Mutta nyt tunkeusi tytön kuva väkisinkin hänen mieleensä. Hän muisti äskeisen kohtauksen tytön kanssa. Muisti hänen kuumat suudelmansa ja oli ylpeä, kun hänenkin huulensa ovat koskettaneet naisen huuliin. Tuosta oli hän lukenut, tuosta suutelemisesta ja miettinyt, miltähän se mahtaisi tuntua. Nyt hän sen tunsi ja se tuotti hänelle tyydytyksen. Rakastan, rakastan, rakastan, kaikui hänen korvissaan. — Viimein katosi hänen tietoisuudestaan kuun valaisema huone, kun silmät painuivat kiinni ja yön loppu otti miehen haltuunsa vähäksi aikaa. Miehen, jolle yön ennen ei naisten tähden ollut tarvinnut olla mustasukkaisena. — Kuu oli kulkenut ja katsoi suoraan nyt nukkuvaa silmiin ja veikistellen vanhalla naamallaan nauraa virnotti: Minä se olen sellainen, joka tyttösten silmät panen kummasti kiiltämään. Kun niihin mies katsoo, niin yö ei enään saa yksin hallussaan pitää, vaan sen kanssa kilpailevat loistavat silmät.
V.
— Kuule, Anna! Minä ilmoitan isälle ja äidille meidän aikeemme, puheli Kalle seuraavana iltana heidän tullessa seuran talolta puhdistamasta sitä. Nyt tänä iltana sen jo ilmoitan.
— Ei nyt vielä. Kerkeäähän tuon sittemminkin. Emmehän me vielä itsekään oikein tiedä onko se tottakaan, sanoi Anna.
— Etkö sinä totena sitä pidäkkään? sanoi Kalle raivoisasti ja pysähtyi.
— Enhän minä sitä tarkoittanut, ettei meidän rakkautemme todellista olisi, mutta kun tämä kaikki tuntuu niin uudelta, ettei sitä tahdo todeksi osata uskoa. Eikö sinustakin tunnu sellaiselta?
— Mikä sinulle tuli? kysyi Anna, kun Kalle käveli äänettömänä.
— Ei mikään, minä olen sellainen houkkio. Kun sinä äsken sanoit, ettemme vielä itsekään tiedä, onko se totta, niin vihlasi minua niin kipeästi. Mutta eihän se mitään haittaa enään. Minä olen sellainen.
— Voi, enhän minä tarkoittanut sitä, ettei rakkauteni olisi todellista, satuin vaan niin sanomaan.
— Kyllähän minä sen ymmärrän nyt, mutta —
— Mutta mitä?
— Ei mitään. En minä osaa selittää mitä ajattelin. Se oli sellaista hurjaa. Tuntui kuin olisin tahtonut paeta ihmisiä. Tuntui kuin en olisi tahtonut ketään nähdäkään. Vihasin, viha leimahti kuin salama.
— Vihasitko minuakin?
— En osaa sanoa. Mutta enhän toki sinua vihaa. Rakastan sinua.
— Sinä olet niin kummallinen, sanoi Anna.
— Miten kummallinen?
— En osaa sitä sanoa. Erilainen kuin kukaan, puhui Anna.
— Rakastatko minua sittenkin, vaikka olenkin — — — kummallinen?
— Rakastan, rakastan! Etkö eilen illalla vielä päässyt sitä uskomaan? sanoi Anna ja siirtyi lähemmäs Kallea kävelemään.
— Sanotaan sitten se isälle ja äidille. Mennään heti naimisiin! puhui
Kalle.
— Ei vielä heti.
— Miksei? Mikä meitä estää?
— Ei, en minä sitä osaa selittää. Mitä sanoisi isäsi ja äitisi?
— Eivät he sano mitään. Ovat vielä hyvillään, kun saavat noin nätin miniän. Ja pianhan he sen kuitenkin tulevat näkemään. Eihän sitä niin osaa elää, etteivät he sitä huomaisi. Parastahan se on heti ilmoittaa. Eikö olekin?
— Kyllä kait. Mutta minua niin peloittaa.
— Mikä?
— Se. En osaa selittää sitä. Mutta mennään kihloihin sitten syksypuoleen vasta!
— Miksi ei ennemmin?
— En minä sitä saata sanoa nyt. Älä kiusaa, Kalle! Minä sitten selitän, niin kyllä ymmärrät. Kerkeämmehän me sittekin, puheli Anna. Mutta itsekseen mietti hän: Sormuksen tahdon ostaa Kallelle omalla rahallani ja sitä ei minulla ole niin paljoa ennen syksyä. Se on sellaista, eikä se siitä muutu.
— Mutta minä sanon tänä iltana jo aikeemme isälle ja äidille.
— Sano sitten, kun niin tahdot. Mutta minä niin pelkään, kun sinä — kun minä olen — —
— Mikä?
— Köyhä, vastasi Anna ja painoi päänsä alas.
— Älä sinä siitä välitä. Eivät hekään. Saat nähdä.
He tulivat kuun valaisemalle kartanolle. Hevoset tallissa koluuttivat ja kissa porrasten edessä käyristi selkäänsä.
— He ovat jo kamarissaan, sanoi Kalle, heidän eteiseen tultuaan. Samassa sieppasi hän Annan toisella kädellään kainaloonsa ja toisella etsi avainta.
— Mitä sinä teet! Et saa! Kuuletko! huudahteli Anna.
Mutta samassa sai Kalle oven auki ja kirkas lampun valo tulvahti eteiseen.
Kalle työnsi vastustelevaa tyttöä edellään ja veti oven kiinni.
Kummissaan katsoivat isäntä ja emäntä heidän tuloaan.
— Niin, kuulkaahan, kun me olemme — —
— Päättäneet mennä naimisiin, jatkoi isäntä naurussa suin, ennenkuin
Kalle kerkesi mitään puhua. Sen näköistä joukkoa te olette.
— No voi sentään! pääsi emännältä. Noin väkistenkö sitä morsianta pitää kuljettaa? Ei kaiketi siitä silloin mitään tule.
— Tuo Kalle kun väkisten kaappasi tuolla porstuassa ja toi, puhui Anna hiljaa punaisena.
Kaikki nauroivat.
— Niin me olemme Annan kanssa tuumineet, selitti Kalle. Ei kait teillä ole siihen mitään sanottavaa?
— Onhan toki, poika, sanoi isäntä totisena.
— Mitä? kysyi Kalle terävästi.
Anna kalpeni.
— Sitä, että menkää vaan! Minä olisin sinuna mennyt jo paljon ennemmin, kun tuollainen tyttö on ollut saatavissa.
— Istukaahan toki! sanoi emäntä. Milloin te olette saaneet asianne keskenänne selväksi?
— Eilen illalla, vastasi Kalle.
— Mutta on siihen aikaa tarvittukin. Toista vuotta, toista pitkää vuotta, puheli nauraen isäntä. Nyt kait teillä on kiire saada toisenne? Vai miten? Ei se tämä Kalle ole hätäinen ollut. Tosi siitä viimeinkin tuli, mutta onhan tuota saanut odottaakkin.
— Mistä te olette tienneet odottaa? kysyi Kalle.
— Tuotako nyt ei olisi nähnyt, tuota teidän puuhanne. Olethan sinä, Kalle, niin tiheään navetassa hypännyt, että tuostakinhan tuon on arvannut, jos ei muusta.
— Vai tällainen miniä minulla nyt on, puheli emäntä ja istui punastelevan Annan viereen. Tuttu on, se on hyvä.
— No huomenna kaupunkiin kihlan ostoon! sanoi isäntä.
— Kyllä muutoin, mutta tuo Anna ei vielä sitä tahdo, sanoi Kalle.
— Miksei? kysyi isäntä.
— En minä häntä oikein osaa selittää. Mutta kerkeäähän tuota syyspuoleenkin ensi vuonna, sanoi Anna nolon näköisenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan.
— Mitäpä siinä. Sittehän siitä luja tulee, kun ensinnä sulhanen viivyttää ja sitten vuorostaan morsian, puheli emäntä naurussa suin. Mutta nyt minä keitän vielä kahvia, vaikka onkin näin ilta, tämän asian muistoksi. Tuossahan tuota pesässä tulee.
— Itsepä asianne saatte sopia milloin tahdotte kihloilla käydä. Mutta ajattelen tuota, että joku sattuisi Annasta edelle herkeämään, kun hän viime syksynä aikoi ruveta kilpasille miehen otossa. Jos joku toinen meidän tytöistä sattuisi käymään ennen kihlamarkkinoilla, niin et ensimäisenä, Anna, kerkeäisikään, jutteli isäntä.
— Välipä tuolla! vastasi nauraen Anna.
— Niin, välipä tuolla. Tiedäthän tuon itse, että ensin sinä kerkesit eli kerkeäisit, jos vaan tahtoisit. Sanoinhan jo syksyllä, että meillä on hyvä onninen talo tyttösille. Mutta en arvannut, että sinä silmäsi näin likelle isket. Mutta mitäpä tuosta. Talon emännäksipä pääsit niinkuin ennustinkin. Mutta aikaa se Kallelta otti ennenkuin tosi tuli. Ja vielä nyt viivyttelette. No niin, itsepä asianne parhaiten tiedätte. Täytyy sitä, Kalle, näille tytöille antaa perään niin kauvan, kuin saapi ne kiinni kytketyksi, puheli isäntä.
— Mutta ei tästä tarvitse mitään kenellekään puhua ennenkuin se aika tulee, jolloin kaikki saavat sen tietää, sanoi Kalle.
— Mitäpä tuosta puhuu, kun vaan itse maltatte sillä tavoin elää, ettei kukaan teistä selvää saisi, jota kuitenkin epäilen, sanoi isäntä.
Emäntä laitti kahvia ja saatuaan sen valmiiksi kehoitti toisia sitä nauttimaan.
— Kun minulle ei sattunut nisuakaan, vaikka tuli tällaiset juhlat, sanoi emäntä.
— Oma syynsä. Mitä he näin äkkinäisiä juhlia laittavat, sanoi isäntä. Olisi minulla tarjota miestä väkevämpää, mutta eihän se Kalle siitä välitä. Ne ovat nyt nuo nuoret miehet sellaisia. Ei taida morsiankaan minun lääkkeestäni välittää?
— En välitä, vastasi Anna.
— Hyvä on, hyvä on sekin. Taitaa olla hyvinkin hyvä. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin minä elatukselle teille rupean, niin teidän täytyy luvata minulle joku litra vuodessa sitä entisajan väkevää. En minä muuten rupea teidän lapsianne hoitamaan. Tietäkää se! puheli isäntä ja meni kaapilleen ja otti juhlan kunniaksi ryypyn.
— Joko sinä taasen loriset, sanoi emäntä.
Kun oli kahvit juotu ja istuttu hetken aikaa, sanoi isäntä:
— Sen minä sanon, ettei pidot parane, jos ei vieraat vähene. Minä panen nukkumaan. No, mutta älkäähän nyt aamuun asti valvoko sentään!
— Mutta ole nyt tuossa, sanoi nauraen emäntä.
— No, no, muori! Muistetaanhan tuo entisestään, ettei sitä nukkumaan tahdottu joutaa sinä aikana. Et olisi päästänyt ennen aamua, vaikka mikä olisi ollut. Ja nämät kun samassa talossa saavat olla, niin saahan noita varottaa.
— On siinä varottaja paikassa, kuulivat nuoret vielä ovessa mennessään emännän äänen.
VI.
Entistä innokkaammin alkoi Kalle tämän jälkeen toimia nuorisoseurassaan. Hän uskoi varmasti saavansa kaikki, jos ei nyt aivan kaikkia, niin ainakin suurimman osan kylänsä nuoria ihmisiä heräämään siitä välinpitämättömyyden unesta, jota he tähän asti olivat nukkuneet. Olihan tuo uusi aate, tuo, joka tahtoi saada kaikki kansankerrokset sivistyksen hedelmistä nauttimaan, saanut ilmaisumuotonsa nuorisoseuraliikkeessä. Hän uskoi varmasti tämän liikkeen ihmeitä tekevään voimaan. Hän päätti kotikylänsä nuorisoseuran saada sellaiseksi, jollaiseksi hän oli sen kuvitellut ennen sen perustamista.
Tämän innostuksen vallassa, kun hän tahtoi itse kehittyä ja kehittää muita, rupesi hän yhä innokkaammin hankkimaan tietoja itselleen. Kaikki vapaat hetket käytti hän lukemiseen.
Kun hän ahmi tietoja, minkä kerkesi, niin viehätti se häntä. Hänelle aukeni uusi maailma ja hän oli onnellinen. Hän hankki tietoja kaikista mahdollisista asioista. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut siitä mitään hyötyä, vaan sen vuoksi että häntä viehätti tuo askartelu.
Moni rakastunut ei tahdo joudattaa aikaansa muuhun kuin rakastetulleen. Mutta Kallea ei tuo estänyt käyttämästä aikaansa muuhunkin. Hän oli ennenkuin sai asian selville tytön kanssa ollut jo kauvan aikaa levoton ja ei ollut häneltä tahtonut mikään luistaa. Mutta nyt, kun hän sai tietoonsa tytön tuumat, rauhoittui hän. Sillä hän oli nyt varma siitä, että hän tytön saa. Mitäpä se enään tarvitsee miettimistä, ajatteli hän. Kyllä hän mietti ja kuvitteli tulevaisuuttaan. Tyttö oli hänellä aina mielessä, sillä hän rakasti häntä. Mutta se oli tuollaista levollista rakkautta, joka ei yli äyräittensä paisu kuin joessa tulvavesi, joka hävittää kaiken muun. Ei. Se oli hiljaista ja syvällä kytevää hiilosta, josta ei liekit korkealle kohoa, mutta joka kuitenkin on kuumaa. Hän sai rakkaudeltaan rauhan. Siihen ehkä vaikutti osaltaan sekin että tyttö oli joka päivä hänen nähtävänään. Hän aina tiesi missä hän on ja mitä hän tekee.
Nuorisoseurassa hän puuhasi ahkerasti ja saikin seuran toiminnan taasen hetkeksi mielestään tarkoitustaan vastaavaksi. Ei hän enään vihannut tanssia niinkuin ennen. Sekin tuntui hänestä luonnolliselta. Hän olisi melkein itsekin voinut tanssia, kun vaan olisi ennemmin tullut opetelluksi.
Hän perusti nuorisoseuran keskuuteen lukurenkaan, jossa kaikki seuran jäsenet ottaisivat velvollisuudekseen lukea jonkun teoksen seuran kirjastosta ja sen sisällön sitten esittää seuran kokouksissa. Itse hän ensin esitti Kiven "Seitsemän veljestä".
Jonkun aikaa kävi tämä hyvin laatuun. Niin kauvan, kun tähän toimeen innostuneet saivat vuoronsa täytetyksi. Niitä ei ollut kovin monta. Mutta kun näiden vuorot loppuivat, niin silloin syntyi taasen hämminkiä. Tuli sellaisten täytettäväksi tämä tehtävä, jotka eivät siitä välittäneet ja jotka eivät siihen kyenneetkään, ja silloin taasen Kalle huomasi pettyneensä.
Hän itse oli itsensä kehittänyt edelle muita seutukuntansa nuoria ja vaati näiltä samaa kuin itseltäänkin. Siinä hän pettyi.
Lukurengas oli ihan kuolemaisillaan.
Yhtenä sunnuntai-iltana oli seuran varaesimiehen, Pikku-Kankaan Antin vuoro esittää erään teoksen sisältö. Mutta kun hän tuli seuran talolle ja Kalle kehoitti häntä ryhtymään toimeensa, vastasi hän:
— En minä ole valmistanut.
— Miksikä et? kysyi Kalle.
— Enpä vaan ole joutanut, puolusti toinen.
— Miksei sitä jouda, kun vaan on halua, sanoi Kalle närkästyneenä.
— Ei kaiketi se nyt pakollista liene. Kuka siihen voi pakottaa, kun ei vaan tahdo, sanoi toinenkin terävästi.
— Kylläpä se on pakko, kun kerran lupaa. Miksi lupasit? kun sitten et lupaustasi täytäkään, sanoi Kalle. Nyt sinun tähtesi meni koko ilta hukkaan, eihän muutakaan ohjelmaa ole.
Kaikki olivat hyvin nolon näköisiä.
Antti vihellellen lähti tarjoiluhuoneeseen. Hän, vaikka olikin teräväkielinen, ei löytänyt sanoja tällä kertaa.
— Tanssi lopuksi, sanoi joku.
— Tanssi pystyyn! kuului kiihkeitä ääniä.
Kalle huomasi joittenkin heittävän häneen vahingoniloisia syrjäsilmäyksiä.
— Tanssikaa sitten! sanoi Kalle. Mutta otetaanhan tästä lähtien tavaksi täyttää velvollisuutemme seuran työssä, sillä muuten siitä ei mitään tule. Mutta hänen äänensä hukkui hälinään ja meluun.
Samassa alkoi viulun viritys-äänet kuulua.
Jonkun aikaa pidätetty tanssi-kiihko otti taasen vallan käsiinsä. Hetken perästä oli pareja lattialla täydessä menossa. Kalle istui taasen seinän viereen katselemaan toisten iloa, tuota, josta hän ei osannut nauttia. Hän tunsi mielensä hiukan katkeraksi; mutta toivoi kuitenkin, ettei tämä ollut muu kuin tuollainen poikkeustilaisuus, sattuman kaupassa tullut, joka tällä kertaa oli hänen aikeensa tyhjäksi tehnyt.
Samassa sattui hänen katseensa Annaan, joka seisoi seinän vierellä. Hän huomasi kuinka tytön silmät loistivat ja kuinka hän odottavan näköisenä seisoi. Kalle siirtyi hänen luokseen, siinä oli pari muutakin tyttöä.
— Tekeekö tyttöjen mieli pyörimään, kysyi hän iloisella äänellä, painaen äsken kohonneen suuttumuksen alas.
— Tekee niin hirmuisesti. Etkö lähde, Kalle tanssimaan kanssani?
Minusta ei kukaan huoli, sanoi yksi tytöistä piloillaan Kallelle.
— Mutta kun en minä osaa.
— Kyllä minä opetan. Lähdepäs! sanoi tyttö.
— Me kolmen pyöritämme sinua koko illan, niin kyllä viimein opit, jatkoi tyttö.
— Koetetaanpas!
— Ei, en minä opi. Ei minusta tule kalua, sanoi Kalle. Suuttumus kokonaan katosi. Hänestä tuntui kuin hänkin voisi ottaa osaa tuollaiseen iloon. Mutta kun ei ollut ennemmin tullut opetelluksi. Tuntui mieli käyvän niin keveäksi tyttösten kanssa jutellessa. Sävelet hivelivät hänen korviaan ja hän sai hiukkasen käsitystä tuosta, joka toiset sai valtoihinsa, tuosta tanssista.
Mutta samassa tuli Pikku-Kankaan Antti ja vei Annan tanssiin.
Se oli kuin isku vasten kasvoja. Mieli kävi katkeraksi. Tuo se sai paremman ajanvietteen tänä iltana pilalle, mietti Kalle. Hän vihasi Anttia, sillä tämä oli tuollainen "iloinen poika," josta tytöt pitivät sukkelan kielensä ja mainion tanssitaitonsa vuoksi. Monen tytön pään hän oli pyörälle pannut, ja huhuiltiinpa hänen saaneen pahempaakin aikaan tyttöväen keskuudessa.
Kalle halveksi häntä. Ja äskeinen tapaus toi vihankin hänen sydämeensä.
Silmillään seurasi Kalle heitä. Hän näki kuinka iloisen näköisenä Anna pyörähteli.
Mutta Kalle oli synkkänä koko illan.
— Oliko hauska? kysyi hän Annalta, heidän kotia mennessään.
— Oli niin hirmuisesti, kuului vastaus.
— Oliko sinulla? kysyi tyttö.
— Ei.
— Miksikä?
— Kun panivat pilalle koko illan.
— Miten?
— Tanssilla.
— Saahan sitä nyt joskus tanssiakin. Mikset sinä ole opetellut tanssimaan? Sinun kanssasi olisi hauska tanssia.
— En minä siitä välitä.
— Mikset?
— Se on niin joutavaa. Nytkin sen tähden Antti pilasi iloisen illan.
— Eihän pilannut. Kyllä oli niin hauska, ettei pitkään aikaan.
— Sinäkin menit vielä sen kanssa tanssiin.
— Se on hyvä tanssimaan.
— Siihen taitaa olla hyvä.
— Miksi sinä olet nyt murrina?
— Pistelee niin vihaksi.
— Mikä?
— Tanssi.
— Etkö sinä antaisi tanssia ollenkaan?
— En, kun se vaan minun vallassani olisi.
— Etkö minunkaan?
— En.
— Anna nyt tanssia tämä aika ensi syksyyn. Sitten saat minut tanssimattomaksi. Sitten saat tehdä minusta minkälaisen tahdot. Tahdotko suukkosen? Tuossa!
Samassa tunsi Kalle tanssista lämpöisen tytön sylissään.
— Tanssi vaan! Eihän se mitään haittaa. Tanssi ja iloitse! kuiski Kalle.
— En minä tahdo tanssia, jos se on sinusta vastenmielistä.
— Ei ole. Tanssi vaan!
— Miksi sinä äsken puhuit sitten niin — — —
— Ilman aikojani. Harmitti kun se Antti ei tehnyt niinkuin olisi pitänyt tehdä.
— Niin, väärinhän se teki, kun oikein ajattelee, sanoi tyttö.
VII.
Mutta Kallen perustama lukurengas ei ottanut menestyäkseen. Joitakin teoksia saatiin läpi käydyksi, mutta sitten loppui uutuuden viehätys.
Vielä ponnisteli Kalle. Hän lopulta itse selosti useita teoksia perättäin pyhä-iltoina. Hänellä oli kiihkeä halu oppia ja saada muillakin herätetyksi saman halun. Mutta hän huomasi, että hänen kuulijakuntansa pieneni pienenemistään.
Taasen oli pyhä-ilta.
Kalle oli tullut seuran talolle ennen muita. Ei ollut vielä kuin emännät siellä. He olivat menneet ulos ja Kalle istui kyökissä yksin.
Oven takana hän istui ja katseli jonkun unohtamaa kirjaa. Tuli joitakin saliin. He puhelivat ja nauroivat. Oli tyttöjä ja poikia. Pikku-Kankaan Antin äänen hän tunsi. He tulivat meluten tarjoiluhuoneeseen.
— Eihän tänne se saarnamies ole vielä tullutkaan, kuuli hän Antin sanovan.
— Ei vielä näy, vaikka onhan sen tapana tulla ennen muita, sanoi joku tyttö.
— Kyllä tulee, kun odotetaan, sanoi muuan.
— Kuka sen vietävä häntä odottaa, äänsi yksi.
— Saa olla kuin kirkossa kun se saarnaa.
— Kirjallisuudesta, jatkoi Antti, matkien Kallen puhetta.
Toiset räjähtivät nauramaan. Tuollaiseen tyhmään naurun hohotukseen, johon aina ovat valmiit kehittymättömät ihmiset.
— Kun saisi tanssia! äänsi joku tyttö-ääni.
— Älä uneksikaan ennenkuin pappi on saarnansa pitänyt, puhui toinen.
— Se ei osaa tanssia, niin silti se ei muutenkaan antaisi, kuuli taasen
Kalle.
— Miksiköhän se ei opettele?
— Kun se lukee.
— Mitähän hyötyä se luulee muka siitä olevan?
— Se kehittää henkeään, matki taasen Antti.
— Kyllä minä en ainakaan viitsisi lukea.
— Enkä minä.
— Oletko lukenut sitten kun rippikoulusta pääsit?
— Perhana! kirosi raa'asti, jolta kysyttiin.
— Tuollahan on suuri kaappi kirjoja täynnä. Lukekaa pojat ja tyttöset, kuului taasen Antin ääni.
— Saakeli heitä kotia venyttäköön! Jos minun vallassani olisi, niin polttaisin koko moskat.
— Oletko lukenut yhtään kirjaa tuolta?
— En. Otin kerran, mutta en viitsinyt. Toin semmoisenaan takaisin.
— Mitä hyötyä siitä lukemisesta sille meidän saarnaajallekin on? Ei se papiksi kuitenkaan pääse.
— Mutta lähdetään tuonne saliin! sanoi muuan.
— Kun siellä olisi Samppa soittamassa! sanoi toinen.
Jotkut heistä lähtivät saliin. Samalla Kalle pyörähti kyökin ovesta ulos. Hän kerkesi juuri parhaaksi, sillä joitakin tyttöjä tuli kyökkiin tarjoiluhuoneesta.
Hän oli kuullut kaikki mitä toiset puhuivat. Hammasta purren seisoi hän hetken pihalla ja ajatteli lähteä kotia ja jättää kaiken sikseen. Vielä noille pässinpäille rupeaisi puhumaan ja heidän kanssaan yksissä toimimaan. Mitä hyötyä siitä olisi. Eivät he kuitenkaan mistään muusta kuin syömisestä mitään ymmärrä. Erilläni heistä pysyn. Tehkööt sitten seuransa kanssa mitä haluavat, mietti hän. Hän halveksi sydämensä pohjasta koko joukkoa.
Tieltä kuului iloisia ääniä ja hetken perästä pyörähti noita äänen pitäjiä suuri parvi pihalle.
— Hei! Kuka siellä seisoo? kysyi muuan. Se oli Kantolan Matti. Kallehan se on. No mitä sinä täällä mietit?
— Enpä juuri mitään.
— Lähde sisälle!
— Minä käyn vielä kotona, sanoi Kalle ja lähti samalla kävelemään tielle. Hän ei olisi saattanut mennä tänä-iltana toisten joukkoon. Ei, vaikka köydellä vedettäisiin, päätti hän, en mene. Olkoot ja eläkööt niinkuin haluavat.
Hän tuli kotiinsa.
Täällä istui muutamia naapuritalon isäntiä iltaansa viettämässä.
— No etkö sinä nuorisoseuralle ole mennytkään? kysyi hänen äitinsä, kun
Kalle tuli sisälle.
— En, vastasi lyhyesti Kalle ja istui kaapin pään ja seinän väliseen loukkoon.
— Eikö siellä sitten tänä iltana mitään olekaan? kysyi muuan isäntä.
— Eikö tuolla jotain liene, vastasi Kalle.
Hän haki aina, kun vaan oli useampia ihmisiä huoneessa, sellaisia piilopaikkoja itselleen, että hän voi hyvin tarkastaa muitten elämää ja puheita, ollen itse näkymättömänä. Tuossa loukossa tuntui hänestä niin turvalliselta istua.
Miehet juttelivat emännän kantaessa heille kahvia. Kallen tulo toi heidän mieleensä nuorisoseuran ja puhe itsestään taasen kääntyi siihen.
— Kaikenlaisia seuroja niillä nykyaikana pitää olla. Tultiin tuota ennen toimeen vaikkei ollut mitään seuroja. Mentiin jonkun talon pirttiin, maksettiin soittajalle joku penni ja sillä sai tanssia vaikka aamuun asti, puhui Tokalan isäntä, tuuheapartainen vanhan ajan äijä.
— Mutta oli siellä elämääkin, juotiin ja tapeltiin, sanoi Saviojan isäntä.
— No tappelevathan nuo nytkin, vaikka on seurakin ja sitä rahaa nyt pitää olla eri paljon kuin ennen, toimitti Tokalan äijä.
— Mutta on kuitenkin elämä entisestään parantunut. Eivät ne nuoret enään niin hirmuisesti tappele kuin meidän aikoina, ja on se elämä muutenkin siivompaa. Kyllä tuo seura on sen vaikuttanut. Onhan heillä mihin saavat kokoontua, ettei tarvitse riihissä ja ladoissa meluta. Tuolla kun ne tanssivat aikansa, niin sitten lähtevät kotiaan ja siihen se loppuu sillä kertaa, sanoi Kaarelan isäntä.
— Kyllä se sellaista on, että siivommaksi elämä on muuttunut entisestään. Paljon siihen on tuo seura vaikuttanut. Mutta en minä sittekään tuosta seurasta oikein hyvää ajattele. Minusta tuntuu se sellaiselta viimeisen ajan seuralta.
— Miksi? kysyi Kaarelan isäntä.
— Kun siellä puuhataan niin paljon tämän maailman ruhtinaan palveluksessa.
— No miten?
— Kun siellä pidetään niitä näyttelyitä ja opetellaan jos jotain jonnin joutavaa. Kaikkea sellaista, mikä on tarpeetonta ja vahingollista. Se kirjastokin sinne laitettiin ja ei sinne saatu yhtään oikeaa kirjaa, josta olisi hyötyä ihmisille, puhui Mäntyläinen.
— Onhan siellä esimerkiksi maatalous-kirjallisuutta, josta on hyötyä, kun vaan niin tekee kuin sellaisissa kirjoissa neuvotaan. Siitä on hyötyä vaikka teillekin, selitti Kaarelan isäntä.
— Mitä hyötyä? Kyllä työnteko on parasta kirjallisuutta. Kun vaan tekee työtä, niin kyllä elää ilman kirjoja. Ei talonpoika tarvitse mitään tietoja, sellaisia, joita on niissä kirjoissa. Eikä talonpoika joudakaan lukemaan sellaisia. Talonpoika tarvitsee aikansa tositoimeen, puhui Mäntyläinen.
— Mutta ei sitä nykyaikana työtäkään osaa tehdä ilman tietoa, intti
Kaarelan isäntä.
— Onpa tuota osattu. Eliväthän nuo ihmiset ennen meitä niine tietoineen. Ja vielä nytkin elää, kun vaan työtä tekee. Kaikki lukeminen ja muu sellainen on turhaa ja vahingoittaa ihmistä. Työtä osaa tehdä vähin tiedoin, kun vaan on ahkeruutta, puhui Mäntyläinen.
— Osaahan hevonenkin työtä tehdä, vaikkei tiedä niinkään paljoa kuin
Mäntylän isäntä, sanoi Kalle loukostaan.
— Sen minä sanon, että nykyaikana tietoineen ja seuroineen menevät ihmiset suoraa päätä helvettiin. Sillä kaiken muun tähden unohdetaan tuo paras tieto, raamattu. Kuka sitä joutaa enään lukemaan, kun täytyy lukea muuta, josta ei ole mitään hyötyä? väitti itsepintaisella äänellä Mäntyläinen.
— Mutta kuka entisaikana jouti sitten raamattua lukemaan, vaikkei ollut muutakaan lukemista? kysyi Kalle.
— Ei tainnut Mäntyläinenkään lukea paljon raamattua nuorena ollessaan, sanoi nauraen Kaarelan isäntä.
— Enpä kyllä lukenut, myönsi Mäntyläinen.
— Sinä olit kova tanssissa kulkemaan, sanoi Kallen isä.
— Mutta nykyaikana nuoret toki lukenevat edes jotain ja elävät siivommin kuin ennen, nuorisoseurallakin esimerkiksi, sanoi Kaarelainen.
— Siinäpä se, että ne lukevat. Ennen minä poikani ja tyttöni antaisin kulkea riihitansseissa ennenkuin nuorisoseuralla, sanoi Mäntyläinen.
— Miksi? kysyi Kalle.
— Siksi, että entisaikaan tansseissa ei oppinut sitä, mitä nyt tuolla seuralla koetetaan opetella. Ei silloin ollut kirjoja. Eikä silloin luettu ja aikaa siihen hukattu. Nyt ne nuoret tulevat niin viisaiksi tuolla, että tiedon tähden unohtavat sen paremman, kaikista kalleimman. Niin se on, puheli Mäntyläinen.
— Ettäkö te antaisitte lapsenne ennemmin riihitansseihin mennä kuin nuorisoseuralle? Kysyi Kaarelan isäntä.
— Niin juuri. Siellä he eivät opi Jumalaa pilkkaamaan.
— Mutta kiittämään ja ylistämään, jatkoi Kalle katkerasti Mäntyläisen alottaman lauseen.
Sen sanottuaan lähti hän kamariinsa ja heittäytyi sänkyynsä vaate päällä pitkälleen. Hän ei viitsinyt sytyttää lamppua, vaan makasi pimeässä. Voi kun hän halveksi noita ihmisiä. Hänen sisässään kiehui ja hyppi tuhannen tuhatta suuttunutta ajatusta. Hän iski nyrkillään sängyn laitaan. Häntä suututti tuon Mäntyläisen puhe, häntä suututti nuorisoseura; hän oli vihassa koko maailmalle ja itselleenkin. Hän tunsi olevansa yksin. Niin juuri, yksin olen, en huoli kenestäkään kumppalikseni, en tahdo kenenkään kanssa olla tekemisessä muutoin kuin mitä täytyy työssä olla.
Hän mietti työtään nuorisoseurassa. Hän oli koettanut parhaansa mukaan siinä toimia, mutta hän huomasi, ettei kukaan hänen työstään välittänyt. He eivät ymmärtäneet häntä, eivätkä mitään mikä on ylevää ja jaloa. Eivät ne ymmärtäneet nauttia kirjallisuudesta, eivät edes viitsineet lukea. Mutta mitenkäpä he lukevat kun se heitä ei huvita. Hän oli tuossa lukurenkaassa tullut tuntemaan kumppanissaan paljon tyhmyyttä. Kun joku heistä kerran oli ottanut selostaakseen erään teoksen, niin ei hän ollut käsittänyt ollenkaan tuon teoksen sisältöä. Esitti kerrassaan sen sillä tavoin, että kaikki kauneus sen sisällöstä katosi. Hän ei ollenkaan kyennyt ymmärtämään tuossa teoksessa piileviä kauneuksia, noita, jotka Kallen sydäntä hivelivät hänen lukiessaan sitä ja jotka nostattivat hänen henkensä jokapäiväisyyden yläpuolelle. Ei tuo hänen kumppaninsa ollut ymmärtänyt mitään. Oli lukenut ja sittekin oli hän niin itsetietoisena ja varmana lausunut mielipiteensä. Tuo Kallea juuri suututtikin, tuo ylpeys, joka on kehittymättömille ihmisille ominainen. Kun he saavat jonkun asian mielestään selville, tuollaisen, jonka kaikki enemmän kehittyneet tietävät, niin sitä he sitten mahtavasti toitottavat, niinkuin he sen olisivat keksineet ja selvittäneet. Ja tällaisena monet ihmiset pysyvät koko ikänsä, vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Heissä ei ole kykyä huomata omaa pienuuttaan eikä tämä kyky heillä koskaan kehitykään. Sen oli Kalle luullut tulleensa huomaamaan. He ovat idiootteja, joilta puuttuu se, mikä toisilla ihmisillä on. He eivät ole säälittäviä, vaan suututtavia; he häiritsevät kuin ilkeät hyönteiset elämisen ilon ihmisiltä. Tällaisia, mietti Kalle, on suurin osa hänen tovereistaankin. Mutta olenko minä parempi? kysyi hän itseltään. Tähän kysymykseen ei hän voinut antaa vastausta, joka olisi häntä tyydyttänyt. Hän kyllä myönsi, että hän ei ole parempi, mutta hän tunsi kuitenkin äänen sisässään, jota hän ei voinut vaientaa, joka ääni kuiskasi, että sinä olet toisellainen kuin he. He eivät kykene nauttimaan siitä, mistä sinä. He nauravat tyhmästi sille, mille sinä itket, niinkuin silloin kerrankin, jolloin esitettiin seuran iltamissa eräs näytelmä, joka esitti erään ihmishengen pohjatonta tuskaa. Se oli silloin, jolloin oli muuan herra kesäänsä täällä viettämässä. Hän oli huvikseen ja auttaakseen seuraa sen näytelmän harjoittanut ja itse siinä esiintynyt. Hui, kun Kalle halveksi noita toisia. Hän yksin oli silloin huomannut tuon sykkäilevän tuskan, joka pani tuon näytelmän henkilön toimimaan sillä tavoin, että hänen toimintansa näytti naurettavalta, mutta kun muisti hänen toimintansa vaikuttimen, niin se nostatti kyyneleet silmiin ja pani sielun väreilemään. Tällaiselle olivat he nauraneet tyhmästi kiiluvin silmin.
Olenko parempi? mietti Kalle. Ei hän varmaa vastausta siihen saanut. Miksi minä ymmärsin, vaikka olen samoissa oloissa ollut ja kasvanut kuin hekin? Miksi minä tunnen tyydytystä henkisestä työstä, jota he eivät ymmärrä? Samallalaillahan monet heistä olisivat voineet kehittyä. Mutta heiltä puuttuu kehityskyky. Näin hän ajatteli ja häntä kauhistutti ajatuksensa lento. Häntä hirvitti, että hän tuomitsee toisia ihmisiä sillä tavalla vertaamalla heitä itseensä, pitäen itseään mittapuuna. Hän taisteli vaistomaisesti ajattelunsa tulosta vastaan. Ei se ole niin, ei ei, hoki hän. Nythän olen samallainen kuin hekin, kun pidän itseäni etevänä niinkuin tyhmä poikanulikka. Mikä minä muu olisin? Sehän minä olen. Ei muu kuin poikanulikka, jupisi hän itsekseen.
Mutta silloin muistui hänen mieleensä tuo Mäntyläinen. Hän raivostui. Hän vihasi tuota uskovaista äijää, joka ennen antaisi lastensa vaikka muuttua eläimiksi ennenkuin sallisi heidän päästä edes pienelle nurkalle ihmishengen tuloksista nauttimaan. Sellainen äijä! Eläin ihmisen haamussa! Ja sellaisia on paljon, sen hän tiesi. Voi, kun hän vihasi Mäntyläistä ja hänenlaisiaan.
Hän tunsi olevansa yksin.
Tuo Mäntyläinen ja hänenlaisensa. En tahdo heidän joukkoonsa kuulua. Entäpäs Kaarelainen? Houkkio, joka kehuu nuorisoseuran saaneen aikaan sen, että tanssiminen on siirtynyt mustista riihistä seuran talolle. Ei luule tuolla liikkeellä muuta tarkoitusta olevankaan. Puhui tiedoista ja niiden hyödyllisyydestä mitä muilta on kuullut. Ei osaa ajatella. Ja nuo toiset. Suu auki kuuntelevat ja eivät osaa muusta puhuakaan kuin hevosen varsoista ja lehmistä.
Ja sitten nuorten, hänen kumppaleittensa joukossa, oliko siellä ketään? Toiset sellaisia, jotka pelkäävät kirjaa kuin purevaa käärmettä. Eivät ymmärrä syömistä korkeampaa nautintoa olevankaan. Toiset sitten tuollaisia puolihupsuja höperöitä, jotka luulottelevat olevansa jotain, mutta eivät kuitenkaan ole todella noita toisia korkeammalla.
Hän nousi, sytytti lampun ja otti kirjan käteensä. Mutta ei tullut lukemisesta mitään. Mieli oli niin kuohuksissa.
Hän muisti Annan. Häntä hän rakasti. Häntä ei hän ryhtynytkään arvostelemaan. Hän oli tyttöön mieltynyt ja hänen mieleensäkään ei tullut verrata tyttöä itseensä. Hän rakasti ja piti tyttöä täydellisenä, sillä rakkaushan, niin sanotaan, on sokea. Tässä saikin se olla sokea, sillä tytössä ei mitään vikaa ollutkaan. Hän oli sievä ja henkisesti kehityskykyinen enemmän kuin tavallista. Sen Kalle ehkä vaistomaisesti tunsikin. Ja siksi hän rakasti.
Hän tuli kamaristaan pirttiin, mutta täällä ei ollut muita kuin vanha, sokea huutolaismuori ja eräs kulkumies, jonka hänen isänsä oli ottanut ensi viikoksi työhön. Hetken tämän kanssa juteltuaan tuli hän taasen kamariinsa.
Hänen mielestään eivät häipyneet rauhattomat mietteet. Hän vielä rupesi miettimään suhdettaan nuorisoseuraan, mutta yhä hän tunsi ei voivansa tulla toimeen siinä seurassa. Kuin tauti oli häneen tarttunut halveksiminen. Hän ei voinut sille mitään. Hänen täytyi halveksia noita toisia, kun hän muisteli yhdessäoloaan heidän kanssaan. Heillä ei ole muita harrastuksia kuin syönti ja huvittelemisen halu, toisti hän.
Eivätköhän he ole hiukan odottaneet esimiestään, mietti hän. Odottakoot! Mitä vielä, hekö nyt joutaisivat odottamaan. Tanssimaan heillä on kiire. Hän koetti kuvitella, mitä siellä nyt tehdään, siellä seuran talolla. Hän näki kuinka lattialla parit pyörivät ja kuinka Samppa soitti.
Ilmoittaisin suoraan, etten enään tahdo teidän joukossanne olla, niin olisi paljon parempi, mietti hän. Mutta ei, en minä sitä tee, mietti hän. Olen heidän joukossaan nimeksi edes niin kauvan kunnes Annan saan pois. Hänen mielensä tekee kuitenkin sinne.
Hän tuli mustasukkaiseksi miettiessään, että ehkä tyttö tällä hetkellä on jonkun kainalossa tanssissa.
Mutta mikä ihme siinä tanssissa viehättää, mietti hän. Olisikohan se jäännös siltä ajalta, jolloin tanssi kuului Jumalanpalvelukseen, jolloin ihmiset olivat alkuperäisemmällä kannalla kuin nyt ovat? Jolloin he, niinkuin vielä nytkin jotkut luonnonkansat huumaavat itsensä tanssimalla lähetäkseen jumalaansa. Olisikohan se suvusta sukuun, vuosituhansien takaa kulkenut perintö, joka on hiukan alkutarkoitustaan muuttanut, joka panee toisen ihmisen tarttumaan toiseen kiinni ja sitten pyörimään niin, että unohtuu muu, väsymyskin, panee pyörimään niin että väsyneenä viimein huohottaa kuin koira. Olisikohan tuo jäännös alkuperäistä, raivokasta eläimellisyyttä? Siihenhän, tanssiin, on halua ja kykyä noilla, joilta halu korkeampaan nautintoon puuttuu. — Mutta ei niinkään. Tanssivathan, niinhän näkyy, yhteiskunnan ylimmätkin. Niin, mutta mitä se todistaa? Ei mitään. Heiltähän voi puuttua halu korkeampaan samalla tavalla kuin noilta toisiltakin. He ovat vaan niin kaukana meistä, niin ylhäälle kohotettuja, ettemme heidän henkistä köyhyyttään näekään.
Ihmeellistä se vaan on, mikä tanssissa viehättää. En ymmärrä. Siihen on halua ja siihen kykenevät kaikki, melkein kaikki.
Kaikkea tuota miettii. Eläkööt ja olkoot! Minä elän laillani.
Ei Kalle ennen nukkumaan päässyt ennenkuin kuuli toisten tulevan seuran talolta. Siellä kuului Annankin ääni. Tuntui niin helpottavalta kun kuuli hänen tulevan.
VIII.
Vielä rikkoi hän päätöksensä, sillä kävi hän vieläkin nuorisoseuran kokouksissa.
Mutta nuorisoseuratyö tuntui hänestä tästä lähtien vastenmieliseltä, hänestä, joka ennen oli ollut innokkain sitä tekemään. Kyllä hän vieläkin jonkun aikaa kävi seuran kokouksissa ja iltamissa, mutta entinen innostus oli kadonnut. Hänen täytyi mielestään vielä tämä vuosi olla seuran toimessa, koska hän oli ruvennut esimieheksi. Hän koetti täyttää velvollisuutensa, mutta kun se oli vastenmielistä, niin se kävi liian raskaaksi. Hänestä oli koko touhu turhaa, sillä hänen toverinsa olivat hänen mielestään sellaisia, joitten hyväksi ei kannata mitään tehdä, koska heiltä puuttuu kaikki harrastus ja kyky mihinkään korkeampaan. Tämä oli juurtunut häneen sellaiseksi varmaksi totuudeksi, jota ei mikään voinut järkyttää.
Mutta vaikka hän vähän kerrallaan oli tähän tulokseen tullut, niin ei hän sitä uskaltanut kuitenkaan muille ilmoittaa. Eikä hän välittänytkään siitä, sillä hän tunsi, etteivät nuo toiset häntä ymmärtäisi, vaikka hän sen selittäisikin heille.
Seuran kokouksiin ja iltamiin veti häntä Anna. Mitä enemmän Kalle vieraantui nuorisoseuratyöstä, sitä innokkaammin Anna siihen kiintyi. Häneen oli Kalle saanut herätetyksi lukuhalun lainaamiensa kirjojen ja oman elämänsä kautta.
Tyttö oli ensin ihmetellyt, mikä kirjoissa voipi viehättää niin, että niitä aina katselee, kun hän oli nähnyt Kallen joutohetkensä aina lukemalla viettävän. Mutta viimein hän oli tuon salaisuuden oppinut ymmärtämään ja lukeminen oli ruvennut häntäkin viehättämään. Voimakkaana kiihottajana oli hänelle Kallen kiitolliset silmäykset aina silloin kun hän kirjan käteensä otti.
Yhä välinpitämättömämmäksi kävi Kalle nuorisoseuralle. Hänelle rupesi ilmaantumaan etsittyjä esteitä aina silloin kun olisi pitänyt lähteä seuran kokouksiin ja iltamiin. Hän rupesi karttamaan muiden seuraa ja oleili enimmäkseen itsekseen. Useita kertoja oli hän jättänyt esimiehen tehtävät Pikku-Kankaan Antille.
Kevät oli jo tullut ja tuonut tullessaan valoisat yöt ja lämpöiset päivät.
Nuorisoseura oli toiminut jotenkin virkeästi, vaikka Kalle ei ollutkaan mukana niinkuin ennen. Hänen alottamansa työ oli kuitenkin edistynyt, vaikkakaan ei niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut. Tanssittiin kyllä, mutta tehtiin muutakin.
Kalle oli tähän asti ollut johtavassa asemassa ja kaikki edistyneemmät seuran jäsenet olivat luottaneet häneen ja taipuneet hänen johtonsa mukaan toimimaan. Mutta nyt, kun hän oli heittänyt seuran toiminnan oman onnensa nojaan olivat nuo edistyneemmät käyneet asiaan kiinni ja eteenpäin sitä hiljalleen mentiin. Tuo seuran toiminta tyydytti kaikkia, koska kukaan heistä ei osannut enempää vaatiakaan.
Nyt oli viimeinen suurempi iltama ennen kesän kerkeämistä. Kallelle oli ilmoitettu, että hänelle oli annettu puhe tuohon iltamaan. Ei kukaan ollut siihen pyytänyt häntä, koska hän vielä oli seuran esimies ja oli ennen innokkaasti toiminut seurassa.
Tuli sunnuntai. Saapui ilta. Tytöt Kankaalla kiirehtivät töitään navetassa joutuakseen seuran talolle.
Kaikki muut jo lähtivät sinne, mutta Anna jonkun tekosyyn tähden jäi jälkeenpäin nähdessään Kallen olevan ihan välinpitämättömänä lähdöstään.
Oli tuollainen rauhaisa huhtikuun sunnuntai-ilta, jolloin jo lumi on sulanut ja vedet jääpeitostaan pyrkivät vapautumaan, jolloin jo pajut valkeita lampaita oksissaan kantavat ja jolloin ei enään lamppuja tarvitse iltasin sytyttää, vaan päivä jaksaa valollaan ihmiset iltasin uneen uuvuttaa.
Kalle makasi pirtissä penkillä pitkän honkapöydän takana. Hän näki Annan hidastelevan, kun toiset tytöt lähtivät. Hän mietiskeli, että eiköhän Anna lähtisikään. Mutta silloin tuli Anna pukeutuneena pirttiin. Kyllä hän on sievä, mietti Kalle katsellessaan häntä.
— Lähde nyt, Kalle! sanoi Anna ja tuli pöydän viereen, kumartuen pöydän yli Kallea katsomaan.
— Miksi? kysyi Kalle tietäen kysymättäkin toisen tarkoituksen. Häntä hiukan suututti, että Anna oli menossa. Hänen mielestään olisi Annan pitänyt ymmärtää, ettei hänen nyt haluta lähteä. Häntä suututti että tyttö, jota hän rakasti, löysi tyydytyksensä siellä, jossa hän ei voinut sitä löytää.
— Seuran talolle tietenkin, vastasi tyttö.
— En minä viitsi, vastasi Kalle.
— Mutta sinullahan on puhe, sanoi tyttö.
— Olkoon. Kyllä kait siellä on tarpeeksi ohjelmaa niille minun puheittanikin.
— Mutta lähde nyt kuitenkin, kun — — — minä jäin sinua odottamaan, jatkoi tyttö ajatuksissaan kun sanasta loppuun.
— Mitä kun? kysyi Kalle.
— Ei mitään. Mutta lähde nyt! Kohta iltama alkaa.
— En minä viitsi.
— Mikset?
— En minä välitä heidän touhustaan, sanoi Kalle tylysti, nähdessään tytön rauhattomana häntä odottavan.
— Mutta olethan sinä ennen välittänyt.
— Mitäs ennen, mutta ei enään.
Tyttö seisoi hetken aikaa mietteissään. Kalle odotti hänen jotain jatkavan, mutta tyttö ei enään puhunut mitään. Tyttö oli saanut eräältä tyttöystävältään kotikylästään kirjeen, jossa tämä kirjoitti menneensä kihloihin. Hän oli päättänyt myös luopua päätöksestään ja ilmoittaa Kallelle nyt, että hänkin on valmis tekemään samoin; sillä hän oli säästänyt palkkaansa, että sitä oli karttunut ainakin sormuksen hinta. Hän oli päättänyt ilmoittaa nyt sen seuralle mennessään ja sitä varten oli jäänyt muista jälkeen. Mutta Kallen kummallinen tylyys, jota hän ei ymmärtänyt sulki hänen suunsa ja hän seisoi siinä syrjittiin Kalleen, katsoen ikkunasta pihalle. Kurkussaan tunsi hän niin nieltävää ja väkisinkin pyrkivät silmät kosteiksi. Olisikohan niin, ettei Kalle enään — — — loppua ei hän uskaltanut ajatella.
Samaan aikaan mietti Kalle: Lähdenköhän, kun Anna näyttää minua sinne niin mielivän? Mikähän hänellä on? Eihän hän ennen ole tahtonut uskaltaa yhtä matkaa kulkea, etteivät ihmiset huomaisi meillä jotain olevan. Lähdenköhän? En sentään, kun tuli heti äsken sanotuksi etten lähde. Näyttäisi nyt, että minä passauttaisin itseäni ja sitten, kun toinen parhaansa panee, niin sitten vasta lähden. Helkkari, kun tuli kielletyksi! En lähde. Mitä minä siellä teen.
— Lähdetkö sinä? kuului vielä tytön ääni.
— En, vastasi Kalle.
Tyttö lähti. Kalle nousi ja pani takin päälleen ja yritti jälkeen. En lähde, päätti hän ja riisui samalla takin pois. Hän riensi akkunasta katsomaan. Tuolla hän menee. Kallesta tuntui, että tyttö palaa vielä takaisin häntä tahtomaan, mutta ei palannut. Hän odotti tytön katsovan taakseen, mutta tyttö ei vilkaissutkaan.
Kyllä olin pässinpää sentään, kun en lähtenyt, mietti Kalle katuen. Mutta ei hän enään kehdannut jälempääkään lähteä, kun äsken ei tullut lähdetyksi.
Tuonne metsän taakse painumaisillaan oli punainen aurinko, valaisten viimeisillä säteillään pirtin punaisenhohtoiseksi. Kalle katsoi ikkunasta maantiellä kulkijoita. Seuran talolle päin rientää tyttöjä ja poikia suurissa parvin. Tuolla aitovarrella on vielä lumihangen jäännöksiä, mutta kevään henki ja hivelevä ilma ne pian loppuun kuluttavat. Jo aleni aurinko, metsän takaa laitaa hiukkasen näkyy. Jo sekin painui. Mutta jättipä jälkeensä päivän pyörä kuulakkaan valon, tuollaisen pehmeän silmää ja sydäntä hivelevän valon, jossa kaikki kuin uudeksi — ei uudeksi eikä vanhaksi — mutta jossa maailma kuin toisellaiseksi muuttuu. Tuollaiseksi keveäksi, hiukan surunvoittoiseksi, jossa on sekaisin ikuista iloa, ja puhdistavaa, outoa surua. Silloin vanhat, harmajat rakennukset näyttävät kauniilta ja tuossa selittämättömässä valossa puhdistuvan. Silloin ei metsä varjoa luo ja solakat petäjät silloin vasta vartensa paljastavat. Silloin ilma tuoksuu kevään kosteudelta ja maa odottaa pehmeää sadetta.
Kalle heräsi kuin lumouksesta. Näki kissan, harmajan Kepsun, silmiään pöydän nurkalla pesevän. Huutolaismuori nukkui sängyssään.
Mieli kevään pehmeänä meni Kalle kamariinsa. Haki »Seitsemän veljestä», jota alkoi lukea ainakin — ties kuinka monetta kertaa.
Kiikkutuoli heilahteli, ikkunasta tulvi kevätvalo, silmät katsoivat kirjaa, mutta näkivät seitsemän poikaa suurella kivellä härkiä ampua paukuttavan.
IX.
Aamulla ollessaan kaivolla vettä hevosille noutamassa kuuli Kalle avonaisesta navetan ovesta:
— Sinä, Anna, tanssit illalla kovasti.
— Ja aivan Antin kanssa.
— Kyllä se Antti on nyt aivan tulessa Annan vuoksi.
Annan helisevä nauru vastasi noiden kolmen tytön puheeseen.
— Minä lähden noutamaan, kuuli Kalle taasen Annan sanovan toisille. Sitten hän tuntui menevän jotain noutamaan. Tuolta toisesta ovesta tuli kartanolle ja juoksi sisälle.
— Hehän tulivat sieltä yhtä matkaa sitten illalla, kuuli Kalle yhden piioista sanovan.
— Niin. Kyllä Kalle nyt taitaa jäädä Annalta.
— Kyllä.
— Näitkö kun… kuuli Kalle vielä, mutta samassa ääni eteni navetan toiseen päähän, joten Kalle ei enään kuullut.
Hän kuuli ainoastaan veren tohinan korvissaan. Rajusti otti hän ämpärit käsiinsä ja lähti niitä viemään nopeasti talliin.
— Vai sillä tavalla! Toisten kanssa, vaikka — — — ja samassa mennä pärskähti luudan varsi parren laitaa vasten poikki. Vieressä seisova hevonen hyppäsi.
— Älä pelkää, Polle! puheli Kalle ja taputti hevosta poskeen.
— Vai sillä tavalla! sanoi Kalle taasen itsekseen. Se loppui siihen, se peli tytön kanssa! Niin totta kuin elän, ei siitä totta tule!
— Hei vaan! Vapaa mies kuin taivaan lintu, puheli hän vielä itsekseen. Menköön, menköön vaikka seitsemän Antin kanssa. Sen parempi. Nyt olen vapaa, en ole sidottu kehenkään, en seuroihin enkä tyttöihin. Hei vaan!
Hän tunsi todellakin vapauden tunteen rintaansa paisuttavan sillä hetkellä.
X.
Kului viikkoja. Kalle oleili enimmäkseen itsekseen. Joutoajat hän lueskeli, ja työssä ei hän puhunut juuri muuta kuin mikä oli välttämätöntä.
Seuralla ei hän sunnuntaisin enään käynytkään. Ihmettelyä herätti hänen muuttunut käytöksensä kaikissa. Kun hän löi laimin kokonaan seuran tehtävät, niin kysyttiin häneltä, eikö hän enään tahdo olla esimiehenä. Ei tietenkään hän tahtonut olla. Ei hän selittänyt syytä minkä vuoksi. Sen vuoksi, kun en tahdo, saatiin häneltä tietää.
Kukin selitti laillaan hänen muuttumisensa. — Ylpeydessään hän noin tekee, päättivät toverit.
Hän on kyllästynyt maailmaan ja tulee meidän luo, selittivät kylän uskovaiset. He koettivat saada Kallea mukaansa. Yksi heistä kävi Kallen luona puhumassa tämän maailman turhuudesta. Kävi toinen, kävi kolmas. He tarttuivat kuin takkiaiset häneen. Viimein teki Kalle toden heidän kanssaan. Mutta tämän jälkeen sai Kalle pakanan nimen kantaakseen.
— Mikä poikaa vaivaa, ihmettelivät isä ja äiti.
Ei mikään, saivat he tiedon nauravasta suusta.
Annaa hän karttoi.
Samaten näytti tyttökin tekevän.
Jos he jolloinkin vahingossa sattuivat kahdenkesken joutumaan, niin ei sanaa vaihdettu.
Kumpikin odotti selitystä. Mutta kumpikaan ei saanut ensinnä avatuksi suutaan siinä asiassa.
Annalla oli omat luulonsa: ensin jätti seuralla käymisen, että sai asian alkuun, eroasian. Rupesi kaduttamaan varmaankin köyhän rakkaus. Mutta olkoon! En tukkeudu! Eikä hän tukkeutunutkaan; mutta monet unettomat yöt tämä seikka hänelle toi.
Mutta iloinen oli hän päivillä, iloinen kuin laulava lintu.
Hän iloitsee, kun pääsi minusta erilleen, minusta jöröjukasta. Mutta eipä hän siitä surua näe tälläkään puolen. Hei vaan! Vapaa olen! mietti Kalle, vaikkakin tuo vapaus tuli ostetuksikin öitten tuskalla.
XI.
Kuin ihmeen kautta muuttui Pikku-Kankaan Antin elämä. Ennen sellainen hulivili, jonka huvina oli tyttöjen narraaminen ja silloin tällöin pullon suuteleminen. Nuo kumpikin asia olivat häneltä jääneet ja hänestä oli tullut innokas nuorisoseuratyömies. Hänet oli Kallen eroamisen jälkeen valittu esimieheksi.
Vain yhtä tyttöä hän katseli. Tuota, joka hänen elämänsä muutoksen aiheutti.
Annaa hän katseli sillä tavoin, että muutkin sen huomasivat.
Huhu kulki tuosta Kallenkin kuultaville. Se vahvisti sitä tietoa, minkä hän navetassa kerran kuuli ja joka hänet raivoon sai. Vai sellainen tyttö! mietti hän. Sellainen, joka jokaisen liehiteltävä on. Olkoon! En välitä, tuumi hän. Hän rakasti ja vihasi, vihasi ja rakasti. Mutta kukaan ei tuota huomannut.
Pikku-Kankaan Antti riemuitsi, sillä tyttö kävi yhä myöntyväisemmäksi.
Uhallakin näytän tuolle mököttäjälle, etten hänestä välitä, etten häntä sure, mietti tyttö ja seurusteli yhä enemmän Antin kanssa, vaikkakin tuo mököttäjä tuotti tuskan ja pettymyksen tunteen. Mutta kun hän tahtoo eroa, niin tahdon minäkin, mietti Anna.
Kevätkesän valoisat yöt karkoittivat unen Kallen silmistä. Yöhön hän valvoi joka ilta ja kamarissaan lueskeli. Isäkin oli tullut sairaaksi, sekin häntä huolestutti. Tuo iloinen ukko oli arvellut, ettei hänellä enään taida olla pitkää aikaa täällä maailmassa.
Tuomi alkoi kukkaan puhjeta ja tuoksuaan pihamaalle levittää. Oli yö. Sunnuntai taasen oli mennyt. Kalle istui ja katseli kamarinsa ikkunasta. Ei hän mitään määrättyä katsellut. Antoi katseensa lentää kirkkaasta taivaasta viheriään maahan ja taasen takaisin. Hän näki kevyet kuin aaltoina väreilevät pilven häiveröt taivaalla, näki tuoksuvan havumetsän ja viheriät kedot. Kesäinen yö toi mieleen leppoisen rauhan.
Ehkä sittenkin teen toden Annan kanssa. Minähän olen vältellyt häntä. Minähän olen mökötyksen alkanut. Minussahan syy on, mietti hän. Tuo puhe, että hän Antin kanssa olisi, ei, ei se ole mistään kotoisin. Ehkä Antti, mutta ei Anna ainakaan totta tarkoita. Huomenna saa mököttäminen loppua. Isäkin toivoo, että siitä tosi tulisi.
Kalle nojasi kyynärpäillään pöytään, leuka nyrkkien varassa. Katse, kuten miettivän katse, harhaili tietymättömiä teitä.
Mutta mitä? Katse terästyi ja huulet alkoivat vapista. Äkisti nousi hän seisomaan ja kurkoitti likemmäs ikkunaa. Tuolla pellon piennarta pitkin, oikopolkua, metsän niemen kautta kulkevan, tuli tyttö ja poika. Seuran talolta he tulivat. He näyttivät etsivän jotain. Katselivat tielle päin. Samassa he istuivat. Sitä sijaa he olivatkin etsineet. Kohoava rukiin laiho esti heidät tielle näkymästä. Mutta ojaa pitkin, joka alkoi ikkunan alta, näki Kalle heidät.
Samassa huomasi Kalle, kuinka poika kiersi kätensä tytön ympäri veti tytön syliinsä ja suuteli. — Ja tyttö! Ei vastustellut, niin näytti Kallesta.
Kuin naulattuna seisoi Kalle nyrkit puristuneina ja väristen. Ei saanut hän katsettaan irti tuosta parista.
Mutta eivät he kauvan olleet.
Tyttö nousi seisomaan ja yritti lähteä. Mutta poika tarttui hänen käteensä. He näyttivät puhuvan. Jo sai tyttö kätensä irti ja lähti juoksemaan taloon päin. Poika katsoi hänen jälkeensä.
Vai sellaista se olikin. Ei huomenna, ei ikänä hän sitä sanaa minun suustani kuule. Pitäköön Antti hänet! Hänelle omiaan tuollainen tyttö, joka jokaisen syliin hyppää. Hittoakos hänestä välitän, mietti hän ja katsoi yhä tuonne, missä oli nähnyt heidän olevan, mutta siellä ei enään ollut ketään. Selvästi näki Kalle kuitenkin, vaikka silmänsäkin kiinni painoi, Annan Antin sylissä.
Nyt tunsi hän olevansa yksin. Katkera tuska pani hänen sydämensä jyskyttämään kuin kuumeessa. Hänen täytyi muistella, kuin jonkun voiman pakottamana, tuosta lyhyestä kohtauksesta yksityispiirteetkin. Hän oli niin selvästi nähnyt. Nyt ei siis enään ollut huhuista epäilemistä.
Katkerasti nauroi Kalle ääneensä, nauroi ja puri hammasta. Voi, kun hän vihasi! Hän nauroi vihan naurua. Naura kaikelle! sanoi hän itsekseen, tarttui samassa kynään ja kirjoitti.
Hän istui hetken pää käsien varassa ja tuijotti yhteen kohti.
Sitten hän luki hammasta purren;
Naura maailmalle,
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!
Kaikki hulluutta on,
Tunteet pois!
Hullu nauramatta
olla vois!
Aina maailmalle
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!
XII.
Kului kesää kappale. Heinänteko oli parhaallaan. Mutta kesken kiireimmän heinä-ajan vei Kankaalta Helmin, Kallen sisaren, Saarelan Jaakko.
— Eipä Anna puoliaan pitänytkään, sanoi vielä sairasvuoteellaan isäntä.
— Eipä sitä kerjennyt, sanoi iloisen näköisenä Anna, antaessaan vettä sairaalle.
Oli lauvantai-ilta. Tuollainen rauhaisa, pyhäntuntoinen lauvantai-ilta, jolloin saunan jälkeen on niin hyvä olla, jolloin ei mitään tunnu kaipaavan.
Isäntä oli vaatinut Annaa luokseen häntä hoitamaan. Hän oli kiintynyt tuohon reippaaseen tyttöön enemmän kuin omaan tyttöönsä, joka olikin nyt kokonaan poissa.
— Kyllä tekin saisitte jo toden tehdä, sanoi isäntä, että minäkin herkeäisin nähdä teidän ilonne.
Mutta Annalle tuli silloin asiaa ulos.
— Mikähän sille tuli, kun niin äkkiä lähti? mietti isäntä.
Samaan aikaan olivat äiti ja poika portailla. Anna meni heidän sivuitsensa.
— Mikähän Annalla on! ihmetteli emäntä.
— Miksi? kysyi poika.
— Kun näytti niin — — —. Ei tuolla tainnut olla mitään, jatkoi emäntä kuin itselleen.
— Mutta milloin te toden teette? kysyi hän naurussa suin.
— Eipä meillä taida totta tullakaan, sanoi Kalle.
— Mitä? kysyi kummissaan emäntä.
— Emme me sovi toisillemme, sanoi poika.
— Mutta tehän oikein sovittekin, yritti äiti iloisesti, mutta huomatessaan pojan synkeän muodon, lopettikin siihen. Mutta sitten jatkoi:
— Senkö vuoksi kun puhuvat, että Antti koettaa? En minä usko sitä puhetta.
— Ei siitä mitään tule, siitä meidän asiasta, keskeytti poika äitinsä puheen, ja paiskasi suustaan heinänkorren, jota oli pureskellut ja lähti sisälle.
Kesäisen illan rauhassa mietti äiti. Tuntui niin kipeästi koskevan, kun tuo nuorten toivottu tuuma noin raukesikin. Mutta onkohan tuossa perää, nousi epäilys hänen mieleensä ja hiukan keventyneenä lähti hän sairaan luo.
Mutta ennenkuin kesä oli loppuun kulunut, makasi Ison-Kankaan Matti isäntä maan mustassa mullassa.
Väinö, Kallen veli, lähti Amerikaan. Kalle otti maan itselleen ja niin tuli hänestä suuren Ison-Kankaan isäntä.