ANNA YSTÄVÄMME

Kirj.

Lucy M. MONTGOMERY

Jatkoa kertomukseen "Annan nuoruusvuodet"

Suomentanut Hilja Vesala

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

      I. Suuttunut naapuri.
     II. Anna tekee kauppoja.
    III. Herra Harrisonin kotona.
     IV. Erilaisia mielipiteitä.
      V. Opettajaneidin ensimmäinen päivä.
     VI. Käyntejä perheissä.
    VII. Velvollisuuden tie.
   VIII. Kaksoiset saapuvat.
     IX. Makukysymys.
      X. Davy tarvitsee vaihtelua.
     XI. Koulussa.
    XII. Onnettomuuksien päivä.
   XIII. Kävelyllä metsässä.
    XIV. Vältetty vaara.
     XV. Kesäloma alkaa.
    XVI. Mielenkiintoinen kirje.
   XVII. Luku, jossa tapahtuu paljon.
  XVIII. Uusia seikkailuja.
    XIX. Onnellinen päivä.
     XX. Kun vähimmin odotetaan.
    XXI. Pikku Lavendel neiti.
   XXII. Vähän kustakin.
  XXIII. Lavendel neidin elämäntarina.
   XXIV. Abe sedän rajuilma.
    XXV. Häväistysjuttu Avonleassa.
   XXVI. Tien mutkassa.
  XXVII. Eräs iltapäivä Kaikurannassa.
 XXVIII. Prinssi saapuu lumottuun linnaan.
   XXIX. Runoutta ja proosaa.
    XXX. Häät Kaikurannassa.

I.

SUUTTUNUT NAAPURI.

Pitkä, solakka, seitsentoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi, oli istahtanut punaiselle hiekkakiviportaalle erään maalaismökin edustalle Prinssi Edvardin saarella ihanana aurinkoisena elokuun iltapäivänä. Hän oli päättänyt kääntää viisikymmentä säettä Virgiliusta.

Mutta tämä elokuun iltapäivä, jolloin siniset usvaharsot lepäsivät kuin hienoin huntu lainehtivien viljavainioitten yllä, kujeileva tuulenhenki suhisi ja sihisi poppeleissa ja unikot hehkuivat heleimmän punaisina hongikossa puutarhan äärimmäisessä perukassa, soveltui paljon paremmin haaveksivaan unelmoimiseen kuin latinan opintoihin. Virgilius liukui pian huomaamatta maahan; Anna nojasi leukaansa ristiin liitettyihin käsiinsä, suuntasi katseensa hohtavaa, villanpehmeätä pilviryhmää kohti, joka suuren valkean vuoren tavoin kohosi suoraan herra Harrisonin talon yläpuolella, ja oli pian kaukana viehättävissä maailmoissa, missä eräs nuori vastaleivottu opettajatar suoritti ihmeellistä työtä, ohjaili tulevien valtiomiesten kohtaloita ja täytti nuoret mielet ja sydämet korkealle tähtäävällä kunnianhimolla…

Pysyäksemme kuivissa tosiasioissa — mutta totta puhuen Anna ei koskaan niissä pysynyt, ellei häntä siihen suorastaan pakotettu — oli todellakin hyvin vähän todennäköistä, että Avonlean koulussa olisi montakaan lupaavaa tulevan kuuluisuuden alkua, mutta eihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, jos opettajatar oikein käyttää vaikutusvaltaansa…

Annalla oli eräitä ruusunhohteisia käsityksiä siitä, mitä opettajatar kykenee saamaan aikaan, jos hän vain valitsee oikeat keinot, ja hän oli juuri keskellä viehättävää kohtausta neljäkymmentä vuotta ajassa eteenpäin, jolloin eräs kuuluisa ja etevä mies — pääministeri tai vähintäinkin korkeakoulun rehtori — kumartui syvään hänen kurttuisen kätensä yli ja liikutettuna vakuutti hänelle, että juuri hän, opettajatar, oli ensiksi herättänyt hänen uinuvan kunnianhimonsa ja että kaikki menestys hänen elämässään pohjasi niihin hyviin opetuksiin, joita opettajatar niin kauan sitten oli istuttanut häneen Avonlean koulussa.

Se oli oikein kaunis ja miellyttävä kohtaus, mutta se keskeytyi erittäin epämiellyttävällä tavalla.

Pieni, terhakka, punaisenruskea jerseyrotuinen lehmä tulla loikki maantietä pitkin, ja viisi sekuntia myöhemmin saapui herra Harrison… Niin, "saapua" on kylläkin liian lievä sana, kun on kuvattava sitä tapaa, millä hän ilmestyi pihaan.

Hän harppasi säleaidan yli huolimatta avata veräjää, ja sitten hän asettui vihastuneen näköisenä aivan Annan eteen, joka oli noussut ylös ja katsoi häneen hieman hämmästyneenä. Herra Harrison oli heidän uusi lähin naapurinsa, ja hän ei ollut koskaan ennen puhunut hänen kanssaan, vaikka oli nähnyt hänet kerran tai kahdesti.

Huhtikuun alussa, ennenkuin Anna oli tullut kotiin seminaarista, oli herra Robert Bell, jonka maatila rajoittui Cuthbertin tiluksiin, myynyt tilansa ja muuttanut kaupunkiin. Hänen talonsa oli ostanut muuan herra J. A. Harrison, joka oli kotoisin Uudesta Brunswickista, ja siinä olikin kaikki, mitä hänestä tiedettiin.

Mutta ennenkuin hän oli oleskellut kuukauttakaan Avonleassa, rupesi hänestä kiertelemään sellainen huhu, että hän oli merkillinen otus — parantumaton jöröjukka, väitti rouva Rakel Lynde. Rakel rouvalla oli tapana lausua suoraan julki sydämensä ajatukset, kuten muistanevat ne, jotka ovat häneen jo tutustuneet. Se kuitenkin on varmaa, että herra Harrison oli koko lailla toisenlainen kuin muut ihmiset.

Ensinnäkin hän hoiti yksin taloutensa eikä lainkaan salannut, että hän halveksi kaikkea "vaimoväen sekaantumista". Naispuolinen Avonlea kosti hänelle kertomalla pöyristyttäviä juttuja hänen ruuanlaitto- ja astiainpesutavoistaan. Pikku John Henry Carter Valkorannasta oli pestattu jonkinlaiseksi talousapulaiseksi, ja juuri häntä saatiinkin kiittää noista jutuista.

Harrisonin talossa ei ollut koskaan määrättyjä ruokailuaikoja. Herra itse "otti suupalan", milloin tunsi itsensä nälkäiseksi, ja jos John Henry oli huoneessa sillä hetkellä, sai hänkin maistaa, mutta jos hän oli ulkona, sai hän odottaa, kunnes herra Harrisonin sattui tulemaan uudestaan nälkä John Henry kertoi surkealla äänellä, että hän olisi aikoja sitten kuollut nälkään, ellei hän olisi saanut mennä kotiin omaistensa luo joka sunnuntai ja syödä oikein "mahan täydeltä". Ja maanantaiaamuisin pisteli hänen äitinsä aina kaikenlaisia pieniä makupaloja koriin, jonka hän sai lähtiessään ottaa mukaansa ja johon hän voi turvautua niin kauan kuin sisältöä riitti.

Mitä astiainpesuun tulee, sai se kerrassaan siirtyä siksi, kunnes tuli sateinen sunnuntai. Silloin herra Harrison kääri ylös paidanhihansa ja pesi kaikki astiat yhdellä kertaa ulkona vesitynnyrissä, ja sitten ne saivat kuivua itsekseen ulkoilmassa.

Edelleen oli herra Harrison läpeensä sitä, mikä sisältyy nimitykseen "kitupiikki". Kun häntä pyydettiin antamaan vapaaehtoista avustusta pastori Allanin palkkaan, vastasi hän, että hän ensin tahtoi katsoa, kuinka monen dollarin arvosta hän sai mielenylennystä pastorin saarnoista… Ja kun rouva Lynde tuli pyytämään ystävällistä ropoa pakanalähetykselle, — ja myöskin, jos hyvin kävisi, luomaan silmäyksen talon sisäosiin — niin sanoi herra Harrison hänelle suoraan vasten kasvoja, että Avonlean juorueukkojen joukossa oli paljon useampia pakanoita kuin missään muussa hänen tuntemassaan paikassa, ja jos hän voisi avustaa heidän käännyttämistään, niin tekisi hän kyllä sen, mikä hänelle kuului.

Rakel rouva meni tiehensä hieman nopeammin kuin oli tullut ja sanoi, että oli oikein Jumalan armo, että vanha rouva Bell lepäsi rauhassa haudassaan, sillä hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, jos hän olisi nähnyt, minkä näköinen nyt oli tuo talo, jonka hän aina piti niin kiiltävänä ja hienona kuin nukkekaapin…

— Hänellähän oli tapana pestä keittiön lattia joka toinen päivä, päivitteli rouva Lynde Marilla Cuthbertille, ja olisitpa nähnyt sen nyt! Minun oli pakko kohottaa hamettani kulkiessani sen poikki.

Loppujen lopuksi herra Harrisonilla oli papukaija, jonka nimi oli Inkivääri. Ei kukaan ihminen Avonleassa ollut koskaan pitänyt papukaijaa, niin että tuskin tiedettiin mitä ajatella siitä…

Ja siinä olikin vasta papukaija! John Henry vakuutti, että mokomaa jumalatonta lintua ei ollut toista. Se kirosi kauheasti. John Henryn äiti olisi heti ottanut hänet pois talosta, jos hän vain olisi ollut varma siitä, että hän olisi voinut saada toisen paikan Johnille. Sitäpaitsi oli Inkivääri iskenyt nokallaan John Henryä niskaan paidankauluksen yläpuolelle eräänä päivänä, kun tämä oli kumartunut liian lähelle häkkiä. Rouva Carter näytti kaikille ihmisille arpea, kun John Henry parka tuli kotona käymään sunnuntaina.

Kaikki nämä seikat vilahtivat salamannopeudella Annan aivojen läpi, kun herra Harrison, ilmeisesti suunniltaan kiukusta, seisoi hänen edessään. Ei edes silloinkaan, kun herra Harrison oli ystävällisellä ja leppeällä tuulella, voitu väittää häntä hauskannäköiseksi; hän oli lyhyt ja paksu ja kaljupäinen. Mutta nyt, kun hänen pullakat kasvonsa olivat tulipunaiset kiukusta ja hänen vedensiniset silmänsä oikein pullistuivat ulos päästä, oli hän Annan mielestä rumin olento, mitä hän koskaan oli nähnyt.

Tuossa tuokiossa herra Harrison sai taas puhekykynsä takaisin.

— En aio suvaita enää tätä, sähisi hän, en päivääkään, tietäkää se, neiti! Kolmannen kerran, sehän käy jo aivan yli ymmärryksen! Edellisellä kerralla sanoin tädillenne: pitäkää varanne, sanoin, älkääkä antako sen enää milloinkaan tapahtua! Ja nyt on taas sama peli — ja mitä hän tarkoittaa! Mitähän tarkoittaa? Siitä olen tullut ottamaan selkoa.

— Ehkä tahtoisitte selittää, mikä nyt on kysymyksessä? kysyi Anna mitä arvokkaimmalla äänellä.

Hän oli erikoisesti tavoitellut tätä hillittyä äänensävyä ja tyyntä esiintymistapaa, jolla hän aikoi saada suuria aikaan koulussa, mutta sen vaikutus ei näyttänyt lainkaan tehoovan julmistuneeseen herra Harrisoniin.

— Mikäkö on kysymyksessä? Niin, tämä ei olekaan mikään leikin paikka. Nyt olen taas löytänyt tätinne lehmänkantturan keskeltä kaurapeltoani tuskin puoli tuntia sitten! Kolmannen kerran, huomatkaa! Löysin sen tiistaina, ja löysin sen eilen. Tulin tänne ja kielsin tätiänne koskaan sallimasta sen enää tapahtua. Nyt hän on antanut sen tapahtua. Missä teidän tätinne piileskelee? Pyydän saada puhua pari sanaa hänen kanssaan ja ilmaista hänelle hieman sisimpiä ajatuksiani — J. A. Harrisonin sisimmät ajatukset…

— Jos tarkoitatte neiti Marilla Cuthbertiä, niin hän ei ole minun tätini, ja hän on mennyt Graftoniin tervehtimään erästä sukulaista, joka on hyvin sairas, vastasi Anna arvokkuudella, joka lisääntyi sana sanalta. — Olen hyvin pahoillani, että lehmäni on tunkeutunut teidän kaurapeltoonne — se on minun lehmäni eikä neiti Cuthbertin. Hänen velivainajansa antoi lehmän minulle, kun se oli pieni vasikka, ja hän osti sen herra Selliltä.

— Vai pahoillanne, kylläkai! Siitä minä viis veisaan. Voitte tulla mukaan katsomaan sitä hävitystä, minkä elukka on saanut aikaan kaurassani — tallannut ja sotkenut, niin että se on tehnyt oikeita teitä…

— Se on hyvin ikävää, toisti Anna hyvin varmasti, mutta jos pitäisitte aitojanne paremmassa kunnossa, ei Dolly voisi murtautua peltoon. Teidän aitausosanne erottaa kaurapeltonne meidän laidunmaastamme, ja huomasin juuri taannoin, että se näytti sangen hataralta.

— Minun aidassani ei ole vikaa, tiuskaisi herra Harrison vielä suuttuneempana siitä, että ottelu tällä tavoin siirtyi hänen omalle alueelleen. — Ei rautaristikkokaan voisi pitää ulkopuolella mokomaa noiduttua lehmää. Ja sen sanon teille, te punatukkainen neiti nokkaviisas, että jos lehmä on teidän, kuten sanotte, niin olisi hyödyllisempää teidän paimentaa sitä omalla maallanne kuin istua siinä ja haaskata aikaa ahmimalla romaanikirjoja…

Annan tukka oli aina ollut hänen arka kohtansa, ja nyt hänessä yhtäkkiä kuohahti yli laitojen — huolimatta kaikesta arvokkuudesta.

— Mieluummin pidän sentään punaisen tukan kuin olen vallan ilman, pienet tupsut vain korvallisilla, huudahti hän.

Se naula veti, sillä herra Harrison ei voinut koskaan sietää, että hänen kaljupäisyyttään huomattiin. Kiukku vei häneltä jälleen puhekyvyn, ja hän kykeni vain tuijottamaan mykkänä Annaan, joka nyt oli päässyt jälleen tasapainoon ja käytti hyväkseen saavuttamaansa voittoa.

— Minun täytyy kai olla suvaitsevainen teihin nähden, herra Harrison, sillä minulla on mielikuvitusta. Voin elävästi kuvitella mielessäni, kuinka vihaksi pistävältä tuntuu, kun tapaa vieraan lehmän kaurapellossaan, enkä kanna mitään kaunaa teitä kohtaan siitä, mitä olette sanonut. Lupaan teille, ettei Dolly enää koskaan murtaudu teidän peltoonne — siitä annan teille kunniasanani.

— Siitä Dolly kaiketi vähät välittää, mutisi herra Harrison äänellä, joka kuulosti hieman lauhtuneelta.

Sitten hän löntysti tiehensä kotiin päin ja Anna kuuli hänen puhkivan ja murisevan itsekseen, kunnes hän katosi erään polun mutkan taakse.

Anna kulki sangen apein mielin pihan yli ja telkesi vallattoman lehmän pieneen aituukseen, jossa lypsäminen tavallisesti toimitettiin.

— Täältä se ei voi päästä ulos, ellei potkaise lauta-aitaa säpäleiksi, ajatteli hän. — Niin, nyt se kyllä on hurskaan ja säyseän näköinen… Se on varmasti syönyt kauroja vatsansa kipeäksi… Kunpa sentään olisin myynyt sen herra Shearerille, kun hän viime viikolla halusi sitä! Mutta minun mielestäni oli sopivampaa odottaa huutokauppaan asti ja antaa kaikkien elukoitten mennä samalla kertaa. Niin, on kyllä totta, että herra Harrison on aika jöröjukka — mikään sukulaissielu hän ei suinkaan ole.

Anna etsiskeli yhä vielä "sukulaissieluja".

Marilla Cuthbert ajoi pihalle, kun Anna palasi karsinasta ja Dollyn omistajattarelle tuli kiire laittamaan tee kuntoon. Heillä oli paljon keskusteltavaa aterian aikana.

— Olen iloinen, kun huutokauppa on ohi, sanoi Marilla. — On liian vastuunalaista pitää niin suurta karjaa ilman muuta hoitajaa kuin tuo kunnoton Martti. Vieläkään hän ei ole palannut, ja hän vakuutti ihan varmasti tulevansa takaisin eilen illalla, kun hän vain saisi siksi päiväksi vapautta mennäkseen tätinsä hautajaisiin. En todellakaan tiedä, kuinka monta tätiä hänellä on — tämä on neljäs, joka on kuollut sen jälkeen kuin hän tuli tänne vuosi sitten. Olen enemmän kuin kiitollinen, kun sato on kunnialla korjattu ja herra Barry ottaa haltuunsa maanviljelyksen. Dollyn saamme pitää suljettuna karsinaan, kunnes Martti tulee; sitten se saa mennä laitumelle hakaan, ja aita on tarkastettava. Niinpä niin, kullakin on ristinsä, kuten Rakelilla on tapana sanoa. Mary Keith raukka on kuolemaisillaan, ja kuinka hänen molempien pienokaistensa käy, se menee yli minun ymmärrykseni. Hänellä on veli Brittiläisessä Kolumbiassa, ja tälle hän on kirjoittanut heistä, mutta ei ole vielä saanut vastausta.

— Minkälaisia lapset ovat? Kuinka vanhoja he ovat?

— Juuri täyttäneet kuusi vuotta — he ovat kaksoiset.

— Oh, jopa nyt jotakin! Olen aina harrastanut kaksoisia, aina siitä pitäen kun hoidin rouva Hammondin erilaisia pareja, virkkoi Anna innostuneena. — Ovatko he sieviä?

— Sitä ei todellakaan voinut nähdä, niin kauhean likaisia he olivat. Davy istui ulkona leipomassa savileipiä, ja Dora meni hakemaan häntä sisään. Davy tyrkkäsi hänet päistikkaa suurimpaan leipään, ja kun Dora alkoi itkeä, paiskautui hän itse lokaan ja pyöri siinä edes takaisin näyttääkseen, ettei siinä ollut kerrassaan mitään itkettävää… Heidän äitinsä sanoi, että Dora oli pikkuinen kullanmuru, mutta että Davy oli vain täynnä ilkeyttä. Hän ei koskaan ole saanut rahtustakaan kasvatusta. Hänen isänsä kuoli hänen ollessaan aivan pieni, ja Mary on ollut sairas aina siitä pitäen.

— Niin, sellaisten lasten laita on ikävästi, jotka eivät koskaan ole saaneet kasvatusta, sanoi Anna pikkuvanhasti. — Muistaako Marilla, että minä en ollut saanut kerrassaan mitään, ennenkuin sinä otit minut hoiviisi? Heidän isänsä saa kyllä heistä yllin kyllin tekemistä. Millä tavoin rouva Keith on oikeastaan sukua Marillalle?

— Marykö? Ei niin hituistakaan. Hänen miehensä oli minulle sukua — me olimme, näetkös, serkuksia… Kas tuossa tulee rouva Lynde pihan poikki. Voin kylläkin arvata, että hän aikoi tänne tiedustelemaan Maryn vointia.

— Älä kerro hänelle herra Harrisonista ja lehmästä, pyysi Anna.

Marilla lupasi, mutta lupaus oli aivan tarpeeton, sillä rouva Lynde oli tuskin istuutunut, ennenkuin hän sanoi:

— Näin herra Harrisonin ajavan teidän lehmäänne pois kaurapellostaan tänään ajaessani kotiin Carmordysta. Hän oli kamalan kiukkuisen näköinen. Pitikö hän pahaa elämää täällä teillä?

Anna ja Marilla hymyilivät salavihkaa toisilleen. Harva asia
Avonleassa pysyi rouva Lyndeltä salassa. Viimeksi tänä aamuna oli
Anna sanonut:

— Vaikkapa keskiyöllä menisit huoneeseesi, lukitsisit oven, laskisit käärekaihtimen alas ja aivastaisit, kysyisi rouva Lynde seuraavana päivänä, miten nuhasi laita on.

— Hän lienee kylläkin elämöinyt, tunnusti Marilla.

— Minä en ollut kotona. Hän ilmaisi Annalle muutamia sisimpiä ajatuksiaan…

— Minun mielestäni hän on kauhean epämiellyttävä mies, sanoi Anna ja nytkäytti halveksivasti punaisenruskeata niskaansa.

— Se on totinen tosi, sanoi Rakel rouva juhlallisesti.

— Tiesin kyllä, että täällä syntyisi selkkauksia ja sotkua, kun Robert Bell myi talonsa ventovieraalle Uudesta Brunswickista olevalle miehelle Kuinka meidän Avonlea-raukkamme käy — kaikkien noiden vierasten ihmisten jaloissa? Kohta ei enää tohdi mennä nukkumaan omaan vuoteeseensa.

— Mitä vierasta väkeä tänne sitten muuttaa? kysyi Marilla.

— Hyvänen aika, etkö sitä ole kuullut? Ensinnäkin tulee eräs Donnellin perhe. He ovat vuokranneet Peter Sloanen vanhan talon. Peterin täytyy ottaa tuo mies hoitamaan tuulimyllyä. He tulevat kaukaa idästä, ja kukaan ihminen ei tiedä heistä tuon taivaallista. Sitten muuttaa tuo parantumaton Cottonin perhe tänne Valkorannasta — mies on keuhkotautinen, mutta varastaa kuin korppi, kun vain jaksaa, ja vaimo on veltto ja huolimaton hutilus, joka ei kelpaa mihinkään. Hän pesee astioita istualtaan. Rouva Pye on ottanut luokseen miehensä orvon veljenpojan Anthony Pyen. Hän tulee sinun kouluusi, Anna, niin että varustaudu saamaan ikävyyksiä! Ja sinä saat vielä toisenkin uuden oppilaan kaukaa. Paul Irving tulee Yhdysvalloista isoäitinsä luo asumaan. Muistatko hänen isäänsä, Marilla? Stephen Irvingiä, joka purki kihlauksensa Lavendel Lewisin kanssa Graftonissa?

— En luule hänen purkaneen. He riitaantuivat… Ei ole yhden syy, jos kaksi riitelee.

— No niin, naimisiin he eivät ainakaan menneet, ja tyttö on ollut omituinen aina siitä pitäen, sanotaan — hän asuu aivan yksinään tuossa pienessä kivitalossa, jota hän sanoo Kaikurannaksi. Stephen laputti Yhdysvaltoihin ja otti paikan setänsä liikkeessä ja meni naimisiin erään yankee-neitosen [Yankee on leikillinen nimitys, jota käytetään Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen asukkaista] kanssa.

Hän ei ole ollut kotona sen koommin, vaikka hänen äitinsä on ollut siellä häntä tervehtimässä kerran tai pari. Vaimo kuoli kaksi vuotta sitten, ja nyt hän lähettää pojan kotiin äitinsä luo saamaan hieman säännöllistä opetusta. Poika on kymmenvuotias, ja herra tietää, mikä hänestä sukeutuu koulussa… Kyllä yankeet ovat semmoista joukkoa…

Kaikkia niitä ihmisiä, jotka onnettomuudekseen olivat syntyneet tai kasvaneet muualla kuin Prinssi Edvardin saarella, katseli rouva Lynde karsain ja epäluuloisin silmin. He voivat luonnollisesti olla kunniallisia ihmisiä, mutta oli parasta epäillä sitä. Ja erikoisen ennakkoluuloinen hän oli silloin kun yankeista oli kysymys.

Muuan työnantaja, jolla hänen miehensä kerran oli ollut työssä Bostonissa, oli petkuttanut tältä kymmenen dollaria, eivätkä enkelit, ruhtinaat tai vallat olisi voineet saada Rakel rouvan päähän sitä, etteivät Yhdysvallat kokonaisuudessaan olleet siitä vastuussa.

— Avonlean koulu ei kärsi vahinkoa siitä, että se saa pari oppilasta etäisiltä seuduilta, vastasi Marilla, ja jos tämä poika hitustakaan tulee isäänsä, niin ei hänen suhteensa ole mitään hätää. Steve Irving oli oikein kunnon poika, vaikka eräät hyvät ihmiset väittivät häntä ylpeäksi, ja rouva Irving saa olla iloinen saadessaan hänet taloonsa. Hän on ollutkin hyvin yksin miehensä kuoleman jälkeen.

— Niinpä niin, kai poika voi olla hyväkin, mutta joka tapauksessa hän tulee olemaan erilainen kuin Avonlean lapset, sanoi Rakel rouva, ja niin oli asia ratkaistu.

Rakel rouvan ennakkomielipide jostain ihmisestä, paikasta tai asiasta järkkyi harvoin. Hän vaihtoi nyt keskustelunaihetta.

— No, Anna kulta, mitä kuulinkaan? Tehän aiotte muodostaa yhdistyksen yhteiskunnan parantamiseksi.

— Me vain vähän puhelimme siitä viime keskusteluklubissa, jotkut muut tytöt ja pojat ja minä, sanoi Anna punastuen. — Arvelimme, että siitä voisi tulla oikein hauskaa — samaa mieltä olivat pastori ja rouva Allan. Sellaisia yhdistyksiä on perustettu useissa muissa kylissä.

— Jos ryhdytte sellaiseen, niin saatte kuin saattekin kylmää vettä niskaanne! Jätä tuo touhu, Anna, se on minun neuvoni. Ihmiset eivät pidä siitä, että heitä parannetaan.

— Oh, emmehän aiokaan parantaa ihmisiä. Työmme tarkoittaa itse Avonleata. Täällä on niin paljon sellaista, mikä voitaisiin tehdä miellyttävämmäksi. Jos voisimme taivuttaa herra Levi Boulterin repimään alas tuon hirveän vanhan hökkelin, joka on pihalla rinteen korkeimmalla kohdalla, niin eikö se olisi voitto?

— Olisi kyllä, varmastikin, myönsi Rakel rouva. — Tuo vanha mökinrähjä on ollut koko kylän rumennuksena monta vuotta. Mutta jos teidän klubinne voi saattaa Levi Boulterin tekemään jotakin yleiseksi hyväksi ilmaiseksi — niin, silloin sangen mielelläni tulen mukaan sitä näkemään. En tahdo masentaa mieltäsi, Anna, ja voihan sattua, ettei ajatuksesi ole niinkään hullu, vaikka luulenkin, että olet siepannut sen jostain noista viheliäisistä aikakauskirjoista, joita nykyään kasvaa kuin sieniä sateella. Mutta sinulla on varmaan yllin kyllin työtä koulusi hoidossa, jätä sinä sikseen kaikki parannuspuuhat, sen ystävällisen neuvon annan sinulle. Mutta tiedän kyllä, että se on samaa kuin puhuisi tuuleen… Jos olet jotain päättänyt, niin on se saatava menemään läpi, joka tapauksessa…

Eräs pieni piirre Annan suun ympärillä ilmaisi, ettei Rakel rouva ollut niinkään väärässä tätä väittäessään.

Anna antautui koko sielustaan ja sydämestään aatteelleen, että "Yhteiskuntaa parantava yhdistys" oli muodostettava. Gilbert Blythe, joka oli saanut opettajapaikan Valkorannassa, mutta aikoi olla kotona aina perjantai-illasta maanantai-aamuun, kannatti ihastuneena suunnitelmaa, ja useimmat muut nuoret olivat ylen halukkaita liittymään sellaiseen, josta johtui silloin tällöin yhteisiä kokouksia, joissa luonnollisesti tulisi olemaan hyvin "repäisevää".

Mihin parannukset tähtäsivät, siitä oli tuskin kellään muulla selvää käsitystä kuin Annalla ja Gilbertillä. He olivat keksineet niitä ja panneet niitä toimeen, kunnes oli syntynyt kerrassaan ihanteellinen Avonlea — heidän mielikuvituksessaan, joskaan ei muualla.

Rakel rouvalla oli vielä eräs uutinen kerrottavana.

— Carmodyn opettajattaren paikan on saanut Priscilla Grant. Eikö eräs sen niminen tyttö ollut sinun seminaaritoverisi, Anna?

— Oli kyllä! Tuleeko Priscilla Carmodyyn opettajaksi? Oi, kuinka äärettömän hauskaa! huusi Anna, ja hänen harmaat silmänsä alkoivat loistaa, kunnes ne olivat aivan kuin iltatähdet.

Ja rouva Lynde sai aihetta varmaankin kahdennenkymmenennen kerran tuumia, tokko hän konsanaan pääsisi selvyyteen siitä, oliko Anna Shirley todellakin kaunis tyttö vai ei.

II.

ANNA TEKEE KAUPPOJA.

Anna ajoi seuraavana iltapäivänä Carmodyyn toimittaakseen muutamia asioita kauppapuodeissa ja otti Diana Barryn mukaansa. Diana oli luonnollisesti Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen itseoikeutettu jäsen, ja molemmat tytöt puhuivat tuskin mistään muusta koko matkalla Carmodyyn ja sieltä takaisin.

— Ensimmäinen asia, josta meidän on huolehdittava, kunhan pääsemme alkuun, on käräjätuvan maalaaminen, sanoi Diana, kun he ajoivat Avonlean käräjätalon ohi, jokseenkin rappeutuneen rakennuksen, joka sijaitsi alhaalla laaksonnotkelmassa, kaikilta puolilta kuusten varjostamana.

— Se on aivan liian viheliäisen näköinen, ja sitä meidän täytyy koettaa hieman kohentaa, vieläpä jo ennen kuin yritämme taivuttaa herra Boulteria repimään hökkelinsä. Isä sanoo, että jos saamme hänet tekemään sen, niin — Ehkä hän antaa poikien tehdä sen, jos he lupaavat panna talteen laudanpätkät ja pilkkoa ne hänelle haloiksi, sanoi Anna toivehikkaana. — Meidän on pantava parastamme, emmekä saa olla kärsimättömiä alussa. Emme voi odottaa onnistuvamme kaikessa yhdellä kertaa. Ensin meidän täytyy kasvattaa yleistä mielipidettä, näetkös.

Diana ei ollut aivan varma siitä, mitä yleisen mielipiteen kasvattaminen merkitsi, mutta sehän kuului hienolta, ja hän oli sangen ylpeä kuuluessaan yhdistykseen, joka oli omaksunut sellaisen tarkoitusperän.

— Eilen illalla ajattelin jotakin, jota voisimme tehdä, Anna. Tiedäthän tuon kolmikulmaisen maakaistaleen, joka on juuri siinä, jossa Carmodyn, Valkorannan ja Newbridgen tiet yhtyvät? Se on kokonaan nuorten mäntyjen peittämä, mutta eikö olisi paljon hauskempaa raivata ne kaikki pois ja säilyttää vain molemmat kauniit riippakoivut, jotka siellä kasvavat?

— Mainiota! sanoi Anna iloisesti. — Ja sitten asetamme puupenkin koivujen alle. Ja kevään tultua laitamme kukkalavan sen eteen ja istutamme siihen krasseja ja pelargonioita.

— Vai niin — mutta sitten on meidän keksittävä joku keino pitääksemme rouva Sloanen lehmää loitolla kukkalavasta, niin ettei se syö suuhunsa krassejamme, nauroi Diana. — Nyt alan saada hieman aavistusta siitä, mitä tarkoitat yleisen mielipiteen kasvattamisella, Anna. — Katsohan, tuossa on Boulterin ukon talo! Onko koskaan nähty mokomaa harakanpesää! Ja aivan maantien vieressä! Vanha talo, jonka ikkunaruudut on lyöty rikki, saattaa minut aina ajattelemaan kuollutta, jonka silmät on kaivettu kuopistaan.

— Minun mielestäni vanhassa, hyljätyssä talossa on jotain hyvin alakuloista, sanoi Anna haaveillen. — Kuvittelen, että sen aina täytyy ajatella menneitä aikoja ja surra sitä, että sen ilo on haihtunut. Marilla on sanonut, että kauan sitten eleli tässä talossa suuri perhe, ja silloin se oli oikein kodikas kauniine puutarhoineen ja joka puolella kasvavine köynnösruusuineen. Se oli täynnä pikku lapsia ja naurua ja laulua, mutta nyt talo on tyhjä, ja tuuli vain huokailee ja vinkuu sen läpi… Kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi se tunteneekaan olonsa! Ehkä ne palaavat jälleen jonakin kuutamoyönä — nuo kauan sitten eläneitten pienokaisten henget, ruusut ja laulut… Ja silloin voi vanha talo uneksia hetkisen olevansa jälleen nuori ja iloinen.

Diana pudisti päätään.

— Nykyään en enää milloinkaan kuvittele tuollaista.

Etkö muista, kuinka äiti ja Marilla olivat vihaisia, kun kuvittelimme aaveita Kummitusmetsään? Vielä tänäkin päivänä tuntuu minusta kaamealta mennä sinne hämärissä, ja jos alkaisin sepitellä sellaisia juttuja vanhasta Boulterin talosta, en uskaltaisi kulkea senkään ohi… Nuo lapset eivät muuten olekaan kuolleet. He ovat kasvaneet suuriksi ja voivat hyvin — ja yksi heistä on teurastaja… Ja kukat ja laulut eivät kaiketi liioin voi palata!

Anna tukahutti pienen huokauksen. Hän oli hellästi kiintynyt Dianaan, ja he olivat aina olleet hyviä tovereita. Mutta hän oli jo kauan sitten saanut tuta, että kun hän siirtyi mielikuvituksen maailmoihin, sai hän kulkea yksikseen. Sinne johti lumottu polku, jolle ei edes hänen rakkain ystävänsäkään voinut häntä seurata.

Ukonilma puhkesi tyttöjen ollessa Carmodyssa. Mutta se meni pian ohi, ja kotimatka oli aivan viehättävä pitkin puiden reunustamia teitä, missä sadepisarat kimaltelivat oksissa, ja pienten vihannoivien laaksojen läpi, joissa vettävaluvat sanajalat leyhkivät ilmaan ryydintuoksujaan. Mutta juuri kun he kääntyivät Vihervaaran tielle, huomasi Anna jotakin, joka turmeli täydellisesti häneltä maiseman kauneuden.

Oikealla heidän edessään levisi herra Harrisonin laaja, harmaanvihreä kaurapelto kosteana ja rehevänä, ja keskellä sitä hajasäärin, aina lihaviin, kiiltäviin kylkiin saakka sakean vihreän laihon peitossa ja tyynesti mulkoillen tyttöihin hiljalleen keinuvien kaurantähkien välitse, näkyi vaaleanruskea lehmä.

Anna päästi ohjakset ja nousi yhteenpuristetuin huulin ja ilmein, joka ennusti kaikkea muuta kuin hyvää märehtivälle lehmälle. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän kiipesi kiireesti alas toiselle vaununpyörälle ja hypähti ketterästi aidan yli, ennenkuin Diana oli ehtinyt käsittää, mikä oli tarkoituksena.

— Anna, tule takaisin! kirkui hän, niin pian kuin hän oli saanut takaisin puhekykynsä. — Sinähän pilaat pukusi tuossa märässä kaurassa — katsohan, minkälaisen likareunan jo olet saanut! Eikä ikimaailmassa hän kykene yksinään ajamaan tuota lehmää ulos. Minun täytyy tietysti mennä hänelle avuksi.

Anna porhalsi märän kauran läpi kuin mieletön. Diana hypähti sukkelasti kärryiltä alas, sitoi hevosen lujasti paaluun, kohotti kauniin kotikutoisen pumpulihameensa hartioilleen, kapusi aidan yli ja riensi mielettömän ystävättärensä jälkeen. Hän juoksi nopeammin kuin Anna, jota hidastutti raskas ja läpimärkä hame, ja saavutti hänet pian. Heidän taaksensa jäi tallattu tie, joka oli omiaan saattamaan herra Harrisonin epätoivon partaalle, kun hän ennemmin tai myöhemmin sai sen nähdä.

— Mutta Anna, pysähdy toki! läähätti Diana parka. — Olen aivan hengästynyt, ja sinä olet märkä aivan ihoon asti.

— Minun täytyy — saada pois — lehmä — ennenkuin — herra Harrison — näkee sen, puhkui Anna. — En välitä — vaikka — vaikka hukkuisin — kunhan — vain — saamme — sen tehdyksi.

Mutta vaaleanruskean lehmän mielestä ei näyttänyt olevan mitään syytä lähteä pois mehevältä laidunmaaltaan. Molemmat hengästyneet tytöt eivät olleet tulleet sitä kovinkaan lähelle, ennenkuin se teki täyskäännöksen ja laukkasi vastakkaiseen pellon laitaan.

— Älä laske sitä! huusi Anna. — Juokse, Diana pieni, juokse!

Diana juoksi kuin ei milloinkaan ennen. Anna pani myöskin parastaan, ja lehmä ilkimys juosta hölkytli ympäri peltoa kuin noiduttu. Diana arveli kaikessa hiljaisuudessa, että se olikin noiduttu. Kesti kokonaista kymmenen minuuttia ennekuin heidän onnistui päästä sen tielle ja ajaa se "hilan" läpi maantielle.

Ei maksa vaivaa kieltää, että Anna tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin lempeässä ja suopeassa mielentilassa. Eikä hän tullut paljoakaan iloisemmaksi nähdessään, että pienet kaksipyöräiset kärryt olivat seisahtuneet maantielle juuri aidan taakse. Kärryissä istuivat herra Shearer Carmodysta ja hänen poikansa ja molempien suu oli mitä leveimmässä irvistyksessä.

— Etköhän nyt mahtane katua, ettet myynyt lehmää minulle, kun halusin ostaa sen viime viikolla, virnisteli herra Shearer.

— Myyn sen nyt tällä hetkellä, jos haluatte sen saada, virkkoi sen tummanpunainen ja pörröinen omistajatar. — Saatte ottaa sen heti — tässä paikassa.

— Mainiota! Annan siitä kaksikymmentä dollaria, saman jonka tarjosin ennenkin, ja Jim voi ajaa sen suoraa päätä Carmodyyn. Se saa mennä kaupunkiin muun karjan mukana, jonka lähetän tänä iltana. Herra Reed Brightonista on jo kauan halunnut jerseylehmää.

Viisi minuuttia myöhemmin vaelsi Jim-poika lehmineen aivan rauhallisena pitkin ojanpiennarta, ja Anna, joka vastikään oli antanut loistavan esimerkin siitä, että päätös ja toiminta ovat naisella yhtä, ajoi pitkin Vihervaaran ylämäkeä kaksikymmentä dollaria kukkarossaan.

— Mitähän Marilla sanoo? tuumi Diana.

— Oh, siihen hän ei sekaannu, Dolly on minun oma lehmäni, ja me emme varmaankaan olisi saaneet kahtakymmentä dollaria enempää siitä huutokaupassa. Mutta, voi taivahan vallat, — jos herra Harrison katsahtaakaan kauraansa, hän paikalla huomaa, että lehmä on taas ollut siellä, ja minä kun annoin hänelle kunniasanani siitä, ettei sitä enää koskaan tapahtuisi! Hyvä, tämä on antanut minulle sen opetuksen, että on oltava varovainen kunniasanan antamisen suhteen, kun lehmät ovat kysymyksessä… Lehmään, joka voi hypätä yli tai murtautua meidän karsinamme aidan läpi — siihen totisesti ei ole luottamista.

Marilla oli mennyt tervehtimään rouva Lyndeä, ja kun hän tuli takaisin kotiin, tiesi hän kaikki tyyni Dollyn myymisestä ja sen poismenosta Jimin seurassa. Sillä rouva Lynde oli nähnyt suurimman osan kohtausta ikkunastaan ja arvannut lopun.

— Niin, voihan olla hyvä, että lehmä on mennyt menojaan, mutta kyllä sinä aina hätäilet niin tavattomasti ja teet kaiken ihan päätäpahkaa, Anna. Merkillinen elukka muuten, kun on voinut murtautua ulos karsinastaan! Se on varmasti puskenut irti muutamia lankkuja.

— En ole tullut katsoneeksi, sanoi Anna, mutta teen sen nyt. Merkillistä, ettei Martti vielä ole palannut! Varmaankin taas joku hänen tädeistään on ollut kuolemaisillaan. Minua melkein pelottaisi kuulua noin kuolevaiseen sukuun…

— Niin, Marttia ei löydä sieltä, minne hänet on pannut, se on varmaa, sanoi Marilla kuivasti.

Marilla oli juuri tarkastelemassa Annan kaupunkiostoksia, kun hän kuuli kimakan huudon takapihalta. Puoli minuuttia myöhemmin syöksyi Anna keittiöön, väännellen käsiään.

— Anna Shirley, mitä olet nyt saanut aikaan?

— Oi, Marilla, mitä minä teen? Tämä on ihan hirveätä! Ja kaikki tyyni on minun syytäni. Voi voi, minä en sitten ikinä opi ajattelemaan hiukkaakaan, vaan annan ymmärtämättömyyteni aina tehdä minulle kepposia!… Rouva Lynde on aina ennustanut, että minä ennemmin tai myöhemmin tulisin tekemään jotain kauheata, ja nyt olen sen tehnyt.

— Sinä olet vasta kärsivällisyyttä koetteleva tyttö, Anna. Mitä olet tehnyt?

— Myynyt herra Harrisonin lehmän — sen, jonka hän osti herra Belliltä — sen olen myynyt — karjakauppiaalle… Dolly seisoo karsinassa ja märehtii heinää, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Anna, sinä näet varmaankin unta!

— Niin, kunpa näkisinkin! Mutta minä olen kyllä niin hereillä kuin konsanaan, vaikka voisi luulla, että tämä on kamalaa kuumehourailua. Ja herra Harrisonin lehmä on Charlottetownissa tällä hetkellä. Oi, Marilla, luulin jo lakanneeni tuottamasta harmia itselleni ja muille, ja nyt olen kuitenkin joutunut pahimpaan kiikkiin, missä olen ollut koko elämässäni. Mihin nyt ryhdyn?

— En tiedä muuta neuvoa, kuin että sinun on mentävä puhumaan herra Harrisonin kanssa. Meidän täytyy tarjota hänelle omaa lehmäämme korvaukseksi, ellei hän tahdo ottaa rahoja. Meidän lehmämme on aivan yhtä kelvollinen kuin hänenkin.

— Tietysti hän on kauhean vihainen ja suuruksissaan tästä, huokasi
Anna.

— Se on kyllä luultavaa. Hänellä näyttää olevan ärtyisä luonne. Jos haluat, menen minä keskustelemaan hänen kanssaan.

— Ei toki, niin kehno en sentään ole, huudahti Anna. — Kaikki tämä on minun syyni, enkä totta tosiaan aio antaa Marihan joutua siitä kärsimään. Menen itse ja heti paikalla. Mitä pikemmin se on ohi, sitä parempi — oh, se tulee olemaan kauhea hetki…

Anna parka otti hattunsa ja kaksikymmentä dollariansa ja oli juuri ulos menossa, kun hän tuli katsahtaneeksi avoimesta ruokasäiliön ovesta sisään. Pöydällä oli pähkinätorttu, jonka hän oli leiponut juuri samana aamuna — erikoisen herkullinen näky, vaaleanpunaisella sokerilla kuorrutettu ja koristeltu halkaistuilla saksanpähkinöillä. Se oli aiottu perjantai-illaksi, kun Avonlean nuorisolla oli kokous Vihervaaralla Yhteiskuntaa parantavan yhdistyksen muodostamiseksi. Mutta mitäpä olivat yksinpä tällaisenkaan yhdistyksen jäsenet verrattuina niin julmasti vääryyttä kärsineeseen herra Harrisoniin?

Anna arveli, että tuon tortun pitäisi voida pehmittää minkä ihmisen sydän tahansa — semminkin tuollaisen vanhanpojan, jonka täytyi laittaa itse ruokansa — ja hän sulloi sen nopeasti pahvilaatikkoon. Hän aikoi tarjota sen herra Harrisonille rauhan- ja sovinnonantimena.

— Jos hän nimittäin suo minulle tilaisuuden sanoa mitään, ajatteli hän huolissaan kiivetessään portaan yli ja kulkiessaan oikotietä suoraan peltojen poikki, jotka levittäytyivät siinä niin kullanhohtoisina unelmoivan elokuun illan vienossa valaistuksessa. — Nyt tiedän, miltä tuntuu ihmisistä, jotka viedään mestauslavalle.

III.

HERRA HARRISONIN KOTONA.

Herra Harrisonin talo oli vanhanaikainen, matala, valkoiseksi rapattu rakennus, jonka takana oli sankka kuusimetsä.

Herra Harrison itse istui viiniköynnösten ympäröimällä verannallaan; hän oli paitahihasillaan ja veteli juuri iltasavujansa piipustaan. Kun hänelle selvisi, kuka oli tulossa polkua ylös, ponnahti hän penkiltä, pakeni saloon ja löi oven kiinni jälkeensä. Tämä käytöstapa oli vain epämiellyttävän hämmästyksen ilmaus, johon sekaantui hyvä annos häpeäntunnetta hänen eilisen kiivaan purkauksensa johdosta. Mutta se riisti kerrassaan sen vähäisen rohkeuden jäännöksen, joka oli jäljellä Annan sydämessä.

— Jos hän nyt jo on noin äkäinen, mitä sitten seuraakaan, kun hän saa kuulla, mitä minä olen tehnyt? ajatteli Anna puolittain epätoivoisena, ja sitten hän naputti ovelle.

Herra Harrison tuli kuitenkin avaamaan, hymyili hämillään ja pyysi häntä tulemaan sisään äänellä, joka oli hiljainen ja leppyisä, joskin hieman hermostunut. Piippunsa hän oli laskenut pois, ja nutun hän oli pannut ylleen; nyt hän tarjosi Annalle sangen kohteliaasti hyvin pölyisen tuolin, ja vastaanotto olisi kyllä tehnyt ehdottomasti miellyttävän vaikutuksen, ellei olisi ollut olemassa lörpöttelevää papukaijaa, joka ilkein, kullanhohtoisin silmin kurkisteli häkkinsä rautaristikkojen läpi. Anna oli tuskin ehtinyt istuutua, ennenkuin Inkivääri avasi nokkansa ja huusi:

— Mitä herran nimessä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä?

Ei ollut helppo ratkaista, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra
Harrisonin vai Annan.

— Älkää välittäkö papukaijasta, sanoi herra Harrison ja loi vihaisen silmäyksen Inkivääriin. — Se — se ei ymmärrä parempaa. Olen saanut sen veljeltäni, joka on merimies. Merimiehet eivät aina käytä hienointa kieltä, ja papukaijat ovat niin pahoja matkimaan.

— Niin, sen kyllä ymmärrän, sanoi Anna parka, joka oli kovasti tuskissaan ajatellessaan asiaansa.

Papukaija oli epäkohtelias, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta ei maksanut vaivaa näytellä loukkautunutta. Jos on juuri myynyt vieraan miehen lehmän tämän tietämättä siitä tai antamatta suostumustaan, niin saa pitää hyvänään, jos hänen papukaijansa lausuu joitakin vähemmän imartelevia asioita. "Nokkahauki" ei ollut kuitenkaan niin sävyisä ja lauhkea, kuin hän muuten olisi voinut olla.

— Olen tullut puhumaan teille jostakin, herra Harrison, sanoi hän päättäväisesti. — Se koskee — se koskee — tuota jersey lehmää.

— Varjelkoon, huudahti herra Harrison tuskastuneena, onko se nyt taas mennyt minun kauraani? No noh, no noh — eihän ole niin vaarallista, jos se on sattunut sen tekemään… Minä — minä olin kai hieman kiivastunut eilen, täytyy tunnustaa… Ei tee mitään, jos se on tehnyt sen.

— Ah, kunpa olisikin vain se kysymyksessä, huokasi Anna. — Mutta tämä on kymmenen kertaa pahempaa, En luule — Varjelkoon — ei se toki liene mennyt vehnäpeltooni?

— Ei, ei — ei vehnään… Mutta — Sitten se on mennyt kaalimaahan! Se on syönyt suuhunsa minun muhkeat kaalinkupuni, joita koko ajan olen aikonut näyttelyyn! Senkin vietävä!

— Se ei ole mennyt kaaliin, herra Harrison. Kerron teille kaikki tyyni — juuri sen vuoksi olen tullut tänne — mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua! Se hermostuttaa minua niin kovin. Antakaa minun kertoa, mitä minulla on sanottavaa, ja vaietkaa, kunnes olen lopettanut — sitten kyllä puhutte suunne puhtaaksi, arvaan minä, lopetti Anna, mutta sentään vain ajatuksissaan.

— No nyt minä vain kuuntelen, sanoi herra Harrison hän piti todellakin sanansa. Mutta Inkivääri ei katsonut minkään vaikenemislupauksen häntä sitovan, vaan puuttui Pinomaa puheeseen "nokkahauki" huutoineen, kunnes Anna tunsi itsensä hyvin hämmentyneeksi ja onnettomaksi.

— Suljin eilen jerseylehmämme aitaukseen, jossa meillä on tapana lypsää. Aamulla menin Carmodyyn, ja kun ajoin takaisin, näin vaaleanruskean lehmän teidän kaurassanne, Diana ja minä hätistimme sen pois, ja te ette voi kuvitella, mikä työ siinä oli… Olin niin kauheasti väsyksissä ja menehtynyt ja märkänä ja vihoissani — ja samalla hetkellä ajoi herra Shearer ohi ja tarjoutui ostamaan lehmän. Myin sen paikalla hänelle kahdestakymmenestä dollarista. Siinä tein väärin. Minun olisi luonnollisesti pitänyt odottaa ja neuvotella Marillan kanssa. Mutta minä olen niin kauheasti taipuvainen hätiköimiseen — sen tietävät kaikki, jotka tuntevat minut… Herra Shearer otti lehmän heti mukaansa lähettääkseen sen iltajunalla.

— Nokkahauki! sanoi Inkivääri syvästi halveksivalla äänellä.

Silloin herra Harrison nousi, ja kasvoissa ilme, joka olisi säikäyttänyt jokaista muuta lintua paitsi papukaijaa, kantoi hän Inkiväärin häkin viereiseen huoneeseen ja sulki oven. Inkivääri ulisi, vinkui ja manasi ja käyttäytyi tavalla, joka täydellisesti oli sen maineen mukainen. Mutta huomatessaan olevansa yksin se vaipui juroon äänettömyyteen.

— Suokaa anteeksi ja jatkakaa, sanoi herra Harrison ja istuutui jälleen. — Merimies-veljeni ei saanut tuota lintua koskaan käyttäytymään ihmisiksi.

— Ajoin kotiin, ja juotuamme teetä menin karja-aitaukseen. Herra Harrison — Anna kumartui eteenpäin ja risti kätensä entiseen lapselliseen tapaansa, samalla kun hänen suuret harmaat silmänsä katsoivat rukoilevina herra Harrisonin neuvottomiin kasvoihin — oma lehmäni seisoi karsinassa. Se lehmä, jonka olin myynyt karjakauppiaalle, oli teidän.

— Varjelkoon! huudahti herra Harrison, ylen ällistyneenä tästä aavistamattomasta lopusta. — Sehän oli perin ihmeellinen tapaus!

— Oh, ei ole lainkaan mitään ihmeellistä siinä, että minä saan aikaan ikävyyksiä itselleni ja muille ihmisille, sanoi Anna nöyrästi. — Olen siitä tunnettu. Voisi kai otaksua, että minun olisi pitänyt päästä siitä tällä iällä — mutta älkää luulkokaan!… Herra Harrison, onko liian uskallettua toivoa, että annatte minulle anteeksi? Pelkään, ettei enää käy päinsä hankkia takaisin teidän lehmäänne, mutta tässä on teille ainakin sen hinta — tai saatte ottaa minun lehmäni sen sijasta, jos mieluummin haluatte sen. Se on oikein mainio lehmä. Enkä voi sanoin tulkita, kuinka pahoillani olen tästä kaikesta.

— No no, pikku neiti, ei puhuta siitä enää, sanoi herra Harrison ystävällisesti. — Se ei merkitse mitään — ei kerrassaan mitään… Kun onnettomuus on tullakseen, niin — Minä myöskin hätiköin sangen usein — teen ja puhun sellaista, mitä myöhemmin kadun. Mutta en mahda sille mitään, ja ihmiset saavat pitää hyvänään minut sellaisena kuin olen… Niin, sen vain sanon, että jos tuo kirottu lehmä olisi ollut näyttelykaalissani… Mutta sehän ei ollut siellä, joten ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Kiitos vain, otan kyllä teidän lehmänne sen sijasta, koska kumminkin haluatte päästä eroon siitä.

— Kiitoksia, hyvä herra Harrison! Olen niin iloinen, kun ette ole suutuksissanne. Pelkäsin kovasti, että vihastuisitte.

— Ja pelkäsitte kai aivan hirveästi, kun teidän täytyi tulla tänne kertomaan siitä minulle kaiken sen melun jälkeen, jonka nostin eilen — eikö totta? Mutta teidän ei pidä niin paljon välittää minun töistäni ja toimistani. Olen vanha äkäpussi, nähkääs, ja totuus julki — se on minun tunnuslauseeni — vaikka se hieman sorahtaisikin toisten ihmisten korvissa.

— Rouva Lynde sanoo myöskin aina totuuden, sanoi Anna, ennenkuin oli ehtinyt punnita sanojaan.

— Kuka? Rouva Lyndekö? Ette kai ikimaailmassa aio verrata minua tuohon kielikelloon! sanoi hera Harrison suuttuneena. — Hän ja minä — meitä ei toki voine mainita samana päivänä! Mitä tuossa laatikossa on?

— Kaakku, sanoi Anna viekkaasti. Iloissaan herra Harrisonin odottamattomasta suopeudesta hän tunsi elinvoimiensa nopeasti elpyvän. — Olen ottanut sen mukaani teille — arvelin, ettei teillä ehkä ole kovinkaan usein kaakkua.

— Ei, eihän toki, se on kyllä totta… Mutta olen hyvin ihastunut kaakkuun. Lausun todellakin sulimmat kiitokset… Se näyttää hyvältä päältä katsoen — toivottavasti se on samanlaista läpeensä. Hohhoi, nyt kelpaa herkutella!

— Se on varmasti hyvää, sanoi Anna iloisella itseluottamuksella. — Olen leiponut aikoinani kaakkuja, jotka eivät ole olleet hyviä, sen voi rouva Allan todistaa, mutta tämän suhteen ei ole mitään vaaraa. Tein sen oikeastaan Yhteiskuntaa parantavalle yhdistykselle, mutta voin tehdä sille uuden.

— Mutta pikku neidin on autettava minua sen syömisessä. Minä panen kattilan tulelle, että saamme kupin teetä. Maistuisikohan se?

— Saanko minä laittaa teen? kysyi Anna varovasti.

Herra Harrison naurahti hyväntuulisesti.

— Huomaan, ettei teillä ole paljon luottamusta minun teenlaittamiskykyyni. Mutta siinä erehdytte… Voin valmistaa niin hyvää teetä kuin konsanaan olette juonut. Mutta käykää käsiksi nyt vain! Onneksi satoi viime sunnuntaina, niin että meillä on yllin kyllin puhtaaksi pestyjä astioita…

Anna nousi ja ryhtyi heti toimeen. Hän huuhtoi teekannun monessa vedessä, ennenkuin hän pani siihen teen. Sitten hän lakaisi hellan harjalla ja kattoi pöydän. Kupit ja lautaset hän haki säiliöstä. Tämän säiliön tila kauhistutti häntä, mutta viisaasti kylläkin hän piti suunsa kiinni. Herra Harrison näytti hänelle, mistä hän hakisi leipää, voita ja persikkahillopurkin. Anna koristi pöydän puutarhasta poimimallaan kukkaviholla eikä ollut näkevinään pöytäliinan tahrapilkkuja.

Pian oli tee valmista, ja Anna huomasi istuvansa vastapäätä herra Harrisonia hänen oman pöytänsä ääressä. Anna kaatoi hänelle teetä ja pakisi hänen kanssaan vaivattomasti koulusta, hyvistä ystävistään ja tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tuskin uskoi omien aistimiensa todistusta…

Herra Harrison oli tuonut Inkiväärin jälleen sisään sanoen syyksi, että lintu parka ikävystyi kauheasti. Anna, joka tunsi, että hän tällä hetkellä voisi antaa anteeksi kaiken ja kaikille, tarjosi sille kermaan kastetun sokuripalan. Mutta Inkiväärin tunteita oli syvästi loukattu, ja se torjui kaikki lähentelemisyritykset. Se istui äkeänä ja loukkaantuneena orrellaan ja pörrötti höyheniään, kunnes se näytti aivan suurelta viheriän ja kullan kirjavalta pallolta.

— Miksi sanotte sitä Inkivääriksi? ihmetteli Anna, joka piti nimistä, joilla oli merkitystä, ja jonka mielestä "Inkivääri" ei ollut sopusoinnussa sen koreitten värien kanssa.

— Merimiesveljeni se antoi sille tuon nimen. Hän oli aina niin ihastunut pikkupurkeissa säilytettyyn inkiväärihilloon. Tuo lintu ei ole minulle niinkään samantekevä, sen saatte uskoa… Sillä on luonnollisesti virheensä. Olen saanut niellä aika paljon harmia sen vuoksi, mutta otan sen tyynesti… Muutamat loukkaantuvat siitä, että se kiroilee, mutta en ole voinut saada totutetuksi sitä siitä pois. Olen koettanut — ja muut ihmiset myöskin. Muutamilla on ennakkoluuloja papukaijoihin nähden. Sehän on idioottimaista. Minä pidän niistä. Minulla on paljon seuraa Inkivääristä. Ei mikään voisi saada minua — luopumaan tuosta linnusta — ei mikään maailmassa, hyvä neiti.

Herra Harrison sinkautti viimeisen lauseen niin kiivaasti, kuin olisi hän epäillyt Annalla olevan joitakin salaisia aikeita kavaltaa Inkivääri häneltä. Mutta Anna oli alkanut pitää tuosta pienestä omituisesta ukosta, jonka oli niin vaikea pysyä yhdessä kohti, ja ennenkuin teenjuonti oli lopussa, he olivat oikein hyviä ystäviä. Herra Harrison tutustui lähemmin Yhteiskuntaa parantavaan yhdistykseen ja näytti taipuvaiselta antamaan sille hyväksymisensä.

— Sitä kannattaa kuulla! Jatkakaa te vain! Parannuksia tarvitaan totisesti vähän joka puolella tässä yhteiskunnassa — ihmisten keskuudessa myös.

— Oh, enpä juuri tiedä, sanoi Anna nopeasti.

Itselleen tai kaikkein läheisimmille ystävilleen voi hän kyllä myöntää, että Avonlealla ja sen asukkailla oli pienet epätäydellisyytensä, jotka muuten luonnollisesti olivat perin helposti poistettavissa. Mutta oli toista kuulla vasta seudulle muuttaneen "ulkoseurakuntalaisen", kuten ukko Harrisonin, istuvan siinä lausumassa arvostelevia mielipiteitä.

— Minun mielestäni Avonlea on viehättävä paikka, ja ihmiset samoin ovat hirmuisen miellyttäviä ja hauskoja, sanoi hän jonkun verran painokkaasti.

— Ohoh, luulenpa, että sieltä löytyy hieman pippuriakin, sanoi herra Harrison katsahtaen häntä vastapäätä oleviin tulipunaisiin poskiin ja moittiviin silmiin. — Se kuuluu kaiketi hiusten väriin! Kaikin mokomin, Avonlea on sangen hyvä paikka, muuten en olisi asettunut tänne; mutta tottahan teidänkin täytynee myöntää, että sitä haittaavat muutamat virheet?

— Ne vaikuttavat vain sen, että pidän siitä sitä enemmän, sanoi uskollinen Anna. — En pidä paikoista enkä ihmisistä, joilla ei ole mitään virheitä. Aivan virheetön ihminen on varmaankin hirveän ikävä. Rouva White sanoo, ettei hän ole koskaan tavannut virheetöntä ihmistä, mutta on kyllä kuullut kyllikseen puhuttavan eräästä sellaisesta — hänen miehensä ensimmäisestä vaimosta. Eikö teidän mielestänne olisi hyvin ikävää olla naimisissa miehen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo olisi ollut mallikelpoinen joka suhteessa?

Vielä sietämättömämpää olisi olla naimisissa tuon virheettömän mallivaimon kanssa, huudahti herra Harrison osoittaen äkkiä sellaista kiihkeyttä, että se tuntui sangen vaikealta ymmärtää.

Teetä juotua Anna pyysi saada pestä kupit ja lautaset, vaikka herra Harrison vakuutti hänelle, että hän vielä tuli toimeen useita viikkoja ilman astiain pesua. Mieluimmin hän olisi tahtonut lakaista koko lattian, mutta luutaa ei näkynyt missään, ja häntä ei haluttanut kysyä missä sitä pidettiin. Olisihan voinut sattua, ettei sitä ollut olemassakaan.

— On hauskaa, jos silloin tällöin pistäydytte sisään juttelemaan, tuumi herra Harrison Annan sanoessa hyvästi.

— Mehän emme asu kaukana toisistamme, ja naapurisopu on hyvä asia. Tuo yhdistys, josta puhuitte, herättää todella hieman mielenkiintoani… Kuka tietää, mitä se voi saada aikaan. No, kenen kimppuun aiotte ensiksi hyökätä?

— Emme aiokaan nähdä vaivaa ihmisten suhteen — aiomme parantaa vain paikkoja, sanoi Anna ystävällisellä äänellä. Eihän vain ukko Harrisonilla ollut tarkoituksena pitää pilkkanaan heidän suunnitelmaansa?

Hänen mentyään istui herra Harrison ikkunassa ja katsoi hänen jälkeensä — tuota hentoa ja notkeata tyttöstä, joka kevein askelin sipsutti pellon yli laskevan auringon tummanpunaisessa hohteessa.

— Olen kärtyinen ja töykeä vanha karhu, sanoi hän ääneen, mutta jokin tuossa tyttölapsessa saattaa minut tuntemaan itseni elpyneeksi ja nuorentuneeksi — ja tämä tunne on niin miellyttävä, että tahtoisin mielelläni saada sen uudistetuksi silloin tällöin.

— Mitä tuolla nokkahauella on täällä tekemistä? vinkui Inkivääri uhkaavasti.

Herra Harrison heristi nyrkkiään papukaijalle.

— Senkin paatunut lintu, mutisi hän, melkein toivoisin, että olisin vääntänyt sinulta niskat nurin kun veljeni toi sinut kotiin… Olet kun oletkin saanut aikaan paljon kiusaa minulle…

Anna kiiruhti kotiin iloisin askelin ja kertoi heti seikkailunsa Marillalle. Tämä oli ollut hyvin huolissaan hänen pitkästä poissaolostaan ja oli juuri aikeissa lähteä ulos häntä etsiskelemään.

— Tämä on sentään oikein miellyttävä ja hyvä maailma, kun kaikki käy ympäri, päätteli Anna sangen tyytyväisin mielin. — Rouva Lynde valitteli taannoin, että kaikki oli niin vastahakoista — jos odottaa jotain hauskaa, tulee kaikesta pannukakku eikä mikään ole sellaista kuin luulee… Niin, sekin on ehkä totta. Mutta asiassa on toinenkin puoli. Ikävyydet eivät liioin aina ole niin vaikeita, kuin kuvitelemme — ne päättyvät usein paljon paremmin kuin olemme uskaltaneet toivoa… Nyt juuri iltapäivällä menin herra Harrisonin luo ja hätäilin hirveästi siitä, mitä minulla oli odotettavissa… Sen sijaan hän oli oikein kiltti, ja minulla oli melkein hauskaa hänen luonaan… Luulen, että meistä ajan oloon voi tulla oikein hyvät ystävät, jos vain molemmin puolin olemme hieman anteeksiantavaisia toisillemme… Missään tapauksessa, Marilla, en koskaan enää myy lehmää, ennenkuin tiedän, kenen se on. Ja papukaijoja en voi sietää!

IV.

ERILAISIA MIELIPITEITÄ.

Eräänä iltana auringon laskiessa seisoivat Jane Andrews, Gilbert Blythe ja Anna Shirley yhdessä aidan vieressä hiljaa humisevien kuusenoksien varjossa, juuri siinä, missä Koivukäytävä-niminen oikotie liittyi valtatiehen. Jane oli viettänyt iltapäivän Annan luona, joka nyt saattoi häntä kappaleen matkaa kotiin päin; aidan vieressä he olivat tavanneet Gilbertin, ja nyt kaikki kolme seisoivat puhellen tärkeästä huomispäivästä.

Sillä tämä huomispäivä oli syyskuun ensimmäinen, jolloin koulujen piti alkaa. Janen piti mennä Newbridgeen ja Gilbertin Valkorantaan.

— Teillä on kummallakin eräs etu minuun verrattuna, huokasi Anna. — Saatte opettaa lapsia, jotka eivät tunne teitä, mutta minun on opetettava omia entisiä koulutovereitani, ja rouva Lynde sanoo, etten varmastikaan saa aikaan mitään "respektiä", ellen heti alunpitäen ole hirveän "mahtava". Mutta minä en lainkaan usko, että opettajan on oltava "mahtava". Oi, kuinka vastuunalaista onkaan ohjata lapsia!

— Ei se käyne meiltä huonommin kuin muiltakaan, sanoi Jane tyynnytellen.

Janea ei rasittanut halu vaikuttaa erikoisen voimakkaasti ja syvästi oppilaisiinsa. Hän aikoi ansaita vuosipalkkansa, olla hyvissä väleissä koulun johtokunnan kanssa ja ehkä saada ystävällisen tunnustuksen koulun tarkastajalta. Pitemmälle ei hänen kunnianhimonsa tähdännyt.

— Pääasia on, että järjestys pysyy, ja saadakseen sen aikaan täytyy opettajan kaiketi olla aika ankara toisinaan. Elleivät minun oppilaani tottele, saavat he syyttää itseään.

— Mitä aiot tehdä?

— Antaa heille kelpo selkäsaunan tietysti.

— Ei, Jane, sitä et tarkoita, huudahti Anna kauhistuneena. — Jane, sitä et voisi tehdä!

— Totta kai, miksikäs en, jos he ansaitsevat sen, sanoi Jane hyvin varmalla äänellä.

— En koskaan voisi lyödä lasta, julisti Anna yhtä suurella varmuudella. — En usko ensinkään, että sillä keinoin voitetaan mitään. Neiti Stacy ei koskaan lyönyt ainoatakaan meistä ja kuitenkin istuimme hänen edessään kuin kynttilät! Herra Phillips sitävastoin, hän läimäytteli ja kävi kiinni aina ja alituisesti, ja saiko hän silti pidetyksi mitään järjestystä? E-ei, siitä se ei riipu. On parempia keinoja kuin tukistaminen ja korvapuustit. Minä koetan voittaa oppilasteni kiintymyksen, ja silloin he haluavat tehdä, mitä pyydän heiltä.

— Mutta jos he eivät tee siitä huolimatta? sanoi epäuskoinen Jane.

— No niin, missään tapauksessa en heitä lyö. Sillä en kuitenkaan voittaisi mitään. Jane, älä huoli lyödä lapsiasi, tekivätpä he mitä tahansa!

— Mikä on sinun mielipiteesi asiasta, Gilbert? kysyi Jane. — Etkö luule, että on muutamia lapsia, jotka todella tarvitsevat selkäsaunaa silloin tällöin?

— Eikö sinun mielestäsi ole sekä julmaa että raakaa lyödä lasta — lasta, olipa se sitten minkälainen tahansa? huudahti Anna kasvot punaisina mielenliikutuksesta.

— Niinpä niin, sanoi hitaasti Gilbert, joka epäröi, seuratako todellista vakaumustaan vaiko toivomustaan mukautua Annan ilmeiseen odotukseen, — asiaahan voidaan katsoa kahdelta puolelta… En luule, että on hyvä usein käyttää sitä rangaistusta, josta puhutte. Minä arvelen aivan kuin sinä, Anna, että on sopivampiakin keinoja käytettävissä, nimittäin tavallisissa tapauksissa — ruumiillista rangaistusta on käytettävä vain hätätilassa. Mutta toiselta puolen voi Janekin olla oikeassa; luulen, että välistä joutuu tekemisiin lasten kanssa, joihin ei pysty mikään muu, ei hyvä eikä paha, jotka siis jonkun kerran tarvitsevat selkäsaunaa ja joille se tekee hyvää. Ruumiillista rangaistusta viimeisenä hätäkeinona — se on oleva minun sääntöni.

Gilbert oli nyt koettanut tehdä oikeutta kummallekin väittelevälle ystävättärelle, ja seurauksena oli kuten tavallisesti — kumpikaan ei ollut tyytyväinen. Jane nytkäytti niskojaan.

— Minä läimäytän penikoitani heti kun he ovat ilkeitä. Se on yksinkertaisin ja mukavin keino saada heidät kilteiksi.

Anna loi Gilbertiin katseen, joka oli täynnä pettymystä.

— En koskaan lyö lasta, toisti hän lujalla äänellä. — Olen vakuutettu siitä, ettei se ole oikein eikä tarpeellista.

— Oletahan, että joku poika kiukuttelee ja äksyilee, kun käsket hänen tekemään jotakin, sanoi Jane.

— Silloin jätän hänet koulun loputtua jälkeen muista ja puhun ystävällisesti, mutta varmasti hänen kanssaan, sanoi Anna. — Jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, kun vain osaa sen kaivaa esiin. Opettajan velvollisuus on houkutella se esiin ja kehittää sitä. Niin sanoi kasvatusopin opettajamme seminaarissa meille, senhän kyllä muistat. Luuletko saavasi houkutelluksi jostakin lapsesta hyvän esille lyömällä sitä? Et varmastikaan.

— Etkö lainkaan aio rangaista lapsia, kun he käyttäytyvät huonosti? kysyi Gilbert.

— Kyllä, siihen on kaiketi pakko, vaikka hirveän ikävää se tulee olemaan. Annan heille jälki-istuntoa tai panen heidät nurkkaan tai määrään heidät kirjoittamaan niin ja niin monta riviä.

— Et kai aio rangaista tyttöjä asettamalla heidät istumaan poikien viereen, sanoi Jane pisteliäästi.

Gilbert ja Anna katsoivat toisiinsa ja hymyilivät hieman hämillään.
Kerran oli sattunut, että Anna oli rangaistukseksi saanut istua
Gilbertin vieressä, ja sen seuraukset olivat olleet sekä ikäviä että
pitkällisiä.

— Hätä keinon keksii, sanoi Anna filosofisesti heidän erotessaan.

Anna meni takaisin Vihervaaralle Koivukäytävää pitkin, joka lepäsi varjoisana, suhisevana ja sanajalkojen tuoksun täyttämänä, Orvokkien laakson läpi ja ohi "Kuiski, kuiski, pajun", jossa auringonsäteet leikkivät piilosilla toistensa kanssa lehvien alla — kaikki rakkaita paikkoja, joille hän ja Diana olivat antaneet nimet kauan sitten. Hän kulki hitaasti, nautti metsän ja niityn ihanuudesta ja tähtien valaisemasta kesäillan hämystä ja pohti samalla niitä uusia velvollisuuksia, jotka hän ottaisi hartioilleen huomispäivästä alkaen. Kun hän tuli Vihervaaran pihalle, tunkeutui rouva Lynden kuuluva ja tähdellinen ääni avoimesta keittiön ikkunasta.

— Rouva Lynde on tullut tänne antaakseen minulle hyviä neuvoja huomispäivän varalta, ajatteli Anna vetäen suunsa pieneen irvistykseen, mutta luulen olevan parasta pitää varansa! Hänen hyvät neuvonsa ovat kuin pippuria — erinomaisia pienissä annoksissa, mutta epämiellyttävän ärsyttäviä suurina määrinä. Juoksen sen sijaan tieheni juttelemaan hetkiseksi herra Harrisonin kanssa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin Anna kävi herra Harrisonia tervehtimässä tuon surullisen hauskan lehmäjutun jälkeen. Hän oli ollut siellä monena iltana, ja hän ja tuo ihmeellinen erakko olivat nyt hyvin hyviä ystäviä, vaikka oli tosin hetkiä, jolloin Annasta tuo "suorasukaisuus", josta hän itse oli niin ylpeä, oli hiukan kiusallista. Inkivääri katseli häntä yhä epäluuloisin silmin eikä koskaan jättänyt tervehtimättä häntä tuolla pilkallisella "nokkahauki"-huudolla.

Herra Harrison oli turhaan koettanut kitkeä linnustaan tätä rumaa tapaa hypähtämällä sukkelasti paikaltaan joka kerta kun näki Annan tulevan ja huutamalla:

— Varjelkoon — tuossa taas tulee tuo herttainen pikku tyttö! — tai jotain yhtä imartelevaa. Mutta Inkivääri äkkäsi heti hänen tarkoituksensa eikä mennyt loukkuun. Anna ei koskaan saanut tietää, kuinka monta kohteliaisuutta herra Harrison sanoi hänestä hänen selkänsä takana — Annan läsnäollessa hän visusti piti ne omina tietoinaan.

— Vai niin, te olette ollut ulkona metsässä ja taitellut vitsoja huomiseksi, tervehti hän, kun Anna nousi hänen eteisenportaitansa.

— E-en toki, sen voin vakuuttaa, sanoi Anna harmistuneena. Hän oli erinomainen leikinlaskun esine, siksi että hän otti kaikki asiat niin syvällisen vakavasti. — Vitsaa ei koskaan tule näkymään minun koulussani, herra Harrison. Karttapuikko minulla luonnollisestikin täytyy olla, mutta sitä käytän ainoastaan osoittamiseen.

— Niin niin, viivoitinhan kelpaa myöskin pahimmissa tapauksissa.

— Ei siihen mitä te tarkoitatte. En aio koskaan lyödä oppilaitani.

— Siunaa ja varjele, huudahti herra Harrison teeskentelemättömän hämmästyksen vallassa, kuinka te sitten menettelette pitääksenne heitä aisoissa?

— Pidän heitä aisoissa voittamalla heidän kiintymyksensä, herra
Harrison.

— Se ei vetele, sanoi herra Harrison, se ei lainkaan vetele, Anna. "Jos säästät vitsaa, niin pilaat lapsen", sanotaan. Kun minä kävin koulua, löylytti opettaja minut joka ainoa päivä, sillä hän sanoi, että ellen aivan vastikään ollut tehnyt mitään konnankoukkua, niin suunnittelin varmasti paraillaan jotain uutta.

— Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoistanne, herra Harrison.

— Mutta ei ihmisluonto. — Muistakaa minun sanoneeni — nulikoita ei koskaan saa pysymään siivolla, ellei ole vitsaa ulottuvilla. Se on sula mahdottomuus.

— Aion ainakin ensin koettaa, vastasi Anna, jolla oli hyvin luja tahto ja joka piti kiihkeästi kiinni vakaumuksestaan.

— Tepä olette aika jääräpää, arveli herra Harrison.

— No niin? saammehan nähdä. Jonakin kauniina päivänä

te ihan raivostutte — ihmiset, joilla on tuollainen tukanväri, ovat hyvin pikavihaisia — silloin unohdatte kaikki kauniit mielipiteenne ja pieksätte koko joukon järjestään… Te olette muuten aivan liian nuori osataksenne opettaa — aivan liian nuori ja lapsellinen.

Siitä oli kuitenkin seurauksena, että Anna sinä iltana meni hyvin apeilla mielin ja masentuneena levolle. Hän nukkui huonosti ja oli niin kalpea ja juhlallinen aamiaispöydässä seuraavana aamuna, että Marillaa huolestutti ja hän laittoi hänelle kupin kiehuvan kuumaa seljateetä. Anna joi sen kärsivällisesti pienin siemauksin, vaikkei hän voinutkaan ymmärtää, mitä hyötyä seljateestä saattoi olla. Kunpa se olisi ollut jotakin taikajuomaa, joka olisi kyennyt antamaan hänelle ikää ja viisautta — silloin olisi Anna tyhjentänyt sitä vaikka litran silmää räpäyttämättä.

— Marilla, ajatteles, jos en kykenisikään opettajaksi!

— Se ei käy selville heti yhdestä päivästä, ja sinullahan on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. — Sinun vikasi on siinä, Anna, että toivot voivasi opettaa noille lapsille kaikkea auringon alla, ja luulet heti voivasi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet, ettet kykene mihinkään.