Anna

XIII.

Saapuivat taasen syksyn pimeät yöt ja vetiset säät. Kesän viimeiset muistot, kellastuneet lehdet, pieksivät syksyn rajut tuulet maahan.

Syystyöt oli jo tehty. Ja talvea maanmies odotti.

Kirkas lamppu paloi kamarin pöydällä. Mies istui pöydän vieressä ja luki äsken tulleita sanomalehtiä.

Sade rapisi ikkunaan ja veden yksitoikkoinen lotina, kun se katolta alas juoksi, kuului sisälle.

— Isäntä, ruoka olisi valmista, kuului samassa arka tytön ääni oven raosta.

Samassa tuli vanha nainen sisään.

— Kyllä siellä sataa, sanoi hän.

Toinen ei puhunut mitään.

— Mutta etkö sinä aijo todellakaan tahtoa Annaa enään meille jäämään? kysyi emäntä, palvelijaksi, jos ei muuksi.

— En, vastasi Kalle. Mitä te siitä puhutte enään. Olettehan jo kuulleet, ettei se sovi.

Huokaus, tuskin kuuluva kohosi vanhan naisen rinnasta, hänen katsoessaan poikansa rypistyneitä kulmia.

— Niin, siellä olisi illallinen, sanoi hän ja lähti.

Hänen mentyään viskasi poika pois sanomalehden ja antoi päänsä vaipua pöytää vasten.

Ei, ei, mikä on mennyt, niin se on mennyt, mutisi hän, nousi ja lähti pirttiin syömään illallista.

XIV.

Aika kului. Saapuivat marraskuun ensi päivät.

Oli puolen päivän aika. Syksyn raskaat pilvet olivat väistyneet ja antoivat auringon katsoa maata. Surullisen näköinen oli kellastunut nurmi.

Kankaan ison pirtin lattialle muodostui auringon valosta kirkas läikkä peräikkunan kohdalle.

Oven suussa penkillä oli vaatemyttyröitä ja suuri kori. Ne kun lähtöä odottivat.

Isäntä, Kalle, seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos.

Äiti istui toisen ikkunan luona ja kääri paperin sisälle jotain.

Ovi aukesi ja Anna tuli sisään.

Hän istahti penkille oven suuhun ja koperoi käsillään korista. Katse harhaili ympäri pirttiä.

— Niin, nyt minun pitäisi lähteä, tuli hetken perästä hänen suustaan.

— Etkö sinä nyt enään muutamaa päivääkään jouda olemaan? sanoi emäntä.

— Minä menen Anttia käskemään hevosta aisottamaan, sanoi Kalle ja meni ulos.

— Vai sillä tavalla sinä pyydät jäämään, mietti Anna. Älä pelkää, en tahdo enään olla nähtävissäsi.

Kun Kalle palasi, niin seisoi Anna hänen äitinsä edessä silmät kyynelissä ja tuo paperikääry, jota emäntä äsken kääri, oli hänen kädessään.

Emäntä huomasi kuinka Annan kasvot kovettuivat Kallen sisälle tullessa.

— Hyvästi sitten ja kiitoksia kaikesta! sanoi tyttö, ojentaessaan kättään emännälle. Ääni niin särkyneenä värähti.

— Hyvästi! Jumalan haltuun! sanoi emäntä ja kääntyi samassa ikkunaan päin, nähdessään tytön empien lähtevän Kallen luo.

Kalle seisoi selin, mutta kääntyi kuitenkin tuntiessaan tytön häntä lähenevän.

— Hyvästi nyt! sanoi tyttö ja ojensi kätensä, katsoen Kallen sivu.

— Hyvästi! sanoi Kalle, tarttuen ojennettuun käteen. Hänenkin katseensa harhaili.

Kädet koskettivat toisiinsa ja erosivat.

Ääni oli kylmää kummallakin.

Mutta jos harhailevat katseet olisivat kohdanneet toisensa, niin silloin eivät kädet olisikaan eronneet. Mutta kumpikaan heistä ei voinut, ei saattanut toisensa silmiin katsoa. Koska sinä et tahdo, niin en minäkään, risteili kummankin sielussa.

Emäntä huokasi.

Tyttö riensi kiireesti korinsa luo. Emäntä meni sitä nostamaan ulos hänelle avuksi. Vaatekääryt olivat korin päällä ja renki hevosineen odotti porrasten edessä.

Kalle kuuli kuinka kärryt lähtivät vierimään.

Hän riensi ikkunasta katsomaan. Tuolla hän meni. Rengin vieressä istui.

Mitähän jos, — — — mutta silloin tuli kuva hänen sieluunsa: tyttö pellon pientareella toisen sylissä suudeltavana.

Hän istui penkille ikkunan viereen.

Syksyn aurinko valaisi kirkkaan läikän pirtin lattialle peräikkunan kohdalle. Pölyhiukkaset tanssivat.

Muutaman kuukauden perästä nouti Pikku-Kankaan Antti Annan vaimonaan kotiinsa.

Kalle oli yksin.

XV.

On kulunut aikaa useita vuosia, toisille pitkiä, toisille lyhyitä.

Laajoina lainehtivat Ison-Kankaan pellot juhannuksen aikana ja hiukkasen myöhemminkin, jolloin ruis tuulessa aaltoilee kuin meren pinta.

Pitkinä pistävät metsään päin pitkät, satasyliset ketosarat työntäen heiniä maan täydeltä helteiseen kesä-ilmaan. Kauvas apilan tuoksu leviää tuulen kantamana.

Korkeana ja maalattuna kohoaa talon suuri asuinrakennus kuin linna, ja pitkä, suuri kivinavetta antaa asunnon yli puolelle sadalle lehmälle.

Entiset rakennukset on hävitetty ja uudet sijaan kohonneet.

Rikas ja ylpeä on Ison-Kankaan talo.

Kenelle hän laittanee? Kenelle hän koonnee? ihmettelivät ihmiset.

Ei kukaan tiedä isännän tuumia ennenkuin taasen näkevät jonkun uuden laitoksen hänen tahdostaan kohoavan.

Rikas on Ison-Kankaan isäntä. Rikkautta työntävät hänelle voimakas maa ja hyötyisä karja ja vankka metsä.

Hän se osaa maasta ottaa, ihmettelevät päätään puistaen vanhat miehet. Kuinka kauvan tuolla riittänee, köyhtyy maa vähemmälläkin kiskomisella, puhuvat he.

Mutta multa on syvää Ison-Kankaan pelloissa.

Yksinäinen on isäntä. Ei kukaan saata häntä ystäväkseen sanoa.

Moni tyttö häntä mielien katsoisi, kun uskaltaisi, mutta hän on niin yksinäinen ja ylpeä, ettei kukaan uskalla häntä lähestyä.

Ja hänkö heistä välittäisi.

Elämä hänen ympärillään kiehuu ja kuohuu, Mutta hän elää kuin elämästä erillään.

Onko tuo sen iloisen ja leikkisän Kankaan Matin poika? ihmettelivät
Pakojokelaiset. Tuo ylpeä ja yksinäinen.

Pikku-Kankaan Antti on isäntänä hänen naapurissaan ja emäntänä Anna.

Mitä miettii Ison-Kankaan mahtava isäntä? arvelee monasti itsekseen Anna. Anna on tyytyväinen, mutta sittenkin löytyy tuolla sydämen pohjassa arka paikka, joka koskaan ei aivan tuntumattomaksi katoa.

Pikku-Kankaan Antista on kehittynyt edistysmielinen mies. Hän toimii monessa yhteisessä yrityksessä. Paljon, paljon on muuttunut sitten muutaman vuoden.

Niin nuorisoseurako?

Siellä toimii toinen polvi ja seuran kirjuri tutkii entisiä pöytäkirjoja ja näkee siellä tuon erakon nimen, tuon nimen, jonka omistaja elää yksinään suuressa talossaan ja joka mielessään katkerasti ivailee kaikkia yhteisiä toimia, joista sattumalta kuulee puhuttavan. Toimikoot! Ei heistä kuitenkaan mitään tule, ei heistä eikä heidän toimistaan.

Mutta joutuu hänkin sanansa sanomaan elämän hyörinässä.

Tuolla suuressa kylässä, kirkonkylässä, on kansakoulu tullut liian pieneksi. Pikku-Kankaan Antti ja muut hänen kanssaan rupesivat tahtomaan uutta koulua Pakojoen kylään, sinne Ison-Kankaan luo. Eihän ollut kirkolle, jossa koulu oli, pitkä matka, mutta oli niin paljon asukkaita täälläkin, että koulu oli täälläkin tarpeen.

Tuossa joen törmällä, Ison-Kankaan maalla on kuin Luojan luoma paikka sitä varten.

Asia saatiin ajetuksi niin pitkälle, että koulu päätettiin rakentaa.

Käytiin tiedustamassa maan hintaa Ison-Kankaan haltijalta.

Ei rahalla eikä millään, tuli jäykkä vastaus.

— Vielä te tässä kouluja! Kuin niillä te paremmaksi muuttuisitte, mietti ylpeä isäntä. Hän muisteli sitä aikaa, jolloin hän itse oli ollut kansakoulussa, tuolla kirkonkylän vanhassa koulussa. Nauramaan, tyhmästi nauramaan he kykenivät — sen ajan hän niin elävästi muisti — mutta muuhun korkeampaan, jonkun aatteen, vaikka helponkin käsittämiseen, siihen heistä ei monikaan kyennyt. Ja sitten koulun jälkeen! Kun ei ollut enään pakkoa kirjaa käteensä ottaa, niin silloin kaikki muu paitsi syöminen ja koirankujeet unohtuivat. Mitä hyötyä heille koulusta, noille tomppeleille, jotka kirjaa kuin ruttoa pelkäävät? Samallaisia ovat nykyisetkin mukulat. Vielä heille kouluja. Joka kykenee kohoamaan tuosta raskasliikkeisestä, typerästä joukosta, niin hän kykenee sen tekemään kouluittakin, mietti hän.

Jonkun ajan perästä näki hän sanomalehdessä kuvauksen itsestään. Hän sen mukaan oli valistuksen vastustaja, synkän taantumuksen mies.

— Niin olenkin ja siinä pysyn. Tuon joukon vastustaja olen ikäni, sillä tuo suuri joukko ei jaksa koskaan herätä tuosta tyhmyyden unesta, jota se nukkuu, mietti hän.

Niin, sehän oli eräänä pyhäpäivänä kesällä, kun aurinko paahtoi,
kärpäset surisivat ja hän makasi rakennuksen varjossa ruohikolla.
Mäntylän ukko mennä köpitti partaisine poskineen pölyistä tietä pitkin.
Kalle huomasi hänet ja häntä rupesi itsekseen naurattamaan.

— Yksissä ollaan, Mäntyläinen, sanoi hän, kun ukko hänen kohdalleen kerkesi.

— Mitä?

— Niin, yksissä ollaan.

— Niinpä tässä ollaan.

— Niin, mutta siinä, että kirjat teille, noille poikavekaroille, jotka tuolla aidalla kiekkuvat ja noille tytöille, jotka tuolla tiellä tulevat, ovat tarpeetonta tavaraa.

— Niin, veikkonen, ovatkin. Me elämme kirjoittakin.

— Niin te elättekin, ja Kallea nauratti.

— Mutta mistä tämä nyt, tällainen juttu? kysyi ihmeissään Mäntyläinen.

— No kun olen tullut samaan tulokseen noista kirjoista kun tekin, etteivät ne sovi tavallisen talonpojan käteen.

— Älä.

— Se on tosi.

— Vai niin, sanoi Mäntyläinen ja katsoi epäillen nauravaa Kallea. Vai niin, sanoi hän vielä ja lähti tietä pitkin menemään.

— Hittoako minä löpisin! Mitä minä nyt tuon kanssa rupesin puhumaan. Ei se uskonut kuitenkaan; katsoi niin epäillen kuin olisin häntä pilkannut.

Mutta itsekseen häntä nauratti. Ollaan Mäntyläisen kanssa samassa, mutta ei kuitenkaan samassa, mietti hän.

— Mitähän kujeita tuo nyt oli? mietti Mäntyläinen kävellessään.

Mutta koulu perustettiin Pakojoelle. Se toimi alussa vuokrahuoneissa.

XVI.

Oli syyskesä, jolloin tuli kiertomatkallaan seuran työtä innostamaan keskusseuran sihteeri, nuori ylioppilas, Lauri Saha.

Hän huomasi, että urheilu-innostus oli kerennyt saapua jo tänne syrjäiseen seutuunkin. Ollen itse innokas urheilija, koetti hän ohjata myös tätäkin puolta seuran toiminnassa.

Mutta puuttui urheilukenttä, sillä seuran talo oli peltojen keskellä.

— Tuossahan, pojat, on maata. Tahtokaa lahjaksi tai jos ette saa, niin ostakaa, sanoi hän, kun tästä asiasta oli puhe seuran talolla.

— On siinä peltoa, mutta siitä ei lohkene meidän käytettäväksi rahallakaan, sanoi seuran esimies.

— Kenen se on?

— Ison-Kankaan, tuli vastaus.

— Kyllä se isäntä antaa, kun vaan kauniisti pyydätte.

— Ei anna, vaikka mitä tekisimme, vastasivat pojat.

— Sehän kumma! Minä lähden teidän puolestanne kauppaa tekemään, koska minulla on vielä aikaa. Kyllä saatte maata sen verran kuin tarvitsette, sanoi ylioppilas innoissaan.

Hän kyseli tuosta maanomistajasta. Pojat selittivät ja hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa heräsi. Hän halusi nähdä tuon karhun, joka yksinään, muista erillään elää.

Illalla lähti hän yksin Isolle-Kankaalle.

Taloa lähestyessään näki hän mahtavan navetan, jonne juuri lehmiä ajettiin.

Hän tuli pihalle. Hiukan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen hyvän järjestyksen, mikä kaikkialla vallitsi.

Porrasten edessä tuli palvelustyttö häntä vastaan ja uteliaana töllisti tuota nuorta, valkolakkista miestä.

— Onko isäntä kotona? kysyi Lauri Saha.

— On. Tuolla se on kamarissaan, vastasi tyttö. Tuolta toisia portaita sinne pääsee, lisäsi hän, kun kysyjä näytti epäröivän, mistä sen kamarin löytäisi.

— Hän on joku tuollainen herännäinen, joka vihaa nuorisoseuraliikettä, päätteli Lauri Saha, mennessään osoitettuun suuntaan. Hän oli kuvitellut isäntää joksikin mistään välittämättömäksi olijaksi; sillä eihän poikain selityksestä selvää kuvaa ollut saanut. Mutta tuo järjestys ja talon mahtavuus pani hänet hiukan ymmälle.

Hän nousi portaita ja tuli eteiseen. Ohhoh! Mitäs täällä tuleekaan, mietti hän. Sillä eteinen vaatenaulakkoineen oli niin komea, ettei hän ollut silmiään uskoa.

Hiukan epäröiden koputti hän ovelle.

— Sisään! kuului syvä ääni.

Hän aukaisi oven. Mutta hän ei tahtonut uskoa todeksi, mitä näki. Kirjoja pitkät hyllyt yhdellä seinällä ihan täynnä ja niin hyvässä järjestyksessä. Tämähän on harvinaista, mietti Lauri Saha. Mihin olen tullutkaan.

Sitten loi hän katseensa isäntään. Pitkä, harteikas, enemmän lukumiehen kuin maanviljelijän näköinen oli tuo nuorellainen, syväsilmäinen mies. Ei puvusta, mutta kasvoista päättäen.

Hän epäröi. Tällaista ei hän ollut osannut kuvitellakaan.

— Iltaa! Anteeksi jos häiritsen, tuli Lauri Sahalta ihan huomaamattaan. Hänen maalla kulkiessaan ei ollut tarvinnut kohteliaisuussanoja käyttää. Mutta nyt tuli tuo ihan itsestään, kun ei tiennyt varmasti kuin olla, miten eleä.

— Istukaa! Olkaa hyvä! kehoitti tuo toinen, nousten pöytänsä vieressä seisomaan.

Oli jotain kankeaa heidän kummankin käytöksessä, sillä toinen oli tullut sellaiseen paikkaan ja sellaisen henkilön luo, jota paikkaa ja henkilöä ei osannut tuollaiseksi kuvitellakaan.

— Niin, käyn asiaan heti käsiksi. Olen tämän nuorisoseurapiirin keskusseuran sihteeri ja matkoilla jouduin myös tänne. Tuli tuolla seuran talolla puheeksi urheilukentän laittaminen, koska urheilu näkyy täälläkin saaneen kannattajia. Mutta heillä ei ole maata siinä talon likellä. Kuuluu olevan siinä teidän maata. Lähdin heidän puolestaan pyytämään teitä hyväntahtoisesti luovuttamaan sopivan maapalan seuran käytettäväksi.

Toinen kuunteli tuota puhetta katsoen ulos. Hieno hymynkierre väikkyi hänen huulillaan.

— Helkkari, kun puhun juhlallisesti kuin asianajaja, mietti Lauri Saha.

— Niin, mitä te siitä arvelette? kysyi hän kun ei tullut heti vastausta.

— En minä voi siitä luovuttaa maata, vastasi Kalle.

— Olikin tarkoitus, että jos olisi liian suuri vaatimus teidän mielestänne maata ilmaiseksi luovuttaa, niin kyllä seura sen korvaisi, ostaisi, toisin sanoen.

— En minä rahasta välitä. Jos minä maan antaisin, niin antaisin ilmaiseksi, mutta minä en tahdo, en halua antaa mitenkään.

— Saanko luvan kysyä, miksi ette anna? kysyi Lauri Saha, sillä hän päätteli mielessään: sittenkin ahdasmielinen, ehkä uskonnollisten seikkain tähden vastustaa nuorisoseuraliikettä. Hän varustautui odotettuun taisteluun.

— Siksi, kun se olisi periaatteitani vastaan, kuului vastaus.

— Anteeksi, jos olen utelias! Mutta onhan hauska keskustella. Minkä vuoksi maan luovuttaminen tähän tarkoitukseen on teidän periaatteitanne vastaan?

— Sen vuoksi, koska koko seura ja liike, kaikkine toimineen, on minun mielestäni tarpeeton järkeville ihmisille.

— Mutta olettehan te ennen ottaneet osaa seuran toimintaan.

— Senpä vuoksi tiedänkin sen toiminnan turhaksi.

— Pidättekö te turhana kansan valistamisen? Sehän nuorisoseuratyön tarkoitus on. Minkälainen valistustoiminta teidän mielestänne vastaisi paremmin tarkoitustaan? kysyi Lauri Saha, odottaen nyt noiden olettamiensa uskonnollisten mielipiteiden esille tulemista.

Mutta hän ei ollut uskoa korviaan, kun Kalle vastasi:

— En kannata minkäänlaista valistamistyötä.

— Kuinka?

Kalle sanoi vielä saman uudelleen.

— Mutta miten te tuohon — anteeksi, jos sanon — noin synkkään tulokseen olette tulleet? kysyi ihmeissään Lauri Saha.

— Siksi olen siihen tulokseen tullut, koska sen omasta kohdastani olen huomannut todeksi.

— Selittäkäähän toki tarkemmin mielipiteenne! huudahti Lauri Saha. Hänestä tuntui hiukan hullunkuriselta tuollainen väite. Häntä suututti tuon miehen musta taantumuskanta, kuten hän mielessään nimitti sitä.

— Silti niin ajattelin, koska mielipiteeni mukaan ihminen, kehityskykyinen ihminen, voipi kohota valistuneeksi ilman seuroja ja kouluja. Ja sellaisista ihmisistä, jotka eivät voi itse kehittyä, ei tule valistuneita tai sivistyneitä — sanoipa noita nyt miten hyvänsä — seurojen eikä muitten laitosten muokkaamallakaan. He pysyvät siinä tilassa missä ovat, teki heille mitä tahansa.

— No, no, eihän — — —

— Odottakaahan! Silti nuorisoseuran toimintakin on minun mielestäni turhaa. Se tekee tuollaisia idiootteja, jotka luulevat olevansa jotakin, mutta jotka kuitenkaan eivät ole kuin suunsoittajia. Suoraan sanoen enimmillä ihmisillä ei ole kehittymiskykyä. Heitä ei saa tuosta tuohon, vaikka henkensä antaisi heitä kehittääkseen.

— Mutta heitä ei ole koetettukaan kehittää. Esimerkiksi nuorisoseuraliike on vielä niin nuori, ettei sen vaikutuksia vielä tiedä odottaakaan. Pimeydessä on meidän kansa, varsinainen saloilla elävä kansa saanut tähän asti elää.

— Mutta pimeydessähän ovat kaikki alkuaan eläneet, sellaisetkin, jotka nyt valkeudessa vaeltavat.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Lauri Saha, jota keskustelu alkoi viehättää.

— Tarkoitan, että — suokaa nyt mennä kauvaksi taaksepäin — että pimeydessähän ovat eläneet muinaisuudessa kaikki ihmiset. Vähä kerrallaanhan ovat kaikki kehittyneet: taiteet, tieteet, yleensä ihmishengen saavutukset. Mutta kuka noita on kehittänyt? Ihmiset. Mutta mitkä ihmiset? Nuo, joilla on ollut kehitys- ja kehittymiskyky.

— Tarkoitatte ihmiskunnan neroja. Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole neroja, sehän on mahdoton olettamuskin, sanoi Lauri Saha.

— Eivät olekaan. En sitä tarkoitakaan. Eivät kaikki ole neroja, mutta on sellaisia, jotka neroja ymmärtävät, jotka esimerkiksi taiteen saavutuksista osaavat nauttia. Mutta niitäkin on vähän, verrattuna tuohon suureen joukkoon, joka ei kykene muuhun kuin syömiseen ja tyydyttämään alhaisimpia viettejään. Tuo suuri joukkohan on aina ollut noitten kehityskykyisten johdettavana, kuin raskas ainejoukkio on se vierähtänyt aina sinne, mihin sitä on vieritetty. Sitä on aina hallinnut tuo sen yläpuolella oleva, siitä kyllä noussut ihmisryhmä; ja niin tulee aina olemaan. Tuo joukko ei jaksa kohota, ei koskaan, on turha vaiva sitä yrittääkkään.

— Mutta tehän olette, vaikka olette talonpoika, hirveän ylimysmielinen, sanoi Lauri Saha.

— Sanokaapa miksi haluatte, niin ajattelen.

— Mutta onhan tuo joukko, niinkuin sitä nimitätte, paljon muuttunut. Ovathan tavat sievistyneet entisajan tapoihin verrattuna. Onhan kansa esimerkiksi oppinut lukemaan ja paljon voisi luetella esimerkkejä, jotka osoittavat sen kehityskykyä. Siis valistustyö ei ole turhaa, koska se jotain aikaan saapi, vaikkakin hitaasti.

— On se oppinut lukemaan ja on se oppinut jotain muutakin, Mutta miten? Pakosta. Tiedättehän, jos esimerkiksi ajattelemme meidän kansamme kehitystä, miten tuo lukutaito on saavutettu. Jotkut valistuneet, Gezelius-piispathan etupäässä, sen aikaan saivat. Mutta miten? Pakolla. Vedoten tunteisiin ja viettoihin: ei saanut naimisiin mennä eikä uskonnollisiin menoihin osaa ottaa, jos ei osannut lukea. Tämä pakko juuri saikin tuon koneellisen lukutaidon aikaan. Sillä sehän oli koneellista lukemista, eihän ymmärtämisestä ollut puhettakaan. Mutta oli vastahakoista tuosta joukosta lukeminen, niinkuin se vieläkin on. Jos ei olisi pakkoa, niin suuri osa siitä ei kirjaa käteensä ottaisi.

— Te liioittelette. Lukemaanhan kansa on hyvin halukasta ja samaten oppimaan. Senhän todistaa sanomalehtien runsas leveneminen ja kirjallisuuden leveneminen, puhui Lauri Saha.

— Ihmiset ovat lisääntyneet, joten suhteellisesti tuo valveilla oleva ryhmäkin on lisääntynyt. Mutta suuri joukko nukkuu ikuista unta, se ei välitä sanomalehdistä eikä kirjallisuudesta. Kyllä se huutaa sorrosta ja sortamisesta, mutta kun leipää kurkkuunsa saa, niin on hiljaa.

— Te olette katkera, sanoi Lauri Saha.

— Jos se olisi saanut olla rauhassa, niin se olisi samallaisessa asemassa kuin kreikkalaisilla orjat. Mutta muutamat pehmeäsydämiset ihmiset ovat kuvitelleet voivansa tuon joukon herättää ikuisesta unestaan. Tuon joukon, jota kreikkalaiset osajoukoksi sanoivat ja jota nyt ei enään orjina kohdella, jolla olisi vapaa valta kohota, jos se kykenisi. Mutta se ei kykene. Huutaa se kyllä osaa — osaahan sonnikin, — kun sen päähän on ajettu jotain aatteita, kun kellokkaat edellä huutavat, niin osaa joukkokin perässä. Heiltä puuttuu ehkä toisinaan leipää, mutta kun he sitä saavat, niin silloin, silloin huuto loppuu ja joukko on tyytyväinen, muuta se ei kaipaa.

— Mutta teillähän on hirveät mielipiteet, huudahti Lauri Saha.

— Niin ehkä on, mutta todet kuitenkin. — Niin, miksi tuota joukkoa sitten vaivata! Antaisi sille leipää ja teettäisi sillä työtä ja muuten hyvin kohtelisi. Kehityskykyiset ihmiset tekisivät henkistä työtä tai mikä miellyttäisi mitäkin. Lisäisivät tuota ihmishengen tuottamaa henkistä perintöä. Miksi he koko joukkoa koittavat perässään vetää ja siihen turhaan työhön aikaansa kuluttaa. Miksi he tuota joukkoa kiskovat, tuota, joka ennen oli orjajoukko, jota ei enään sinä pidetä, mutta jona se on ollut ennen ja tulee vastakin olemaan, aina se tulee olemaan joukkona, niin tänään, niin huomenna ja niin ijankaiken. Siihen suuntaan kehitytään, että nykyisen rahaylimystön sijaan tulee hengen ylimystö. Sukuylimystö on kadottanut merkityksensä, nyt tai oikeammin tulevaisuudessa kadottaa raha- ja raa'an voiman ylimystö valtansa ja hengen ylimystö pääsee oikeuksiinsa. Mutta joukko pysyy aina joukkona, sen olot paranevat ja silloinhan se on tyytyväinen, sille hengen ylimystö suo leipää ja silloin kaikki, koko maailma on onnellinen.

— Minua ihan pyörryttää tuo teidän mielikuvituksenne lento. Te olette katkera, jostain katkeroitunut ja silti olette mielestäni väärässä. Minun mielestäni ovat kaikki terveet ihmiset kehityskykyisiä, joilla on kyky kehittää henkeään ja omistaa ihmiskunnan henkinen perintö ja kyky siitä nauttia. Kehitysmahdollisuuden siihen tarjoaa myös nuorisoseuraliike. Maalaisväestömme on hidasta ja kankeaa, koska se tähän asti on pimeydessä ollut. Mutta odotetaan ja tehdään työtä sen hyväksi, niin kyllä vielä kerran päivä vaikenee, sanoi Lauri Saha.

— Niinhän te sanotte. Te, jotka saatte olla todella sivistyneitten parissa ja jotka saatte sivistyksen hedelmistä, taiteesta ja muista ihmishengen saavutuksista monipuolisesti nauttia. Te silloin tällöin kuin huviksenne tulette tänne maalle ja saarnaatte innoissanne valistuksesta ja valistamisesta tuntematta ollenkaan valistettavianne. Mutta hyvähän on toivossa elää, puhui Kalle. Hän oli noussut kävelemään ja käveli kiihtyneenä lattialla.

— Mutta nuorisoseuraliikehän on juuri kansasta alkunsa saanut.
Siellähän sen alkujuuret ovat, sanoi Lauri Saha.

— Niinhän sanotaan. Mutta kun tarkemmin tuon liikkeen alkuvaikutteita tutkittaisiin, niin mistähän mahdettaisiinkaan löytää sen juuret? puhui Kalle. Ja vaikka se olisikin alkuisin n.s. oppimattomista, niin mitä se todistaa? Voihan niistä ja niistähän juuri kohoaakin oppineita, ei koulumaisessa merkityksessä, ymmärrättehän mitä tarkoitan. Nehän ne tuon joukon jättävät, tuosta joukosta kohoavat. Mutta nämähän kohoaisivat ilman seuroja. Siis sen toiminta, nuorisoseuraliikkeen toiminta, on turhaa. Minä esimerkiksi olen siksi tullut, mikä olen, yksin. En sano tätä, että itseäni tahtoisin kohottaa teidän silmissänne, sillä olenhan mikä olen enkä välitä mitä minusta ajattelette ja mitä minusta muut ajattelevat. Halveksin tuota joukkoa, jota te valistatte.

— Mutta ajatelkaahan, sanoi Lauri Saha. Teidän yläpuolellanne voipi olla toisia, jotka teitä halveksivat ja muita teidän laisianne. Ja voipi olla enemmän kehittyneitä ja täydellisempiä kuin te, jotka kuitenkin uskovat ihmiskunnan, koko ihmiskunnan kehitykseen; ja jos enemmän kehittyneet kuin te olette, siihen uskovat, niin silloinhan myöntänette heidän olevan oikeassa ja tunnustatte olevanne väärässä.

— Oletuksia, pelkkiä oletuksia, sanoi Kalle.

— Sekinkö, ettei ole korkeammalle kehittyneitä ihmisiä kuin te?

— En sitä tarkoittanut. On tietenkin.

— Anteeksi, jos puhun suoraan teille! Ettehän loukkaannu?

— En, puhukaa!

— Minusta tuntuu, että teiltä innostus ja rakkaus on loppunut. Noin katkeraksi en minä ainakaan toivoisi tulevani. Kyllä luulen ymmärtäväni teitä. Te olette toimineet nuorisoseurassa ja te olette innostuneet, mutta ette ole saaneet heti unelmianne toteutetuksi ja te olette kyllääntynyt ja tullut katkeraksi ja ehkä toisetkin syyt ovat vaikuttaneet teihin, syyt, joita en ole oikeutettu kyselemään. Mutta huomatkaa, että ihmiset kehittyäkseen tarvitsevat aikaa. Ihminen ei henkisesti hienostu ennenkuin sukupolvien kuluttua. Jos ihminen on alhaisella sivistysasteella ja hänen poikansa koettaa kohota isäänsä korkeammalle, niin hän sen kyllä voipi saavuttaa, mutta ei hänkään vielä ole hienostunut henkisesti, hänessäkin on jotain karkeaa, joka johtuu hänen isänsä vaikutuksesta, jonka hän on, tuo pyrkijä, saanut perinnöksi lapsuuden kodista j.n.e. Hänen poikansa useimmassa tapauksessa kohoaa yhä korkeammalle, hänen henkensä on yhä hienostuneempi, mutta vielä hänessäkin, vaikka vähemmässä määrässä huomataan karkeutta, jonka hän on isältään perinyt, tämä taas isältään j.n.e. Ja ehkä monenkin polven perästä huomataan tuota perintöä. Mutta se haihtuu polvi polvelta, kunnes se kokonaan katoaa ja tulee esille sielukas ihminen, niin täydellinen ja ylevä kuin ihminen voipi olla. Tällä tavalla voipi joissakin tapauksissa kehittyä ihminen, hitaasti kyllä, mutta varmasti.

— Eikö mitä! sanoi Kalle. Monen jalon ihmisen lapsesta tulee toisinaan — eläimellinen.

— Totta, mutta useimmassa tapauksessa kehittyneempi. Ja ajatelkaa! Kun kaikki ihmiset saataisiin kehittymään, kehityksen alkuun, niin silloin, niin silloin ihmiset muuttuisivat. Tähän toivoon perustuu myös osaltaan meidän työmme. Me tässä polvessa panemme valistustyön alkuun, laajennamme sitä, sen piiriä. Tämän jälkeen tulee hiukkasen kehittyneempi polvi j.n.e. Emme täydellistä tulosta työstämme näe; meidän työmme on tulevaisuuden työtä. Mutta siltipä se innostaa!

— Mutta kykeneekö koskaan tuo joukko kokonaisuudessa kehittymään. Mistä se voima, joka panee sen hitaat aivot toimimaan ja sen tylsät silmät järjen, tunteen ja innostuksen valoa loistamaan? — Mutta mehän joudumme liian kauvaksi. — Olen epäröivä — en tiedä varmaan mitä varmana pitää. Olisikohan totta, että olisin erehtynyt? — En tiedä. Pitää miettiä. — Mutta en voi periaatteistani luopua ennenkuin varmasti näen, että olen väärässä. Täällä on kuitenkin niin yksinään. Ei ole ollut kenen kanssa olisi keskustellut. — Kirjat kyllä, mutta sekin on niin yksipuolista. — Niin, mutta en tunnusta vielä tulleeni voitetuksi.

— Te olette edellä noista toisista. Te olette päätänne pitempi tavallista kansaa, kuten sanotaan, sanoi Lauri Saha innoissaan. Häntä ihmetytti tuon yksinäisen miehen mielipiteet ja hänen harrastuksensa. Mitä hänestä olisi tullutkaan, jos hän olisi saanut käyttää hyödykseen niitä apuja, joita tuhannet pölkkypäät kouluissa saavat? mietti hän.

Kalle oli hetken äänetönnä. Hänen mieltään hiveli niin suloisesti tuo toisen tunnustus, jonka hän tunsi ansainneensa. Mutta se suututtikin. Hän tahtoi olla yksin tai ainakin näyttää, ettei hän siitä välitä.

— En pidä imarteluista, sanoi hän jäykästi.

— En tarkoittanut imarrella. Sanoin mitä ajattelin. Mutta uskokaa, että ihmiskunta voipi kokonaisuudessaan kehittyä. Sen todistaa ainakin työ, mitä nykyaikana tehdään sen hyväksi. Työ kouluissa, työ kirkoissa, työ yhdistyksissä, seuroissa ja kaikkialla.

— Mitenkähän se sitä todistaa? kysyi epäillen Kalle ja jatkoi: kaikki näyttää ainakin turhaa olevan.

— Odottakaa, kun koetan selittää! sanoi Lauri Saha. Nyt kiehuu ja kuohuu. Nyt riidellään ja taistellaan. Nyt esimerkiksi sosialismi levenee kautta maailman, tuoden levetessään paljon pahaakin, vihaa, katkeruutta ja pyhän ja korkean halveksumista. Mutta mikä panee maailman tuollaiseen myllerrykseen? Mikä on se voima, joka raottaa tuon suuren joukon silmät, tuon joukon, jota te halveksitte?

— Halveksin, koska se on niin tyhmää. En halveksi minä, vaan moni muukin sanoi Kalle.

— Niin, te halveksitte kyllä sillä tavoin, että teidän halveksimistanne voipi ymmärtää ja — kunnioittaakin. Mutta on paljon sellaisia, jotka esimerkiksi halveksivat tuota joukkoa vähemmästä syystä kuin te, ja noita tuollaisia halveksijoita löytyy n.s. oppineiden joukossa, virkamiesten, pappien ja sellaisten, jotka ovat olleet tilaisuudessa nauttimaan ihmishengen aarteista enemmän kuin esimerkiksi te. He ovat tuollaisia itsekylläisiä, surkuteltavia olentoja, jotka kansasta, johon he itse kuuluvat, ovat saaneet väärän käsityksen toista tietä kuin te. Tai heillä ei ole siitä mitään käsitystä, he pelkäävät tuota joukkoa, joksi te nimitätte ihmisiä, he pelkäävät sitä kuin ruttoa. Saarnaavat sen tietämättömyydestä ja raakuudesta, eivät uskalla sitä lähestyä, peljäten muka vaipuvansa takaisin raakalaisuuteen. Erillään he pysyttelevät yksinomaan mukavuuden syistä; onhan niin mukava olla sivistynyt ja nauttia sivistyksen hedelmistä ja elätyttää itseänsä tuolla joukolla, joka tekee raskaammat ja likaisimmat työt.

— No mutta tehän olette sosialisti, sanoi hymyillen Kalle.

— Kyllä tavallaan. Niin, ja jos sitten tuo joukko nyt vihdoinkin jotain vaatii, vaikkapa vain saada osansa sivistyksestä nuorisoseuratyön muodossa, niin tuota liikettä tuomitaan sen vuoksi, koska se vielä maistuu raa'alle, koska siinä on vielä seassa todellakin raakuutta ja tietämättömyyttä, sen vuoksi, koska se liike on tietämättömien liike, jotka juuri silmänsä ovat auki saaneet ja vaativat ihmishengen tuloksista osansa. Lauri Saha pysähtyi hiukan ja näytti miettivän.

— Ja sitten? kysyi malttamattomana Kalle.

— Tuota liikettä tuomitsevat kouluutetut, koska tuon liikkeen joukot eivät osaa niin toimia, niin elää kuin nuo tuomitsijat, koska heillä ei vielä mitään ole, kun he vasta ovat alkuaskeleita ottamassa — jotain omistaakseen, sitä saamaan mitä heiltä puuttuu. He eivät osaa nauttia taiteesta eikä muusta korkeammasta niinkuin ne, joita kasvatetaan siitä ja kaikesta jalosta nauttimaan.

— Mutta minä luulen osaavani nauttia ja samaa joukkoahan minäkin olen samoissa oloissa kasvanut ja heidän kanssaan ollut ikäni. Minun laisiani — onhan tämä kuin omaa kehumista — on paljonkin ehkä. Eikö tämä todista, että noilta toisilta puuttuu kyky kohota korkeammalle? sanoi Kalle innokkaasti.

— Te ja teidän laisenne olette poikkeuksia. Kyllä ympäristö ja kasvatus, tavat ja sivistys on perinnäistä, senhän myönnätte kuin ajattelette. Hitaastihan kaikki on kehittynyt, vuosituhansien kuluessa. Mutta nyt kun suuri joukko tahtoo saada sivistystä, kun se herää, niin monet sivistyneet, sanon esimerkiksi papit, pitävät tuon joukon pyrkimyksiä — syntisinä. He saarnaavat heidän menonsa, alkuaskeleensa synniksi, koska paljon kompastuksia sattuu. Tieto ja sivistys, minkä joukko itsellensä hankkii, pyörryttää sitä ja silti antaa monesti se aihetta papin saarnassaan sanomaan — sen pyrkimyksiä — synniksi, joka on perkeleestä ja siis tuo pyrkimyskin samasta lähteestä. Mutta nuo tuollaiset herrat eivät huomaa syvemmälle, eivät huomaa mikä on se voima, joka esimerkiksi nuorisoseuraliikkeen pohjaltaan on alkuun pannut ja joka on raottanut joukon silmät? Se voima, joka kärsii nähdessään tietämättömyyttä ja kurjuutta, joka koettaa poistaa sitä, saaden toisinaan aikaan sellaista, mikä hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa, se voima on piilossa, noiden katse ei ylety sitä näkemään. Sanoin: hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa ja raakuuttakin, sillä ihmiskunnan hetket ovat pitkiä. Niin, mikä on tuo voima, joka panee kehityksen alkuun, joukkojenkin kehityksen, jonka päämääränä on onni? Sitä voimaa, niin, tiedättekö miksi sitä nimitetään? — Sitä nimitetään rakkaudeksi. Sen Luoja on ihmisrintaan pannut kaiken sen pahuuden kanssa kamppailemaan, mikä siellä myöskin on. Mutta kerran tuo voima pahuuden voittaa, voittaa raakuuden, kun ihmishengen aarteet ovat kaikkien nautittavana. Tässä uskossahan niin monet ihmiskunnan suurimmista ovat työnsä tehneet. Miksi he eivät ole etsineet ja etsi omia etujaan ja petä tuota sokeata joukkoa, johon kuuluu rikkaita, jotka yhä tahtovat rikastua ja hekumoitsijoita, joille nautinto, likainenkin on muuta kalliimpi ja köyhiä, jotka kurjuudessaan hammasta kiristelevät? Miksi nuo ihmiskunnan jaloimmat eivät tahdo nauttia yksin hengen voimiensa tuottamasta edusta? Heillähän olisi — toisinaan, voimaa ja kykyä sortaa ja pettää. Miksi he totuutta julistavat ja elämänsä muitten onneksi käyttävät? Siihen pakoittaa heitä rakkaus, joka uskoo tulevaisuudessa tuon suuren joukon heräävän, ja sehän jo silmiään aukoo ja — vaatii. Sen silmäthän on aukaissut rakkaus, vaikkakaan tuon joukon teot eivät aina rakkauden töiltä näytä. Mutta kun se tahtoo, tuo joukko jotain, niin sehän osoittaa, että se myös voipi — kehittyä. — Niin, mutta minähän saarnaan kuin pappi ja edessäni istuu syntinen epäilijä, joka ei taida kääntyä.

— Kiitos! Te annatte minulle paljon ajateltavaa. Mutta sittekin, ehkä tuo voima, josta puhutte — niin, palaan vielä siihen — onkin kunnianhimoa noilla ihmiskunnan suurilla ja tuo joukkojen tahtominen — leivän tahtomista ja kun sitä saavat, niin muuta eivät tahdokaan.

— Yhä te vaan kiertelette. Ette tahdo tunnustaa minun oikeassa olevan. Mutta aikahan on kulunut, minun täytyy lähteä. Ette taida maata luovuttaa. En enään vaadikaan: tehkää periaatteittenne mukaisesti! puheli Lauri Saha.

Samassa meni tietä pitkin eräs nainen, työntäen kärryillä lasta edellään. Kallen kasvot värähtivät. Vieras huomasi ja katsoi tielle.

— Vai sellaista katkeruutta, mietti Lauri Saha. Hän huomasi selvästi
Kallen kasvojen värähdyksen johtuneen tuolla tiellä menevästä naisesta.

— Nyt lähden ja kaunis todistus muassani — sen sanon imartelematta — että salokylissä löytyy paljon työtä nuorisoseuroille, koska on sellaisiakin, jotka sen nykyisen toimintarajan ylikin ovat käyneet.

— En pidä tuollaisista puheista, sanoi Kalle.

— Tiedän, mutta en voinut olla sanomatta, sanoi Lauri Saha, suonette anteeksi. Hyvästi sitten!

— Hyvästi! Kiitos myös, sillä luulen teistä rikastuneeni, sanoi Kalle.

— Ja minä teistä, jatkoi toinen.

Ja vielä käden puristus. Sitten hän meni.

Kaunis oli kesäilta. Linnut lauloivat, maa tuoksui. Avonaisesta ikkunasta katsoi ulos Ison-Kankaan isäntä. Mieli oli niin keveänä, keveämpänä kuin pitkään aikaan, mutta kuitenkin surunvoittoinen. Mutta sittenkin sanoi illallista syödessä paimentyttö toisille:

— Isäntä oli niin iloisen näköinen, kun ikkunasta katsoi.

— Mitä tyttö höpsii, sanoi yksi miehistä.

— Ei isäntä iloisen näköisenä taida osata ollakaan, jatkoi yksi piioista; sillä kun isäntä vaikka milloin tuli väen joukkoon, niin katosi muittenkin ilo.

Mutta isäntä siirtyi ikkunasta pois. Istahti pöydän luo ja katsoi kuinka ilta-aurinko valaisi punertavaksi valkoiseksi maalattua uunia. Siitä tuo valaistu paikka siirtyi hiljalleen eteenpäin.

Hän huomasi sen ja hymähti.

— Maa pyörii, mietti hän, ja kaikki pyörii. Pyörittäneekö vaan ja aina tultanee samaan paikkaan? — Niin, mutta maahan kulkee pyöriessään eteenkinpäin — hm, tullakseen vuoden perästä samaan paikkaan.

— Niinhän sanotaan, että se pyörii. Mutta tuleekohan se samaan paikkaan? Jos se sittekin joka kerta hiukkasen siirtyisi — eteenkin päin. Jos sen rata onkin spiraali?

Minne pyörittänee ja minne mentänee — eteenkö päin? — Kaikkiko?

Auringon valaisema, punertava läikkä oli siirtynyt uunista seinään.

Kesäillan ilma, leppoisa, lämmin, huokui avatusta ikkunasta.

Maantien somero ratisi hiljaa ja tietä pitkin kulki kaunis nainen, tuo joka äskenkin, työntäen edellään kärryillä lasta.

Kalle siirtyi äänen kuultuaan katsomaan ja katsoi ikkunan syrjässä, verhon suojassa niin kauvan kuin hänet viheriä reunainen, ilta-auringon valaisema tie vei pois — Pikku-Kankaalle.

Aurinko aleni yhä lähemmäs metsän latvoja. Kaksi pikkutyttöä istui tien vierellä, aidan varjossa ja nyhtivät viheriää ruohoa käsillään ja viskoivat sillä toisiaan. Maa tuoksui ja kostea kaste tuntui jo sen pinnalla. Tuolta etempää, metsiköstä kuului laulu.

Pöydän luo palattuaan huomasi hän paperipalasen, johon oli kirjoitettu:

    Oi missä ompi lempivien maa?
    ja missä sielu levon, rauhan saa?
    — Ei lempivien maata olekaan.
    Kun rauhaa etsit, löydät — hautuumaan.

Tuokin lienee totta, mietti hän. Mutta sentään tuo äskeinen mies toi kuin elämää tullessaan. Ehkä sittenkin mennään — eteenpäin.

XVII.

Pikku-Kankaan Antti eli talossaan onnellisena, omistaessaan sen naisen, jota rakasti.

Ja tuo nainen? Hänkin oli tyytyväinen. Katkeruus oli vähä kerrallaan haihtunut, tuo katkeruus, jota hän oli tuntenut luullessaan tulleensa hylätyksi. Sen tunteen vaikutuksesta hän niin pian oli taipunutkin Antin tuumiin ja tullut hänelle vaimoksi.

Vaikka hän oli Kallen naapurina ja näki hänet joka päivä, niin sentään eivät he olleet juuri sanaakaan vaihtaneet sen jälkeen, kun he viimekerran hyvästit toisilleen sanoivat tuolla Ison-Kankaan vanhassa honkapirtissä. Voihan sitä välttää toisiaan, vaikka yksissä paikoin asuukin, kun ei ole halua olla toisensa kanssa tekemisessä. Ja sen lisäksi Kalle koetti välttää kaikkia, hän oli mieluummin yksin.

Ja Antti? Hänet Anna sai vaikka sormensa ympäri käärityksi. Hänen rakkautensa liikutti Annaa, sillä hän näki tuon miehen, johon hän oli ajattelemattomasti, vain tunteittensa hämmennyksissä ollessa, itsensä sitonut, häntä syvästi rakastavan. Se ilmeni kaikissa, varsinkin siinä hellässä huolenpidossa, jota hän hänelle osotti.

Tunne, jota hän tunsi miestään kohtaan, oli ensi alussa sääliä. Hän sääli tuota rakastavaa miestä sentähden, kun hän ei voinut vastata todellisesti hänen palavaan rakkauteensa, tuohon, joka niin liikuttavassa muodossa tuntui hänessä ilmenevän. Ajan pitkään, sillä pitkähän on aikajakso, vaikka se ei käsittäisikään kuin joitakin vuosia, sekaantui tuohon säälin tunteeseen kunnioituksenkin tunne, kun tuo toinenkin kunnioitti häntä niin, ettei hänellä ollut mitään suurempia vaatimuksia häneltä vaadittavana kuin mitä hän voi täyttää. Hän oli toisinaan kylmä ja kovakin miestään kohtaan, mutta tämä iloisella hyväntahtoisuudella unohti tuollaiset hetket ja kun hän taasen sai hymyilyn, niin silloin oli kaikki selvänä.

Pohjaltaan oli Antti ylevä ja ylpeäkin. Hän rakasti, mutta tuo rakkaus ei ollut orjan tavoin palvelevaista. Hän muisti kuinka kerrankin, — se oli heidän yhdessäolonsa alkuaikoina, kun Antti rakkauden hurmioissaan ei tahtonut hänelle antaa sitä rauhaa, jota hän tunsi tarvitsevansa, unohtaakseen pettymyksensä, — Antti eräänä päivänä häntä rajusti syleili. Hän silloin tuskastuneena sattui sanomaan: anna minun olla rauhassa! Silloin oli Antti häneen niin pitkään katsonut ja lähtenyt kävelemään pois. Ja rauhassa hän oli saanut ollakin. Kokonaisen viikon oli Antti ollut, ettei koskenutkaan häneen, vaikka muuten kohteli häntä entisellä tavalla. Silloin hän itse oli katunut tuota tylyyttään ja mennyt aluksi miestään hyväilemään. Hän oli nähnyt tämän olennosta, että hän voi hänet antaa olla rauhassa ja että miehensä oli päättänyt olla häneen koskematta niin kauvan kuin hän itse antaa siihen alun.

Tämä tällainen kohtelu Antin puolelta, kun hän tietämättään osoitti, ettei hän kerjää rakkautta, vaan tahtoo sen ansaita, herätti Annassa jonkullaisen kunnioituksen ja säälin sekaisen tunteen miestään kohtaan. Silti hän koetti ollakin rakastettava ja niin viimein rupesi pitämäänkin miehestään.

Ja niin aika kului ja heille syntyi lapsikin. Eikä Anna osannut enään kaivatakaan muunlaista. Elämä antoi hänelle, mitä hän tarvitsi.

Mutta syvällä sielussa oli tuolla nuorella naisella sittekin jotain, jonka hän tunsi toisinaan vaivaavan ja tekevän hänet surunvoittoiseksi.

Silloin samana kesänä, kun Lauri Saha kävi Pakojoen kylän nuorisoseuraa innostuttamassa, tuli eräänä sunnuntai-iltapäivänä Pikku-Kankaalle Antin sisaren poika Sarkkisen Otto erään torpan pojan kanssa viereisille.

Pois lähtiessään tahtoi hän setäänsäkin käymään eräässä joen toisella puolella olevassa talossa, kun kuuli äsken hänen puhuvan, että hänellä olisi jotain asiaa sinne.

— Voisipa tuota käydä, tuumi Antti.

— Mitä tuonne nyt enään näin illalla lähdet, kerkeäähän tuolla vasta käydä, sanoi Anna.

— Lähtekää vaan, on hupaisempi meillekin, puheli tuo toisella kymmenellä oleva Otto poika.

Niinpä he lähtivätkin.

Oli syyskesän lauhkea ilta. Heidän piti mennä joen yli. Tuolla ylempänä koskessa olisi ollut portaatkin, joita pitkin jalkamiehet kulkivat. Mutta sen kautta olisi tullut hiukan kierrosta, niin tahtoi Otto kumppaleitaan kahlaamaan siitä kohdalta kosken alapuolelta joen yli. Siinä oli matala paikka, että kengät riisumalla vähän veden aikana siitä pääsikin.

He tulivat joen rannalle ja ottivat kengät jalastaan ja lähtivät kahlaamaan.

— Mutta jopa on lämmintä vesi, ihasteli Otto heidän kahlatessaan.

Toiselle rannalle päästyään istahtivat he joen rannalle ruohikolle kenkiä panemaan jalkaansa.

— Mutta eikö ollut lämmintä puheli Otto.

— Olipa kyllä, sanoi Matti, tuo torpan poika.

— Lähdetään uimaan! sanoi Otto.

— Lähdetään! myönsi Matti.

— Setä myöskin!

— En minä viitsi, vastasi Antti. Menkää te nuoremmat miehet. Minä katson, kun te uitte.

Siinä kosken alla aukeni joki laajaksi suvannoksi, johon keväinen, vuolas virta oli kaivanut keskelle syvän haudan. Vähän veden aikanakin pyöri siinä häränsilmiä. Suvannon alapuolella ahtausi vesi korkeitten törmien väliin, jotka joen taasen muuttivat nopeasti vieriväksi virraksi.

— Sinähän vesieläin olet, kun menet kuin sammakko, sanoi Otto Matille, joka ui tuolla syvän veden päällä. Hän itse oli huono uimaan, vasta oppinut.

— Tule tänne! huusi Matti. Täällä kannattaa paremmin kuin siellä matalalla.

Otto tunsi veden rupeavan häntä kannattamaan, jota rohkeammin hän yritti ja niin uskalsi hän pyörähtää tuon syvän haudankin päällä, joka äkkiä syveni matalasta rantavedestä.

— Tulkaa, setä, täällä on niin lämmin, ettette usko! huusi Otto rannalla olevalle Antille.

— Mitähän jos kävisi, mietti Antti. Lämmintähän tuo tuntui olevan. Hän riisuutui ja oli pian vedessä. Hänkään ei ollut mikään taitava uimaan; veden päällä pysyi jonkun matkan.

— Hei pojat, lähdetään jo pois! huusi hän hetken perästä pojille.

— Ei vielä! vastasi Otto, joka innokkaasti opetteli uimaan. Katsokaa, näin sitä mennään! huusi hän läähättäin ja pyörähti taasen syvänteen päällä.

Antti nousi rannalle ja pian tulivat pojatkin.

Mutta vielä uudelleen pyörähti Otto veteen.

— Mitä sinä, poika, yksin menet, hukutat itsesi, huusi Antti.

— Enpä hukutakaan, huusi Otto ja porskutti iloisesti vedessä.

Toiset panivat vaatteita päälleen. Matti oli jo melkein vaatteissaan.

Mutta juuri kun Antti sai paidan päälleen, kuului joesta hätäinen, tuhahdettu huuto: setää-ä! Auttakaa!

Otto oli vielä kerran viehättynyt uimaan syvänteen päälle, mutta kun hän kääntyi takaisin päin, niin huomasikin hän uineensa liian kauvaksi ja tunsi voimainsa pettävän. Hän hätääntyi, kun matala rantavesikin näytti jatkavan paluumatkan pituutta.

Antti, herkeämättä mitään ajatella, riipasi nopeasti paidan pois päältään ja etsi silmillään jotain puuta, pelastaakseen sillä pojan. Mutta mitään sellaista ei sattunut olemaan.

Otto joessa taisteli henkensä edestä.

— Auttakaa! Setä!

Samassa vajosi hän syvyyteen.

Silloin syöksyi Antti juosten matalaan rantaveteen ja juoksi siinä syvännettä kohti.

Samassa kohosi Otto veden pinnalle ja viittoi käsillään.

Pojan kamala hätä ja kauhistuneet kasvot pakoittivat Antin ponnistamaan kaikin voimin ja hän oli syvänteen partaalla. Nyt ei enään ollut pitkälti Ottoon.

Hän heittäytyi uimaan ja sai poikaan kiinni, kun tämä oli uudelleen vaipumassa. Samassa tarttui Otto häneen kiinni.

— Älä jalasta! karjasi hän ja tunsi vaipuvansa syvyyteen. Epäselvästi kuuli hän Matin kamalan huudon rannalta.

Mutta Otto piti hänen jalastaan, puristi hädissään moninkertaisella voimalla. Hän koetti ponnistaa viimeiset voimansa pysytelläkseen veden pinnalla.

— Uikaa, setä! kuuli hän Oton sanovan ja hän tunsi hänen heittävän irti ja vajoavan. Mutta toisella kädellään tarttui hän vielä poikaan kiinni ja tunsi tämän uudelleen tarttuvan käteensä.

Mutta silloin loppuivat häneltä voimat ja hän tunsi vajoavansa. Matin hätähuudot kuuli hän vielä korvissaan.

Matti neuvotonna näki heidän syvyyteen katoavan. Ensin Antin ja sitten
Oton.

Virta vieri ja häränsilmät pyörivät syvänteen pinnalla.

Nyt vasta hätääntynyt, huutava poika, riensi likimpään taloon apua etsimään.

Mutta apu oli turha, sillä vasta monen tunnin kuluttua saatiin ruumiit hämärässä syyskesän yössä rannalle. Mutta eihän niihin enään eloa saatu.

— Se oli jo viides ja kuudes mies minun muistooni, mitkä Laulajaisen lampi on nielaissut, puheli Törmälän äijä ruumiita katsellessaan, mutta ei kahta kuitenkaan ennen yhdellä kertaa vieden.

Koski ylempänä kohisi, työntäen lisää vettä Laulajaiseen ja vierivä virta vei sitä korkeiden törmien välitse edelleen. Kylän taloissa nukuttiin ja seuran talolla tapahtumasta tietymätönnä nuoret karkeloon kävivät. Vierivä virta käy — eteenpäin.

* * * * *

Pikku-Kankaalla odotti Anna aikansa Anttia kotia, mutta kun häntä ei kuulunut, niin pani levolle pikku Ilmarin kanssa.

He olivat kahden kotona. Antin vanhemmat olivat muuttaneet asumaan melkein heti Annan taloon tultua Antin sisaren luo. Piika ja renki olivat kylällä.

— Nyt isä on meidät jättänyt, puheli Anna potkivalle pojalle, joka oli hänen vieressään.

— Missä isä? kysyi kummissaan pienokainen, kuullessaan isästä puhuttavan.

— Ei äiti tiedä, missä on. Kyllä hän kohta tulee. Nuku sinä vaan!

Mutta poika ei tahtonut nukkua, potki ja telmi sängyssä. Ilta-yön hämäryys jo alkoi peittää maan ja esineet huoneessa kadottivat rajansa. Annaa hiukan peloitti, ollessaan yksin pojan kanssa. Vihdoin poika nukkui, käsi kierrettynä äidin kaulan ympäri. Varoen irroitti Anna lapsen itsestään ja nousi ylös.

Hän kävi ulkona kuulostelemassa, mutta ei kuullut kuin kosken kohinan hämärässä syyskesän yössä tuolta etempää.

Hän tuli sisälle. Tuntui niin kummalta, kun ei Anttia kuulunut. Ei ollut tullut vielä haetuksi lamppujakaan, täytyi olla pimeässä.

— Mutta missä ihmeessä se Antti on? mietti hän. Hän ei koskaan ollut vielä ennen ollut tietymättömissä. Tuntui niin kummalliselta. Olisikohan tuo mennyt seuran talolle? Mutta mitä se sinne nyt, kun se ei ennenkään ollut siellä käynyt yksinään sitten heidän naimisiin mentyä. Hän mietti ja koetti arvailla, mutta tyydyttävää selitystä ei hän hänen poissaololleen löytänyt.

Kun ei Anttia kuulunut, pani hän levolle pikkupoikansa viereen. Hänen maatessaan siinä valveillaan ja miettiessään tuli hänen mieleensä: Mitähän, jos se Otto saikin sen vietellyksi kotiinsa? Sinne se on mennytkin, ja kun tuli myöhänen, niin jäi sinne yöksi ja vasta aamulla tulee. Tuo otaksuma tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän ihmetteli, miksi ei hän ennemmin tuota huomannut.

Hetken perästä nukkui hän levollisesti yön hämärän tullessa yhä synkemmäksi.

Silloin Antin ja Oton ruumiit vietiin lähellä jokea olevaan Törmälän riiheen.

Tuli aamu ja Anna odotti Antin tuloa. Hän oli piian kanssa saanut jo lehmät lypsetyksi ja piika oli lähtenyt viemään niitä syöttömaahan. Katsoessaan ikkunasta, näki hän Törmälän äijän hitain askelin lähestyvän pihalla portaita.

Pian aukeni ovi ja äijä kasvot kummasti hymyyn jäykistyneenä astui pirttiin. Aurinko antoi valoa ikkunain täydeltä ja poika lattialla Antin tekemällä hevosella leikki.

— Päivää! äänsi äijä ja ei saanut kasvojaan hillityksi, vaan ne värähtelivät uudelleen tuohon jäykistyneeseen hymyyn.

— Päivää! Vaarilla taitaisi olla Antille asiaa, mutta kun on käynytkin niin hullusti, että olen jäänytkin leskeksi, puheli iloisena Anna.

Nyt tuo jäykistynyt hymy katosi äijän kasvoista ja hän ihmetellen, melkein kauhistuneena katsoi tuota nuorta naista. Hänen mielessään vilahteli: tietääkö tuo jo ja ei tuon enempää välitä. Mutta Anna jatkoi:

— Niin, Antti eilen illalla katosi eikä häntä sittemmin ole näkynyt.
Hän taisi mennä Oton kanssa illalla Sarkkiselle ja jäädä sinne yöksi.
Mutta kohtapa hänen pitäisi tulla.

Taasen muuttui Törmälän vanhan, valkopartaisen äijän kasvojen ilme. Hänen täytyi kääntyä ikkunasta ulos katsomaan ja hän sanoi: mahtaneeko tulla?

— Ettäkö olisikin jättänyt meidät Ilmarin kanssa, eihän toki, puheli
Anna iloisesti pojalle, jonka hän otti lattialta syliinsä.

— Mitähän, jos olisikin jättänyt? sanoi taasen äijä, katsoen ulos ikkunasta.

Anna luuli hänen leikkiä laskevan ja puheli puolittain pojalle ja puolittain äijälle:

— Mistä isä meille niin olisi suuttunut. Kyllä se tuo vaari höpsii.
Kohta isä tulee. Sitte Ilmari pääsee isän kanssa ajamaan.

— Missä isä? kysyi taasen poika. Hän ei vielä monta sanaa osannut puhua.

Nyt vihdoinkin kääntyi Törmälän äijä Annaan päin ja sanoi Annasta kummallisen totisena: Saattaa sitä toisinaan jättää suuttumattakin.

Nyt näki Anna, ettei vaari leikkiä laskenutkaan.

— Mitä? kysyi hän ja seisoi liikkumattomana poika sylissään lattialla.

— Missä isä? kysyi taasen Ilmari.

— Niin, Antti illalla loukkaantui vähän, tuli väkinäisesti äijältä ja taasen hänen kasvonsa vääntyivät tuollaiseen kivettyneeseen hymyyn.

— Mitä on tapahtunut? parkaisten tuli Annalta.

— Niin, täytyyhän sinun jolloinkin se tietää, sama jos nytkin. Antti ja
Otto hukkuivat eilen, illalla Laulajaiseen.

— Antti hukkui! huudahti Anna ja lysähti poika sylissä lähellä olevalle penkille istumaan.

— Siellä se on Antti, ja siellä he kumpikin, siellä meidän rantariihessä. Illalla veimme sinne, puheli Törmälän äijä ja nousi raskaasti penkiltä ja lähti hyvästiä sanomatta ulos.

Anna näki hänen kartanolla menevän.

— Missä isä? kysyi Ilmari.

Anna kuin mistään tietämättä sitasi liinan pojan päähän, unohtaen omaan päähänsä mitään panna ja lähti poika sylissä Törmälän rantariiheen.

Siellä oli jo äijä ja useita muita.

Siellä laudoilla rinnakkain makasivat Antti ja Otto.

Aivan kuin olisi nukkunut, makasi Antti. Vaatteista oli tippunut vesilätäkkö riihen lattialle. Aurinko tukki valoaan savureijistä mustaan riiheen.

Anna oli antanut pojan jollekin naiselle ja seisoi pää painuneena riihen lattialla. Riihen ulkopuolelta kuuli hän kuiskeita, mutta ei erottanut, mitä he puhuivat.

Silloin vasta tulvahtivat hänen silmänsä vettä täyteen. Hän nosti esiliinansa silmilleen ja vaipui mustaa kiuvasta vasten. Voi sentään, miten piti käydä! Nyt hän vasta luuli ymmärtävänsä, minkä arvoinen oli Antin rakkaus. Ja hän kun oli ollut monta kertaa niin tyly hänelle. Häntä kadutti niin äärettömästi entinen käytöksensä Anttia kohtaan. Häntä säälitti tuon hänen miehensä elämä. Hän tunsi kuinka tuo hukkunut hänen tähtensä olisi tehnyt vaikka mitä ja hän ennen ei ollut osannut palkita hänen rakkauttaan muuten kuin — kylmyydellä, toisinaan ihan tylyydellä. Hän kuvitteli, kuinka tuo toinen oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja noin sovittamatta täytyi heidän erota.

— Äiti, äiti! kuului itkun sekainen huuto ulkoa.

Hän vielä kerran katsahti Anttia, jonka kasvoja valaisi savureijästä tulevat auringon säteet.

Silmät kyyneleitä täynnä tuli hän ulos ja otti Ilmarin syliinsä. Poika nähdessään hänen itkevän, rupesi myöskin itkemään.

Hän koetti tyynnyttää itseään.

— Täällä kait ne saavat olla niin kauvan, kun haudataan! puheli
Törmälän äijä.

— Täällä kait, vastasi Anna ja lähti kotia itkevä poika sylissään.

Portaita kosken yli mennessään kuuli hän veden läiskeen ja kohinan ja näki jalkainsa alla vaahtoisan tyrskeen. Tuolla etempänä kuulsi Laulajaisen lampi lämpimän auringon valossa ja törmäpääskyset puikkelehtivat sen yhdellä sivulla hietikkovieremässä reijissään.