi siellä lempeine silmineen, ja tuuli leikkisi hänen tummilla hiuksillaan, ja hän harhailisi ympäri ja koskettelisi sormenpäillään liljojen poskia ja kuiskisi pikku salaisuuksia ruusujen kera… Ja minä menisin eteenpäin, ah niin hiljaa, hiljaa, ja ojentaisin käteni ja sanoisin hänelle: "Pikku Hester Gray, enkö saa tulla sinun leikkitoveriksesi — minä pidän myöskin niin paljon ruusuista!" Ja sitten me istuutuisimme vanhalle penkille ja puhelisimme hieman ja haaveilisimme hieman tai istuisimme vain suloisesti vaieten toistemme seurassa… Ja sitten kuu nousisi ja minä katselisin ympärilleni — ja sitten yht'äkkiä ei enää olisi mitään Hester Grayta eikä pientä taloa villiviiniköynnöksineen eikä ruusuja… Vain suuri metsittynyt puutarha, jossa narsissit pilkistävät esiin ruohosta ja tuuli huokaa, ah, niin surullisesti, kirsikkapuissa… Ja sitten en tietäisi, oliko tuo kaikki ollut todellista vai olinko sen uneksinut.

Diana nousi ja istuutui niin, että hän sai selkänsä seinää vasten. Kun iltahämärissä puhuttiin tuollaisista kaameista asioista, oli varminta istuutua niin, että seinä oli seljän takana eikä voinut kuvitella mitään…

— Yhteiskuntaa parantava yhdistys tulee viettämään kituvaa elämää, kun sekä sinä että Gilbert olette poissa, sanoi hän synkästi.

— Älä sano niin! huudahti Anna vilkkaasti, palaten äkkiä unelmien maasta todellisen elämän käytännöllisiin asioihin. — Sehän on nykyään perin lujalla pohjalla, varsinkin senjälkeen kun täysikasvuiset ovat alkaneet tuntea sitä kohtaan niin suurta mielenkiintoa… Katsohan vain mitä ruohokenttiä ja oikoteitä he ovat kesällä laittaneet! Odotan sitäpaitsi saavani uusia ajatuksia korkeakoulussa ollessani ja niistä minä sitten kyhään kirjoitelman ja lähetän tänne. Älä näe kaikkea niin mustana, Diana! Äläkä nyt kiellä minulta tätä pientä ilonhetkeä. Myöhemmin, kun oikein tosi on kysymyksessä ja minun todellakin täytyy lähteä, tunnen varmaankin olevani kaikkea muuta kuin iloinen.

— Ah, sinun elämäsi on sentään aika jännittävää, — saat mennä korkeakouluun ja pitää siellä hauskaa ja hankkia itsellesi koko joukon hauskoja uusia ystäviä…

— Toivon saavani oikein paljon uusia ystäviä, sanoi Anna miettiväisenä. — Juuri tuon tapaiset mahdollisuudet saattavat katsomaan eteenpäin niin iloisena ja toivehikkaana… Mutta kuinka monta uutta ystävää saanenkin — koskaan ne eivät tule minulle yhtä rakkaiksi kuin vanhat — varsinkin eräs erityinen tyttö, jolla on mustat silmät ja kuopat poskissa… Voitko arvata, kuka se on, Diana?

— Mutta korkeakoulussa tulee olemaan niin monta sukkelaa ja lahjakasta tyttöä, huokasi Diana, ja minä olen vain pieni tuhma maalaistyllerö, joka en koskaan ole voinut sovelluttaa oikeita vuosilukuja historiassa, vielä vähemmän ratkaista ekvatsionia… Mutta on selvää, että nämä molemmat viimeiset vuodet ovat olleet aivan liian ihania voidakseen kestää kauan… Tiedän joka tapauksessa erään, joka on iloinen siitä, että sinä menet korkeakouluun. Anna, nyt aion tehdä sinulle kysymyksen — vakavan kysymyksen. Älä loukkaannu, vaan anna minulle suora vastaus! Tunnetko mitään Gilbertiä kohtaan?

— Pidän hänestä kuten ystävästä, mutta en rahtuakaan sillä tavoin kuin sinä tarkoitat, vastasi Anna tyynellä ja varmalla äänellä.

Hän uskoi itse lausuvansa sydämensä ajatuksen.

Diana huokasi. Kuinka olikaan, hän toivoi, että Anna olisi vastannut toisella tavoin.

— Etkö koskaan aio mennä naimisiin, Anna?

— Ehkä — joskus sitten — kun olen kohdannut oikean, sanoi Anna ja hymyili uneksivasti katsellen kuutamon välkkeeseen.

— Mutta kuinka voit tietää niin varmasti, että kohtaat oikean? virkkoi Diana.

— Oh, hänet kyllä tunnen — sen ilmaisee minulle sisäinen ääni.
Tiedäthän, minkälainen ihanteeni on, Diana?

— Mutta joskus ihanne muuttuu.

— Ei minun. Enkä minä pitäisi miehestä, joka ei vastaisi sitä.

— Entäpä, jos et koskaan kohtaisi häntä?

— Sitten saan kai kuolla vanhanapiikana, kuului hilpeä vastaus. —
Pahempikin kuolema on varmaan mahdollinen.

— Oh, kuolema ei varmaan olisikaan vaikeinta — mutta että täytyisi elää vanhanapiikana, kas siitä minä en pitäisi, sanoi Diana aavistamatta lainkaan, kuinka naurettavilta hänen sanansa kuuluivat. — Luulen kuitenkin, että voisin alistua jäämään naimattomaksi, jos tulisin sellaiseksi kuin Lavendel neiti. Mutta sitä ei pidä minun kuvitellakaan… Täytettyäni neljäkymmentäviisi vuotta tulen olemaan kauhean lihava. Jos vielä mahdollisesti voi olla rahtunen runollisuutta laihassa vanhassapiiassa, niin sitä ei voi olla hituistakaan lihavassa… Ajatteles, Nelson Atkins kosi Ruby Gillisiä kolme viikkoa sitten. Ruby on kertonut koko jutun minulle. Hän sanoi, ettei hän ikimaailmassa aio ottaa häntä, sillä se joka menee Nelson Atkinsin kanssa naimisiin, saa muuttaa hänen vanhojen vanhempiensa luo asumaan, mutta Ruby sanoi, että hänen kosintansa oli niin juhlallinen ja kaunis, että hän oli vähällä lentää selälleen… Mutta hän ei tahtonut hätiköidä, vaan pyysi häneltä viikon miettimisaikaa. Ja kaksi päivää myöhemmin hän oli ompeluseuran kokouksessa Nelsonin äidin luona, ja siellä vierashuoneen pöydällä oli kirja nimeltä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä". Ja siinä oli luku, jonka nimi oli "Kosinta ja naiminen", ja voitko ajatella — Ruby sanoi, ettei hän voi kuvata tunteitaan, kun hän sieltä sanasta sanaan löysi juuri sen kosintamuodon, jota Nelson oli käyttänyt häntä kosiessaan… Hän meni kotiin ja istuutui ja kirjoitti hänelle mitä ivallisimman vastauksen, jossa hän sanoi, ettei hän todellakaan voinut ottaa vastaan sitä kunniaa, ja nyt on isän ja äidin täytynyt vuorotellen vahtia Nelsonia, sillä niin he pelkäävät hänen heittäytyvän jokeen… Mutta Ruby sanoo, ettei heidän ole tarvis peljätä, sillä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä" neuvoo myöskin, kuinka "kosijan, joka on saanut rukkaset", on käyttäydyttävä, ja siinä ei ollut sanaakaan jokeen menemisestä… Ja sitten hän kertoi, että Wilbur Blair kirjaimellisesti riutuu, niin rakastunut hän on häneen, mutta kas, sillehän Ruby ei mitään mahda…

Anna teki kärsimättömän liikkeen.

— Minä sanon sen vastenmielisesti — se tuntuu niin uskomattomalta — mutta tiedätkö mitä — minä en pidä Ruby Gillisistä nykyään. Pidin hänestä, kun kävimme yhdessä seminaaria — vaikken tietystikään niin paljon kuin sinusta ja Janesta. Mutta viime aikoina hän on tullut niin toisenlaiseksi — niin merkilliseksi —

— Ymmärrän, nyökkäsi Diana. — Gillisien sukupiirre se hänessä alkaa tulla esiin — hän ei voi sille mitään… Rouva Lynde on sanonut, että jos koskaan kukaan Gillis-suvun tyttö ajattelee muuta kuin poikia, niin ei hän ainakaan milloinkaan ole osoittanut sitä puheissaan tai käytöksessään… Hän ei puhu muusta kuin pojista ja kohteliaisuuksista, joita he sanovat hänelle ja kuinka "hullaantuneita" kaikki ovat häneen Carmodyssä. Ja ihmeellistä on, että se on totta…

Diana myönsi sen, vaikka sangen suuttuneella äänellä.

— Eilen illalla, kun tapasin hänet kauppapuodissa, hän kuiskasi minulle, että nyt hän oli tehnyt uuden "valloituksen". En välittänyt kysyä, kuka se oli, sillä tiesin, ettei hän muuta toivonutkaan kuin saada puhua hänestä. Mutta sellainen Ruby on aina ollut. Muistatko, jo hänen pienenä ollessaan, kuinka hän silloin aina sanoi, että hän antaisi tusinan ihailijan "liehua" ja huvittelisi perinpohjin, ennenkuin hän päättäisi ottaa jonkun?… Ei, Jane on toki toista. Jane on niin herttainen ja viisas ja hienotunteinen tyttö.

— Vanha Jane on mainio, sanoi Anna. — Mutta, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin taputtaakseen hellästi palleroista pikku kättä, joka lepäsi hänen päänalusellaan, kukaan ei ole sentään oman Dianani veroinen. Muistatko sitä iltaa, jona kaikkein ensiksi tapasimme toisemme, Diana, ja vannoimme ikuista ystävyyttä sinun puutarhassasi? Sen "valan" olemme aina pitäneet — emme koskaan ole olleet epäsovussa tai edes katsoneet kieroon toisiimme… En koskaan unohda, kuinka koko ruumiini vavahti ilosta sinä päivänä, kun kerroit minulle pitäväsi minusta. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja isoavaksi koko lapsuuteni ajan… Ei kukaan välittänyt minusta tai halunnut minua taakakseen. Olisin ollut syvästi onneton, ellen olisi kyennyt luomaan itselleni omaa pikku maailmaani, jonka minä "kuvittelin" täyteen niitä ystäviä ja sitä rakkautta, mitä kaihosin… Mutta Vihervaaralle tultuani kaikki muuttui. Ja sitten tapasin sinut. Et aavista, mitä ystävyytesi minulle merkitsi. Vielä kerran, rakkahin, tahdon kiittää sinua siitä lämpimästä ja todellisesta ystävyydestäsi, jota aina olet minulle suonut.

— Ja aina tulen suomaan, sanoi Diana kyynelten valuessa virtanaan. — En koskaan pidä kenestäkään — kenestäkään tytöstä — puoleksikaan niin paljon kuin pidän sinusta… Ja jos koskaan menen naimisiin ja saan oman pikku tyttösen, annan hänelle nimen Anna.

XXVII.

ERÄS ILTAPÄIVÄ KAIKURANNASSA.

— Minne sinä nyt menet, Anna, kun olet noin hienona? ihmetteli Davy.
— Sinä näytät aika hepsakalta tuossa puvussa.

Anna oli tullut alas päivälliselle uudessa vaalean vihreässä musliinipuvussa — ensimmäinen värikäs puku, jota hän oli käyttänyt Matthewn kuoleman jälkeen. Se puki häntä erinomaisesti, kohottaen hänen ihonsa kukkasenhienoja värivivahduksia ja hiusten kullanruskeata hohdetta.

— Davy, en pidä siitä, että käytät tuollaista sanaa, sanoi hän, senhän kyllä tiedät. Menen Kaikurantaan.

— Saanko tulla mukaan, pyysi Davy.

— Saisit tulla mukaan, jos menisin hevosella. Mutta minä menen käyden, ja matka on liian pitkä sinun pikku jaloillesi. Sitä paitsi Paul tulee myöskin, ja sinähän et yleensä viihdy hänen seurassaan.

— Oh, pidän paljon enemmän Paulista kuin ennen, sanoi Davy tehden lusikallaan valtavan "rantaryöstön" kastikkeen ympäröimään saareen, jota hänen vanukkaansa edusti. — Tultuani itse näin kiltiksi, ei minulle niin suuria merkitse, että hän sittenkin on kiltimpi… Jos tällä tavoin jatkan, saan kyllä hänet kiinni jonakin kauniina päivänä — sekä kiltteydessä että voimissa… Paul on muuten kamalan reilu meille toisen valmistavan luokan pojille. Hän ei anna isojen poikien kiusata meitä ja hän opettaa meille monta hauskaa leikkiä.

— Mistä johtuu, että Paul vierähti puroon eilen puolenpäivän aikaan? kysyi Anna. — Tapasin hänet leikkikentällä, ja silloin hän oli niin likomärkä, että lähetin hänet heti kotiin vaihtamaan pukua kysymättä lainkaan, mitä oli tapahtunut.

— Niin, osittain se oli onnettomuustapaus, selitti Davy. — Hän pisti päänsä sinne tahallaan, mutta muu osa hänestä kuukahti jäljessä hänen tahtomattaan… Olimme kaikki puron luona, ja Prillie Rogerson suuttui Paulille jostakin — hän on kauhea kiukkupussi, vaikka hän on kaunis — ja sanoi, että Paulin isoäiti kietoi hänen hiuksensa vanhoista hansikkaista tehtyihin papiljotteihin joka ilta… Paul olisi kai välittänyt viisi siitä, mitä hän sanoi, ellei Gracie Andrews olisi nauranut, ja silloin Paul kävi aivan tulipunaiseksi, sillä Gracie, näetkös, on hänen tyttönsä… Niinpä niin, hän on Gracielle niin kohtelias — poimii hänelle kukkia ja kantaa hänen kirjojaan. Hän tuli punaiseksi kuin rapu ja sanoi, ettei hänen isoäitinsä varmastikaan tehnyt mitään sellaista ja että hänen tukkansa oli luonnostaan kihara… Ja sitten hän heittäytyi pitkäkseen rantaäyräälle ja kastoi päänsä puroon näyttääkseen niitä…

Tässä Marillan kasvot saivat kauhistuneen ilmeen, ja Davy jatkoi rauhoittaen:

— Ole huoletta — se ei ollut se puro, josta juomme, vaan pikku puro kauempana alhaalla. Mutta ranta on kamalan niljakka, ja Paul kompastui. Voitte uskoa, että se oli aika läiskäys!… Hi hi — kuinka hänen ympärillään roiskui! Mutta hän oli niin veikeän näköinen ryömiessään ylös aivan likomärkänä ja mudan ryvettämänä. Tytöt nauroivat entistä pahemmin, mutta Gracie ei nauranut. Hän näytti olevan pahoillaan. Gracie on sievä tyttö, mutta hänellä on pystynenä… Kun minä menen naimisiin, otan sellaisen, jolla on hienomuotoinen nenä kuten sinulla, Anna.

— Se joka töhrii mehukastikkeella koko kasvonsa vanuketta syödessään, ei saa koskaan ketään tyttöä, varoitti Marilla.

— Mutta minä pesen kasvoni, ennenkuin menen kosimaan, sanoi Davy ja koetti parantaa asiaa hieromalla poskiaan ja suutaan kädenselällä. — Ja pesen myöskin korvantaustat, sen saa Marilla uskoa… Muistin sen eilen. Nyt en unohda puoleksikaan niin usein kuin ennen. Mutta on niin monta sopukkaa ja mutkaa pestävänä — Davy huokasi syvään — että on kamalan vaikeata pitää niistä kaikista huolta… Niin, jos en saa tulla Lavendel neidin luo, menen tervehtimään rouva Harrisonia… Hänellä on purkillinen rikkinäisiä keksejä ruokasäiliössään varta vasten pikku poikia varten, sanoo hän, ja hän antaa minun aina kaapia vadin, kun hän on laittanut jotain hyvää vanukasta… Laidoissa on niin hirveän paljon jäljellä!… Herra Harrison on aina ollut kiltti, mutta hän on kaksinverroin hyvä naimisiin mentyään. Ihmiset tulevat varmaan paremmiksi mennessään naimisiin. Miksi ei Marilla mene naimisiin?

Marillan naimattomuus ei ohut koskaan ohut hänelle mikään arka kohta, niin että hän vastasi aivan sävyisästi, vaihdettuaan pari merkitsevää katsetta Annan kanssa:

— Kultaseni, kukaan ei ole kaiketi huolinut minusta, luulen minä.

— Mutta ehkä et ole koskaan kosinut ketään, tuumi Davy.

— Davy hyvä, nuhteli Dora, niin kauhistuneena veljen tietämättömyydestä, että hän avasi suunsa ilman että kukaan oli häntä puhutellut — herrojenhan on kosittava…

— En ymmärrä, miksi heidän aina täytyy tehdä sekin, napisi Davy. — Miksi miesten aina pitää nähdä kaikki vaiva? Voinko saada vähän lisää vanukasta, Marilla?

— Olet jo kyllä saanut niin paljon kuin siedät, sanoi Marilla, mutta antoi hänelle kuitenkin melko suuren toisen annoksen.

— Jospa voisi syödä aina pelkkää kaakkua ja hilloa, Marilla! Miksi ei voi, mitä?

— Siihen kyllästyisi piankin.

— Oh, tahtoisinpa itse koettaa sitä, sanoi Davy epäillen. — On joka tapauksessa parempi saada kaakkua vain kalapäivinä ja silloin kun meillä on vieraita, kuin olla kokonaan ilman. Milty Boulterin kotona ei ole koskaan jälkiruokaa. Ja Milty sanoo, että kun heille tulee vieraita, niin hänen äitinsä antaa heille juustoa voileipien kerällä, ja sen hän leikkaa itse — ohuen viipaleen kullekin ja sitten yhden ylimääräisen viipaleen, että lautanen näyttäisi hauskemmalta.

— Jos Milty Boulter kertoo tuollaista äidistään, ei sinun ainakaan tarvitse viedä sitä edemmäksi, sanoi Marilla hieman terävästi.

— Niin, mutta Milty sanoi sen kehuakseen äitiään, näetkös, Marilla, huomautti Davy. — Hän on hänestä kamalan ylpeä, sillä ihmiset sanovat, että jos hänet pantaisiin paljaalle kalliolle meren keskelle, niin löytäisi hän kuitenkin ravintonsa…

— Hm — luulenpa, että kanalurjukset herrastelevat keskellä orvokkeja, sanoi Marilla nousten kiireesti paikaltaan ja rientäen ulos.

Kanapoloiset eivät olleet orvokkien lähelläkään, eikä Marilla katsonutkaan sinnepäin. Sen sijaan hän istuutui kellarinluukulle ja nauroi, kunnes alkoi voida pahoin.

Kun Anna ja Paul samana iltapäivänä tulivat Kaikurantaan, tapasivat he Lavendel neidin ja Charlotta Neljännen puutarhassa, täydessä touhussa kitkemässä rikkaruohoa, kuokkimassa hiekkakäytäviä ja leikkaamassa pensasaitoja. Lavendel neiti itse, somana ja sirona rypytetyissä reunuskoristeissaan ja pitsiröyhelöissään, joita hän rakasti, pudotti suuret puutarhasaksensa ja juoksi ihastuneena vieraitaan vastaan, ja Charlotta Neljäs hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.

— Kas, hyvää päivää, Anna! Minulla oli sellainen tunne, että sinä tulisit iltapäivällä. Ja siinä on Paul — kuinka voit, ystäväiseni? Miten oletkaan kasvanut! Olet puolta päätäsi pitempi nyt kuin viimeksi täällä käydessäsi.

— Niin, minä kasvan vinhaa vauhtia kuin helttasieni yöllä, sanoi rouva Lynde hiljakkoin, vahvisti Paul aivan tyytyväisenä. — Isoäiti sanoo, että puuro se varmaan viimeinkin alkaa vaikuttaa. Niin, sitäpä juuri tuumin… Paul huokasi syvään. — Mutta varmaankin olen sitä syönyt siksi paljon, että siitä pitäisi huomata jotain tulosta… Nyt, kun olen päässyt alkuun, toivon, että kasvaisin edelleen kunnes tulen yhtä pitkäksi kuin isä. Hän on kolme kyynärää pitkä, tietääkö Lavendel neiti?

Kyllä, Lavendel neiti tiesi kyllä — puna hänen hienoilla poskillaan tuli vieläkin hieman helakammaksi. Hän otti Paulia ja Annaa kumpaakin kädestä ja kulki äänettömänä majaa kohti.

— Onko tänään hyvä kaiku-ilma, Lavendel neiti? tiedusteli Paul.

Se päivä, jolloin hän ensi kerran oli käynyt täällä, oli ollut niin tuulinen, ettei ollut käynyt päinsä houkutella kaikua kuuluviin, ja Paul oli ollut hyvin pettynyt.

— On, Pauliseni, tänään on erinomainen kaiku-ilma, vastasi Lavendel neiti havahtuen syvistä mietteistään.

— Mutta ensin menemme kaikki sisään saadaksemme jotain syötävää.

— Neiti kuuluu varmaan niihin ihmisiin, joilla aina on herkkupaloja ruokasäiliössään, sanoi Paul. — Isoäidillä on myöskin, mutta hän, nähkääs, ei pidä siitä, että syödään mitään aterioiden välillä. Eiköhän, lisäsi hän miettiväisenä, minun sittenkin pitäisi muistaa isoäitiä ja olla syömättä, kun tiedän, ettei hän pidä siitä?

— Tiedätkö, en luule, että hän pitäisi sitä pahana, kun hän tietää, että sinä olet kulkenut käyden koko tämän pitkän matkan. Siinähän on toki suuri ero, sanoi Lavendel neiti ja hymyili salavihkaa Annalle Paulin ruskeitten kiharoitten yli.

— Välipalat ovat kyllä kauhean epäterveellisiä… Sen vuoksi kaiketi me käytämme niitä niin usein Kaikurannassa… Me — Charlotta ja minä — uhmaamme kaikkia terveyssääntöjä ruoka järjestyksessä. Jos meille tulee se tuuli, pistämme poskeemme mitä hyvänsä — kaikkina vuorokauden aikoina — emmekä me sen vuoksi voi pahoin. Mutta meillä on aina aikomus tehdä parannus. Kun olemme lukeneet jonkun sanomalehtikirjoituksen, jossa varoitetaan jostakin, johon me olemme hullaantuneet, niin kikkaamme sen irti ja naulaamme keittiön seinälle, että muistaisimme sen. Mutta miten lieneekään, niin emme kuitenkaan muista sitä — emme ennenkuin olemme taas tehneet tyhmyyden ja syöneet juuri tuota kiellettyä… Vielä emme ole kärsineet mitään vakavampaa vahinkoa, mutta Charlotta Neljäs näki hieman levottomia unia eräänä yönä, kun söimme kohomunkkeja ja rapu muhennos ta ja omenakakkua ennen maatamenoamme.

— Isoäiti antaa minulle lasillisen maitoa ja voileivän illalliseksi, ja sunnuntaisin hän panee hilloketta leivälle, sanoi Paul. Sen vuoksi olen aina iloinen, kun sunnuntai-ilta tulee — enemmän kuin yhdestä syystä. Sunnuntai kuluu hirveän hitaasti meillä. Jos vain saisin jutella luoto-ihmisteni kanssa, niin menisi se kai kyllä, mutta isoäiti ei pidä siitä, että minä teen sitä sunnuntaisin. Minä ajattelen aika paljon, mutta pelkään kyllä, että minulla on enimmäkseen maallisia ajatuksia… Isoäiti sanoo, ettei sunnuntaisin saa koskaan ajatella muuta kuin kristillisiä ajatuksia. Mutta tämä opettajaneiti on sanonut kerran, että jokainen todella kaunis ajatus kohottaa ja puhdistaa sieluamme, vaikka ajattelisimme sitä keskellä viikkoakin… Isoäiti luulee, että saarnat ja pyhäkoululäksyt ovat ainoat, joita voi pitää oikein kristillisinä ajatuksina… Ja kun isoäiti ja neiti ovat eri mieltä, en tiedä, miten minun on tehtävä… Sydämessäni — Paul laski kätensä sydämelleen ja kohotti hyvin vakavan sinisen silmäparin Lavendel neidin kasvoihin, jotka ilmaisivat vilkasta myötätuntoa — sydämessäni yhdyn neitiin. Mutta kas, isoäitihän on kasvattanut isän omalla tavallaan ja saanut hänestä niin erinomaisen, ja opettajaneiti ei ole vielä kasvattanut ketään, vaikka hän auttaa Davyn ja Doran kasvatuksessa. Mutta eihän voi tietää, minkälaisia heistä tulee, kun he ovat kasvaneet isoiksi… Niin että välistä minusta tuntuu ikäänkuin olisi turvallisempaa noudattaa isoäitiä.

— Se sinun on kaikin mokomin tehtävä, sanoi Anna. — Mutta minä sanon sinulle erään asian — jos isoäitisi ja minä oikein tutkimme, mitä me todella tarkoitamme, niin saisit nähdä, että meillä on aivan sama tarkoitus, vaikka meillä on erilainen tapa ilmaista ajatuksiamme. Mutta noudata sinä hänen katsantotapaansa, sen takana on runsaat kokemukset… Ja me saamme odottaa ja katsoa, mitä kaksoisista sukeutuu, ennenkuin voimme olla varmoja siitä, että minunkin tieni vie päämäärään.

Aamiaisen jälkeen he menivät jälleen puutarhaan, jossa Paul teki tuttavuutta kaiun kanssa ja sekä hämmästyi että ihastui samalla kertaa, Annan ja Lavendel neidin istuessa kivipenkillä poppelien alla ja jutellessa.

— Vai niin, sinä menet matkoihisi syksyllä, sanoi Lavendel neiti surumielisellä äänellä. — Minun kai pitäisi olla iloinen sinun vuoksesi, Anna, mutta sen sijaan olen pahoillani — mitä itsekkäimmällä tavalla pahoillani. Tulen kaipaamaan sinua suunnattomasti. Ah, välistä ajattelen, että on turhaa hankkia itselleen ystäviä. He vain katoavat elämästä jonkun ajan kuluttua ja jättävät jälkeensä ikävän, joka tuntuu katkerammalta kuin tyhjyys ennen heidän tuloaan.

— Tuo puhe sopisi erinomaisesti neiti Eliza Andrewsin suuhun — mutta ei koskaan maailmassa Lavendel neidille, sanoi Anna. — Ei mikään ole pahempaa kuin tyhjyys — ja minähän en katoa teidän elämästänne. On olemassa sellaisia asioita kuin kirjeet ja loma-ajat. Suloisin pikku neitiseni — nyt hän on minusta hieman kalpean ja väsyneen näköinen…

— Ohoi — ohoi — ohoi! huusi Paul ylhäältä vihannalta vallilta, jossa hän oli huvitellut kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Nuo äänet olivat kaikkea muuta kuin sointuvia, kun hän ne päästi ilmoille, mutta ne tulivat takaisin aivan kirkkaina ja hopeanheleinä — joen takana olevassa metsänlaidassa asustavien pikku keijukaisveitikkojen muuttamina. Lavendel neiti teki kärsimättömän eleen kauniilla käsillään.

— Ah Anna — olen väsynyt kaikkeen, yksinpä kaikuihinkin. Minun elämässäni ei ole mitään muuta kuin kaikuja — särkyneitten toiveitten ja unelmien ja ilojen kaikuja. Ne ovat kauniita ja pettäviä… Oi, Anna, on kauheata, että puhun tällä tavoin, kun minulla on vieraita. Mutta se johtuu siitä, että alan tulla vanhaksi enkä voi alistua siihen. Minä tulen olemaan sietämätön täytettyäni kuusikymmentä vuotta…

Charlotta Neljäs, joka oli kadonnut aamiaispuuhiin, tuli nyt takaisin ja ilmoitti, että John Kimballin karjahaan koko koilliskulma oli punaisenaan varhaisia mansikoita. Ehkä neiti Shirleytä haluttaisi lähteä poimimaan?…

— Nyt jo kypsiä mansikoita! huudahti Lavendel neiti. — Nepä vasta olisivat jotakin jälkiruuaksi! Oh, minä en varmaankaan ole niin vanha kuin luulin!… Tytöt, kun tulette takaisin mansikoinenne, juomme teetä täällä ulkona hopeapoppelin alla. Minä laitan sen teille valmiiksi ja tarjoan paksua kermaa mansikoitten kera.

Anna ja Charlotta menivät siis mainittuun karjahakaan, vihantaan, piilossa olevaan kolkkaan, jossa aurinkoinen ilma oli sametinpehmeä ja tuoksui kuin lukemattomat orvokkimättäät.

— Oi, kuinka ihanaa ja raikasta täällä on, sanoi Anna puoliääneen itsekseen. — Minusta tuntuu aivan siltä kuin joisin auringonpaistetta.

— Juuri samoin minustakin, neiti. Aivan samalta tuntuu minustakin, neiti, säesti Charlotta Neljäs, joka olisi ehdottomasti ollut Annan kanssa samaa mieltä, vaikka tämä olisi selittänyt, että hänellä oli sama tunne kuin pelikaanilla erämaassa.

Charlotta ihaili Annaa koko sydämestään. Ei siksi, että hän olisi pitänyt häntä niin erikoisen kauniina. Diana Barryn kauneus rusottavine poskineen ja sysimustine hiuksineen oli paljon enemmän Charlotan makuun kuin Annan hienostuneet, sielukkaat piirteet, joitten pääviehätys oli loistavissa harmaissa silmissä ja poskien hempeässä, alituiseen vaihtelevassa ruusunpunassa.

— Mutta tahtoisin mieluummin olla teidän näköisenne kuin olla kaunis, uskoi vilpitön Charlotta hänelle.

Anna nauroi, imi hunajan kohteliaisuudesta eikä välittänyt rahtuakaan pienestä sivumausta. Hän oli pienestä pitäen tottunut "sekoitettuihin" kohteliaisuuksiin.

Heidän poimiessaan mansikoita uskoi Charlotta Neljäs Annalle huolensa Lavendel neitiin nähden. Tuo helläsydäminen pikku olento oli vakavasti huolissaan rakastetun emäntänsä tilasta.

— Lavendel neiti ei ole terve, nähkääs neiti, olen varma siitä, vaikkei hän koskaan valita. Hän ei ole ollut kaltaisensa pitkään aikaan, nähkääs neiti — ei sen koommin kuin te ja Paul kävitte täällä viimein. Hän varmaankin vilustui sinä iltana… Sillä kun herrasväki oli mennyt, niin hän meni ulos ja käveli puutarhassa kauan sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, ainoastaan huivi hartioillaan. Käytävillä oli niin paljon lunta, ja minä olen varma siitä, että hänen jalkansa kostuivat. Aina siitä saakka olen huomannut, että hän on väsynyt ja alakuloinen ja kärsivän näköinen… On aivan kuin hän olisi kadottanut mielenkiintonsa kaikkeen, nähkääs neiti. Hän ei koskaan kuvittele, että tulee vieraita, eikä järjestä teepöytää, eikä laita itseään hienoksi kuten ennen… Vain silloin kun neiti tulee, hän vilkastuu vähän… Ja ajatelkaas, neiti — tässä Charlotta alensi ääntään, ikäänkuin hän olisi ollut aikeessa ilmaista jonkun hirvittävän ja kauhua herättävän oireen — pahinta on, ettei hän enää koskaan nykyään suutu, kun minä särjen jotakin… Nähkääs, neiti, eilen rikoin hänen viheriän ja keltaisen kirjavan maljansa, joka aina on ollut kirjahyllyllä… Hänen isoäitinsä oli tuonut sen mukanaan Englannista, ja Lavendel neiti varoi sitä hirveästi. Pyyhin siitä pölyä niin varovasti ja sievästi, neiti saa uskoa, ja kuinka olikaan, yhtäkkiä se luiskahti käsistäni, ennenkuin ennätin saada siitä kiinni, ja särkyi tuhansiksi palasiksi… Oi, kuinka tulin pahoilleni ja pelkäsin!… Ajattelin, että Lavendel neiti toruisi minua hirveästi, ja mieluummin olisin ottanut vastaan sen kuin nähnyt hänen tekevän niinkuin hän teki… Hän tuli vain sisään ja katsoi sitä ja sanoi: "Ei se tee mitään, Charlotta. Poimi pois palaset ja heitä ne tunkiolle!" Mitä neiti arvelee: Poimi pois palaset ja heitä ne tunkiolle! — Aivan kuin se ei olisikaan ollut hänen isoäitinsä hieno Englannista tuotu malja… Ah ei, hän ei ole terve, ja minä tunnen itseni niin kauhean levottomaksi. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, paitsi minua.

Charlotan silmät uivat kyynelissä. Anna taputti ystävällisesti pientä ruskeata käpälää, joka piti rikkinäistä mansikkatuoppia.

— Luulen, että Lavendel neiti tarvitsee hieman vaihtelua, Charlotta. Hän on liian paljon täällä yksinäisyydessä. Emmekö voisi houkutella häntä jollekin pikku matkalle?

Charlotta pudisti alakuloisesti upeitten nauhasolmujen koristamaa päätään.

— En luule, että siitä olisi mitään hyötyä, neiti, Lavendel neitiä ei huvita mennä vierailulle. Hänellä on vain kolme sukulaista, joitten kanssa hän seurustelee, ja hän käy heidän luonaan vain siksi, että siellä on käytävä, sanoo hän. Viime kerralla, kun hän tuli kotiin, sanoi hän, että tästä lähtien ikävät velvollisuusvierailut saivat jäädä. "Yksinäisyys on sittenkin parasta, Charlotta," sanoo hän minulle, "ja nyt en enää koskaan aio jättää omaa kontuani. Sukulaiseni ovat päättäneet tehdä minusta vanhan mummon, ja se ei ole minulle terveellistä"… Juuri niin hän sanoi, neiti, "se ei ole minulle terveellistä". Sentähden ei minusta ole mitään järkeä siinä, että koettaisimme houkutella häntä menemään sukulaisiansa tervehtimään.

— Ei, meidän on keksittävä jotain muuta, päätti Anna ja laski viimeisen mehevän mansikan heleänpunaisen "kukkuran" päälle tuoppiinsa. — Heti kun pääsen vapaaksi koulusta, tulen tänne ja viivyn teidän luonanne kokonaisen viikon. Silloin menemme metsään ja otamme ruokaa mukaamme joka päivä ja kuvittelemme kaikkea mahdollista hauskaa, niin saammepa nähdä, emmekö saa pikku Lavendel neitiämme hieman pirteämmäksi.

— Neiti saa nähdä, että siitä tulee kerrassaan mainiota, huudahti
Charlotta Neljäs hyvin ihastuneena.

Hän oli iloinen neitinsä vuoksi ja myöskin oman itsensä vuoksi. Jos hän saisi tilaisuuden koko viikon ajan alituisesti tutkia Annaa, oppisi hän varmaankin käyttäytymään ja esiintymään aivan kuin hän…

Kun tytöt palasivat Kaikurantaan, näkivät he, että Lavendel neiti ja Paul olivat kantaneet pienen neliskulmaisen keittiöpöydän puutarhaan ja laittaneet koko teetarjoilun kuntoon. Ei mikään voinut maistua ihanammalta kuin tämä jälkiruoka, jona olivat vasta poimitut mansikat kerman kera, kun istuttiin korkean, sinisen taivaan kuvun alla, jota pienet, höyhenkeveät pilvenhattarat peittivät, ja metsän varjojen keskeltä, jotka vähitellen laskeutuivat yhä pitempinä, kuului ikäänkuin sipinää ja supinaa.

Teen jälkeen Anna auttoi Charlottaa astioitten pesemisessä keittiössä, Lavendel neidin istuessa kivipenkillä Paulin kanssa ja antaessa hänen kertoa luoto-ihmisistään. Ah, Lavendel neiti osasi kuuntelemisen taidon — mutta miten olikaan, oli Paul kuitenkin huomaavinaan, että hän oli äkkiä menettänyt mielenkiintonsa merimieskaksoisiin.

— Miksi neiti katsoo minuun tuolla tavoin? kysyi hän vakavasti.

— Kuinka niin, Paul?

— Aivan kuin jos neiti katsoisi minun lävitseni johonkin toiseen, jota minä muistutan neidin mielestä, sanoi Paul, joka silloin tällöin toi ilmoille sellaisia terävänäköisyyden pilkahduksia, että hänen ympäristönsä oli parasta olla kätkemättä mitään salaisuuksia, kun hän oli läheisyydessä.

— Sinä muistutat minua jostakin, jonka tunsin kauan sitten, sanoi
Lavendel neiti hiljaa.

— Silloinko kun olitte nuori?

— Niin, silloin kun olin nuori. Olenko sinun mielestäsi hyvin iäkkään näköinen nyt, Paul?

— Tietääkö neiti, en voi päästä siitä oikein selville, sanoi Paul tuttavallisesti. — Teidän tukkanne näyttää vanhalta — en ole koskaan tuntenut nuorta ihmistä, jolla olisi valkea tukka… Mutta kun te nauratte, tulevat silmänne aivan yhtä nuoriksi kuin oman herttaisen opettajaneitinikin. Tiedättekö mitä, neiti — Paulin kasvot ja ääni olivat juhlalliset kuin tuomarilla — luulen että teistä tulisi hirveän oivallinen äiti. Teillä on juuri oikea katse silmissä — se katse, mikä oli pikku äidilläni. Minun mielestäni on suuri vahinko, ettei teillä ole poikia.

— Minulla on pieni kuvittelupoika, Paul.

— Todellakin — onko teillä? Kuinka vanha hän on?

— Jokseenkin sinun ikäisesi, luulen. Hänen pitäisi oikeastaan olla vanhempi, koska olen uneksinut hänestä jo kauan ennen sinun syntymääsi. Mutta minä en koskaan anna hänen tulla vanhemmaksi kuin yksitoista — kaksitoistavuotiaaksi, sillä jos sen tekisin, niin hän voisi jonakin kauniina päivänä kasvaa ohitseni, ja silloin kadottaisin hänet pian kokonaan.

— Se on totta, nyökkäsi Paul. — Se se juuri onkin hauskaa kuvitteluihmisissä — he säilyttävät sen iän, jonka itse heille annamme. Te ja oma opettajaneitini ja minä itse olemme ainoat ihmiset koko maailmassa, jotka tietävät, että minulla on kuvitteluihmisiä… Eikö olekin hyvin hauskaa, että me kaikki kolme tunnemme toisemme ja olemme hyviä ystäviä? Mutta sellaiset kuin me löytävät kai aina toisensa… Isoäiti ei koskaan kuvittele mitään ja uneksii vain kissoista ja sylilapsista, ja Mary Joe luulee, että minä olen päästä vialla siksi että ikäänkuin elän omia olojani… Lavendel neitihän ymmärtää… Kertokaa nyt minulle pikku kuvittelupojastanne!

— Hänellä on siniset silmät ja kihara tukka. Joka aamu hän hiipii sisään ja herättää minut suutelolla. Sitten hän leikkii koko päivän puutarhassa — ja minä leikin hänen kanssaan. Olemme piilosilla ja hippasilla ja juttelemme kaiun kanssa. Ja minä kerron hänelle satuja. Ja kun ilta hämärtyy —

— Minä tiedän, keskeytti Paul innokkaasti. — Hän tulee istumaan teidän viereenne — kas näin — sillä jos hän on kaksitoistavuotias, niin hän on tietysti liian suuri kiipeämään polvellenne — mutta te kiedotte kuitenkin kätenne hänen ympärilleen ja painatte häntä lähellenne ja laskette poskenne hänen päätään vasten — niin, juuri siten se käy… Voi, Lavendel neitihän ymmärtää…

Anna tapasi heidät molemmat istumassa yhdessä, kun hän tuli tuvasta, ja Lavendel neidin kasvoissa oli jotakin joka sai aikaan, että hänen oli hyvin vaikea muistuttaa poislähdöstä.

— Pelkään, että meidän täytyy lähteä, Paul, jos aiomme olla kotona ennen pimeän tuloa. Lavendel neiti, nyt aion ensi tilassa kutsua itse itseäni Kaikurantaan kokonaiseksi viikoksi.