XVIII.
Samana aamuna, kun Anna sai tietää Antin kuoleman, tuli Mehtälän Jussi, tuon Oton kanssa olleen Matin isä, Isolle-Kankaalle leikkuutyöhön. Väki pirtissä oli syömässä, kun isäntäkin tuli pirttiin synkkänä ja puhumatonna. Hänkin kävi pöytään väen mukana.
— Niin se kävi, että Laulajainen nielasi taasen, puhui Mehtälän Jussi.
Hän oli juuri saanut kerrotuksi illallisen tapahtuman.
— Mitä Laulajainen on nielassut? kysyi isäntä.
— Eikö isäntä vielä ole kuullut, kun Pikku-Kankaan Antti ja Sarkkisen
Otto illalla hukkuivat? sanoi Mehtälän Jussi.
— Hukkuivat, äänsi säpsähtäen Kalle.
— Niin, Laulajaisen lampeen, vastasi Mehtälän Jussi.
— Miten he sinne menivät? kysyi Kalle.
— Uimaan menivät. Tulivat jo vedestä pois, niin Otto oli vielä mennyt, vaikka Antti oli kieltänyt, ja oli lähtenyt sinne pyörteeseen uimaan ja miten lie uupunut, oli ruvennut uppoamaan ja huutanut: Setä, auttakaa! Meidän poika oli myös ollut niiden kanssa. Silloin oli Antti siepannut paidan päältään ja juossut veteen ja uinut Oton luo ja sinne jäivät kumpikin. Ei Matti ollut osannut kuin huutaa rannalla. Oli sitten mennyt Törmälään ihmisiä hakemaan, mutta ennenkuin he kuuden sylen syvästä saivat ne ylös, niin henki oli kumpaiseltakin poissa.
— Antti meni auttamaan Ottoa siis, kysyi Kalle ja tuijotti kysyvästi
Jussiin.
— Niin meni ja sinne jäi, vastasi Jussi.
— Eikä se Antti osannut paljon uidakaan, niin väsyi, selitti yksi rengeistä.
— Ja kun Otto oli tarttunut sitä jalasta kiinni, jatkoi toinen.
— Olihan se käskenyt, että uikaa setä! ja heittänyt irti, että toinen olisi päässyt rannalle, mutta silloin oli Antti tarttunut siihen kiinni ja poika taas uudelleen oli hädissään tarttunut Anttiin ja yhdessä menivät, selitti Mehtälän Jussi.
Sen jälkeen olivat kaikki hiljaa ja kukin kuvitteli tapahtumaa.
Syötyä lähdettiin ruispellolle.
Kuumana aurinko paahtoi. Mutta tuota ei Kalle huomannut. Niitti väsymättä ruista kumoon ja mietti Antin hukkumista.
Hän näki ihan selvästi tapahtuman silmäinsä edessä. Näki kuinka Antti juoksi matalaa vettä ja heittäytyi syvänteen reunalle tultuaan uimaan poikaa pelastaakseen. Olisinkohan minä tehnyt samalla lailla? kysyi hän itseltään. Enpä tiedä. Ei ole varmaa, että olisinko hirvinnyt mennä syvyyteen, kun en osaa paljon uida. Mutta eihän Anttikaan osannut. Siinä tarvittiin rohkeutta. —
Hän teroitti viikatettaan. Sitten taasen alkoi hän niittää.
Ajatukset askartelivat hänen niittäissään. Mitähän Anna ajattelee? tuli hänen mieleensä. Hän on siis yksin. Ja väkisinkin tunsi hän mielensä käyvän niin kumman keveäksi, ajatellessaan tuota. — Mutta olisinkohan minä Antin sijassa tehnyt samalla tavalla? tuli taasen hänen mieleensä. Ei hän päässyt tuosta varmuuteen. — Siinä tarvittiin rohkeutta. Ja kun minä olen pitänyt Anttia ja noita toisia ihan, ihan — eläinten veroisina. Häntä kauhistutti mielipiteensä. Minä itse olen tunteeton eläin ollut, tuomitsi hän itseään. Olen pitänyt muita joukkona, jolla ei ole muuta tarvetta kuin — syöminen. Itse, itse olen kauhistus ihmisen haahmossa. Vai täytyikö siis yhden ihmisen, ihmisen, jonka rinnassa sykki jalo sydän, kuolla pelastaakseen toista, pelastaessaan — minut. Hänestä tuntui kuin Antti olisi kuollut hänen tähtensä aukaistakseen hänen silmänsä näkemään, että hän on ollut väärässä, että hän on ollut eläimellinen tuomitessaan muita ihmisiä sellaiseksi.
Tällaisissa mietteissä oli hän, ettei huomannut ajan kulkua. Väki alkoi seisoskella. Sitten vasta huomasi hän katsoa kelloonsa, sillä oli kulunutkin kappaleen sivu ruoka-ajan.
— Hei! Syömään! huusi hän.
Taloa kohti mennessään sanoi hän: Pidetään nyt pojat ja tytöt pitempi ruoka-aika kuin tavallisesti, koska sattui menemään hiukan sivu.
Väki katsoi ihmeissään isäntään. Tuntui niin kummalta heidän mielestään, kuin hän noin tuttavallisesti puhui heidän kanssaan. Sitä ei monasti tapahtunut.
He näkivät kuinka hänen silmänsä loistivat ja kuinka hän näytti kiihtyneellä. Mutta oli kuitenkin niin ystävällinen kaikkia kohtaan. Mikä hänellä on? miettivät kaikki.
Syötiin päivällinen. Isäntä juttelikin miesten kanssa. Mutta hänen puheensa oli hajanaista. Toisinaan jäi hän kesken sanottavansa miettimään ja unehtuikin siihen.
Päivällisen aikana johtui puhe taasen tuohon eiliseen tapahtumaan ja joku naisista sattui mainitsemaan Annasta, kuinka hän oli ollut onnettoman näköinen, itkenyt, että oli vedeksi muuttua.
Tuo tuntui Kalleen koskevan niin kipeästi. Ei hän sitä ruvennut itselleen selittämään miksi se koski. Mutta se riipasi mielen niin alakuloiseksi, että oli vähällä — itkettää.
Päivällis-aika jatkui, eikä isäntä näyttänyt työhön lähdöstä välittävän. Viimein sanoi Mehtälän Jussi: Eiköhän sitä ole levähdetty. Kyllä nyt jaksetaan.
— Joopa jo! Kuului yksimielinen vastaus Matti rengin suusta.
Lähdettiin taasen pellonpienarta pitkin yhdessä jonossa äskeiselle työpaikalle. Isäntä tuli miettiväisenä perässä.
Taasen alkoi hän niittää; mutta hänen ruumiinsa teki työtä kuin kone, ajatukset eivät olleet työn mukana. Voi, kun olen ollut tyhmä, tyhmä satakertaisesti. Olen pitänyt itseäni jonain, muita en minään ja yksi tapaus on tehnyt tyhjäksi entisen elämäni sisällön. Mikä minä olen? Pässinpää, joka olen itseäni kiduttanut ja elänyt kuin erakko, antaen elämän onnen käsistäni livahtaa; ei, olen sen työntänyt luotani pois ja tahtonut hullutella. Elämä, elävä elämä on vuosikaudet ympärilläni kuohunut, virrannut ja säteillyt. Olen ollut haudassa, kuin tynnyrissä, enkä ole nähnyt mitään. — Mitähän Anna miettinee? Minun syyni on, että hän on saanut ja saapi kärsiä. Minähän hänet työnsin luotani. Minä juuri.
Hänelle selvesi kuin leimahdellen siinä ruista niittäessään entinen elämä. Hän muisti kuinka hän itse silloin kuin Anna oli heillä, vetäytyi syrjään kaikesta. Hän muisti tuonkin illan, jolloin tyttö oli tahtonut häntä mukaansa seuran talolle, mutta hän ei ollut lähtenyt ja monta muuta samallaista kohtausta muisti hän. Hänelle selvesi, että hänessä alkusyy oli, vaikka hän toista syytti.
Mutta miksi tyttö meni heti toiselle, jos hän minua rakasti? mietti hän. Sitä ei hän käsittänyt. Mutta se olikin toisarvoinen seikka. Se oli pääasia, että hän eroon antoi alkuaiheen. Hänen täytyikin suuttua vaikka keneen. Se hänelle selvisi.
Hän suuttui itselleen. Tuomitsi itsensä ihan kelvottomaksi. Hän taisteli raivoisaa taistelua itsensä kanssa.
Näin kului päivä ja tuli elokuun kuutamoinen ilta.
Hän vetäytyi kamariinsa. Nyt hän tunsi yksinäisyyden häntä painavan enemmän kuin koskaan ennen.
Äitikin oli mennyt Helmin luo Saarelaan, kun hän oli huomannut, ettei
Kalle hänestä mitään välitä. Siellä oli hän ollut jo toista vuotta.
Kalle ei saanut pois silmiensä edestä tuota kuvaa, kun Antti oman henkensä uhalla menee toista pelastamaan ja jää itse sille tielle. Hän kuvitteli kuinka Antti lähtiessään rannalta tiesi panevansa henkensä kaupalle, mutta meni sittenkin. Eikö tuollainen ihminen, joka noin kykenee tekemään, kykene myöskin kehittymään? Siinä kysymys, joka antoi hänelle miettimistä.
Ja tuollaisia ihmisiä on ehkä paljonkin. Hän vaan itse ei ollut varma, että olisiko niin kyennyt tekemään. Hän, joka oli Anttia ja noita toisia tuominnut. Hänessä eläimellisyyttä onkin. Hän tunsi entisten mielipiteittensä horjuvan ja hän antoikin niiden horjua. Ei hän yrittänytkään niitä puolustaa. Tuo hukkumistapauksen valtava vaikutus huumasi hänet. — Tuo, jota hän joukoksi oli nimittänyt, selvisi hänelle yksilöiksi, jolla kullakin on kehittymismahdollisuus tulla siksi ja sellaiseksi, millaiseksi luonto ja luonnon takana tuo Korkein voima oli kunkin lahjoillaan varustanut. Hän tähän asti oli pitänyt ihmisinä sellaisia, jotka olivat olleet hänelle hengen sukulaisia. Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samanlaisia kuin hän, silloinhan olisi ihmiskunta — joukko, josta kukaan ei toisistaan eroaisi minkään puolesta. — Yksi ihminen kykenee nauttimaan yhdestä, toinen toisesta — asiasta. Mistä joku on huvitettu, se toisesta on vastenmielistä, mutta sentään tulee antaa arvo toisen maulle ja tunteelle, kyvylle ja taipumuksille. Tämä eroavaisuushan se juuri pidättääkin ihmiset joukoksi muuttumasta, vaikka toisinaan tuntuisikin, ettei eroavaisuutta olisikaan. Tuohan on selvä kuin päivä, mietti hän. Mutta silloinhan pitääkin kaikilla olla kehittymismahdollisuus ja sitähän juuri ovat nuo ihmiskunnan jaloimmat aina koettaneet tarjotakin, vaikkakin hänenlaisensa ihmiset ovat heidän työtään vastustaneet, kun eivät ole ymmärtäneet ihmisiä. Siis eteenpäin, eteenpäin, riemuiten eteenpäin kautta pimeyksien ja taisteluiden käy ihmiskunnan tie. Eteenpäin, eteenpäin käyvät kaikki ihmiset niillä lahjoillaan, pettymyksillään ja voimillaan, mitä kullakin ihmisellä on. Eteenpäin katkeamattomana ketjuna käy ihmiskunta, vaikka vuosisadat hautoihinsa nielevätkin sukupolvet toistensa jälkeen. Mutta näistä kukin polvi jättää perinnön, jota seuraava lisää, ja eteenpäin, eteenpäin käy ihmiskunta. Eteenpäin, eteenpäin rientää ihmiskunta ja riemuiten tuhannet kuulevat tuon voimakkaan virran alkuunpanevasta voimasta kuuluvan sävelen ja tuo alkuvoima on: rakkaus, joka ei koskaan väsy.
Kalle ei enään voinut maata sängyssään, jonne oli jo kerennyt mennä, vaan nousi ylös ja käveli hetken lattialla, sytytti lampun ja istui pöytänsä luo ja kirjoitti kaksi lahjoituskirjaa: Toisessa luovutti hän tarvittavan maa-alueen Pakojoen kylän kansakoululle ja toisessa lahjoitti määrätyn alan nuorisoseuran talon ympärillä olevaa maata seuralle.
Sitten pani hän maata ja nukkui yön rauhallisesti. Elokuun kuu katsoi ikkunasta rauhassa nukkuvaa miestä, ja kuukin riensi — eteenpäin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina kätkettiin maahan Antti ja Otto. Kalle oli kirkolla ja näki kuinka Anna laski seppeleen, itse tekemänsä, Antin haudalle.
Kirkossa hautaamisen jälkeen sattui Kalle käytävän toiselle puolelle Annan kohdalle. Pappi puhui, mutta Kalle ei kyennyt eroittamaan ajatusta sanoista. Hän näki istuvan, nuoren naisen käytävän toisella puolen, näki hänen kyyneleitä vuotavan ja itkunväristysten puistattavan hänen ruumistaan.
Hän tunsi itsekin melkein voivansa itkeä. Tuntui niin toivottomalta elämä.
XIX.
Tuli taasen talvi ja sen perästä kevät, tuo ainainen uuden elämän luoja.
Kalle oli muuttunut ja otti osaa kylän yhteisiin rientoihin. Kovalle se alussa otti, että hän sai päätöksensä täytäntöön. Hän oli päättänyt ruveta elämään muitten ihmisten kanssa samaa elämää ja heittää erakko-elämänsä muinaismuistojen joukkoon. Mutta pian hän tuli huomaamaan, että helpompi on päättää kuin täyttää. Mutta kun hän oli päättänyt, niin sen täytyi toteutua.
Yksi asia hänen mieltään painoi, jonka hän olisi tahtonut selvittää, mutta häneltä puuttui rohkeutta. Hän oli tullut siihen varmaan luuloon, että hän on jollain tavoin rikkonut Annaa vastaan ja sen hän tahtoi sovittaa. Ei hän enään tahtonut ajatellakaan, että hän saisi Annan vaimokseen, vaikkakin se ajatus häntä likellä vaani, vaan hän tahtoi saada asiansa selville hänen kanssaan, ainakin — anteeksi-annon. Mutta sittekin siellä syvemmällä, pohjalla, sielun pohjalla myllersi ajatuksia, hämäriä ja sielun täytti epämääräinen toivo, jostain mahdottomasta.
Eräänä päivänä sattui hänelle asiaa läheiseen kirkonkylään. Hän lähti jalan, sillä tuo matka ei ollut monta kilometriä. Mutta sattuma oli saattanut erään toisenkin matkalle samaa päämäärää kohti. Tuo sattuma, jonka varassa tuntuu olevan niin paljon asioita, saapi oikeastaan paljon toimeen tässä maailmassa. Kun tarkemmin ajattelee, niin aina sattuu niin tai näin ja mikä on tuon sattuman takana? Sitä ei Kalle joutanut miettimään, kun hän näki tuon toisen edellään kävelevän.
Metsätaipaleella tapasi hän hänet. Toinen säpsähti, kun kuuli askeleita takanaan. Sen näki Kalle selvästi. Mutta metsää oli kummallakin puolen, ettei ollut minne olisi mennyt ja ei hän hirvennyt lähteä, tuo edellä kulkeva, juoksemaankaan, kun tuo toinen näytti häntä tavoittavan.
— Kuule, Anna! sanoi Kalle, kun tavoitti hänet ja astui rinnalle. Niin, kuule! Me emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Minusta tuntuu, että meillä olisi selvitettävä eräs asia, ainakin minun puoleltani. Se on niin hämärä ja epäselvä, etten tiedä oikein miten selittäisin, mutta nyt kun satuimme kohtaamaan, niin koetan selittää. Minusta tuntuu, että olen rikkonut jollakin tavalla sinua vastaan.
Mutta nyt loppuivat häneltä sanat. Tuo toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Kiirehti kulkuaan.
Viimein hän kuitenkin sanoi: Minusta tuntuu, ettei meillä ole enään mitään asiaa toisillemme.
Sanaa puhumatta kävelivät he kiireesti. Toinen näytti pyrkivän pakoon ja toinen pysytteli hänen mukanaan. Kohta metsätaival loppuu ja mökki on tien vieressä, aivan lähellä.
Sen kohdalla kääntyy Anna sinne johtavalle polulle.
— Kuule nyt! Koska en ehtinyt asiaani nyt selväksi saada, niin minä tulen varmasti sinun kotonasi käymään ja sitten tehdään selvä väleistämme.
— Mehän olemme tehneet välimme selväksi jo kauvan sitten, vastaa nainen.
— Ei minun puoleltani. Koetan selittää sinulle syyni silloiseen menettelyyn, että saat sitten päättää, voitko antaa anteeksi, mitä olen rikkonut. Saanko tulla se tarkoitus mielessäni luoksesi?
Toinen ei vastaa mitään, seisahtuu ja taas lähtee etenemään ja katoaa mökin pihalle.
Vielä kerran koetan, miettii Kalle ja lähtee kävelemään.
* * * * *
Kuluu joitakin viikkoja.
On keväinen sunnuntai-ilta. Lehti puissa on pääsemässä täyteen kokoon.
Nyt varmasti, sen tietää Kalle, joka naapurissa asuu, on hän yksin kotona. Ja nyt sen täytyy tapahtua.
Pian on hän matkalla Pikku-Kankaalle.
Hän tulee pihalle. Pieni poika leikki puuhevosella porrasten edessä.
— Onko äitisi kotona? kysyy Kalle pojalta. Hän ihan vapisee.
— On, vastaa pikku mies ja katsoo vierasta miestä.
— Onko hän sisällä.
— On. Äiti juoksi sisälle.
Senhän Kalle tullessaan oli nähnyt.
— Onpa sinulla vankka hevonen, sanoo hän pojalle ja silittää pojan vaaleata tukkaa. Vaalea on Annallakin.
Hän käypi sisälle ja pikku mies tulee hänen jälessään. Hän yrittää pirttiin, mutta poika sanoo: Tuonne äiti meni, tuonne kamarlin.
Sinne menivät he kumpikin.
Täällä Anna seisoo ikkunan edessä, selin oveen.
Ei vastausta tervehdykseen.
Kalle alkoi puhua.
Vuoroin vaalenee ja punastuu Anna kuunnellessaan hänen puhettaan.
Hän selittää käyttäytymisensä syitä ja vaikutteita sinä aikana, kun Anna heillä oli. Hän tulee siihen tulokseen, että hänessä on ollut syy ja viimein hän kysyy: Voitko antaa anteeksi? En muuta vaadi. Tiedän, että minä olen syypää siihen, että olen tuottanut sinulle paljon surua ja että olen sinua tuominnut väärin, sinua samaten kuin muitakin. Tämä on minua vaivannut jo kauvan. Sano yksi ainoa sana, niin heti pääset minusta rauhaan! Voitko?
Mutta tuo sana oli lujassa. Viimein se tuli oikein väkisten: Voin. Mutta turhaan sinä itseäsi olet vaivannut. En minä ainakaan ymmärrä minkä vuoksi.
Nyt loppui kummaltakin sanominen ja Kalle lähti pois. Mutta hänen mennessään kartanolla kuuli hän pikkupojan äänen porrasten edessä: Äiti itkee.
Hän palasi takaisin ja kysyi: Itkeekö?
— Itkee se, tuumi pikku mies totisena.
Kalle mietti hetken porrasten edessä ja palasi uudelleen kamariin.
Täällä istui Anna ja itki pää vajoutuneena sängyn vaatteisiin.
Mitään puhumatta astui Kalle hänen luokseen. Tuo toinen ei näyttänyt mitään hänestä välittävän. Itku puistatti hänen hartioitaan.
Kalle laski kätensä hänen päänsä päälle.
Ei tuo toinen työntänyt kättä poiskaan.
— Anna! äänsi Kalle.
Itku vastasi hänen sanaansa.
Hän nosti Annan pään pystyyn ja katsoi häntä kasvoihin.
Kallen henkeä ahdisti. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun kyynelten seasta pilkisti hymy.
Hän tarttui Annaa käteen ja unehtui pitämään sitä kädessään.
— En tiedä uskallanko kysyä enään sitä, jota kysyin monta vuotta sitten? sanoi hän epävarmasti.
— Tiedät mitä tarkoitan. Uskallanko?
— Mutta en ole enään sama kuin silloin, vastasi Anna. Katso tuota raukkaa!
Poika seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ihmeissään heitä.
— Hänestä kasvatamme ihmisen, sanoi Kalle.
— Mutta minä en enään ole se, kuin silloin olin.
— Sinä olet sama ja vielä enemmän minulle kuin silloin.
Nyt hymyilivät he kumpikin, kevät-aurinko valaisi huoneen.
— Mutta mikä asia oikeastaan sinut pakotti anteeksi minulta pyytämään.
En sitä ymmärrä, sanoi hymyillen Anna.
Kalle näki, että hänen silmänsä vieläkin osasivat nauraa.
— Ainakin tämä viimeinen asia ja ehkä pohjaltaan ainoastaan se, vastasi
Kalle.
— Minun sietäisi sinulta pyytää paremmin anteeksi.
— Nyt on jo pyydetty ja saatu, vastasi Kalle. Tule, Ilmari, tänne!
Poika meni hänen syliinsä.
— Jos isäsi eläisi, niin hän saisi sanoa: Tosi siitä viimeinkin tuli, sanoi Anna hymyillen.
— Ja tosi siitäkin viimein tuli, että minustakin tulee ihminen, sanoi totisena Kalle.
— Sinä olet vielä yhtä kummallinen, sanoi Anna.