Anna ystävämme

V.

OPETTAJANEIDIN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.

Kun Anna tänä aamuna saapui kouluun — ensi kertaa hän oli kulkenut Koivukäytävää näkemättä ja kuulematta sen ihanuutta — oli kaikki rauhallista ja hiljaista.

Edellinen opettajatar oli totuttanut lapset istumaan kunnollisesti paikoillaan hänen sisään tullessaan, ja kun Anna astui koulusaliin, tapasi hän somia rivejä aamunraikkaita kasvoja ja kirkkaita, uteliaita silmiä. Hän ripusti hattunsa naulaan ja asettui sitten oppilaittensa eteen kaikessa hiljaisuudessa toivoen, ettei hän olisi niin pelokkaan ja typerän näköinen, kuin hän tunsi olevansa, ja etteivät he huomaisi, kuinka hän vapisi.

Hän oli istunut valveilla lähes kahteentoista edellisenä iltana ja saanut kokoon kyhätyksi pienen sievän puheen, jolla hän aikoi tervehtiä oppilaitaan koulun alkajaisiksi. Hän oli muovaillut ja parannellut sitä sangen suurella vaivalla ja oli opetellut sen ulkoa. Se oli sangen hyvä puhe, ja siinä oli useita oikein hyviä ajatuksia molemminpuolisesta avusta ja vakavasta pyrkimyksestä saavuttamaan tietoja. Ainoa vika oli, ettei hän muistanut nyt siitä sanaakaan…

Ajan kuluttua, joka tuntui hänestä olevan vuoden pituinen — itse asiassa se kesti kymmenen sekuntia — sanoi hän laimealla äänellä:

— Olkaapa kilttejä ja ottakaa Raamattunne esille! — jonka jälkeen hän hengästyneenä vaipui tuolille sen hälinän ja pulpettien kansien paukkeen suojassa, joka nyt seurasi. Lasten lukiessa värssyjään koetti Anna koota harhailevia ajatuksiaan ja mittaili samalla silmillään tuota pientä pyhiinvaeltajajoukkoa, jonka hän nyt johtaisi pitkälle vaellusmatkalle.

Useimmat heistä hän tunsi sangen hyvin. Hänen omat luokkatoverinsa olivat lopettaneet koulunsa viime vuonna, mutta muut olivat nauttineet opetusta hänen kanssaan yhdessä, paitsi ensimmäinen valmistava luokka ja kymmenkunta lasta, joitten vanhemmat hiljakkoin olivat muuttaneet Avonleaniin. Luonnollisestikin he voivat olla samanlaisia visapäitä kuin muutkin — mutta toiselta puolen voisi ehkä olla joku nerokin heidän joukossaan… Tämä ajatus vaikutti sanomattoman kannustavasti.

Anthony Pye istui itsekseen eräällä reunapaikalla. Hänellä oli tummat ja jurot pikku kasvot ja hän tuijotti Annaan mustissa silmissään vihamielinen ilme. Anna päätti heti voittaa tuon pojan kiintymyksen ja koota hehkuvia hiiliä Pyen perheen pään päälle.

Toisessa nurkassa istui muuan vieras poika yhdessä Arty Sloanen kanssa, pieni pilttinen, joka oli sangen terhakan näköinen pikku nykerönenineen, kesakkoisine kasvoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, joita ympäröivät vaaleat silmäripset. Se oli luultavasti Donnellin poika, ja kasvojen yhdennäköisyydestä päättäen istui hänen sisarensa käytävän toisella puolen Mary Bellin vieressä.

Anna tuumaili minkälainen äiti tytöllä oli, kun hän voi lähettää hänet kouluun sillä tavoin puettuna. Tytöllä oli yllään haalistunut vaaleanpunainen, runsaasti pitsitetty silkkileninki, tuhraantuneet valkeat vuohennahkakengät ja silkkisukat. Hänen punaisenkeltainen tukkansa oli koottu äärettömäksi joukoksi sotkuisia ja törröttäviä kiharoita, joita koristi valtainen, vaaleanpunainen nauharuusuke, suurempi kuin itse pää. Ilmeestä päättäen hän oli erittäin tyytyväinen olemukseensa.

Kalpea pieni olento, jonka pehmoinen, silkinhieno vaaleanruskea tukka laskeutui tasaisina laineina olkapäille, oli varmaankin Annetta Bell, otaksui Anna. Hänen vanhempansa olivat hiljakkoin muuttaneet asuntoa, niin että he olivat joutuneet Avonlean koulupiiriin. Kolme kalvakkaa pikku tyttöä, jotka istuivat lähekkäin saman pulpetin ääressä, olivat varmasti Cotton-nimisiä, eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että tuo pikku kaunotar, jolla oli pitkät ruskeat kiharat ja mantelinmuotoiset silmät ja joka loi kiemailevia katseita Jack Gillisiin Uuden Testamenttinsa laidan yli, oli Prillie Rogerson, jonka isä äskettäin oli mennyt uusiin naimisiin ja noutanut Prillien kotiin isoäidin luota Graftonista.

Eräs pitkä, kömpelö tyttö, joka istui seinänvierustalla ja jolla tuntui olevan enemmän käsiä ja jalkoja kuin hän tarvitsi, antoi Annalle jonkunverran ihmettelyn aihetta. Myöhemmin hän sai tietää, että hänen nimensä oli Barbara Shaw ja että hän oli tullut asumaan erään sukulaisen luo Avonleaniin. Sittemmin hän teki myöskin sen huomion, että jos Barbaran joskus onnistui kulkea käytävää ulos kompastumatta omiinsa tai jonkun muun jalkoihin, piirsivät hänen toverinsa suuren ristin seinälle tuon harvinaisen tapauksen kunniaksi.

Mutta kun Annan katse osui sen pojan silmiin, joka istui etupenkillä suoraan häntä vastapäätä, kävi omituinen pieni vavistus hänen lävitseen, ikäänkuin hän todellakin olisi löytänyt neronsa… Hän tiesi, että tämän täytyi olla Paul Irving ja että rouva Rakel Lynde kerrankin oli ollut oikeassa ennustaessaan, että hän olisi erilainen kuin muut Avonlean lapset. Vielä enemmänkin — Anna huomasi heti, että hän erosi kaikista muistakin lapsista, ja että sielu, joka oli hänen oman sielunsa läheistä sukua, katseli häntä vastaan noista hyvin tummista sinisistä silmistä, jotka niin luottavaisesti olivat häneen suunnatut.

Hän tiesi, että Paul oli kymmenvuotias, mutta hän ei näyttänyt enempää kuin kahdeksanvuotiaalta. Hänellä oli kauneimmat pikku kasvot, mitä hän koskaan oli nähnyt millään lapsella — piirteet olivat niin hennot ja hienostuneet ja niitä ympäröi ruskea, kiharainen hiuspilvi. Punaiset ja täyteläiset pikku huulet kaartuivat kauniisti ja synnyttivät hymyillessä poskiin pienet kuoppaset.

Hänellä oli hiljainen, vakava ja miettiväinen ilme, ikäänkuin hänen sielunsa olisi koko joukon vanhempi kuin hänen ruumiinsa. Mutta kun Anna hymyili hänelle lempeästi, tuli vakavan ilmeen sijalle kiitollisuutta ja ymmärtämystä ilmaiseva hymy, joka näytti valaisevan ja kirkastavan koko hänen olemuksensa. Ja tämä hymy, joka tuntui niin vapaalta ja luonnolliselta, että se oli melkein itsetiedoton, ilmaisi jo harvinaisen hienoa ja hellätunteista persoonallisuutta. Tämän pikaisen hymynvaihdon kautta olivat Anna ja Paul tulleet ikuisiksi uskollisiksi ystäviksi, ennenkuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet.

Päivä kului kuin unessa. Anna ei koskaan jälestäpäin voinut sitä selvästi palauttaa mieleensä. Hänellä oli melkein sellainen tunne, että opettamassa ei ollutkaan hän, vaan joku toinen. Hän kuulusteli läksyt ja järjesteli lukuja ja muodosteli kirjoitusharjoituksia aivan koneellisesti. Lapset käyttäytyivät sangen hyvin; vain pari kertaa hänen oli pakko "koveta".

Morley Andrews joutui kiinni siitä, että hän ajeli "kesyä" heinäsirkka-nelivaljakkoa edestakaisin pulpetinkannellaan. Morley sai seisoa häpeämässä opettajapöydän edessä tunnin ajan, ja — rangaistus, joka hänestä oli paljon tehokkaampi — Anna anasti hänen heinäsirkkansa. Hän sulloi ne laatikkoon, ja kotimatkalla hän päästi ne vapaaksi Orvokkien laaksossa. Mutta Morley luuli sekä silloin että aina edelleen, että opettaja otti ne mukaansa kotiin ja piti ne huvitellakseen itse niillä joutohetkinään.

Toinen syntinen oli Anthony Pye, joka kaatoi viimeiset pisarat pullosta, joka sisälsi vettä kivitaulua varten, Aurelia Clayn selkään. Anna otti Anthonyn syrjään ja puhui hänelle, mitä voitiin vaatia nuorelta mieheltä, jolla oli sekä pään että sydämen sivistystä — siis gentlemannilta — ja hän teroitti tarkoin, että sellaisilla ei ole milloinkaan tapana kaataa vettä kenenkään ihmisen niskaan. Hän tahtoi, että kaikista hänen pojistaan tulisi gentlemanneja, sanoi hän.

Hänen pieni luentonsa oli sekä ystävällinen että liikuttava, mutta valitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli Annaa äänettömänä, kasvojen ilme edelleen yhtä jurona, ja kun hän sai mennä, vihelteli hän uhmaillen. Anna huokasi, mutta lohdutti itseään sillä, ettei Roomaa rakenneta yhdessä päivässä. Täytyi ilmeisesti ottaa aikaa myöskin voittaakseen Pyen kiintymyksen. Itse asiassa voitiin kyllä olla eri mieltä siitä, tokko kellään Pyellä oli lainkaan olemassakaan mitään kiintymyksen tunnetta lahjoitettavana, mutta Annalla oli hyviä toiveita Anthonyyn nähden, josta varmastikin voisi tulla oikein hauska poika, kun hän vain jättäisi ruman tapansa näyttää jurolta ja nyrpeältä.

Kun opetus oli lopussa ja lapset olivat menneet, vaipui Anna väsyneenä tuolilleen. Hänen päätään särki, ja hän tunsi ihmeellistä masentumista. Hänellä ei ollut mitään todellista syytä tuntea pettymystä ja alakuloisuutta, sillä mitään pahempaa onnettomuuttahan ei ollut tapahtunut. Mutta Anna oli tällä hetkellä hyvin väsynyt ja taipuvainen uskomaan, ettei hän koskaan tulisi pitämään opettamisesta. Ja kuinka kauheata olisikaan tehdä sellaista, jota kohtaan tuntee vastenmielisyyttä joka ikinen Jumalan päivä, — niin, vaikkapa, vaikkapa nelisenkymmentä vuotta?…

Anna oli kahden vaiheilla, istuako saman tien itkemään itkunsa vaiko odottaa, kunnes oli päässyt rauhaan pieneen valkeaan suojaansa kotona. Ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä lopullisen päätöksensä, kuului korkeitten korkojen tepsutusta ja silkin kahinaa ulkoa holvikattoisesta eteisestä, ja Anna huomasi äkkiä katsovansa silmästä silmään naista, jonka ulkomuoto muistutti herra Harrisonia. Hän oli hiljattain nähnyt erään hyvin "puetun" naisen muutamassa Charlottetownin kauppapuodissa ja sanonut kotiin tultuaan hänen pukuaan kaikkine siihen kuuluvine lisäkkeineen "hullun ompelijattaren viimeiseksi ajatukseksi".

Vastatullut prameili vaaleansinisestä kesäsilkistä tehdyssä leningissä, joka oli poimutettu, reunusteltu ja koristeltu ruusukkeilla joka kohdasta, mihin vain oli mahdollista sovittaa liehuke, "viistolaskos" tai nauhasolmu. Päässä hänellä oli suunnattoman suuri valkea chiffonihattu, jota peitti kolme pitkää, mutta melkoisesti suoristunutta kamelikurjensulkaa. Vaaleanpunainen harso, jossa oli runsaasti suuria mustia pilkkuja, riippui hatunreunalta olkapäille kuin esirippu ja laskeutui pitkin hänen selkäänsä kahtena leveänä liehuvana nauhana. Hänellä oli niin paljon koruja kuin yksi ainoa, keskikokoinen nainen suinkin voi ripustaa ylleen, ja hyvin väkevä hajuveden tuoksu leijaili hänen ympärillään.

— Olen rouva Donnell — rouva H. B. Donnell, julisti tämä loistava ilmiö, ja tulen puhumaan teille eräästä asiasta, josta Clarice Almira kertoi minulle tullessaan tänään kotiin päivälliselle. Se vaikutti minuun todellakin erittäin epämiellyttävästi.

— Sehän oli ikävää… sopersi Anna, kykenemättä muistamaan aamupäivätunneilta mitään erityistä tapahtumaa, joka olisi ollut Donnellin lapsien yhteydessä.

— Clarice Almira sanoi minulle, että te äänsitte meidän nimemme Donnell. Tahdon sanoa teille, neiti Shirley, että nimemme on äännettävä Donnell — korko viimeisellä tavulla. Toivottavasti muistatte sen vastedes.

— Kyllä koetan, vastasi Anna, jolla oli täysi työ pidättäessään nauruaan. — Tiedän omasta kokemuksestani, että on hyvin harmillista nähdä nimensä kirjoitettavan hullusti, ja vielä pahempaa tietenkin on kuulla lausuttavan se väärin.

— Se on totta. Edelleen kertoi Clarice Almira, että te sanotte poikaani Jacobiksi.

— Hän sanoi minulle nimensä olevan Jacob, selitti Anna.

— Minun olisi pitänyt arvata se, sanoi rouva H. B. Donnell äänellä, joka ilmaisi, että ei kannattanut odottaa hienotunteisuutta nykyajan turmeltuneen sukupolven lapsilta. — Sillä pojalla on niin hirveän alhainen maku, neiti Shirley. — Kun hän syntyi, tahdoin antaa hänelle nimen Saint Clair — sehän kuuluu hyvin ylhäiseltä, eikö totta? Mutta hänen isänsä tahtoi itsepintaisesti, että hänen nimekseen pantaisiin Jacob setänsä mukaan. Minä annoin myöten siksi, että Jacob setä oli rikas vanhapoika. Mutta mitä arvelette, neiti Shirley? Kun viaton poikamme oli viisivuotias, julkesi Jacob-setä itse mennä naimisiin, ja nyt hänellä on kolme omaa poikaa. Oletteko koskaan tavannut mokomaa kiittämättömyyttä? Samalla hetkellä, jolloin hääkutsukortti tuli taloon — hänellä oli otsaa lähettää meille kutsukortti, neiti Shirley — sanoin minä: "ei kiitos, tästä lähtien saa Jacob mennä menojaan". Siitä päivästä alkaen olen sanonut poikaani Saint Clairiksi, ja Saint Clairiksi on häntä nimitettävä. Hänen isänsä sanoo häntä edelleen Jacobiksi, ja poika itse on aivan käsittämättömästi mieltynyt tähän arkipäiväiseen nimeen. Mutta Saint Clair on hänen nimensä ja Saint Clairiksi häntä on sanottava kuolinpäiväänsä saakka. Olettehan niin hyvä ja painatte sen mieleenne, neiti Shirley? Kiitos! Sanoin Clarice Almiralle, että olen varma siitä, että se oli vain väärinkäsitys, joka kyllä korjautuisi, kun asia selitetään. Siis: Donnell, korko viimeisellä tavulla ja Saint Clair — ei millään ehdolla Jacob. Muistattehan nyt sen! Kiitoksia paljon.

Kun rouva H.B. Donnell oli kahissut tiehensä, lukitsi Anna koulutalon oven ja meni kotiin. Mäen alapuolella hän tapasi Paul Irvingin Koivukäytävän luota. Poika ojensi hänelle vihkosen pieniä somia villiorkideoja, joita Avonlean lapset sanovat "niittyliljoiksi".

— Olkaa hyvä, neiti! Löysin nämä herra Wrightin suolta, sanoi hän hämillään, ja palasin takaisin antaakseni ne neidille… Arvelin, että ehkä pitäisitte niistä, ja sitten — hän kohotti suuret, kauniit silmänsä häneen — pidän niin paljon neidistä.

— Kiitos, ystäväiseni! sanoi Anna ja otti nuo tuoksuvat yrtit vastaan.

Ikäänkuin tuon pikku pojan ystävälliset sanat olisivat olleet voimakas loitsu — niin väistyivät alakuloisuus ja väsymys hänen mielestään ja toivo kumpusi hänen sydämessään kuin kirkas suihkulähde. Kevein askelin jatkoi hän matkaansa Koivukäytävää pitkin, ja orkideojen vieno tuoksu lehahteli hänen ympärillään siunauksen tavoin.

— No, kuinkas kävi? uteli Marilla.

— Kysykää kuukauden kuluttua, niin ehkä voin antaa vastauksen… Nyt se on minulle mahdotonta — en tiedä — olen vielä liian lähellä sitä. Aivoni tuntuvat olevan hieman sekaisin, on kuin kaikki ajatukset olisivat tulleet paksuiksi ja sekaviksi… Ainoa, mistä olen varma, että todellakin olen jotain saanut aikaan tänään, on se että olen opettanut Cliffie Wrightille minkä näköinen A-kirjain on. Sitä hän ei ennen tiennyt. Jotakin kuitenkin! Etsivä henki on johdatettu polulle, joka voi johtaa sekä Shakespeareen että Miltoniin.

Myöhemmin tuli rouva Lynde tuoden uutta rohkaisua. Tuo kunnon rouva oli seisonut vahdissa veräjällä ja pysäyttänyt koululapset kysyäkseen heiltä, miltä heistä uusi opettajatar tuntui.

— Ja joka ainoa heistä sanoi, että he pitivät hurjan paljon sinusta,
Anna — paitsi Anthony Pye. Hän ei sanonut, se täytyy myöntää.
Hän sanoi: "Äh, ei hän kelpaa mihinkään! Ei mikään neiti kelpaa!"
Sellainen on Pyen todistus. Mutta älä välitä siitä, Annaseni.

— En, en todellakaan aio välittää, sanoi Anna tyynesti, ja saan kyllä Anthony Pyen voitetuksi puolelleni ennemmin tai myöhemmin. Kärsivällisyys ja ystävällisyys voittavat aivan varmaan hänet.

— Voihan aina toivoa, sanoi Rakel rouva hyväntahtoisesti. — Mitä Donnellin eukkoon tulee, niin en minä tule antamaan hänelle korkoa lopputavulle. Nimi on Donnell, ja on aina ollut. Tuo ihminen on suuruudenhullu, juuri se hän on… Hänellä on mopsikoira, jonka nimi on Prinssi, ja se syö pöydässä perheen kanssa posliinilautaselta. Minä kauhistuisin tuomiopäivää, jos olisin hänen vaatteissaan. Thomas sanoo, että Donnell itse on sekä kunniallinen että aikaansaapa mies, mutta missä hänen terve järkensä oli, kun hän valitsi itselleen mokoman vaimon?

VI.

KÄYNTEJÄ PERHEISSÄ.

On eräs syyskuun päivä Prinssi Edvardin saarella. Raikas tuuli puhaltaa hiekkakumpujen yli merenrannalta; pitkä punainen tie kiemurtelee peltojen ja metsämaitten läpi, milloin kaartaen sankan kuusimetsikön ympäri, milloin reunustaen nuorta vaahteraryhmää, jonka juurilla kasvaa tuuheita, töyhdön kaltaisia sanajalkoja, milloin sukeltaen laaksonpohjaan, jossa puro kuohahtaa esiin metsästä ja piiloittautuu jälleen sen kätköihin, milloin paistattaen päivää loistavassa auringonpaahteessa kultapiiskujen ja savunsinisten asteriryhmien välillä. Ilmassa sirisevät tuhansien ja taas tuhansien heinäsirkkojen, syksyn pikku soittoniekkojen äänet. Lihava pieni ponihevonen lönkyttää pitkin tietä. Sen takana istuu kaksi tyttöä uhkuen ylitsekuohuvaa riemua, jonka nuoruus ja elämänilo lahjoittavat.

— Oi, tämä on päivä paratiisin ajoilta, eikö totta, Diana? Ja Anna huokasi pelkästä autuudesta — Oli kuin olisi ilmassa asustanut joku taikavoima… Katsoppas purppuraa tuolla laaksonpohjassa, Diana! Ja tunnetko kaadettujen mäntyjen tuoksua! Se tulee pienestä aurinkoisesta notkelmasta, jossa herra Eben Wright on kaatanut aidanseiväspuita. On suloista elää tällaisena päivänä, mutta pihkan ja havun tuoksu — se on ihan taivaallista… Tätä tuoksua lienee taivaassa, sehän on havupuiden sielu…

— Kultaseni, eihän puilla ole sieluja, sanoi proosallinen Diana. — Mutta havuntuoksu on todellakin ihanaa hengittää. Minäpä teen itselleni liinakankaisen pieluksen ja ompelen siihen viheriän mallin ja täytän sen havuilla. Sinä voit tehdä itsellesi samanlaisen, Anna.

— Niin, luulenpa tekeväni — käytän sitä, jos joskus otan pienen päivällislevon. Silloin varmaankin uneksin olevani metsänneito… Mutta tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen ollessani Anna Shirley, Avonlean opettajaneiti, ja ajaessani pitkin maantietä tällaisena ihanana päivänä.

— Niin, päivä on suloinen, mutta asia, jonka vuoksi olemme matkassa, ei ole niinkään suloinen, huokasi Diana. — Kuinka maailmassa voi päähäsi pälkähtää tarjoutua "parantelemaan" tätä tietä, Anna? Täällä asuvat melkein kaikki Avonlean kiukkuisimmat ja töykeimmät ihmiset, ja he tulevat varmaankin kohtelemaan meitä tunkeilevina kerjäläisinä. Tämä on kaikkein pahin tie.

— Juuri siksi olen sen valinnutkin. Gilbert ja Fred olisivat luonnollisesti ottaneet tämän tien, jos olisimme pyytäneet heitä. Mutta näetkös, Diana, tunnen olevani vastuussa A.Y.Y:stä, koska juuri minä keksin sen aluksi, ja sentähden arvelen, että minun on otettava niskoilleni epämiellyttävin tehtävä. Sinä pääset sanomasta sanaakaan karhuille ja riivinraudoille — minä huolehdin koko keskustelusta — siihen olen minä kuin luotu, sanoisi varmaankin rouva Lynde… Toistaiseksi hän ei vielä tiedä, hyväksyäkö yhdistyksemme vaiko ei, mutta jos se menestyy, niin tulee hän kyllä sanomaan, että hän on kaiken aikaa pitänyt tätä tuumaa hyvin järkevänä…

Sillä Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli nyt valmis tosiasia. Gilbert oli puheenjohtaja, Fred Wright varapuheenjohtaja, Anna Shirley kirjuri ja Diana Harry rahastonhoitaja. "Parantajat", kuten heitä nimitettiin lyhyyden vuoksi, kokoontuivat joka toinen viikko jonkun jäsenen kotona. Lähdettiin siitä, että heillä tänä myöhäisenä vuodenaikana tuskin oli toiveita saada toimeen monia parannuksia, mutta he aikoivat suunnitella ensi kesän sotaretkeä, koota ja pohtia ajatuksia, lukea ja itse kyhätä esitelmiä ja, kuten Anna jo oli sanonut, kasvattaa ja kohottaa yleistä mielipidettä.

Kuului luonnollisesti joitakin paheksuvia ääniä ja — mikä koski "parantajiin" paljon kipeämmin — sangen runsaasti leikinlaskua ja pilaa uuden yhdistyksen johdosta. Herra Elizah Wright väitti, että paljon sopivampi nimi olis Liehittelyklubi. Rouva Hiram Sloane vakuutti kuulleensa, että parantajat aikoivat muokata kaikki ojanpientareet ja istuttaa neilikoita ja leukoijia niin pitkältä kuin tietä riitti… Herra Levi Boulter valisti naapureitaan kertomalla, että parantajat aikoivat pyytää jokaista Avonlean asukasta repimään talonsa alas ja rakentamaan sen jälleen piirustusten mukaan, jotka yhdistys oli tutkinut ja hyväksynyt. Herra James Spencer lähetti sellaisia terveisiä, että hän toivoi, että he olisivat hyviä ja tasoittaisivat kirkkomäen, joka oli liiaksi työläs hänen vanhoille jaloilleen. Eben Wright uskoi Annalle, että parantajien pitäisi koettaa saada vanha Josiah Sloane ajamaan partansa ja yleensä esiintymään hieman siistimpänä.

Herra Lawrence Bell sanoi, että hänen oli kai valkaistava navettarakennuksensa, ellei vähempi riittäisi, mutta hän ei aikonut ripustaa valkeita verhoja navetan ikkunoihin. Herra Spencer kysyi Clifton Sloanelta, eräältä "parantajalta", joka ajoi maitoa Carmodyn meijeriin, oliko totta, että jokaisella perheellä täytyi olla ensi kesänä hehkupiirroksiset ja käsin maalatut ja koruommelluin tyynyin varustetut lypsyjakkarat…

Huolimatta — tai ehkäpä, sellainenhan on ihmisluonto — johtuen kaikesta tästä, tunsi yhdistys olevansa mitä pirteimmissä voimissa ja kävi rohkeasti käsiksi siihen ainoaan parannukseen, jonka se voi saada aikaan tänä syksynä.

Toisessa kokouksessa, joka pidettiin rouva Barryn vierashuoneessa, ehdotti Oliver Sloane, että aloitettaisiin keräys uuden pärekaton laittamiseksi käräjätaloon ja sen uudelleen maalaamiseksi, ja ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen, jonka sihteeri huolellisesti merkitsi pöytäkirjaan. Senjälkeen asetettiin komitea, jonka puheenjohtajaksi tuli neiti Jane Andrews, ja tämä komitea jakoi työn — tai paremminkin sanoen maantiet. Annan ja Dianan tehtäväksi tuli "muokata" kaikkien Newbridgen tien varrella olevien talojen asukkaat; Gilbertin ja Fredin tuli samaa tarkoitusta varten ottaa Valkorannan tie ja Janen ja Gertie Pyen Carmodyn tie.

— Sillä asian laita on niin, selitti Gilbert Annalle, kun he kulkivat yhdessä kotiin kummitusmetsän läpi, että sen tien varrella asuvat kaikki Pyet, ja he eivät totisesti anna ropoakaan, ellei joku heidän omaisistaan kisko sitä heistä irti.

Seuraavana lauantaina lähtivät Anna ja Diana matkaan. He ajoivat sen tien päätekohtaan, joka oli uskottu heille ja menivät taloihin kotimatkalla. Ensimmäiset, joiden luo he poikkesivat, olivat "Andrewsin tytöt".

— Jos Catherine on yksin, silloin ehkä saamme jotakin, mutta jos
Eliza on kotona, niin ei tule rahtuakaan.

Eliza oli kotona — mitä suurimmassa määrässä — ja oli tavallista tuimemman näköinen. Eliza neiti oli niitä ihmisiä, jotka tekevät sellaisen vaikutuksen, että elämä todella on murheen laakso, ja että hymyileminen — nauru ei ole edes mainitsemisen arvoinen — on aivan tarpeetonta ja moitittavaa lihasten ponnistusta. Andrewsin tytöt olivat olleet tyttöjä kunnianarvoisat viisikymmentä vuottaan ja heillä näytti olevan kaikki edellytykset pysyä sellaisina elämänsä loppuun saakka. Väitettiin, ettei Catherine vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa, mutta Eliza, joka oli synnynnäinen pessimisti, ei ollut koskaan toivonutkaan. He asuivat pienessä ruskeassa mökissä Mark Andrewsin pyökkimetsän laidassa. Elizalla oli tapana valittaa, että kesäinen helle oli siellä hirveä, mutta Catherine sanoi, että mökki oli hyvin hyvässä suojassa talven myrskyiltä. Eliza ompeli ruutuja tilkkumaltoon, ei siksi että mattoa olisi tarvittu, vaan aivan yksinkertaisesti pannakseen vastalauseen niitä kevytmielisiä pitsejä vastaan, joita Catherine virkkasi. Eliza kuunteli otsa rypyssä, Catherine hymyillen, kun tytöt tekivät selkoa asiastaan. Tosin nyrpisti Catherine suutaan ja näytti nololta ja rikolliselta, joka kerta kun hän kohtasi Elizan katseen, mutta seuraavassa hetkessä palasi hymy.

— Jos minulla olisi seteleitä tuhlata, sanoi Eliza ärtyisesti, sytyttäisin ne tuleen ja nauttisin koreasta liekistä — mutta käräjätaloon en antaisi niitä, en ropoakaan. Mitä hyötyä tuosta rakennuksesta on — ellei mahdollisesti teidän tapaisillenne nuorille kokousten pitämis- ja peuhaamispaikkana, silloin kun teidän olisi paljon parempi olla kotona ja nukkua vuoteissanne.

— Eliza kulta, nuorten on toki hieman huviteltava, väitti sisar.

— Se ei liene tarpeen. Me emme vetelehtineet missään huoneustoissa ollessamme nuoria. Mutta nyt on maailman loppu tulossa.

— Sinun on katsottava asioita hieman valoisammalta puolen,
Eliza-sisko.

— Ei ole mitään valoisaa puolta.

— Onhan toki — varmasti on, huudahti Anna, joka ei äänettömänä voinut kuunnella noin kerettiläistä lausuntoa. — Täällähän on päinvastoin monta valoisaa puolta, neiti Andrews. Maailmassa on ihana elää.

— Sinä tulet kyllä toiselle päälle, kun olet saanut koetella sitä yhtä kauan kuin minä, vastasi Eliza neiti kylmästi, ja silloin ehkä sinäkin olet kadottanut halun parantaa sitä. Kuinka voi äitisi, Diana? Varjelkoon, kuinka hän onkaan huonontunut viime aikoina. Hän näyttää kauhean heikolta. Ja kuinka kauan kestää, kunnes Marilla tulee umpisokeaksi, Anna?

— Lääkäri arvelee, etteivät hänen silmänsä huonone, jos hän on hyvin huolellinen ja varovainen, vastasi Anna hieman epävarmasti.

Eliza ravisti päätään.

— Oh niin, kyllä tuo tunnetaan! Niin lääkärit aina sanovat pitääkseen potilasraukan mieltä toivehikkaana. Minä heittäisin kaiken toivon, jos olisin hänen kengissään. On varminta aina valmistua pahimpaan.

— Mutta eikö meidän pitäisi myöskin valmistua parhaimpaan? sanoi Anna rukoilevalla äänellä. — Ovathan toisen mahdollisuudet niin yhtä suuret kuin toisenkin.

— Ei minun kokemukseni mukaan, ja minulla on takanani viisikymmentä seitsemän vuotta, mutta sinulla vasta kuusitoista, vastasi Eliza. — Vai niin, joko menette? Niin, toivottavasti uusi yhdistyksenne estää Avonlean vierimästä pitemmälle kaltevaa pintaa pitkin, mutta suuria toiveita minulla ei ole.

Anna ja Diana olivat kiitollisia saadessaan poistua ja ajoivat tiehensä niin nopeasti kuin heidän lihavat poninsa kykenivät laukkaamaan. Kun he kääntyivät pyökkimetsän laidassa olevasta mutkasta, näkyi lyhyt paksu pikku olento tulevan juosten pellon yli, innokkaasti viitaten heille. Se oli Catherine Andrews, joka oli juossut oikotietä mäkeä ylös, ja hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni puhumaan. Mutta hän painoi kaksi kirkasta hopearahaa Annan käteen.

— Tässä saatte minulta avustusta käräjätalon maalaukseen, läähätti hän. — Olisin halusta antanut teille koko dollarin, mutta en uskalla ottaa enemmän munarahoista, sillä silloin Eliza huomaisi sen. Olen oikein huvitettu yhdistyksestänne, ja luulen että tulette saamaan aikaan sangen paljon hyvää Näen asiat valoisalta puolen. Siihen on pakko, koska asun yhdessä Elizan kanssa. Nyt minun täytyy kiiruhtaa takaisin, ennenkuin hän kaipaa minua — hän luulee minun olevan kanoja ruokkimassa. Niin, olkoon onni myötänne ja hellittäkööt ihmiset kukkaronsa nauhoja… Älkää välittäkö siitä, mitä Eliza sanoi. Maailma menee kuitenkin eteenpäin ja tulee paremmaksi — se on aivan varmaa.

Sitten seurasi Daniel Blairin talo.

— No niin, nyt kaikki riippuu siitä, onko hänen vaimonsa kotona vai ei, sanoi Diana, kun he ajaa hölkyttivät syväraiteista tietä pitkin. — Jos hän on kotosalla, emme saa kuparilanttiakaan. Ihmiset väittävät, ettei Dan Blair saa leikata tukkaansakaan pyytämättä häneltä lupaa, ja hän on hirveän säästäväisen luontoinen, lievimmin sanottuna… Hän sanoo, että hänen on pakko niin kitsastella voidakseen välistä esiintyä oikein ylellisenä… Mutta rouva Lynde väittää, ettei tuo "välistä" tule koskaan.

Myöhemmin illalla Anna kertoi Marillalle, mitä he olivat kokeneet
Blairin perheen luona.

— Sidoimme hevosen, ja sitten naputimme keittiön ovelle. Ketään ei tullut, mutta ovi oli auki, ja kuulimme ruokasäiliössä olevan jonkun, joka murisi ja sadatteli kauheasti. Emme voineet erottaa sanoja, mutta Diana sanoi, että hän voi aina kuulia äänestä, kun joku kiroilee… Sitä en ikinä voi uskoa herra Blairista, joka on aina niin kiltti ja sävyisä, mutta ehkä hän oli joutunut kiusaukseen kiroilla, sillä voiko Marilla ajatella — kun mies pahanen tuli meidän luoksemme, oli hän punainen kuin pioni, ja hiki valui pitkin hänen kasvojaan, ja lisäksi hänellä oli yllään vaimonsa suuri ruskea pellavaesiliina. "En saa yltäni tätä viheliäistä vehjettä", sanoi hän, "sillä nauhat ovat menneet solmuun, enkä minä kykene katkaisemaan niitä, niin että neidit saavat olla hyviä ja suoda minulle anteeksi."

Sanoimme "oh, kaikin mokomin, sitähän ei huomaakaan!" ja astuimme sisään ja istuuduimme. Herra Blair istuutui hänkin ja väänteli esiliinaa, niin että hän sai sen selkäänsä, ja sitten hän pyöritti sen mytyksi, mutta oli niin nolon ja onnettoman näköinen, että minun kävi oikein sääliksi, ja Diana sanoi, että hän pelkäsi meidän tulleen sopimattomaan aikaan. "Ei mitenkään — kuka sellaista ajattelisi!" sanoi herra Blair — hän on nykyisin aina niin kohtelias — "minulla on vain hiukan kiire — olin totta puhuen juuri laittamassa itseäni kuntoon vatkatakseni kaakkua. Eukkoni sai tänään sähkösanoman, että hänen sisarensa Montrealista tulee tänään iltana, ja hän on mennyt asemalle häntä vastaan, ja minulle hän sanoi, että minun pitäisi laittaa teekaakku kuntoon… Hän kirjoitti minulle reseptin ja sanoi joukon asioita suullisesti, mutta ne ovat totisesti menneet mielestäni… Tässä on kirjoitettuna: 'mausteita maun mukaan!' Se on helposti sanottu. Kenen maun? Kuinka tiedän, onko minun makuni samanlainen kuin toisten? Tässä minulla on sekä kanelia että vaniljaa ja muskottikukkaa — panen kai teelusikallisen kutakin lajia, niin ovat kaikki tyytyväisiä." Niin, Marilla, sillä tavoin hän sanoi.

Oh, kuinka minua säälitti tuo mies parka, joka seisoi siinä esiliina edessään ja oli olevinaan keittäjätär. Olen kuullut puhuttavan aviomiehistä, jotka ovat tohvelin alla, ja tässä oli kai loistava esimerkki!… Minulla pyöri kielellä sanoa: "Herra Blair, jos annatte avustusta käräjätaloon, niin sekotan teille taikinan." Mutta sitten minusta tuntui, että olisi aivan sydämetöntä tuolla tavoin asettaa puukko hänen kurkulleen, niin että minä tarjouduin hämmentämään hänen kaakkunsa ilman minkäänlaisia ehtoja. Marilla voi uskoa, että hän tuli iloiseksi! Hän sanoi, että hänellä oli ollut tapana itse leipoa leipänsä ennen naimisiin menoaan, mutta kaakun hän arveli olevan hänelle ylivoimaista… Ja kuitenkaan hän ei mitenkään tahtonut, että hänen vaimonsa tulisi pettyneeksi ja vihastuisi kotiin tultuaan.

Hän hankki minulle toisen esiliinan, ja Diana vatkasi munan, ja minä hämmensin taikinaa. Herra Blair juoksi ympäri ja haki mitä tarvittiin. Hän oli aivan unohtanut esiliinansa, ja hänen juostessaan se liehui hänen jälessään. Sitten hän sanoi, että paistamisesta hän kyllä voisi itsekin huolehtia — sitä hän oli ennenkin tehnyt — ja sitten hän pyysi saada nähdä keräyslistamme ja merkitsi puolestaan neljä dollaria. Niin että palkkamme saimme joka tapauksessa… Mutta vaikkei hän olisi antanut senttiäkään, olisi minusta aina tuntunut, että olimme harjoittaneet oikeata kristillistä armeliaisuutta auttaessamme häntä. —

Seuraava pysähdyspaikka oli Teodor Whiten koti. Ei Anna eikä Diana ollut koskaan käynyt siellä, ja he olivat vain hyvin vähän tuttuja rouva Whiten kanssa, joka ei nauttinut vierasvaraisuuden mainetta. Menisivätkö he taloon suurta tietä vaiko keittiön tietä?

Kun he juuri olivat kuiskaillen neuvottelemassa tästä, ilmestyi rouva White eteisen rappusille syli täynnä sanomalehtiä, Ne hän asetti nopeasti toisen toisensa jälkeen eteisen lattialle ja portaille, ja sitten hän jatkoi matkaansa, jättäen jälkeensä vanhoista sanomalehdistä muodostuneen pikku-polun aina ällistyneitten vieraittensa jalkojen juureen saakka.

— Saanko pyytää, että pyyhkisitte hyvin jalkanne ruohoon ja sitten kulkisitte näitä sanomalehtiä pitkin, sanoi hän huolestuneen kiihkeästi. — Olen juuri lakaissut kaikki lattiat enkä halua, että sisään tuodaan mitään likaa… Tie on aika tavalla likainen eilisen sateen jälkeen.

— Uskallappas vain nauraa! kuiskasi Anna varottaen, kun he varovasti astelivat levitettyjä sanomalehtiä pitkin, — Ja pyydän ja rukoilen sinua, Diana, älä katso minuun, mitä hän sanoneekin, sillä silloin en voi pysyä vakavana.

Sanomalehtipolku vei eteisen poikki ja somaan vierashuoneeseen, jossa ei ollut ainoatakaan tahrapilkkua. Anna ja Diana istuutuivat varovasti lähimmille tuoleille ja esittivät asiansa. Rouva White kuunteli heitä kohteliaasti ja keskeytti heitä vain kahdesti, toisella kertaa ajaakseen pois seikkailuhaluisen kärpäsen, toisella poimiakseen pienen ruohonkorren, joka oli pudonnut matolle Annan hameesta.

Anna tunsi itsensä sekä rikolliseksi että onnettomaksi, mutta rouva White merkitsi kaksi dollaria ja maksoi rahat heti — "estääkseen meitä tulemasta uudelleen", sanoi Diana, kun he menivät tiehensä.

Rouva White oli jälleen koonnut sanomalehdet, ennenkuin he olivat ehtineet irroittaa hevosen veräjästä, ja kun he ajoivat ulos pihasta, näkivät he hänet täydessä vauhdissa luuta kädessä eteisessä.

— Olen aina kuullut sanottavan, että rouva White on maailman puhtauttarakastavin nainen, ja tästä hetkestä lähtien uskon sen, sanoi Diana ja päästi kauan pidättämänsä naurun valloilleen.

— Olen iloinen siitä, ettei hänellä ole lapsia, sanoi Anna juhlallisesti. — Ajatteles, kuinka suunnattoman onnettomia nuo pienet raukat olisivat!

Spencerin perheen luona saattoi talon rouva heidät alakuloiselle mielelle sanomalla jotain pahaa jokaisesta Avonlean ihmisestä. Herra Thomas Boulter kieltäytyi antamasta mitään, syystä että käräjätaloa, kun se rakennettiin kaksikymmentä vuotta takaperin, ei sijoitettu juuri sille paikalle, jota hän oli puoltanut. Rouva Ester Bell, joka oli näköjään kuin itse terveys, käytti puoli tuntia kaikkien kipujensa ja kärsimystensä kuvaamiseen ja jätti surullisena puoli dollaria — oli yhtä hyvä tehdä se nyt kuin myöhemmin, sillä ensi vuonna tähän aikaan hän olisi jo makaava haudassa…

Tylyimmän vastaanoton he saivat kuitenkin Simon Fletcherin luona. Kun he ajoivat pihalle, näkivät he kahdet kasvot, jotka katsoivat heihin eteisen ikkunasta. Mutta vaikka he naputtivat ja odottivat kärsivällisesti ja uutterasti, ei kukaan tullut avaamaan. Ja kaksi hyvin harmistunutta ja kiihtynyttä tyttöä ajoi tiehensä pihalta. Yksinpä Annakin tunnusti, että hän alkoi menettää rohkeutensa.

Mutta sitten vaikeni jälleen. Useissa taloissa, joissa asui Sloanen suvun eri perheitä, he saivat runsaita avustuksia, ja tiuskimisilta he onneksi säästyivät. Viimeinen paikka, jossa he kävivät, oli Robert Dicksonin ja sijaitsi Tumman, päilyvän aallokon yli vievän sillan luona. Siellä he jäivät teetä juomaan, vaikka olivat niin lähellä kotia. Mutta he eivät uskaltaneet vastata kieltävästi rouva Dicksonille, jonka sanottiin hyvin helposti loukkaantuvan.

Kun he istuivat siellä, tuli vanha Whiten mummo heitä tervehtimään.

— Olen ollut juuri Lorenzon luona, kertoi hän. — Hän on tällä hetkellä Avonlean ylpein mies. Mitä arvelette! Seitsemän tyttöä heillä on ennestään — mutta nyt on sinne vain muutama tunti sitten tullut vankka pikku poika.

Anna heristi korviaan, ja kun he ajoivat pois, sanoi hän:

— Nyt ajan suoraa päätä Lorenzo Whiten luo.

— Mutta hän asuu Valkorannan tien varrella ja kovin kaukana meistä, väitti Diana. — Sitäpaitsi hän on Gilbertin ja Fredin alueella.

— He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian myöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.

— Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on suunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon hyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!

Annan toivo ei joutunut häpeään — kävi ilmi, että hän oli ennustanut oikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin aurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:

— Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin on suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.

— Siitä tulee viisi dollaria — herra Daniel Blair on antanut neljä, sanoi Anna miltei hätäisenä… Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.

— Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt teidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista — jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet. Astukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.

— Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin huolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.

— Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää sanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. — Pikkulapset antavat aina yllin kyllin puheenaihetta.

Mutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön ihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista pikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä dollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että ainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään keräyslistaan.

Niin väsyksissä kuin Anna olikin, teki hän kuitenkin vielä tänä iltana viimeisen voimanponnistuksen yleishyvän puolesta. Hän juoksi vainion poikki suorittaakseen käyntinsä herra Harrisonin luona, joka tapansa mukaan istui vetelemässä iltasavujansa verannalla Inkivääri vieressään. Tarkoin katseenhan hän asui Carmodyn tien varrella, mutta Jane ja Gertie, jotka tunsivat hänet vain kuulopuheitten mukaan ja olivat hieman ennakkoluuloisia häntä kohtaan, olivat kerjänneet ja rukoilleet, että Anna "kiristäisi" häneltä.

Mutta herra Harrison antoi vastaukseksi kaikkiin hänen rukouksiinsa laimeahkon "ei", ja Annan pikku temput olivat tällä kertaa voimattomia.

— Mutta luulin herra Harrisonin hyväksyneen meidän yhdistyksemme, sanoi hän valittavalla äänellä.

— Hyväksyn kyllä — tottahan toki — mutta silti en avaa kukkaroani sen vuoksi Anna kulta.

— Vielä muutamia tuon tapaisia kokemuksia, joita olen tänään saanut osakseni, ja ne tekisivät minut aivan yhtä katkeraksi ihmissukua kohtaan kuin neiti Eliza Andrews on, sanoi Anna peilikuvalleen, kun hän illalla riisuutui ylhäällä ullakkokamarissaan.

VII.

VELVOLLISUUDEN TIE.

Anna istui eräänä lauhana lokakuun iltana taaksepäin nojautuneena tuolissaan ja huokasi. Hänen edessään oli pöytä, joka oli täynnä oppikirjoja ja kirjoitusharjoituksia, mutta tiheään kirjoitetuilla paperiarkeilla, jotka olivat hänen edessään, ei ilmeisesti ollut mitään tekemistä hänen omien opintojensa eikä koulutyön kanssa.

— Mikäs nyt on hätänä? kysyi Gilbert, joka oli pysähtynyt avonaisen keittiönikkunan ääreen juuri parahiksi kuullakseen huokauksen.

Anna punastui ja työnsi paperiarkin syrjään koulun aine vihkokasan taakse.

— Oh, eipä mitään hirveätä, juuri… Istun vain ja koetan kirjoittaa ajatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään, mutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon… Ne näyttävät niin raskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi valkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa mielessä — se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä vangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat… Mutta ehkä minä jonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla ei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien oikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on minulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.

— Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät sinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.

— Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule pitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa minua kohtaan — ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan yksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle, että se harmittaa minua kauheasti… Hän ei ole vähintäkään ilkeä, ei suinkaan — hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet muut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua pilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "älä kuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket" — ja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin. Olen koetellut kaikkia mahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei koskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni sitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä on Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun tehdä sen.

— Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.

— E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse mielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän sanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä kärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on hauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin oikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin kaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert, ja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran saa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta ilmaisevalla äänellä.

— Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.

— Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö, Anna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut Valkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina, joina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien käyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen kuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen allekirjoittaneeseen — kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer. Tapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi minulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra Spencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.

— Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan, että kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua jostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain epämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen puhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta kuulevat? Rouva Donnell — korko viimeisellä tavulla — oli taas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi hänen velvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon Andrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että herra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin nopeasti laskennossa… Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen piirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen varma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana, vaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.

— Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika omaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?

— On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa. Alussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan, ja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun niin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai Charlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea… Silloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin ystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä tahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä vastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän — hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju — ja sitten hän sanoi, että minä sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän "mukiloisi" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä sen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen ojennus tämän johdosta… Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint Clairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti. Minulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell sanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.

Sana "korkeakoulu" antoi uuden suunnan Gilbertin ajatuksille, ja he puhelivat nyt hetkisen suunnitelmistaan ja toiveistaan — vakavasti ja toivehikkaasti, kuten nuoret mielellään puhuvat, kun tulevaisuus on heille vielä ennen kulkematon polku, täynnä ihmeellisiä mahdollisuuksia.

Gilbert oli vihdoinkin tehnyt päätöksensä — hän tahtoi, jos mahdollista, tulla lääkäriksi.

— Se on ihana elämäntehtävä, sanoi hän innostuksen vallassa. — On jotakin, mitä vastaan taistella niin kauan kuin elää — tauteja ja vaivoja ja tietämättömyyttä, ihmisen luonnollisia vihollisia vastaan. Tahdon suorittaa oman osuuteni rehellisestä, kunnollisesta työstä maailmassa, Anna — tuoda pienen lisäni siihen inhimillisen tiedon summaan, jota kaikki hyvät ihmiset ovat kartuttaneet maailman alusta saakka. Ne, jotka ovat eläneet ennen minua, ovat tehneet niin paljon minun hyväkseni, että minä tahdon osoittaa kiitollisuuttani tekemällä jotain niiden hyväksi, jotka tulevat minun jälkeeni. Se on mielestäni ainoa tapa, jolla voi maksaa velkansa ihmissuvulle.

— Minä tahtoisin mielelläni antaa elämälle vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveillen. — En välitä hankkia ihmisille suurempaa tietoa — vaikka kyllä tiedän, että kaiken meidän kunnianhimomme pitäisi tähdätä siihen suuntaan — mutta haluaisin hyvin mielelläni lisätä heidän viihtymystään — hankkia heille jonkun pienen onnen tai riemukkaan ajatuksen, jota ei olisi ollut olemassa, ellen minä olisi syntynyt maailmaan…

— Sen toiveen luulisin sinun voivan nähdä toteutuvan joka päivä, sanoi Gilbert luoden häneen ihailevan katseen.

Ja hän oli oikeassa. Anna oli noita elämän sunnuntailapsia, joilla on synnynnäinen kyky levittää ympärilleen valoa ja iloa. Ystävällinen sana, hymyily häneltä kykeni siinä, jonka kanssa hän joutui vaikka ohimennenkin kosketuksiin, muuttamaan raskaan ja katkeran mielialan joustavaksi toivehikkuudeksi.

Viimein Gilbert nousi vastahakoisesti.

— Nyt minä käväisen Mac Phersonin luona. Moody Spurgeon tuli tänään kotiin seminaarista sunnuntaiksi, ja hänellä on mukanaan kirja, jonka olen saanut lainaksi professori Boydilta.

— Ja minun on laitettava kuntoon Marillan tee. Hän meni rouva Keithiä tervehtimään nyt iltapäivällä ja tulee takaisin tuossa paikassa.

Annalla oli tee valmiina, kun Marilla tuli kotiin. Tuli loimusi iloisesti, vähän pakkasenpuremilla sanajaloilla ja rubiininpunaisilla vaahteranlehdillä täytetty maljakko koristi pöytää, ja ruokahalua kiihoittava käristetyn silavan ja paahdetun leivän tuoksu levisi huoneeseen. Mutta Marilla vaipui tuoliinsa syvään huoahtaen.

— Pakottaako silmiäsi? Onko pääsi kipeä? kysyi Anna levottomana.

— Ei, olen vain väsynyt — ja pahoillani. Maryn ja lasten vuoksi. Mary on kuolemaisillaan — hän ei voi kestää kauan. Ja mitä kaksoisiin tulee — en voi käsittää, mitä heistä tulee…

— Eikö heidän setänsä ole vastannut?

— On kyllä, Mary on saanut kirjeen häneltä. Hän on metsänhakkuu- ja rakennustöissä ja sanoo, että hänelle on sula mahdottomuus ottaa lapset ennen kevättä. Silloin hän aikoo mennä naimisiin, niin että hänellä on koti, mihin hakea heidät, ja sitten hän sanoo, että siihen saakka Mary saa pyytää jonkun naapureista ottamaan heidät hoiviinsa. Mutta Mary sanoo, että se on mahdotonta… Hän ei ole juuri koskaan ollut hyvissä väleissä East Graftonin asukkaiden kanssa. Kaiken summa on, Anna, että minä olen varma siitä, että Mary tahtoo, että minä otan pienokaiset — hän ei sanonut sitä sanoin, mutta hän oli sen näköinen.

— Oh! — Anna löi kätensä yhteen, suunniltaan iloisesta odotuksesta.
— Ja Marilla tietysti ottaa — niinhän?

— En ole vielä tehnyt päätöstäni, sanoi Marilla hieman ärtyisästi. — Minä en heittäydy asioihin niin päätä pahkaa kuin sinulla on tapana, Anna. Minä voin sanoa, että sukulaisuuden tähden — olemme serkuksia — on minulla sangen vähän velvollisuutta tehdä mitään. Ja on kauhean vastuunalaista ottaa huolehdittavakseen kaksi kuusivuotiasta lapsukaista — kaksoisia, ei kiitoksia!

Marillalla oli sellainen käsitys, että kaksoiset olivat kaksinkerroin niin vaikeita kuin "parittomat" lapset.

— Kaksoiset ovat hyvin mielenkiintoisia, ainakin kun heitä on vain yksi pari, sanoi Anna. — Vasta sitten kun heitä on kaksi tai kolme paria, alkaa tuntua yksitoikkoiselta. Ja minä luulen, että on oikein hyvä, kun Marillalla on jotain huvinansa, kun minä olen koulussa.

— Oh, kultaseni, tässä tapauksessa en juuri tiedä, mitä huvia olisi odotettavissa… Vain lisää puuhaa ja vaivaa. Kun he edes olisivat niinkin vaurastuneita kuin sinä olit ottaessani sinut. Doraa vastaan minulla ei ole niin paljon — hän näyttää hiljaiselta ja sävyisältä. Mutta tuo Davy on hirveä kiusankappale.

Anna oli lapsirakas, ja hän sääli sydämestään Keithin kaksoisia. Hänen oman laiminlyödyn lapsuutensa muisto oli vielä hyvin elävänä hänen mielessään. Hän tiesi, että Marillan ainoa heikko kohta oli hänen harras pyrkimyksensä siihen, minkä hän katsoi velvollisuudekseen, ja Anna johti nyt todistelunsa sangen nokkelasti tälle uralle.

— Jos Davy on huonotapainen, niin on kai sitä suurempi syy hänen saada hyvää ohjausta, eikö totta, Marilla? Ellemme ota heitä, emme lainkaan voi tietää, kuka heidät ottaa tai minkälaisten vaikutusten alaisiksi lapset tulevat ympäristössään. Ajatteles, jos rouva Keithin lähimmät naapurit, Sprottin perhe, ottaisivat heidät! Rouva Lynde väittää, että Henry Sprott on jumalattomin mies, joka saappaissa kulkee, ja lapset valehtelevat niin, että on ihan synti ja häpeä… Eikö olisi kauheata saattaa lapset sellaiseen ympäristöön ja antaa heidän oppia sellaista? Tai jos he joutuisivat Wigginsille! Rouva Lynde sanoo, että Wiggins myy kotona kaiken, mitä myydä voi, ja ruokkii perhettä sinisellä kuoritulla maidolla. Sinä et pitäisi siitä, että sukulaisesi saisivat nähdä nälkää, Marilla, vaikka ne olisivat vain serkkujakin… Minun mielestäni meidän selvä velvollisuutemme on ottaa heidät.

— Niin kai lienee sitten, myönsi Marilla synkästi.

— Minun on kai sanottava Marylle, että otan heidät. Sinun ei tarvitse näyttää niin ihastuneelta, Anna. Tämä merkitsee melkoista työn lisäystä sinulle. Minä en voi ommella pistoakaan silmieni vuoksi, niin että sinä saat ottaa ommellaksesi heidän vaatteensa ja myöhemmin korjataksesi ne. Ja sinua ei huvita ompeleminen.

— Ei, se ei minua todellakaan huvita, sanoi Anna tyynesti, mutta jos sinä olet halukas ottamaan lapset tänne velvollisuudentunnosta, niin voin kai minäkin ommella heidän vaatteensa ja paikata ja parsia velvollisuudentunnosta. Ihmisille tekee hyvää tehdä sellaista, mistä he eivät pidä — kohtuullisessa määrässä, luonnollisesti…

VIII.

KAKSOISET SAAPUVAT.

Rouva Rakel Lynde istui keittiönikkunansa ääressä ja virkkasi tähtiä suureen valkeaan peitteeseen, aivan samoin kuin hän oli istunut eräänä iltana useita vuosia sitten, kun Matthew Cuthbert oli ajanut mäen töyrästä ylös mukanaan olento, jota Rakel rouva sanoi "tyttöletukaksi laitoksesta". Mutta se oli tapahtunut keväällä, jolloin Suloisuuden valkea tie oli kukassa, ja nyt oli myöhäinen syksy; metsät olivat kadottaneet lehtensä ja vainiot levisivät paljaina ja tuskailtavina. Aurinko laski juuri kaikessa komeudessaan ja purppura- ja kultaloistossaan tummien metsien taakse Avonlean länsipuolelle, kun pienet, keveät, kaksipyöräiset ajoneuvot, joita veti hidas, ruskea ponihevonen, vierivät maantietä pitkin. Rakel rouva katsoi niitä täynnä mielenkiintoa.

— Tuolla tulee Marilla kotiin hautajaisista, virkkoi hän miehelleen, joka loikoili pitkällä puusohvalla keittiössä.

Thomas Lynde makaili näihin aikoihin useammin sohvalla kuin hänellä oli ollut tapana, mutta Rakel rouva, jolla oli niin terävä silmä kaikkeen, mikä oli ulkopuolella hänen oman kotinsa rajoja, ei ollut vielä toistaiseksi pannut sitä merkille.

— Ja kaksoiset hänellä on kuin onkin muassaan. — Vai niin, siinä kurottautuu Davy suojuskaaren yli siepatakseen kiinni hevosen hännästä, ja Marilla ottaa armollista herraa käsivarresta ja ajaa hänet takaisin istuimelle. Dora istuu niin kiltisti ja säädyllisesti kuin konsanaan voi pyytää. Hän on aina sen näköinen, kuin olisi hänet juuri tärkätty ja silitetty.

Niin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä lasten parissa… Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut olla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja hänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko jutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin käsitellä lapsia. Hyvänen aika — minusta tuntuu kuin Matthew-parka vasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten nauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on ottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin täällä vaeltaa…

Lihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä ylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East Graftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä näytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi ylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan istunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista ja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan ponin kavioiden alle.

Epätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin päästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä ohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui häneen kuin karhunpoikanen.

— Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi kurttuista poskea. — Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa vain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut kamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?

— E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä, sanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä heltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.

— No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi Davy ja kiipesi takaisin paikalleen. — Ajatella, että sinä todellakin olet ollut kerran pikku tyttö!… Dora voi istua hiljaa — vaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!… Tyttönä oleminen mahtaa olla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora — nyt minä elvytän sinua hieman!

Davyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni Doran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja alkoi itkeä.

— Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu hautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon vallassa.

— Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. — Tiedän sen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt sairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen. Juttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän sanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että minun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö voi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa istuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti siskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.

— Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?

— Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta — koettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin ja rypistäen kulmakarvojaan. — Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän itkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä, että olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla kaksoinen… Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain: "Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin" — ja sitten pitää tyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän ajattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin, koska olen mies!

Marilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle pihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa. Anna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen kaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy vastasi Annan "tervetuloa"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään ja ilahuttavalla uutisella:

— Minä olen herra Davy Keith.

Illallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta
Davyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.

— Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä hienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. — Dora ei ole puoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko ajan ajaessamme… Tämä kaakku oli hurjan hyvää — niin paljon pomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään aikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva Sprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän… Ja rouva Wiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan akka! Saisinko palasen lisää?

Marilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen viipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä, että on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa korviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:

— Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.

— Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä, joka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt mitään vastaväitteitä.

Davy iski silmää Annalle — sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli, sieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut vain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin ammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä menevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat vavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti arvokkaimmalla "opettajaneiti"-ilmeellään:

— Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies — gentlemanni — ei koskaan tee noin.

— Tiedän kyllä, etteivät ne tee, sanoi Davy, niin pian kuin hän kykeni puhumaan, mutta minä en olekaan sellainen — olen poika.

— Niin, mutta haluat kai tulla gentlemanniksi? sanoi ällistynyt Anna.

— Totta kai. Mutta siksi ei voi tulla ennenkuin täysikasvuisena.

— Voi kyllä, kultaseni, aivan varmaan, kiiruhti Anna sanomaan haluten kylvää hyvän siemenen niin hyvissä ajoin kuin mahdollista. — Sinä saat alkaa tulla gentlemanniksi jo pikkupoikana. Gentlemanni ei koskaan sieppaa mitään tuolla tavoin naiselta — tai unohda kiittää — tai vedä ketään tukasta…

— Kaikesta huomaa, että heillä täytyy olla kamalan kuivaa, sanoi Davy vilpittömästi. — Luulen, että lykkään sellaiseksi tulemiseni siksi kunnes olen kasvanut suureksi.

Marilla oli alistuvaisin ilmein leikannut Doralle uuden kaakun viipaleen. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi voimienmittelyyn Davyn kanssa tällä hetkellä. Tämä oli ollut rasittava päivä hänelle — pitkä ajomatka edestakaisin ja sitten hautajaiset. Tällä hetkellä hän katsoi tulevaisuutta kohti niin synkällä ja masentuneella mielellä, että se olisi sopinut vaikka itse Eliza Andrewsille.

Kaksoiset eivät olleet erikoisesti toistensa näköisiä, vaikka molemmat olivat vaaleita. Doralla oli pitkät tasaiset kiharat, jotka eivät koskaan olleet pörrössä. Davyn koko pyöreä pää oli keltakiharaisen hiusmetsän peitossa. Doran vaaleanruskeat silmät olivat hurskaat ja lempeät; Davyn olivat yhtä veitikkamaiset ja kujeilevat kuin keijukaisen. Doran nenä oli suora, Davyn selvästi ylöspäin pyrkivä; Doran suu oli useimmiten hieman "supussa", Davyn hymyili alituisesti. Sitäpaitsi Davylla oli kuoppa toisessa poskessa ja toinen oli ilman, mikä antoi hänen kasvoilleen hauskan "epäsäännöllisen" ilmeen hänen nauraessaan. Vallattomuus ja koirankurisuus vaaniskeli hänen pikku kasvojensa jokaisessa juonteessa.

— Nyt heidän on parasta mennä levolle, sanoi Marilla, joka katsoi tämän sopivimmaksi tavaksi päästä heistä eroon. — Dora saa nukkua minun luonani, ja Davyn saat sinä viedä nukkumaan lännenpuoliseen vinttikamariin. Sinua ei kai pelota nukkua yksin, Davy?

— Ei, mutta minä en aio mennä nukkumaan vielä hirveän pitkään aikaan, sanoi Davy hyväntuulisesti.

— Menet kyllä, sen tiedätkin.

Tämä oli kaikki, mitä kovasti koeteltu Marilla sanoi, mutta hänen äänessään oli jotakin, joka teki itse Davynkin taipuisaksi ja lauhkeaksi. Hän kapusi tottelevaisesti rappusia Annan seurassa.

— Suureksi tultuani on kaikkein ensimmäinen työni olla valveilla koko yö ottaakseni selkoa, minkälaista silloin on, uskoi hän Annalle.

Seuraavina vuosina Marilla ei koskaan väristyksettä ajatellut ensimmäistä viikkoa, jonka kaksoiset viettivät Vihervaaralla. Se ei oikeastaan ollut pahempi kuin sitä seuraa vatkaan viikot, mutta se tuntui siltä siksi, että kaikki oli niin uutta ja kauhistuttavaa. Harvoin meni minuttiakaan päivän kuluessa ilman että Davy teki jotain vallattomuutta tai vaivasi päätään keksiäkseen sellaista. Mutta hänen ensimmäinen erikoisen huomattava urotyönsä tapahtui kaksi päivää hänen saapumisensa jälkeen, eräänä sunnuntaiaamuna — oli ihana, leuto päivä, autereinen ja leppoisa aivan kuin syyskuussa.

Kaikki aikoivat kirkkoon, ja Anna puki häntä Marillan auttaessa
Doraa. Davy vastusti alussa mitä päättäväisimmin kasvojen pesua.

— Marilla pesi minut eilen — ja rouva Wiggins hankasi minua kiilloituspulverilla hautajaispäivänä… Sen pitäisi riittää koko viikoksi. Mitäpä hyödyttää olla niin kauhean puhdas? Tuntuuhan aika paljon hauskemmalta olla likaisena.

— Paul Irving pesee kasvonsa joka ainoa päivä ilman että häntä tarvitsee kerjätä ja pyytää, sanoi Anna viekkaasti.

Davy oli ollut Vihervaaralla tuskin enempää kuin neljäkymmentä kahdeksan tuntia, mutta hän jumaloi jo Annaa ja vihasi Paul Irvingiä, jota hän oli kuullut Annan ylistävän niin lämpimästi tulonsa jälkeisenä päivänä. Jos Paul Irving pesi kasvonsa joka päivä — niin, silloin oli asia ratkaistu… Davy Keith pesisi myöskin, vaikka henki menisi siinä pelissä… Tämä sankarillinen päätös saattoi hänet nöyrästi alistumaan myöskin useihin muihin siistimistoimituksiin, ja hän oli todellakin oikein soma pikku poju, kun kaikki oli valmiina. Anna tunsi melkein äidillistä ylpeyttä hänestä taluttaessaan häntä Cuthbertien vanhaan perhepenkkiin.

Davy esiintyi sangen moitteettomasti alussa, hänellä kun oli täysi työ kurkistellessaan ympärilleen kaikkiin pikku poikiin ja koettaessaan arvailla, mikä niistä oli Paul Irving. Molemmat ensimmäiset virret ja evankeliumi olivat jo ohi ilman että mitään oli tapahtunut. Pastori Allan luki paraikaa rukouksia, kun tuo ennenkuulumaton tapaus sattui.

Lauretta White istui vastapäätä Davya, pää hieman painuksissa ja vaalea tukka riippuen kahtena pitkänä palmikkona, joiden välitse pilkisti houkuttelevasti esiin valkoinen kaula tuuhean pitsiröyhelön ympäröimänä. Lauretta oli lihava ja tyyniluontoinen kahdeksanvuotias tyttö, joka oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa aina ensimmäisestä päivästä saakka, jolloin hänen äitinsä kantoi hänet sinne ja hän oli kuuden kuukauden vanha kapalolapsi.

Davy pisti kätensä taskuun ja veti sieltä esiin madon — karvaisen pienen madon, joka kiemurteli ja vääntelehti. Marilla näki tämän ja uhkasi häntä kädellään, mutta liian myöhään. Davy päästi madon alas Laurettan kaulalle.

Kesken pastori Allanin rukousta kuului kokonainen sarja vihlovia kirkaisuja. Pastori pysähtyi kauhuissaan ja tuijotti silmät selällään. Joka ainoa pää koko koolla olevassa seurakunnassa ponnahti pystyyn. Lauretta White tanssi edestakaisin penkissään ja raapi ja kiskoi suonenvedontapaisesti leninkinsä miehustan takaosaa.

— Uh — uh — ih —! Ota se pois! Uhu-u! Tuo häijy poika — uhuu — päästi sen minun kaulaani! Ih — ih! Nyt se kierii alemmaksi — ih!…

Rouva White nousi jäykin ilmein ja talutti kirkuvan ja itkevän Laurettan ulos kirkosta. Huudot häipyivät etäisyyteen ja pastori jatkoi jälleen jumalanpalvelusta. Mutta hartaus oli mennyttä… Ensi kertaa elämässään Marilla ei välittänyt tekstistä, ja Anna istui posket tulipunaisina häpeästä. Kun he olivat tulleet kotiin, pani Marilla Davyn vuoteeseen, ja siinä hän sai maata lopun päivää. Päivällistä hän ei saanut lainkaan, vain illalliseksi pelkkää leipää ja maitoa. Anna kantoi tarjottimen hänelle ja istui surullisena hänen vuoteensa vieressä Davyn syödä matustaessa hyvällä ruokahalulla, johon katumuksella ja omantunnontuskilla näytti olevan sangen pieni vaikutus. Mutta Annan murheelliset silmät vaivasivat häntä hieman.

— Voin arvata, sanoi hän miettiväisesti, ettei Paul Irving olisi työntänyt matoa tytön selkään kirkossa, vai mitä?

— Ei, eipä suinkaan… virkkoi Anna surullisesti.

— Niin, minusta on ikäänkuin hieman ikävää, että tulin sen tehneeksi, tunnusti Davy, — Muita se oli niin metka ja julman suuri mato — löysin sen kirkonportailta juuri sisään mennessämme. Olisi ollut suurta tuhlausta jättää se siihen… Mutta kuule, olihan sentään hurjan veikeätä kuulla tytön kiljuvan tuolla tavoin?

Tiistai-iltapäivänä oli ompeluseuran kokous Vihervaaralla. Annalla oli kova kiire kotiin koulusta, sillä hän tiesi, että Marilla tulisi tarvitsemaan kaiken sen avun, jota hän voi antaa. Dora, somana ja sievänä tärkätyssä valkeassa hameessaan ja mustassa esiliinassaan, istui vierashuoneessa ompeluseuran herrojen ja naisten luona, vastasi sievästi, kun häntä puhuteltiin, vaikeni, kun ei kukaan sanonut hänelle mitään, ja käyttäytyi joka suhteessa kuin mallilapsi ainakin. Davy oli likainen ja onnellinen ja leipoi hiekkapiiraita navetan lähistöllä.

— Annoin hänelle luvan, sanoi Marilla väsyneesti. — Silloin hän ehkä jättää pahemmat rötökset tekemättä… Nyt hän edes vain ry vettää itsensä. Juomme teen ennenkuin kutsumme hänet sisään. Dora saa juoda meidän kanssamme, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi antaa Davyn istua pöytään koko ompeluseuran kanssa…

Kun Anna tuli kutsumaan vieraita katettuun teepöytään, ei Dora ollut vierashuoneessa. Rouva Jasper Bell sanoi, että Davy oli tullut eteiseen ja huutanut häntä. Kiireellinen neuvottelu Marillan kanssa ruokasäiliössä johti siihen päätökseen, että molemmat lapset saisivat juoda teensä yhdessä myöhemmin.

Istuttiin ja syötiin paraillaan, kun ruokasaliin astui avuton ja viheliäinen olento. Marilla ja Anna tuijottivat mykän kauhun vallassa, ompeluseura sanomattomasti hämmästyneenä. Voiko tämä olla Dora — tämä nyyhkyttävä, epämääräinen olento likomärkine vettävaluvine hameineen ja samassa tilassa olevine hiuksineen, joista vesi virtasi Marihan uudelle kotikutoiselle nukkamatolle.

— Dora, mitä sinulle on tapahtunut? huusi Anna katsahtaen hyvin häpeissään rouva Jasper Belliin, jonka perheen väitettiin olevan ainoan maailmassa, jossa ei koskaan sattunut "onnettomuuksia".

— Davy houkutteli minut kävelemään sikolätin aidalla, ulvoi Dora. — En tahtonut mennä, mutta silloin hän sanoi minua löntykseksi… Ja minä kupsahdin alas sikotarhaan, ja hameeni tuli aivan likaiseksi ja sika juoksi suoraan ylitseni… Leninkini oli niin hirveän näköinen, mutta Davy sanoi, että jos asettuisin pumpun alle, niin hän huuhtoisi sen puhtaaksi, ja minä asetuin, ja hän pumppusi vettä minuun yltyleensä, mutta pukuni ei tullut rahtuakaan puhtaammaksi, ja kaunis esiliinani ja uudet kenkäni ovat aivan pilalla — uh!

Anna sai olla yksinään emäntänä teepöydässä teenjuonnin loppuajan, sillä välin kuin Marilla kapusi vinttikamariin ja riisui Doran yltä hänen läpimärät vaatteensa. Davy saatiin pyydystetyksi ja pistettiin vuoteeseen ilman illallista.

Anna meni hänen luokseen hänen huoneeseensa hämärissä ja puhui vakavasti hänen kanssaan — menettelytapa, johon hänellä oli suuri luottamus, eikä syyttä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Hän sanoi Davylle olevansa hyvin pahoillaan siitä, että hän oli voinut käyttäytyä niin huonosti.