— Ei luulisi tekevän mielen mokomia koristuksia tällaisella hetkellä! sanoi rouva Lorilleux miehelleen huomatessaan ruumisvaunut oven edessä.
Ruumisvaunut saivat liikkeelle koko korttelin. Makkaramuija kutsui sekatavarakaupan puotipoikia, pikku kelloseppä oli tullut katukäytävälle ja naapurit kurottautuivat ikkunoistaan sitä töllistelemään. Ja kaikki nämä ihmiset eivät muusta puhuneet kuin ruumisvaunujen reunuksen valkoisista pumpulitupsuista. Olisi ollut paljon parempi että Coupeaulaiset olisivat maksaneet velkansa! Mutta, kuten Lorilleux'läiset sanoivat, kun kerran ihminen on ylpeä, niin se näytäksen joka paikassa ja väkisinkin.
— Se on kerrassaan häpeämätöntä! sanoi samalla hetkellä Gervaise puhuen ketjuntekijästä ja hänen vaimostansa. Nämä senkin kitupiikit kun eivät ole tuoneet edes senkään vertaa kuin orvokkikimppua äitinsä kirstulle.
Lorilleux'läiset olivat tosiaankin tulleet tyhjin käsin. Rouva Lerat oli antanut tekokukista tehdyn seppeleen. Ja kirstulle pantiin vielä kukkavihko ja kaunokkiseppele, jotka Coupeaulaiset olivat ostaneet. Ruumiinkantajain oli täytynyt ponnistaa oikein hartiavoimalla saadakseen kirstun nostetuksi vaunuihin. Ruumissaatto järjestäytyi hitaasti. Coupeau ja Lorilleux, pitkä takki päällä ja hattu kädessä, astuivat edeltä; edellinen oli ylläpitänyt liikutustaan juomalla aamulla pari lasia valkoista viiniä ja piti nyt kiinni lankonsa käsipuolesta, sillä hän tunsi jalkansa niin hervottomiksi ja hänen päätänsä pakotti. Sitten seurasivat miehet, herra Madinier hyvin totisena, kokonaan mustissaan, Saapas, jolla oli palttoo puseronsa päällä, Boche, joka herätti huomiota keltaisilla housuillaan, Lantier, Gaudron, Paistikas, Poisson, ynnä muita vielä. Sen jälkeen tulivat naiset, ensiksi rouva Lorilleux, jolla oli päällään muori-vainajan korjattu hame, ja rouva Lerat, joka saalilla koetti peitellä hät'hätää tekaistua surupukuaan, sinisenpunaisilla nauhoilla koristettua röijyä, ja heidän jäljestään Virginie, rouva Gaudron, rouva Fauconnier, neiti Remanjou, ja koko jälkijoukko. Kun ruumisvaunut alkoivat täristen laskeutua Goutte-d'Or'ïn katua, naisten tehdessä ristimerkkiä ja miesten nostaessa hattuaan, kävivät ruumiinkantajat paikoilleen; kaksi heistä astui edeltä ja yksi ruumisvaunujen kummallakin puolen. Gervaise oli jäänyt viimeiseksi sulkemaan puotia. Hän jätti Nanan rouva Bochen huostaan ja sai saattojoukon kiinni juosten toisten perästä; tyttö jäi portinvartijan vaimon kanssa porttikäytävään ja katsoi mitä suurimmalla mielenkiinnolla komeitten vaunujen jälkeen, joissa hänen isoäitinsä hävisi kadun päähän.
Juuri kun pesijätär hengästyksissään saavutti saattojoukon hännän, tuli Goujet omalta taholtaan. Hän liittyi miesten joukkoon, mutta kääntyi katsomaan taaksensa ja tervehti Gervaiseä päätään nyökäyttäen niin ystävällisesti, että tämä tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin onnettomaksi ja alkoi uudestaan itkeä. Hän ei itkenyt enää ainoastaan muori Coupeauta, hän itki jotakin kauheata, jota hän ei olisi voinut sanoa, mutta joka oli tukahduttaa hänet. Koko matkan hän painoi nenäliinaansa silmilleen. Rouva Lorilleux, jonka kuivat posket hehkuivat, katsoi häneen karsaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut syyttää häntä teeskentelystä.
Kirkossa ei toimitus kestänyt kauvaa. Messu tahtoi kumminkin venyä hiukan pitkäksi, sillä pappi oli hyvin vanha. Saapas ja Paistikas olivat kolehtia peläten katsoneet parhaaksi jäädä ulkopuolelle. Herran Madinier tarkasteli kaiken aikaa pappeja ja kertoi havaintojaan Lantier'ille: nuo veitikat, jotka siinä laskettelivat latinaansa, eivät tienneet edes itsekään, mitä he mongersivat; he hautasivat ihmisen aivan samalla tavalla kuin he olisivat hänet kastaneet tai vihkineet, ilman vähintäkään tunnetta sydämessään. Sitten herra Madinier moitti juhlamenojen paljoutta kynttilöineen ja vaikertavine äänineen, ja koko tätä surullista näytäntöä, jolla sukulaisten tunteita hellytettiin. Omaisensa tuli siten menettäneeksi oikeastaan kahteen kertaan, ensin kotona ja sitten kirkossa. Ja kaikki miehet myönsivät hänen olevan oikeassa, sillä vielä oli jäljellä tuskallinen hetki, kun messun päätyttyä ruvettiin posmittamaan rukouksia ja läsnäolijain täytyi kulkea kirstun ohi ja pirskottaa sille vihkivettä. Onneksi hautausmaa ei ollut kaukana. Chapellen pieni hautausmaa, palanen puutarhaa Marcadet-kadun varrella. Ruumissaatto saapui sinne epäjärjestyksessä, kaikki kopistelivat jalkojaan ja puhuivat omista asioistaan. Routainen maa tömisi, olisi tehnyt mieli panna tanssiksi, että jalat olisivat pysyneet lämpöisinä. Ammottava hauta, jonka viereen kirstu oli laskettu, oli jo kokonaan jäätynyt, vaalean harmaa ja kivinen kuin kalkkilouhos; hautajaisvieraista, jotka seisoivat multakasoilla sen ympärillä, ei ollut kovinkaan hauskaa odottaa sellaisessa pakkasessa ja katsoa kuoppaan. Vihdoin tuli pappi messupaita päällä pienestä talosta. Hän värisi ja hänen henkensä näkyi valkoisena höyrynä, joka kerran kun hän lausui »de profundis». Viimeisen ristinmerkin tehtyään hän lähti kiireesti tiehensä, eikä hänen näyttänyt tekevän mieli alottaa uudestaan. Haudankaivaja tarttui lapioonsa, mutta maa oli niin kovaksi jäätynyt, ettei hän saanut siitä lohkiamaan kuin isoja möhkäleitä, jotka kovalla jyminällä, ikäänkuin olisi kanuunoita lauvottu, putoilivat haudan pohjaan pommittaen kirstua, niin että olisi luullut kansilautojen halkeilevan. Olipa kuinka itsekäs tahansa, niin kyllä tuo musiikki ottaa luonnon pois. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa. Lähdettiin jo paluumatkalle, mutta vielä hautausmaan ulkopuolellekin kuului kumeaa jyskettä. Saapas huomautti puhallellen kouriinsa, että muori Coupeau paralle ei, piru vie, tullut liian lämmin kuopassaan.
— Hyvät naiset ja muu saattoväki, sanoi levyseppä muutamille ystäville, jotka olivat jääneet kadulle sukulaisten seuraan, kai te sallitte meidän tarjota teille jotakin…
Ja hän astui itse edeltä erääseen Marcadet-kadun varrella olevaan viinikauppaan, Hautausmaalta palaajain levähdyspaikkaan. Gervaise, joka oli jäänyt katukäytävälle, huusi Goujet'lle, joka nyökäytettyään hänelle uudestaan päätään aikoi lähteä pois. Miksi hän ei tahtonut juoda lasia viiniä heidän kanssansa? Mutta hänellä oli kiire, hänen täytyi palata pajaansa. Sitten he katsoivat toisiinsa hetkisen mitään virkkamatta.
— Annattehan te minulle anteeksi, että tulin lainaamaan teiltä niitä kuuttakymmentä francia, sopersi pesijätär viimein. Minä olin kuin hullu ja tulin ajatelleeksi teitä…
— Ei siitä mitään, se on jo annettu anteeksi, keskeytti seppä. Ja minä olen vastakin aina valmis auttamaan teitä, jos teille mikä onnettomuus sattuu… Mutta älkää puhuko siitä mitään äidille, sillä hänellä on omat mielipiteensä, enkä minä tahtoisi pahottaa hänen mieltänsä.
Gervaise katsoi häneen yhä; ja nähdessään hänet niin hyvänä ja niin murheellisena oli hän vähällä suostua hänen kerran tekemäänsä ehdotukseen, että he yhtenä pakeneisivat elääkseen onnellisina jossakin maailman sopukassa. Sitten hänen päähänsä pälkähti toinen paha ajatus, että mitähän, jos olisi lainata häneltä rahaa hyyrynmaksuunkin, yhdentekevä, niillä hinnalla. Häntä vapisutti ja hän alkoi hyväilevällä äänellä:
— Ettehän te ole minulle suutuksissanne, ettehän?
Goujet pudisti päätään vastaten:
— En tietysti, enkä minä suutu teihin koskaan… Mutta ymmärrättehän te, että kaikki on lopussa.
Ja hän lähti menemään pitkillä askelilla jättäen Gervaisen huumaantuneena kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan, jotka soivat hänen korvissaan jylhästi kuin kuolinkellot. Astuessaan viinikauppaan hän kuuli äänen sanovan sisällänsä: »Kaikki on lopussa, niin, kaikki on lopussa; minulla ei ole enää mitään tehtävää, jos kaikki on lopussa!» Hän kävi istumaan, nielasi suupalan leipää ja juustoa ja tyhjensi täyden lasin, jonka hän löysi edestään.
Viinikauppa oli alakerrassa, pitkä, matala sali, jonka täytti kaksi pitkää pöytää. Viinipulloja, leivän kannikoita ja isoja juustokimpaleita kolmella lautasella oli asetettu riviin. Hautajaisvieraat söivät seisaallaan kattamattomalta pöydältä. Kauvempana, tohisevan kamiinan ääressä lopettelivat ruumiinkantajat aamiaistaan.
— Se on Jumalassa, milloin kenenkin vuoro tulee, selitti herra
Madinier. Vanhat kuolevat pois tieltä jättääkseen tilaa nuoremmille…
Kyllä kai teidän asuntonne nyt tuntuu hyvin tyhjältä, kun palaatte
kotiinne.
— Minun veljeni muuttaakin sieltä pois, ehätti rouva Lorilleux sanomaan. Se tuottaa vain tappiota koko puoti.
Coupeauta oli pehmitetty. Kaikki yllyttivät häntä luovuttamaan muille hyyrykontrahtiaan. Rouva Lerat'kin. joka jo jonkun aikaa oli ollut hyvin hyvissä väleissä Lantier'n ja Virginien kanssa, ja jota kutkutti se ajatus, että he olivat pikeentyneet toisiinsa, puhui konkurssista ja vankilasta ollen olevinaan hyvin peloissaan. Ja yht'äkkiä levyseppä suuttui, hänen surunsa, jonka huuhteeksi hän oli jo kallistanut liian monta lasia, muuttui raivoksi.
— Kuule! huusi hän ihan vaimonsa nenän edessä. Sinun pitää kuulla, mitä minä sinulle sanon! Sinä tahdot aina olla niin saakelin itsepäinen. Mutta tällä kertaa minä aion noudattaa omaa tahtoani, ettäs sen tiedät!
— Se on oikein! sanoi Lantier. Ei häntä hyvällä puheella saakkaan taivutetuksi mihinkään. Tarvitseisi olla kurikka, jos mieli saada mitään pystymään hänen kalloonsa.
Ja molemmat kurikoivat häntä vähän aikaa sanoillaan. Mutta se ei estänyt puremaneuvojen toimintaa. Juusto hupeni ihan silmissä ja pullot pulpattivat kuin lähteet. Sillä välin Gervaise vähitellen pehmeni iskuista. Hän ei vastannut mitään, vaan söi kaiken aikaa suun täydeltä niin kiireesti, kuin hänellä olisi ollut kovakin nälkä. Kun he lakkasivat nalkuttamasta, nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:
— No joko riittää? Minä annan palttua koko puodille! Minä en siitä välitä enää… Ymmärrättekö, minä en siitä huoli! Kaikki on lopussa!
Silloin tilattiin lisää juustoa ja leipää; keskusteltiin vakavasti. Poissonilaiset saivat Coupeaulaisten huoneuston ja ottivat vastatakseen rästinä olevasta hyyrystä. Muuten Boche otti pitääkseen huolta kontrahdin siirrosta ja oli hyvin tärkeän näköinen saadessaan esiintyä isännän nimessä. Vieläpä hän siinä yksillä istuimilla vuokrasi asunnon Coupeaulaisillekin, kuudennessa kerroksessa olevan vapaan huoneen, samasta porraskäytävästä, jossa Lorilleux'läisetkin asuivat. Mitä Lantier'hen tuli, niin hän tahtoi mielellään pitää entisen kamarinsa, ellei se tuottaisi häiriötä Poissonilaisille. Poliisi kumarsi, se ei häirinnyt häntä ensinkään; ainahan ystävät voivat sopia keskenään, eriävistä poliittisista mielipiteistä huolimatta. Ja saatuaan omasta puolestaan asiansa selville ei Lantier puuttunut enää koko kontrahdin luovutukseen, vaan teki itselleen mahdottoman ison juustovoileivän, heittäytyi selkäkenoon ja alkoi tyytyväisenä syödä sitä, tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi, etteivät toiset huomaisi, miten mielissään hän oli; vain salavihkaa vilkui hän vuoroon Gervaiseen ja Virginiehen.
— Heipä hei! ukko Bazouge! huusi Coupeau, tulkaahan toki ottamaan kulaus. Me emme ole ylpeitä, kaikki me olemme työmiehiä.
Neljä ruumiinkantajaa, jotka olivat jo lähdössä pois, palasivat sisälle kilistämään hautajaisvierasten kanssa. He eivät tahtoneet sanoa sitä moittiakseen, mutta äskeinen rouva oli ollut peijakkaan raskas ja hänen kantamisestaan kannatti kyllä saada lasi viiniä. Ukko Bazouge katsoi terävästi pesijättäreen, mutta ei sanonut yhtään sopimatonta sanaa. Gervaisen tuli paha olla, hän nousi ylös ja jätti miehet jatkamaan juopotteluaan. Coupeau, joka oli jo sikahumalassa, alkoi taas ulvoa ja sanoi, että se tuli surusta.
Kun Gervaise illalla palasi kotiinsa, jäi hän typertyneenä istumaan tuolille. Huoneet tuntuivat hänestä autioilta ja tavattoman isoilta. Tosin se oli koko helpotus, että oli päästy mummosta. Mutta hän oli aivan varmaan jättänyt muutakin kuin vai muori Coupeaun sinne haudan pohjalle; Marcadet-kadun pieneen puutarhaan. Häneltä puuttui liian paljon; sinä päivänä oli tainnut mennä hautaan palanen hänen omaa elämäänsä, hänen puotinsa ja emännän ylpeytensä ja vielä muitakin tunteita. Niin seinät olivat paljaat ja hänen sydämensä myöskin. Koko elämä oli hajonnut pirstaleiksi ja luhistunut hautaan. Hän tunsi itsensä liian väsyneeksi ryhtyäkseen nyt mihinkään. Myöhemmin tahtoi hän koettaa toipua, jos voisi.
Kun Nana kymmenen aikaan riisuutui, rupesi hän itkemään ja äksyilemään tahtoen välttämättä mennä nukkumaan muori Coupeaun sänkyyn. Hänen äitinsä koetti häntä pelotella, mutta tyttö oli liian aikaiseen kehittynyt, kuolleet herättivät hänessä vain suurta uteliaisuutta. Päästäkseen hänestä rauhaan, täytyi Gervaisen viimein luvata, että hän sai oikaista itsensä muori Coupeaun sijalle. Tämä tytön tynkä piti isoista sängyistä; hän tahtoi venytelläitä ja piehtaroida mielin määrin. Sinä yönä hän nukkui mainion hyvästi lämpöisellä höyhen-patjalla, joka suloisesti hiveli hänen ruumistaan.
X.
Coupeaulaisten uusi asunto oli kuudennessa kerroksessa, ja sinne noustiin B-portaista. Kun oli päästy neiti Remanjoun oven sivutse, käännyttiin vasemmanpuoliseen käytävään. Sitten piti vielä kääntyä. Ensimäinen ovi oli Bijardin. Melkein sitä vastapäätä, katolle vievien pienten portaiden alla oli ummehtunut lokero, jossa nukkui ukko Bru. Kaksi ovea siitä eteenpäin asui ukko Bazouge. Ja seinäkkäin Bazougen huoneen kanssa oli Coupeaulaisilla yksi kamari ja alkoovi pihan puolella. Käytävän varrella ei ollut enää kuin kaksi perhettä, ennenkuin tultiin Lorilleux'läisten huoneisiin, jotka olivat ihan käytävän päässä.
Yksi kamari ja alkoovi, siinä oli Coupeaulaisten koko nykyinen asunto. Eikä kamarikaan ollut kuin kämmenen kokoinen. Siinä täytyi tehdä kaikki, nukkua ja syödä ynnä paljon muuta. Alkooviin mahtui juuri parhaiksi Nanan sänky; tytön täytyi heittää päältään isänsä ja äitinsä luona ja ovi jätettiin auki yöksi, ettei hän tukehtuisi. Heillä oli niin ahdasta, että Gervaisen oli täytynyt puodista muuttaessaan luovuttaa koko joukko tavaroita Poissonilaisille, kun hän ei saanut kaikkia mihinkään sijotetuksi. Sänky, pöytä ja neljä tuolia täyttivät koko huoneen. Lisäksi vielä oli Gervaise, kun hän ei mitenkään ollut hennonut erota piirongistaan, asettanut tämän ison rumiskon keskelle lattiaa, vaikka hänen sydäntään kirvelikin, kun se peitti puolet ikkunasta, siten vähentäen valoa ja hauskuutta. Kun hän tahtoi katsoa pihalle, täytyi hänen kumartua syrjittäin ja vääntää kaulaansa nähdäkseen, sillä hän oli käynyt niin lihavaksi, ettei hän saanut tilaa kyynäspäilleen.
Ensimäisinä päivinä pesijätär istui vaan itkemässä. Hänestä tuntui ensin kovin kovalta, ettei hän enää voinut liikkua kotonaan, kun oli aina tottunut elämään välkeissä suojissa. Hänen henkeään ahdisti ja hän viipyi tuntikausia ikkunan ja piirongin välissä niin epämukavassa asennossa, että hänen kaulansa oli vääntyä sijoiltaan. Ainoastaan siinä voi hän hengittää. Pihalta hän ei kumminkaan saanut muuta kuin ikäviä ajatuksia. Vastapäätä omaa ikkunaansa, auringon puolella, näki hän entisen unelmainsa esineen, viidennen kerroksen akkunan, jossa joka kevät kasvoi Espanjan papuja kiertäen ohuet kärhensä seililankojen ympärille. Hänen kamarinsa oli varjon puolella, missä resedat kuolivat ruukuissaan viikon kuluessa. Elämä ei suinkaan kääntynyt parempaan päin, se ei lähestulkoonkaan ollut sitä, mitä hän oli toivonut. Sensijaan että hänellä olisi ollut kukkia vanhoilla päivillään, hän rypi sangen likaisissa oloissa. Eräänä päivänä kumartuessaan katsomaan pihalle, hänelle tuli omituinen tunnelma, hän oli näkevinään itsensä siellä alhaalla porttikäytävässä lähellä portinvartijan kamaria, nokka pystyssä, tarkastelemassa taloa ensimäistä kertaa; ja tämä kolmentoista vuoden hyppäys takaperin antoi hänelle piston sydämmeen. Piha ei ollut muuttunut, alastomat seinät olivat tuskin tulleet entistään mustemmiksi ja homeisemmiksi; ruosteen syömistä likavesitorvista nousi sama ilkeä haju; ikkunoiden edessä oli vaatteita kuivamassa nuorilla, lijasta kankeita lapsen kapaloksia; epätasainen piha oli täynnä pajahiilen tuhkaa ja höylänlastuja; vieläpä vesijohdon puoleisella kostealla kulmalla värjäyslaitoksesta juossut lätäkkö oli yhtä kauniin sininen kuin ennenkin. Mutta hän itse tunsi nykyään olevansa kovasti muuttunut ja ränsistynyt entiseensä verraten. Ensiksikään hän ei enää ollut alhaalla, silmät taivasta kohden, tyytyväisenä ja rohkeana toivoen kaunista huoneustoa. Hän oli katon rajassa, ryysyläisten sopessa, likaisimmassa lokerossa, jonne päivä ei milloinkaan päässyt pilkistämään. Siinä oli yllin kyllin itkun syytä, hän ei voinut olla ihastunut kohtaloonsa.
Mutta kun Gervaise oli hiukan tottunut uusiin oloihinsa, näytti alku sangen lupaavalta uudessa asunnossa. Talvi oli melkein lopussa ja ne vähäiset rahat, jotka hän oli saanut Virginieltä huonekaluistaan olivat hänelle hyväksi avuksi talouden kuntoon panossa. Ja sen lisäksi sattui semmoinen onni, että kevään tullen Coupeau sai työtä maalla, Etampes'issa ja siellä hän oli lähes kolme kuukautta juomatta: maa-ilma paransi hänet vähäksi aikaa. Sitä ei usko kuinka virkistävää on juopoille päästä Pariisin ilmasta, missä kadut ovat täynnä paloviinan ja viinin höyryä. Palatessaan hän oli terve kuin pukki ja punakka kuin mansikka ja toi muassaan neljäsataa francia. Niillä he maksoivat rästiksi jääneen puodin hyyryn, josta Poissonilaiset olivat menneet takaukseen, sekä muita pieniä velkoja hätäisimmille saamamiehilleen. Gervaise avasi siten itselleen pari kolme katua, joilla hän ei hyvään aikaan ollut uskaltanut liikkua. Luonnollisesti hän oli taas ruvennut silittämään päiväpalkalla. Rouva Fauconnier, joka oli hyvin hyväntahtoinen, kun vain osasi oikein häntä imarrella, oli ottanut hänen takaisin työhönsä, vieläpä maksoi hänelle kolme francia päivältä, kuten ensi luokan silittäjättärelle, koska näet Gervaise oli ollut oman liikkeensä emäntänä. Ja Coupeaulaisten talous näyttikin voivan hiljalleen edistyä. Vieläpä Gervaise toivoi tekemällä työtä ja säästämällä voivansa maksaa kaikki velkansa ja järjestää elämänsä siedettävälle kannalle. Mutta näihin toiveisiinsa hän uskoi vain miehensä ansaitseman suuren rahasumman synnyttämässä kuumeessa. Siitä jäähdyttyään hän otti vastaan päivät sellaisina kuin ne tulivat, arvellen, että mikään ilo ei ollut pitkäaikaista.
Enimmästi kärsivät Coupeaulaiset tähän aikaan nähdessään Poissonilaisten uudistushommat heidän entisessä puodissaan. He evät olleet kovin kateellisia luonnostaan, mutta heitä ärsytettiin, heidän kuultensa ihan tahallaan ihasteltiin heidän seuraajainsa upeita laitoksia. Bochelaiset ja varsinkin Lorilleux'läiset olivat väsymättömiä niitä kehumaan. Heidän puheidensa mukaan ei oltu koskaan nähty kauniimpaa puotia. Ja he päivittelivät sitä kauheata siivoa, jossa kaikki paikat olivat olleet Poissonilaisten tullessa, ja kertoivat, että huoneiden puhdistus yksistään oli noussut kolmeenkymmeneen franciin. Jonkun aikaa epäröityään oli Virginie päättänyt perustaa herkkutavarakaupan, jossa olisi myytävänä karamelleja, suklaata, kahvia ja teetä. Lantier oli hänelle hartaasti suositellut sellaista kauppaa, sillä makeisilla, sanoi hän, voisi ansaita äärettömiä summia. Puodin maalaukseen valittiin kaksi ylen hienoa väriä, mustalle pohjalle vedettiin hienoja keltaisia raitoja. Kolme puuseppää teki työtä kahdeksan päivää laittaessaan kuntoon hyllyjä, näyte-ikkunoita ja tiskiä, jonka päälle tehtiin erityiset telineet lasimaljoja varten, ihan kuin sokerileipurien puodeissa. Pieneen perintöön, jota Poisson oli säästänyt vanhan päivän varaksi, taisi tulla isohko lovi. Mutta Virginie riemuitsi, eikä Lorilleux'läiset, joita portinvartijan joukko auttoi, säästäneet Gervaiseä, vaan kertoivat hänelle jok'ikisestä hyllynlokerosta ja makeismaljasta, sillä heitä huvitti nähdä miten Gervaisen muoto muuttui. Olipa kuinka vähän kateellinen tahansa niin kaiveleehan se vaikka kenenkä sydäntä, kun toiset pistävät hänen kenkänsä jalkaansa ja niillä tallaavat hänet murskaksi.
Toinen syy tähän kateuteen piili syvemmällä, se oli riita miehestä. Väitettiin että Lantier oli hylännyt Gervaisen. Koko kortteli oli siitä selvillä. Tuottihan se edes hiukan siveellisyyden leimaa koko kadulle. Ja kaikki kunnia tästä erosta tuli Lantier'lle, joka oli kylliksi ovela pysytelläkseen yhä naisten suosiossa. Tiedettiimpä siitä yksityisseikkojakin, hatuntekijän oli täytynyt antaa korvalle pesijätärtä saadakseen hänet pysymään alallaan, kun tämä ei ollut vähemmällä tahtonut hänestä hellittää. Tietysti ei kukaan sanonut, miten asianlaita oikeastaan oli; niiden mielestä, jotka sen olisivat voineet tietää, se oli liian yksinkertainen eikä tarpeeksi mieltäkiinnittävä, Jos niin tahtoi sanoa, oli Lantier todellakin hylännyt Gervaisen siinä merkityksessä, ettei hän enää pitänyt häntä käytettävänään yötä päivää; mutta ihan varmaan hän kävi häntä tapaamassa kuudennessa kerroksessa, milloin vain hänen mielensä teki, sillä neiti Remanjou näki hänen usein tulevan Coupeaulaisten luota hyvin tavattomalla ajalla. Suhteet siis kuitenkin, kaikitenkin jatkuivat, ilman että kumpikaan olisi niistä paljon nauttinut; entisen tottumuksen voimasta tahtoivat he vieläkin tehdä toisilleen mieliksi; ei siinä muuta ollut. Mutta asema kävi mutkallisemmaksi sen kautta, että ihmiset nyt jo olivat tietävinään Lantier'n ja Virginien makailevan samojen lakanoiden välissä. Mutta siinä ihmiset pitivät liikaa kiirettä. Epäilemättä hatuntekijä hakkaili puodin uutta emäntää; sehän oli odotettavissakin, koska kerran tämä kaikessa muussakin oli astunut Gervaisen sijaan. Siitä oli juuri liikkeellä hauska juttu; kerrottiin, että Lantier oli eräänä yönä mennyt hakemaan Gervaiseä naapurinsa sängystä, ja että hän oli vienytkin kamariinsa ja pitänyt luonaan Virginien, vaikka hän pimeän tähden ei häntä tuntenut, ennenkun päivä alkoi sarastaa. Jutulle naurettiin, mutta todellisuudessa ei Lantier vielä ollut päässyt niin pitkälle, hän tuskin uskalsi vielä nipistellä Virginietä vyötäisistä. Lorilleux'läiset puhuivat siitä huolimatta pesijättärelle alituiseen Lantier'n ja rouva Poissonin lemmenkohtauksista, toivoen saavansa hänet mustasukkaiseksi. Bochelaistenkin puheista kuului, että he eivät olleet koskaan nähneet kauniimpaa paria. Hulluinta koko asiassa oli, että Goutte-d'Or'in katu ei näyttänyt panevan pahakseen uutta kolmiyhteyttä; sen siveellinen käsitys, joka niin ankarasti oli tuominnut Gervaiseä, piteli lempeästi Virginietä. Mutta ihmisten hyväntahtoinen suvaitsevaisuus täisikin johtua siitä että aviomiehenä tällä kertaa oli poliisi.
Onneksi ei mustasukkaisuus paljoakaan vaivannut Gervaiseä. Lantier'n uskottomuudesta hän ei ollut juuri millänsäkään, sillä hänen sydämellään ei ollut enää pitkään aikaan ollut mitään tekemistä heidän suhteissaan. Vaikka hän ei ollut koskaan välittänyt omasta puolestaan ruveta urkkimaan, sai hän kuulla koko joukon ruokottomia juttuja hatuntekijän seikkailuista kaikellaisten katunaikkoisten kanssa, mutta niistä hän ei huolinut sen enempää, vaan oli hänelle edelleenkin yhtä suopea. Hän ei viitsinyt edes suuttua tarpeeksi rikkoakseen välejään hänen kanssansa. Mutta rakastajansa uutta lemmenliittoa hän ei jaksanut sulattaa yhtä helposti. Virginiehen nähden oli asianlaita toinen. Lorilleux'läiset ja Bochelaiset olivat keksineet koko jutun vain häntä härnätäkseen; ja jos kohta hän ei pitänytkään väliä turhanpäiväisistä pikku asioista, niin hänenkin kunniantunnostaan löytyi kumminkin vielä tämä arka paikka. Kun rouva Lorilleux tai joku muu pahansuopa heittiö häntä kiusatakseen sanoi, että Poissonille oli kasvanut niin pitkät sarvet päähän, ettei hän enää mahtunut kulkemaan Saint-Denis'n portista, kävi hän aivan kalpeaksi, hänen rintaansa kouristi, ja hän tunsi polttoa sydänalassaan. Mutta hän puri huuliaan ja koetti niellä harmiaan, sillä hän ei tahtonut suoda vihamiehilleen sitä iloa, että olisivat päässeet hänelle ilkkumaan. Lantier'lle hän sitä vastoin taisi purkaa vihansa, sillä neiti Remanjou oli kuulevinaan korvapuustin läjähtävän eräänä iltapäivänä; muutenkin he ihan ilmeisesti olivat riitaantuneet, sillä Lantier ei puhunut hänelle halaistua sanaakaan kahteen viikkoon; sitten hän taas alkoi käydä hänen luonaan, ja entinen elämä näytti alkavan uudestaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Pesijätär katsoi parhaaksi tyytyä asemaansa, sillä häntä ei haluttanut ruveta tukkanuottasille ja siten yhä enemmän katkeroittaa elämäänsä. Hän ei ollutkaan enää kaksikymmenvuotias eikä enää välittänyt miehistä siihen määrään, että olisi tahtonut antaa kilpailijoilleen selkään heidän kauniiden silmiensä tähden, itse mahdollisesti joutuakseen putkaan. Tämänkin hän vain laski yhteen muiden nöyryytystensä kanssa.
Coupeau ilkkui. Tämä mukava aviomies, joka ei ollut ottanut kuulevaan korvaansakaan perkeleen parkunaa omassa kodissaan, piti hirmuista ilvettä Poissonin sarvista. Kun asia koski häntä itseään ei hän siitä ollut millänsäkään, mutta toisten perheessä se oli hänestä hassunkurista, ja hän oli hyvin kärkäs urkkimaan sellaisia tapauksia, missä naapurien akat petkuttivat miestään. Voi mikä nahjus se Poisson oli! Ja semmoinen vehnänen kantaa vielä miekkaa ja tohtii tyrkkiä ihmisiä katukäytävällä! Coupeau meni hävyttömyydessään niin pitkälle, että rupesi pilkkaamaan Gervaiseä. Ei ollut paha! Hänen rakastajansa oli koreasti hylännyt hänet! Hänellä oli huono onni. Ensin olivat hänen hankkeensa seppiin nähden jääneet onnistumatta, sitten hän sai matkapassin hatuntekijöiltä. Hän olikin kääntynyt kovin huikentelevaisten ammattikuntien puoleen. Minkä tähden hän ei ottanut muuraria, miestä, johon voi luottaa, ja joka on tottunut tekemään tukevaa työtä? Tosin hän puhui näistä asioista leikkisään tapaansa, mutta Gervaise kävi yhtä kaikki vallan vihreäksi, sillä hänen miehensä katsoi häneen pienillä juomarin silmillään niin tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kaivaa sanansa häneen vintilällä. Kun hän otti puheeksi nämä roskaiset asiat, ei Gervaise koskaan tiennyt, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. Mies, joka on humalassa vuoden umpeen, ei ole enää oman päänsä herra, ja sellaisia aviomiehiä on kosolta, jotka kahdenkymmenen vanhoina ovat hyvin mustasukkaisia, mutta jotka juominen tekee kolmenkymmenen vanhoina hyvin välinpitämättömäksi aviolliseen uskollisuuteen nähden.
Kannatti tosiaankin nähdä, miten Coupeau mahtaili Goutte-d'Or'in kadulla! Hän sanoi Poissonia parkunan perkeleeksi. Se tukki suun kielikelloilta! Hän ei ollutkaan enää itse ihmisten hampaissa. Hän tiesi kyllä, mitä hän tiesi. Jos hän ei ollut aikoinaan ollut kuulevinaan, mitä hänestä puhuttiin, niin siihen oli ollut luonnollisena syynä se, että hän halveksi juoruja. Tietäähän jokainen omat kotoiset asiansa, ja se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Häneen se ei sattunut: ei suinkaan hän silloin voinut ruveta vain ihmisten mieliksi älisemään? Mutta mitäs poliisi teki? Tokkos hänkään älähti? Tällä kertaa kumminkin kalikka osui oikeaan. Rakastavaiset oli nähty yhdessä. Se ei ollutkaan siis enää tyhjää kulkupuhetta. Ja hän suuttui, hän ei käsittänyt, kuinka mies, lisäksi vielä valtion virkamies, suvaitsi kotonaan sellaista häväistystä. Mutta poliisi täisikin pitää toisten tähteistä. Mutta se ei estänyt Coupeauta, kun hänelle iltasin tuli ikävä yksin vaimonsa kanssa ullakkolokerossaan, menemästä alas hakemaan Lantier'ta ja tuomasta häntä mukanaan väkisin. Siitä asti kuin toveri oli ollut poissa, ei hän enää ollut viihtynyt kotonaan. Jos hän näki Lantier'n ja vaimonsa välin kylmenneen, koetti hän sovittaa heitä. Piru vie! Mitä heidän tarvitsi välittää ihmisistä? Eikö heillä muka ollut lupa huvitella niin kuin parhaaksi näkivät? Ja hän nauroi, hänen räpyttelevistä juopon silmistään loisti rajaton alttius, halu jakaa kaikki hatuntekijän kanssa siten sulostuttaakseen elämäänsä. Ja varsinkaan sellaisina iltoina ei Gervaise enää tiennyt, puhuiko hän leikillään vai tosissaan.
Keskellä näitä juoruja Lantier esiintyi hyvin rehtevästi. Hän kohteli toisia isällisesti ja arvokkaasti. Kolme eri kertaa oli hän saanut estetyksi Coupeaulaisten ja Poissonilaisten välit rikkoutumasta. Molempain perheiden hyvä sopu kuului näet hänen hyvinvointinsa ehtoihin. Hellällä ja lujalla huolella valvoen Gervaiseä ja Virginietä hän sai heidät aina osottamaan toisilleen mitä hartainta ystävyyttä. Valliten kumpaakin tyynesti kuin turkkilainen pasha hän vain lihoi omasta oveluudestaan. Tämä juupeli sulatteli vielä vatsassaan Coupeaulaisia, kun hän jo pureskeli Poissonilaisia. Se ei haitannut häntä ensinkään! Kun yksi puoti oli syöty tyhjäksi, alotti hän toista. Hänenlaisensa miehetpähän ne menestyvätkin parhaiten.
Sinä vuonna, kesäkuussa pääsi Nana ensi kerran ripille. Hän oli jo kolmannellatoista, pitkä ja hoikka kuin parsaheinä ja hyvin räikenemättömän näköinen; edellisenä vuonna hänet oli erotettu rippikoulusta huonon käytöksensä tähden; ja jos pappi hänet päästi ripille tällä kertaa, niin sen hän teki vain pelosta, että tyttö ei sen koommin näyttäytyisi hänelle, ja hän siten tulisi päästäneeksi yhden pakanan lisää bulevardin katukiviä kuluttamaan. Nana tanssi ilosta ajatellessaan valkoista pukuaan. Lorilleux'n puolisot olivat hänen kummeinaan luvanneet puvun, ja kerskailivat tästä lahjastaan kaikille talon asukkaille. Rouva Lerat'n piti antaa huntu ja myssy, Virginien kukkaro ja Lantier'n virsikirja. Siten voivat Coupeaulaiset jokseenkin huolettomina odottaa tätä juhlallista toimitusta. Sen lisäksi vielä Poissonilaiset, jotka tahtoivat pitää tuliaiskutsut tuttavilleen, valitsivat juuri tämän tilaisuuden, epäilemättä hatuntekijän neuvosta. He kutsuivat Coupeaulaiset ja Bochelaiset, joiden tytär myös silloin pääsi ensi kerran ripille. Päivälliseksi he lupasivat tarjota lammaspaistia ja jotakin sen ympärillä.
Juuri edellisenä iltana, kun Nana ihastuksissaan katseli piirongin päälle leviteltyjä lahjojaan, palasi Coupeau kotiin vallan kamalassa tilassa. Pariisin ilma alkoi taas vaikuttaa häneen. Ja juovuspäissään hän haukkui vaimoaan ja lastaan käyttäen niin ruokottomia sanoja, että ne olivat ihan sopimattomia sellaisessa tilaisuudessa. Muuten Nana itsekin tuli löyhäsuiseksi, kun aina vain kuuli rivoja puheita. Äitiäänkin hän saattoi haukkua kameeliksi ja lehmäksi, kun tämä hänelle riiteli.
— Leipää! karjui levyseppä. Ja keitto pöytään, sanon minä!… Aina noilla akoilla on noita helvetin hetaleitaan! Mutta minä heitän hornaan koko teidän hökötyksenne, jos en heti saa keittoani!
— Sit' on koko kiusankappale, kun hän on pätkässä! murisi Gervaise kärsimättömästi. Sitten hän kääntyi hänen puoleensa ja sanoi.
— Se on tulella, älä siinä joutavaa intoa!
Nana tekeytyi kainoksi, sillä hänestä se kuului päivän vaatimaan kilttiyteen. Hän katseli yhä vielä lahjojaan painaen silmänsä alas eikä ollut ymmärtävinään isänsä rumia puheita. Mutta levyseppä oli kovasti kiusanteon haluinen ollessaan pöhnässä. Hän huusi ihan hänen korvansa takana:
— Piru sinut periköön valkoisine mekkoinesi! Vai aiotko sinä taas tunkea paperitukkoja täytteeksi liivisi alle niinkuin tässä eräänä pyhänä?… Jaa. jaa, mutta odotahan! Kyllä minä näen, miten sinä kieputtelet takapuoltasi. Ne sinua kutkuttavat, nuo koreat ryysysi. Mikä sinä luulet olevasi?… Tokko korjaat siitä luitasi, kirottu kakara! Älä niitä siinä hypistele, vain paiskaa ne piirongin laatikkoon, taikka minä näytän sinulle, mikä on mikä!
Nana seisoi pää kumarassa, eikä vieläkään vastannut mitään. Hän oli ottanut pienen tyllimyssyn ja kysyi äidiltään, paljonko semmoinen maksoi. Ja kun Coupeau ojensi kättään reväistäkseen sen häneltä, niin Gervaise survasi hänet syrjään huutaen:
— Jätä toki lapsi rauhaan! Hänhän on kiltti eikä tee mitään pahaa.
Silloin levyseppä päästi koko kiukkunsa valloilleen.
— Te sen helvetin hutsut! Yhdellaisia olette kumpikin, sekä äiti että tytär, kaunis pari! Ja se on siivoa peliä, kun tuommoinen kutale, jonka silmät vain pälyvät miehiin, lähtee syömään Herran ruumista! Uskallappas vain väittää vastaan, saastainen sikiö! Minä puen sinut säkkiin, niin saadaanpas nähdä, vieläkö nahkaasi syyhyttää. Niin, säkin minä panen sinun päällesi, jotta se inhottaa sinua itseäsi ja pappejasi. Se muka vielä on tarpeen, että hekin sinua turmelevat, saatanat! Kuulkaa molemmat, mitä minä sanon!
Ja siinä paikassa kääntyi Nana hurjistuneena ympäri. Gervaisen täytyi levittää kätensä suojellakseen tavaroita, joita Coupeau uhkasi repiä rikki. Lapsi katsoi tuikeasti isäänsä ja unohtaen nöyryyden, johon häntä rippi-isä oli kehottanut, sanoi hän hammasta purren:
— Sika!
Heti kun levyseppä oli syönyt keittonsa, alkoi hän kuorsata. Seuraavana aamuna hän heräsi hyvin hyvällä tuulella. Edellisen illan hutikasta oli hänellä vielä parhaiksi tuntumusta, joka vaikutti, että hän nyt oli hauskimmillaan. Hän oli katsomassa, kun tyttöä puettiin, ja oli ihastunut hänen valkoiseen mekkoonsa, kummastellen, mitenkä niin vähäinen seikka voi tehdä tuommoisen räkänokan ihan oikean mampselin näköiseksi. Kuten hän itse sanoikin, oli aivan luonnollista, että isä sellaisena päivänä oli ylpeä tyttärestään. Ja kelpasipa Nanata katsoakin. Hän oli kerrassa siron näköinen liian lyhyessä mekossaan, ja hän hymyili ujosti kuin vihille vietävä morsian. Kun mentiin alas ja hän näki porttikamarin kynnyksellä Paulinen, joka oli puettu samoin kuin hänkin, pysähtyi hän ja loi häneen terävän silmäyksen, mutta huomattuaan, että toisen puku ei ollut yhtä sievä kuin hänen ja istui huonommin, herkesi hän hänelle hyvin ystävälliseksi. Molemmat perheet lähtivät yhtenä kirkkoon.
Nana ja Pauline astuivat edeltä, virsikirja kädessä, pitäen kiinni hunnusta, jota tuuli hulmutteli; he eivät puhelleet keskenään, mutta olivat ylen mielissään nähdessään ihmisten tulevan ulos puodeista heitä katsomaan ja asettivat naamansa hartaan näköisiksi kuullakseen ohikulkijain sanovan, että he olivat hyvin sieviä. Rouva Boche ja rouva Lorilleux jättäytyivät muista jäljelle saadakseen kertoa toisilleen mietteitään Nilkuttajasta ja hänen tuhlaavaisuudestaan. Ihan varmaan hänen tyttärensä ei olisi koskaan päässyt ripille, elleivät sukulaiset olisi antaneet hänelle kaikkea. Niin, ihan kaikki, vieläpä uusi paitakin oli hänelle annettu kunnioituksesta pyhää pöytää kohtaan. Rouva Lorilleux'n huolen esineenä oli varsinkin valkoinen hame, hänen oma antamansa lahja; ja joka kerran kun lapsi meni liian lähelle seinää ja sai pölyä mekolleen, julmistui hän ja sanoi Nanata nokitontuksi.
Kirkossa Coupeau itki kaiken aikaa. Se oli typerää, mutta hän ei voinut pidättäytyä. Häntä liikutti niin, kun pappi ojensi pitkät käsivartensa ja pienet, enkelien kaltaiset tytöt kulkivat hänen editsensä kädet ristissä; ja urkujen soitto ellosteli hänen vatsaansa, ja pyhän savun hyvä haju pani hänet aivastelemaan, niinkuin olisi tuotu kukkavihko hänen nokkansa alle. Hän oli sanalla sanoen aivan haltioissaan, sydänjuuriaan myöten heltyneenä. Erittäinkin ihana oli hänestä eräs virsi, jota veisattiin tyttöjen ollessa syömässä Herran ruumista; se kävi suloisena väristyksenä niskasta lähtien pitkin koko hänen selkäpiitään. Muuten, hänen ympärillään oli koko joukko muitakin herkkätuntoisia ihmisiä, joilta nenäliinat kastuivat. Se oli tosiaankin ihana päivä, kaunein koko hänen elämässään. Mutta kun hän kirkosta tultua meni juomaan lasin viiniä Lorilleux'n kanssa, jonka silmät olivat pysyneet vallan kuivina, ja joka teki ivaa hänen itkustaan, niin hän suuttui, ja sanoi, että se oli pappien syy, jotka polttivat kirkossaan perkeleen yrttejä pehmitelläkseen ihmisiä. Mutta sittenkään ei hän tahtonut sitä salata, vaan tunnusti vilpittömästi, että hänen silmistään oli vuotanut kyyneleitä, sehän todisti vain, että hänen sydämensä ei ollut kivestä. Ja hän tilasi vielä toiset lasit.
Poissonilaisten tulijaispäivälliset olivat hyvin hauskat. Ystävyys vallitsi ilman vähintäkään soraääntä aterian alusta loppuun. Kun pahat päivät koittavat sattuu siten tilaisuuksia, jolloin sellaisetkin ihmiset, jotka muuten vihaavat toisiansa, viettävät muutamia hetkiä rakkaassa rauhassa. Lantier, jolla oli vasemmalla puolellaan Gervaise ja oikealla Virginie, oli yhtä rakastettavan kohtelias kummallekin tuhlaillen heille hellyydenosotuksia kuin kukko, joka tahtoo yllä pitää rauhaa kanatarhassaan. Vastapäätä häntä istui Poisson tapansa mukaan tyynen ja miettiväisen mutta ankaran näköisenä, kuten poliisi konsanaan, joka pitkien vahtivuorojensa aikana kaduilla on tottunut olemaan mitään ajattelematta ja katsomaan mitään näkemättä. Mutta juhlan kuningattaria olivat molemmat pikku tytöt, Nana ja Pauline, joiden oli annettu pitää juhlavaatteet päällään; he istuivat jäykkinä peläten tahraavansa valkoiset mekkonsa, ja heitä varotettiin joka suupalalla ja neuvottiin, miten piti syödä siististi. Siitä tuskastuneena Nana viimein kaataa höläytti koko viinilasinsa päällensä. Syntyi yleinen hämminki, häneltä riisuttiin mekko päältä ja viinitahra pestiin heti vesilasissa.
Jälkiruokaa syödessä keskusteltiin sitten vakavasti lasten tulevaisuudesta. Rouva Boche oli jo tehnyt valintansa. Paulinen piti mennä koruompeluverstaaseen, kulta- ja hopeaompeluksilla voi ansaita viisi, kuusi francia päivässä. Gervaise ei ollut vielä päättänyt Nanasta, sillä tytöllä ei ollut taipumusta mihinkään. Laukkaamaan pitkin katuja hän kyllä osotti taipumusta, mutta muuhun hänestä ei ollut ensinkään.
— Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoi rouva Lerat, niin minä panisin hänet kukantekijän oppiin. Se on siistiä ja hauskaa työtä.
— Vai kukantekijäksi, murahti Lorilleux, nehän ovat kaikki mitä kevytmielisintä joukkiota.
— Entä minä sitten? huudahti pitkä leski huuliaan mutistaen. Olettepa te kohtelias. Tietäkää, että minä en olekaan mikään narttu, minä en kellahdakaan selälleni, kun kuka vain viheltää!
Mutta koko seura käski häntä vaikenemaan.
— Rouva Lerat, hyi! rouva Lerat!
Ja hänelle silmää iskien viitattiin molempiin rippilapsiin, jotka pistivät nenänsä lasiinsa, etteivät purskahtaisi nauruun. Heidän tähtensä olivat miehetkin siihen asti karttaneet sopimattomia sanoja. Mutta rouva Lerat ei pitänytkään hyvänään nuhdetta. Sen, mitä hän oli sanonut, oli hän kuullut hienoimmissakin seurapiireissä. Sitäpaitsi hän kyllä osasi käyttää kieltään; häntä oli usein kehuttu siitä tavasta, jolla hän puhui kaikesta, vieläpä lastenkin läsnäollessa, koskaan loukkaamatta sopivaisuuden vaatimuksia.
— Kukantekijäin joukossa on hyvin kunniallisia naisia, tietäkää se! huusi hän. He ovat luodut samallaisiksi kuin muutkin naiset, eikä heilläkään ole nahkaa joka paikassa, se on selvä. Mutta he osaavat pitää puolensa ja valita maulla silloinkin kun he hairahtuvat… Ja tämä hieno aisti tulee heille kukista. Se se on minutkin varjellut…
— Ka, eihän minulla ole mitään kukantekijän ammattia vastaan, keskeytti Gervaise. Kunhan se vain miellyttää Nanata itseään; ei lapsia saa vasten heidän tahtoaan pakottaa millekään alalle… Niin. Nana, vastaappas nyt, äläkä tekeydy tyhmäksi. Tahdotko ruveta kukantekijäksi.
Tyttö istui kumartuneena lautasensa yli, kasteli sormensa suussaan ja keräsi sillä leivoksen murenia, joita hän siitä sitten imeksi. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan nauraa virnisteli.
— Kyllä, äiti, rupean toki mielellänikin, selitti hän viimein.
Silloin asia järjestettiin heti. Coupeau suostui siihen, että rouva Lerat veisi lapsen verstaaseensa, Kairon kadulle jo seuraavana päivänä. Nyt alettiin puhua vakavasti elämän velvollisuuksista. Boche sanoi, että Nana ja Panline nyt olivat aikaihmisiä, kun olivat käyneet ripillä. Poisson lisäsi, että heidän piti tästälähin osata laittaa ruokia, parsia sukkia ja johtaa taloutta. Vieläpä heille puhuttiin heidän naimisiin menostaankin ja lapsista, joita heille kerran maailmassa kasvaisi. Tytöt kuuntelivat pidätellen naurun tirskuntaansa ja nykivät toisiaan, samalla kertaa hyvillään ja hämillään siitä, että he nyt olivat täysiä naisia ja heidän kasvonsa hohtivat tulipunaisina valkoisten mekkojen rinnalla. Mutta enimmästi heitä kutkutti, kun Lantier piloillaan kysyi heiltä, eikö heillä jo ollut tiedossa sulhasia. Nana pantiin väkisin tunnustamaan, että hän piti paljon Victor Fauconnier'sta, äitinsä työnantajan pojasta.
— Hän on kyllä meidän ristityttömme, sanoi rouva Lorilleux Bochelaisille, kun lähdettiin pois, mutta siitä hetkestä, jona he panevat hänet kukantekijän oppiin, me emme tahdo kuulla hänestä puhuttavankaan. Siitä tulee taas yksi maleksija lisää bulevardeille… Saadaanpa nähdä, niin ei mene kuutta kuukautta, ennenkuin hänelle käy huonosti.
Palatessaan kotiinsa nukkumaan tunnustivat Coupeaulaiset, että kaikki oli käynyt hyvin, ja että Poissonilaiset eivät olleet häjyjä ihmisiä Gervaisestä oli puotikin hyvin siististi sisustettu. Hän oli odottanut, että hänestä tuntuisi kiusalliselta viettää siten kokonainen ilta entisessä asunnossaan, jossa toiset nyt rehentelivät, ja ihmeekseen huomasi hän nyt, että se ei ollut häntä harmittanut hetkeäkään. Riisuessaan päältään kysyi Nana äidiltään, oliko toisessa kerroksessa asuvalla neidillä, jonka häitä oli vietetty edellisellä viikolla, myöskin ollut musliinihame niinkuin hänelläkin.
Mutta tämä olikin perheen viimeinen ilon päivä. Kului kaksi vuotta, joiden aikana he vajosivat yhä syvemmälle. Talvet varsinkin panivat heidät puti puhtaaksi. Jos he hyvän sään aikana vielä söivätkin leipää, niin sateen ja kylmien ilmojen kanssa saapui nälkä, joka opetti heitä syömään päivällistä ulkomuistista tässä huonepahasessa, jossa vallitsi oikea siperialainen pakkanen. Joulukuu, se heittiö, tunkeutui sisälle oven raosta ja toi tullessaan kaiken maailman kärsimykset, seisauksen kaikilla työaloilla ja siitä johtuvan velton toimettomuuden ynnä kylmän ja kostean vuodenajan koko mustan kurjuuden. Ensimäisenä talvena he vielä joskus tekivät tulta kamiiniin ja kytristäytyivät sen ympärille lämmittelemään, nauttien mieluummin lämmöstä kuin ravinnosta. Mutta toisena talvena jäi kamiini rauhassa ruostumaan, jäätävän kylmänä törrötti se nurkassaan murheellisen näköisenä kuin rautainen rajapyykki. Ja kaiken muun lisäksi tuli vielä hyyryn maksu. Se näännytti heidät lopen. Voi sitä tammikuun hyyrynmaksupäivää, kun talossa ei ollut rediisiäkään ja Boche tuli esittämään kuittia! Silloin puhalsi huoneeseen entistä purevampi viima, oikea Pohjolan myrsky. Ja seuraavana lauvantaina saapui itse herra Marescot, paksu, lämmin palttoo päällä ja villaiset sormikkaat kädessä; ja aina hän uhkasi häätämisellä juuri silloin, kun ulkona lumituisku oli rajuimmillaan ja valmisti heille katukäytävälle vuoteen valkoisine lakanoineen. Maksaakseen hyyrynsä he olisivat myöneet vaikka omaa lihaansa. Hyyrynmaksu se tyhjensi sekä ruokakaapin että kamiinin. Muuten sama valitushuuto kaikui koko talosta. Kaikissa kerroksissa itkettiin, kovan onnen konsertti soi pitkin portaita ja käytäviä. Vaikka jokaisesta kodista olisi joku kuollut, ei siitä olisi syntynyt yhtä kamalaa urkujen parkunaa. Se oli kuin tuomiopasuunain soittoa viimeisellä tuomiolla, jolloin kaikki elämä loppuu ja kurja ihmiskunta murskaantuu tomuksi. Eräs kolmannessa kerroksessa asuva vaimo kävi viikon ajan joka ilta kaupittelemassa itseään katujen kulmissa. Muudan työmies, viidennessä kerroksessa asuva muurari, oli varastanut isännältään.
Coupeaulaisten olisi luonnollisesti pitänyt käsittää, että he olivat itse syypäät koko kurjuuteensa. Olkoon toimeentulo kuinka tiukalla tahansa, niin aina siitä selviää, kun taloudessaan noudattaa järjestystä ja säästäväisyyttä. Se nähtiin Lorilleux'läisistä, jotka maksoivat säännöllisesti hyyrynsä, likaisiin paperipalasiin käärittynä; mutta nämä viettivät tosiaankin samallaista elämää kuin laiha hämähäkki sopessaan; heidän esimerkkinsä sai toisenkin työtä inhoamaan. Nana ei ansainnut vielä mitään tekokukillaan, vieläpä hänen elatuksensakin maksoi sievoiset summat. Rouva Fauconnier'n pesulaitoksessa joutui Gervaise lopulta huonoihin kirjoihin, hänen taitonsa meni yhä vain alaspäin ja hän oli työssään siihen määrään huolimaton, että rouva Fauconnier oli alentanut hänen palkkansa neljäänkymmeneen souhun, minkä hän maksoi kaikkein kelvottomimmille hutiluksille. Sen lisäksi hän oli hyvin ylpeä ja ärtyisä ja toi aina esille sen seikan, että hän oli ollut itsenäinen liikkeenharjottaja. Hän oli poissa työstä kokonaisia päiviä ja lähti pesulaitoksesta, milloin hänen päähänsä pisti. Niinpä hän kerrankin, kun rouva Fauconnier oli ottanut työhönsä rouva Putois'n ja hän siten oli joutunut tekemään työtä vierekkäin entisen apulaisensa kanssa, oli suuttunut siitä niin, ettei ollut tullut takaisin kahteen viikkoon. Tällaisten äksyilemisten perästä otettiin hänet takaisin säälistä, mikä katkeroitti häntä yhä enemmän. Viikon lopussa ei tietysti palkkaakaan ollut paljoa nostettavana, ja kaippa vielä kävi niinkin, kuten hän itse sanoi katkerasti, että hän jonakin lauvantaina jäi velkaan pesulaitoksen emännälle. Mitä Coupeauhon tuli, niin kenties hän teki työtäkin, mutta silloin hän varmaankin teki työnsä ilmaiseksi; sillä siitä asti kun hän oli ollut työssä Etampes'issa, ei Gervaise ollut nähnyt vilahdukseltakaan hänen rahojaan. Palkanmaksupäivinä hän ei enää viitsinyt edes katsoa hänen käsiinsä, kun hän tuli kotiin. Hän tuli tyhjin käsin, eikä taskuissakaan ollut mitään, usein ei edes nenäliinaakaan. Arvatenkin hän oli sen kadottanut tai joku toveri lurjus sen häneltä pimittänyt. Ensi kerroilla hän oli tekevinään tiliä rahoistaan keksaisten jos jonkillaisia valheita: milloin oli hän pannut kymmenen francia johonkin keräyslistaan; milloin oli kaksikymmentä francia pudonnut hänen taskustaan reiästä, jota hän näytti, tai viisikymmentä francia mennyt vanhojen velkojen lyhennykseksi. Mutta sitten hän ei enää viitsinyt kainostella. Rahat haihtuivat ja sillä hyvä! Ne eivät olleet enää hänen taskussaan, vaan hänen vatsassaan. Eipä sekään ollut hullumpi tapa tuoda niitä kotiin eukolleen. Rouva Bochen neuvosta kävi pesijätär tosin toisinaan tavottamassa miestään hänen työmaalta lähtiessään ottaakseen häneltä rahat pois, ennenkun hän ennättäisi niitä hävittää; mutta siitä hän ei paljoakaan hyötynyt; aina oli joku toveri varottamassa Coupeauta, ja rahat luistivat saappaaseen tai vieläkin siivottomampaan talletuspaikkaan. Rouva Boche oli tämmöisissä asioissa hyvin ovela, sillä Boche koetti piilottaa häneltä kymmenfrancisia, joilla hän aikoi pitää kekkereitä rakastettavien naistuttaviensa hauskutukseksi; mutta hänen akkansa tutki visusti hänen vaatteensa pienempiäkin poimuja myöten ja löysikin tavallisesti kaipaamansa rahan lakin lipasta, nahan ja vaatteen välistä. Levyseppä sitä vastoin ei kätkenyt kultarahoja ryysyihinsä. Hän pani ne parempaan talteen, oman nahkansa alle. Gervaise ei kumminkaan voinut ottaa hänen saksejaan ja ratkoa auki hänen vatsanahkaansa.
Niin, se oli Coupeaulaisten oma syy, että he vaipuivat yhä syvemmälle lokaan vuosi vuodelta. Mutta sellaisia asioita ihminen ei tahdo koskaan tunnustaa edes itselleen, varsinkin kun jo on joutunut rappiolle. He syyttivät kovaa onneaan ja väittivät, että Jumalan viha oli kääntynyt heitä vastaan. Heidän kotinsa oli nykyään oikea riidan pesä. Koko päivän he ottelivat keskenään. Kumminkaan ei vielä tapeltu. Ainoastaan kiistan ollessa kuumimmillaan saattoi joku yksinäinen isku läiskähtää. Mutta surullisinta oli, että he olivat avanneet ystävyyden häkin ja päästäneet kaikki paremmat tunteet lentoon kuin aljolinnut, Se suloinen lämmin, joka vallitsee kodeissa, missä isät, äidit ja lapset puristautuvat toisiaan vastaan ja pysyttäytyvät yhdessä rykämässä, haihtui tuuleen jättäen heidän huoneensa kylmilleen ja sen asukkaat värjöttämään kunkin omassa nurkassaan. Kaikki kolme, Coupeau, Gervaise ja Nana elivät kuin kissat ja koirat, äsähtivät toisilleen vähimmästäkin sanasta ja viha paloi heidän silmissään. Heiltä näytti jotakin särkyneen, oli kuin se perusjänne olisi katkennut, se koneisto murtunut, joka onnellisissa perheissä panee sydämet sykkimään samassa tahdissa. Gervaiseä ei enää pelottanut, kuten ennen, kun hän näki Coupeaun räystään reunalla, kahdentoista, viidentoista metrin korkeudella kadusta. Tosin hän ei olisi itse tahtonut häntä survaista, mutta jos hän olisi pudonnut itsestään, niin ei totisesti olisi ollut suurtakaan vahinkoa, jos semmoinen tyhjäntoimittaja olisi hävinnyt maan pinnalta. Toraillessansa Coupeaun kanssa huusi Gervaise usein, että tokkohan hänelle enää milloinkaan oli koittava se onnen päivä, että Coupeau kannettaisiin kotiin paarilla. Sitä hän toivoi kuin onnensa palaamista. Mitä hyötyä oli semmoisesta juoposta? Hän vain itketti häntä, söi kaikki, mitä hän irti sai, ja syöksi hänetkin kurjuuteen. Sellaiset miehet, joista ei ollut sen enempää hyötyä, olisivat joutaneet, mitä pikemmin, sen parempi, heitettäviksi maan rakoon, ja heidän haudallaan olisi tanssittu oikeaa vapautuksen polkkaa. Ja vielä säälimättömämpi kuin äiti oli tytär. Kun äiti sanoi: Lyö! niin tytär siihen säesti: Lyö kuoliaaksi. Nana luki sanomalehdestä tapaturmista liittäen niihin omia, luonnottoman tyttären mietteitään. Hänen isällään oli sellainen onni, että vaikka omnibussi oli sysännyt hänet kumoon, hän ei ollut edes selvinnyt humalastaan. Voi, kunpa se rutjake olisi kerrankin heittänyt henkensä!
Keskellä tätä kurjuuden katkeroittamaa elämäänsä kärsi Gervaise vielä lisäksi toistenkin nälästä, jota hän kuuli ympärillänsä ruikutettavan. Tällä kulmalla taloa asuivat kaikkein viheliäisimmät perheet, joilla oli yhteisenä tunnussanana jokapäiväisen leivän puute. Vaikka ovet avautuivatkin, niin ei niistä vain ruuan hajua löyhähtänyt vastaan. Pitkin käytävää vallitsi nälkäkuoleman hiljaisuus, seinät kumisivat ontosti kuin tyhjät vatsat. Toisinaan vain syntyi aika mellakoita, kun naiset itkivät ja nälkäiset lapset mankuivat leipää ja perheet tahtoivat syödä toisensa pettääkseen vatsaansa. Kaikkien kurkkua kouristi nälkä, turhaan siinä suu auki huohotettiin, rinta vain painui kokoon tätä tyhjää ilmaa hengittäessä, jossa eivät edes hyttysetkään olisi voineet elää ravinnon puutteessa. Mutta enimmästi säälitti Gervaiseä ukko Bru loukossaan pienten portaiden alla. Hän vetäytyi sinne kuin murmelieläin ja painautui käppyrään, jotta ei olisi niin kylmä; päiväkausia makasi hän siellä liikahtamatta olkikasalla. Ei edes nälkäkään saanut häntä enään liikkeelle, sillä suottahan olisi ollut lähteä ulos hankkimaan ruokahalua, kun ei kukaan ollut kutsunut häntä päivällisille. Kun häntä ei näkynyt kolmeen, neljään päivään, niin naapurit avasivat hänen ovensa katsoakseen, eikö hänestä henki jo ollut lähtenyt. Ei, sitä oli vielä kipene jäljellä, ei paljoa, hän eli vielä hiukkasen, toisella silmällään. Kuolemakin näytti hänet unohtaneen! Kun Gervaisellä sattui olemaan leipää, heitti hän kuoret ukolle. Jos kohta hän oli käynytkin häjyksi ja vihasi ihmisiä miehensä tähden, niin hän sääli kumminkin vilpittömästi eläimiä; ja ukko Bru, tämä vanhus parka, jonka annettiin kuolla nälkään ja viluun, kun hän ei enää kyennyt pitämään työkaluja käsissään, oli hänestä kuin virkaheitto koira, jota rakkaritkaan eivät viitsineet korjata edes nahan ja rasvan vuoksi. Siitä oli hänellä alituinen paino sydämmellään, kun hän tiesi hänen olevan siellä, käytävän toisella puolen, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, ja saavan ravintonsa yksinomaan omasta ruumiistaan, joka kutistui takaisin lapsen vartalon kokoiseksi rypistyen ja kuivettuen kuin uunin reunalle kuivamaan pantu appelsiini joka näivettyy jo viimein käy kovaksi kaperoksi.
Samoin tuotti pesijättärelle paljon kärsimystä ukko Bazougen läheisyys. Yksinkertainen, ohut lautaseinä erotti heidän huoneensa. Ukko ei voinut panna sormeakaan suuhunsa Gervaisen kuulematta. Kun ruumiinkantaja illalla palasi kotiinsa, täytyi pesijättären, tahtoipa hän tai oli tahtomatta, seurata kaikkia hänen toimiansa, miten hän heitti mustan nahkahattunsa piirongin päälle, niin että se kopsahti kuin lapiollinen multaa ruumiskirstulle, miten hän ripusti naulaan mustan viittansa, joka kahisi seinää vasten kuin yölinnun siipi olisi siihen koskenut, ja miten hän paiskasi hujan hajan keskelle lattiaa kaikki mustat sururyysynsä. Gervaise kuuli hänen tepastelevan, oli levoton hänen vähimmästäkin liikkeestään ja säpsähti joka kerran, kun hän kolhasi jotakin huonekalua tai kalisteli astioitaan. Tämä juoppo ukko rahjus oli aina hänen ajatuksissaan täyttäen hänen mielensä kammottavan pelon sekaisella tiedonhalulla. Hän oli aina hyvällä päällä ja joka päivä täydessä seilissä, hän ryki, syljeksi, lauleli iloisia lauluja ja puhui roskaa, ja pää kolmantena jalkana hän ryömi huoneessaan ja tappeli kaikkia neljää seinää vastaan, ennenkun löysi sänkynsä. Ja Gervaise oli aivan kalpeana ihmetellen itsekseen, mitä ukolla mahtoi olla tekeillä, hän kuvitteli mielessään mitä kauheimpia asioita. Muun muassa hän oli saanut päähänsä, että ukko Bazouge oli tuonut huoneeseensa ruumiin ja kätkenyt sen sänkynsä alle. Olivathan sanomalehdet kertoneet eräästä hautaustoimiston virkamiehestä, joka keräsi kotiinsa lasten ruumiskirstuja päästäkseen vähemmällä vaivalla viemällä ne kaikki yhdellä kertaa hautausmaalle, ihan varmaan tuntui lautaseinän läpi ruumiin hajua aina kun Bazouge tuli kotiinsa. Olisi luullut asuvansa aivan Père-Lachaisen hautausmaan ääressä, keskellä myyrien valtakuntaa. Hän oli hirvittävä, tuo mies, joka aina nauroi yksinään, ikäänkuin hänen ammattinsa olisi tuottanut hänelle iloa. Vieläpä sittenkin kun hän oli lopettanut elämöimisensä ja kellahtanut selälleen, kuorsasi hän niin eriskummallisesti, ettei pesijätär tohtinut hengittääkkään. Tuntikausia istui hän sydän kurkussa ja korvat höröllä, luullen että ruumissaatto toisensa perästä kulki naapurin huoneessa.
Mutta pahinta oli, että Gervaise juuri pelkonsa hurmaamana tunsi vastustamatonta vetämystä painamaan korvansa ihan naapurin seinään kiinni saadakseen paremmin selkoa, mitä siellä tapahtui. Bazouge teki häneen samallaisen vaikutuksen kuin kauniit miehet tekevät kunniallisiin naisiin: he tahtoisivat koskea heihin, mutta eivät uskalla; hyvä kasvatus pidättää heitä siitä. Samoin olisi Gervaisekin, jos ei pelko olisi häntä pidättänyt, tahtonut koetella kuolemaa, nähdä, millainen se oli miehiään. Toisinaan oli hän niin kummallinen kuunnellessaan henkeään pidättäen niin tarkkaavasti, kuin jos hän olisi odottanut saavansa ilmi salaisuuden syntysanat jostakin Bazougen liikkeestä, että Coupeau piloillaan kysyi häneltä, oliko hän pikeentynyt ruumiinkantajaan. Silloin Gervaise suuttui ja uhkasi muuttaa pois, sillä niin häntä tämä naapuruus kammotti. Mutta niin pian kuin ukko tuli kotiinsa tuoden muassaan hautausmaan tuoksua, vaipui Gervaise taas mietteisiinsä ja kävi kiihtyneen ja pelokkaan näköiseksi kuin aviovaimo, joka on aikeissa pistää puukolla reiän vihkimäkontrahtiinsa. Eikös ruumiinkantaja ollut jo kahdesti tarjoutunut pakkaamaan häntä laatikkoonsa ja viemään häntä jonnekin, sellaiselle makuusijalle, jossa uni maistaa niin makealta, että siitä nauttiessaan heti unohtaa kaikki kärsimykset. Ehkäpä se todellakin oli hyvin suloista. Vähitellen kasvoi hänen halunsa yhä kiihkeämmäksi päästä sitä maistamaan. Hän olisi tahtonut kokeeksi nukahtaa pariksi viikoksi, kuukaudeksikin. Voi, kun hän olisi saanut nukkua kuukauden, varsinkin talvella, hyyrynmaksukuukauden, jolloin elämän vastoinkäymiset olivat musertaa hänet! Mutta se ei ollut mahdollista, jos kerran rupesi nukkumaan tunniksikaan, niin nukkumista täytyi jatkaa ijän kaiken; ja tämä ajatus sai hänen verensä jäätymään, hänen kuoleman kaihonsa haihtui sen ijäisen ja ankaran ystävyyden edessä, jota maa vaatii niiltä, jotka se kätkee povelleen.
Yhtä kaikki hän eräänä lauvantai-iltana löi molemmilla nyrkillään lautaseinään. Hän oli viettänyt kauhean viikon kaikkien vieromana; rahat olivat lopussa ja rohkeus samaten. Sinä iltana hän ei ollut terve, kuume värisytti häntä ja liekehti hänen silmissään. Silloin hän, sen sijaan että olisi heittäytynyt ulos ikkunasta, niinkuin hänen ensin oli tehnyt mielensä, alkoikin kolkuttaa seinään ja huutaa:
— Isä Bazouge! isä Bazouge!
Ruumiinkantaja oli heittämässä kenkiään jalastaan ja lauloi: Kolme neittä kaunokaista. Työtä oli tainnut olla kosolta sinä päivänä, sillä hän tuntui olevan vielä tavallistakin enemmän liikutettu.
— Isä Bazouge! isä Bazouge! huusi Gervaise korottaen ääntään.
Eikö hän siis kuullut? Gervaise oli heti valmis antautumaan hänelle, hän sai tulla ottamaan hänet selkäänsä ja viedä hänet sinne, minne hän vei toisetkin naisensa, sekä rikkaat että köyhät, joita hän lohdutti. Gervaiseä vaivasi hänen laulunsa: Kolme neittä kaunokaista, sillä hänestä oli siinä sellaisen miehen halveksumista, jolla on liian paljon rakastajattaria.
— Mitä nyt? mitä nyt? änkytti Bazouge, kuka on sairaana?… Kyllä tullaan, pikku muori!
Mutta kuullessaan hänen käheän äänensä heräsi Gervaise kuin painajaisesta. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli varmaankin koputtanut seinään. Silloin hänestä tuntui kuin hän olisi saanut kepin iskun pitkin selkärankaansa; pelästyneenä peräytyi hän ollen näkevinään ruumiinkantajan ojentavan isot kätensä lautaseinän läpi ottaakseen häntä kiinni tukasta. Ei, ei, hän ei tahtonut, hän ei ollut valmis. Jos hän oli kolkuttanut, niin hän oli kai kääntyessään aivan tietämättänsä kolhaissut seinään kyynäspäällään. Ja kauhun tunne, joka nousi polvista aina hartioihin asti, valtasi hänet, kun hän mielikuvituksessaan näki ukon laahaavan häntä sylissään ihan jäykkänä ja kasvot valkeina kuin posliinilautanen.
— Ka, eikö siellä ole enää ketään? kysyi Bazouge uudestaan, kun ei enää kuulunut mitään. Odottakaahan, pitäähän toki olla kohtelias naisille.
— Ei mitään, ei täällä ole mitään hätää, sanoi pesijätär viimein tukahdutetulla äänellä. En minä tarvitse mitään. Kiitoksia vain.
Ruumiinkantaja murisi vielä itsekseen kunnes nukkui. Sill'aikaa Gervaise kuunteli tuskallisessa odotuksessa uskaltamatta hievahtaakkaan, peläten, että ukko voisi olla kuulevinaan hänen koputtavan uudestaan. Hän päätti lujasti olla varoillaan. Vaikka hän olisi henkitoreissaan, niin hän ei pyytäisi apua naapurilta. Ja hän sanoi tämän rauhoittaakseen itseään, sillä toisin ajoin hän pelostaan huolimatta tunsi yhä vielä kauhunsekaista kuoleman kaihoaan.
Tässä kurjuuden pesässä, keskellä toisten ja omia huoliaan löysi Gervaise kuitenkin kauniin esimerkin rohkeudesta pikku Lalie Bijardïssa. Tämä kahdeksanvuotias, peukalon kokoinen tyttö hoiti talouttaan siististi kuin aikaihminen; ja se oli raskas tehtävä, hänen hoidettavinaan olivat molemmat pienokaiset, hänen veljensä Jules ja hänen sisarensa Henriette, toinen neljän ja toinen viiden vuoden vanha, joita hänen täytyi katsoa kaiken päivää, vieläpä lakaistessaankin ja astioita pestessään. Sen jälkeen kun ukko Bijard oli tappanut vaimonsa potkaisemalla häntä vatsaan, oli Lalie ruvennut lapsukaisten äidiksi. Mitään virkkamatta, aivan itsestään oli hän astunut vainajan sijalle ja täytti sen siihen määrään, että hänen petomainen isänsä, kai täydentääkseen yhtäläisyyttä, rusikoi nyt tytärtään, samoin kuin hän ennen oli rusikoinut äitiä. Kun hän tuli kotiin juovuksissa, täytyi hänellä olla naisia rääkättävänä. Hän ei edes huomannutkaan, että Lalie oli vallan pieni. Hän ei olisi voinut lyödä kovemmin vanhaa huoraa. Yksi ainut isku peitti kokonaan tytön kasvot, ja hänen ihonsa oli vielä niin hento, että isän sormien jäljet näkyivät siinä vielä kaksi päivää. Se oli törkeää pahoinpitelyä; ilman vähintäkään syytä sai lapsi parka selkäänsä. Kuin raivostunut susi hyökkäsi isä tyttärensä päälle, joka arkana ja pelokkaana, kuin laiha kissanpoika nurkumatta otti vastaan hänen iskunsa nöyrästi katsoen kauniilla silmillään. Lalie ei koskaan vastustanut isäänsä. Hän kumarsi vain hiukan päätään suojellakseen kasvojaan: eikä hän huutanutkaan, etteivät muut talon asukkaat kuulisi. Kun sitten isä oli väsynyt lennättämään häntä potkuillaan nurkasta nurkkaan, odotti lapsi kunnes jaksoi nousta ylös ryhtyäkseen uudestaan työhön. Hän pesi lapsensa, keitti ruuan eikä jättänyt tomuhituistakaan huonekaluille. Selkään saanti tuli kuulumaan hänen jokapäiväiseen päiväjärjestykseensä.
Gervaise oli tullut hyväksi ystäväksi naapurinsa kanssa. Hän kohteli Lalieta vertaisenaan, ikäihmisenä, jolla on elämänkokemusta. Laliella olikin kalpeissa ja vakavissa kasvoissaan ennen aikojaan vanhenneen lapsen ilme. Häntä olisi luullut kolmekymmenvuotiseksi vanhaksi piiaksi, kun kuuli hänen puhelevan. Hän osasi vallan hyvin käydä ostoksilla, paikata vaatteita ja pitää kotiansa kunnossa ja puhui lapsista ikäänkuin hän olisi jo pari kolme kertaa eläessään ollut lapsivuoteessa. Kahdeksanvuotiaan puheeksi sellainen ensin nauratti ihmisiä, mutta sitten tuntui kurkussa sellaista ahdistusta, että täytyi kiireesti lähteä pois, ettei itku pääsisi. Gervaise koetti niin paljon kuin mahdollista vetää häntä puoleensa ja antoi hänelle kaikkea, mitä suinkin voi, ruokaa ja vanhoja vaatteita. Eräänä päivänä, kun hän koetti hänen päälleen vanhaa Nanan röijyä, säikähti hän kovasti nähdessään hänen selkänsä täynnä mustelmia, kyynäspään vereslihalla ja koko ruumiin, jossa ei ollut kuin luuta ja nahkaa, julmasti rääkättynä. Totisesti, ukko Bazouge sai varata kirstunsa jo valmiiksi, sillä sitä menoa ei voinut pitkälti kestää. Mutta lapsi oli pyytänyt pesijätärtä olemaan siitä puhumatta. Hän ei tahtonut, että hänen isälleen koituisi ikävyyksiä hänen tähtensä. Hän puolusti häntä vakuuttaen, että hän ei olisi ollut paha, ellei hän olisi juonut. Hän oli hullu eikä tiennyt, mitä teki. Voi, hän antoi niin mielellään isälleen anteeksi, sillä pitäähän hulluille kaikki antaa anteeksi.
Siitä lähtien Gervaise piti aina varalla, milloin ukko Bijard tuli kotiin, ja niin pian kuin hän kuuli hänen nousevan portaita, koetti hän tulla Lalieta auttamaan. Mutta useimmiten hän siitä hyvästä sai vain itse muutaman korvapuustin. Kun hän päivällä kävi katsomassa Lalieta, tapasi hän hänet usein sidottuna kiinni rautasängyn jalkaan. Sepällä oli näet sellaisia päähänpistoja, että hän aamulla, ennen kotoa lähtöään köytti tytön jaloista ja vatsan kohdalta kiinni paksulla nuoralla, ilman mitään ymmärrettävää syytä. Se oli viinan villitsemäin aivojen keksintö, jolla hän nähtävästi poissa ollessaankin tahtoi rääkätä lasta. Jäykkänä kuin seiväs seisoi Lalie kaakinpuussaan päiväkausia; hänen jalkojaan pisteli ja poltti, ikäänkuin hän olisi seisonut muurahaispesässä, kerran jäi hän yöksikin, kun Bijard ei ollut muistanut tulla kotiin. Kun Gervaise moisesta julmuudesta suuttuneena aikoi päästää hänet irti, pyysi Lalie häntä olemaan koskematta nuoriin, sillä hänen isänsä raivostui, elleivät solmut hänen palatessaan olleet aivan samallaiset kuin hän itse oli ne tehnyt. Hänen ei todellakaan ollut paha olla, saihan hän levätä siinä; ja sen hän sanoi hymysuin, vaikka hänen lyhyet, hennot säärensä olivat turvonneet ja kuoleutuneet. Se häntä vain suretti, että työt eivät edistyneet, kun niinikään täytyi olla sänkyyn kytkettynä katselemassa talon epäjärjestystä. Hänen isänsä olisi pitänyt keksiä jotakin muuta. Hän piti yhtä kaikki silmällä lapsiaan, sai heidät tottelemaan ja kutsui Henrietten ja Julesin luokseen niistääkseen heidän nenänsä. Kun hänellä oli kädet vapaina, neuloi hän sukkaa odottaessaan vapauttamistaan, ettei aika menisi kokonaan hukkaan. Kipeimmästi koski häneen silloin, kun Bijard päästeli irti nuoria; hän kieriskeli maassa hyvästikin neljännestunnin, ennenkun jalat rupesivat kannattamaan, sillä verenkierto oli niistä kokonaan pysähtynyt.
Lukkoseppä oli keksinyt myöskin toisen pikku leikin. Hän kuumensi soun rahoja tulipesässä ja asetti ne uunin reunalle. Sitten hän kutsui Lalieta ja käski hänen mennä ostamaan kaksi naulaa leipää. Tyttö sieppasi pahaa aavistamatta rahat, mutta ne polttivat hänen hyppysiään, häneltä pääsi huuto, ja rahat kirposivat lattialle. Silloin isä raivostui. Mikä tyttöä riivasi! Vai sillä tavalla hän rahoja viskeli! Ja hän uhkasi antaa häntä selkään, ellei hän heti nostanut ylös rahaa. Kun tyttö epäröi, sai hän ensimäiseksi varotukseksi sellaisen korvapuustin, että hänen silmänsä iskivät tulta. Ääneti, pari isoa kyyneltä silmän kulmissa, hän otti sout lattialta ja lähti menemään hypittäen niitä kämmenellään jotta ne pikemmin jäähtyisivät.
Sitä ei voi aavistaakkaan, mitä julmia päähänpistoja saattaa syntyä juomarin aivoissa. Eräänä iltapäivänä esimerkiksi oli Lalie saatuaan kaikki paikat järjestykseen ruvennut leikkimään lastensa kanssa. Ikkuna oli auki ja siitä käyvä veto tärähytteli hienostaan ovea.
— Se on herra Uskalias, sanoi tyttö. Käykääpä sisälle herra Uskalias.
Olkaa hyvä ja astukaa peremmäksi.
Ja hän niiaili oven edessä tervehtien tuulta. Henriette ja Jules niiailivat ja kumartelivat myös hänen takanaan, ihastuneina tähän leikkiin ja nauroivat katketakseen, ihan kuin jos heitä olisi kutkuteltu. Lalie innostui itsekin nähdessään, miten he iloitsivat sydämensä pohjasta, ja hän nautti leikistä omastakin puolestaan, mikä tapahtui kuudentenaneljättä päivänä joka kuussa.
— Päivää, herra Uskalias. Kuinkas voitte?
Mutta ovi paukahti auki ja ukko Bijard astui sisälle. Silloin siitä tuli toinen leikki. Henriette ja Jules lensivät istualleen seinän viereen. Lalie sitä vastoin jäi kuin kivettyneenä liikkumattomaksi keskellä niiausta. Lukkosepällä oli kädessään pitkä, ihan uusi ajurin piiska, jonka valkoisesta puuvarresta jatkuva nahkasiima päästä oheni hienoksi rihmaksi. Hän asetti piiskan sängyn nurkkaan, eikä tällä kertaa antanutkaan tytölle tavallista potkua, jota tämä jo varustautui ottamaan vastaan. Hän irvisti niin että mustat hampaat näkyivät, ja oli hyvin iloisella päällä ja kovasti juovuksissa. Hänen loistavasta naamastaan näkyi, että hänellä oli lysti tuuma mielessä.
— Vai laiskottelet sinä sen retkale! Minä kuulin jo alas asti, miten sinä täällä tanssit … käyppäs tänne! Vielä lähemmäksi, ihan minun eteeni! Mitä sinä siinä murjotat? Sinähän vapiset kuin haavanlehti, vaikka minä en ole sinuun kajonnutkaan… Vedä minulta kengät jalasta.
Kun Lalie ei saanutkaan selkäänsä kuten tavallisesti, kävi hän pelosta vallan kalpeaksi. Hän riisui kengät isältään. Tämä oli istunut sängyn reunalle ja heittäytyi nyt vaatteet päällä pitkälleen jääden silmät auki seuraamaan tytön liikkeitä hänen puuhaillessaan huoneessa. Tämän katseen vaivaamana lapsi parka ihan typertyi, hänet valtasi vähitellen niin tuskallinen pelko, että hän hädissään särki kupin. Silloin hänen isänsä, viitsimättä nousta ylös, otti nurkasta piiskan ja näytti sitä hänelle.
— Kuuleppas, pikku vasikka, katsoppas tätä; tämän olen tuonut sinulle lahjaksi. Niin siihen meni taas viisikymmentä souta sinun tähtesi… Kun minulla on tämä leikkikalu, niin minun ei enää tarvitse juosta sinun perästäsi, ja sinä saat kyyristäytyä vaikka mihinkä nurkkaan. Tahdotkos koettaa?… Vai säret sinä astioita!… Hih hei! Alappas tanssia! Niiaileppas nyt herra Uskaliaalle!
Maaten selällään, pää korvatyynyllä, hän huitoi piiskallaan ympäri huonetta läiskytellen sitä kuin kuorma-ajuri, joka kiihottaa hevosiaan. Sitten hän laski käsivartensa alemmaksi ja huiskautti piiskaansa, niin että sen siima kiertyi Lalien keskiruumiin ympäri, ja kun hän sen kiskaisi irti, pyöri lapsi kuin hyrrä. Hän kaatui ja koetti paeta nelin ryömin, mutta isä kietoi uudestaan piiskansa hänen ympärilleen ja tempasi hänet sillä taas jaloilleen.
— Hih hei! hihkui hän. Näin sitä villikissaa pyöritetään!… Tämäpä vasta hauskaa on talvisina aamuina; minä saan maata sängyssäni, enkä vilustuta itseäni, kun ei tarvitse kelteisillään lähteä keikkumaan, vaan saan sinut ilmankin kiinni. Siihen nurkkaan minun piiskani kyllä ulottuu, ja siihen nurkkaan myös, ja vielä siihenkin! Jaha! Jos sinä ryömit sängyn alle, niin minä kolhaisen sinua piiskan varrella… Hop! hop! hei vain!
Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja hänen keltaiset silmänsä pullistuivat mustista kuopistaan. Lalie huusi kuin hullu ja hyppi nurkasta nurkkaan, kieriskeli maassa ja painautui seiniä vastaan, mutta pitkän piiskan ohut siima tapasi hänet joka paikassa läjähtäen hänen korvissaan kuin koiranalli ja viiltäen hänen ihoonsa pitkiä, polttavia juovia. Se oli oikean villipedon tanssia, jolle opetetaan temppuja. Tämä pikkuinen kissaparka karkeli niin, että sitä kelpasi katsoa; kantapäät kohoilivat ilmaan kuin pikku tytöillä, jotka hyppäävät nuoraa. Hän ei enää saanut hengitetyksi, vaan kimpoili itsestään koholle kuin kumipallo, ja otti vastaan iskut aivan toistaitoisena jaksamatta enää hakea suojapaikkaa. Ja hänen petomainen isänsä riemuitsi, sanoi häntä varsiluudaksi, ja kysyi häneltä, joko hän oli saanut tarpeekseen, ja joko hän ymmärsi, että hänen ei ollut toivomistakaan päästä häntä pakoon.
Mutta Gervaise syöksähti äkkiä sisälle kuultuaan lapsiparan parkuvan. Kauheasta näystä, mikä hänet kohtasi, hän vimmastui ihan suunniltaan ja huusi:
— Voi sitä petoa! Jättäkää lapsi paikalla rauhaan, ryöväri! Minä menen antamaan teidät ilmi poliisille! Sen minä teen!
Bijard mörähti kuin elukka, jota häiritään, ja hän änkytti:
— Kuulkaapas te sen länkkäsääri, älkääpäs sotkeentuko toisten asioihin. Vai pitäisikö minun ehkä panna hansikkaat käteeni häntä käsitelläkseni?… Tämä, nähkääs on vain varotukseksi hänelle että hän tietää, minne asti minun käteni ulottuu.
Ja hän huiskautti vielä viimeisen kerran piiskallaan ihan vasten Lalien kasvoja. Hänen ylähuulensa halkesi, ja veri alkoi vuotaa. Gervaise oli ottanut tuolin ja aikoi hyökätä lukkosepän päälle. Mutta lapsi ojensi kätensä rukoilevasti häntä kohden ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää eikä häneen enää koskenut. Hän pyyhki verta esiliinansa kulmaan ja koetti saada lapsiaan vaikenemaan, jotka itkeä nyyhkyttivät, ikäänkuin hekin olisivat saaneet maistaa isänsä piiskasta.
Kun Gervaise ajatteli Lalieta. ei hän enää kehdannut valittaa omaa kohtaloaan. Hän olisi tahtonut olla yhtä rohkea kuin tämä kahdeksanvuotias lapsukainen, jolla yksikseen oli yhtä paljon kärsimyksiä kestettävänä kuin muilla saman porraskäytävän naisilla yhteensä. Hän oli nähnyt hänen elävän kolme kuukautta paljaalla kuivalla leivällä, jota sitäkään ei aina edes ollut riittämään asti. josta syystä hän oli käynyt niin laihaksi ja heikoksi, että hänen huoneessa liikkuessaan täytyi nojata seiniin. Ja kun Gervaise toi hänelle salaa lihan tähteitä, tunsi hän sydämensä olevan vähällä haljeta katsellessaan, miten hän ääneti, kyyneleet silmissä, nieleskeli pieniä palasia, kun hänen kurkkunsa oli niin kutistunut, että ruoka ei siitä enää tahtonut päästä alas. Siitä huolimatta hän oli aina hellä ja nöyrä, ja ikäisekseen tavattoman kehittynyt järjeltään. Hän täytti pikku äidin velvollisuutensa siihen määrään, että olisi ollut valmis kuolemaan äitiydestään, joka oli liian aikaiseen herännyt hänen pikku tytön hennossa viattomuudessaan. Gervaise ottikin esimerkkiä tästä poloisesta lapsiraukasta, joka niin uljaasti kesti ja antoi anteeksi kaikki kärsimyksensä, koettaen hänestä oppia valittamatta kantamaan omia tuskiaan. Lalie alistui ääneti kohtaloonsa, mutta kun katsoi hänen isojen mustien silmiensä pohjalle ei sieltä voinut erottaa muuta kuin pimeätä kurjuutta ja kuolonkamppausta. Ei koskaan päässyt sanaakaan hänen huuliltaan, mutta sitä selvempää kieltä puhuivat hänen isot, mustat, tuijottavat silmänsä.
Coupeaulaisten kotona alkoi näet Ansan sikunaviina myöskin tehdä hävitystyötään. Pesijätär odotti vain, milloin hänenkin miehensä ottaisi piiskan, kuten Bijard, ruvetakseen sillä häntä tanssittamaan. Ja onnettomuus, joka uhkasi häntä itseään, teki hänet luonnollisesti vieläkin herkkätuntoisemmaksi ottamaan osaa pikku naapurinsa kärsimyksiin. Niin, Coupeaun laita oli sangen huonosti. Se aika oli jo mennyttä, jolloin viina teki hänet verevämmäksi. Hän ei voinut enää taputella vatsaansa ja kehuskella, miten viina häntä lihotti; sillä ensimmäisten vuosien kuluessa kertynyt ruma, keltainen ihra oli sulanut, ja hän alkoi näivettyä, hänen ihonsa kävi lyijynkarvaiseksi ja siihen ilmestyi vihertäviä vivahduksia kuin lätäkössä mätänevään raatoon. Ruokahalukin oli häneltä vähitellen hävinnyt. Leipä ei hänelle enää maittanut eikä hänelle enää kelvannut edes liharuuatkaan. Vaikka hänelle olisi tarjonnut kuinka hyvästi valmistettuja herkkuja, niin hänen sydämensä ei ottanut niitä vastaan, ja hänen pehminneet hampaansa kieltäytyivät pureksimasta. Pysyäkseen pystyssä hän tarvitsi puolikkaan viinaa päivässä; se oli hänen annoksensa, hänen ruokansa ja juomansa, ainoa ravinto, jota hänen vatsansa sulatti. Aamulla ylös noustessaan hän jäi runsaasti neljännestunniksi kaksin kerroin käpertyneenä värjöttämään sänkynsä reunalle, siinä hän ryki pidellen päätään ja syljeksi katkeraa, sapensekaistä limaa, joka siivosi hänen kurkkunsa. Sama juttu uudistui joka aamu, se lankesi luonnostaan kuin Manulle iltanen. Eikä hän päässyt tasapainoon jaloilleen, ennenkun oli saanut ensimäisen ryypyn murheeseensa. Se oli oikeata rohtoa, joka poltti taudin siemenet hänen sisälmyksistään. Päivemmällä palasivat voimatkin vähitellen. Alussa hän oli tuntenut syyhytystä ja pistoksia pinnassaan, jaloissa ja käsissä. Mutta sille hän vain nauroi, sanoi että hänen akkansa oli häntä kutittaakseen tahallaan pannut karvoja lakanoiden väliin. Sitten hänen säärensä olivat käyneet raskaiksi, syyhytys oli muuttunut lopulta hirveäksi suonenvedoksi, joka kouristi hänen lihaksiaan kuin ruuvipenkissä. Se ei totisesti tuntunut enää kovinkaan hauskalta. Eikä häntä enää naurattanut. Hän pysähtyi usein aivan äkkiä kadulla, sillä häntä pyörrytti, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmiään huikaisi. Kaikki näytti hänestä keltaiselta, talot tanssivat hänen silmissään ja hän jäi hyväksi aikaa hoippumaan yhteen kohdin peläten kaatuvansa. Toisen kerran hän parhaassa päiväpaisteessakin sai sellaisen vilunpuistatuksen, ikäänkuin jääkylmä vesi olisi valahtanut pitkin hänen selkäpiitänsä, hartioista siihen asti missä selkä loppuu. Se häntä kumminkin enimmästi huoletti, että hänen molemmat kätensä olivat alkaneet hienostaan vapista; varsinkin oli oikea käsi mahtanut saada koko kolauksen, kun sitä niin painajainen vaivasi. Hitto soikoon! eihän hän siis enää ollutkaan mies, alkoi jo käydä vanhaksi akaksi! Hän ojenteli vimmatusti jäseniään, kouristi lasia kädessään ja löi vetoa, että voisi pitää sitä niin liikkumatta, kuin olisi se ollut marmorikourassa; mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta lasi hyppeli kuin riivattu, karkasi oikeaan ja vasempaan, vapisten väkisinkin hiljaa ja säännöllisesti. Silloin hän sen kulahutti kitaansa, huutaen raivoissaan, että hänen pitäisi saada tyhjentää ryyppyjä tusinoittain, ja että hän sitten kyllä ottaisi kantaakseen vaikka kokonaisen tynnyrin vavahuttamatta niin sormeakaan. Mutta Gervaise kehotti häntä jättämään juomisensa, jos tahtoi päästä vavistuksestaan. Hän välitti hänestä viis, joi vaan litrottain, alkaakseen kokeilujaan uudelleen, raivoten ja syytellen ohikulkevia omnibusseja siitä, että ne muka tärinällään läikyttivät häneltä juomat maahan.