Kotona Goutte-d'Or'in kadun varrella puhuttiin Nanan ukosta, aivan kuin kaikki olisivat hänet tunteneet. Hän oli yhä edelleen hyvin kohtelias, vieläpä vähän arkakin, mutta itsepäinen ja kärsivällinen kuin piru; hän kulki aina Nanan jäljessä kymmenen askeleen päässä hänestä ikäänkuin tottelevainen koira. Joskus hän tuli pihallekin. Rouva Gaudron tapasi hänet eräänä iltana toisen kerroksen portaitten käänteessä, livistämässä pakoon kaidepuuta pitkin, pää kumarassa, veri kuumana ja peloissaan. Ja Lorilleux'läiset uhkasivat muuttaa pois koko talosta, jos heidän veljentyttärensä vielä kulettaisi miehiä hännässään, sillä alkoi jo käydä inhottavaksi, kun portaat aina olivat täynnä miehiä, ja kun ei enää voinut mennä ulos tapaamatta heitä joka portaalla nuuskimassa ja odottamassa; olisi todellakin voinut luulla, että siinä päässä taloa säilytettiin jotakin ihmeellistä ulkomaan elävää, jota kaikki tulivat katsomaan. Bochelaiset surkuttelivat herra raukan kohtaloa; olihan hän kunnianarvoinen mies, joka oli pikeentynyt tuohon kepeäjalkaiseen tyttöön. Ja sitä paitsi hän oli liikemies, he olivat nähneet hänen nappitehtaansa Villetten bulevardin varrella; hän olisi voinut tehdä jonkun kunniallisen tytön onnelliseksi, jos sallimus olisi saattanut sellaisen hänen tielleen. Portinvartijan väki oli ottanut hänestä tarkan selon, ja sen nojalla kaikki sen kaupunginosan asukkaat, Lorilleux'läisetkin tunsivat syvää kunnioitusta ukkoa kohtaan, nähdessään hänen kulkevan Nanan kintereillä huuli lerpallaan, naama kalpeana ja harmaa parta huolellisesti leikattuna.
Ensimmäisen kuukauden aikana tuotti ukko Nanalle paljon hauskuutta. Kyllä maksoi vaivan nähdä hänet siinä alinomaa hääräämässä hänen ympärillään. Oli se koko peijakas! Milloin vain pääsi lähelle, kopeloi hän hänen hameensa takapuolta väentungoksessa, olematta niinä miehinäkään. Ja minkälaiset jalat hänellä oli! Hienot rimpulat, aivankuin tulitikut! Päälaella hänellä ei ollut niin haiventakaan, mutta sen sijaan neljä sileäksi kammattua hiusta niskassa, niin että Nanan aina teki mieli kysyä häneltä sen parturinsällin osotetta, joka oli pannut hänen tukkansa jakaukselle. Voi mikä ukon rähjä hän oli! Hänelle sai nauraa pakahtuakseen.
Mutta kun nappitehtailija ei jättänyt Nanata hetkeksikään rauhaan, niin sepä ei tuntunut tytöstä enään kovinkaan hauskalta. Hän tunsi salaista pelkoa tuota miestä kohtaan ja olisi huutanut, jos hän olisi ruvennut lähentelemään häntä. Usein kun Nana pysähtyi kultasepän puodin ikkunan eteen, hän kuuli ukon yht'äkkiä ihan takanaan änkyttävän yhtä ja toista. Ja kaikki, mitä hän siinä sanoi, oli totta; Nana olisi mielellään tahtonut saada samettinauhasta riippuvan ristin kaulaansa, tai pienet verenpisaran kokoiset koralli-korvarenkaat. Mutta vaikka hän ei olisikaan niin kiihkeästi halunnut koristeita itselleen, ei hän todellakaan voinut enää esiintyä yhtä huonosti puettuna kuin tähän asti; hän ei olisi enää viitsinyt paikkailla vaatteitaan Kairon kadun verstaasta keräämillään nauhanpätkillä, ja varsinkin hän oli kyllästynyt hatunrähjäänsä, jota koristaakseen hän oli pimittänyt rouva Titrevilleltä kukkia. Kun Nana siinä kaiken ikkunoista säteilevän loisteen häikäisemänä kahlasi katulätäköissä, joista ohi ajavat vaunut räiskyttivät kuraa hänen päälleen, sai hän mielitekoja, jotka hiukoivat hänen vatsaansa kuin kovin nälkä; hän tahtoi hienoja vaatteita päälleen, päästä ravintoloihin syömään, käydä teatterissa ja saada oman, hyvin kalustetun huoneen. Hän pysähtyi aivan kalpeana kiihkeästä halustaan; hänestä tuntui ikäänkuin Pariisin katukivityksestä olisi kuumuus noussut hänen reisiinsä; hänen olisi julmasti tehnyt mieli haukata palanen niistä nautinnoista, jotka joka askeleella katukäytävän vilinässä häntä houkuttelivat. Ja juuri silloin oli ukko kuin tilattuna kuiskuttelemassa hänen korvaansa kaikellaisia ehdotuksia. Voi kun Nana mielellään olisi paiskannut hänelle kättä, ellei hän olisi pelännyt häntä ja tuntenut sisällistä vastenmielisyyttä, joka sai hänet yhä lujemmin kieltäytymään; ja kaikista pahoista taipumuksistaan huolimatta hän vihasi ja inhosi tuota tuntematonta miestä.
Mutta talven tullessa kävi elämä Coupeaulassa sietämättömäksi. Joka ilta sai Nana selkäänsä. Kun isän käsi oli lyömisestä lapaantunut, sai Nana äidiltään korvatillikoita, että oppisi käyttäytymään ihmisiksi. Usein kaikki olivat yhdessä mylläkässä; kun toinen vanhemmista löi Nanata, niin toinen puolusti häntä, kunnes kaikki kolme lopuksi kierivät lattialla astian sirpaleiden seassa. Sitä paitsi ei ruokaa ollut koskaan riittämään asti ja huoneessa oli kylmä kuin haudassa. Jos tyttö osti itselleen jonkin pikkuesineen, kaulanauhan tai kalvosinnapit, niin vanhemmat ottivat ne häneltä takavarikkoon ja veivät panttilaitokseen. Muuta ei Nana voinut sanoa omakseen kuin korvatillikat, joita hän sai illalla, ennenkuin pani maata ryysyläjälleen: siinä hän sitten värjötti lyhyen hameensa alla, joka hänellä oli ainoana peittonaan. Ei, tätä kirottua elämää ei saanut jatkua, hän ei tahtonut täällä henkeään heittää. Hänen isänsä ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt hänestä ollenkaan; kun miehestä tulee sellainen patajuoppo, kuin hänen isänsä, ei hän enää olekkaan mikään isä, vaan saastainen elukka, josta tahtoo päästä erilleen, niin pian kuin mahdollista. Ja nyt äitikin vuorostaan kävi päivä päivältä yhä vieraammaksi hänen tunteilleen. Hänkin juopotteli, meni mielellään hakemaan miestään ukko Colomben luota, sillä hän toivoi, että siellä tarjottaisiin naukkuja; ja hän istuutui mukavasti pöydän ääreen, osottamatta ensinkään sitä vastenmielisyyttä, joka oli vallannut hänet ensi kerralla siellä käydessään, tyhjensi lasit yhdellä kulauksella, hankaili kyynäspäitään tuntimääriä pöytää vasten, ja kun hän lähti pois, oli hänellä silmät pullistumaisillaan kuopistaan. Kun Nana kulkiessaan Ansan ohi näki äitinsä istua retkottavan perällä räyhäävien miesten keskellä, nenä lasissa kiinni, niin hän kävi kiukusta kalpeaksi, sillä nuoriso, jota luonto vetää toisellaisiin nautinnoihin, ei voi käsittää juopottelun tuottamaa huvitusta. Sellaisina iltoina tuntui koti Nanasta kauhealta; isä juovuksissa ja äiti juovuksissa, ei niin murentakaan leipää ja huone täynnä liköörin löyhkää, kuin mikäkin kapakka. Ei pyhimyskään olisi voinut jäädä sinne. Ei siis ollut ihmeellistä, että Nana viimein pisti pillinsä pussiin ja lähti sieltä tiehensä; vanhemmat saivat syyttää itseään siitä, että olivat karkottaneet hänet kotoa pois.
Eräänä lauvantaina tapasi Nana kotiin tullessaan isänsä ja äitinsä kauheassa tilassa. Coupeau makasi poikkipuolin vuoteella ja kuorsasi. Gervaise istui käppyrässä tuolilla ja pyöritteli päätään, tuijottaen silmät sameina tyhjään ilmaan. Hän oli unhottanut lämmittää päivälliseksi lihaliemen tähteen. Niistämätön kynttilä valaisi tämän pahnan inhottavaa kurjuutta.
— Vai sinä se olet, sen retkale? änkytti Gervaise. Kyllä sinä kohta saat lämpimät tuliaiset isältäsi.
Nana ei sanonut sanaakaan, seisoi siinä aivan kalpeana ja katseli kylmää uunia, tyhjää pöytää ja hämärää huonetta, jonka nuo molemmat juopporentut eläimellisyydellään tekivät vieläkin kamalammaksi. Hän ei ottanut hattua päästään, kulki vain kerran huoneen ympäri, avasi sitten hammasta purren oven ja lähti ulos.
— Aiotko mennä? kysyi hänen äitinsä voimatta kääntää päätään.
— Aion; unohdin jotakin. Tulen kohta takaisin… Hyvästi!
Mutta hän ei palannutkaan. Seuraavana päivänä Coupeaulaiset pohmelosta selvittyään tappelivat ja syyttivät toisiaan Nanan karkaamisesta. Hän oli jo kaukana, jos oli juossut sitä menoaan. Vanhempain olisi pitänyt mennä panemaan suolanrae hänen häntänsä alle, niinkuin lapsia neuvotaan tekemään varpusille, niin ehkä vielä olisivat saaneet tytön kynsiinsä. Se oli ankara isku, joka syöksi Gervaisen entistään syvemmälle; sillä huolimatta lehmistymisestään hän tunsi vallan hyvin, että hänen tyttärensä, joka oli joutumassa miesten käytettäväksi, sai hänetkin lankeemuksellaan vaipumaan syvemmälle; ja varsinkin nyt, kun hänellä ei enää ollut yhtään lasta, josta tarvitsisi välittää, hän tunsi vajoavansa aivan kuilun pohjaan asti. Niin tuo turmeltunut tytönhetale oli mennessään vienyt ryvettyneissä liepeissään viimeisenkin hitusen hänen kunniallisuudestaan. Kolmena päivänä peräkkäin Gervaise joi itsensä sikahumalaan, raivosi, pui nyrkkiä ja syyti suustaan kauheita sanoja tytärluuskastaan. Coupeau taas oli ollut kiertelemässä ulkobulevardeilla, missä hän oli nuuskinut kaikkia ohikulkevia naikkosia, ja poltteli nyt aivan tyynenä piippuaan; vain silloin, kun hän istui pöydän ääressä, nousi hän välistä tuoliltaan, huitoi veistä kädessään ja huusi, että hänen maineensa oli tahrattu; mutta sitten hän istuutui taas keittoa syömään.
Talossa sellaisessa, josta tytöt karkailivat joka kuukausi, aivan kuin kanarialinnut, joiden häkin ovi on jätetty auki, ei Coupeaulaisia kohdannut onnettomuus kummastuttanut ketään. Mutta Lorilleux'läiset riemuitsivat. He olivat ennustaneet, että tytölle kävisi huonosti. Se oli Coupeaulaisille oikein, sillä kaikki kukkastentekijät joutuivat huonoille jäljille. Bochelaiset ja Poissonilaiset ilkkuivat samalla tapaa, tekeytyen siveellisyyden innokkaimmiksi puoltajiksi. Lantier yksin puolusti Nanata. Hyvä Jumala! selitti hän hurskaan näköisenä, epäilemättä tuollainen keikaileva naikkonen loukkasi kaikkia hyviä tapoja; mutta, lisäsi hän silmää iskien, olihan, piru vie, tyttö aivan liian kaunis jäädäkseen niin nuorena kurjuuteen nääntymään.
— Oletteko kuulleet? huusi rouva Lorilleux eräänä päivänä Bochelaisten huoneessa, jossa koko seurue joi kahvia, Nilkuttaja on itse myynyt lapsensa; se on yhtä totta kuin että päivä paistaa… Niin, hän on myynyt hänet; siihen minulla on todistajia!… Tuo ukko, joka on nähty aamuin ja illoin porraskäytävässä, on jo käynyt maksamassa ensi osan hinnasta. Sehän on selvä kuin päivä! Ja eilen tuo tytönhutale ja hänen ukonrähjänsä on nähty yhdessä Ambigu-teatterissa… Panen pääni panttiin, että he ovat samassa juonessa, se on ihkosen totta!
Käytiin jälleen kahviin käsiksi ja pohdittiin asiata. Kun oikein ajatteli, oli kaikki tuo hyvin mahdollista; tapahtui niitä ihmeellisempiäkin asioita. Ja koko korttelissa rupesivat kohta kaikki ihmiset, joilla oli olevinaan paraimmat tiedot asioista, juoruamaan että Nilkuttaja oli myönyt tyttärensä.
Tähän aikaan Gervaise vietti hyvin kurjaa elämää, sillä hän antoi palttua koko maailmalle. Vaikka häntä olisi kutsuttu kadulla varkaaksi, ei hän olisi kääntänyt päätään. Hän ei enään ollut työssä rouva Fauconnier'n luona, sillä tämän oli täytynyt ajaa hänet ulos kuukausi sitten, välttääkseen ikävyyksiä. Muutaman viikon sisään hän pyrki työhön kahdeksan pesijättären luo; hän oli kaksi tai kolme päivää kussakin pesulaitoksessa, ja sai sitten lähtöpassin, sillä hän oli huolimaton ja epäsiisti, turmeli työnsä ja alkoi jo unhottaa entistä ammattiaan. Kun hän vihdoin itsekin tunsi olevansa kykenemätön silittäjän toimeen, päätti hän jättää sen ja rupesi käymään päivisin pesemässä Uuden kadun pesulaitoksessa; kahlaamaan kuravedessä, hankaamaan likaa irti ja alentumaan uudelleen toimittamaan rasittavimpia, ja samalla halvimpia töitä, sellaiseen hän vielä pystyi, samalla kuin hän siten otti askeleen eteenpäin nöyryytyksen tiellä. Pesulaitoksessa työskenteleminen ei totisesti häntä kaunistanut. Hän oli aina sieltä tullessaan kalpea naamaltaan ja märkä kuin uitettu koira. Sen lisäksi hän kävi yhä lihavammaksi, huolimatta siitä, ettei hänellä useinkaan ollut mitään syötävää, ja hänen jalkansa panivat niin viittäkolmatta, ettei hän enään juuri voinut kulkea kenenkään vieressä, sillä hän oli survaista toisen kumoon joka askeleella, niin pahasti hän ontui.
Onhan luonnollista, että kun menee siihen määrään alaspäin, niin kaikki naisellinen kunniantunto haihtuu kuin tuhka tuuleen. Gervaise oli tukahuttanut entisen ylpeytensä, kiemailemisensa, sekä rakkauden, ja kohteliaan kunnioituksen kaipuun. Häntä sai potkia vaikka mihin paikkaan, sekä eteen että taakse, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän oli tullut liian veltoksi ja pehmeäksi. Sen vuoksi olikin Lantier kokonaan jättänyt hänet; hän ei enää nipistänyt häntä edes näönkään vuoksi; eikä Gervaisekään näyttänyt huomaavan, kuinka nämä heidän kauvan aikaa kestäneet välinsä vähitellen alkoivat kylmetä molemminpuolisesta toisiinsa kyllästymisestä ja kuinka ne sitten päättyivät kokonaan. Gervaise oli siten mielestään päässyt vaivaloisesta virastaan. Lantier'n ja Virginienkin väliset suhteet jäivät häneen aivan koskematta, sillä hän oli tullut välinpitämättömäksi kaikista niistä tyhmyyksistä, joista hän ennen nosti niin suurta melua. Hän olisi vaikka näyttänyt heille tulta, jos he olisivat tahtoneet. Kaikki tiesivät nyt vallan hyvin, että hatuntekijä ja höysteidenmyyjätär pitivät yhtä. Se olikin heille hyvin mukavaa, sillä tuolla Poissonin tolvanalla oli joka toinen yö palvelusvuoro, jolloin hänen täytyi värjöttää autioilla katukäytävillä, sillä aikaa kun hänen vaimonsa ja naapuri kotona lämmittelivät toistensa jalkoja. Eivätkä he pitäneet mitään kiirettä; he kuulivat hänen kengänkorkojensa kapsahtavan, kun hän hitain askelin kulki puodin ohi pimeällä, tyhjällä kadulla, mutta eivät he silti viitsineet nostaa nokkaansa peitteen alta. Eihän poliisi tiedä mistään muusta, kuin mikä kuuluu hänen virkatehtäviinsä. Ja he jäivät rauhassa päivänkoittoon asti vahingoittamaan hänen omaisuuttaan sill'aikaa kun tämä yksivakainen mies valvoi toisten omaisuutta. Koko Goutte-d'Or'in kortteli nauraa virnotti tälle hauskalle kujeelle. Ihmisten mielestä oli tämä esivallan pettäminen hyvin hullunkurista. Lantier oli muutoin kokonaan ottanut tämän kolkan haltuunsa. Puodin mukana seurasi emäntäkin. Hän oli juuri päässyt syömästä pesijätärtä; ja nyt hän paraikaa jyrsi höysteidenmyyjätärtä; jos niin tarvittiin, niin kyllä hänellä oli tarpeeksi avara kita nielläkseen vielä rihkamatavaroiden myyjättäriä, paperikaupan omistajia ja muotikauppiaita toisen toisensa jälkeen.
Ei koskaan ole nähty kenenkään miehen niin kierittelevän makeisissa kuin Lantier. Hän oli todellakin tehnyt oikean valinnan kehottaessaan Virginietä perustamaan makeiskaupan. Hän oli liiaksi provençelainen voidakseen olla pitämättä imelistä tavaroista; hän olisi nimittäin tahtonut elää paljaista pastilleista, pompommeista, sokerimanteleista ja suklaasta. Varsinkin sokerimanteleista tuli vaahto hänen huulilleen, niin ne kutkuttivat hänen kurkkuaan. Vuoden ajan hän oli elänyt pelkästään makeisista. Hän avasi laatikot ja mätti housuntaskunsa täyteen, kun Virginie oli pyytänyt häntä pitämään puotia silmällä. Usein kun hän jutteli siellä viiden tai kuuden ostajan kanssa, otti hän peiton jostakin myymäpöydällä olevasta pöntöstä, pisti siihen kätensä ja nakersi sitten jotakin: pönttö jäi auki ja tyhjentyi. Siihen ei enään kiinnitetty sen suurempaa huomiota; Lantier sanoi itse, että hänellä oli oikein vimma siihen. Sitten hän uskotteli saaneensa parantumattoman yskän, kurkkukatarrin, jota hän sanoi rohdottelevansa. Hän ei vieläkään ollut missään työssä, mutta hänellä oli suunnitelmia, jotka vähitellen kävivät yhä suuremmoisemmiksi; siihen aikaan hän sommitteli erästä oivallista keksintöä, hattu-sateenvarjoa, hattua, joka muuttui päässä suojustimeksi heti ensimäisten sadepisarain pudotessa; hän lupasi Poissonille toisen puolen voitosta ja lainaili häneltä kokeisiin kahdenkymmenen francin kolikoita. Sillä välin suli puoti hänen suussaan; kaikki tavarat menivät sitä tietä, jopa suklaasikarit ja punaiset karamelli-piiputkin. Kun hänellä jo oli maha pakoillaan makeisista, ja kun hän hellyyden puuskassa viimeiseksi herkukseen suuteli emäntää jossain puodin nurkassa, oli hän tämän mielestä aivan sokeroitu ja hänen huulensa kuin sokerimantelit. Kylläpä kelpasi suudella sellaista miestä! Hän oli todellakin muuttumassa pelkäksi hunajaksi. Bochelaiset sanoivat, ettei hänen tarvinnut muuta kuin pistää sormensa kahvin sekaan, niin siitä tuli kuin siirappia.
Lantier, jonka tämä alituinen makeisten syönti teki helläksi, oli isällinen Gervaiseä kohtaan. Hän antoi hänelle neuvoja ja torui häntä siitä, ettei hän enää pitänyt työstä. Mitä hittoa! Pitäisihän hänen ikäisensä vaimon osata palata järkiinsä! Ja hän syytti häntä siitä, että hän aina oli ollut sellainen herkkusuu. Mutta kun täytyy ojentaa auttavaa kättänsä sellaisillekin, jotka sitä eivät oikeastaan ansaitseisikaan, niin koetti hän hankkia Gervaiselle pikkutöitä. Siten hän oli saanut Virginien suostumaan siihen, että Gervaise tuli kerran viikossa pesemään puotia ja kamareja; hän oli kyllä tottunut käyttämään lipeävettä; ja joka kerran hän ansaitsi sillä kolmekymmentä souta. Gervaise tuli lauvantaiaamuna, toi muassaan ämpärin ja harjan eikä näyttänyt ollenkaan kärsivän siitä, että hänen täytyi tulla toimittamaan pesuakan likaista ja halpaa tointa samassa huoneessa, jossa hän ennen oli ollut emäntänä, ollessaan vielä kaunis, vaaleaverinen nainen. Se oli viimeinen alennus, viimeinen kolaus hänen ylvästelylleen.
Eräänä lauvantaina hänellä oli aika lailla työtä. Oli satanut kolme päivää päästään ja ostajat näyttivät tuoneen jaloissaan puotiin koko korttelin kuran. Virginie oli myymäpöydän takana; hän koetti esiintyä hienon naisen tavoin, hyvin kammattuna, matala kaulus kaulassa ja pitsikalvosimet käsissä. Hänen vieressään istui punaisella sametilla päällystetyllä kapealla penkillä Lantier leveänä ja itsetietoisen näköisenä, aivan kun hän olisi ollut puodin oikea omistaja; hän pisti kätensä välinpitämättömästi minttupastillipönttöön, saadakseen tapansa mukaan makeisia purtavaksi.
— Katsokaahan, rouva Coupeau! huudahti Virginie, joka nyrpistynein huulin seurasi pesijättären työtä, te olette jättäneet likaa tuonne nurkkaan. Hangatkaapa vähän paremmin sieltä!
Gervaise totteli. Hän palasi nurkkaan ja rupesi pesemään toiseen kertaan. Hän oli polvillaan lattialla likavedessä, aivan kaksinkerroin, jäykät, siniset käsivarret ulospäin koukistettuina. Hänen vanha, likomärkä hameensa oli tarttunut takapuoleen kiinni. Hän oli siinä lattialla aivan kuin mikäkin ryysyläjä, tukka epäjärjestyksessä, ja liivin reijistä näkyi hänen pöhöttynyt ruumiinsa, jossa pehmeät lihakset liikkuivat, pyörivät ja hyppelivät niistä ankaroista ponnistuksista, joita hän teki hangatessaan lattiaa; ja hän oli niin palavissaan, että hänen kasvoistaan, jotka olivat kokonaan hien vallassa, tippui suuria vesikarpaloita.
— Kuta enemmän käyttää hartiavoimaa, sitä kiiltävämpää jälkeä tulee, sanoi Lantier painokkaasti, suu täynnä pastilleja.
Istuen selkä kenossa kuin mikäkin prinsessa ja silmät puoleksi ummessa,
Virginie seurasi yhä pesua ja teki siitä muistutuksia.
— Vielä vähän oikeaan. Tällä kertaa peskääkin paneelaus hyväksi. Muistakaa, etten ollut tyytyväinen viime lauvantaiseen työhönne. Siihen oli jäänyt vielä pilkkuja.
Ja molemmatkin, sekä hatuntekijä että höysteidenmyyjätär, pöyhistelivät itseään vielä enemmän, aivan kuin olisivat istuneet valta-istuimella, Gervaisen hääriessä heidän jaloissaan mustassa liassa. Virginie varmaankin iloitsi, sillä hänen kissansilmänsä sinkauttivat hetken aikaa keltaisia kipinöitä, ja hän katseli Lantier'hen hienostaan hymyillen. Vihdoinkin oli hän siis saanut hyvitystä pesulaitoksessa aikoinaan saamastaan selkäsaunasta, jota hän aina oli pitänyt mielessään!
Kun Gervaise lakkasi hankaamasta kuului perähuoneesta sahan ritinää. Avoimen oven läpi näkyi pihaikkunasta tulevaa hämärää valoa vasten Poissonin profiili, kun hän siinä istui käyttämässä vapaapäiväänsä tehdäkseen mielityötään, pieniä rasioita. Hän sahaili erittäin huolellisesti lehtikuvioita sikarilaatikon mahonkipuuhun.
— Kuulkaapas, Badingue! huusi Lantier, joka pelkästä ystävyydestä oli alkanut uudelleen kutsua häntä tällä liikanimellä; minä tilaan teiltä tuon laatikon lahjaksi eräälle neidille.
Virginie nipisti häntä, mutta hatuntekijä yhä vain hymyillen kosti tämän pahan hyvällä, ja kuljetti salaa kättään hänen polveaan pitkin myömäpöydän alle; ja hän veti sen taas pois aivan luonnollisen näköisenä, kun Poisson nosti päätään, jossa punainen parta ja viikset törröttivät kelmeästä naamasta.
— Aioin juuri, sanoi poliisi, valmistaa tämän teille, Auguste. Se olisi muisto ystävyydestämme.
— No hitto soikoon, silloin pidän itse tuon pikku kapineenne! sanoi
Lantier nauraen. Minä panen sen kaulaani nauhasta riippumaan.
Sitten hän huudahti äkkiä, aivan kuin tämä ajatus olisi herättänyt hänessä toisen:
— Johtui tässä mieleeni, että tapasin Nanan eilen illalla.
Tästä äkillisestä uutisesta tuli Gervaise niin liikutetuksi, että lensi istualleen keskelle likavesilätäkköä, joka ulottui yli koko puodin. Siihen hän jäi ryyhöttämään hikisenä, hengästyneenä, harja kädessä.
— Vai niin! huokasi hän vain.
— Niin, kun kuljin Martyr-katua alaspäin, näin erään edelläni kulkevan tytön vääntelevän häntäänsä erään ukon käsikynkässä kulkiessaan, ja sanoin itsekseni: Tuon pempun minä tunnen… Kiirehdin silloin kulkuani ja tulin seisomaan ihan nenäkkäin meidän Nanan kanssa… No, ei teillä ole mitään syytä surkutella häntä, sillä hän näytti hyvin onnelliselta, sievä villaleninki yllään ja kultaristi kaulassa, ja sen lisäksi hän oli hyvin pirteän näköinen!
— Vai niin, sanoi Gervaise taas käheämmällä äänellä.
Lantier, joka oli syönyt pastillit loppuun, otti toisesta pöntöstä sokeroidun keksin.
— Tytöllä on yksi paha tapa! jatkoi hän. Ajatelkaa vain, hän antoi minulle hyvin julkeasti merkin, että seuraisin häntä. Sitten hän vei ukkonsa talteen, johonkin kahvilaan… Voi kuinka hassu tuo ukko on, ikäkulu rahjus!… Ja Nana palasi minua tapaamaan erääseen porttikäytävään. Millainen käärme hän on! Sievä kuin pakana, ja nuoleskelee sitten kuin koiranpentu! Niin, hän suuteli minua, ja halusi saada kuulla uutisia kaikista ihmisistä… Sanalla sanoen, olin hyvin tyytyväinen, että tapasin hänet.
— Vai niin! sanoi Gervaise kolmannen kerran.
Hän oli siinä kumarassa ja odotteli yhä. Hänen tyttärensä ei siis ollut muistanut häntä ainoallakaan sanalla? Hiljaisuuden vallitessa kuului uudestaan Poissonin sahan ääni. Lantier imi hyvillä mielin, kiireimmän kautta sokerikeksiään, maiskutellen huuliaan.
— Mutta jos minä sattuisin hänet näkemään, niin minä menisin kadun toiselle puolelle, sanoi Virginie, nipistettyään vielä kerran hatuntekijää kovakouraisesti. Niin, kyllä minä sävähtäisin ihan punaiseksi, jos tuollainen tyttö tervehtisi minua julkisesti… En minä sano tätä loukatakseni teitä, rouva Coupeau, mutta teidän tyttärenne on ihana märännys. Poisson korjaa joka päivä talteen sellaisia, jotka ovat häntä parempia.
Gervaise ei sanonut sanaakaan, ei liikauttanut jäsentäkään, silmät vain tuijottivat tyhjään ilmaan. Lopuksi hän hiljalleen puisti päätään, ikään kuin vastatakseen sisällään liikkuviin ajatuksiin, kun taas hatuntekijä makeasti hymyillen sanoi:
— Tuollaisen märännyksen pistäisi mielellään poskeensa, vaikka siitä saisikin vatsanväänteitä. Se on murakkata kuin kananpoikapaisti…
Mutta höysteidenmyyjätär katsoi häneen niin murhaavasti, että hänen täytyi keskeyttää puheensa ja rauhottaa häntä hyväilyllä. Hän tähysteli poliisia, huomasi hänen istuvan nenä työssä kiinni, ja käytti tilaisuutta hyväkseen pistääkseen sokeroidun keksin Virginien suuhun. Silloin tämä nauroi leppymisen merkiksi ja käänsi vihansa pesijättäreen.
— Pitäkäähän siinä vähän kiirettä! Ei työ edisty siitä, että istuu yhdessä paikassa liikkumattomana kuin rajapyykki… No, antaa mennä … niin, ei minua haluta kahlailla täällä vedessä kaiken päivää.
Ja hän lisäsi ilkeästi:
— Eihän se ole minun syyni, että hänen tyttärensä elää riettaasti!
Gervaise ei varmaankaan kuullut hänen puhettaan. Hän oli alkanut uudelleen hangata lattiata painautuen sitä vasten; hänen selkänsä oli katkeamaisillaan, ja hän retosteli eteenpäin vaivaloisesti kuin sammakko. Hän kouristi harjaa molemmilla käsillään ja työnsi edellään mustaa virtaa, josta räiskyi kuraa hänen päälleen tukkaan asti. Kun hän oli lakaissut likaveden katuojaan, ei ollut muuta kuin huuhteleminen jäljellä.
Sillä välin korotti Lantier hetken vaitiolon jälkeen ikävystyneenä ääntään.
— Kuulkaapas, Badingue, huusi hän, näin isäntänne eilen Rivolin kadulla. Hän oli saakelin ränsistyneen näköinen, ei hänellä ole kuutta kuukautta enempää elettävänä… Perhana! sellaista elämää kuin hän viettää!
Hän puhui keisarista. Poliisi vastasi kuivasti nostamatta silmiään työstään:
— Jos te olisitte hallitsemassa, niin ette olisi noin lihava.
— Voi hyvä ystävä, jos minä olisin hallitsemassa, sanoi hatuntekijä, tekeytyen äkkiä arvokkaan näköiseksi, niin kyllä asiat kävisivät vähän paremmin, sen takaan… Se ulkopolitiikka esimerkiksi, jota he ovat viime aikoina harjottaneet saattaa minut aivan raivostumaan. Jos minä, joka tässä nyt puhun teille, vain tuntisin jonkun sanomalehtimiehen, johon voisin istuttaa mielipiteitäni…
Hän innostui, ja kun sokeroitu keksi jo oli jyrsitty loppuun, avasi hän laatikon ja otti sieltä lakritsipalasia, joita hän ahmi sisäänsä, huitoen käsillään.
— Se on hyvin yksinkertaista… Ennen kaikkea minä uudistaisin Puolan vallan ja perustaisin suuren skandinavialaisen valtion, joka pitäisi Pohjan jättiläistä aisoissa… Sitten minä tekisin kaikista Saksan pikkukuningaskunnista tasavallan… Mitä Englantiin tulee, ei sitä juuri tarvinne pelätä; jos se hievahtaisikaan, niin minä lähettäisin satatuhatta miestä Intiaan… Jos vielä veisin paimensauvat selässä Ison Turkin Mekkaan ja paavin Jerusalemiin. No, eikö Euroopassa pian olisi tehty puhdasta jälkeä? Kuulkaahan, Badingue, katsokaahan tänne…
Hän keskeytti puheensa ottaakseen kouraansa viisi tai kuusi lakritsipalasta.
— No niin, se menisi yhdellä nielauksella, kuin nämä lakritsipalaset!
Ja hän mätti avoimeen suuhunsa palasen toisensa jälkeen.
— Keisarilla on toiset aikeet, sanoi poliisi, mietittyään runsasta kaksi minuuttia.
— Joutavia! sanoi hatuntekijä kiivaasti. Kyllä ne hänen aikeensa tiedetään! Koko Eurooppa nauraa meille… Joka ainoa päivä saavat Tuilerien palvelijat korjata hänet pöydän alta herrashenttujensa välistä.
Mutta Poisson oli noussut tuoliltaan. Hän lähestyi hatuntekijää ja laski kätensä sydämelleen, sanoen:
— Te loukkaatte minua, Auguste. Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää kajotko persoonallisuuksiin.
Virginie tuli silloin väliin ja pyysi heitä lopettamaan suunpieksämisensä. Hän välitti viis koko Euroopasta. Kuinka nuo molemmat miehet, joilla kaikista muista asioista oli samat mielipiteet, viitsivätkään ruveta kinastelemaan, kun politiikka vain tuli puheeksi! He mutisivat hetken aikaa jotakin partaansa. Sitten toi poliisi, näyttääkseen ettei hän kantanut vihan kaunaa, pikku rasian kannen, jonka hän juuri oli saanut valmiiksi; sen yläreunaan oli piirretty sanat: Augustelle, ystävyyden muistoksi. Siitä mielissään Lantier heittäytyi niin rennosti selkäkenoon, että tuli melkein makaamaan Virginien päälle. Ja Poisson katseli sitä vanhan muurin värisellä naamallaan, jossa sameat silmät eivät näyttäneet kielivän mitään; hänen punaisissa viiksissään vaan liikkuivat karvat silloin tällöin niin omituisella tavalla, että se olisi voinut saattaa levottomaksi miehen, joka ei olisi ollut yhtä varma asiastaan kuin hatuntekijä.
Tuo juukelin Lantier esiintyi sellaisella tyynellä ja varmalla tavalla, joka miellyttää naisia. Kun Poisson käänsi selkänsä, sai se hänessä heräämään hassun päähänpiston painaa suudelma rouva Poissonin vasemmalle silmälle. Tavallisesti hän oli varovainen ja viisas; mutta kun hän oli väitellyt politiikasta, uskalsi hän tehdä vaikka mitä, näyttääkseen olevansa oikeassa naisten silmissä. Nuo himokkaat hyväilyt, joita hän häpeämättömästi jakeli salaa poliisin selän takana, korvasivat hänelle keisarivallan, joka muutti koko Ranskan haureuslaitokseksi. Mutta tällä kertaa hän oli unhottanut, että Gervaise oli saapuvilla. Tämä oli juuri huuhdellut ja kuivannut puodin lattian ja seisoi nyt myymäpöydän ääressä odottamassa kolmenkymmenen soun palkkaansa. Silmälle painettu suudelma ei lainkaan häirinnyt hänen mielenrauhaansa; hän piti sitä luonnollisena asiana, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Virginie näytti vähän suuttuneelta. Hän heitti nuo kolmekymmentä souta tiskille Gervaisen eteen. Tämä ei liikahtanut paikaltaan, vaan näytti yhä odottavan, vavahdellen vielä rasittavasta lattianpesusta, märkänä ja rumana kuin lokaviemäristä nostettu koira.
— Hän ei siis sanonut teille mitään? kysyi hän vihdoin hatuntekijältä.
— Kuka sitte? huusi tämä. Niin, tosiaankin, Nana!… Ei, ei mitään muuta. Sillä herjalla on suu kuin pikkuinen mansikkatuokkonen!
Ja Gervaise lähti tiehensä kolmekymmentä souta kourassaan. Hänen kenkärajoistaan, joista pohjat olivat irtautuneet, pursusi vettä kuin paloruiskusta joka askeleella, jättäen katukäytävälle märät jäljet hänen leveistä anturoistaan.
Naapuristossa kertoivat nykyään toiset akat, jotka olivat samallaisia juoppoja kuin Gervaisekin, että hän joi saadakseen lohdutusta tyttärensä lankeemuksesta. Itsekin hän särpiessään viinalasistaan tiskin ääressä tekeytyi murheellisen näköiseksi kuin mikäkin näyttelijätär ja kulahutti ryypyn kurkkuunsa toivottaen, että se päättäisi hänen päivänsä. Ja palatessaan kotiinsa, sika viitenä silmissä, hän soperteli, että se johtui surusta. Mutta kunnialliset ihmiset kohauttelivat olkapäitään. Kyllä hänet tunnettiin, vai surunsa laskuun hän pani Ansan ryypyt! Ainakin sitä sopi hyvällä syyllä sanoa pullosuruksi. Tosin hän aluksi ei jaksanut sulattaa Nanan pakoa. Se mikä hänessä vielä oli jäljellä kunniantuntoa nousi kapinaan; sitäpaitsi yleensä ei kukaan äiti mielellään tunnusta, että hänen tytärtään ehkä juuri parast'aikaa sinuttelee kuka tahansa, joka hänen tielleen osuu. Mutta hän oli jo liiaksi eläimistynyt, hänen järkensä jo pehmennyt ja sydämensä murjoutunut, jotta tätä häpeäntuntoa olisi voinut kestää kauvan. Hänestä sellainen tunne haihtui yhtä pian kuin se oli tullutkin. Saattoi hyvinkin kulua viikkokausi, ettei hän lainkaan ajatellut tyttöletukkaansa. Mutta yht'äkkiä hänet saattoi vallata hellyyden tai vihan puuska, joka johtui milloin nälästä, milloin liiasta syönnistä, raivoisa halu saada Nana käsiinsä ja joko suudella tai pieksää häntä, sen mukaan millä päällä hän sattui olemaan. Lopulta hänellä ei ollut enään mitään selvää käsitystä kunniallisuudesta. Mutta olihan Nana hänen, vai mitä? Ja kun kerran kellä on mitä omaisuutta, niin ei sen soisi haihtuvan kuin tuhka tuuleen.
Ja aina kun tällaiset ajatukset johtuivat Gervaisen mieleen, kulki hän pitkin katuja tähystellen ympärilleen kuin salapoliisi. Voi jos hän olisi yhyttänyt kelvottoman sikiönsä, niin hän olisi koreasti taluttanut hänet kotiin! Sinä vuonna pantiin koko kortteli mullin mallin. Silloin puhkaistiin Magentan ja Ornanon bulevardit, jotka veivät mennessään entisen Barrière Poissonnièren ja tekivät ison aukon ulkobulevardiin. Ei ollut enää tuntea koko tienoota. Koko toinen puoli Poissoniers-katua oli jaotettu maan tasalle. Nyt pääsi Goutte-d'Or'in kadullekin laajasta aukosta valoa, auringonpaistetta ja raitista ilmaa; ja niiden hökkelien sijalla, jotka sillä puolella olivat tukkineet näköalan, kohosi Ornanon bulevardilla upea kuusikerroksinen, kirkon tapaan tehty rakennus, jonka kirkkaat, kirjailluilla verhoilla varustetut ikkunat todistivat rikkautta. Tuo häikäisevän valkoinen talo, joka sijaitsi aivan katua vastassa, näytti luovan sille kokonaisen valovirran. Ja se synnytti joka päivä riidan Lantier'n ja Poissonin välillä. Hatuntekijällä riitti aina puhumista Pariisin katujen puhkaisemisesta; hän syytti keisaria siitä, että tämä tunki palatsejaan joka paikkaan, pakottaakseen työmiehiä muuttamaan maaseudulle; mutta poliisi vastasi siihen kiukusta kalpeana, että keisari katsoi juuri työmiesten parasta ja että hän jaottaisi vaikka koko Pariisin maan tasalle, jos niin tarvittiin, vain siksi että he saisivat työtä. Gervaisekin näytti olevan harmissaan näistä kaunistuksista, jotka riistivät häneltä sen pimeän etukaupungin sopen, johon hän oli tottunut. Hänen harminsa johtui siitä, että korttelia kaunistettiin juuri siihen aikaan, kun hän itse alkoi ränsistyä. Kun ihminen rypee loassa, niin ei tee mieli saada päivänsädettä valaisemaan suoraan päälakeaan. Sentähden olikin Gervaise niinä päivinä, jolloin hän etsi Nanata, aivan raivoissaan harpatessaan rakennustarpeiden yli, kahlatessaan rapakossa keskentekoisten katukäytävien vieressä ja puskiessaan paalutuksia vastaan. Ornanon bulevardin kaunis rakennus saattoi hänet vihan vimmoihin. Sellaiset rakennukset olivat Nanan tapaisia katukaisoja varten.
Kumminkin hän sai useita kertoja tietoja tyttärestään. Ainahan niitä on hyväsydämisiä ihmisiä, jotka kiiruhtavat kertomaan pahoja kuulumisia. Niin, hänelle oli kerrottu, että Nana oli heittänyt ukkonsa hiiteen, mikä kokemattoman tytön teoksi oli sangen rohkea temppu! Häntä pidettiin hyvänä ukon luona, hemmoteltiin, ihailtiin, olisipa saanut elellä sangen vapaastikin, jos olisi osannut oikein menetellä. Mutta nuoriso on tyhmää, Nana oli tainnut lähteä sieltä jonkun katusankarin seurassa, sitä ei tiedetty aivan tarkalleen. Varmaa vain näytti olevan, että hän eräänä iltapäivänä oli pyytänyt ukoltaan Bastillen torilla kolme souta johonkin pikku tarpeeseen, ja että ukko yhä vielä odotti häntä. Toiset vannoivat nähneensä hänet jälkeenpäin Suuressa huvisalissa Chapelle-kadun varrella tanssimassa viskellen koipiaan kohti korkeutta. Silloin Gervaise päätti käydä kaikissa sen kaupunginosan kapakoissa. Hän ei enään kulkenut yhdenkään tanssisalin oven ohi astumatta sisään. Coupeau oli hänen seurassaan. Aluksi he vain kulkivat kaikkien huoneiden läpi tähystellen kiemailevia tyttöletukoita. Sitten he eräänä iltana, kun heillä oli rahaa, istuivat pöydän ääreen ja joivat ranskalaista viiniboolia virkistääkseen mieltään ja odottaakseen, eikö Nanata kuuluisi. Kuukauden päästä he olivat unhottaneet Nanan, mutta kävivät tanssipaikoissa omaksi huvikseen, siliä he katselivat mielellään tanssia. Tuntimääriä he hankailivat kyynäspäitään pöytää vasten sanomatta sanaakaan, tylsän näköisinä, lattian huojuessa heidän allaan; heistä oli kai kumminkin hauskaa seurata kalpeilla silmillään katutyttöjä näiden pyöriessä tukahuttavan kuumassa, punaisilla lampuilla valaistussa salissa.
He olivat juuri eräänä marraskuun iltana tulleet Suureen huvisaliin lämmittelemään. Ulkona oli sievoinen pakkanen, joka nipisteli ohikulkijain kasvoja. Mutta sali oli täyteen sullottu väkeä. Siellä oli perhananmoinen kuhina, väkeä joka pöydän ääressä, väkeä keskellä huonetta ja väkeä ilmakin täynnä, niin että se aivan muistutti makkarapuotia. Kun Gervaise ja Coupeau olivat kulkeneet kaksi kertaa huoneitten läpi löytämättä tyhjää pöytää, päättivät he jäädä seisomaan ja odottamaan, kunnes jokin seurue tekisi heille tilaa. Coupeau heilutteli ruumistaan, yllään likainen mekko ja päässä vanha, lipaton verkalakki takaraivolle lutistettuna. Ja kun hän seisoi siinä sisääntulijoiden tiellä, näki hän pienikasvuisen, laihan, nuoren miehen pyyhkivän päällystakkinsa hihaa, kun oli sattunut nykäisemään Coupeauta kyynäspäällään.
— Kuulkaahan! huusi Coupeau raivoissaan, vetäen piippunysänsä mustasta suustaan, eikö teillä ole älyä pyytää anteeksi?… Ja tuollainen nyrpistää nenäänsä siitä, että toisella on päällään työmekko!
Nuori mies kääntyi ja katsoi halveksivasti levyseppään, joka jatkoi:
— Tiedä, sen saakelin sillipukki, että mekko on kaunein vaatekappale, niin, työmiehen juhlapuku!… Kyllä minä kuivaan sinun korvantakauksesi kämmenilläni, jos vain tahdot… Onko koskaan nähty tuollaisten aikojen herjaavan työmiestä?
Gervaise koetti turhaan tyynnyttää häntä. Hän oikoi itseään rääsyissään, taputteli mekkoaan ja ulvoi:
— Tässä rinnassa sykkii miehen sydän!
Silloin tuo nuori mies katosi väkijoukkoon, murahtaen:
— Hyi saakeli, tuollaista jätkää:
Coupeau tahtoi uudestaan saada hänet käsiinsä. Ei hän ollut ennenkään antanut päällystakin häväistä itseään! Tuskinpa tämä edes oli maksettukaan. Hän oli kai ostanut sen jostakin alennetulla hinnalla houkutellakseen sillä jonkun naisen, tarvitsematta hellittää penniäkään. Jos hän vielä tapaisi hänet, niin hän painaisi hänet polvilleen ja pakoittaisi hänet kunnioittavasti tervehtimään mekkoa. Mutta tungos oli liian suuri, ei voinut ottaa askeltakaan. Gervaise ja Coupeau kulkivat hitaasti eteenpäin kierrellen tanssijain piirin ympäri; kolminkertainen joukko uteliaita pakkautui kasvot jännitettyinä katsomaan, kun joku mies teki temppujaan tai jokin nainen koipiaan nostellen näytti kaiken näytettävänsä; ja kun he olivat molemmatkin pienikasvuisia, niin he nousivat varpailleen nähdäkseen jotakin, naisten leiskuvia hattuja ja tukkia. Orkesteri, jonka vaskisoittimet olivat haljenneita, soitteli vimmatusti katrillia, niin että sali vapisi kuin raju-ilman puuskista, ja tanssijat tömistivät jaloillaan ja nostivat lattiasta sellaisen tomupilven, että se himmensi loistavan kaasuvalon. Kuumuus oli tukahuttava.
— Katsoppas! sanoi Gervaise yht'äkkiä.
— Mitä sitten?
— Tuota samettihattua tuolla.
He kurottivat kaulansa. Siellä näkyi vasemmalla vanha musta samettihattu, jossa kaksi kulunutta höyhentä heilui, aivan kuin ruumisvaunujen sulkatöyhtö. Mutta he eivät vieläkään erottaneet muuta kuin hatun, joka karkeli kuin itse piru, hyppien, pyörien, kyykistyen ja ponnahtaen jälleen ylös. Se katosi heidän näkyvistään tuossa kirjavassa sekasorrossa, jossa pää oli toisessaan kiinni, mutta sitten he näkivät sen jälleen toisessa paikassa liehuvan muita ylempänä niin hullunkurisen häpeämättömästi, että kaikki heidän ympärillään nauroivat, kun näkivät vain tämän hatun tanssivan, tietämättä mitä sen alla oli.
— Entäs sitten? kysyi Coupeau.
— Etkö tunne tuota tukkaa? kuiskasi Gervaise käheästi. Panen pääni panttiin, että se on hän!
Levyseppä raivasi itselleen tien väkijoukon läpi. Niin, hitto soikoon, se oli Nana! Ja niin siistissä puvussa! Hänellä ei ollut päällään kuin vanha silkkileninki, joka oli aivan ryvettynyt hankautuessaan kapakkain pöytiin ja jonka helmoista irtautuneet rimpsut riippuivat joka puolelta. Sen lisäksi ei hänellä ollut röijyn alla mitään eikä huivinpätkääkään hartioillaan, niin että hänen paljas pintansa näkyi, mistä napinreijät olivat ratkenneet. Ja tuolla tyttöletukalla oli ollut ukko, joka oli ottanut vaarin kaikista hänen viittauksistaan, ja hänet hän oli jättänyt myötämöisiään seuratakseen jotakin hulttiota, joka varmaankin pieksi häntä. Mutta vähätpä siitä! Hän oli edelleenkin tuoreen ja herkullisen näköinen, pörröinen kuin villakoira, ja suu hänellä oli punainen suuren hattureuhkansa alla.
— Odotappas, kyllä minä tässä tanssitan sinua! sanoi Coupeau.
Nana ei tietysti epäillyt mitään. Kelpasi sitä katsella, kun hän väänteli itseään! Hän heitteli häntäänsä vasemmalle ja oikealle, niiasi niin syvään, että oli katketa, ja polki jalkaa ja huiskautti säärensä kohti tanssikumppaninsa kasvoja, niin että olisi luullut hänen halkiavan keskeltä kahtia! Väkeä kerääntyi piiriin hänen ympärilleen käsiä taputtamaan; ja kun hän nyt oli päässyt vauhtiin kokosi hän liepeensä ja nosti ne polviin asti; koko hänen ruumiinsa vavahteli rasittavasta tanssista, mutta hän pyöri kuitenkin nopeasti kuin hyrrä, painautuen melkein maahan asti ja tehden korkeita sivuhyppäyksiä; sitten hän tanssi vähän aikaa jälleen hillitysti, heilutellen lanteitaan ja nakellen niskojaan vallan hemmetin sirosti. Olisi tehnyt mieli viedä hänet johonkin nurkkaan, syödäkseen hänet suuhunsa pelkillä hyväilyillä.
Mutta kun tanssin viime vuoro oli parhaassa käynnissä tuli Coupeau sitä häiritsemään ja sai siitä haukkumasanoja satelemalla.
— Tietäkää, että hän on minun tyttöni! huusi hän. Päästäkää minut läpi!
Nana kulki paraikaa takaperin, lakaisten lattiata sulillaan, pyöritellen ja täristellen takapuoltaan jotta näyttäisi sievemmältä. Hän sai aika potkun juuri parhaaseen paikkaan, kimposi ylös lattialta ja kävi aivan kalpeaksi nähdessään isänsä ja äitinsä. Häntä ei todellakaan onni seurannut!
— Ulos! ulvoivat tanssijat.
Mutta Coupeau, joka silloin juuri huomasi tyttärellänsä olevan kumppanina tuon laihan, nuoren, päällystakkiin puetun miehen, ei paljoa välittänyt heistä.
— Niin, me juuri olemme tässä! ulvoi hän. Niin, et kai odottanut meitä näkeväsi… Vai täällä sinut siis saa käsiinsä ja tuollaisen keltanokan seurassa, joka vast'ikään kohteli minua hävyttömästi!
Gervaise nykäisi häntä hammasta purren ja sanoi:
— Ole vaiti!… Ei tässä tarvita niin pitkiä selityksiä.
Ja lähestyen Nanata hän antoi hänelle kaksi nasevaa korvapuustia. Ensimäisestä meni sulkahattu vinoon ja toisesta jäi punainen läiskä Nanan poskelle, joka oli valkea kuin palttina. Ällistynyt tyttö otti ne vastaan itkemättä, napisematta. Orkesteri jatkoi soittoaan. Ihmiset suuttuivat ja toistivat kiivaasti:
— Ulos! ulos!
— No niin, alappas laputtaa! sanoi Gervaise; mene edellä! mutta älä yritäkkään luikkia tiehesi, muuten saatan sinut yöksi putkaan!
Tuo pikkuinen, nuori mies oli viisaasti kyllä hävinnyt. Nana kulki sitten edeltä aivan jäykkänä, yhä vielä hämillään kovasta onnestaan. Heti kun hän vain yrittikään vilkua ympärilleen, sai hän takaa päin korvatillikan, joka heti palautti hänet oikealle tolalle. Ja niin he lähtivät ulos kaikki kolme joukon pilkatessa ja ivallisesti nauraessa, ja orkesterin soittaessa tanssin viimeisiä säveleitä sellaisella pauhinalla aivan kuin pasuunat olisivat syytäneet sisältään kanuunankuulia.
Entinen elämä alkoi uudestaan. Nukuttuaan kaksitoista tuntia vanhassa sopessaan, Nana oli hyvin siivosti viikon ajan. Hän pukeutui jälleen lyhyeen hamepahaseensa ja piti päässään myssyä, jonka nauhat hän solmi tukannypykkänsä alle. Innostuksen puuskassa hän selitti aikovansa ruveta työskentelemäänkin kotona; saattoihan kotona muka ansaita niin paljon kuin vain tahtoi, eikä siellä tarvinnut kuulla kaikellaisia ruokottomuuksia niinkuin verstaassa; ja hän haki itselleen työtä, asettui työkaluineen pöydän ääreen ja nousi ensi päivinä kello viideltä orvokinvarsiaan laittelemaan. Mutta valmistettuaan niitä muutamia tusinoita, hän rupesi oikomaan työnsä ääressä käsiään, jotka muka olivat suonenvedosta vääntyneet; häneltä oli kaikki tottumus varsien valmistamiseen mennyt menojaan ja hän oli tukehtua istuessaan sisällä, oltuaan kuusi kuukautta raittiissa ulkoilmassa. Silloin kuivui liima kupissaan, kukanteriin ja viheriään paperiin tuli rasvapilkkuja ja itse kukkatehtailijakin tuli kolmeen kertaan nostamaan meteliä siitä, että hänen raaka-aineensa pilaantuivat. Nana rupesi vetelehtimään, sai tavallisesti selkäänsä isältään ja joutui aamuin illoin ottelemaan äitinsä kanssa, jolloin he riidellessään haukkuivat toisiaan silmät, korvat täyteen. Sellaista elämää ei voinut kauvan kestää; kahdentenatoista päivänä Nana siis livisti tiehensä, ottamatta mukaansa muuta matkatavaraa kuin hamepahasensa, joka hänellä oli päällään, ja hatturähjän päähänsä. Lorilleux'läiset, jotka ennen nolostuivat tytön kotiintulosta ja katumuksesta, nauroivat nyt niin rajusti, että olivat pudota tuoliltaan. Toinen näytös, häviäminen numero kaksi! Ei, se oli jo liian hassua! Nana oli erittäin ovela pelastamaan nahkansa! Niin, jos Coupeaulaiset nyt tahtoivat pitää hänet luonaan, niin heidän täytyi varustaa hänet valmiiksi ja sulkea häkkiin!
Ihmisten nähden Coupeaulaiset tekeytyivät tyytyväisiksi sen johdosta, että muka raskas taakka oli pudonnut heidän hartioiltaan. Mutta oikeastaan he olivat raivoissaan. Mutta raivokaan ei kestä kuin oman aikansa. Pian he saivat tietää, että Nana kierteli samassa korttelissa, mutta siitä he eivät silmääkään räpäyttäneet. Gervaise, joka väitti hänen tekevän niin, häväistäkseen heidän hyvää mainettaan, asettui kaikkien juorujen yläpuolelle; jos hän tapaisi tuon letukan kadulla, ei hän saastuttaisi kättään antamalla hänelle korvapuustiakaan; niin, heidän välinsä olivat nyt aivan lopussa, vaikka hän tapaisi hänet makaamassa katukivityksellä alastomana ja kuolemaisillaan, niin hän kulkisi ohi, sanomatta edes, että tuo elävä oli tullut hänen sisästään. Nana loisti kaikissa ympäristön tanssiaisissa. Hän oli tunnettu Valkeasta kuningattaresta aina Suureen huvisaliin saakka. Kun hän tuli Elysêe-Montmartreen, niin ihmiset nousivat pöydille nähdäkseen hänen kulkevan viimeisessä vuorossa takaperin, sillä siinä hän voitti kaikki. Punaisesta linnasta hänet oli kaksi kertaa ajettu ulos, mutta hänen tarvitsi vain mennä talon edustalle kävelemään, tavatakseen tuttujaan. Bulevardin Musta pallo ja Poissonniers-kadun Iso Turkki olivat hienoja paikkoja, joihin hän meni vain silloin, kun hänellä oli puhtaat alusvaatteet. Mutta kaikista sen korttelin kapakoista piti hän enimmin Erakon tanssipaikasta, joka oli kostean pihan sisällä, ja Roopertin tanssipaikasta, joka oli Cadran-kujan sopukassa; nämä olivat siivottomia pieniä saleja, joita valaisi puolen tusinaa lyhtyjä; kaikki olivat siellä tyytyväisiä ja vapaita, jopa siinä määrin, että kaverit saivat huoneen perällä häiritsemättä suudella neitosiaan. Nanan kävi toisinaan hyvin, toisinaan huonosti, niinkuin kepiniskutkin käyvät, milloin hän oli hienon naisen hynttyissä, milloin taas rypi loassa, kuin mikäkin tuhkimo. Oli sekin kaunista elämää!
Useita kertoja luulivat Coupeaulaiset huomanneensa tyttärensä sopimattomissa paikoissa. Silloin he käänsivät selkänsä ja siirtyivät huoneen vastakkaiselle puolelle, ettei heidän tarvitseisi tuntea häntä. Eivät he enään olisi halunneet saada koko huoneellista väkeä nauramaan itselleen, viedäkseen kotiinsa tuollaista raatoa. Mutta eräänä iltana tuossa kymmenen korvissa, kun he olivat maata menossa, lyötiin nyrkillä oveen. Nana siellä pyysi tyynenä yösijaa; mutta hyvä Jumala, millaisessa tilassa hän oli; paljain päin, ryysyihin puettuna, kengät läntällään, sellaisessa asussa, että hänet olisi voitu korjata talteen poliisin putkaan. Tietysti hän sai selkäsaunan; silloin hän ahneesti hyökkäsi kuivan leivänsyrjän kimppuun, ja nukkui sitte voimattomana, viimeinen suupala hampaissa. Silloin vanha veisu alkoi uudestaan. Kun tyttö tunsi vähän toipuneensa, niin hän taas hupeni eräänä aamuna. Lintu oli lentänyt häkistään. Ja kului viikkoja, kuukausia, hän näytti jo aivan hävinneen, kun hän yht'äkkiä ilmaantui uudestaan, sanomatta koskaan mistä hän tuli, toisinaan niin likaisena, ettei pihdeilläkään olisi uskaltanut häneen koskea, ja runneltuna sekä ylhäältä että alhaalta, toisinaan taas hienosti puettuna, mutta niin pehminneenä ja riettaan elämänsä ujuttamana, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Vanhempien oli täytynyt tottua siihen. Keppi ei enään auttanut. He mukuroivat häntä, mutta se ei estänyt Nanata pitämästä heidän kotiaan majatalona, johon tullaan yöksi joskus viikon varrella. Hän tiesi maksavansa yösijansa selkäsaunalla, hän harkitsi ja tuli ottamaan selkäänsä, milloin hänellä oli siitä mielestään voittoa. Sitä paitsi alituiseen pieksämiseenkin väsyy. Lopulta Coupeaulaiset hyväksyivät Nanan retkeilyt. Hän sai tulla kotiin tai olla tulematta, kunhan vain ei jättänyt ovea auki. Hyvä Jumala! Tottumus kuluttaa kunniallisuuden tuntoa niinkuin muutakin.
Yksi ainoa seikka sai Gervaisen vihan vimmoihin, nimittäin se, kun tytöllä kotiin tullessaan oli laahustinhame ja sulilla koristettu hattu. Sellaista ylellisyyttä hän ei voinut sulattaa. Hänestä nähden Nana sai viettää rietasta elämää jos tahtoi; mutta hänen tuli pukeutua edes niinkuin työläisnaisen sopi, tullessaan äitiään katsomaan. Laahustinhameet saivat aikaan mullistuksen kotona: Lorilleux'läiset virnistelivät; Lantier hääri aivan villiinnyksissään tytön ympärillä vetääkseen hänen tuoksujaan sieramiinsa; Bochelaiset olivat kieltäneet Paulinea seurustelemasta tuollaisen katutytön kanssa, jolla oli jos jotakin rihkamakoristetta päällään. Gervaise oli myöskin vihoissaan Nanan pitkällisestä makuusta, kun tyttö eräänkin pakoretkensä jälkeen nukkui puoleenpäivään asti rinta paljaana, tukka hajallaan ja vielä täynnä hiusneuloja, niin valkeana ja lyhyeen hengittäen, että näytti kuolleelta. Hän ravisti Nanata viisi, kuusi kertaa aamun kuluessa ja uhkasi lennättää hänelle vesiämpärin vasten mahaa. Tämä kaunis puolialaston tytönvetelys, joka oli aivan tahmea paheestaan, suututti Gervaiseä, kun tuolla tavoin hautoi rakastelun raukaisemaa ruumistaan, jaksamatta edes herätä. Nana raotti toista silmäänsä, sulki sen uudelleen ja oikoi vielä enemmän jäseniään.
Eräänä päivänä Gervaise nuhteli ankarasti Nanata siitä, että hän vietti tuollaista elämää, ja kysyi häneltä, tokko hän koskaan piti lomaa, kun aina tuli niin runneltuna kotiin, ja silloin hän vihdoin pani uhkauksensa täytäntöön räiskyttäen märällä kämmenellään vettä hänen paljaalle iholleen. Tyttö kääri raivoissaan lakanan ympärilleen ja huusi:
— Jo riittää, äiti! parasta on, ettei puhuta miehistä. Sinä olet tehnyt, mitä itse olet tahtonut, nyt minä teen mitä minä tahdon.
— Kuinka? kuinka? änkytti äiti.
— Niin, en ole siitä koskaan puhunut sinulle, sillä eihän se minua liikuttanut; mutta et sinä paljoakaan kainostellut; näin sinun usein isän kuorsatessa menevän kävelemään paitasillasi ja sukkasillasi… Nyt se ei enään miellytä sinua, mutta se miellyttää muita. Jätä minut rauhaan! Ei olisi pitänyt näyttää minulle sellaista esimerkkiä!
Gervaise meni aivan kalpeaksi, hänen kätensä vapisivat ja hän kulki huoneen ympäri tietämättä mitä teki, kun taas Nana painautui mahalleen, puristaen korvatyynyä syliinsä ja vaipui uudelleen raskaaseen, raukeaan uneen.
Coupeau murahti, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt antaa edes korvatillikoita. Hän oli käynyt aivan päästä pyörälle. Eikä häntä todellakaan käynyt moittiminen siveyden puutteesta, sillä juopottelultaan hän ei enää voinut erottaa hyvää pahasta.
Nyt hän oli humalassa joka ainoa päivä kuuden kuukauden aikana; sitten hän sairastui ja vietiin Sainte-Anneen; siellä hän vietti kesälomaansa. Lorilleux'läiset sanoivat, että hänen ylhäisyytensä Naukkulan herttua matkusti tiluksilleen. Jonkun viikon päästä hän pääsi sairaalasta korjailtuna ja paikkailtuna ja alkoi jälleen turmella terveyttään, kunnes uudestaan joutui vuoteen omaksi ja oli parsimisen tarpeessa. Kolmen vuoden aikaan sai hän sentähden olla seitsemän kertaa Sainte-Annessa. Korttelissa kerrottiin, että siellä pidettiin häntä varten erityistä koppia. Mutta pahinta tässä jutussa oli se, että tuo juopporenttu kävi joka kerralla yhä raihnaammaksi taajain taudinkohtausten sattuessa, niin että voi arvata hänen kohdakkoin ottavan kuolinhyppäyksensä ja tuon hauraan tynnyrin, josta vanteet ratkeilivat toinen toisensa jälkeen, piankin kokonaan romahtavan kokoon.
Sen lisäksi oli hänen kaunistumisensa jäänyt takapajulle; hän oli aivan aaveen näköinen. Myrkky vaikutti häneen tuhoavasti. Tuo alkoholin liottama mies kutistui kokoon kuin sikiöt lääkärinkokelaitten purkeissa. Hän oli niin laiha, että kun hän asettui ikkunan ääreen, voi nähdä aivan hänen kylkiluittensa läpi. Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen silmistään tihkui ja tippui niin paljon vahaa, että siitä olisi riittänyt kynttilöiksi kokonaiseen tuomiokirkkoon, muu ei hänellä pysynyt entisellään kuin kukoistava potaattinenä, joka loisti hänen kuihtuneen juomarinaamansa keskessä kauniina ja punaisena kuin neilikka. Ne, jotka tiesivät hänen täyttäneen vasta neljäkymmentä vuotta, saivat hienon vilunpuistatuksen, kun hän kulki heidän ohitseen selkä kumarassa, horjuen ja ikäkuluna. Ja hänen kätensä olivat alkaneet vapista entistä enemmän, varsinkin piti oikea käsi samaa peliä kuin rumpukapulat, niin että hänen toisinaan täytyi tarttua lasiin molemmilla kourillaan, viedäkseen sen huulilleen. Herra Jumala sitä vapistusta! Se oli ainoa seikka, mikä häntä vielä huoletti, vaikka hän muuten olikin niin tylsistynyt. Kuultiin hänen partaansa muristen kauheasti noituvan käsiään. Toisinaan taas voi nähdä hänet tuntikausia tarkastelemassa karkeloivia käsiään, sanomatta sanaakaan, olematta enää äkeissään katselemassa, kuinka ne hyppivät kuin sammakot; hän näytti tutkivan, mikä sisällinen koneisto mahtoi panna ne pitämään sellaista peliä; ja eräänä iltana tapasi Gervaise hänet tässä toimessa, jolloin kaksi suurta vesikarpaloa vieri tuon juopporentun kurtistuneita poskia pitkin.
Varsinkin oli Coupeaulle vaikea edellinen kesä, jolloin Nana vetelehti aamuyöt vanhempiensa luona. Hänen äänensä muuttui tykkänään, aivan kuin ryypiskely olisi pannut hänen kurkkunsa uudella lailla soimaan. Hän tuli kuuroksi toiselta korvaltaan. Sitten himmeni hänen näkönsä muutamassa päivässä, niin että hänen täytyi pitää kaidepuusta kiinni, ellei tahtonut kieriä portaista alas. Mitä hänen terveyteensä tuli, niin oli se virkalomalla, niinkuin sanotaan. Häntä vaivasi kauhea päänsärky ja huimaus, niin että hän näki pikku-ukkoja keskellä päivää. Yht'äkkiä sai hän kovan kivun käsivarsiinsa ja sääriinsä; hän kalpeni, hänen täytyi istuutua tuolille ja jäädä siihen tuntikausiksi tylsistyneen näköisenä; olipa häneltä erään tällaisen kohtauksen jälkeen jäänyt käsi halvautuneeksi koko päiväksi. Useita kertoja oli hän vuoteen omana; hän mylleröi sängyssä, piiloutui lakanan alle, ja hengitti kauvan aikaa raskaasti kuin kärsivä eläin. Silloin alkoivat Sainte-Annen aikuiset hullutukset uudestaan. Epäluuloisena, levottomana, kovan kuumeen vaivaamana ja hurjasti raivoten kieritteli hän vuoteellaan, repi mekkonsa ja puri huonekaluja suonenvedon kouristamilla leuvoillaan; tai sitten hän kävi äkkiä niin pehmeäksi, että ruikutteli kuin tyttö, nyyhkytti ja voivotteli sitä, ettei kukaan pitänyt hänestä. Eräänä iltana kun Gervaise ja Nana tulivat yhdessä kotiin, niin he eivät tavanneetkaan häntä vuoteelta. Hän oli pannut tyynyn sijaansa makaamaan. Ja kun he huomasivat hänen olevan piilossa sängyn ja seinän välissä, niin hänen hampaansa kalisivat, ja hän kertoi, että oli tullut miehiä tappamaan häntä. Molempien naisten täytyi panna hänet uudestaan makuulle ja rauhottaa häntä kuin lasta.
Coupeau tiesi taudilleen yhden ainoan lääkkeen, kulauttaa tuoppi viinaa kurkkuunsa; tämmöinen kepin isku mahaan sai hänet kyllä jalkeille, Joka aamu paranteli hän tällä tavoin vatsan vaivojaan. Muisti oli häneltä aikoja sitten mennyttä, hänen pääkoppansa oli tyhjä; tuskin hän oli päässyt jalkeille, kun jo alkoi laskea leikkiä sairaudestaan. Ei hän ollut koskaan ollut sairaana. Niin, hän oli tullut sille asteelle, jolloin sairas sanoo voivansa hyvin, vaikka on aivan kuoleman kielissä. Muutoinkin hän alkoi hölmistyä. Kun Nana tuli kotiin kuusi viikkoa kestäneiltä kävelyiltään, näytti Coupeau luulevan, että tyttö palasi kaupungilta joltakin asialta. Usein kohtasi Nana hänet, riippuessaan jonkun herran käsivarressa, ja teki pilkkaa hänestä, ilman että tämä tunsi häntä. Sanalla sanoen Coupeauta ei enää tarvinnut ottaa lukuun, Nana olisi saattanut istuutua vaikka hänen päälleen, ellei olisi löytänyt tuolia itselleen.
Ensimäisten pakkasten aikana karkasi Nana vielä kerran kotoaan mennessään muka hedelmämyyjättären luo kysymään, oliko hänellä paistettuja päärynöitä. Hän tunsi talven lähestyvän eikä tahtonut kalistella hampaitaan kylmän uunin ääressä. Coupeaulaiset haukkuivat häntä vain luuskaksi, kun saivat odottaa päärynöitä. Epäilemättä hän tulisi pian kotiin; olihan hän toissa talvena viipynyt kolme viikkoa, mennessään ostamaan kahdella soulia tupakkaa. Mutta kuukaudet vierivät, eikä tyttöä kuulunutkaan enää. Tällä kertaa hän varmaankin oli nelistänyt aika pitkälle. Kun kesäkuu tuli, ei hän palannut auringonpaisteenkaan mukana. Varmaankin kaikki välit olivat nyt lopussa; hänellä oli kai muualla paremmat päivät. Coupeaulaiset möivät eräänä päivänä, jolloin he olivat kiikissä, tytön rautasängyn ja saivat siitä pyöreässä summassa kuusi francia, jotka he joivat Saint-Ouenissa. Sänky oli muka heidän tiellään.
Eräänä heinäkuun aamuna huusi Virginie Gervaisen sisään tämän kulkiessa ohi ja pyysi häntä auttamaan astiain pesussa, sillä Lantier oli edellisenä iltana tuonut muassaan pari ystävää kesteihin. Ja Gervaisen pestessä astioita, jotka olivat aivan rasvaisia hatuntekijän syöminkien jäleltä, huudahti Lantier yht'äkkiä puodista, missä hän paraikaa sulatti ruokaansa:
— Kuulkaahan, muori! näin tässä eräänä päivänä Nanan.
Virginie, joka istui tiskin ääressä katsellen huolissaan tyhjentyviä purkkeja ja laatikoita, puisti vimmatusti päätään. Hän hillitsi mieltään, ettei menisi liian pitkälle, sillä tämä alkoi jo haiskahtaa pahalta. Lantier näki Nanan hyvin usein. Ei Virginie olisi viitsinyt pistää sentähden kättään tuleen, sillä kyllä Lantier'ssa oli miestä tekemään pahempaakin, kun hänellä oli helmaväkeä mielessä. Rouva Lerat, joka juuri oli tullut puotiin ja joka tähän aikaan oli hyvissä väleissä Virginien kanssa, koska tämä uskoi hänelle salaisuuksiaan, pani huulensa hyvin veitikkamaisen näköisenä lerpalleen ja kysyi:
— Minkälaista tuo näkeminen oli?
— Ka hyvää näkemistä, vastasi hatuntekijä hyvin mielissään, nauraen ja viiksiään väännellen. Hän ajoi vaunuissa; minä rämmin katuloassa… Mutta piru vie, milläpäs siinä meikäläinen pitää puoliaan, sillä nuo ylemmän säädyn pojat, jotka sinuttelevat häntä niin läheltä, ovat hiivatin onnellisessa asemassa!
Hänen silmänsä välähtivät ja hän kääntyi Gervaiseen päin, joka seisoi puodin perällä lautasia kuivaamassa.
— Niin, hän ajoi vaunuissa, ja niin aistikkaasti puettuna!… Hän oli niin ylhäisen naisen näköinen, etten ollut tuntea häntä, ja hänen valkeat hampaansa loistivat hänen naamastaan, joka oli tuore kuin kukkanen. Hän se ensiksi vilkutti minulle hansikkaallaan… Luulen hänen saaneen oikean kreivin onkeensa. Hän seurustelee hyvin hienoissa piireissä ja voi antaa palttua meille kaikille, sillä tuolla tyttöletukalla on onnea yli silmäin ja korvien!… Herttainen hän on kuin kissanpoika! Ei, ette voi kuvitella mielessännekään sellaista kissanpoikaa!
Gervaise kuivasi yhä lautastaan, vaikka se aikoja sitten oli puhdas ja kiiltävä. Virginie mietti; hän oli levoton kahden vekselin tähden, sillä hän ei tiennyt, kuinka voisi maksaa ne seuraavana päivänä. Pyylevä ja pullea Lantier taasen imi sokeria, joka oli hänen ainoana ruokanaan, ja täytti sievien, hyvinpuettujen pikkutyttöjen ihailullaan koko makeispuodin, josta hän jo oli syönyt kolme neljännestä ja jossa haiskahti rappiolta. Niin, ei ollut enään kuin muutamia sokeroituja manteleja jyrsittävänä ja muutamia sokeroituja keksejä imettävänä, ennenkuin Poissonilaisten kaupasta tuli loppu. Yht'äkkiä Lantier huomasi vastakkaisella katukäytävällä poliisin, jolla oli palvelusvuoro ja joka kulki ohi, takinnapit kiinni ja miekka reisiä vastaan takoen. Se huvitti Lantier'ta vielä enemmän. Hän pakotti Virginietä katsomaan miestään.
— Hei vaan! sanoi hän, Badingue näyttää olevan hyvällä päällä tänä aamuna… Katsokaahan, hänellä on takapuoli liiaksi paljo sisällä! Hän on varmaankin ollut vähän kallistamassa lasia jossakin, hämmästyttääkseen koko maailmaa.
Kun Gervaise tuli kotiin, tapasi hän Coupeaun istumassa sängyn reunalla uuden taudinkohtauksen tylsistämänä. Hän katseli lattiaa elottomilla silmillään. Silloin Gervaisekin istuutui tuolille, jäsenet hervottomina ja kädet riipuksissa likaista hametta pitkin. Neljännestunnin viipyi hän siinä Coupeauta vastapäätä, sanomatta sanaakaan.
— Olen kuullut uutisia, sai hän vihdoin sanotuksi. Tyttäresi on nähty… Niin, tyttäresi on hyvin hieno eikä enää tarvitse sinua. Hän on totta tosiaan oikein onnellinen!… Hyvä Jumala, antaisin vaikka mitä, jos pääsisin hänen sijaansa.
Coupeau tähysteli yhä lattiaa. Sitten hän nosti viinan runtelemat kasvonsa, sanoi mielipuolen tavoin ja änkytti:
— Kuulehan, muruseni, en minä estä sinua… Et sinä vielä ole hullumman näköinen, kun vain peset itsesi puhtaaksi. Niin, niin, ei ole niin vanhaa vakkasta, joka ei kanttaan löytäisi, niinkuin sanotaan… Perhana, eiköhän siitä saisi vähän voita leivälleen!
XII.
Taisi olla hyyrynmaksupäivän jälkeinen lauvantai, tuossa tammikuun 12, 13 päivän vaiheilla, Gervaise ei tiennyt sitä tarkalleen. Hän oli aivan päästä pyörällä, sillä oli jo kulunut kokonaisia vuosisatoja, siitä kun hän oli saanut mitään lämmintä vatsaansa. Mikä pirullinen viikko! Kaikki oli tarkalleen käytetty, tiistaina oli ostettu kaksi neljän naulan leipää, jotka olivat riittäneet torstaihin asti, sitten oli syöty edellisenä päivänä löydetty kuiva leivän syrjä, mutta kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin ei ollut ollut niin murustakaan; kaikki ruoka oli aivan lopussa! Mutta sen hän tiesi ja tunsi selässään, että ulkona oli sikamainen ilma, kova pakkanen, taivas musta kuin paistinpannun pohja, ja aivan halkeamaisillaan lumen paljoudesta, joka kuitenkin itsepäisesti odotutti tuloaan. Kun on talvi ja nälkä sisälmyksiä kurnimassa, niin vaikka kuinka kiristää vyötään, ei se lihota.
Ehkäpä Coupeau illalla toisi rahaa tullessaan. Hän sanoi olevansa työssä. Kaikkihan on mahdollista, mutta Gervaise ei kuitenkaan enää luottanut tuohon rahan saantiin, kun häntä jo niin monta kertaa oli vedetty nenästä. Hän ei kaikellaisten juorujen levittyä saanut enää pesuriepuakaan pestäväkseen koko korttelista; eräskin vanha nainen, jolle hän oli toimittanut talous-askareita, oli juuri äskettäin ajanut hänet pellolle ja syyttänyt häntä siitä, että hän muka oli juonut hänen liköörejään. Hänestä ei huolittu minnekään, hän oli käynyt mahdottomaksi; mutta kumminkin se oli hänelle mieleen, sillä hän oli jo siihen määrään veltostunut, että olisi mieluummin kuollut kuin sormeaan liikuttanut. Ja sitten hän saisi jotakin lämmintä ruokaa syödäkseen, jos Coupeau toisi palkkansa kotiin. Odottaen sitä, ja kun kellokaan ei ollut lyönyt kahtatoista, hän jäi pitkälleen olkipatjalle, sillä pitkällään ollessaan tuntee vähemmän pakkasta ja nälkää.
Gervaise sanoi sitä olkipatjaksi, mutta oikeastaan oli se vain pieni olkikasa huoneen nurkassa. Vuode oli vähitellen joutunut vanhojen huonekalujen kauppiasten haltuun. Ensiksi hän oli kovassa rahapulassa oltaessa ratkonut matrassin, ottanut siitä villoja kourallisen toisensa jälkeen, jotka hän vei esiliinassaan ja möi Belhommen kadulle kymmenestä sousta naulan. Kun sitten matrassi oli tyhjennetty, oli hän eräänä aamuna pantannut päällisen kolmestakymmenestä sousta, ostaakseen itselleen kahvia. Korvatyynyt olivat menneet samaa tietä ja niiden jälkeen päänalunen. Puusänky oli vielä jäljellä, mutta sitä hän ei uskaltanut ottaa kainaloonsa Bochelaisten tähden, jotka olisivat usuttaneet heidän päälleen koko talonväen, jos olisivat tienneet vuokran takuun liukuvan isännän käsistä. Mutta eräänä iltana huomatessaan, että Bochelaiset pitivät par'aikaa kestejä, hän toimitti tyynesti Coupeaun avulla sängyn ulos kappaleittain, ensin laatikot, sitten päänaluslaudat ja peräosan. Niillä kymmenellä francilla, jotka he saivat tästä panttauksesta, he mässäilivät kolme päivää. Eikö olkipatjassa ollut heille muka kylliksi? Mutta pian senkin päällinen oli mennyt tapaamaan matrassinpäällistä; siten he olivat syöneet sängyn ja saaneet siitä vatsansa kipeäksi, oltuaan sitä ennen kaksikymmentäneljä tuntia nälissään. Oljet pyyhkäistiin luudalla nurkkaan ja vuode käännettiin aina iltaisin, eihän se ollut sen siivottomampaa kuin muukaan.
Olkiruvon päällä makasi Gervaise täysin puettuna käppyrässä, kuin koira; jalat koukussa rääsyisen alushameen alla, pysyäkseen lämpimänä. Hänen siinä värjöttäessään yhdessä mykkyrässä, silmät selkosen selällään, pyöri hänen päässään ajatuksia, jotka sinä päivänä eivät olleet hauskinta lajia. Eikös hitto! Ei sitä, piru vieköön, voinut kauvempaa elää tällä tavoin syömättä! Hän ei tietänyt enään nälästään mitään; mutta hänellä oli mahassa aivan kuin lyijyä, kun taas pääkoppa tuntui hänestä tyhjältä. Ei hän tämän lokeronsa nurkista tietenkään löytänyt mitään ilon aihetta. Se oli nyt kuin koirankoppi; eivät vinttikoiratkaan, jotka juoksentelevat kadulla loimi selässä, olisi asuneet siellä edes muodon vuoksi. Hän katseli kalpeilla silmillään paljaita seiniä. Aikoja sitten oli kaikki mennyt tätilään. Jäljelle oli jäänyt piironki, pöytä ja tuoli; mutta piirongistakin oli marmorilevy ja laatikot haihtuneet samaa tietä kuin puusänkykin. Ei tulipalokaan olisi voinut tehdä puhtaampaa jälkeä, pikku koristeet olivat huvenneet, kahdentoista francin taskukellosta aina perhevalokuviin saakka, joiden puitteet eräs vähittäismyyjätär oli ostanut; tämän myyjättären kanssa voi oikein hyvin tulla toimeen, ja sentähden kantoi Gervaise hänen luokseen paistinpannun, silitysraudan ja kamman ja sai häneltä viisi, kolme tai kaksi souta aina tavaran laadun mukaan; näillä rahoilla hän sitten osti palan leipää kotiin. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin rikkonaiset kynttiläsakset, joista myyjätär ei tahtonut maksaa hänelle yhtään souta. Jos hän olisi tiennyt, kenelle voisi myödä rikat, pölyn ja lian, niin hän olisi tuossa paikassa avannut puodin, sillä huone oli aika likainen! Hän ei huomannut muuta kuin hämähäkin verkkoja nurkissa, ja hämähäkin verkot taitavat olla hyviä haavankääreeksi, mutta ei ole vielä olemassa sellaista tukku-kauppiasta, joka niitä ostaisi. Silloin hän käänsi päätään, heitti kaikki kaupanteon toiveet, käpristyi vielä enemmän kokoon olkipatjalleen ja katseli mieluummin ulos, kuinka taivas oli lumesta raskaana ja päivä pimeä, niin että se jääti häneltä luut ja ytimen.
Kuinka paljon vastoinkäymisiä hänellä olikaan! Mitä hyötyä oli siitä, että hän kiihottui ja rasitti niin paljon aivojaan? Jos hän edes olisi voinut nukkua! Mutta hänen päässään oli yhtä sekava kihinä ja vilinä kuin nurkkakapakassa. Herra Marescot, talon isäntä, oli itse tullut edellisenä iltana ja uhannut ajaa heidät pois talostaan, jolleivät viikon sisään maksaisi hyyryään kahdelta viimeiseltä neljännekseltä. Sai ajaa! Ei katukivityksellä varmaankaan ollut pahempi olla! Tuollainen päällystakkiin puettu lurjus, villasormikkaat kädessä, tuli puhumaan heille hyyrynmaksusta, aivan kuin heillä olisi ollut jossakin paikassa säästöjä kätkössä! Hitto soikoon! Silloinhan Gervaise olisi aluksi ottanut jotakin märkää huulilleen mieluummin kuin antanut kurkkunsa ruuan puutteessa kuristua kokoon! Niin, hänestä oli tämä möhömaha liian inhottava, hän halveksi häntä sydämensä pohjasta! Samallainen raakalainen oli Coupeaukin, joka kotiin tultuaan aina ensi töikseen antoi hänelle selkään. Gervaise toivoi hänet samaan paikkaan kuin talon isännänkin. Tähän aikaan se paikka mahtoi olla hiivatin tilava, koska hän mätti sinne kaikki ihmiset, tahtoessaan päästä erilleen koko tästä matoisesta maailmasta. Gervaisesta tuli oikea nyrkiniskujen varastopaikka. Coupeaulla oli patukka, jota hän sanoi viuhkakseen; ja kun hän leyhytteli eukkoa niin kyllä kelpasi katsella: hiki valui akalta virtanaan, aivan kuin hän olisi noussut järvestä. Mutta hän ei enään ottanutkaan iskuja tyynenä vastaan, vaan puri ja kynsi. Silloin siinä annettiin toinen toiselleen keppiä, niin ettei ruokakaan tahtonut maistaa. Mutta lopuksi hän oli välittämättä selkäsaunoista niinkuin kaikesta muustakin. Coupeau sai viettää vapaamaanantaitaan vaikka kokonaisia viikkoja, vetelehtiä kuukausimääriä, tulla kotiin sikahumalassa ja lyödä hänet puolikuoliaaksi, hän oli tottunut siihen ja piti sitä vain kiusallisena, ei sen pahempana. Ja silloin olisi Gervaise suonut hänen joutuvan takimmaiseen helvettiin, ihan takimmaiseen! Helvettiin semmoinen sika, helvettiin Lorilleux'läiset, Bochelaiset ja Poissonilaiset, sinne jouti koko häntä halveksiva kortteli! Koko Pariisi meni samaa tietä, hän työnsi sen sinne perin halveksivalla kädenliikkeellä, tuntien tyydytystä, saadessaan sille siten kostetuksi.
Pahaksi onneksi ei ole vielä voitu oppia olemaan syömättä, vaikka sitä muutoin tottuukin kaikkeen. Tämä olikin ainoa seikka, joka harmitti Gervaiseä. Hän ei välittänyt siitä mitään, että oli joutunut vihon viimeiseksi, vaipunut katuojan pohjaan saakka, ja että ihmiset pyyhkivät vaatteitaan, kun hän kulki heitä läheltäkään. Tuollaisista ilkeyksistä hän ei ollut millänsäkään, mutta nälkä kurni herkeämättä hänen suolissaan. Herkkupaloille hän oli sanonut hyvästit, hän oli alentunut iskemään hampaansa kaikkeen, mitä vain löysi. Juhlapäivinään hän osti tähän aikaan lihanjätteitä neljästä sousta naulan eräältä teurastajalta, joka ei viitsinyt enää nähdä niitä lautasella pilaantumassa ja mustumassa: hän pani niihin lisäksi ruukullisen perunoita ja sekotti ne sitten pannun pohjalla. Tai sitten hän muhensi häränsydämen, joka oli hänestä sellaista herkkua, että se pani hänet nuoleskelemaan huuliaan. Toisinaan taas, kun hänellä oli viiniä, niin hän kasteli siihen leivänkakun ja söi murumaitoa. Ei hänellä enää ollut varaa tuhlata usein kahta souta maksalaatikkoon tai ostaa kappaa valkeita omenia tai neljännesnaulaa kuivia papuja jotka hän söi liemineen päivineen; ne olivat liian kalliita herkkuja. Tavallisesti hän eli ruuan jätteistä; pimeistä nurkkaravintoloista hän sai yhdellä soulla kokonaisia kasoja kalanruotia, joiden seassa oli pilaantuneen paistin tähteitä. Hän vajosi vielä syvemmälle, kerjäsi eräältä armeliaalta ravintoloitsijalta leipäpalasia, joita vieraat olivat jättäneet lautaselle, ja keitti niistä lientä, antaen niiden hiljakseen kiehua jonkun naapurin tulella niin kauvan kuin sai. Sellaisina aamuina, jolloin hänellä oli kova nälkä, hän meni koirien seurassa kuljeskelemaan ja katselemaan kauppiaitten ovien edustalle ennen kadunlakasijoiden tuloa; sieltä hän väliin sai rikkaiden herkkuja, mätiä melooneja, pilaantuneita makrilleja ja kotletteja, joita hän tutki tarkalleen, ettei niissä vain ollut matoja. Niin, niin pitkälle hän oli siis jo mennyt; tämmöisen ajatteleminenkin tuntuu arkasuisista vastenmieliseltä; mutta saisimmepa nähdä, tokko arkasuisetkaan tekisivät ähmää vatsalleen, jos eivät kolmeen päivään olisi syöneet mitään; kyllä he asettuisivat kontalleen ja söisivät rikkaläjistä niinkuin heidän toverinsakin. Voi! tuossa niin kultaisessa ja loistavassa suuressa Pariisissa kuolevat köyhät kurjuuteen, tyhjät sisälmykset huutavat nälästä, joka panee heidät raatelevien petojen tavoin iskemään kalisevat hampaansa mihin törkyyn tahansa. Ja Gervaise kun oli saanut ennen syödä mahamäärin rasvaista hanhea! Nyt häneltä sellaiset herkut menivät sivu suun ja hän sai nuolla näppiään. Eräänä päivänä, kun Coupeau oli näpistänyt häneltä kaksi ruokalippua myödäkseen ne ja juodakseen rahat, Gervaise nälissään ja raivostuneena tuon leipäpalasen varastamisesta oli lyödä hänet kuoliaaksi kihvelillä.