Anna ystävämme

— Jos tulet viikoksi, niin pidän sinut kaksi viikkoa, uhkasi
Lavendel neiti.

XXVIII.

PRINSSI SAAPUU LUMOTTUUN LINNAAN.

Koulun viimeinen päivä tuli ja meni. Vuositutkinto sujui erinomaisesti, ja Annan oppilaat selviytyivät mainiosti. Juhlallisten lopputoimitusten aikana he antoivat opettajalleen hienoilla korukirjaimilla kirjoitetun adressin ja kirjoitussalkun. Kaikki läsnä olevat tytöt ja rouvat itkivät, ja muutamia poikiakin syytettiin myöhemmin "vetistelemisestä", vaikka he aina miehekkäästi kielsivät sen.

Kolme äitiä kulki yhdessä kotiin keskustellen niitä näitä.

— On sentään sangen ikävää, että Annan täytyy lopettaa, kun lapset näyttävät olevan niin kiintyneitä häneen, sanoi rouva Sloane huoaten. Mutta hänellä oli tapana huoata silloinkin kun hän oli lausunut jotain leikillistä. Äkkiä hän muisti velvollisuutensa ja sanoi:

— Mutta luonnollisesti tiedämme kaikki saavamme erinomaisen opettajattaren myöskin ensi vuodeksi.

— Jane on tekevä velvollisuutensa, sitä en epäile, sanoi Janen äiti oikaisten hieman niskaansa. — En luule, että hän tulee tyrkyttämään lapsille läheskään niin paljon satuja tai harhailemaan niin usein heidän kanssaan pitkin metsiä. Mutta hänen nimensä on tarkastajan erikoisluettelossa, ja Newbridgessä ollaan epätoivoisia, kun hän lähtee pois.

— Minua ilahuttaa, että Anna pääsee korkeakouluun, sanoi rouva Bell. — Hän on aina toivonut sitä, ja hänellä tulee olemaan siitä paljon hyötyä ja iloa.

— Enpä juuri tiedä. — Rouva Andrews oli lujasti, päättänyt olla olematta kenenkään kanssa yhtä mieltä tänään. — Minun nähdäkseni Anna ei tarvitse enää enempää kehitystä. Hän menee luultavasti naimisiin Gilbert Blythen kanssa, jos tämän mieltymys häneen kestää niin kauan kuin hän on käynyt korkeakoulun läpi, ja mitä taivaan tähden tyttö silloin tekee latinallaan ja kreikallaan? Jos korkeakoulussa opetettaisiin pitämään huolta miehestä, niin voisi olla jotain järkeä hänen sinne menemisestään.

Rouva Harmon Andrews ei ollut, mikäli Avonlean juorut tiesivät kertoa, koskaan oppinut "pitämään huolta" omasta miehestään, ja seuraus siitä oli, että Andrewsin kotia ei juuri voitu pitää minään perheonnen esikuvana.

— Ja pastori Allanin kutsu Charlottetowniin on nyt esitetty kirkkoneuvostolle, sanoi rouva Bell. — Se merkitsee kai, luulisin, sitä, että pian menetämme hänet.

— He eivät muuta ennen syyskuuta, sanoi rouva Sloane. — Niin niin, se on oleva suuri tappio seurakunnalle — vaikka minä omalta kohdaltani olen aina ollut sitä mieltä, että rouva Allan pukeutuu aivan liian iloisiin väreihin ollakseen papinrouva. Mutta kukaanhan meistä ei ole virheetön… Paniko kukaan merkille, kuinka siistin ja hienon näköinen herra Harrison oli tänään? En ole koskaan nähnyt sellaista muutosta. Hän käy kirkossa joka sunnuntai ja on myöskin antanut osuutensa papin palkkaukseen.

— Mutta ajatelkaas, kuinka Paul Irving on työntänyt mittaa ja tullut suureksi, sanoi rouva Andrews. — Hän, joka oli sellainen pikku piiperoinen tänne tullessaan! Tuskin tunsin häntä tänään. Hän tulee muistuttamaan suuresti isäänsä ajan oloon.

— Hän on hyväpäinen poika, sanoi rouva Bell.

— Onhan se mahdollista, mutta — rouva Andrews alensi ääntään — se ei estä, että hän välistä on hieman hupsu… Eräänä päivänä viime viikolla tulee Gracie kotiin ja purkaa ilmoille mitä mielettömimmän jutun, jonka Paul on hänelle syöttänyt joistakin ihmisistä, jotka asuvat muka rannalla… Loruja ja valheita kaikki tyyni, luonnollisesti. Sanoin, ettei Gracien pitänyt uskoa niitä, ja silloin hän vastaa, ettei Paulinkaan tarkoitus ollut, että hän niitä uskoisi… Nyt minä kysyn: mikä tarkoitus on syöttää viattomalle lapselle tuollaisia typeriä juttuja?

— Anna väittää, että Paulista tulee aikaa voittain nero, sanoi rouva
Sloane.

— Hyvin mahdollista. Noista amerikkalaisista voi odottaa mitä hyvänsä, sanoi rouva Andrews.

Rouva Andrewsilla oli "nero"-käsitteestä ilmeisesti sellainen mielikuva, että se oli läheistä sukua hulluudelle. Pikku Paul raukka — on helppoa joutua sellaiseen huutoon, että on hieman "päästä vialla".

Luokkahuoneessa istui Anna yksin pöytänsä ääressä, kuten hän oli istunut ensimmäisenä koulupäivänä kaksi vuotta sitten, nojaten kasvojaan käsiinsä ja katsellen kyynelsilmin kaihoisasti ikkunastaan Tummaan, päilyvään aallokkoon päin. Hänen oli niin vaikea erota oppilaistaan, että korkeakouluajatus oli tällä hetkellä kadottanut kaiken viehätyksensä. Hän tunsi vielä Annetta Bellin käsivarret kaulassaan ja kuuli hänen kuiskaavan kyynelsilmin:

— En koskaan tule pitämään kenestäkään opettajaneidistä niin paljon kuin neiti Shirleystä — en koskaan, koskaan.

Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt työtä uskollisesti ja tunnollisesti, tehnyt monta erehdystä ja ottanut niistä opikseen. Hän oli saanut palkkansa. Hän oli opettanut oppilailleen aika paljon asioita, mutta hän tunsi, että he olivat opettaneet hänelle paljon enemmän — itsensäarvostelua, tyyntä maltillisuutta, viatonta ymmärtämystä, joka on tie lasten sydämiin. Ehkei hänen ollut onnistunut herättää mitään erinomaista kunnianhimoa oppilaissaan, mutta hän oli opettanut heille, enemmän oman herttaisen olemuksensa kuin kaikkien viisaitten ja ystävällisten kehoitusten kautta, että heidän tulevina vuosina tulisi kulkea Jumalan kasvojen edessä, käyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti ja ystävällisesti jokaista kohtaan, kaihtaa kaikkea, joka vivahti epärehellisyyteen, kavaluuteen ja halpamaisuuteen. He olivat ehkä kaikki tietämättömiä siitä, että he olivat omaksuneet sen tapaisia opetuksia, mutta he tulisivat pitämään ne mielessään ja seuraamaan niitä kauan sen jälkeen kun he olivat unohtaneet Afganistanin pääkaupungin nimen ja Ruusujen sodan vuosiluvut.

— Taas on päättynyt eräs ajanjakso elämästäni, sanoi Anna ääneen sulkien kirjoituspulpettinsa. Tunne oli oikeastaan hyvin surumielinen, mutta "päättyneeseen ajanjaksoon" liittyvä runollinen ajatus tuotti hänelle hieman lohdutusta.

Heti loman alussa Anna vietti pari viikkoa Kaikurannassa, mikä tuotti suurta iloa kaikille, joita asia lähemmin koski.

Hän otti Lavendel neidin mukaansa kaupunkimatkalle "tehdäkseen ostoksia" ja houkutteli hänen ostamaan itselleen uuden musliinipuvun. Sitten saatiin miellyttävän jännittävää ajan kulua sen leikkaamisessa ja ompelemisessa, jolloin onnellinen Charlotta Neljäs sai harsia ja lakaista pois kaikki tilkut, jotka putosivat lattialle. Lavendel neiti oli ennen valittanut, että hän oli menettänyt mielenkiinnon kaikkeen, mutta uusi puku loihti uuden loisteen hänen silmiinsä.

— Mikä turhamainen ja hupsu ihminen minä olenkaan! huokasi hän. — Minua oikein hävettää, että uusi puku — olipa se vaikka lemmikinkukallista musliiniakin — voi minua niin ilahuttaa, kun hyvä omatunto ja tavattoman runsas avustus pakanalähetykselle eivät ole voineet mitään.

Vierailuaikansa puolivälissä meni Anna päiväksi kotiin Vihervaaralle parsiakseen kaksoisten sukat ja ratkaistakseen osan niistä kysymyksistä, joita tiedonhaluinen Davy oli koonnut varastoon. Illalla hän meni rantatietä alas tervehtimään Paul Irvingiä. Kun hän kulki rouva Irvingin vierashuoneen matalan, neliskulmaisen ikkunan ohi, hän näki vilauksen Paulista, joka istui jonkun polvella. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli lentäen eteiseen.

— Oi, neiti Shirley, huusi hän, suunniltaan ilosta, ette ikinä voi arvata, mitä on tapahtunut! Jotain niin suunnattoman hauskaa! Isä on tullut — ajatelkaahan! Minun isäni on täällä! Tulkaa heti sisään! Isä, tämä on minun oma herttainen opettajaneitini! Isähän tietää!

Stephen Irving lähestyi hymyillen tervehtiäkseen Annaa. Hän oli pitkä ja komea keski-ikäinen mies, jolla oli raudanharmaat hiukset, syvällä loistavat, tummansiniset silmät, ja kauniit, voimakaspiirteiset kasvot, leveällä otsalla raskasmielinen ilme. Aivan sellaiset kasvot, jotka sopivat romaanisankarille, ajatteli Anna värähtäen sanomattomasta mielihyvästä. Olisihan sangen kiusallista tavata joku, jonka pitäisi olla sankari, ja huomata, että hän on kaljupäinen ja kumaraselkäinen tai jotenkin muuten vailla miehistä kauneutta… Annasta olisi ollut kauheata, jos Lavendel neidin hellien nuoruudenmuistojen esine olisi tässä suhteessa tuottanut pettymyksen.

— Vai niin, tässä on pikku poikaseni "oma herttainen opettajaneiti", josta olen kuullut niin paljon puhuttavan, sanoi herra Irving ja pudisti sydämellisesti hänen kättään. — Paulin kirjeet ovat olleet niin täynnä teistä, neiti Shirley, että minä jo tunnen ikäänkuin olevani tuttu teidän kanssanne. Tahdon kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt Paulille. Luulen, että teidän vaikutuksenne on ollut juuri sitä laatua, jonka tarpeessa hän on ollut. Äitini on parhaita, sydämellisimpiä naisia, mitä on olemassa, mutta hänen hieman kuivahko ja raitis käytännöllinen järkensä ei voi aina ymmärtää pikku poikaseni tapaisen olennon katsantotapaa… Te olette korvannut sen, mitä häneltä puuttuu. Meidän kesken sanottuna, luulen, että Paulin kasvatus näinä molempina viime vuosina on ollut niin lähellä ihannetta kuin äidittömälle pojalle on mahdollista.

Useimmista ihmisistä on miellyttävää saada tunnustusta. Herra Irvingin ylistävien sanojen aikana Annan hienohipiäisille poskille valahti mitä kaunein puna, ja tämä väsynyt, työteliään elämän tuottamien velvollisuuksien rasittama suurkaupungin mies katsoi häneen ja ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt viehättävämpää olentoa kuin tämä pikku "opettajaneiti" täällä maansydämessä punaisine hiuksineen ja ihmeellisine silmineen.

Paul istui heidän välillään, ihastuneena ja onnellisena.

— Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän säteilevin kasvoin. — Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä — Paul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan — en pidä yllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy odotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin… Mutta tämä oli tietysti joka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä olin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet pahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin minua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää minua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä, nähdessäni isän! Neiti ei voi ajatella, kuinka minä loikkasin ylös vuoteesta!

— Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi herra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. — Tuskin tunsin poikaani — hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja tukevaksi.

— En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko minä, jatkoi Paul. — Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän ja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja silavapannukakkua… Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi hän. Se on hänen tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. Minusta on mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin täytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen lehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.

Kun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään "jokapäiväistä velvollisuuttaan", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa monenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli jotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se kuitenkin lopulta pinnalle.

— Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän kanssanne tervehtimässä… erästä vanhaa hyvää ystävääni — neiti Lewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä tuttu?

— Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta yksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä, että hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle tuli aivan äkkiä sellainen "tunne", että jotain hyvin romanttista oli tekeillä.

Herra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui katselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton tuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä, tummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan osaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain hämillään.

— Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.

— Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. — Ymmärrättehän, Lavendel neiti ja minä olemme oikein hyviä ystäviä… Tuollaisia arkaluontoisia asioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä olemme sukulaissieluja…

— Niin, varmaan olettekin… Ja nyt minä aion pyytää teiltä suurta palvelusta. Menisin mielelläni tervehtimään Lavendel neitiä, jos hän nimittäin tahtoo ottaa minut vastaan… Tahdotteko kysyä häneltä, saanko tulla?

Tahtoiko hän? Tottahan toki!… Tämähän oli kai romanttista, jos mikään, niin kaunista ja liikuttavaa, että olisi haluttanut tehdä runo siitä kaikesta… Hieman myöhästynyttä se oli, aivan kuin ruusu, joka kukkii lokakuussa, vaikka sen oikeastaan olisi pitänyt kukkia kesäkuussa… Mutta ruusu se oli kuitenkin, pelkkää suloa ja tuoksua, joskaan sillä ei ollut kevään värikylläistä kauneutta.

Koskaan ei Anna ollut keveämmin askelin mennyt suorittamaan mitään tehtävää kuin kulkiessaan seuraavana aamuna pyökkimetsän läpi Graftoniin. Hän tapasi Lavendel neidin puutarhassa. Anna tunsi itsensä kauhean kiihtyneeksi — hänen kätensä kävivät kylmiksi ja hänen äänensä vapisi.

— Lavendel neiti, minulla on teille jotain kerrottavaa — jotain hyvin tärkeätä. Voitteko arvata, mitä se on?

Anna ei koskaan olisi uskonut, että Lavendel neiti voisi arvata… Mutta Lavendel neidin kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, ja hän sanoi tyynellä ja hiljaisella äänellä, joka oli kadottanut kokonaan tavallisen leikillisen ja veitikkamaisen sävynsä:

— Stephen Irving on täällä?

— Kuinka voitte tietää sen? Kuka on kertonut sen teille? huudahti Anna pettyneenä ja pahoillaan siitä, että hänen edelleen oli ennätetty.

— Ei kukaan! Ymmärsin, että asia oli niin — sinun puhumista vastasi.

— Hän tahtoo tulla tervehtimään teitä, sanoi Anna. — Saanko viedä hänelle sellaiset terveiset, että hän saa tulla?

— Saat kyllä, sanoi Lavendel neiti, joka oli kokonaan kadottanut tasapainonsa. — Miksipä hän ei saisi? Hänhän tulee vain tavallisena vanhana ystävänä.

Annalla oli tosin omat ajatuksensa siitä, kun hän kiiruhti sisään kirjoittaakseen pienen kirjeen Lavendel neidin kirjoituspöydän ääressä.

— Oi, on hurmaavaa elää ikäänkuin satukirjassa, ajatteli hän iloisesti. — Nyt kaikki tulee selviämään — niinhän täytyy luonnollisesti käydä — ja Paul saa äidin, josta hän voi oikein pitää, ja kaikki tulevat onnellisiksi. Mutta herra Irving tulee ottamaan Lavendel neidin mukaansa — ja kuinka sitten pikku Kaikurannan käy, olisi hauska tietää… Asialla on siis kaksi puolta — niinhän on melkein kaikella tässä maailmassa…

Tärkeä kirje kirjoitettiin, ja Anna kantoi sen omin käsin Graftonin postikonttoriin, jossa hän haki kirjeenkantajan käsiinsä ja pyysi tämän ensi tilassa toimittamaan lähetyksen Avonleaan.

— Se on hyvin tärkeä, takoi Anna huolissaan hänen päähänsä.

Kirjeenkantaja oli kärtyisä vanha ukko, sangen vähän sopiva rakkaudensanansaattajaksi, eikä Anna ollut aivan varma siitä, että hän oli luotettava. Mutta hän lupasi koettavansa muistaa, ja siihen Anna sai tyytyä.

Charlotta Neljäs tunsi, että jotain salaperäistä oli ilmassa tänä iltana — jokin salaisuus, jota, merkillistä kyllä, ei oltu uskottu hänelle. Lavendel neiti harhaili ympäri puutarhaa ja näytti hajamieliseltä. Annakin näytti olevan levottoman hengen vaivaama ja maleksi tarkoituksettomasti milloin sinne, milloin tänne. Charlotta Neljäs sieti tätä niin kauan kuin hänen kovan koetuksen alainen kärsivällisyytensä kesti, mutta se loppui, kun Anna kolmannen kerran teki matkan keittiön ympäri. Silloin asettui Charlotta hänen eteensä ja nytkäytti harmistuneena taivaansinisten nauharuusukkeitten koristamaa niskaansa.

— Tietääkö neiti, sanoi hän, näkyy aivan selvästi, että teillä ja minun neidilläni on yhteinen salaisuus, ja suokaa anteeksi minun rohkeapuheisuuteni, neiti, mutta minun mielestäni teette hyvin epäystävällisesti, kun ette kerro sitä minulle, kun sentään olemme olleet niin hyvää pataa kaikki kolme.

— Charlotta kultaseni, olisin kertonut sinulle kaiken, jos se olisi ollut minun salaisuuteni — mutta se on Lavendel neidin, ymmärräthän. Sanon sinulle kuitenkin näin paljon — mutta ellei siitä tule mitään, niin et saa hiiskua sanaakaan yhdellekään elävälle sielulle!… No niin, Florestan prinssi tulee tänä iltana! Hän tuli oikeastaan jo kauan sitten, mutta eräänä mielettömänä hetkenä hän meni taas matkoihinsa ja harhaili maita mantereita ja unohti taidon, miten löytää takaisin lumottuun linnaan vievälle pikku polulle, linnaan, jossa prinsessa itki ja ikävöi häntä lämpimässä, uskollisessa pikku sydämessään… Mutta viimein hän muisti, ja prinsessa odottaa yhä — sillä ei kellään muulla kuin hänen omalla rakastetulla prinssillään ollut voimaa viedä häntä pois…

— Oi, eikö neiti voi puhua niin, että toinenkin ymmärtäisi? huokasi hämmästynyt Charlotta.

Anna nauroi.

— No niin, selvin sanoin lausuttuna: eräs Lavendel neidin vanha hyvä ystävä tulee tervehtimään häntä tänä iltana.

— Onko se sama, joka hakkaili häntä ennen vanhaan? kysyi suorasukainen Charlotta.

— Niin, luulisin, että tarkoitamme samaa henkilöä, sanoi Anna hyvin vakavasti. — Hän on Paulin isä — herra Stephen Irving. Ja taivas tietää, kuinka sitten käy, mutta toivokaamme parasta, Charlotta.

— Kunpa hän sentään tahtoisi viettää häitä Lavendel neidin kanssa! sanoi Charlotta onnellisen näköisenä. — Muutamat naiset ovat kaiketi alunpitäen määrätyt olemaan naimattomia, ja heihin minä varmaankin kuulun, pelkään minä, neiti Shirley, sillä minulla, nähkääs, on niin vähän kärsivällisyyttä miehiin nähden… Mutta Lavendel neiti, hän on toista maata. Ja minä olen juuri kulkenut ja tuskitellut, että mikä maailmassa hänelle tulee neuvoksi, kun minä olen tullut niin suureksi, että on pakko lähteä Bostoniin… Meillä ei ole kotona enää useampia tyttöjä, ja kuinka käy, jos hän saa tänne vieraan tytön, joka nauraa hänelle, kun hän kuvittelee, ja jättää kaiken sikin sokin, eikä halua saada nimekseen Charlotta Viides. Hän voisi kyllä saada jonkun, jolla ei olisi niin kovaa onnea kuin minulla astioitten särkemisessä — mutta totisesti hän ei voi saada ketään, joka pitää hänestä enemmän…

Ja uskollinen pikku Charlotta pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja kumartui kiireesti avatakseen uuninluukun.

Teen juonti kului tavalliseen tapaan iltapäivällä Kaikurannassa, mutta ei kellään ollut juuri lainkaan ruokahalua.

Teetä juotuaan Lavendel neiti meni huoneeseensa ja pukeutui uuteen lemmikinkukalliseen musliinipukuunsa, ja Anna kampasi hänen tukkansa. Molemmat olivat kauheassa jännityksessä, mutta Lavendel neiti oli olevinaan hyvin tyyni ja välinpitämätön.

— Minun täytyy todellakin korjata tuo uutimen repeämä huomenna, sanoi hän katsahtaen siihen, ikäänkuin se olisi ollut ainoa tärkeä ja merkityksellinen asia tällä hetkellä. — Nuo uutimet eivät mielestäni ole olleet erikoisen kestäviä, kun ajattelee, kuinka paljon annoin niistä… No siunaa ja varjele — eikös Charlotta olekin taas unohtanut pyyhkiä pölyä käsipuulta! Annanpa hänelle kelpo läksytyksen, sen hän saa nähdä…

Anna istui eteisen portailla, kun Stephen Irving tuli käytävää pitkin ja meni puutarhaan.

— Tämä on ainoa paikka, jossa aika pysyy paikallaan, sanoi hän katsellen liikutettuna ympärilleen. — Mikään ei ole muuttunut tässä puutarhassa tai tuvassa sitten kun olin täällä kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Siitä johtuu, että tunnen itseni jälleen nuoreksi.

— Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa, sanoi Anna vakavasti. — Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa tapahtua jotain.

Herra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille kasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.

— Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.

Mutta hän ei pyytänyt Annaa "puhumaan muitten ihmisten tavoin"… Hän ymmärsi, hän — kuten kaikki sukulaissielut…

— Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka tulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti punaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.

Kun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen jälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut eteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden kuva.

— Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön ikkunasta, ja ajatelkaas, miten hieno hän on… Ja aivan sopivassa iässä minun neidilleni… Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän mielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?

— Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti. — Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen ulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!

— En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja odottaa, huokasi Charlotta. — Ajatelkaas, neiti, jos ei hän kuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen — ei koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä… Vanhin sisareni, se joka alunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa kihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei miehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän sanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja… Olen kuullut kerrottavan toisenkin tapauksen — eräs mies luuli olevansa hurjasti rakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin olikin hän koko ajan halunnut tämän sisarta… Mitä neiti arvelee? Kun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin tyttö pahanen sen tietäisi?

— Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna. — Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta — sillä ajatella en lainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.

Kului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen kiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan. Molemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.

— Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt, näin varhain — niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule hyväksi…

He lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut lähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin kivipenkkiä kohti.

— Näkeekö neiti, näkeekö neiti — hän on pannut käsivartensa
Lavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan
ihastuksen vallassa. — Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei
Lavendel neiti koskaan sallisi hänen tehdä noin…

Anna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja tanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.

— Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen omanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!… Täällä Kaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat ehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?

— Tottahan toki, sanoi Charlotta. — Mitä häät ovat, se kyllä tiedetään… Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt — neiti itkee? Miksi?

— Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista — aivan kuin hauskasta kirjasta otettua — niin romanttista — ja surunvoittoista, sanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. — Kaikki tyyni on niin suunnattoman ihanaa — ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja alakuloisuudesta…

— On selvää, että on aina uhkarohkeata mennä naimisiin, myönsi Charlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti — pahempaakin voi sattua kuin miehen saaminen.

XXIX.

RUNOUTTA JA PROOSAA.

Seuraavan kuukauden ajan Anna eli elämää, josta olisi voinut sanoa — ainakin Avonlean olosuhteisiin nähden — että se oli elämää mielenkiintoisten tapausten pyörteessä. Vaatimattomilla varusteluilla hänen omaa matkaansa varten Redmondin korkeakouluun oli vähäpätöinen merkitys. Mutta Lavendel neidin piti mennä naimisiin, ja Kaikuranta oli loputtomien neuvottelujen ja keskustelujen ja pohtimisten näyttämönä, joissa myöskin Charlotta Neljäs antoi hyvin harkittuja viittailuja ja neuvoja, sillä välin kuin hän vietti päivänsä ihastuksen ja hämmästyksen sekaisissa tunnelmissa.

Sitten tuli ompelijatar, ja saatiin kokea samalla kertaa sekä sitä huvia että ikävyyttä, minkä tuo mukanaan "vastuu" kankaitten valitsemisesta ja mallien etsimisestä muotilehdistä ja moninaisten koettelujen tarkastamisesta. Anna ja Diana viettivät puolet aikaansa Kaikurannassa, ja oli öitä, jolloin Anna ei voinut nukkua, niin kiihkeästi hän pohti maatessaan, oliko hän tehnyt oikein neuvoessaan Lavendel neidille uudenaikaista tummansinipunervaa ennemmin kuin merensinistä matkapuvuksi, ja kehoittaessaan häntä laittamaan uuden harmaan silkkileningin "yksimittaiseksi".

Kaikki, jotka olivat mielenkiinnolla ajatelleet Lavendel neidin kohtaloita, olivat hyvin onnellisia. Paul Irving syöksyi Vihervaaralle, niin pian kuin hänen isänsä oli kertonut hänelle uutisen, puhuakseen asiasta Annan kanssa.

— Minä tiesin kyllä, minä, sanoi hän ylpeästi, että voisin luottaa siihen, että isä valitsisi minulle herttaisen uuden äidin. On hyvin hauskaa omata isä, johon voi luottaa, neiti.

Pidän niin kauhean paljon Lavendel tädistä. Myöskin isoäiti on tyytyväinen — hän sanoo olevansa iloinen siitä, että isä tällä kertaa on pysynyt kotiseudullaan, sillä se on kuitenkin varminta… Rouva Lynde sanoo, että hän on hyvin tyytyväinen tähän naimiskauppaan ja toivoo, että Lavendel täti antaa päähänpistojensa mennä tipotiehensä ja tulee muitten ihmisten kaltaiseksi nyt kun hän menee naimisiin… Mitä päähänpistot ovat? Minä ainakaan en tahdo hänen tulevan muitten ihmisten kaltaiseksi. Tavallisia ihmisiä on ennestäänkin niin paljon… Neitihän ymmärtää…

Myöskin Charlotta Neljäs antoi suuren tyytyväisyytensä päästä vapaasti ilmoille.

— Oi neiti, kuinka hyvin kaikki on käynyt! Kun herra Irving ja minun neitini tulevat takaisin kotiin häämatkaltaan, asettuvat he Bostoniin asumaan, ja minä saan paikan siellä heidän luonaan… Minähän olen vasta viisitoistavuotias ja siskot eivät saaneet lähteä ennenkuin he olivat täyttäneet kuusitoista! Oi, miten verraton olento herra Irving on! Hän jumaloi maata, jota neitini polkee, ja kuka uskoisi, välistä minusta tuntuu oikein omituiselta, kun katselen hänen silmiensä ilmettä hänen kiinnittäessään katseensa Lavendel neitiin. Sitä on mahdoton kuvata, tiedättekö, neiti… Olen kauhean iloinen siitä, että he ovat niin rakastuneita toisiinsa. Kuuluuhan se asiaan, joka tapauksessa!… Vaikka muutamat ihmiset näyttävät tulevan mainiosti toimeen ilman sitä. Minulla on täti, joka on ollut naimisissa kolme kertaa ja hän on kertonut, että hän meni ensimmäisen kerran naimisiin rakkaudesta, mutta molemmat muut kerrat kurjan mammonan vuoksi, ja hän on ollut hyvin onnellinen kaikkien kolmen miehen kanssa, paitsi laskiessaan heidät hautaan, tietenkin… Mutta olihan se sentään hyvin uhkarohkeata, eikö niin neidinkin mielestä? —

— Oi, miten tämä kaikki on romanttista, sanoi Anna Marillalle samana iltana. — Jos minä nyt en olisi kulkenut harhaan tuona päivänä, jona aioimme mennä Kimballille, en olisi koskaan tutustunut Lavendel neitiin, ja ellen olisi tavannut häntä, en olisi koskaan voinut ottaa Paulia mukaani sinne… Ja silloin hän ei olisi koskaan voinut kirjoittaa isälleen, että hän oli käynyt Lavendel neidin luona, juuri kun herra Irving oli aikeissa matkustaa tiehensä San Franciscoon. Herra Irving on sanonut, että heti kun hän sai kirjeen, päätti hän lähettää yhtiökumppaninsa San Franciscoon ja matkustaa itse tänne sen sijasta. Hän ei ollut kuullut Lavendel neidistä mitään viiteentoista vuoteen. Viimeiseksi hän oli kuullut huhun, että hän aikoi mennä naimisiin, ja niin hän luuli käyneenkin, ja sen jäljestä hän oli lakannut tiedustelemasta keneltäkään ihmiseltä hänen olojaan. Ajattelehan, mikä hyvä loppu kaikelle on tullut! Rouva Lynde sanoo tietenkin aina, että mitä on tapahtuva se tapahtuu, mutta minusta on kuitenkin hauska kuvitella olleensa kohtalon välikappaleena… Ja hirveän romanttista — sitähän ei voi kieltää tämän olevan!

— Niin sinä ajattelet, mutta minä en todellakaan tajua, mitä romanttista siinä on, sanoi Marilla aivan kuivasti.

Marillan käsittämätön mielipide oli, että Anna teki liian suuren numeron koko tuosta naimisjutusta ja että hänellä oli yllin kyllin työtä kotona varustelussaan itseään korkeakouluun pujahtamatta melkein joka päivä Kaikurantaan auttamaan Lavendel neitiä.

— Ensiksikin kaksi nuorta ihmistä joutuu epäsopuun, eikä kumpikaan tahdo ottaa ensimmäistä askelta saadakseen kaiken taas selväksi. Sitten Stephen Irving menee Yhdysvaltoihin, ja jonkun ajan kuluttua hän menee siellä naimisiin eikä hänellä ole kerrassaan mitään hätää, mikäli minä voin käsittää… Sitten hänen vaimonsa kuolee, ja kun pahin suruaika on ohi, niin pälkähtää hänen päähänsä mennä kotiin katsomaan, miten hänen vanha lemmittynsä jaksaa. Sillä välin tämä on elänyt naimattomana, luultavasti siksi, että hän on ollut turhan vaativainen ja pitänyt jumala paratkoon liian vähäpätöisinä niitä, jotka mahdollisesti olivat ilmoittautuneet… Niin tapaa herrasväki uudelleen toisensa ja päättää mennä naimisiin — parempi myöhäänkin kuin ei milloinkaan. Mitä romantiikkaa tässä on?

— Ei kerrassaan, kun sinä esität asian tuolla tavoin, sanoi Anna valittavalla äänellä. — Tuo on todellakin silkkaa proosaa… Mutta se muuttuu aivan toiseksi, jos — niin, nyt minun täytyy käyttää kuvannollista kieltä, sitä ei voi auttaa, Marilla — sitä katsotaan runouden kuvastimessa… Ja onhan se toki paljon hauskempaa!

Anna oli jälleen tointunut kylmän vesisuihkun jälkeen; hänen silmänsä loistivat, ja puna oli kohonnut hänen poskilleen.

Marilla katsoi säteileviin nuoriin kasvoihin ja pidätti ivallisen huomautuksen, joka pyöri hänen kielellään. Ehkäpä hänen mieleensä välähti hämärä tietoisuus siitä, että tuollainen "runouden kuvastin" voisi joskus olla oikein hyvä olemassa. Olisihan varmaankin, kun kaikki käy ympäri, sangen onnellinen kyky voida katsella arkipäiväistä maailmaamme sellaisen välineen avulla, joka ympäröisi asiat ja olot ilon ja raikkauden hohteella, joka on näkymätön sellaisille proosallisille olennoille kuin hän itse ja Charlotta Neljäs.

— Koska häät ovat? kysyi hän hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen.

— Elokuun viimeisenä keskiviikkona. Heidät vihitään puutarhassa kuusamamajassa — juuri siinä paikassa, jossa herra Irving kosi häntä kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Marilla, se on romanttista, vaikkapa esittää sen proosallisellakin kielellä. Ketään muita ei kutsuta, paitsi rouva Irving ja Paul ja Gilbert ja Diana ja minä ja Lavendel neidin serkut. Ja kuuden junalla he lähtevät häämatkalle Etelämeren rannikolle. Kun he tulevat takaisin syksyllä, muuttavat Paul ja Charlotta Bostoniin ja jäävät heidän luokseen. Mutta Kaikuranta jätetään aivan entiselleen — vaikka he tietysti myyvät kanat ja lehmät ja naulaavat laudat ikkunoitten eteen — ja joka kesäksi he tulevat sinne asumaan. Se on hyvin hauskaa. Olisin surrut Redmondissa talvella, jos minun olisi täytynyt kuvitella herttaista pikku Kaikurantaa autiona ja hyljättynä, huoneet tyhjinä — tai, mikä on vielä pahempi, vieraitten ihmisten asumana. Mutta nyt uskallan kuvitella sitä, aivan sellaisena kuin olen tottunut sen näkemään — se odottaa niin tyytyväisenä ja hiljaisena kesää, joka tuo mukanaan taas elämää ja liikettä ja naurua. —

Annan pienessä maailmassa oli vielä enemmänkin romantiikkaa kuin kahden rakastavaisen jälleen yhtyminen Kaikurannassa. Se osui Annan tielle äkkiarvaamatta, kun hän kulki Mäntymäelle metsäpolkua pitkin ja sen vuoksi astui suoraan Barryn puutarhaan.

Diana Barry ja Fred Wright seisoivat yhdessä tuuhean piilipuun alla. Diana nojautui sen harmaata runkoa vasten, silmäripset painautuneina kovasti punottavia poskia vasten Hänen toinen kätensä oli Fredin kädessä, joka seisoi kasvot kumartuneina hänen ylitseen ja sopersi jotain hyvin matalalla ja vakavalla äänellä. Maailmassa ei ollut ketään muita ihmisiä paitsi he itse tänä lumoavana hetkenä, niin ettei kumpikaan heistä nähnyt Annaa, joka silmänräpäyksessä käsitti tilanteen ja kääntyi ympäri samalla kertaa sekä hämmästyneenä että hämillään ja hiipi äänettömästi takaisin männikköön. Hän ei pysähtynyt ennenkuin omassa huoneessaan, jossa hän hengästyneenä istuutui ikkunan ääreen ja koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan.

— Diana ja Fred rakastavat toisiaan! huudahti hän. — Oi miten hirveän vanhalta ja täyskasvuiselta se tuntuu! En tosiaankaan olisi uskonut sitä Dianasta…

Annalla oli viime aikoina ollut epäilyksensä siitä, että Diana oli pettänyt perin nuorekkaitten unelmiensa miesihanteen, joka oli synkkä ja surumielinen ja jolla oli leimuavat tummat silmät. Sen lisäksi tuli nyt hänen omien aistimiensa todistus, jota hän ei juuri voinut epäillä, mutta huolimatta edellä käyneistä "aavistuksista", oli keksintö hänelle kuitenkin täydellinen yllätys. Tämän lisäksi tuli vielä ihmeellinen yksinäisyyden ja orpouden tunne — oli kuin Diana olisi mennyt ennen häntä uuteen maailmaan, lyönyt portin kiinni takanaan ja jättänyt Annan ulkopuolelle.

— Oh, miten paljon täällä tapahtuu ja sattuu — minua miltei peloittaa, ajatteli Anna mieli apeana. — Ja minä pelkään, ettei Dianan ja minun välinen suhde tästä lähtien enää voi olla aivan sama kuin ennen… Tämän jälkeen en kaiketi voi kertoa kaikkia salaisuuksiani hänelle — entäpä hän menisi ja lörpöttelisi niistä Fredille!… Ja mitä hän voi nähdä Fredissä? Hän on hyvin hauska ja kiltti poika, mutta hän on kuitenkin vain Fred Wright.

Tämä kysymys se aina antaa ihmisille pään vaivaa — mitä se ja se näkee siinä ja siinä? Mutta itse asiassa on kylläkin hyvin onnellista, että kullakin on oma makunsa, sillä jos kaikki pitäisivät samanlaisesta — niin, silloinhan kävisi, kuten vanha intiaanipäällikkö sanoi: "Kaikki haluaisivat saada minun squaw'ini". [Intiaanikieltä: squaw = nainen, vaimo.]

Olihan ilmeistä, että Diana todellakin näki jotakin Fred Wrightissä, vaikka Annan silmät valitettavasti olivat sokaistut.

Diana tuli Vihervaaralle seuraavana iltana, ajattelevan näköisenä ja kainona nuorena neitinä, ja ullakkohuoneen hämärässä yksinäisyydessä hän kertoi Annalle kaiken. Molemmat tytöt itkivät, suut elivät ja nauroivat.

— Olen niin onnellinen, sanoi Diana, mutta onhan hullunkurista ajatella, että olen kihloissa…

— Miltä oikeastaan tuntuu olla kihloissa? kysyi Anna uteliaana.

— Niin, kultaseni, se riippuu luonnollisesti kokonaan siitä, kenen kanssa on kihloissa, vastasi Diana, kasvoilla tuo ärsyttävän ylimielinen tietäväisyyden ilme, jota kihlautuneet aina näyttävät niille, jotka eivät ole kihloissa. — On viehättävää olla kihloissa Fredin kanssa — mutta luulen, että olisi kauhean vastenmielistä olla kihloissa jonkun muun kanssa…

— Erittäin hauskaa meille muille, kun nyt kerran on vain yksi ainoa
Fred, nauroi Anna.

— Oi, Anna, sinä et ymmärrä… sanoi Diana harmistuneena. — En tarkoittanut siten — mutta sitä on vaikea selittää… No niin, se on samantekevä, tulet kuitenkin ymmärtämään sen kerran tulevaisuudessa, kun sinun oma vuorosi tulee.

— Diana, oma kullannuppuseni, ymmärränhän toki sinua! Mitäpä muuta tarkoitusta varten meillä olisi mielikuvitusta, ellei sitä varten, että kykenisimme katselemaan elämää toisten ihmisten silmillä?

— Sinun on oltava minun morsiustyttöni, Anna, se on selvää… Lupaa se minulle — missä tahansa lienetkin, kun minä olen morsiamena!

— Olen tuleva maapallon toiselta puolen, jos niin tarvitaan, sanoi
Anna juhlallisesti.

— Siihen tulee luonnollisesti kulumaan vielä hyvän aikaa, sanoi Diana punastuen. — Kolme vuotta vähintäin — sillä minä olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja äiti sanoo, ettei kukaan hänen tyttäristään saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta. Sitä paitsi Fredin isä aikoo ostaa hänelle Fletcherin talon, ja hän tahtoo saada suoritetuksi ainakin kaksi kolmannesta sen hinnasta, ennenkuin hän antaa Fredin ottaa sen omaan nimeensä. Mutta kolme vuotta ei totta tosiaan ole liian pitkä aika, kun on opittava taloudenhoitoa, ja minä aion ommella itselleni niin paljon somia esineitä. Huomenna alan virkata pikku liinoja liemilautasten väliin pantaviksi. Myra Gillisillä oli kolmekymmentäseitsemän liemilautasliinaa naimisiin mennessään, ja minä olen päättänyt, ettei minulla tule olemaan vähempää kuin hänellä.

— Ei, kuinka voisitkaan taloudessasi tulla toimeen vain kolmellakymmenellä kuudella liemilautasliinalla, sanoi Anna juhlallisen näköisenä, mutta veitikka silmännurkassa.

Diana näytti loukkaantuneelta.

— En luullut, että sinä pitäisit minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän moittivasti.

— Rakkahin Diana, enhän pidä sinua pilkkanani, huudahti Anna katuvaisena. — Laskin vain vähän leikkiä. Uskon että sinusta tulee maailman suloisin pikku emäntä. Ja on todellakin oivallista, että nyt jo suunnittelet, minkälaista sinulla tulee olemaan unelmiesi pikku kodissa.

Anna oli tuskin maininnut sanat "unelmien koti", ennenkuin hänen mielikuvituksensa joutui liikkeelle, ja hän alkoi heti rakentaa omaansa. Siinä hallitsi luonnollisesti erinomaisilla sielunlahjoilla varustettu mies, tumma, ylväs, hieman alakuloisuuteen taipuva… Mutta ihmeellistä kyllä pysyttelihe siellä myöskin Gilbert Blythe, ja hän ei antanut karkoittaa itseään pois, vaan auttoi omistajatarta taulujen ripustamisessa, puutarhalavojen mittailemisessa ja muitten erilaisten kotiaskareitten suorittamisessa, joita ylväs ja umpimielinen sankari nähtävästi piti arvoansa alentavina. Anna koetti karkoittaa Gilbertin kuvan pois unelmiensa linnasta, mutta se oli hyvin itsepintainen, niin että Anna, jolla oli kiire, luopui viimein yrityksestä ja jatkoi utuista rakennustyötään sellaisella menestyksellä, että hänen "unelmiensa koti" oli sekä valmiina että kalustettuna, ennenkuin Diana taas puuttui puheeseen.

— Sinun mielestäsi on varmaankin hieman hullunkurista, Anna, että minä olen rakastunut Frediin, kun hän niin suuresti eroaa sen tapaisesta miehestä, jonka kanssa aina ennen olen sanonut meneväni naimisiin — hänenhän piti olla pitkä ja komea… Mutta miten lieneekään, en lainkaan toivo Frediä pitkäksi ja komeaksi, sillä — niin, ymmärräthän, silloin hän ei olisi Fred. Tietenkin, hän lisäsi hieman huolestuneen näköisenä, meistä tulee kauhean lihava ja pyylevä pari… Vaikka onhan se kuitenkin parempi kuin jos toinen olisi lyhyt ja paksu ja toinen pitkä ja laiha, kuten Morgan Sloane ja hänen vaimonsa. Rouva Lynde sanoo, että hän ajattelee aina ykköstä ja nollaa, kun hän näkee heidän kulkevan.

— Niin, sanoi Anna itsekseen sinä iltana harjatessaan tukkaansa kultakehyksisen kuvastimensa edessä, olen iloinen siitä, että Diana on hyvin onnellinen ja tyytyväinen. Mutta kun minun vuoroni tulee — jos se koskaan tulee — niin toivon, että kaiken yllä olisi jotain järkyttävämpää ja suurenmoisempaa… Mutta sehän oli Dianankin tarkoitus ennen muinoin. Lukemattomia kertoja olen varmaankin kuullut hänen sanovan, ettei hän ikimaailmassa menisi kihloihin tavalliseen typerään ja säädylliseen tapaan — sen, joka tahtoisi voittaa hänen kätensä, pitäisi suorittaa joku uroteko … Mutta hän on muuttunut. Ehkäpä minäkin vielä muutun?…

Enpä suinkaan! Minä päätän, ettei niin tule käymään. Uh, tuollaiset kihlaukset ovat sentään harmillisia, kun ne riistävät meiltä parhaat ystävämme…

XXX.

HÄÄT KAIKURANNASSA.

Elokuun viimeinen viikko saapui. Silloin Lavendel neidin piti olla morsiamena. Kaksi viikkoa myöhemmin Annan ja Gilbertin oli määrä matkustaa Redmondin korkeakouluun. Viikon kuluttua sen jälkeen oli tapahtuva rouva Rakel Lynden muutto Vihervaaralle, hän siirtäisi silloin kotihaltiansa entiseen vierashuoneeseen, joka jo oli valmiina ottamaan hänet vastaan.

Hän oli myynyt huutokaupalla kaikki huonekalunsa ja talouskapineensa, joita hän ei tarvinnut, ja nautti nykyään siitä kiitosta ansaitsevasta puuhasta, minkä tuotti Allanin perheen auttaminen tavaroiden pakkaamisessa. Pastori Allanin oli määrä pitää lähtösaarnansa seuraavana sunnuntaina. Suuria muutoksia oli siis tulossa, ja Anna tunsi hieman alakuloisuutta sekaantuvan iloisiin tulevaisuudentoiveisiinsa.

— Muutokset eivät ole yksinomaan huvittavaa laatua, mutta ne ovat hyvin hyödyllisiä, sanoi herra Harrison miettivällä äänellä. — Minkään ei pitäisi pysyä muuttumattomana enempää kuin kaksi vuotta — korkeintaan. Jos kuluu pitempi aika, niin kaikki alkaa hapantua…

Herra Harrison istui poltellen verannallaan. Hänen vaimonsa oli suurella uhrautuvaisuudella antanut hänelle luvan poltella salissa, jos hän istuutui avonaisen ikkunan ääreen. Herra Harrison palkitsi tämän jalomielisyyden menemällä ulos polttelemaan raittiissa ilmassa, ja molemmat puolueet olivat siis tyytyväisiä toisiinsa.

Anna oli tullut pyytämään rouva Harrisonilta muutamia keltaisia daalioita. Hän ja Diana aikoivat mennä Kaikurantaan myöhemmin illalla auttamaan Lavendel neitiä ja Charlotta Neljättä kaikissa huomispäivän juhlaa varten tehtävissä varusteluissa. Lavendel neiti ei itse ollut koskaan kasvattanut daalioita: hänen mielestään ne olivat liian pöyhkeileviä ja "pönäköitä", ja tuskinpa ne olisivat sopineetkaan hänen vanhanaikaisen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan puutarhaansa. Mutta kaiken kaltaiset kukat olivat sinä kesänä sangen harvinaisia Avonleassa ja sen ympäristöillä, siitä oli Abe sedän rajuilma pitänyt huolen; ja Anna ja Diana arvelivat, että muuan vanha vaaleankeltainen kiviruukku, jossa tavallisesti säilytettiin piparkakkuja, mutta joka nyt sullottiin täpötäyteen tummia daalioita, olisi aivan paikallaan Kaikurannan rappusten pimeässä nurkassa, sammalvihreän seinäpaperin tummaa taustaa vasten.

— Lähdet kai korkeakouluun ensi tilassa? jatkoi herra Harrison. — Niin, tulemme kaipaamaan sinua kauheasti, Emily ja minä. Mutta sehän on totta — rouva Lynde muuttaa Vihervaaralle, hohoi-jaa! Niinpä niin, kukaan ei ole niin korvaamaton, ettei voitaisi löytää toista hänen sijalleen…

Herra Harrisonin ivallista äänensävyä on aivan mahdoton kuvata painomusteen avulla. Vaikka hänen rouvansa oli niin hyvä ystävä rouva Lynden kanssa, voi hänen omaa suhdettansa mainittuun rouvaan, uudenkin elämänjärjestyksen aikana, tuskin kuvata ystävällisemmillä sanoilla kuin aseellinen puolueettomuus.

— Niin, pian minä matkustan, vastasi Anna. — Pääni on hyvin iloinen — ja sydämeni hyvin surullinen.

— Sinä kai haalit itsellesi, luulen minä, kaikki kunniamerkit ja palkinnot, joita Redmondissa on luovutettavissa?

— Yritän ehkä yhtä tai paria, sanoi Anna, mutta en välitä sellaisesta enää niin paljon kuin kaksi vuotta sitten. Nyt tahdon korkeakoulukurssista koettaa etsiä taitoa, miten parhaalla tavalla voisin järjestää elämäni, jotta saisin siitä mahdollisimman paljon ja hyvää. Tahdon oppia ymmärtämään ja auttamaan muita ihmisiä ja itseäni.

Herra Harrison nyökkäsi.

— Se ei ole niinkään hullu ajatus. Juuri sen pitäisi olla korkeakoulun tarkoitus ja silmämäärä sen sijaan, että ne päästävät maailmaan joukon maistereita ja heidän naistovereitaan, niin täyteen sullottuina kirjanoppineisuutta ja turhamaisuutta, ettei heissä ole tilaa millekään muulle. Sinuun nähden ei ole mitään vaaraa. Sinua ei korkeakoulu tule paljon vahingoittamaan, luulen minä.

Teen juotua Anna ja Diana ajoivat Kaikurantaan vieden mukanaan kaiken sen kukkaissadon, joka heidän oli onnistunut hankkia, kiitos monien ryöstöretkien heidän omiin ja naapurien puutarhoihin. He tapasivat Kaikurannan kovan kiireen ja touhun vallassa. Charlotta Neljäs lensi ympäri sellaisella innolla ja uutteruudella, että hänen sinisillä hiusruseteillaan näytti olevan kyky olla kaikkialla läsnä. Kuten Henrik Navarralaisen valkea kypäräntöyhtö, liehuivat Charlotan siniset nauharuusukkeet aina siellä missä taistelu oli kuumin.

— Jumalalle ylistys ja kiitos, että neidit tulivat, huudahti hän mitä vilpittömimmin tuntein, täällä on niin kauhean paljon vielä tehtävää — ja minä ajattelin antaa hopeille vielä viimeisen kiilloituksen — ja majoneesin kera tarjottavat kukkopoikaset juoksevat vielä ulkona kanakopin takana ja kiekuvat, neiti Shirley… Ja Lavendel neidin suoritettavaksi ei tohdi uskoa ainoatakaan asiaa… Tulin oikein kiitolliseksi, kun herra Irving tuli pari minuuttia sitten ja vei hänet metsään kävelemään. Kaikki aikanaan, neiti — rakkaus on kyllä hyvä, mutta jos se sekotetaan ruuanlaittoon ja siivoamiseen, niin menee kaikki vinoon… Se on minun ajatukseni, neiti Shirley.

Anna ja Diana puuhasivat ja hankasivat voimainsa takaa kello kymmeneen saakka, niin erinomaisella tuloksella, että yksinpä Charlottakin oli tyytyväinen. Hän palmikoi tukkansa lukemattomille leteille ja kompuroi viimein hyvin väsynein jaloin vuoteeseen.

— Tunnen selvästi, etten saa unen rahtuakaan silmiini, neiti Shirley, niin kovasti pelkään, että jokin menee hullusti viime hetkellä… Entäpä jos ei kerma vaahtoa — tai herra Irving saa halvauksen eikä voi tulla…

— Hänellä ei kai ole tapana saada halvauskohtauksia? sanoi Diana ja toi ilmoille pyöreitten poskiensa molemmat kuopat.

Charlotta Neljäs oli Dianalle ehtymätön huvin lähde.

— Halvauskohtaukset eivät ole sellaisia, jotka tulevat tavaksi, neiti, vastasi Charlotta arvokkaasti. — Ne tulevat kuin aivastus — ja läiskis, siinä sitä ollaan… Kuka tahansa voi saada halvauksen. Kuinka se tapahtuu, ei kukaan tiedä. Herra Irving muistuttaa paljon erästä setääni, joka sai halvauksen, juuri kun hän eräänä kauniina päivänä istuutui päivällispöytään. Mutta onhan mahdollista, että kaikki käy hyvin… Tässä maailmassa saa toivoa parasta ja valmistua pahimpaan ja ottaa vastaan sen, mitä Jumala lähettää.

— Ainoa, mitä minä pelkään, on se, ettei huomenna ole kaunis ilma, sanoi Diana. Abe setä on ennustanut sadetta viikon keskivaiheille, ja aina tuosta suuresta rajuilmasta saakka en voi auttaa, että uskon oikein paljon siihen, mitä Abe setä sanoo.

Anna, joka tiesi paremmin kuin Diana, miten oli Abe sedän ja hänen ennustamansa rajuilman laita, ei antanut minkään pelontunteen tarttua itseensä. Hän nukkui väsyneen ja vanhurskaan unta ja Charlotta herätti hänet epäinhimillisen varhaisena hetkenä.

— Oi, neiti, minun ei kai pitäisi koputtaa neitiä hereille näin varhain, kuului surkea piipitys avaimenreiästä, mutta täällä on niin paljon tekemistä — ja näyttää niin pilviseltä, että pelkään saatavan sadetta… Kunpa neiti sentään tahtoisi nousta ja sanoa minulle, ettei sitä tule…

Anna lensi ikkunaan, sydämessä heikko toivon kipinä, että Charlotta puhui vasten parempaa tietoaan houkutellakseen hänet nousemaan. Mutta ah, aamu näytti todellakin sangen vähän lupaavalta. Ikkunan alla oli Lavendel neidin puutarha; jos kaikki olisi ollut niinkuin piti olla, niin olisi se tietenkin levännyt kalpeana välkehtivän auringonvalon hohteessa, mutta sen sijaan se oli vajonneena oikein sadeilmatunnelmaan, ja petäjien yllä oleva taivas oli tummien ja uhkaavien pilvien peittämä.

— Eikö tämä ole liian harmillista! napisi Diana

— Toivokaamme parasta, sanoi Anna rohkaisten. — Ellei tule oikein rankkasadetta, niin voi tämän kaltainen viileä, usvainen päivä olla vielä ihanampi kuin paahtava auringonpaiste.

— Mutta nyt tulee sade, vaikeroi Charlotta sipsuttaen sukkasillaan huoneeseen. Hän oli perin hullunkurisen näköinen monine "hiirenhäntineen", jotka oli kiedottu ympäri pään; ne oli sidottu valkoisella langalla, ja "sarvet" törröttivät kaikkiin suuntiin. — Se tulee viipymään viime hetkeen saakka, mutta siiloin saadaan nähdä, että vettä tulee oikein kaatamalla… Ja ihmiset kastuvat likomärjiksi — ja minkä lian he vetävätkään sitten huoneisiin — eikä heitä voida vihkiä kuusamamajassa — ja sadepisarat morsiuskruunussa tietävät onnettomuutta, sanokaa mitä tahdotte, neiti Shirley… Niinhän minä arvelinkin: kaikki on käynyt niin hyvin tähän saakka, näin ei voi jatkua…

Charlotta Neljäs näytti lainanneen osan neiti Eliza Andrewsin elämänviisautta ratkaisevina silmänräpäyksinä.

Mutta sadetta ei tullut, vaikka ilma koko ajan näytti siltä kuin se olisi "aikonut"… Kello kaksitoista huoneet olivat juhla-asussa ja pöytä kauniisti katettuna, ja toisessa kerroksessa odotti suloinen ja viehättävä morsian.

— Kuinka herttaiselta sinä näytät, sanoi Anna ihastuneena.

— Viehättävältä! yhtyi Diana.

— Nyt on kaikki valmiina, neidit, ja vielä ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta, ilmoitti Charlotta tärkeän näköisenä, ennenkuin hän katosi pieneen kamariinsa pukeutumaan.

Kaikki valkeat "sarvet" purettiin, ja koko pörröisten kiharoitten ylitsekuohuva paljous, joka nyt pääsi valloilleen, palmikoitiin kahdeksi suureksi palmikoksi, jotka sidottiin, ei kahdella, vaan neljällä uudenuutukaisella, heleänsinisellä nauharuusukkeella. Molemmat ylemmät rusetit muistuttivat lähinnä kahta jokseenkin kookasta siipeä, jotka lähtivät Charlotan niskasta, suunnilleen samaan tapaan kuin Rafaelin enkeleillä. Mutta Charlotta itse piti niitä perin hienoina, ja kun hän kahisten ja sihisten oli pujottautunut valkeaan pukuunsa, joka oli niin kovaksi tärkätty, että se pysyi itsekseen seisomassa, katseli hän kuvastimessa kuvaansa suurella tyytyväisyydellä — tyytyväisyydellä, jota kesti niin kauan, kunnes hän tuli ulos käytävään.

Siellä hän näki selällään olevasta vierashuoneen ovesta vilauksen pitkästä ja solakasta tytöstä valkeassa puvussa, joka pehmeinä laskoksina valui hänen ympärilleen, ja tyttö kiinnitti paraillaan valkeita, tähden kaltaisia kukkia kullanruskean tukkansa lainehtiville kiharoille.

— Oi, minä ihmisparka en koskaan tule olemaan neiti Shirleyn kaltainen, ajatteli Charlotta aivan epätoivoisena. — Täytyy kai syntyä sellaiseksi, luulen minä — olen kyllä pannut parastani, mutta en koskaan saa tuota ylhäisyyttä olemukseeni…

Kello yksi vieraat olivat koolla, mukaan luettuina pastori ja rouva Allan, sillä pastori Allanin piti toimittaa vihkiminen. Häämenot suoritettiin mitä yksinkertaisimmin. Lavendel neiti astui rappusia alas, ja alhaalla hän kohtasi sulhasensa, ja kun tämä tarttui hänen käteensä, kohotti hän suuret ruskeat silmänsä sulhaseensa sellaisin katsein, että Charlotta Neljäs, joka sattui sen näkemään, joutui kokonaan liikutuksen valtaan. He kulkivat kuusamamajaan, jossa pastori Allan heitä odotti. Häävieraat järjestäytyivät oman mielensä mukaan. Anna ja Diana seisoivat vanhan kivipenkin luona, ja heidän välillään oli Charlotta, joka suuressa levottomuudessaan pusersi heidän käsiään omilla jääkylmillä ja vapisevilla hyppysillään.

Pastori aukaisi käsikirjansa, ja juhlamenot alkoivat. Juuri kun Lavendel neiti ja Stephen Irving oli julistettu mieheksi ja vaimoksi, tapahtui jotain hyvin kaunista ja vertauskuvallista. Auringonpaiste pilkisti äkkiä esiin synkeyden läpi ja valoi kultaisen säde virran onnellisen morsiamen ylle. Ja puutarhaa elähyttivät samalla hetkellä tanssivat päivänkilot ja pakenevat varjot.

— Mikä onnellinen enne! ajatteli Anna mennessään suutelemaan morsianta.

Sitten jättivät nuo kolme tyttöä muut vieraat iloiseen piiriin morsiusparin ympärille kiiruhtaen itse sisään katsomaan, että kaikki oli kunnossa.

— No Jumalan kiitos, että kaikki nyt on ohi, neiti, huudahti Charlotta, nyt he ovat ainakin vihityt, ja sitten saa käydä miten tahansa… Riisiryynipussi on ruokasäiliössä, neiti, ja vanhat kengät olen pannut oven taakse, ja paksu kerma on suuressa vadissa kellarinrappusilla…

Kello puoli kolme herra ja rouva Irving matkustivat pois, ja koko hääväki saattoi heitä asemalle nähdäkseen heidän lähtevän iltajunalla. Kun Lavendel neiti — rouva Irving, kaikin mokomin — astui ulos vanhan kotinsa ovesta, heittivät Gilbert ja tytöt hänen ylleen oikean riisiryynisadekuuron, ja Charlotta Neljäs paiskasi vanhan kengän niin erinomaisen taitavasti, että se osui suoraan pastori Allanin päähän.

Mutta Paulin osalle oli pidätetty kaunein jäähyväistervehdys. Hän harppasi ulos eteisestä ja soitti kaikin voimin vanhaa malmista päivälliskelloa, joka tavallisesti oli salin uuninreunuksella. Paulin ainoa tarkoitus oli saada aikaan niin suurta melua kuin suinkin, mutta kun voimakas kumina oli vaimennut, kuului niemistä ja lahdista ja metsänreunasta joen takaa "keijukaisten hääkellojen" sointuva ja moniääninen soitto, joka helähteli niin heleästi ja vienosti ja yhä hiljaisemmin "pium — paum", "pium — paum" — ikäänkuin Lavendel neidin rakastetut kaiut olisivat lausuneet hänelle viimeiset tervehdyksensä ja jäähyväisensä. Ja niin, näitten lumottujen kellojen helähdellessä ympärillään, Lavendel neiti kulki pois entisestä unelma- ja mielikuvituselämästään täydempään todelliseen elämään toisella puolen olevaan toiminnan maailmaan.

Kaksi tuntia myöhemmin tulivat Anna ja Charlotta käyden takaisin polkua pitkin. Gilbert oli mennyt Graftoniin asialle, ja Diana oli luvannut "eräälle" palata kotiin niin pian kuin mahdollista. Annan ja Charlotan piti nyt panna kaikki järjestykseen juhlan jälkeen ja sulkea pikku Kaikuranta. Puutarha oli ilta-auringon loisteen täydessä valaistuksessa, perhoset lentelivät ja mehiläiset surisivat, mutta pikku talossa oli autiuden ja yksinäisyyden leima.

— Ah voi, miten täällä näyttää yksinäiseltä! nyyhkytti Charlotta Neljäs, joka oli itkenyt koko matkan asemalta kotiin. — Häät eivät ole paljoakaan hauskemmat kuin hautajaiset, kun kaikki on ohi…

Iltapäivällä oli paljon puuhaa. Kukkaiskoristeet piti ottaa pois, lasit ja posliiniastiat pestä. Herkkujen jäännökset pantiin koriin vietäväksi Charlotan nuorempien veljien kestitykseksi kotiin. Anna ei sallinut itselleen lepoa, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä ja paikoillaan. Kun Charlotta herkkusaaliineen oli mennyt kotiin, kulki Anna hiljaisten huoneitten läpi ja sulki ikkunaluukut, mielessä sellainen tunne, että hän yksinään vaelteli autiossa juhlasalissa. Sen jälkeen hän lukitsi oven ja istuutui hopeapoppelin juurelle odottamaan Gilbertiä. Hän tunsi olevansa sangen väsynyt, mutta hänen aivonpa työskentelivät vilkkaasti.

— Mitä sinä ajattelet, Anna? kysyi Gilbert, joka tuli polkua pitkin.
Hevosen ja kärryt hän oli jättänyt maantielle.

— Lavendel neitiä ja herra Irvingiä, vastasi Anna uneksien. — Eikö ole ihanaa tietää, että kaikki on päättynyt näin onnellisesti — että he ovat löytäneet toisensa jälleen niin monien vuosien eron ja väärinymmärryksen jälkeen.

— On kyllä, se on kaunista, vastasi Gilbert katsoen Annan ylöspäin kohotettuihin kasvoihin. — Mutta eikö olisi ollut vielä kauniimpaa jos ei olisi ollut mitään väärinkäsityksestä johtuvaa eroa — jos he olisivat kulkeneet käsi kädessä koko tien elämän läpi, ilman että heillä olisi ollut takanaan muita muistoja kuin ne, jotka heille olivat yhteisiä?

Anna tunsi sydämensä sykinnän käyvän omituisen levottomaksi, ja ensi kerran hän painoi silmänsä maahan Gilbertin katseen edessä. Väri kohosi ja laski hänen kasvoillaan. Oli kuin olisi peite, joka oli verhonnut hänen sisäistä tietoisuuttaan, äkkiä vedetty syrjään ja hänen sisäiselle näkemykselleen avautunut kokonainen maailma tähän asti aavistamattomia tunteita ja todellisuuksia. Ehkä, kun kaikki käy ympäri, tuo "ihmeellinen!" ei saavukaan elämääsi loistolla ja komeudella ja ilon ja riemun pauhinassa, kuten uljas ritari, joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luoksesi hiljaa ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy tavallisen arkipäiväisyyden hahmossa, kunnes äkisti valonsäde osuu siihen ja tuo ilmoille siinä piilevän kauneusmaailman… Ehkä — ehkä rakkaus puhkeaa kukkaan umpun vihreästä verhosta.

Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää polkua, ei ollut aivan sama Anna, kuin se, joka oli tullut niin hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat hänen takanaan, ikäänkuin näkymättömän käden syrjään työntäminä, ja hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä kaikkine viehätyksineen ja salaperäisyyksineen, suruineen ja iloineen.

Gilbert ei sanonut enää mitään, mutta hänkin katsoi tulevaisuuteen, ja hän muisti ilmeen, jonka hän juuri oli nähnyt Annan ilmehikkäillä kasvoilla. Neljä vuotta vakavaa, uurasta työtä — ja sitten odottivat häntä palkintona koottu tietomäärä ja sydän, jonka hän jo kauan oli omistanut uskollisessa rakkaudessaan.

Heidän takanaan puutarhassa uinui pienoinen Kaikuranta varjojen keskellä. Se oli yksinäinen, mutta ei ainaisiksi hyljätty. Vielä ei unelmien ja naurun ja ilon aika ollut ohi; oli vielä tuleva aurinkoisia kesiä pikku tupaseen, ja sillä oli varaa odottaa. Ja virran takana sammuvassa purppurahohteessa lepäsivät kaiut odottaen aikaansa.