— Minä juon emännän maljan.
Koko seura nousi tuoliaan kolistellen seisomaan; käsiä ojennettiin, laseja kilistettiin ja kaikki huusivat yht'aikaa.
— Vielä viisikymmentä tällaista syntymäpäivää! huusi Virginie.
— Ei, ei, vastasi Gervaise liikutettuna ja hymyillen, minä tulisin liian vanhaksi. Uskokaa pois, vielä se tulee sekin aika, jolloin täältä lähtee mielelläänkin.
Sillä välin koko lähitienoon väestö kurkisteli sisälle avonaisesta ovesta ja otti osaa juhlaan. Ohikulkijat pysähtyivät kadulle päin levenevän valovyön kohdalle ja nauroivat hyvästä mielestä nähdessään ihmisten syövän ja juovan niin sydämen hartaasta halusta. Ajurit kumartuivat istuimillaan, vilkasivat katettuun pöytään ja läiskäyttäen piiskallaan hevostaan he päästivät jonkun sukkeluuden: »Antakaapa mullekin ryyppy!… Heipä hei! paksu muori, minä menen sulle kätilöä hakemaan!…» Ja hanhen käry levisi pitkin katua ja sai kaikkien naamat kirkastumaan. Sekatavarakaupan puotipojat seisoivat vastapäisellä katukäytävällä ja kuvittelivat syövänsä hanhipaistia toisten mukana. Hedelmänmyyjätär ja makkaramuija pistäysivät vähän väliä ulos puotinsa eteen vetämään ruuan tuoksua nenäänsä ja nuoleksimaan huuliaan. Sanalla sanoen koko katu oli pakahtua ylensyömisestä. Vieläpä rouva Cudorgekin ja hänen tyttärensä, viereisen sateenvarjokaupan omistajat, joita muutoin ei nähnyt milloinkaan, astua tipsuttivat peräkkäin kadun poikki ja vilkasivat salavihkaa sisälle, naamat niin punaisina, kuin jos olisivat olleet lettuja paistamassa. Pikku kelloseppä istui pöytänsä ääressä, mutta työstä ei tullut mitään, sillä hän oli ihan humalassa, kun oli laskenut, montako litraa toiset joivat. Heidän juominkinsa nousi naapurien päähän! huusi Coupeau. Mitäpä syytä sitä olisikaan ollut peitellä? Alkuun päästyään ei seurakuntaa enää hävettänyt näyttäytyä pöydässä; päin vastoin he olivat siitä mielissään, ja se heitä vain yllytti, että ihmisiä kerääntyi heitä vesissä suin töllistelemään; he olisivat tahtoneet poistaa koko seinän, siirtää pöydän keskelle katua, ja syödä jälkiruuan ihan yleisön nenän edessä. Kelpasipa heitä katsoakin, vai mitä? Silloinpa ei tarvinnutkaan itsekkäästi sulkeutua huoneeseen. Nähdessään pikku kellosepän vastapäätä syljeksivän Coupeau näytti hänelle kadun poikki pulloa; ja kun toinen nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi, vei hän hänelle pullon ja lasin. Välit kävivät veljellisiksi kadullaolijain kanssa. Ohikulkijoille kohotettiin lasia ja puhuteltiin jokaista, joka näytti iloiselta velikullalta. Mässäys levisi laajemmalle, voitti vähitellen alaa, niin että lopulta koko Goutte-d'Or'in kortteli haisi ruualle ja kaikki ihmiset pitelivät vatsaansa; elämä kävi siellä niin hurjaksi, ikäänkuin kaikki pirut olisi laskettu valloilleen.
Rouva Vigouroux, hiilikauppiaan vaimo oli vähällä aikaa kulkenut monta kertaa edestakaisin oven editse.
— Ho-hoi! rouva Vigouroux! rouva Vigouroux! ulvoi koko seurue.
Hän astui sisälle hymyillen typerän näköisenä, silmät pestyinä; hän oli niin lihava, että liivin saumat tahtoivat ratkeilla. Miehistä oli hauska nipistellä häntä, sillä nipistipä häntä mistä kohdasta tahansa, ei koskaan tuntunut luuta. Boche pyysi hänet istumaan viereensä ja alkoi heti salaa kopeloida hänen polveaan pöydän alla. Mutta hän oli siihen niin tottunut, että hän rauhassa tyhjensi viinilasinsa, kertoen, että naapurit katselivat ikkunoistaan, ja että jotkut talon asukkaista jo alkoivat suuttua.
— Ohoh! vai semmoisia! Se on meidän asiamme, sanoi rouva Boche. Me kai tässä talon vartioita olemme? Niinpä me vastaammekin rauhasta… Tulkoot vain valittamaan, kyllä me heille opetamme…
Peräkamarissa oli ollut hurja tappelu Nanan ja Augustinen välillä paistinvartaasta, jota kumpikin oli tahtonut nuolla. Neljännestunnin ajan he olivat sitä viskelleet pitkin lattiata pitäen hirveätä rähinää. Nyt Nana hoiteli pikku Victoria, joka oli saanut hanhen luun kurkkuunsa. Hän työnsi sormensa hänen suuhunsa ja pakotti häntä nieleksimään isoja sokeripalasia lääkkeeksi. Se ei estänyt häntä pitämästä silmällä aikaihmisten pöytää. Hän tuli vähän päästä pyytämään viiniä, leipää tai lihaa Etiennelle ja Paulinelle.
— He! syö niin että halkeat! sanoi hänen äitinsä. Sittenpähän ainakin pääsen sinusta rauhaan!
Lapset eivät enää jaksaneet niellä, vaan söivät kumminkin, takoen kahveleillaan lautasiin jonkin laulun tahdissa kiihottaakseen itseään.
Keskellä tätä mellakkaa olivat kumminkin ukko Bru ja muori Coupeau alkaneet keskustelun. Ukko, joka ruuasta ja viinistä huolimatta pysyi harmaankelmeänä, puhui Krimin sodassa kuolleista pojistaan. Voi! jos pojat olisivat eläneet, niin hänellä olisi ollut leipää joka päivä. Mutta muori Coupeau, jonka kieli oli käynyt vähän kankeaksi, sanoi kumartuen hänen puoleensa: — Ristiä ja huolta niistä on vain, lapsista. On, on! Minäkin näytän muka onnelliselta täällä, eikö niin? Niinpä niin! Mutta toisenkin kerran minä itken… Ei, älkää toivottako itsellenne lapsia.
Ukko Bru pudisti päätään.
— Ei huolita minua enää minnekään työhön, nurisi hän. Minä olen liian vanha. Kun minä tulen johonkin verstaaseen, niin nuoret pilkkaavat minua ja kysyvät, että minäkö olin ollut Henrik IV:n kengänkiillottajana… Viime vuonna minä vielä ansaitsin kolmekymmentä souta päivässä erästä siltaa maalaamalla; siinä täytyi olla selällään telineillä, joiden alla joki virtasi. Siitä asti minua on ry'ittänyt… Nyt ovat ansiot lopussa. Joka paikasta minut ajetaan ulos.
Hän katsoi laihoja, jäykistyneitä käsiään ja jatkoi:
— Onhan se luonnollista, kun minusta ei enää ole mihinkään. He ovat oikeassa. Niin minäkin tekisin heidän sijassaan… Nähkääs, minun onnettomuuteni on siinä, etten ole kuollut. Niin, se on minun vikani. Parasta on paneutua makaamaan ja kuolla, kun ei enää jaksa tehdä työtä.
— Tosiaankin, sanoi Lorilleux, joka oli kuunnellut, minä en käsitä, miksi hallitus ei ryhdy auttamaan työn invaliideja… Minä luin siitä hiljattain jostakin sanomalehdestä…
Mutta Poisson piti velvollisuutenaan puolustaa hallitusta.
— Työmiehet eivät ole sotamiehiä, selitti hän. Iuvaliidipalatsi on vain sotamiehiä varten… Ei pidä mahdottomia vaatia.
Jälkiruoka oli tuotu pöytään. Keskellä oli temppelin muotoinen savoialainen kaakku; meluunan lohkoista tehdyn kupoolin päälle oli pistetty tekoruusu, jonka vieressä huojui rautalangan nenässä hopeapaperista tehty perhonen. Kaksi kumipisaraa kukan terälehtien välissä oli olevinaan kastepisaroita. Siitä vasemmalla oli syvässä vadissa maidon seassa palanen valkoista juustoa, ja toisessa vadissa, oikealla, oli isoja murskautuneita mansikoita joista mehu valui vadin pohjalle. Salaattiakin oli vielä jäljellä, leveitä öljyyn kastettuja lehtiä.
— No, rouva Boche, sanoi Gervaise kohteliaasti, ottakaapas vielä vähäisen salaattia. Sehän on teidän lempiruokaanne, kyllähän minä sen tiedän.
— Ei, kiitoksia, ei, minä olen jo ihan kaulaa myöten täynnä, vastasi portinvartijan muija.
Pesijätär kääntyi nyt Virginien puoleen, mutta tällekään ei enää pitänyt.
— Ihan todella, minä olen niin täynnä, sanoi hän, etten saisi suupalakaan enää mahtumaan sisääni.
— No, koettakaahan kumminkin, sanoi Gervaise hymyillen. Aina sitä joku pieni reikä löytyy. Salaattia voi kyllä syödä vaikka ei ole nälkäkään… Ette kai aijo sen antaa joutua hukkaan?
— Voittehan te huomenna syödä sen sokerin kanssa, sanoi rouva Lerat, se on vielä parempaa sokerin kanssa.
Naiset huokasivat syvään katsellessaan säälien salaattivatia. Clémence kertoi kerran syöneensä kolme kimppua krassia aamiaiseksi. Mutta rouva Putois vei voiton hänestäkin, hän söi kokonaisia kupusalaatin päitä semmoisenaan kastaen niitä ainoastaan suolaan. Kaikki olisivat voineet elää pelkällä salaatilla ja olisivat jaksaneet syödä niitä kokonaisia vadillisia. Ja tämä keskustelu auttoi naisia syömään salaatin loppuun.
— Minä lähden tästä niitylle ja kaivan kuopan vatsalleni, sanoi portinvartijan muija, suu täynnä.
Jälkiruokaa pidettiinkin vallan leikin asiana. Eihän sitä tarvinnut ottaa lukuunkaan. Se tuli tosin hiukan myöhään, mutta se ei tehnyt mitään. Pitihän sitä kuitenkin toki hyväillä sitäkin. Vaikka olisi täytynyt räjähtää kuin pommin, niin eihän saattanut olla maistamatta mansikoita ja kaakkua. Sitäpaitsi ei ollut mitään kiirettä, joudettiinhan tässä istumaan vaikka koko yö. Ajan kuluksi täytettiin lautaset mansikoilla ja valkoisella juustolla. Miehet sytyttivät piippunsa, ja kun sinetityt viinipullot olivat tyhjenneet, otettiin taas litrat esille ja juotiin viiniä tupakoidessa. Mutta Gervaiseä pyydettiin heti leikkaamaan savoialaista kaakkua. Poisson, joka aina oli kohtelias nousi seisomaan, otti ruusun ja ojensi sen emännälle, toisten paukuttaessa käsiään. Gervaisen täytyi kiinnittää se nuppineulalla rintaansa, vasemmalle, sydämmen puolelle. Sitä tehdessä perhonen lepatteli kaiken aikaa.
— Mitä hittoa, sanoi Lorilleux, joka juuri oli tehnyt mainion keksinnön, mehän syömme teidän silityspöydältänne!… Tokkopa sen ääressä lie ennen näin ankarasti tehtykään työtä!
Tällä ilkeällä pilapuheella oli suuremmoinen menestys. Samansuuntaisia, sattuvia sanansutkauksia alkoi tulla satamalla. Clémence ei pistänyt suuhunsa yhtään lusikallista mansikoita sanomatta, että hän lämmitti rautojaan. Rouva Lerat väitti, että juusto haisi tärkille, ja rouva Lorilleux murahti hampaittensa välistä, että ei ollut hullumpaa pistää rahat poskeensa semmoisella kiireellä samoilta laudoilta, joiden päällä niitä oli niin suurella vaivalla hankittu. Syntyi hirveä naurun ja huudon rähäkkä.
Mutta yht'äkkiä kova ääni vaati kaikkia vaikenemaan. Boche oli noussut ylös ja retkutellen ruumistaan hän veikeän näköisenä alotti laulun: Rakkauden tulivuori eli Nahkapoika naisten vallottaja.
Blavin ma olen, vallottaja naisten…
Myrskyisillä hyvähuudoilla otettiin vastaan ensimäinen värssy. Niin, nyt pantiin lauluksi! Jokaisen piti laulaa jokin laulu. Se oli kaikista hauskinta. Ja yhden laulaessa toiset loikoivat kyynäskolkkasillaan pöytää vasten tai selkä kenossa tuolillaan nyökytellen päätään parhaissa paikoissa ja ottivat kulauksen kertaussäkeiden kohdalla. Boche, peijakas, oli koko mato esittämään leikillisiä lauluja. Hän olisi saanut karafiinitkin nauramaan, kun hän matki nahkapoikaa, sormet harrallaan ja hattu takaraivolla. Heti Rakkauden tulivuoren jälkeen alkoi hän laulaa Follebichen paronitarta, joka oli hänen paras valttinsa. Päästyään kolmanteen värssyyn hän kääntyi Clémencen puoleen ja lauloi venyttäen tahtia imelällä äänellä:
Paronitar sai vierahia,
Sai neljä neitosiskoaan;
Yks tumma, toiset vaalevia
Niin kaunihisti katsovia
Kahdeksin silmin kaikkiaan.
Silloin koko seurakunta haltioissaan yhtyi kertaussäkeisiin. Miehet polkivat tahtia kantapäillään ja naiset takoivat veitsillä lasien reunaan. Kaikki hoilottivat:
Saakuri! kuka maksaa pois
Nyt ryypyt rois … nyt ryypyt rois … rois … rois…
Saakuri! kuka maksaa pois
Nyt ryypyt roistojoukon!
Puodin ikkunat helisivät ja musliiniverhot häilyivät laulajain äänen ja ankaran puhalluksen voimasta. Sillä välin oli Virginie jo kolmasti pistäytynyt ulkona ja palatessaan kumartunut hiljaa kuiskaamaan jotakin Gervaisen korvaan. Kun hän kolmannen kerran tuli sisälle keskellä kovinta mellakkaa, sanoi hän hänelle:
— Hän on yhä vielä François'n luona ja on lukevinaan sanomalehteä…
Aivan varmaan siinä on piru merrassa.
Hän puhui Lantier'sta. Häntä hän sillä tavalla kävi väijymässä.
Jokaisesta uudesta sanomasta Gervaise kävi totiseksi.
— Onko hän humalassa? kysyi hän Virginieltä.
— Ei, vastasi ompelijatar. Hän on rauhallisen näköinen. Mutta se minua juuri huolestuttaa. Mitä varten hän viipyy viinikaupassa, jos hän on rauhallinen?… Herra Jumala! kunhan vain ei mitään tapahtuisi!
Pesijätär tuli hyvin levottomaksi ja pyysi häntä olemaan vaiti. Yht'äkkiä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Rouva Putois oli noussut ylös ja lauloi Hyökkäyksen. Vieraat katsoivat häneen ääneti ja hartaina; Poissonkin oli pannut piippunsa pöydän reunalle paremmin kuullakseen. Lyhyt silittäjätär seisoi jäykkänä ja raivostuneen näköisenä, kasvot kalpeina mustan myssyn alla: hän ojensi vasemman nyrkkinsä eteenpäin voitonvarmalla ylpeydellä, ja hänen äänessään oli pontta enemmän kuin olisi luullutkaan, kun hän ärjyi:
Mer'rosvo kurjamieli
Jos meitä ahdistaa,
Niin hänet turma nieli
Hän armoa ei saa.
Hei, pojat, tykkein luoksi!
Yl' laitain rommi juoksi.
Noin mastonuoriin vaan
Mer'rosvot roikkumaan!
Siitä oli leikki kaukana. Mutta, vie sua pojat! semmoistahan se oli todellisuudessakin. Poisson, joka oli matkustanut merellä, nyökytteli päätään osottaakseen, että kuvaus oli yksityiskohtia myöten onnistunut. Muuten sen kyllä tunsi, että tämä laulu oli juuri rouva Putois'n luonteen mukainen. Coupeau kumartui kertomaan, miten rouva Putois oli eräänä iltana Poulet-kadulla antanut ympäri korvia neljälle miehelle, jotka tahtoivat häväistä häntä.
Sillä välin Gervaise toi muori Coupeaun auttamana kahvin pöytään, vaikka toiset vielä söivät savoialaista kaakkua. Hänen ei annettu istuutua, vaan huudettiin että nyt oli hänen vuoronsa. Hän koetti vastustella; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän näytti alakuloiselta; toiset jo kysyivät, että voiko hän pahoin hanhipaistista. Silloin hän lauloi: Oi! nukkua mun suokaa! heikolla ja lauhkealla äänellä; kun hän pääsi kertaussäkeeseen, jossa toivotetaan nukkujalle kauniita unia, hän melkein ummisti silmänsä, ja hänen kostea katseensa harhaili pimeälle kadulle päin. Heti hänen lopetettuansa Poisson tervehti naisia jyrkästi kumartaen ja alotti juomalaulun, Ranskan viinit. Mutta hän lauloi kuin oven sarana; ainoastaan viimeinen, isänmaallinen värssy meni kuulioihin, sillä puhuessaan kolmivärisestä lipusta hän kohotti lasinsa korkealle ja lopetti laulun kaatamalla kurkkuunsa koko lasin. Sitten seurasi romanssi toisensa perästä; rouva Bochen barcarolessa puhuttiin Venetsiasta ja gondoliereistä, rouva Lorilleux'n bolerossa Sevillasta ja andalusiattarista, ja Lorilleux johtui aina Arabian tuoksuihin asti puhuessaan tanssiatar Fatiman lemmenseikkailuksista. Rasvaisen pöydän ympärillä, jossa ilma oli paksua ylensyöneiden ihmisten hengityksestä, avautui kultaisia taivaanrantoja, vilahti ohitse norsunluunvalkoisia kauloja ja sysimustia kiharapäitä, suudelmia vaihdettiin kuutamossa kitaroiden soidessa, bajadeerit sirottivat liidellessään helmiä ja kalliita kiviä; ja miehet imeskelivät tyytyväisinä piippuaan, ja naisilla oli suu autuaallisessa nautinnon hymyssä; nykyhetkestä tiedottomina luulivat kaikki olevansa jossakin kaukana hengittämässä hyvänhajuisia tuoksuja. Kun Clémence alkoi ääntään värisyttäen kujertaa: Tehkää pesänne, niin sitäkin kuunneltiin suurella mieltymyksellä; sillä se muistutti mieliin maaseudun pikku lintuineen; tanssit metsikön varjossa ja hunajakukkaiset nurmikot, sanalla sanoen sen, mitä näki Vincennes'in metsässä kun sinne mentiin huviretkelle kaniinipaistia syömään. Virginie palautti leikillisen mielialan laulamalla Pikkiriikkisen ryypyn; hän matki marketanttimuijaa, toinen käsi puuskassa, ja taivuttaen toisen kätensä rannetta hän oli kaatavinaan ryyppyä lasiin. Siitä innostuttiin niin, että pyydettiin muori Coupeauta laulamaan Hiirtä. Vanha mummo kieltäytyi, väittäen unohtaneensa koko renkutuksen. Kumminkin hän alotti ohuella, särkyneellä äänellään; ja hänen ryppyinen naamansa, jossa pienet, vilkkaat silmät kiiluivat, alleviivasi kaikki kaksimieliset paikat hänen laulaessaan, miten Liisa mampseli säikähti nähdessään hiiren ja kietoi hameensa helmat tiukasti kinttujensa ympärille. Koko pöytä nauroi; naisetkaan eivät voineet pysyä totisina, vaan vilkuivat kiiluvin katsein naapureihinsa; eikä se oikeastaan ollutkaan mikään ruokoton laulu, siinä ei ollut yhtään sopimatonta sanaa. Mutta Boche, joka tahtoi näyttää, miten se hänestä oli ymmärrettävä, leikki hiirisillä pitkin hiilikauppiaan muijan pohkeita. Siitä olisi voinut seurata pahempaakin, mutta Gervaise iski silmää Goujet'lle, ja tämä sai toiset kunnioittavaisesti vaikenemaan laulamalla jymybassollaan Abd-el-Kaderin hyvästijätön. Olipa sillä miehellä kerrassaan komea ääni! Se lähti hänen tuuheasta, keltaisesta parrastaan kuin vaskisesta pasuunasta. Kun hän kajahutti »Oi kumppanini jalo!» tarkottaen soturin mustaa tammaa, niin pamppailivat kuulijain sydämet, ja hänelle taputettiin käsiä malttamatta loppuakaan odottaa, niin kovasti hän oli huutanut.
— No nyt on teidän vuoronne, vaari Bru! sanoi muori Coupeau. Laulakaapas tekin laulunne. Vanhat laulut ovat kumminkin kaikista kauneimpia.
Kaikki kääntyivät nyt vanhuksen puoleen ja koettivat houkutella ja rohkaista häntä laulamaan. Hänen liikkumattomissa kasvoissaan, jotka olivat kuin parkittua nahkaa, oli tylsistynyt ilme, kun hän katsoi ihmisiin, eikä hän näyttänyt ymmärtävän mitään. Häneltä kysyttiin osasiko hän Viisi vokaalia. Mutta hän painoi päänsä alas; ei muistanut enää. Kaikki vanhankansan laulut olivat menneet sekaisin hänen pääkopassaan. Kun jo aiottiin jättää hänet rauhaan, näytti jotakin muistuvan hänen mieleensä, ja ontolla äänellä alkoi hän höpistä:
Tuu la laa, tuu la laa,
Tuu la, tuu la, tuu la laa!
Hänen kasvonsa elostuivat; nämä kertaussäkeet herättivät hänessä varmaankin muiston aikoja sitten menneistä iloista, joista hän yksin nautti, ja lapsellisella ihastuksella hän kuunteli yhä heikkenevää ääntään.
Tuu la laa, tuu la laa,
Tuu la, tuu la, tuu la laa!
— Kuulkaahan, tuli Virginie supattamaan Gervaisen korvaan, taas minä kävin siellä. En saanut ilman rauhaa… No niin! Lantier on lähtenyt pois François'n luota.
— Ettekö tavannut häntä ulkopuolella? kysyi pesijätär.
— En, minä kuljin kiireesti, enkä tullut katselleeksi ympärilleni.
Mutta Virginie, joka juuri sattui katsomaan ulos, vaikeni äkkiä, ja häneltä oli vähällä päästä huuto.
— Voi, Herra Jumala!… Hän on tuolla, vastapäätä, katukäytävällä; hän katsoo tänne.
Gervaise aivan tyrmistyi ja uskalsi vain hät'hätää vilkaista sinne päin. Ihmisiä oli kerääntynyt kadulle laulua kuuntelemaan. Sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja pikku kelloseppä seisoivat ryhmässä, kuin mitäkin näytäntöä katsomassa. Siellä oli sotamiehiä, pitkätakkisia herroja, kolme pientä, viiden tai kuuden vuoden vanhaa tyttöä, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin totisina, ihmeissään. Ja aivan oikein, siellä seisoi Lantier eturivissä kuunnellen ja katsellen rauhallisen näköisenä. Totta tosiaan, siinä vasta oli röyhkeä mies. Gervaise tunsi kylmän väristyksen nousevan jaloistaan aina sydämeensä saakka, eikä hän enää uskaltanut hievahtaakaan, ukko Bru'n jatkaessa:
Tuu la laa; tuu la laa
Tuu la, tuu la, tuu la laa!
— Eikö mitä! äijä paha, jo riittää! sanoi Coupeau. Osaatteko te sen kokonaan?… Saatte laulaa sen toisen kerran, kun meillä on liian hauska.
Toiset nauroivat. Ukko lopetti siihen paikkaan, katsoi himmeillä silmillään ympäri pöytää ja vaipui tylsän näköisenä takaisin omiin mietteisiinsä. Kahvi oli juotu ja levyseppä oli taas käskenyt tuomaan viiniä. Clémence oli uudestaan alkanut syödä mansikoita. Vähäksi aikaa laulu taukosi, puhuttiin eräästä naisesta, joka aamulla oli löydetty hirtettynä viereisestä talosta. Nyt tuli rouva Lerat'n vuoro, mutta hänen täytyi ensin valmistautua. Hän kastoi ruokaliinansa kulman vesilasiin ja kostutti sillä ohimoitaan, sillä hänellä oli kovin kuuma. Sitten hän pyysi pisaran viinaa, ja juotuaan sen hän kauvan aikaa pyyhki huuliaan.
— Jumalan lapsi, sanoi hän, laulanko ma Jumalan lapsen?
Ja pitkä, miesmäinen leski, jolla oli luiseva nenä ja kulmikkaat hartiat kuin santarmilla, alkoi laulaa.
Laps orpo, jonka emo hylkää, suojan
Pyhällä paikalla saa ainian
Hänt' ohjaa, kaitsee silmä suuren luojan.
Laps orpo laps on hyvän Jumalan.
Värähytellen ääntänsä muutamissa sanoissa hän laulaa uilotteli pitkäveteisesti, pää kallellaan ja silmät taivasta kohti; oikeata kättään hän heilutti rintansa edessä ja painoi sitä sydämelleen liikutetun näköisenä. Silloin Gervaise, jota Lantier'n läsnäolo kiusasi, ei jaksanut pidättää kyyneleitänsä, hänestä tuntui kuin laulu olisi kuvannut hänen tuskaansa, kuin hän itse olisi ollut se hyljätty orpolapsi, jonka Jumala otti turviinsa. Clémence, joka jo oli hyvin humalassa, purskahti itkeä nyyhkyttämään, hänen päänsä painui pöydän reunaa vasten ja hän tukahutti nikotuksensa pöytäliinaan. Värisyttävä hiljaisuus vallitsi. Naiset olivat ottaneet esille nenäliinansa ja pyyhkivät silmiään, pää pystyssä, pitäen kunnioinaan mielenliikutustaan. Miehet, pää kumarassa, tuijottivat yhteen kohti eteensä, silmiään räpytellen. Poissonin henkeä ahdisti, ja hän puri hammasta niin kovasti, että piipun varresta paloja lohkeili, joita hän syljeksi lattialle, taukoamatta kumminkaan tupakoimasta. Bochen käsi oli jäänyt hiilikauppiaan vaimon polvelle, mutta tuntien epämääräistä tunnonvaivaa ja kunnioitusta hän ei enää häntä nipistellyt; kaksi isoa kyyneltä valui pitkin hänen poskiaan. Kaikki nämä mässääjät istuivat jäykkinä kuin itse korkea oikeus ja laakeina kuin lampaat. Viini se nyt tihkui heidän silmistään! Kun kertaussäe alkoi uudestaan entistään venytetympänä ja ruikuttavampana, niin kaikilta luonto putosi, ja he alkoivat ääneensä itkeä köllötellä ja päästelivät auki näppejään, liikutuksesta pakahtumaisillaan.
Mutta Gervaise ja Virginie eivät enää saaneet silmiään käännetyksi vastapäiseltä katukäytävältä. Rouva Bochelta, joka nyt myöskin huomasi Lantier'n, pääsi heikko huudahdus nyyhkytysten lomassa. Silloin kaikki kolme alkoivat tahtomattaankin vaihtaa hätääntyneitä katseita. Herra Jumala! jos Coupeau sattuisi kääntymään ja näkisi hänet. Siitä se vasta verinen rytäkkä nousisi! Ja he pitivät sellaista peliä keskenään, että viimein levyseppä kysyi heiltä:
— Mitä te siinä töllistelette?
Hän kumartui katsomaan ja tunsi Lantier'n.
— Perkele! tämä on jo liikaa, murahti hän. Se saatanan roisto! se lurjus… Ei, tämä on jo liikaa, tästä täytyy tulla loppu…
Ja kun hän nousi ylös kiroten ja uhkaillen, niin Gervaise pyysi häntä hiljaisella äänellä rauhottumaan.
— Kuule, minä rukoilen sinua… Pane pois veitsi… Pysy paikoillasi, älä lähde tekemään tuhoja. Virginien täytyi ottaa häneltä pois veitsi, jonka hän oli ottanut pöydältä. Mutta hän ei saanut häntä estetyksi lähtemästä ulos ja lähestymästä Lantier'ta. Muut vieraat olivat niin kasvavan liikutuksensa vallassa, etteivät huomanneet mitään, vaan itkivät yhä kovemmin rouva Lerat'n laulaessa sydäntävihlovan tunteellisesti:
Hän, orpo, hyljättynä kulki,
Ei hänen ääntään kuulleet muut
Kuin tuuli sekä metsän puut.
Viimeinen säe häipyi kuulumattomiin kuin myrskyn viimeinen valittava henkäys. Rouva Putois, joka juuri oli juomassa, tuli siitä niin liikutetuksi, että häneltä kaatui viinilasi pöytäliinalle. Sillä välin Gervaise istui kuin jähmettyneenä painaen nyrkkiään suulleen, ettei huuto pääsisi, ja peloissaan räpyttäen silmäluomiaan, hän odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä toisen miehistä murhattuna kaatuvan keskelle katua. Virginie ja rouva Boche seurasivat myöskin mitä suurimmalla jännityksellä asiain menoa. Coupeauhon vaikutti raitis ulkoilma äkiksestään niin voimakkaasti, että hän oli lentää istualleen katuojaan tahtoessaan hyökätä Lantier'n päälle. Tämä oli vain väistynyt syrjään, kädet housun taskussa. Ja molemmat miehet alkoivat haukkua toisiaan vasten naamaa, varsinkaan levyseppä ei säästänyt sanojaan, hän sanoi Lantier'ta saatanan siaksi ja uhkasi tehdä sylttyä hänen sisälmyksistään. Puotiin kuului kovaäänistä, kiivasta rähinää ja näkyi hurjistuneita liikkeitä, ikäänkuin he olisivat tahtoneet vääntää sijoiltaan toistensa käsivarret. Gervaise oli mennä tainnoksiin ja pani jo silmänsä kiinni, sillä sitä kesti liian kauan ja hän luuli heidän joka hetki olevan repimäisillään silmät toistensa päästä, niin lähekkäin he seisoivat nenät vastakkain. Mutta kun Gervaise ei vähään aikaan kuullut mitään, niin hän aukasi taas silmänsä ja ällistyi aivan nähdessään heidät rauhallisesti juttelemassa keskenään.
Ruikuttavalla, itkunsekaisella äänellä alotti rouva Lerat uutta värssyä
Puol' elotonna aamun tullen
Poloinen lapsi löydettiin.
— Kaikenkinlaisia hylkiöitä niitä on naistenkin joukossa! sanoi rouva Lorilleux suosionosotusten keskellä, Gervaise, Virginie ja rouva Boche katsoivat toisiinsa. Eihän siitä tainnut sen pahempaa tullakaan? Coupeau ja Lantier juttelivat edelleen katukäytävällä. He haukkua napostelivat vielä toisiaan, mutta ystävällisesti. Äänen sävyssä oli hyväilyn vivahdusta, vaikka he sanoivat toisiaan »perhanan pässinpääksi». Kun ihmiset rupesivat heihin katsomaan, niin he alkoivat hiljakseen kävellä vierekkäin edestakaisin, pitkin talon sivua. Heidän keskustelunsa oli hyvin vilkasta. Äkkiä Coupeau näytti suuttuvan uudestaan, ja toinen estelevän, kursailevan. Viimein levyseppä työnsi Lantier'ta ja pakotti hänet puoliväkisin tulemaan puodin ovelle.
— Minä vakuutan, että teen sen hyvästä sydämestä, huusi hän. Te juotte lasin viiniä… Miehet on aina miehiä, vai mitä? Ainahan järkimiehet voivat sovussa elää…
Rouva Lerat lopetti viimeisen kertaussäkeen, ja kaikki naiset yhtyivät siihen nenäliinojaan hypistellen:
Laps orpo laps on hyvän Jumalan.
Laulajattarelle taputettiin kovasti käsiä, ja hän istuutui ollen olevinaan vallan näännyksissä. Hän pyysi jotakin juotavaa, sillä hän pani liian paljon tunnetta tämän laulun esitykseen, niin että hän aina pelkäsi saavansa hermokohtauksen. Kaikkien silmät sillä välin kiintyivät Lantier'hen, joka rauhallisesti oli istuutunut Coupeaun viereen ja söi jo savoialaisen kaakun tähteitä, joita hän kastoi viinilasiin. Paitsi Virginietä ja rouva Bochea ei kukaan tuntenut häntä. Lorilleux'läiset vainusivat tosin, että jotakin oli hullusti päin; mutta kun heillä ei ollut siitä mitään vannaa tietoa, niin he eivät muuta voineet tehdä kuin näyttää loukkaantuneilta. Goujet, joka oli huomannut Gervaisen mielenliikutuksen, katsoi karsaasti uuteen tulokkaaseen. Kun syntyi kiusallinen äänettömyys, niin Coupeau sanoi muitta mutkitta:
— Hän on muudan vanha tuttava.
Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän jatkoi:
— Kuulehan, käyppäs katsomassa, eiköhän siellä vielä olisi hiukan lämmintä kahvia.
Gervaise katsoi vuoron perään toiseen ja toiseen aivan tyhmistyneenä. Ensin, kun hänen miehensä oli työntänyt sisälle hänen entisen rakastajansa, oli hän puristanut päänsä nyrkkiensä väliin, yhtä vaistomaisesti kuin kovalla rajusäällä aina ukkosen jyrähtäessä. Se ei tuntunut hänestä mahdolliselta, hän odotti seinien sortuvan ja murskaavan alleen ihmiset. Mutta sitten, kun hän näki miesten istuvan, ilman että edes musliiniverhotkaan liikahtivat, tuntui hänestä äkkiä koko asia vallan luonnolliselta. Hän oli luultavasti syönyt vain hiukan liiaksi hanhipaistia. Se kai se esti häntä selvästi ajattelemasta. Suloinen raukeus herpasi hänet, ja hän vaipui pöytää vasten, jaksamatta muuta halutakaan, kuin että saisi olla rauhassa. Herrainen aika! Mitäpä häntä suotta panemaan sydämelleen, kun kerran toisetkaan eivät olleet millänsäkään, ja kun asiat näyttivät selviävän itsestäänkin, niin että kaikki olivat tyytyväisiä? Hän nousi ylös mennäkseen katsomaan, oliko vielä kahvia jäljellä.
Peräkamarissa lapset jo nukkuivat. Kierosilmä Augustine oli kiusannut heitä koko ajan, kun jälkiruokaa syötiin, ryöstänyt heiltä mansikat ja pelotellut heitä hirveillä uhkauksilla. Nyt hän oli hyvin kipeänä, istua kyykötti pienellä jakkaralla, naama ihan kalpeana, eikä puhunut mitään. Lihavan Paulinen pää oli vaipunut Etiennen olkapäätä vasten, joka nukkui hänkin nojaten pöydän reunaan. Nana istui sängynedusmatolla Victorin vieressä, jota hän puristi itseään vasten, käsivarsi taivutettuna hänen kaulansa ympäri; hän torkkui silmät kiinni, ja hoki yhtä mittaa heikolla äänellä:
— Äiti hoi, minuun koskee … äiti hoi, minuun koskee…
— Oma syynsä! mutisi Augustine, jonka pää nuokkui sinne tänne; he ovat pöhnässä kaikki tyyni, he joivat ja räyhäsivät ihan kuin aikaihmisetkin.
Nähdessään Etiennen sai Gervaise uuden kohtauksen. Hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että pojan isä oli siinä ihan vieressä syömässä kaakkua eikä ollut edes osottanut haluavansa syleillä lastaan. Hän oli jo vähällä herättää Etiennen viedäkseen hänet Lantier'n syliin. Sitten hänestä taas tuntui parhaalta, että asiat saivat rauhassa selvitä itsestään. Olisi tietenkin ollut sopimatonta häiritä toisten ruokarauhaa. Hän palasi puotiin kahvipannuineen ja kaasi siitä lasin Lantier'lle, joka muuten ei näyttänyt välittävän hänestä ensinkään.
— Nytkö se on sitten minun vuoroni, sopersi Coupeau tahmealla äänellä. Tietysti, herkut viimeiseksi… No niin, minä laulan teille: Sit' on porsas vaan!
— Hyvä, hyvä! Sit' on porsas vaan! huusi koko seurakunta.
Räyhinä alkoi uudestaan, Lantier oli unohdettu. Naiset varustivat reilaan lasinsa ja veitsensä säestääkseen kertaussäettä. Naurettiin jo edeltäpäin levysepälle, joka siinä oikoi sääriään vekkulimaisen näköisenä. Matkien vanhan akan säräjävää ääntä hän lauloi!
/ Aamuin mullin mallin multa
Ain' on sydänala
Tuo, sanon, rannasta, poika kulta,
Neljän lantin kala!
Koko tunnin hän kuhnii tiellä,
Sitten tullessaan
Aamuryyppyni tullaa vielä:
Sit' on porsas vaan!
Ja naiset takoivat lasejaan ja toistivat kuorossa hirmuisella riemun remakalla.
Sit' on porsas vaan!
Sit' on porsas vaan!
Iloon yhtyi nyt koko Goutte-d'Or'in katu. Koko kortteli lauloi Sit' on porsas vaan! Kelloseppä, sekatavarakaupan puotipojat, makkarakauppiaan vaimo ja kasvismuija, jotka kaikki osasivat laulun, huusivat yhteen ääneen Sit' on porsas vaan! ja lyödä läimäyttelivät toisiaan iloa korottaakseen. Totisesti, koko katu oli lopulta humalassa. Pelkkä Coupeaulasta tulviva juomingin höyry pani kadulla olijat juhlatuulelle. Ja myöntää täytyy, että sisällä olijatkin alkoivat jo olla pahanpäiväisesti päissään. Päihtymys oli vähitellen noussut ensimäisestä viinilasista lähtien, joka oli juotu lihaliemen jälkeen, ja nyt se oli ylimmillään. Kaikki ulvoivat ja kirkuivat savuavien lamppujen punaisessa hohteessa. Tämä hillitön huuto ja remakka voitti viimeisten, kadulla vierivien ajopelienkin jyrinän. Kaksi poliisia, jotka luulivat siellä olevan ilmi kapinan, juoksivat katsomaan; mutta huomatessaan Poissonin he ymmärsivät yskän, nyökäyttivät päätään ja lähtivät verkalleen astumaan rinnatusten pitkin mustaa taloriviä,
Coupeau oli tullut tähän värssyyn:
Viime pyhänä iltapuolla
Tervehdin Tinette setää,
Joll' on Pikku-Villettessä tuolla
Virkana lantaa vetää.
Kirsikanluita — onkos tapaa —
Kotimatkallaan
Haki hän kierien keskellä rapaa:
Sit' on porsas vaan!
Sit' on porsas vaan!
Silloin kajahti lauhkeaan, tyyneen yöilmaan sellainen ulvonta, että koko talo tärisi; ja ulvojat itse paukuttivat itselleen käsiään, sillä ei ollut ajattelemistakaan voida ulvoa kovemmin.
Ei kukaan koko seurueesta saanut koskaan muistissaan tarkalleen selvitetyksi, mitenkä juhla oli päättynyt. Se vain oli varmaa, että se oli tapahtunut sangen myöhään, sillä ei yhtään kissaakaan ollut enää liikkunut kadulla. Paljon mahdollista kumminkin, että oli tanssittu pöydän ympäri piiritanssia. Kaikki oli hukkunut kellertävään sumuun, jossa punaisia haamuja oli hypellyt, suut korvia myöten naurussa. Se oli myöskin varma, ettei viinin juonnilla ollut lopulta ollut mitään määrää; sitä vain epäiltiin, että joku oli koiruuksissaan pannut suolaa laseihin. Lapset olivat luultavasti itse riisuneet päältään ja menneet yksin makuulle. Seuraavana päivänä rouva Boche kehui antaneensa Bochelle pari aimo korvapuustia jossakin nurkassa, jossa tämä oli liian läheltä puhutellut hiilikauppiaan muijaa; mutta Boche, joka ei muistanut mitään, väitti sitä ilkeäksi valheeksi. Siitä olivat kaikki kumminkin yksimielisiä, että Clémencen käytös oli ollut niin sopimatonta, että mokomata naikkosta ei olisi pitänyt kutsuakkaan. Hän oli lopuksi näyttänyt kaikki mitä hänellä oli, ja oli ruvennut voimaan niin pahoin, että oli kokonaan turmellut toisen musliiniuutimista. Miehet olivat toki menneet kadulle; Lorilleux ja Poisson olivat tuntiessaan vatsansa kapinoivan juosseet aina makkarapuodin kohdalle asti. Aina se näkyy, kuka on saanut hyvän kasvatuksen. Niinpä toiset naiset rouva Putois, rouva Lerat ja Virginie olivat kuumuuden käydessä sietämättömäksi pistäytyneet peräkamariin riisumaan päältään kureliivinsä; olipa Virginie heittäytynyt vähäksi aikaa vuoteelle estääkseen pahoinvoinnin seurauksia. Sitten oli seurakunta vähitellen alkanut sulaa, toiset olivat huvenneet toistensa jälkeen, saattaneet ensin toisiaan ja sitten yksitellen häipyneet pimeille kaduille. Viimeksi oli vielä kuulunut Lorilleux'n pariskunnan kiivasta riidan rähäkkää ja ukko Bru'n surullisen yksitoikkoista »tuu-la-laa, tuu-la-laa», Gervaise muisteli Goujet'n ruvenneen itkeä nyyhkyttämään lähtiessään: Coupeau oli yhä laulaa hoilotellut: Lantier oli luultavasti viipynyt loppuun asti, sillä Gervaise oli vieläkin tuntevinaan henkäyksen hiuksissaan, mutta hän ei osannut sanoa, oliko se Lantier'n vai kuuman yöilman henkäys.
Mutta kun rouva Lerat ei ollut uskaltanut yksin palata Batignollesiin asti tähän aikaan yöstä, niin oli sängystä otettu patja, joka oli hänelle levitetty yhteen puodin nurkkaan, kun ensin oli pöytä työnnetty syrjään. Siinä hän nukkui päivällisen tähteiden keskellä ja Coupeaulaisten maatessa humalataan hautomassa oli muudan talon kissoista puikahtanut sisälle avonaisesta ikkunasta ja nakerteli kaiken yötä hanhen luita terävillä hampaillaan.
VIII.
Seuraavana lauvantaina Coupeau ei tullut kotiin päivälliseksi, vaan palasi vasta kymmenen tienoissa tuoden mukanaan Lantier'n. He olivat olleet yhdessä Thomas'n ravintolassa Montmartrella syömässä lampaan sorkkia.
— Et saa torua, eukkoseni, sanoi levyseppä. Näethän, että me olemme olleet kohtuullisia… Hänen seurassaan ei toki vaaraa olekkaan; hän johtaa toisen suoraan oikealle tielle.
Ja hän kertoi, kuinka he olivat tavanneet toisensa Rochechouart'in kadulla. Päivällisen jälkeen hän oli pyytänyt Lantier'ta Mustan keilan kahvilaan maistamaan jotakin, vaan tämä oli tarjouksen hylännyt sanoen, että kun oli naimisissa siivon ja kunniallisen naisen kanssa, niin ei pitänyt viertää kaikissa kapakoissa. Gervaise kuunteli hiukan hymyillen. Eihän hän toki aikonutkaan torua; eikä hän olisi kehdannutkaan. Syntymäpäivästään lähtien hän kyllä oli varonut entisen rakastajansa jolloinkin käyvän uudestaan häntä katsomassa; mutta tähän aikaan vuorokaudesta, juuri maatamenon aikaan, miesten äkillinen tulo oli hämmästyttänyt häntä; ja vapisevin käsin hän sitoi ylös hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen kaulalleen.
— Kuulehan, jatkoi Coupeau, kun Lantier oli niin hienotuntoinen, ettei ulkona tahtonut mitään maistaa, niin etköhän sinä antaisi meille ryyppyä?… Ainakin me sen hyvin ansaitsemme!
Gervaisen apulaiset olivat jo aikoja sitten lähteneet pois. Muori Coupeau ja Nana olivat jo makuulla. Silloin Gervaise, joka miesten tullessa oli jo ollut panemassa luukkuja kiinni, jätti oven vielä auki ja toi työpöydän nurkalle laseja ja pullon pohjalla vähän konjakkia. Lantier jäi seisomaan ja vältteli puhutella suorastaan Gervaisea. Mutta kun tämä kaatoi hänen lasiinsa, hän kumminkin sanoi:
— Rouva on hyvä ja panee minulle vain yhden pisaran.
Coupeau katsoi heihin ja puhui suunsa puhtaaksi. Mitäs he siinä joutavaa kursailivat! Menneisyyshän oli ollutta ja mennyttä. Jos pitäisi vihaa yhdeksin, kymmenin vuosin, niin lopultahan ei tulisi kenenkään kanssa toimeen. Itse hän ainakaan ei pannut mitään hampaanrakoon! Ja toisekseen, tiesihän hän, kenen kanssa hän oli tekemisissä, kunnon naisen ja kunnon miehen kanssa, jotka olivat vanhoja ystäviä. Hän oli ihan huoleti, sillä hän tunsi heidän vilpittömyytensä.
— Aivan niin … aivan niin … hoki Gervaise katsoen maahan, ymmärtämättä itsekään, mitä sanoi.
— Hän on sisar nyt, ainoastaan sisar! sopersi Lantier vuorostaan.
— Paiskatkaa kättä, piru vieköön! huusi Coupeau, ja annetaan palttua sille, mitä ihmiset sanovat! Kellä on sydän oikealla paikallaan, sillä on paljon lystimpi olla kuin miljoonain omistajilla. Minä ainakin asetan ystävyyden etusijaan, sillä ystävyys on ystävyys, eikä mikään käy sen yli.
Hän iski nyrkillään sydänalaansa niin liikutetun näköisenä, että toisten täytyi häntä tyynnyttää. Kaikki kolme kilistivät lasejaan ääneti ja ottivat ryypyn. Gervaise voi nyt rauhassa katsoa Lantier'ta, sillä juhlailtana hän oli nähnyt hänet ikäänkuin sumun läpi. Hän oli lihonut ja pyöristynyt ja hänen säärensä ja käsivartensa olivat käyneet paksuiksi ja raskaiksi lyhyeen vartaloon verraten. Mutta hänen kasvoissaan oli vielä säilynyt kauniita piirteitä huolimatta tyhjäntoimituksen tuottamasta turpeudesta; ja kun hän aina hoiti hyvästi ohuita viiksiään, niin hän näytti juuri kolmenkymmenenviiden vuoden vanhalta niinkuin hän olikin. Tänään hänellä oli päällään harmaat housut ja tummansininen palttoo, kuin hyvälläkin herralla, ja pyöreä hattu päässä; olipa hänellä kellokin ja hopeaiset kellonperät, joista riippui muistiksi saatu sormus.
— Täytyy tästä jo lähteä, sanoi hän. Minä asun siellä hiidessä asti.
Hän oli jo kadulla menossa, kun levyseppä kutsui hänet takaisin ja pyysi häntä pistäytymään katsomassa, kun milloin matka sattui sinne päin. Sillävälin Gervaise, joka huomaamatta oli pujahtanut toiseen huoneeseen, palasi sieltä työntäen edessään Etienneä, joka oli paitahihasillaan ja silmät unisina. Poika hymyili ja hieroi silmiään. Mutta huomattuaan Lantier'n hän jäi ujona seisomaan ja alkoi vavista ja levottomasti vilkua äitinsä ja Coupeaun puoleen.
— Etkö tunne tätä herraa, kysyi levyseppä. Poika painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
Sitten hän hiukan nyökäytti päätään sen merkiksi, että hän tunsi herran.
— No, älä siinä toljota, vaan mene suutelemaan häntä.
Lantier odotti vakavana ja tyynenä. Kun Etienne viimein rohkaisihe häntä lähestymään, niin hän kumartui ja ojensi molemmat poskensa suudeltaviksi; sitten hän itsekin suudella moiskautti poikaa otsalle. Silloin tämä uskalsi katsoa isäänsä. Mutta yht'äkkiä hän purskahti itkuun ja juoksi kelteisillään tiehensä kuin hullu. Coupeau torui häntä ja haukkui häntä metsäläiseksi.
— Se tulee mielenliikutuksesta, sanoi Gervaise, itsekin kalpeana ja vavisten.
— Hän on kyllä hyvin helläluonteinen ja kiltti tavallisesti selitti Coupeau. Minä olenkin kasvattanut häntä ankarasti, saattepa nähdä… Kyllä hän vielä tottuu teihin, vaikka hän alussa vähän vierastaa… Olipa se jo yksistään tämän pojankin vuoksi tarpeen, että saatiin rikkoutuneet välit korjatuksi, vai mitä? Meidän olisi oikeastaan pitänyt tehdä se jo aikoja sitten, sillä minä antaisin ennemmin leikata pääni poikki, kuin estäisin isää näkemästä poikaansa.
Sen johdosta hän esitti, että lopetettaisiin konjakkipullo. Kaikki kolme kilistivät uudestaan. Lantier'ta ei mikään hämmästyttänyt, vaan hän pysyi kaiken aikaa erittäin tyynenä. Osottaakseen puolestaan kohteliaisuutta levysepälle hän tahtoi ennen lähtöään välttämättä auttaa häntä sulkemaan puotia. Sitten hän pudisti pölyä käsistään ja toivotti talonväelle hyvää yötä.
— Maatkaapa rauhassa. Minä koetan saada kiinni omnibusin… Kyllä minä pian tulen uudestaan.
Tästä illasta lähtien Lantier näyttäytyi usein Goutte-d'Or'in kadulla. Hän ilmestyi vain kuin levyseppä oli kotona, kysyi hänen vointiaan jo ovella tullessaan, ja oli pistäytyvinään sisälle yksinomaan hänen tähtensä. Sitten hän istuutui ikkunaa vasten, aina palttoo päällä, parta ajettuna ja tukka kammattuna, ja jutteli kohteliaasti, niin että käytöksestä päättäen olisi luullut hänen saaneen hyvänkin kasvatuksen. Siten Coupeaulaiset saivat vähitellen tietää yksityiskohtia hänen elämästään. Kahdeksan viime vuoden ajalla hän oli jonkun aikaa ollut hattutehtaan johtajana, ja kun häneltä kysyttiin, minkä tähden hän oli siitä luopunut, ei hän vastannut suoraan, vaan rupesi puhumaan eräästä kelvottomasta yhtiömiehestä, joka oli kotoisin samalta seudulta kuin hänkin. Se kanalja oli naisineen hävittänyt koko liikkeen. Mutta hänen entinen isännyytensä oli vielä huomattavissa koko hänen olennossaan ikäänkuin aateluutena, josta hän ei enää voinut luopua. Alituiseen hän sanoi olevansa tekemäisillään jonkin loistavan kaupan, useat hattutehtailijat aikoivat muka uskoa liikkeensä ja äärettömät varansa hänen haltuunsa. Sitä odottaessaan hän ei tehnyt kerrassaan mitään, käveli vain päivää paistattamassa, kädet taskussa, kuin isokin herra. Jos hän milloin valitti ja joku uskalsi mainita hänelle jonkin tehtaan, johon tarvittiin työmiehiä, niin hän hymähti sääliväisesti, hänen ei tehnyt mieli kuolla nälkään raataessaan toisten hyväksi. Ei se peijakas kumminkaan, kuten Coupeau sanoi, elänyt pelkästään kauniista ilmasta. Hän oli ovela veitikka, joka kyllä osasi pitää huolta itsestään, ja kaippa hän harjotti jotakin keinottelua, koskapa hän aina oli niin hyvinvoivan näköinen ja koskapa hänen kannatti pitää valkoisia liinapaitoja ja herrastella hienoilla kravateilla. Eräänä aamuna levyseppä oli nähnyt hänet kiillotuttamassa kenkiään Montmartren bulevardilla. Asian oikea laita oli se, että Lantier, joka oli hyvin suulas puhumaan muista, vaikeni tai valehteli, kun tuli puhe hänestä itsestään. Hän ei tahtonut edes sanoa, missä hän asui. Ei, hän majaili erään tuttavan luona, siellä hiidessä asti, kunnes hän löytäisi jonkin hyvän paikan: ja hän kielsi ihmisiä käymästä luonaan, koska hän ei muka koskaan ollut kotonaan.
— Paikkoja saisi vaikka kymmenittäin, selitti hän usein. Mutta ei maksa vaivaa mennä verstaisiin, joissa ei viihdy vuorokauttakaan… Eräänäkin maanantaina menin Championin luo, Montrongelle. Illalla Champion rupesi kiusaamaan minua politiikalla; hänellä ei ollut samoja mielipiteitä kuin minulla. No niin, tiistaiaamuna minä läksin pois, sillä orjuuden aika on jo ohitse, enkä minä tahdo myödä itseäni seitsemästä francista päivässä.
Marraskuun alkupuoli oli käsissä. Lantier toi orvokkikimppuja, joita hän kohteliaasti jakeli Gervaiselle ja hänen molemmille apulaisilleen. Vähitellen hän rupesi käymään tiheämpään, viimein melkein joka päivä. Hän näytti tahtovan vallottaa koko talon ja koko korttelin. Aluksi hän vietteli puolelleen Clémencen ja rouva Putois'n, joille hän iän erotuksesta välittämättä osotti mitä hartainta huomaavaisuutta. Kuukauden kuluttua molemmat työnaiset häntä jumaloivat, Bochelaiset, joita hän kävi tervehtimässä heidän porttikamarissaan, olivat siitä kovasti mielissään ja kehuivat hänen kohteliaisuuttaan pilviin asti. Mitä Lorilleux'läisiin tuli, niin he saatuaan tietää, kuka se herra oli, joka oli tullut nimipäiville jälkiruokaa syötäessä, syytivät Gervaiselle silmät, korvat täyteen haukkumisia, siitä että tämä ilkesi tuoda kotiinsa entisen rakastajansa. Mutta kerran Lantier kävi heidän luonaan ja teki heihin niin hyvän vaikutuksen tilaamalla heiltä ketjut eräälle tuttavallensa naiselle, että he pyysivät häntä istumaan ja pitivät luonaan kokonaisen tunnin, ihastuneina hänen puhetaitoonsa: vieläpä heitä ihmetytti, mitenkä niin hieno mies oli voinut elää Nilkuttajan kanssa. Lopulta eivät hatuntekijän käynnit Coupeaulassa loukanneet enää ketään, vaan tuntuivat luonnollisilta; siihen määrään hänen oli onnistunut saavuttaa koko Goutte-d'Or'in kadun suosio. Goujet yksin pysyi synkkänä. Jos hän oli siellä, kun toinen tuli, niin hän lähti pois päästäkseen tekemästä tuttavuutta hänen kanssaan.
Mutta huolimatta siitä, että kaikki tuhlailivat suosiotaan Lantier'lle, asui kumminkin Gervaisen mielessä ensimäisten viikkojen kuluessa alituinen levottomuus. Hän tunsi sydänalassaan samaa poltetta kuin aikaisemmin, Virginien uskoessa hänelle salaisuuksiaan. Hänen pelkonsa johtui siitä, että hän epäili voimainsa pettävän, jos Lantier yllättäisi hänet jonakin iltana yksinään ja yrittäisi suudella häntä. Hän ajatteli liian paljon Lantier'ta; tämä täytti liiaksi hänen koko olentonsa. Mutta vähitellen hän rauhottui nähdessään, miten siivo hän oli. Lantier ei edes katsonut häntä silmiin, eikä koskenut häneen sormenpäilläänkään, kun toiset kääntyivät selin. Sitä paitsi Virginie, joka näytti lukevan hänen ajatuksensa, nuhteli häntä hänen rumien ajatustensa tähden. Mitä hän vapisi? Eihän siivompaa miestä voinut tavatakaan. Totisesti hänellä ei ollut enää mitään pelättävää. Ja eräänä päivänä ompelijatar toimitti niin, että Gervaise ja Lantier joutuivat kahden istumaan erääseen nurkkaan, ja käänsi puheen tunteisiin. Lantier selitti vakavalla äänellä ja valiten sanansa, että hänen sydämensä oli kuollut, että hän tästä lähin tahtoi uhrata itsensä yksinomaan poikansa hyväksi. Hän ei koskaan puhunut Claudesta, joka yhä vielä oli Etelä-Ranskassa. Hän suuteli Etienneä otsalle joka ilta, mutta ei tiennyt, mitä sanoa hänelle, jos poika jäi hänen luokseen, ja unohti hänet pian ja rupesi puhumaan roskaa Clémencen kanssa. Silloin Gervaise tyyntyi, tunsi menneisyyden kuolevan itsessään. Lantier'n läsnäolo kulutti hänestä Plassansin ja Boncoeur'in hotellin muistot. Kun hän näki hänet alituiseen, ei hän enää hänestä uneksinut. Tunsipa hän jonkinlaista inhoakin ajatellessaan heidän entistä suhdettaan. Se oli lopussa, kerrassaan lopussa. Jos Lantier milloin uskaltaisi pyytää häneltä mitään sellaista, niin hän antaisi hänelle pari korvapuustia vastaukseksi tai ilmottaisi siitä miehelleen. Ja taas hän ilman tunnonvaivoja ajatteli Goujet'n hellää ystävyyttä, joka hänestä tuntui sanomattoman suloiselta.
Tullessaan eräänä aamuna työhuoneeseen Clémence kertoi tavanneensa edellisenä iltana yhdentoista tienoossa herra Lantier'n kävelemässä käsikynkässä erään naisen kanssa. Hän puhui siitä hyvin karkein sanoin ja ilkkuvalla äänenpainolla, nähdäkseen, minkä vaikutuksen se teki emäntään. Niin, herra Lantier oli kävellyt Notre-Dame de Loretten kadulla; nainen oli valkoverinen, yksi noita bulevardien pilalle kulutettuja narttuja, joilla on takapuoli paljaana silkkihameen alla. Ja hän oli seurannut heitä piloillaan. Narttu oli käynyt makkarapuodissa ostamassa raakkuja ja kinkkua. Sitten La Rochefoucauld'n kadulla herra Lantier oli jäänyt katukäytävälle talon eteen nokka pystyssä odottamaan, kunnes tyttö, joka yksin oli mennyt sisälle, antoi hänelle ikkunasta merkin, että hän sai tulla perästä. Mutta vaikka Clémence lisäili juttuunsa kainostelemattomia selityksiä, niin Gervaise silitti vain tyynesti valkoista hametta. Toisinaan vain hänen suupielensä vetäytyivät hiukan hymyyn. Provençelaiset, sanoi hän, olivat kaikki vallan hulluja naisten perään; heidän piti saada niitä, vaikka mikä olisi ollut: he olisivat penkoneet niitä itselleen vaikka rikkatunkiosta. Ja kun Lantier illalla saapui, niin Gervaise vain nauroi Clémencelle, kun tämä kiusotteli hatuntekijää hänen vaalealla hentullaan. Muuten Lantier näytti olevan mielissään siitä että hänet oli huomattu. Mitäpäs siitä! Se oli vain muudan entinen ystävätär, jota hän vielä toisinaan kävi tapaamassa, kun se ei ketään häirinnyt; hyvin hieno tyttö, jolla oli huonekalut palissanderipuusta; ja hän luetteli hänen entisiä rakastajiaan kreivin, fajanssitehtailijan ja erään notariuksen pojan. Hän rakasti naisia, jotka käyttävät hajuvesiä. Hän toi juuri Clémencen nenän alle nenäliinansa, johon tyttö oli pannut hajuvettä, kun Etienne tuli sisälle. Silloin hän heti taas tekeytyi totiseksi, suuteli lasta ja lisäsi, että ei se merkinnyt mitään, vaikka hän toisinaan vähän ilvehtikin, sillä hänen sydämensä oli kuollut. Gervaise, joka oli kumartunut työnsä yli, nyökäytti päätään hyväksyvästi. Ja Clémencen oli kärsittävä rangaistus pahankurisuudestaan, sillä hän oli kyllä tuntenut, miten Lantier, joka ei ollut olevinaan niinä miehinäkään, jo pari kolme kertaa oli nipistänyt häntä, ja hän oli pakahtua kateudesta, kun hän ei haissut myskille niinkuin bulevardin narttu.
Kun kevät tuli, niin Lantier, joka jo kokonaan kuului talonväkeen, rupesi tuumimaan, että hänen pitäisi päästä asumaan samaan kaupunginosaan, jotta olisi lähempänä ystäviään. Hän tahtoi kalustetun huoneen jossakin siistissä talossa. Rouva Boche, vieläpä Gervaisekin tekivät minkä suinkin voivat löytääkseen sen hänelle. Etsittiin läpeensä kaikki läheiset kadut, mutta hän ei vähään tyytynytkään, hänellä piti olla iso piha ja huone ensimäisessä kerroksessa, sanalla sanoen kaikki mukavuudet, mitä voi ajatella. Ja nykyään hän oli joka ilta Coupeaulassa ja näytti mittailevan kattojen korkeutta ja tutkivan, miten huoneet olisivat sijotettavat. Juuri sellaisen asunnon hän olisi tahtonut. Ei hän toki muuta olisi pyytänytkään, vaan olisi ollut tyytyväinen, jos olisi saanut tyyssijan tässä rauhallisessa ja lämpimässä pesässä. Sitten hän joka kerran lopetti tutkimuksensa tällä lauseella:
— Teillä on tässä sentään saakelin mukava asunto!
Eräänä iltana, kun hän oli siellä syönyt päivällistä ja jälkiruuan aikana sanonut tavallisen lauseensa, Coupeau, joka oli alkanut häntä sinutella, huusi hänelle äkkiä:
— Jääkkinpäs meille, vanha veikko, jos mielesi tekee… Kyllä tässä sovitaan…
Ja hän selitti että kamarista, jossa likaisia vaatteita säilytettiin, saataisiin puhdistamalla sangen siisti huone. Etienne saisi maata puodissa, johon hänelle pantaisiin patja lattialle, ja sillä hyvä.
— Ei, ei, sanoi Lantier, en minä voi siihen suostua. Se häiritseisi teitä liiaksi. Tiedänhän minä, että te teette tarjouksenne hyvästä sydämestä, mutta tulisi liian kuuma, kun kaikki oltaisiin päällekkäin. Sitäpaitsi jokaisella pitää olla vapautensa. Minun täytyisi kulkea teidän huoneenne läpi, eikä se aina taitaisi olla hauskaa teistäkään.
— Sit' on koko peijakas! sanoi levyseppä läkähtymäisillään naurusta ja takoi nyrkillään pöytään selvitelläkseen ääntään. Aina hänellä vain on tuhmuuksia mielessä!… Mutta, kyllähän siihen keino tiedetään, hiidessä! Siinä kamarissahan on kaksi ikkunaa. No, ei muuta kuin revitään toisen alta seinä pois maata myöten, niin siitä saadaan ovi. Silloin, ymmärrätkös, sinä pääset sisälle pihan kautta, ja saammehan me, jos hyväksi näemme, tukkia vielä tämän väliovenkin. Silloin ei tarvitse nähdä ei kuulla toisistaan mitään, ja kumpikin saa olla kotonaan rauhassa.
Syntyi äänettömyys. Hatuntekijä mutisi:
— Niin! sillä tavalla, voisihan se käydä päinsä… Mutta en minä sittenkään, minä olisin liiaksi teidän tiellänne.
Hän vältti katsoa Gervaiseen, mutta odotti nähtävästi, ennenkuin tahtoi suostua, että tämäkin sanoisi jotakin. Gervaise oli kovasti harmissaan miehensä ehdotuksesta; ajatus, että Lantier tulisi asumaan heille, ei tosin sinänsä loukannut eikä juuri saattanut levottomaksi; mutta se hänet pani arvelemaan, mihin hän saisi sijotetuksi likaiset vaatteet. Levyseppä kuvaili vielä, mitä etuja siitä olisi kummallekin. Viidensadan francin hyyry oli aina tuntunut hiukan paljolta. No niin! Lantier maksaisi heille valmiiksi kalustetusta huoneesta kaksikymmentä francia kuussa; se ei kävisi kalliiksi hänelle, ja se auttaisi heitä hyyrynmaksussa. Coupeau lisäsi vielä, että hän otti hankkiakseen heidän vuoteensa alle suuren laatikon, johon koko korttelin likaiset vaatteet mahtuivat. Silloin Gervaise alkoi epäröidä ja näytti kysyvän katseellaan neuvoa muori Coupeaulta, jonka Lantier oli voittanut puolelleen jo kuukausia sitten tuomalla hänelle karamellejä yskänlääkkeeksi.
— Ette te toki meitä häiritseisi, sanoi Gervaise viimein.
Voitaisiinhan se jollakin tavalla järjestää…
— Ei, kiitoksia, ei, toisti hatuntekijä. Te olette liian ystävällisiä, enkä minä tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne.
Nyt ei Coupeau sietänyt enempää. Aikoiko hän vielä kauvankin siinä kursailla? Johan hänelle sanottiin, että tarjous tehtiin hyvästä sydämestä! Hänhän teki heille siinä palveluksen, pitihän hänen se ymmärtää! Sitten hän raivoisella äänellä huusi:
— Etienne, Etienne!
Poika oli nukkunut pöytää vasten. Hän nosti päätään kavahtaen pystyyn.
— Kuule, sano hänelle että sinä tahdot … niin tälle herralle … sano hänelle oikein kovasti: Tahdon!
— Tahdon! sopersi Etienne vielä unen toreissaan.
Kaikki purskahtivat nauramaan. Mutta Lantier sai pian takaisin vakavan arvokkuutensa, häh puristi Coupeaun kättä pöydän ylitse sanoen:
— Minä suostun… Tapahtuuhan se molemminpuolisen ystävyyden nimessä, vai kuinka? Niin minä suostun pojan tähden.
Jo seuraavana päivänä, kun talonomistaja, herra Marescot oli tullut viettämään tunnin Bochelaisten porttikamarissa, meni Gervaise puhumaan hänelle asiasta. Ensin tämä näytti levottomalta, kielsi jyrkästi ja suuttui, ikäänkuin olisi tahdottu jaottaa maan tasalle puolet hänen taloaan. Mutta tarkastettuaan juurta jaksain kaikki paikat ja töllisteltyään ilmaan nähdäkseen, etteivät vain ylemmät kerrokset siitä sortuisi, hän kumminkin lopulta antoi suostumuksensa, mutta sillä ehdolla, ettei siitä hänelle tullut mitään kustannuksia; ja Coupeaulaisten täytyi allekirjottaa paperi, jossa he sitoutuivat vuokra-aikansa loppuessa panemaan kaikki paikat entiseen kuntoonsa. Samana iltana levyseppä toi mukanaan kirvesmiehen, puusepän ja maalarin, hauskoja tovereita, joiden piti sukaista tämä pikku tehtävä työpäivänsä päätyttyä Coupeaulaisia auttaakseen. Uuden oven paikoilleen paneminen ja huoneen siistiminen eivät kuitenkaan menneet alle satakunnan francia ottamatta lukuun, mitä viini maksoi, jolla työtä kostutettiin. Levyseppä sanoi sälleille, että hän maksaisi heille myöhemmin sillä rahalla, minkä hän saisi vuokralaisensa ensimäisestä hyyrin maksusta. Sitten tuli kysymys huoneen kalustamisesta. Gervaise jätti sinne muori Coupeaun kaapin, lisäksi vei hän sinne pöydän ja kaksi tuolia omasta kamaristaan. Vihdoin täytyi hänen ostaa pesupöytä ja sänky täydellisine tilavaatteineen, mikä yhteensä teki satakolmekymmentä francia, jotka hänen oli maksettava kymmenen francin erissä kuukausittain. Jos Lantier'n kaksikymmentä francia menisikin kymmenen kuukauden kuluessa etukäteen tehtyihin velkoihin, niin myöhemmin siitä tulisi sievoiset tulot.
Kesäkuun ensi päivät olivat käsissä, kun hatuntekijä muutti sinne asumaan. Edellisenä päivänä Coupeau oli tarjoutunut noutamaan hänen kapsäkkiään hänen asunnostaan, ettei tarvitseisi maksaa kolmeakymmentä souta ajurille. Mutta toinen oli ollut hiukan hämillään, sanoen, että hänen kapsäkkinsä oli liian raskas, ikäänkuin hän viime hetkeen asti olisi tahtonut salata, missä hän asui. Hän saapui iltapäivällä, kolmen tienoossa. Coupeau ei ollut kotona. Ja Gervaise, joka oli puodin ovella vastassa, kävi vallan kalpeaksi tuntiessaan kapsäkin ajurin rattailla. Se oli heidän vanha kapsäkkinsä, sama, joka oli tullut heidän matkassaan Plassansista, nyt ränsistynyt ja hajoamaisillaan, niin että se vain nuorien avulla pysyi koossa. Hän näki sen palaavan, niinkuin hän usein ennen oli uneksinut, ja saattoi kuvitella mielessään, että sama ajuri toi sen hänelle takaisin, sama ajuri, jolla Lantier oli karannut kiillottajattaren kanssa. Boche tuli auttamaan Lantier'ta. Pesijätär seurasi heitä ääneti, hiukan päästä pyörällä. Kun he olivat laskeneet taakkansa keskelle huonetta, sanoi hän jotakin sanoakseen:
— No nyt se on sitä myöten valmista.
Hän tointui kuitenkin pian, nähdessään että Lantier, joka aukoi nuoran solmuja, ei katsonut edes häneen päinkään; ja hän lisäsi:
— Herra Boche, tulettehan juomaan lasin meidän kanssamme.
Ja hän kävi hakemassa litran viiniä ja laseja. Poisson sattui juuri kulkemaan ohitse katukäytävällä virkapuvussaan. Gervaise iski hänelle silmää hymyillen. Poliisi ymmärsi täydellisesti mitä se merkitsi. Kun hän oli virantoimituksessa ja hänelle iskettiin silmää, niin se tiesi, että hänelle tarjottiin lasi viiniä. Useinpa hän kävelikin tuntikausia pesijättären puodin edessä odottamassa, että hänelle iskettäisiin silmää. Ettei kukaan näkisi, hän silloin aina tuli pihan kautta ja särpi lasinsa piilossa.
— Kas! kas! sanoi Lantier, nähdessään hänen tulevan sisälle, vai te se olette, Badingue!
Hän kutsui häntä piloillaan Badingueksi, osottaakseen, kuinka hän halveksi keisaria. Poisson piti sen hyvänään niin jäykän näköisenä, ettei voinut tietää, tokko se häntä ensinkään suututti. Muuten molemmat miehet, vaikka he erosivatkin poliittisissa mielipiteissään, olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi.
— Kai te tiedätte että keisari on ollut poliisina Lontoossa, sanoi vuorostaan Boche. Niin, annan kunniasanani siitä, että hän on korjannut talteen juopuneita naisia.
Gervaise oli sillä välin täyttänyt kolme lasia pöydälle. Itse hän ei tahtonut juoda, sillä hänen sydämensä ei ottanut vastaan. Mutta hän jäi huoneeseen katsomaan miten Lantier päästeli irti viimeiset nuorat, haluten tietää, mitä kapsäkki sisälsi. Hän muisti, että yhdessä nurkassa oli ollut kasa sukkia, kaksi likaista paitaa ja vanha hattu. Vieläköhän siinä olivat samat tavarat? Vieläköhän hänen piti nähdä menneisyytensä riekaleet? Mutta Lantier ei vielä avannut sen kantta, vaan otti lasinsa ja kilisti toisten kanssa.
— Kippis!
— Kippis! vastasivat Boche ja Poisson.
Pesijätär täytti uudestaan lasit. Miehet pyyhkivät huuliaan kämmenellään. Vihdoin hatuntekijä avasi kapsäkin. Siinä oli sikin sokin sanomalehtiä, kirjoja, vanhoja pukuja ja liinavaatemyttyjä. Hän veti siitä esille peräkkäin kastrullin, parin saappaita, Ledru-Rollin'in pystykuvan, jolta nenä oli särkynyt, kirjaillun paidan ja työhousut. Ja Gervaise, joka kumartui katsomaan, tunsi siitä nousevan tupakan ja lian hajun, mikä on omituinen henkilöille, jotka yksinomaan pitävät huolta ulkokuorestaan, siitä mikä heistä näkyy. Ei, vanha hattu ei enää ollut vasemmanpuoleisessa kulmassa. Siinä oli kerä, jota hän ei tuntenut, luultavasti jonkun naisen lahjottama. Silloin hän rauhottui, tuntien epämääräistä surumielisyyttä seuratessaan katseellaan esineitä, kysyen itseltään, olivatko ne hänen vai toisten aikuisia tavaroita.
— Tunnettekos tämän, Badingue? kysyi Lantier.
Hän pisti poliisin nenän eteen pienen, Brysselissä painetun kirjan: Napoleon III:n rakkausseikkailut, joka oli kuvilla kaunistettu. Siinä kerrottiin muitten kaskujen joukossa, mitenkä keisari oli vietellyt erään kokin kolmentoistavuotiaan tyttären; ja kuva esitti Napoleon III:n paljain säärin, ainoastaan kunnialegionan leveä nauha paidan päällä, ajamassa takaa tyttöä, joka pakeni häntä.
— Ähä, semmoista se on ihan! huudahti Boche, jonka himokkaita taipumuksia kuva kutkutti. Juuri niin se aina tapahtuu!
Poisson oli hämillään, masennettuna, eikä hän keksinyt sanaakaan keisarin puolustukseksi. Sehän seisoi kirjassa, hän ei voinut väittää vastaan. Kun Lantier ilkkuvan näköisenä yhä piti kuvaa hänen nenänsä alla, kohautti hän olkapäitään ja huusi:
— No, entäs sitten? Eikö sitä muka miehen luonto vaadi?
Lantier'lta tämä vastaus tukki suun. Hän asetti kirjansa ja sanomalehtensä kaapin hyllylle; ja kun hän näytti olevan pahoillaan siitä, että hänellä ei ollut pientä kirjahyllyä riippumassa pöydän yläpuolella lupasi Gervaise hänelle hankkia semmoisen. Hänellä oli Louis Blanc'in Kymmenen vuoden historia, paitsi ensimäistä osaa, jota hän ei ollut koskaan omistanutkaan, Lamartinen Girondistain historia kahden soun vihkosina, Eugène Sue'n Pariisin mysteeriot ja Vaeltava Juutalainen, ottamatta lukuun eräitä filosoofisia ja humanistisia kirjoja, joita hän oli kokoellut vanhojen kirjojen kauppiailta. Mutta varsinkin sanomalehtiään hän katseli hellästi ja kunnioittavaisesti. Niitä oli hänellä kokoelma, jonka hän itse oli kerännyt vuosien kuluessa. Joka kerran kun hän kahvilassa luki sanomalehdestä kirjotuksen, joka hänen mielestään oli onnistunut, osti hän lehden ja pani sen talteen. Siten hänelle niitä oli kertynyt suunnaton pinkka, kaikenaikuisia ja kaikennimisiä, jotka olivat ladotut päällekkäin, ilman minkäänlaista järjestystä. Otettuaan pinkan esille kapsäkin pohjalta, hän taputteli sitä ystävällisesti sanoen toisille miehille.
— Katsokaapas tätä! Niin, se on minun, eikä kellään ole mitään sen vertaista… Te ette voi aavistaakkaan, mitä se sisältää. Se tahtoo sanoa, että jos puoletkaan siinä löytyvistä aatteista pantaisiin käytäntöön, niin se yhdellä iskulla puhdistaisi koko yhteiskunnan. Niin, teidän keisarinne ja kaikki hänen poliisinsa saisivat nuolla näppiään… Mutta hänet keskeytti Poisson, jonka punaiset viikset ja keisarillinen piikkiparta alkoivat liikkua hänen kelmeässä naamassaan.
— Entä sotajoukko, sanokaapas mihinkä te sen panette?
Silloin Lantier kiivastui. Hän huusi iskien nyrkillään sanomalehtiinsä:
— Minä tahdon militarismin häviötä ja kansojen veljeytymistä… Minä tahdon etuoikeuksien, arvonimien ja yksinoikeuksien poistamista… Minä tahdon palkkojen ja tulojen tasanjakoa ja rahvaan korotettavaksi kunniaan… Kaikki vapaudet, kuuletteko! Kaikki!… Ja avioeroa!
— Niin, niin, avioero siveyden tähden! kannatti Boche.
Poisson otti majesteetillisen ryhdin ja vastasi:
— Mutta jospa minä en välitäkään teidän vapauksistanne? Olenhan minä vallan vapaa!
— Jos ette välitä, jos ette välitä … matki Lantier innoissaan. Ei, te ette ole vapaa!… Jos te ette välitä, niin minä lähetän teidät Cayenneen, minä! niin, Cayenneen keisarinenne ja koko hänen roistojoukkoineen!
Näin he aina kävivät toistensa kimppuun joka kerran kun tapasivat toisensa. Gervaise, joka ei pitänyt väittelyistä, tuli tavallisesti sovittamaan. Hän ponnistihe irti siitä herpoutumistilasta, johon hän oli vaipunut nähdessään vanhan kapsäkkinsä täynnä entisen rakkautensa hävitettyä tuoksua; ja hän osotti laseja miehille.
— Se on totta, sanoi Lantier, äkkiä rauhottuneena, ottaen lasinsa.
Maljanne!
— Maljanne! vastasivat Boche ja Poisson, kilistäen lasejaan hänen kanssaan.
Kumminkin Boche näytti levottomalta ja katsoi poliisiin kulmainsa alta.
— Pysyyhän tämä meidän keskisenä asiana, eikö niin, herra Poisson? kuiskasi hän viimein. Teille tulee näytetyksi ja puhutuksi kaikellaista…
Mutta Poisson ei antanut hänen puhua loppuun asti. Hän pani kätensä sydämelleen ikäänkuin selittääkseen, että kaikki jäi sinne. Ei hän ollut tullut vakoilemaan ystäviään, se oli selvä. Kun Coupeaukin tuli kotiin, tyhjennettiin vielä toinen litra. Poliisi lähti sitten pois pihan kautta ja alkoi taas jäykkänä ja ankarana marssia määrätyitä askeleitaan katukäytävällä.
Ensi aikoina kaikki oli mullin mallin pesijättären talossa. Lantier'lla oli kyllä eri huoneensa, sisäänkäytävänsä ja avaimensa, mutta kun viime hetkessä oli päätetty olla tukkimatta väliovea, niin siitä oli seurauksena, että hän useimmiten tulikin kulkeneeksi puodin kautta. Likaisista vaatteistakin oli Gervaisella paljon vastusta, sillä hänen miehensä ei hommannutkaan hänelle isoa laatikkoa, josta hän oli puhunut. Gervaisen oli pakko ahtaa niitä hiukan kaikkialle nurkkiin, etupäässä oman sänkynsä alle, mikä ei ollut kovinkaan miellyttävää kesäisinä öinä. Sekin oli hänestä hyvin kiusallista, että joka ilta täytyi tehdä tila Etiennelle keskelle puotia; kun hänen apulaisensa valvoivat myöhempään, nukkui poika tuolille odottaessaan. Niinpä, kun Goujet ehdotti hänelle, että Etienne lähetettäisiin Lilleen, jossa hänen entinen isäntänsä, muudan mekaanikko, oli oppipoikain tarpeessa, niin Gervaisestä tämä ehdotus tuntui hyvin houkuttelevalta, varsinkin kun poika ei viihtynyt kotona, vaan haluten päästä omaksi isännäkseen, pyysi häntä suostumaan. Mutta hän pelkäsi, että Lantier panisi jyrkästi vastaan. Hänhän oli tullut asumaan heidän luokseen ainoastaan ollakseen lähellä poikaansa; hän kai ei tahtonut erota hänestä juuri kaksi viikkoa muuttonsa jälkeen. Mutta kun Gervaise arkaillen puhui hänelle asiasta, piti hän tuumaa hyvin hyvänä ja sanoi, että nuorten työmiesten tarvitsi nähdä maailmaa. Sinä aamuna, jona Etienne lähti matkaan, piti hän hänelle puheen hänen oikeuksistaan, sitten hän suuteli häntä ja lausui:
— Muista että tuottaja ei ole orja, mutta että jokainen joka ei ole tuottaja on kuhnuri.
Senjälkeen talon toimet taas alkoivat mennä entistä torkkuvaa menoaan, uusiin oloihin taivuttiin ja vaivuttiin vastustelematta. Gervaise tottui pian siihen, että pyykkivaatteet olivat hujan hajan, ja että Lantier alituiseen kulki edes takaisin. Tämä puhui aina suurista kaupoistaan; hän lähti toisinaan ulos, tukka hyvästi kammattuna, valkoinen paita päällä ja kaulus kaulassa, olipa hän joskus yötäkin poikessa; sitten hän tuli takaisin ollen olevinaan pilalle väsyksissä ja valitellen päätään, ikäänkuin hän olisi väitellyt koko vuorokauden maailman tärkeimmistä kysymyksistä. Tosiasia oli kumminkin, että hän vietti päivänsä laiskuudessa. Siitä ei ollut vaaraa, että hän olisi saanut känsiä kämmeniinsä! Hän nousi tavallisesti ylös kymmenen tienoossa, kävi kävelemässä iltapäivällä, jos sää häntä miellytti, tai pysyi sadepäivinä puodissa, jossa hän silmäili sanomalehteään. Siitä tuli hänen vakituinen tyyssijansa, siellä hän viihtyi kuin kala vedessä, hameiden keskellä, haki aina naisten seuraa, ihaili heidän raakoja sukkeluuksiaan ja yllytti heitä niitä laskettelemaan, mutta puhui itse aina hyvin siististi; ja se selitti, minkätähden hän niin mielellään hangotteli pesijätärten seuraan, jotka eivät juuri sanojaan valinneet. Kun Clémence oikein päästi sanatulvansa valloilleen, kuunteli hän tyytyväisenä hymyillen ja väänteli ohuita viiksiään.
Työhuoneen haju, työnaiset, jotka hikisinä heiluttivat rautojaan paljain käsivarsin, koko tämä alkoovilta näyttävä soppi, jossa koko korttelin naisväen vaatevarasto oli yhtenä sekamelskana, näytti olevan kuin häntä varten tehty pesä, jota hän kauvan aikaa oli uneksinut, turvapaikka, jossa hän sai rauhassa nauttia laiskuudestaan.
Ensi aikoina kävi Lantier syömässä François'n luona Poissonniers-kadun kulmassa. Mutta kolmena, neljänä päivänä viikossa hän söi päivällistä Coupeaulassa. Viimein hän pyysi päästä kokonaan talon ruokaankin ja lupasi siitä maksaa viisitoista francia joka lauantai. Siitä lähtien hän ei enään liikkunut sieltä minnekkään, vaan asettui kokonaan taloksi. Hänen nähtiin kulkevan aamusta iltaan puodin ja peräkamarin väliä paitahihasillaan ja komentelevan kovalla äänellä; ottipa hän vastaan asiamiehiäkin ja otti käsiinsä koko talon johdon. Kun François'n viini ei häntä miellyttänyt, sai hän Gervaisen taivutetuksi ostamaan sitä Vigouroux'lta, vieressä asuvalta hiilikauppiaalta, jonka vaimoa hän kävi nipistelemässä tilauksia tehdessään. Sitten hänestä Coudeloup'n leipä oli huonosti paistettua; ja hän lähetti Augustinen hakemaan leipää Meyerin wieniläisestä leipomosta Poissonnièren esikaupungista. Hän vaihtoi myöskin ryytikauppiaan le Hongren eikä pitänyt entisistä muita kuin Polonceau-kadun teurastajan, paksun Charles'in hänen poliittisten mielipiteittensä tähden. Kuukauden kuluttua hän tahtoi, että kaikki ruuat olisi pitänyt valmistaa öljyn kanssa. Clémence teki hänestä pilaa sanoen, että se vietävän Provençelainen ei koskaan päässyt eroon öljytahroistaan. Hän valmisti itse munakkaita, joita hän paistoi molemmilta puolilta, niin että ne tulivat ruskeampia kuin letut ja tanakoita kuin piirakkaat. Hän piti silmällä muori Coupeauta, että pihvit piti paistaa koviksi kuin saappaan pohjat, hän lisäsi sipulia joka paikkaan ja suuttui, jos salaattiin pantiin lisäheiniä, epäillen, että niissä voisi olla myrkkyä. Mutta hänen lempiruokansa oli muudan soppa, hyvin paksua, veteen keitettyä vermisellilientä, johon hän kaatoi puoli pulloa öljyä. Hän yksin söi sitä Gervaisen kanssa, sillä toiset, pariisilaiset, olivat vähällä olleet oksentaa kaikki sisälmyksensä, kun kerran olivat uskaltaneet sitä maistaa.