Vähitellen Lantier oli ruvennut pitämään huolta perheen asioista. Kun Lorilleux'läiset olivat vastahakoisia hellittämään kukkarostaan muori Coupeaulle tulevat sata souta, niin hän oli selittänyt, että heitä vastaan voitiin nostaa juttu. Saivatko he muka olla välittämättä ihmisistä! Kymmenen francia piti heidän maksaa kuussa! Ja hän meni itse hakemaan näitä kymmentä francia esiintyen niin rohkeasti ja samalla rakastettavasti, että ketjuntekijän akka ei uskaltanut olla antamatta. Nyt rouva Lerat'kin antoi kaksi sadan soun rahaa. Muori Coupeau olisi suudellut Lantier'n käsiä, joka sitä paitsi oli sovintotuomarina mummon ja Gervaisen välisissä riidoissa. Kun pesijätär tuskastuneena tiuski anopilleen ja tämä meni itkemään vuoteeseensa, niin hän työnsi heidät kummankin toistensa syliin ja pakotti heidät suutelemaan toisiaan, kysyen heiltä, luulivatko he huvittavansa ihmisiä murjotuksellaan. Nanastakin hän otti pitääkseen huolta; hänen mielestään oli tyttö saanut kerrassaan huonon kasvatuksen. Siinä hän ei ollutkaan väärässä, sillä kun isä tahtoi häntä kurittaa, niin äiti piti tytön puolta, ja kun äiti vuorostaan löi häntä, niin isä nosti siitä kauhean metakan. Nana oli ihastuksissaan saadessaan vanhempansa usutetuksi toistensa kimppuun, ja tietäen edeltäpäin saavansa anteeksi, hän teki senkin seitsemänkymmentäseitsemän kolttosta. Nyt hän oli keksinyt mennä leikkimään vastapäätä olevalle kengityslaitokselle; siellä hän kiikkui koko päivän kärrien aisoilla, oli piilosilla katupoikien kanssa hämärän pihan perällä, jota pajan punainen tuli valaisi; ja yht'äkkiä hän sieltä taas ilmestyi juosten ja kirkuen, tukka hajallaan ja silmät liassa, poikalauma kintereillään, ikäänkuin vasaroiden pauke äkkiä olisi säikäyttänyt kakarakatraan pakosalle. Lantier yksin voi häntä torua; mutta Nana tiesi hänellekin keinon. Tämä kymmenvuotias tyttöletukka kiemaili ja keikaili hänen edessään kuin täysin kehittynyt nainen, ja vilkui häneen katsein, joista jo kevytmielisyys kiilui. Lopulta oli Lantier kokonaan ottanut huolekseen hänen kasvatuksensa: hän opetti häntä tanssimaan ja puhumaan Pariisin roskaväen murretta.
Vuosi kului sillä tavalla. Naapurit luulivat, että Lantier'llä oli korkoja, sillä ainoastaan siten voitiin selittää Coupeaulaisten ylellinen elämä. Tosin Gervaise yhä vieläkin ansaitsi rahaa, mutta nyt kun hänellä oli elätettävänään kaksi miestä, jotka eivät tehneet mitään, niin puodin tulot eivät totisesti voineet riittää, varsinkaan kun pesulaitos oli käynyt huonommaksi ja ihmiset olivat ruvenneet sitä hylkimään ja työntekijät mässäsivät aamusta iltaan. Tosiasia oli, että Lantier ei maksanut mitään, ei hyyryä eikä ruokaansa. Ensimäisinä kuukausina hän oli suorittanut osamaksuja, sitten hän ei ollut tehnyt muuta kuin puhunut suuresta summasta, joka hänen piti saada, ja jolla hän myöhemmin aikoi maksaa kaikki yhdellä kertaa. Gervaise ei enää tohtinut pyytää häneltä penniäkään. Hän otti leipää, viiniä ja lihaa velaksi. Laskut nousivat joka taholla, ne kasvoivat kolmella, neljällä francilla joka päivä. Hän ei ollut suorittanut yhtään souta huonekalukauppiaalle eikä kolmelle sällille, kirvesmiehelle, puusepälle ja maalarille. Kaikki nämä ihmiset alkoivat nurista, hänelle oltiin vähemmän kohteliaita puodeissa, mutta hän oli ikäänkuin hullaantunut velkaantumisen kiihkosta; hän valitsi aina kalleinta tavaraa, antautui kokonaan herkuttelunhalunsa valtaan, kun hän ei enää maksanut mitään; ja pohjaltaan hän oli vielä hyvin rehellinen, haaveksien ansaitsevansa aamusta iltaan satoja franceja, vaikka hän ei oikein tiennyt, miten se kävisi päinsä, jaellakseen kourakaupalla sadan soun kolikoita hankkijoillensa. Sanalla sanoen, hän vaipui yhä syvemmälle, ja sitä mukaa kun hänen asiansa menivät alaspäin, hän puhui liikkeensä laajentamisesta. Kumminkin oli pitkä Clémence kesän keskipalkoilla lähtenyt tiehensä, koska työtä ei riittänyt tarpeeksi kahdelle apulaiselle, ja koska hän ei moneen viikkoon ollut saanut palkkaansa. Mutta talon häviöstä huolimatta Coupeau ja Lantier vain lihottivat itseään. Ne veitikat pistivät poskeensa koko puodin, rasvottuen liikkeen perikadosta; ja he kilpailivat keskenään, kumpiko sai suuremmat palaset popsituksi ja taputtelivat piloillaan vatsaansa jälkiruokaa syötäessä, jotta muka ruoka pikemmin sulaisi.
Naapurien kesken oli tärkeinnä puheenaineena kysymys siitä, oliko Lantier'n ja Gervaisen entinen suhde todellakin alkanut uudestaan. Siitä olivat mielipiteet eriäväisiä. Lorilleux'läisten puheiden mukaan Nilkuttaja teki minkä suinkin voi saadakseen hatuntekijän uudestaan pauloihinsa, mutta tämä ei hänestä huolinut, piti häntä liiaksi nukkavieruna, kun hänellä oli kaupunki täynnä nätimpinaamaisia nuoria tyttöjä. Bochelaisten tietojen mukaan sitä vastoin pesijätär oli ensimäisestä yöstä lähtien mennyt entisen puolisonsa viereen, heti kun se pölkkypää Coupeau oli alkanut kuorsata. Olipa asianlaita kummin tahansa, mutta puhtaalta peliltä se ei ainakaan näyttänyt; mutta maailmassa on niin paljon saastaa, vieläpä pahempaakin, että tämä kolmen hengen yhdyselämä alkoi tuntua ihmisistä luonnolliselta, vieläpä siivoltakin, sillä he eivät koskaan tapelleet ja säilyttivät kumminkin sopivaisuuden ulkomuodon. Totisesti olisi vielä myrkyllisempi löyhkä lyönyt vastaan monesta muusta perheestä, jos olisi pistänyt nokkansa niiden sisällisiin asioihin. Coupeaulassa edes haisi kunnon ihmisiltä. Kaikki kolme pitivät huolta omista asioistaan, juopottelivat ja makailivat yhtenä, estämättä naapureita nukkumasta. Sitä paitsi Lantier oli vallottanut koko korttelin hauskalla käytöksellään. Se suupaltto osasi tukkia suun kaikilta rolliakoilta, eivätkä he päässeet mihinkään selvyyteen hänen suhteistaan Gervaiseen. Kun hedelmämuija väitti makkaramummolle, ettei mitään suhteita ollut olemassakaan, niin tämä näytti olevan sitä mieltä, että se oli todellakin vahinko, koskapa Coupeaulaiset siten tulivat vähemmän mieltäkiinnittäviksi.
Gervaise oli kumminkin aivan rauhallinen Lantier'n suhteen, eikä mitään sopimatonta juohtunut hänen mieleensäkään. Asiat menivät niin pitkälle, että häntä syytettiin sydämettömäksi. Sukulaiset eivät käsittäneet hänen vihaansa hatuntekijää kohtaan. Rouva Lerat, jonka mieluisin tehtävä oli tunkeutua rakastavaisten väliin, kävi joka ilta Gervaisen luona; ja kohteli Lantier'ta kuin vastustamatonta miestä, jonka syliin ylpeimpäinkin naisten täytyi langeta. Rouva Boche ei olisi mennyt takuuseen siveydestään, jos olisi ollut kymmentä vuotta nuorempi. Kaikki nämä naiset hänen ympärillään ihan kuin liittoutuivat salaa yhä kiihkeämmin ahdistamaan Gervaiseä, ikäänkuin he itse olisivat saaneet tyydytystä himolleen antaessaan hänelle rakastajan. Mutta Gervaiseä se vain kummastutti, sillä hän ei huomannut Lantier'ssa niin suurta viehätysvoimaa. Epäilemättä hän oli muuttunut edukseen: hänellä oli aina palttoo päällä, ja hän oli hankkinut itselleen sivistystä kahviloista ja valtiollisista yhdistyksistä. Mutta Gervaise, joka tunsi hänet hyvin, näki hänen silmiensä läpi aina hänen sieluunsa saakka ja huomasi siellä vieläkin koko joukon asioita, jotka tuottivat hänelle vilun väristyksen. Ka, jos hän kerran niin miellytti toisia naisia, niin miksi eivät he rohjenneet itse koetella mokomata herraa? Sen hän kerran sanoikin Virginielle, joka osottautui kiihkeimmäksi. Silloin rouva Lerat ja Virginie kiihottaakseen häntä, kertoivat hänelle Lantier'n ja pitkän Clémencen lemmenkohtauksista. Niin, hän ei ollut huomannut mitään; mutta niin pian kuin hän oli mennyt ulos jollekin asialle, oli hatuntekijä vienyt hänen apulaisensa kamariinsa. Nykyään heidät tapasi usein yhtenä, Lantier kävi luultavasti Clémencen luona.
— Entäs sitten? sanoi pesijätär hiukan väräjävällä äänellä, mitäs se minua liikuttaa?
Ja hän katsoi Virginien keltaisiin silmiin, joissa kiilui kultakipeniä kuin kissan silmissä. Tämä nainen siis vielä vihasi häntä, koska hän koetti tehdä hänet mustasukkaiseksi? Mutta ompelijatar tekeytyi tyhmän näköiseksi ja sanoi:
— Eipä tietenkään se teitä liikuta… Arvelin vain, että teidän pitäisi neuvoa Lantier'ta luopumaan siitä tytöstä, ennenkuin hänelle siitä koituu ikävyyksiä.
Pahinta oli, että Lantier, tuntien saavansa kannatusta, muutti esiintymistapaansa Gervaiseä kohtaan. Nykyään hän antaessaan hänelle kättä puristi vähän aikaa hänen sormiaan; hän väsytti Gervaiseä hävyttömän rohkeilla katseillaan, joista tämä selvään luki, mitä hän hänestä tahtoi. Jos hän kulki Gervaisen taatse, painoi hän polvensa hänen hameisiinsa ja puhalsi hänen niskaansa, ikäänkuin huumatakseen häntä. Kumminkin hän vielä odotti, ennenkuin ryhtyi väkivaltaisuuksiin ja selitti, mikä hänellä oli mielessä. Mutta eräänä iltana ollessaan yksin kotona Gervaisen kanssa hän sanaakaan sanomatta alkoi työntää häntä edessään, ahdisti hänet vapisevana seinää vasten puodin perälle ja tahtoi siellä suudella häntä. Aivan sattumalta tuli Goujet sisälle juuri samassa hetkessä. Silloin Gervaise alkoi rimpuilla vastaan ja pääsikin pakoon. Ja kaikki kolme vaihtoivat muutamia sanoja, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Goujet oli käynyt vallan valkoiseksi naamaltaan ja painanut päänsä alas, luullen tulleensa heitä häiritsemään, ja Gervaisen vastustelleen vain siitä syystä, ettei tahtonut antaa suudella itseään ihmisten nähden.
Seuraavana päivänä Gervaise hyöri puodissaan hyvin onnetonna, kykenemättä silittämään nenäliinaakaan: hän halusi tavata Goujet'a, selittää hänelle, mitenkä Lantier oli pitänyt häntä seinää vasten. Mutta sen jälkeen kun Etienne oli mennyt Lilleen, hän ei enää uskaltanut mennä pajaan, jossa Jano, liikanimeltä Sammumaton, nauroi hänelle hävyttömästi vasten silmiä. Iltapäivällä hän ei kumminkaan jaksanut enää vastustaa haluaan, vaan otti tyhjän korin käsivarrelleen ja lähti ulos sillä tekosyyllä, että muka meni noutamaan alushameita pestäviksi Portes-Blanches-kadulta. Tultuaan Marcadet-kadulle, naulatehtaan kohdalle, hän alkoi astua hitaammin, toivoen sattumalta tapaavansa Goujet'n. Luultavasti tämäkin puolestaan oli odottanut häntä, sillä Gervaise oli tuskin viittä minuuttia ollut portilla, kun Goujet tuli ulos.
— Kas, te olette käymässä asioillanne, sanoi hän heikosti hymyillen; olette kai menossa kotiinne…
Sen hän sanoi puhuakseen jotakin. Gervaise kääntyi juuri poispäin Poissonniers-kadulta. Ja he nousivat Montmartrelle päin rinnakkain, mutta ei käsi kädessä. Heillä näytti olevan mielessä sama ajatus, päästä etäälle portilta, etteivät ihmiset luulisi heidän ennakolta sopineen yhtymisestä. Alla päin he astuivat epätasaisella kivityksellä, tehdasten jyristessä heidän ympärillään. Päästyään parin sadan askeleen päähän he vallan luonnollisesti, ikäänkuin olisivat tunteneet paikan, kääntyivät vasemmalle, puhumatta vieläkään mitään, ja tulivat rakentamattomalle tontille. Siinä oli höyrysahan ja nappitehtaan välille jäänyt kaistale vihreää niittyä, josta päivä oli paikotellen paahtanut nurmikon keltaiseksi; muudan vuohi, joka oli kiinni nuorassa, kierteli seivästään määkien; taustalla harrotti kuivunut puu kirkkaassa auringonpaisteessa.
— Eikö totta! sanoi Gervaise, luulisi olevansa maalla.
He menivät istumaan kuivuneen puun alle. Pesijätär laski korinsa jalkainsa viereen. Heitä vastapäätä kohosi Montmartren kukkula keltaisine ja harmaine, korkeine talorivineen, joiden lomasta pilkotti hiukan laihaa vihannuutta; ja kun he keikistivät päätään, näkivät he taivaan avaruuden hohtavanpuhtaana leviävän yli kaupungin; ainoastaan pohjoisella taivaalla leijaili pieniä valkoisia pilven hattaroita. Mutta kirkas valo häikäisi heidän silmiään, ja he käänsivät katseensa taivaanrannan tasalle, jota vastaan loistivat valkoisina esikaupunkien kaukaiset rakennukset, Varsinkin he seurasivat höyrysahan ohuen torven hengitystä, kun se tuprutteli ilmoille sankkoja höyrypilviä. Sen raskas huohotus tuntui tuottavan helpotusta heidän ahdistetulle rinnalleen.
— Niin, sanoi Gervaise taas, kun vaitiolo alkoi tuntua kiusalliselta, minä olin lähtenyt asioilleni…
Vaikka hän niin hartaasti oli toivonut selvitystä, niin häneltä yht'äkkiä rohkeus lannistui, eikä hän saanut sanaa suustaan. Häpeän tunne valtasi hänet kokonaan. Ja hän tunsi kumminkin vallan hyvin, että he olivat tulleet sinne itsestään, puhellakseen juuri siitä; ja siitä he puhelivatkin tarvitsematta lausua sanaakaan. Edellisen illan tapaus oli heidän välillään ikäänkuin raskaana taakkana, joka heitä painosti.
Silloin Gervaise hirveän surumielisyyden valtaamana alkoi kyynelsilmin kertoa rouva Bijardin, pyykkimummonsa kuolinkamppauksesta; hän oli aamulla kuollut kauheita tuskia kärsittyään.
— Se johtui siitä, että Bijard oli potkaissut häntä, sanoi hän lempeällä ja yksitoikkoisella äänellä. Vatsa turposi. Luultavasti oli joitakin sisusosia revennyt. Herra Jumala! kolme päivää kesti hänen kärsimyksensä… Voi sentään! Galeerivankiloissa on raukkoja, jotka eivät ole tehneet niinkään paljoa pahaa. Mutta korkealla oikeudella olisi liian paljon työtä, jos se välittäisi kaikista vaimoista, jotka heidän miehensä tappavat, Yksi potku enemmän tai vähemmän, mitäpäs siitä? Se ei tule kuuloon, kun potkuja saa joka päivä. Varsinkin kun vaimo parka tahtoi pelastaa miehensä mestauspölkyltä ja selitti loukanneensa vatsansa langetessaan pyykkipunkkaan… Hän voihki koko yön, ennenkuin henki lähti.
Seppä oli vaiti ja nyppi ruohoja hermostuneesti.
— Siitä ei ole kahtakaan viikkoa, jatkoi Gervaise, kun hän vierotti viimeisen lapsensa, pikku Jules'n; ja hyväpä se onkin, että lapsen ei tarvitse joutua kärsimään… Mutta nyt saa Lalie raukka kaksi pienokaista niskoilleen. Hän ei ole vielä kahdeksankaan vuoden vanha, mutta vakava ja järkevä kuin oikea äiti. Ja lisäksi vielä hänen isänsä pieksää häntä alituiseen… Voi sentään, kun muutamat ihmiset ovat ihan kuin luodut kärsimään.
Goujet katsoi häneen ja sanoi äkkiä vapisevin huulin:
— Te tuotitte minulle surua eilen, niin paljon surua…
Gervaise kalpeni ja puristi kätensä ristiin, mutta toinen jatkoi:
— Tiesinhän minä, että sen piti tapahtua… Mutta teidän olisi pitänyt turvautua minuun, uskoa minulle miten asiat olivat, jotta minulle ei olisi jäänyt turhia toiveita… Hän ei voinut lopettaa. Gervaise oli noussut ylös, ymmärtäen, että Goujet luuli hänen alottaneen entiset suhteensa Lantier'n kanssa, kuten ihmiset väittivät, ja käsivarret suorana hän huusi:
— Ei, ei, minä vannon… Hän työnsi minua ja aikoi suudella se on totta; mutta hänen kasvonsa eivät edes koskeneetkaan minuun, ja se oli ensi kerta kun hän sitä yritti… Oo! minä vannon sen oman henkeni, lasteni hengen ja kaiken kautta, mikä minulle on pyhintä!
Mutta seppä pudisti päätään. Hän epäili, sillä naiset väittävät aina vastaan. Gervaise kävi silloin hyvin vakavaksi ja alkoi puhua hitaasti:
— Te tunnette minut, herra Goujet, enkä minä juuri ole paha valehtelemaan… Totisesti, ei! Se ei ole totta, siitä annan kunniasanani!… Eikä se koskaan tule tapahtumaan, kuuletteko? Ei koskaan! Sinä päivänä jona se tapahtuisi, minusta tulisi vihon viimeinen hylkiö, enkä enää ansaitseisi kunniallisen miehen ystävyyttä, kuten teidän.
Hänellä oli puhuessaan niin uljas ryhti, täynnä suoruutta, että Goujet tarttui hänen käteensä ja veti hänet takaisin istumaan. Nyt seppä hengitti vapaasti, hänen sydämensä riemuitsi. Tämä oli ensi kerta kun hän näinikään piti kiinni Gervaisen kädestä ja puristi sitä. Molemmat olivat ääneti. Taivaalla valkopilvet liukuivat verkalleen kuin joutsenet. Niittykaistaleen kulmalla vuohi oli kääntynyt heihin päin ja katseli heitä päästäen vähän väliä surkean määkinän. Ja he istuivat heittämättä irti toistensa käsistä, silmät kosteina mielenliikutuksesta; heidän katseensa häipyivät kauvas, Montmartren harmahtavalle rinteelle, missä tehtaiden savutorvet korkeana hongikkona reunustivat taivaanrantaa keskellä tätä savista ja autioita laitakaupunkia, jossa kapakoiden vihreät pensaikot liikuttivat heitä kyyneleihin saakka.
— Teidän äitinne on suuttunut minuun, sanoi Gervaise hiljaa. Älkää väittäkö vastaan… Me olemme teille velkaa niin paljon rahaa!
Mutta saadakseen hänet vaikenemaan Goujet ravisti hänen kättään niin rajusti, että se oli mennä sijoiltaan. Hän ei suvainnut rahoista puhuttavankaan. Sitten hän epäröi vähän, mutta sopersi viimein:
— Kuulkaahan, jo kauvan aikaa olen aikonut ehdottaa teille erästä asiaa… Te ette ole onnellinen. Äitini vakuuttaa, että teille vielä käy huonosti…
Hän pysähtyi hiukan hengästyneenä.
— Niin, meidän täytyy lähteä pois yhtenä.
Gervaise katsoi häneen, ymmärtämättä aluksi selvään, hämmästyen tästä äkillisestä rakkauden tunnustuksesta, josta hän ei koskaan ennen ollut puhunut halaistua sanaakaan.
— Mitä te tarkotatte? kysyi hän.
— Niin, jatkoi seppä, pää kumarassa, me lähtisimme yhtenä pois ja eläisimme jossakin, esimerkiksi Belgiassa… Se on melkein minun kotimaani… Tekemällä työtä kumpikin, me pian saisimme hyvän toimeentulon.
Silloin Gervaise sävähti vallan punaiseksi. Vaikka Goujet olisi puristanut hänet rintaansa vasten suudellakseen häntä, ei häntä niin olisi hävettänyt. Olipa hän yhtä kaikki kummallinen mies, kun ehdotti hänelle yhdessä karkaamista, ihan kuin romaaneissa ja korkeimmissa seurapiireissä. Omassa ympäristössään hän kyllä myös oli nähnyt työmiesten hienostelevan naimisissa olevia naisia, mutta he eivät vieneet heitä edes Saint-Denis'hin, se tapahtui siinä missä oltiin, ja muitta mutkitta.
— Voi! herra Goujet, herra Goujet … sopersi hän keksimättä muuta, mitä sanoa.
— Katsokaahan nyt! jatkoi Goujet. Meitä ei olisi kuin me kaksi. Muut minua vaivaavat, ymmärrättehän?… Kun minä kerran pidän kenestä, niin minä en siedä nähdä häntä toisten parissa.
Mutta Gervaise oli jo tointunut ja hylkäsi hänen ehdotuksensa, puhuen järkevän näköisenä:
— Ei se käy päinsä, herra Goujet. Se olisi hyvin pahasti… Minähän olen naimisissa ja minulla on lapsia… Minä kyllä tiedän, että te minusta pidätte ja säälitte minua. Mutta meille tulisi tunnonvaivoja, emmekä voisi nauttia onnestamme… Pidänhän minäkin teistä, pidän liiankin paljon, antaakseni teidän tehdä tyhmyyksiä. Ja tyhmästi se olisi, se on varma… Ei, uskokaa pois, parasta on olla niinkuin olemme. Me kunnioitamme toisiamme, ja meidän tunteemme ovat sopusointuisia. Se on paljon, se on auttanut minua pysymään lujana useamman kuin yhden kerran. Kun pysyy kunniallisena meidän asemassamme, niin siinä on palkintoa parhaiksi asti.
Goujet pudisti päätään kuunnellessaan. Hän hyväksyi mitä Gervaise sanoi, sillä hän ei voinut väittää sitä vääräksi. Yht'äkkiä hän selvällä päivällä sieppasi hänet syliinsä, puristi häntä niin, että oli vähällä rusentaa hänet rikki, ja painoi tulisen suudelman hänen kaulalleen, ikäänkuin olisi tahtonut syödä hänet. Sitten hän päästi hänet irti, pyytämättä sen enempää: eikä hän enää puhunut heidän rakkaudestaan. Gervaise ei suuttunut, sillä hänen mielestään he olivat kumpikin hyvin ansainneet tämän pienen nautinnon.
Ankara väristys puistatti seppää kiireestä kantapäähän, ja hän siirtyi loitommaksi Gervaisestä, ettei uudestaan lankeaisi kiusaukseen ottaa häntä syliinsä; hän ryömi polvillaan, ja tietämättä, mihin käyttää käsiään, hän alkoi poimia voikukkia, joita hän etäältä heitteli Gervaisen koriin. Siinä kasvoi näet keskellä palanutta nurmikkoa komeita, keltaisia voikukkia. Vähitellen tämä leikki häntä tyynnytti ja huvitti. Vasaran varressa jäykistyneillä sormillaan hän taittoi varovasti kukat ja heitteli niitä yksitellen; ja hänen uskolliset koiransilmänsä nauroivat, kun hän sai kukan osumaan koriin. Pesijätär istui nojaten selkäänsä kuivettuneeseen puuhun; hän oli iloinen ja pirteä ja korotti ääntään saadakseen sen kuulumaan yli höyrysahan torven ankaran huohotuksen. Kun he lähtivät pois astuen rinnatusten ja puhellen Etiennestä, joka viihtyi hyvin Lillessä, oli Gervaisella kori täynnä voikukkia.
Oikeastaan Gervaise ei tuntenut itseään Lantier'n edessä niin rohkeaksi, kuin hän itse väitti. Tosin hän oli varmasti päättänyt olla sallimatta hänen koskea itseensä edes sormenpäillänsäkään, mutta hän pelkäsi, että jos Lantier milloin koskisi häneen, hänen entinen raukkamaisuutensa palaisi, se veltto leväperäisyys, jonka valtaan hän antautui, tehdäkseen ihmisille mieliksi. Lantier ei kumminkaan uudistanut yritystään. Hän joutui monta kertaa olemaan kahden Gervaisen kanssa, mutta pysyi aina siivolla. Hänen harrastuksensa esineenä näytti tätä nykyä olevan makkaranmyyjätär, neljänkymmenenviiden vuoden vanha, mutta hyvin hyvästi säilynyt nainen. Rauhottaakseen Goujet'ta Gervaise puhui hänelle makkaranmyyjättärestä. Virginielle ja rouva Lerat'lle hän vastasi, kun he kehuivat hänelle hatuntekijää, että tämä ei suinkaan kaivannut hänen ihailuaan, kun kerran kaikki naapurin naisväki oli häneen hullaantuneita.
Coupeau toitotti kaikille koko korttelissa, että Lantier oli hänen ystävänsä, oikea ystävä. Ihmiset saivat hänestä nähden rauhassa soittaa suutaan, sillä hän tiesi, mitä hän tiesi, ja vähätteli kaikista juoruista, kun kerran rehellisyys oli hänen puolellaan. Kun he sunnuntaina kaikki kolme lähtivät kävelylle, pakotti hän vaimonsa kulkemaan edeltä hatuntekijän käsikynkässä, ainoastaan näyttääkseen mahtiaan kadulla; ja itse hän katsoi uhitellen ihmisiin, heti valmiina antamaan selkään jokaiselle, joka vähänkin uskaltaisi ilvehtiä. Tosin hänestä Lantier oli hiukan ylpeä, kun piti itseään muka liian hyvänä ottamaan rehellistä ryyppyä, ja hän pilkkasi häntä siitä, että hän osasi lukea ja puhui kuin asianajaja. Mutta muuten hän julisti hänet hiton hyvänahkaiseksi mieheksi. Koko Chapellesta ei olisi löytynyt toista niin luotettavaa toveria. Sanalla sanoen, he ymmärsivät toisensa ja olivat kuin luodut toisiaan varten. Ystävyys miesten kesken on lujempi kuin naisen ja miehen välinen rakkaus.
Täytyy mainita eräs seikka, että nimittäin Coupeau ja Lantier pitivät yhdessä alituisia kemuja. Lantier lainaili nykyään rahaa Gervaiseltä, milloin kymmenen, milloin kaksikymmentä francia, kun hän vainusi rahaa olevan kotona. Aina hän muka tarvitsi niitä suuriin asioihinsa. Saatuaan rahat taskuunsa hän sanoi viipyvänsä kauvan asioillaan ja houkutteli Coupeaun mukaansa: ja istuen nenät vastakkain pöydän ääressä jossakin läheisessä kapakassa he pistivät poskeensa kaikellaisia herkkuruokia, joita ei saanut kotona, ja huuhtelivat niitä hienolla viinillä. Levyseppä tosin olisi mieluummin ottanut aivan vaatimattomasti rehellisen humalan, mutta häneenkin vaikutti hatuntekijän hienostunut maku, kun tämä löysi ruokalistasta niin eriskummallisia kastikkeiden nimityksiä. Ei olisi luullut, että mies saattoi olla niin arkapintainen ja niin ranttu. Semmoisiapa ne näyttävät olevan kaikki Etelä-Ranskassa. Niinpä hänelle eivät kelvanneet mitkään kiihottavat ruuat; hän piti pitkät puheet eri ruokalajien terveellisyydestä, ja jos paistissa oli hänen mielestään liiaksi suolaa tahi pippuria, käski hän sen viemään takaisin. Vielä arempi hän oli ilmanvedolle, hän pelkäsi sitä kuin ruttoa ja haukkui koko ravintolan väen silmät korvat täyteen, jos jokin ovi oli jäänyt raolleen. Sen lisäksi hän oli niin saita, ettei antanut kuin kaksi souta viinurille seitsemän, kahdeksan francin ateriasta. Siitä huolimatta hänen edessään vavistiin ja hyvin hänet tunnettiin Coupeaun kanssa ulkobulevardeilla, Batignollesista Bellevilleen saakka. He kävivät Batignollesin valtakadulla syömässä Caen'in makkaroita, joita heille tarjottiin pienillä kuumilla lautasilla. Montmartren alapäässä he löysivät koko korttelin parhaat simpukat Bur-le-Duc'in ravintolasta. Kun he kiipesivät mäen päälle, Galetten myllylle saakka, paistettiin siellä heille kaniini. Martyyrien kadulla Syreenin ravintolassa oli vasikan pää erikoisvetovoimana; Clignancourt'in viertotiellä taas Kultatien Leijonan ja Kahden Kastanjapuun ravintolat tarjosivat paistettuja munuaisia, jotka oli viedä kielen mennessään. Mutta he kääntyivät useimmiten vasemmalle, Bellevillen puolelle, missä heillä oli pöytä varattuna Bourgognen Viinitarhassa, Sinisessä Kellotaulussa ja Kapusiinimunkissa; niissä he olivat niin tuttuja, että huoleti saattoivat tilata mitä hyvänsä vaikka silmät kiinni. Näistä salaisista retkistään he seuraavana päivänä puhuivat ainoastaan peitetyin sanoin nälviessään Gervaisen perunoita. Toipa Lantier kerran erääseen Galetten Myllyn pensaikkoon naisenkin, jonka seuraan Coupeau hänet jätti jälkiruokaa syömään.
Luonnollisesti ei voi yht'aikaa juhlia ja tehdä työtä. Niinpä kävikin, että sen jälkeen kun hatuntekijä tuli taloon, levyseppä, joka jo ennestäänkin laiskotteli kelpolailla, ei enää koskenutkaan työkaluihinsa. Kun hän vielä milloin otti vastaan työtä, väsyttyään laiskana vetelehtimiseen, niin toveri haki hänet käsiinsä työmaalta, pilkkasi häntä pahanpäiväisesti tavatessaan hänet riippumassa solmunuoransa päässä kuin mikäkin savustettu kinkku, ja huusi häntä tulemaan alas ottamaan ryypyn. Silloin levyseppä aina heitti työnsä siihen paikkaan ja alotti juomareissun, joka kesti päiviä ja viikkoja. Vie sua pojat, sellaisia retkiä! Kaikki koko korttelin kapakat käytiin läpi; aamuhumalaa haudottiin puolille päiville ja verestettiin iltasella, jolloin ryypyt seurasivat toisiaan, kunnes viimeinen lasi kallistettiin myöhään yöllä viimeisen kynttilän sammuessa. Hatuntekijä, se heittiö, ei ollut koskaan mukana loppuun asti, vaan juotettuaan toisen humalaan, hän jätti hänet omiin hoteisiinsa ja palasi yksin kotiin, ollessaan itse hauskimmillaan. Hän otti kyllä myös aika humalan, mutta sitä ei hänestä huomannut. Ainoastaan kun tunsi hänet hyvästi, näki sen siitä, että hänen silmänsä kävivät pienemmiksi, ja että hän tuli tungettelevaisemmaksi naisia kohtaan. Levyseppä sitä vastoin kävi inhottavaksi; kun hän oli juonut vähänkin, ei hänestä enää ollut mihinkään koko miehestä.
Marraskuun alkupuolella Coupeau joutui sellaiselle juomaretkelle, joka päättyi kerrassaan kurjasti sekä hänelle että toisille. Edellisenä päivänä hän oli saanut työtä. Lantier oli tällä kertaa täynnä hyviä periaatteita; hän saarnasi työtä, sillä työ jalostaa ihmistä. Vieläpä hän aamulla nousi ylös ennen päivännousua, lähti saattamaan ystäväänsä työmaalle ja puhui vakavasti, kuinka hän hänessä kunnioitti työmiestä, joka todella oli sen nimen arvoinen. Mutta päästyään Pikku Civetten kohdalle, joka juuri avattiin, he astuivat sisälle syömään luumun ja ottamaan ryypyn, yhden ainoan ryypyn, juodakseen yhtenä maljan lujan päätöksensä vahvistukseksi, että nyt oli elämä parannettava. Vastapäätä tarjoilupöytää istui penkillä Paistikas nojaten seinään, polttamassa piippuaan, huonotuulisen näköisenä.
— Kas! Paistikaskos se täällä vetelehtii, sanoi Coupeau. Vai ei työ maita?
— Eipä tahdo maittaa, vastasi toveri venytellen raajojaan. Mestarit, mokomat, nehän ne tahtovat tympäistä… Eilen erosin minäkin työstäni… Yksiä lurjuksia ja roistoja koko joukkokunta.
Ja Paistikas otti vastaan luumuryypyn, joka hänelle tarjottiin. Sitä kai hän olikin siinä odottamassa, että pääsisi osalliseksi toisten viinoille. Mutta Lantier rupesi puolustamaan isäntiä; vastuksensa ne oli heilläkin, siitä hänellä kyllä oli kokemusta, kun itse oli ollut työnantajana. Kaunista joukkiota ne olivat työmiehetkin! Aina juopottelemassa! Laiskoja vetelyksiä, jotka jättivät työnsä keskellä tilausta ja ilmestyivät takaisin, vasta kun rahat oli lopussa. Hänellä oli esimerkiksi ollut muudan pieni picardilainen, joka tuhlasi ajureihin kaikki, mitä irti sai; heti kun hän oli nostanut viikon palkkansa, oli hän lähtenyt ajelemaan ja viipynyt poissa päiväkausia. Olikos sekin nyt työmiehelle sopivaa huvia? Sitten Lantier äkkiä kävi isäntienkin kimppuun. Hän näki selvään kumpienkin viat ja sanoi totuuden itsekullekin. Saastaista sukua he olivat perältäkin, häpeämättömiä verenimijöitä, ihmissyöjiä. Hän voi, Jumalan kiitos! nukkua hyvällä omallatunnolla, sillä hän oli aina kohdellut työmiehiään ystävänä eikä ollut tahtonut heidän hiellään ansaita miljoonia kuten toiset.
— Lähdetäämpäs nyt, poikaseni, sanoi hän kääntyen Coupeaun puoleen.
Täytyy lopettaa ajoissa, ettei tulla liian myöhään.
Paistikas lähti, kädet riipuksissa, heidän kanssaan. Ulkona päivä tuskin vielä sarasti, hämärä pilvinen päivä; edellisenä päivänä oli satanut, ilma tuntui hyvin lauhkealta. Kaasuliekit oli vasta sammutettu; katu oli vielä hämärän peitossa ja täyttyi Pariisia kohti rientäväin työmiesten jalkojen töminästä. Coupeau astui työkalulaukku olalla kerskuvan näköisenä kuten mies, joka kerrankin on sattunut tekemään päätöksen pysyä lujana. Hän kääntyi ympäri ja kysyi:
— Paistikas, tahdotko sinä työtä? Isäntä pyysi minua toimittamaan jonkun toverin, jos voisin.
— Ei kiitoksia, vastasi Paistikas, minä lopettelen vielä joutenoloani… Esitäppäs asiasi Saappaalle, joka eilen etsi työtä… Odotappas, Saapas onkin luultavasti tuolla sisällä.
Ja kun he saapuivat kadun alapäähän, huomasivat he todellakin Saappaan ukko Colomben luona. Aikaisesta hetkestä huolimatta loisti tulet jo Ansan ikkunoista, joiden luukut oli avattu. Lantier jäi ovelle kehottaen Coupeauta pitämään kiirettä, sillä heillä ei ollut enää kuin parhaiksi kymmenen minuuttia aikaa.
— Kuinka? Vai aijot sinä mennä sen kärilään Bourguignon'in luokse! huusi Saapas, kun levyseppä oli toimittanut hänelle asiansa. Ei minua enää narrata siihen pesään! Ennemmin panen hampaat naulaan vaikka ensi vuoteen asti… Mutta et sinä veli veikkoseni viivy siellä kolmeakaan päivää, sen minä sinulle sanon!
— Ihan todella! kurjin paikka maailmassa… Sieltä ei pääse hievahtamaankaan. Mestari on alituiseen niskassa. Entäs kohtelu sitten, emäntä haukkuu juopoksi, ja puodissa on kielletty syljeksimästä. Minä lähdin sieltä hiiteen heti ensimäisenä iltana.
— Olipa hyvä, että varotit minua. Ei siellä minunkaan luuni ennätä vanheta… Saahan häntä koettaa tänä päivänä; mutta jos isäntä minua suututtaa, niin minä otan häntä niskasta kiinni ja painan koreasti istumaan akkansa selkään, ymmärrätkös!
Levyseppä puristi toverin kättä kiittääkseen häntä hyvistä tiedonannoista, ja teki jo lähtöä, mutta silloin Saapas suuttui. Piru vieköön! saiko Bourgignon muka estää heitä ottamasta ryyppyä? Eivätkö he muka enää sitten olleetkaan miehiä puolestaan? Mestari voi hyvin odottaa viisi minuuttia. Ja Lantier'kin tuli sisälle ottamaan ryypyn ja siinä he nyt neljän miehen seisoivat tiskin ääressä. Saapas, jonka kengät olivat läntässä, pusero liasta mustana ja lakki reuhka takaraivolla, mellasti kovasti ja pyöritti silmiään ikäänkuin hän olisi ollut Ansan isäntä. Hänet oli julistettu juomarien keisariksi ja sikojen kuninkaaksi, kun hän oli syönyt eläviä sontiaisia ja purrut kissan raatoa.
— Kuulkaapas, te sen kitupiikki! huusi hän ukko Colombelle, antakaapas mulle sitä keltaista, sitä ensimäisen numeron aasinkustanne.
Ja kun ukko Colombe, joka kalpeana ja tyynenä seisoi tiskinsä takana, sininen neulottu takki päällä, oli täyttänyt neljä lasia, niin nämä herrat tyhjensivät ne yhdellä kulauksella, ettei neste ennättäisi väljähtyä.
— Tuntuu se yhtä kaikki hyvältä mennessään, murahti Paistikas.
Se saakelin Saapas kertoi nyt hullunkurisen jutun. Perjantaina hän oli ollut niin humalassa, että toverit olivat kitanneet piipun kiinni hänen suuhunsa kourallisella kipsiä. Toinen siitä olisi jo heittänyt henkensä, mutta hän sen kesti iltikseen, vieläpä siitä ylpeilikin.
— Eivätkö herrat tahdo lisää? kysyi ukko Colombe käheällä äänellään.
— Tietysti, kaatakaapa toiset lasit, sanoi Lantier. Nyt on minun vuoroni.
Nyt alettiin puhua naisista. Paistikas oli viime pyhänä käynyt akkansa kanssa Montrougessa tätinsä luona. Coupeau kysyi kuulumisia Intian kapsäkistä eräästä Chaillot'n pesulaitoksesta, jonka omistajatar oli hyvin tuttu talossa. Oltiin juuri aikeissa ryypätä, kun Saapas huomasi Goujet'n ja Lorilleux'n, jotka menivät ohitse, ja huusi heitä tulemaan sisälle. He tulivat ovelle asti, mutta eivät suostuneet astumaan sisälle. Seppä ei sanonut olevansa minkään juonnin tarpeessa. Ketjuntekijä, joka vilusta väristen puristi taskussaan isännälle vietäviä kultaketjuja, ryki ja estelihe sanoen, että yksi tippakin viinaa pani hänet jo kellelleen.
— Tekopyhiä nahjuksia! murisi Saapas. Mahtavat nurkkapielissä ryypeksiä.
Ja pistettyään nokkansa lasiinsa ärjäsi hän ukko Colombelle:
— Kuuleppas, sinä myrkkymestari, sinä olet vaihtanut pulloja!… Älä luulekaan voivasi minua puijata sekotuksillasi!
Päivä oli jo siksi valjennut, että Ansan isäntä sammutti kaasun. Coupeau puolusti lankoaan sillä, että hän todellakaan ei sietänyt mitään väkeviä, mikä oikeastaan ei ollut hänelle rikokseksi luettava. Hänestä oli seppäkin oikeassa, sillä sehän oli pidettävä onnena, ettei milloinkaan janottanut. Ja hän puhui taas työhön lähdöstään, mutta Lantier selitti hänelle mahtipontisesi, mitä hyvä tapa vaati: hänen oli ainakin vuorostaan tarjottava ryyppy toisille, ennenkuin livisti tiehensä; ystäviä ei käynyt noin vaan raukkamaisesti hylkääminen, vaikka olikin menossa täyttämään velvollisuuttaan.
— Aikookohan hän vielä kauvankin jaaritella meille työstään! huusi
Saapas.
— Se on siis herran vuoro? kysyi ukko Colombe Coupeaulta.
Tämä maksoi ryypyt. Sitten tuli Paistikkaan vuoro. Hän kumartui supattamaan jotakin isännän korvaan, mutta tämä pudisti eväten päätänsä. Saapas ymmärsi ja alkoi taas syytää haukkumisia ukko Colombe tomppelille. Kuinka! hänen laisensa vanha rämä uskalsi kohdella huonosti toveria! Kaikki kapakoitsijathan antoivat velaksi! Mokomaan hornanreikään pitikin joutua häväistäväksi! Isäntä pysyi tyynenä, huojutteli ruumistaan, nojaten isot nyrkkinsä tiskin reunaan, ja sanoi kohteliaasti:
— Lainatkaa rahaa herralle, sehän on yksinkertaisempaa.
— Piru vie! Sen teenkin, kyllä minä hänelle lainaan, karjui Saapas.
He! Paistikas, paiskaa rahat sen nylkyrin kitaan!
Päästyään kerran vauhtiin hän viskasi vihansa Coupeaun laukkuun, jota tämä yhä vielä piti olallaan, ja kääntyen levysepän puoleen hän jatkoi:
— Sinä näytät ihan imettäjältä. Heitä hiiteen tuo kapalovauvasi. Sehän painaa sinut köyryselkäiseksi.
Coupeau epäröi hiukan, mutta sitten hän rauhallisesti laski laukkunsa maahan, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä kypsän harkinnan perästä, ja sanoi:
— Nyt onkin jo liian myöhä. Saatanhan minä mennä Bourgignon'in luo aamiaisen jälkeenkin. Sanon syyksi, että eukollani oli vatsanväänteitä… Kuulkaapas, isä Colombe, minä jätän työkaluni tämän penkin alle ja käyn hakemassa ne puolen päivän aikaan.
Lantier nyökäytti päätään hyväksyen tämän toimenpiteen. Työtä on tehtävä, siitä ei ole epäilemisiäkään; mutta kun on ystävien seurassa, niin kohteliaisuus käy ennen kaikkea. Laiskottelun halu oli heitä vähitellen kutkutellut ja herpaissut, niin että kaikki neljä seisoivat, kädet veltosti riipuksissa, ja katsoivat kypsyvästi toisiinsa. Ja päästyään siitä selville, että heillä nyt oli viisi tuntia jouten oloa edessään, he yht'äkkiä laskivat remuavan ilonsa valloilleen, mukkiloivat toisiaan ja ulvoivat toisilleen helliä sanoja vasten naamaa. Varsinkin Coupeau tunsi mielensä keventyneeksi ja nuortuneeksi ja kutsui toisia »vanhoiksi viinaveikoikseen». Otettiin vielä ryyppy mieheen kaulan kostukkeeksi; sitten mentiin Aivastelevaan Kirppuun, pieneen kapakkaan, jossa oli biljardi. Hatuntekijä nyrpisti alussa nenäänsä, sillä se ei ollut juuri erittäin siisti paikka; viinakin maksoi siellä vain yhden francin litra, ja biljardi oli niin tahmea liasta, että pallot siihen tarttuivat kiinni kuin liistariin. Mutta kun peli kerran oli saatu alkuun, niin Lantier, joka oli taitava pelaaja, sai takaisin pirteytensä ja hyvän tuulensa väännellessään ruumistaan pallojen ja kepin liikkeiden mukaan.
Kun aamiaisen aika tuli, sai Coupeau mainion päähänpiston. Hän löi polviinsa huutaen:
— Mennäänpäs hakemaan Janoa. Minä tiedän missä hän on työssä… Viedään hänet syömään voissa paistettuja vasikanjalkoja muori Louis'n luo.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Niin, olisipa luullut Janolle, liikanimeltä Sammumaton, kelpaavan voissa paistettujen vasikanjalkojen. Ja niin sitä lähdettiin. Kadut olivat likaiset, ja sataa tihuutti hienostaan, mutta miehillä oli ollut jo liian kuuma sisällä tunteakseen tätä hienoa kastetta raajoissaan. Coupeau vei heidät Marcadet-kadun naulatehtaalle. Kun he saapuivat sinne, runsaasti puoli tuntia ennen työn päättymistä, antoi levyseppä eräälle katupojalle kaksi souta ja käski hänen mennä sisälle sanomaan Janolle, että hänen akkansa oli sairaana ja pyysi häntä heti tulemaan luokseen. Seppä ilmestyikin paikalla hoippuen hyvätuulisen näköisenä, sillä hän näytti vainuavan, että oli tulossa aikamoinen juominki.
— Vai te täällä olettekin, sen junkkarit! sanoi hän heti, kun huomasi heidät kätkeytyneinä erään portin taakse. Johan minä sen tunsin nokassani… No, mitäs hyvää teillä on tiedossa?
Muori Louis'n luona imeksittiin vasikanjalkojen pieniä luita ja haukkua naposteltiin taas isäntiä. Jano, liikanimeltä Sammumaton kertoi, että hänen tehtaallaan oli kiireellinen tilaus suoritettavana. Silloin ei isäntä ollut kovin tarkka neljännestunnista; vaikka oltiinkin poissa huudosta, niin siivolla hän siltä pysyi, sai kiittää onneaan, kun sai työmiehensä myöhemminkin takaisin. Sitä vaaraa ei ollut olemassakaan, että kukaan isäntä koskaan uskaltaisi erottaa työstään Janon, liikanimeltä Sammumaton, sillä nykymaailman aikaan ei ollut löydettävissä enää hänen vertaisiaan työmiehiä. Vasikanjalkojen jälkeen syötiin munakasta. Jokainen joi litransa viiniä. Muori Louis tuotti viininsä Auvergnestä, veripunaista viiniä, jota olisi voinut veitsellä leikata. Elämä alkoi tuntua hauskalta, ruvettiin innostumaan.
— On se koko kiusanhenki, se minun isäntäni! huusi Jano jälkiruokaa syötäessä. Eikös se riivattu näet ole asettanut kelloa pajaansa. Kello, sehän on olemassa orjia varten… Mutta soikoon! Piru minut periköön, jos minut vielä tänään tavataan alasimen ääressä! Viisi päivää olen ollut ahkerassa työssä, niin että kannattaa sitä nyt tasatakin… Jos hän rupeaa minulle mukisemaan, niin minä näytän hänelle, mikä on mikä.
— Minun täytyy erota teistä, sanoi Coupeau tärkeän näköisenä, minä lähden työhön. Niin, olen vannonut vaimolleni… Pitäkää te vain lystiä, tiedättehän, että minä hengessä olen teidän kanssanne.
Toiset häntä pilkkasivat, mutta hän näytti niin päättäväiseltä, että kaikki lähtivät häntä saattamaan, kun hän sanoi menevänsä noutamaan työkalujaan ukko Colomben Ansasta. Hän otti laukkunsa penkin alta ja asetti sen eteensä siksi aikaa kun otettiin eroryypyt. Kello yhden aikaan seuralaiset vielä tarjosivat vuoroon ryyppyjä toisilleen. Silloin Coupeau kyllästymistä osottavalla liikkeellä vei työkalunsa takaisin penkin alle; ne olivat hänen tiellään, hän ei voinut lähestyä tiskiä kompastumatta niihin. Olisi ollut kovin noloa lähteä kesken pois, ennättihän hän vielä seuraavanakin päivänä mennä Bourgignon'in luokse. Toiset neljä, jotka väittelivät palkkakysymyksistä, eivät ensinkään hämmästyneet, kun levyseppä pitemmittä selvityksittä ehdotti, että lähdettäisiin hiukan jalottelemaan bulevardeille. Sade oli lakannut. Kävelyretki rajottui siihen, että he kädet riipuksissa astuivat peräkkäin pari sataa askelta; he eivät enää keksineet mistä puhua, sillä raitis ilma tuntui heistä oudolta, eivätkä he viihtyneet ulkona. Hitaasti, tarvitsematta edes kyynäspäällään nykäistä toisiaan, he vaistomaisesti nousivat takaisin päin Poissonniers-katua ja astuivat sisälle François'n viinikauppaan ottamaan kulauksen pullosta. He olivat todellakin sen tarpeessa virkistyksekseen. Kadulla kävi mieli kovin surulliseksi; siellä oli lokaa niin paksulta, ettei olisi hennonut heittää ulos edes poliisiakaan. Lantier työnsi toverit pieneen kamariin, ahtaaseen putkaan, johon ei mahtunut kuin yksi pöytä, ja jonka himmeäruutuinen lasiseinä erotti yhteisestä salista. Tavallisesti hän tahtoikin istua yksityisessä huoneessa, sillä siellä sai ottaa humalan herättämättä ihmisten huomiota. Eikös täällä ollut hyvä olla? Sai olla ihan kuin kotonaan, vieläpä ottaa unetkin, jos ketä halutti. Hän tilasi sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja silmäili sitä kulmakarvat rypyssä. Coupeau ja Saapas olivat alkaneet lyödä korttia. Kaksi litran pulloa ja viisi lasia oli pöydällä.
— No? mitäs se tuo paperi tietää? kysyi Paistikas hatuntekijältä.
Hän ei vastannut heti. Sitten hän sanoi nostamatta silmiään lehdestä:
— Minä luen edustajakamarista. On siinäkin tasavaltalaisia, neljän soun miehiä, senkin vietäviä tyhjäntoimittajia koko vasemmisto! Ei suinkaan kansa ole valinnut heitä pehmoisia puhumaan!… Tuokin tuossa on olevinaan oikeauskoinen ja hännystelee kumminkin ministereitä, niitä roistoja! Jos minä olisin edusmiehenä, niin minä nousisin puhujalavalle ja sanoisin: Haistakaa hapan! Niin, en sen enempää, se on minun mielipiteeni!
— Oletteko kuulleet että Badinguet[6] on tapellut akkansa kanssa koko hovinsa nähden, kertoi Jano, liikanimeltä Sammumaton. Ihan todella, panen vaikka pääni panttiin. Ja ihan tyhjästä riitaannuttuaan. Badinguet oli humalassa.
— Jättäkää meidät rauhaan politiikaltanne! Lukekaa ennemmin murhista, se on paljon hauskempaa, huusi levyseppä, jatkaen korttipeliään.
Lasit tyhjennettiin. Lantier alkoi lukea ääneen:
»Pöyristyttävä rikos on pannut kauhun valtaan Gaillon'in kunnan (Seine-et-Marne'n departementissa). Poika on lyönyt lapiolla isänsä kuoliaaksi, ryövätäkseen häneltä kolmekymmentä souta…»
Kaikilta pääsi kauhistuksen huuto. He olisivat tahtoneet mielellään olla katsomassa, kun se mies tehtiin päätä lyhemmäksi! Ei, mestaus ei riittänyt; hänet olisi pitänyt hakata pieniksi palasiksi. Lapsenmurhajuttu sai niinikään heidän luontonsa nousemaan: mutta hatuntekijä piti siveellisen käsityksensä mukaan naisen puolta, pannen koko syyn hänen viettelijänsä niskoille; sillä jos jokin miesroikale ei olisi hankkinut poikaa tyttö paralle, ei tämä olisi voinut sitä surmata. Mutta aivan haltioihinsa tulivat he, kun luettiin urosteoista, joita markiisi T—— oli suorittanut tullessaan kello kahden aikaan aamulla eräästä tanssipaikasta ja puolustautuessaan kolmea voroa vastaan Invalidien bulevardilla; riisumatta edes hansikkaitaan hän oli selviytynyt kahdesta ensimäisestä rosvosta iskemällä heitä päällään vatsaan, ja kolmannen hän oli korvanlehdestä taluttanut poliisivartioon. Silläpä oli vasta lujat näpit! Vahinko, että hän oli aatelismies!
— Kuulkaapas tätä, jatkoi Lantier. Tässä tulee ylhäisön uutisia. »Bretigny'n kreivitär naittaa vanhimman tyttärensä nuorelle Valançayn paroonille, Hänen Majesteettinsa ajutantille. Morsiuslahjojen joukossa on yli kolmensadantuhannen francin edestä pitsiä…»
— Mitä se meitä liikuttaa, keskeytti Paistikas. Ei heidän paitansa väriä kysytä… Olkoonpa tytöllä vaikka kuinka paljon pitsejä, niin samasta reiästä hänen on katseltava kuuta kuin muidenkin.
Kun Lantier näytti aikovan jatkaa lukuaan, niin Jano, liikanimeltä
Sammumaton, tempasi häneltä lehden ja istuutui sen päälle sanoen:
— Ohoh, jo riittää!… Siinä sillä on lämmin… Ei paperi muuhun kelpaakaan.
Sillä välin Saapas, joka tarkasteli korttejaan, iski voitonriemulla nyrkkinsä pöytään, hän oli voittanut.
— Saat pyyhkiä partaasi, huusivat toiset Coupeaulle.
Tilattiin kaksi litraa lisää. Lasit eivät enää saaneet seista tyhjinä. Viini alkoi nousta miesten päähän. Kello viiden tienoossa elämä rupesi jo käymään inhottavaksi, jonka tähden Lantier pysyi vaiti ja aikoi salaa livahtaa tiehensä; niin pian kuin alettiin huutaa ja kaataa viiniä maahan, ei se häntä enää huvittanut. Coupeau nousi juuri ylös tehdäkseen juomarien ristinmerkin. Silloin hatuntekijä käyttäen hyväkseen melua, joka seurasi tätä temppua, rauhallisesti astui ovesta ulos. Toverit eivät edes huomanneetkaan hänen lähtöään. Hänkin oli jo aikalailla päissään. Mutta ulkona humala haihtui tuuleen; hän saavutti pian entisen vakavuutensa ja palasi rauhallisesti puotiin, jossa kertoi Gervaiselle, että Coupeau oli ystävien seurassa.
Kaksi päivää kului. Levyseppää ei kuulunut kotiin palaavaksi. Hän vierteli lähiseudun kapakoissa, mutta ei tiedetty tarkalleen, missä. Jotkut kumminkin sanoivat nähneensä hänet muori Baquet'n luona, Perhosessa ja Rykivässä veitikassa. Mutta toiset vakuuttivat hänen olleen yksin, jota vastoin toiset olivat tavanneet hänet seitsemän tai kahdeksan samallaisen juopporentun seurassa. Gervaise kohautti olkapäitään näyttäen taipuvan kohtaloonsa. Jumala paratkoon! Piti kai siihenkin tottua! Hän ei lähtenyt juoksemaan miehensä perästä; vaikka hän huomasikin hänet jossakin viinikaupassa, niin hän kiersi toista tietä, ettei vain suututtaisi häntä; ja hän odotti hänen kotiin tuloaan kuunnellen yöllä, eikö kuuluisi hänen kuorsaustaan oven takaa. Coupeau makasi milloin missäkin, rikkatunkiolla, jollakin penkillä, tyhjällä rakennustontilla tai suorastaan katuojassa. Seuraavana aamuna hän vielä kohmelossa edellisen päivän juopottelusta lähti uudelle juomaretkelle, otti ensin pieniä naukkuja lohdutuksekseen, sitten neljänneksiä ja litroja toveriensa kanssa, häipyi välillä heidän seurastaan, mutta löysi heidät taas hurjissa juomingeissa, joista hän palasi pää niin täynnä, että järki seisoi kokonaan ja kadut tanssivat hänen silmissään; yö pimeni ja päivä valkeni humalan ja kohmelon vaihdellessa. Siitä tuli loppu, vasta kun hän sai maatuksi niin kauvan, että humala kokonaan haihtui. Gervaise lähti kumminkin toisena päivänä kuulustamaan häntä ukko Colomben Ansasta; Coupeau oli nähty siellä viisi eri kertaa, muuta tietoa ei Gervaiselle voitu antaa; ja voimatta ryhtyä mihinkään hänen täytyi tyytyä siihen, että vei kotiin miehensä työkalut, jotka olivat jääneet penkin alle.
Nähdessään illalla pesijättären ikävissään, ehdotti Lantier, että he yhdessä menisivät kahvilakonserttiin saadakseen viettää hauskan hetken. Gervaise ei ensin suostunut, hän ei ollut sillä päällä, että olisi tehnyt mieli nauraa. Muuten hän ei olisi pannut vastaan, sillä hatuntekijän tarjous tuntui hänestä niin rehelliseltä, ettei hän voinut epäilläkään hänellä olevan petosta mielessä. Lantier näytti ottavan osaa hänen onnettomuuteensa ja osottautui todellakin isälliseksi. Coupeau ei ollut vielä koskaan ollut poissa kahta yötä perätysten. Gervaise ei saanut rauhaa, vaan kävi ainakin joka kymmenes minuutti silitysrauta kädessä kurkistamassa ovelta molempiin suuntiin, eikö hänen miestään näkyisi tulevaksi. Hän sanoi, että hänellä oli semmoinen levottomuus jaloissaan, ettei hän kestänyt yhdessä kohden. Voisihan Coupeau taittaa jäsenensä, kaatua ja jäädä hevosmiesten jalkoihin; sittenpähän hänestä pääsisi. Gervaise ei näet sanonut olevan sydämessään jäljellä vähintäkään ystävyyttä mokomata renttua kohtaan. Mutta yhtä kaikki oli kiusallista olla alituisessa epätietoisuudessa, tuliko hän kotiin, vai ei. Ja kun kaasut sytytettiin ja Lantier uudestaan puhui hänelle konserttiin lähdöstä, niin hän suostui. Tuhmahan hän olisi ollut, jos olisi kieltäytynyt huvista, kun hänen miehensä jo kolme päivää oli viettänyt sellaista elämää, kuin jokainen olisi ollut viimeinen. Kun kerran toinen ei tullut takaisin, niin mitäpä hänkään pysymään kotona? Hänestä nähden sai vaikka koko hökkeli palaa, jos tahtoi. Hän olisi kernaasti itse pistänyt sen tuleen, niin häntä alkoi tämä elämä kyllästyttää.
Päivällinen syötiin kiireesti. Lähtiessään hatuntekijän käsipuolessa, kahdeksan aikaan, pyysi Gervaise muori Coupeauta ja Nanata heti menemään makuulle. Puoti suljettiin. Hän meni pihaoven kautta ja antoi avaimen rouva Bochelle ja pyysi häntä olemaan hyvän ja toimittamaan hänen miehensä makuulle, jos se sika tulisi kotiin. Hatuntekijä odotti häntä porttikäytävässä, hienot vaatteet päällä, viheltäen laulun säveltä. Gervaisellä oli silkkileninkinsä. He astuivat hiljakseen katukäytävää pitkin, nojaten toisiinsa, ja kun puotien ikkunoista valo lankesi heihin, näyttivät he hymyillen puhelevan keskenään puoliääneen.
Kahvilakonsertti oli Rochechouart'in bulevardin varrella vanhassa, pienessä kahvilassa, jota oli laajennettu pihan puolelle tehdyllä lautakatoksella. Sisäänkäytävää valaisi rivi ovelle ripustettuja värillisiä lasilyhtyjä. Pitkiä ohjelmailmoituksia oli liimattu puulaatoille ja asetettu maahan katukäytävän reunaa vasten.
— Tässä se nyt on, sanoi Lantier. Tänä iltana esiintyy ensi kerran kuplettilaulajatar, neiti Amanda.
Mutta hän huomasi Paistikkaan, joka myös oli lukemassa ilmotusta. Paistikkaalla oli toisessa silmäkulmassa mustelma muistona jostakin edellisenä päivänä saamastaan nyrkin iskusta.
— Missäs Coupeau on? kysyi hatuntekijä katsellen ympärilleen. Coupeau on siis teistä häipynyt?
— Aikoja sitten, eilen jo, vastasi toinen. Muori Baquet'n luota lähdettäessä alkoivat nyrkit heilua. Minä en pidä käsirysystä… Muori Baquet'n viinurin kanssa syntyi näet riita yhdestä litrasta, jonka hän tahtoi maksattaa kahdesti… Silloin minä luikin tieheni ja olen nyt ottanut sievoiset unet.
Häntä haukotti vieläkin, vaikka hän oli nukkunut kymmenen tuntia. Muuten hän oli kokonaan selvinnyt humalastaan, mutta tylsän näköinen, risainen takki täynnä untuvia; sillä hän oli nähtävästi maannut vaatteet päällä.
— Ja te ette tiedä, missä minun mieheni on? kysyi pesijätär.
— En ensinkään… Kello oli viisi, kun me lähdimme muori Baquet'n luota… Hän taisi lähteä katua alaspäin. Niin, luulenpa nähneeni hänen menevän sisälle Perhoseen erään ajurin kanssa… Kyllä ihminen on sentään hullu! Olisi valmis vaikka tappamaan toisen!
Lantier ja Gervaise viettivät hyvin hauskan illan kahvilakonsertissa. Yhdentoista aikaan, kun ovet suljettiin, palasivat he jalan kotiin pitämättä kiirettä. Ilma tuntui kylmähköltä, ihmiset poistuivat parvissa, joukossa oli tyttöjä, jotka olivat tikahtua naurusta puiden varjossa, kun miehet heitä kovin läheltä huvittivat. Lantier hyräili yhtä neiti Amandan lauluista: Nenääni se kutkuttaa. Gervaise oli hilpeällä tuulella, ikäänkuin humalassa, ja yhtyi loppusäkeeseen. Hänellä oli ollut hyvin kuuma. Sen lisäksi ne kaksi lasia, jotka hän oli juonut, ynnä tupakansavu ja yhteen sulloutuneen väkijoukon haju olivat ruvenneet hänen mieltään kääntämään. Mutta varsinkin oli neiti Amanda jäänyt elävästi hänen mieleensä. Gervaise ei olisi itse koskaan uskaltanut näyttäytyä niin alastomana yleisölle. Mutta totuuden nimessä täytyi tunnustaa, että sillä naisella oli kadehdittavan hieno hipiä. Ja hän kuunteli aistillisella uteliaisuudella, kun Lantier kertoi yksityisseikkoja kysymyksessä olevasta henkilöstä, aivan kuin hän olisi ollut kahden kesken hänen kanssaan lukemassa hänen kylkiluitaan.
— Kaikki nukkuvat, sanoi Gervaise soitettuaan kolme kertaa, ennenkuin
Bochelaiset vetivät portin salvan auki.
Vihdoin se aukesi, mutta porttikäytävä oli pimeä, ja kun hän koputti porttikamarin ikkunaan pyytääkseen avaintaan, huusi portinvartijan vaimo hänelle unimielissään jotakin, josta hän aluksi ei ymmärtänyt mitään. Viimein hän sai selville, että poliisi Poisson oli tuonut Coupeaun kotiin surkeassa tilassa, ja että avain luultavasti oli ovellaan.
— Turkanen! murisi Lantier, kun he olivat tulleet sisälle, mitähän se on täällä tehnyt? Ihanhan täällä läkähtyy.
Tosiaankin siellä haisi kovasti. Gervaise, joka haki tulitikkuja, astui johonkin märkään. Kun hän oli saanut sytytetyksi kynttilän, kohtasi heitä ihana näky. Coupeau oli antanut ylen; kamari oli täynnä oksennusta; vuode oli siitä tahmeana, samoin matto ja piironki, jolle sitä oli räiskynyt. Sen lisäksi Coupeau oli pudonnut sängystä, johon Poisson luultavasti oli hänet heittänyt. Siinä hän maata rötkötti kuin sika rapakossaan, kuorsaten suu auki, ja hänen henkensä haisi kuin rutto; toinen poskikin oli ryvettynyt, ja hänen jo harmaantuneet hiuksensa viruivat keskellä pään ympärille levinnyttä lätäkköä.
— Voi, sitä sikaa, sitä sikaa! hoki Gervaise inhoten, epätoivoissaan. Hän on ryvettänyt kaikki paikat… Ei koirakaan olisi tehnyt tämmöistä siivoa, koiran raatokaan ei ole niin saastainen.
Kumpikaan ei uskaltanut liikkua, sillä he eivät tienneet mihin laskea jalkansa. Koskaan ei levyseppä ollut tullut kotiin niin päissään eikä hän vielä milloinkaan ollut ryöjännyt kamaria sillä tavalla. Niinpä tämä näky antoikin kovan iskun niille tunteille, joita hänen vaimollaan vielä saattoi olla häntä kohtaan. Kun Coupeau tätä ennen oli tullut kotiin hilppaviinassa tai toisella kymmenellä, ei Gervaise ollut siitä pahastunut eikä se ollut häntä inhottanut. Mutta tällä kertaa, tämä oli jo liikaa, hänen sydämensä nousi sitä vastaan. Hän ei olisi tahtonut kajota häneen pihdilläkään. Pelkkä ajatus, että tuon rutjakkeen nahka koskisi hänen ihoonsa, pöyristytti häntä, ikäänkuin häntä olisi vaadittu heittäytymään pitkäkseen pahan taudin runteleman, kuolleen ruumiin viereen.
— Täytyy minun kuitenkin käydä makuulle, sanoi hän. Enhän minä voi palata makaamaan kadulle… Parasta kai on astua hänen ylitsensä.
Hän koetti harpata juopuneen ylitse, mutta hänen täytyi ottaa kiinni piirongin nurkasta, ettei olisi livennyt oksennukseen. Coupeau tukki kokonaan pääsyn sänkyyn. Silloin Lantier, jota hiukan nauratti, kun hän näki, ettei Gervaise sinä yönä voinut nukkua omalla korvatyynyllään, tarttui hänen käteensä sanoen matalalla ja hehkuvalla äänellä:
— Gervaise … kuule, Gervaise…
Mutta Gervaise oli ymmärtänyt, riuhtaisihe irti tyrmistyneenä, ja sanoi sinutellen häntä hänkin puolestaan, kuten muinoin:
— Ei, jätä minut… Minä pyydän sinua, Auguste, mene omaan kamariisi… Kyllä minä tulen täällä toimeen, minä nousen sänkyyn jalkopäästä…
— Gervaise, kuule nyt, elä nyt joutavia … hoki Lantier. Täällä haisee liian pahalta, et sinä voi jäädä tänne… Tule. Mitä sinä pelkäät? Ole huoleti, ei hän kuule mitään!
Gervaise taisteli vastaan, pudisti päätään epäävästi, päättävästi. Ikäänkuin näyttääkseen, että hän aikoi jäädä sinne, hän hädissään riisui päältään, heitti silkkihameensa rajusti tuolille. Siinä hän seisoi, ainoastaan paita ja alushame päällä, kokonaan valkoisena, kaula ja käsivarret paljaina. Se oli hänen oma sänkynsä, vai miten? Hän tahtoi maata omassa sängyssään. Kaksi kertaa hän koetti vielä löytää puhdasta kohtaa, josta pääsisi sänkyynsä. Mutta Lantier ei hellittänyt, vaan otti häntä kiinni vyötäisistä kuiskaten hänelle sanoja, joiden tarkotus oli sytyttää hänen verensä tuleen. Voi, mihin asemaan hän oli joutunut! Edessään hänellä oli oma miesroikaleensa, joka esti häntä kunniallisesti painautumasta oman peittonsa alle, ja takanaan toinen hävytön lurjus, jolla ei ollut muuta mielessä, kuin käyttää hyväkseen hänen onnettomuuttaan saadakseen hänet uudestaan pauloihinsa! Kun hatuntekijä korotti ääntään, pyysi hän häntä vaikenemaan. Ja hän kuunteli kurottaen korvaansa huonetta kohden, jossa Nana ja muori Coupeau makasivat. Tyttö ja mummo luultavasti nukkuivat, sillä sieltä kuului raskasta hengitystä.
— Auguste, päästä minut, sinä vielä herätät heidät, sanoi Gervaise, kädet ristissä. Ole järkevä. Toisen kerran, muualla… Ei täällä, ei tyttäreni nähden…
Lantier ei puhunut enää mitään, hymyili vain: ja hän suuteli häntä hitaasti korvalle, samoin kuin muinoin, kiihottaakseen ja huumatakseen häntä. Silloin Gervaiseltä voimat herposivat, hän tunsi verensä kohisevan, ja ankara väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Kumminkin hän astui vielä askelen yrittäen lähestyä sänkyä. Mutta hänen täytyi peräytyä. Se ei ollut mahdollista, häntä vastaan löi niin inhottava löyhkä, että hän oli itsekin antaa ylen lakanoilleen. Coupeau makasi viinan voittamana, sikeästi kuin höyhenpatjalla, hautomassa humalaansa, jäsenet jäykkinä kuin kuolleella, ja suu väärässä. Vaikka koko katu olisi tullut sisälle syleilemään hänen vaimoansa, niin ei yksikään karva hänen ruumiissaan olisi liikahtanut.
— Minkäs minä sille mahdan? änkytti Gervaise. Se on hänen syynsä. Minä en voi… Voi, Herra Jumala! Voi, Herra Jumala! Hän karkottaa minut omalta vuoteeltani, minulla ei ole enää vuodetta… Ei, minä en voi. Se on hänen syynsä.
Hän vapisi aivan toistaitoisena. Ja juuri kun Lantier oli työntämässä häntä kamariinsa, ilmestyi Nanan naama pienen kamarin lasiovelle. Tyttö oli herännyt ja hiljaa noussut ylös paitasillaan, unesta kalpeana. Hän katsoi isäänsä, joka virui oksennuksessaan; sitten hän jäi, kasvot painettuina ruutua vasten, odottamaan, kunnes hänen äitinsä alushame hävisi vastapäätä olevasta ovesta toisen miehen luokse. Hän oli hyvin totinen, ja hänen suurissa silmissään paloi turmeltuneen lapsen aistillinen uteliaisuus.
IX.
Sinä talvena muori Coupeau oli vähällä heittää henkensä tukehtumiskohtauksessa. Joka vuosi hän sai joulukuussa semmoisen hengenahdistuksen, joka hänet painoi vuoteen omaksi pariksi kolmeksi viikoksi. Eipä hän ollutkaan enää viisitoistavuotias, vaan täytti Antin päivänä seitsemänkymmentäkolme vuotta. Ja vaikka hän oli iso ja lihava, oli hän hyvin raihnainen, ja rykiä rahnutti vähimmästäkin syystä. Lääkäri sanoi hänen vielä yskänpuuskaan kuolevankin, yhtä äkillisesti kuin kynttilä sammua tupsahtaa.
Kun muori Coupeaun täytyi pysyä sängyssään, kävi hän niin kärtyisäksi, ettei hänen kanssaan tahtonut kukaan tulla toimeen. Myönnettävä on, että kamari, jossa hän makasi Nanan kanssa, ei ollut juuri hauskimpia. Tytön ja hänen sänkynsä väliin ei mahtunut kuin parhaiksi kaksi tuolia. Vanhat tapetit, harmaata, virttynyttä paperia, riippuivat riekaleina pitkin seiniä. Lähellä katonrajaa olevasta pyöreästä ikkunaluukusta pääsi sinne päivänvalo vain himmeänä ja kelmeänä kuin kellariin. Siellä olo tuntui kovasti tukalalta varsinkin sellaisesta ihmisestä, jonka oli vaikea hengittää. Yöllä hän toki vielä sai paremmin aikansa kulumaan, sillä kun hän itse ei saanut unta, kuunteli hän lapsen nukkumista. Mutta päivillä, kun hänelle ei pidetty seuraa aamusta iltaan, marisi ja itki hän tuntikausia hokien itsekseen pyöritellessään päätänsä tyynyllään:
— Hyvä Jumala, kun minä olen onneton!… Hyvä Jumala, kun minä olen onneton!… Tässä tyrmässä, niin, tässä vankityrmässä ne minut kuolettavat!
Ja kun kuka kävi häntä katsomassa, Virginie tai rouva Boche, kysyäkseen hänen terveydentilaansa, ei hän edes malttanut vastata, vaan alkoi heti ladella valituksiaan.
— Voi, kun se on kovassa, se leipä, jota minä täällä syön! Vennon vierastenkaan luona ei minulla olisi niin paljoa kärsittävää… Eräänkin kerran, kun minä pyysin kupin rohtoteetä, niin eikös ne herjat tuoneet minulle kokonaista vesiruukullista, saadakseen moittia minua, että minä muka juon sitä liian paljon… Nanakin, mokoma, jota minä olen koettanut kasvattaa, livistää paljasjaloin tiehensä jo aamulla, enkä minä näe häntä sen koommin koko päivänä. Luulisi, että minä haisen pahalta. Kumminkin hän nukkuu yöllä makeasti eikä heräisi kertaakaan kysymään minulta, mitenkä minä jaksan… Sanalla sanoen, minä olen heidän tiellänsä, ja he odottavat vain minun kuolemaani. Niin, kyllä he minusta pian pääsevät eroon! Minulla ei ole enää poikaa; se pesijätär räähkä on hänet minulta riistänyt. Hän pieksäisi minua, löisi minut kuoliaaksi, ellei hän pelkäisi joutuvansa oikeuden käsiin.
Gervaise kohteli todellakin mummoa toisinaan kovanpuoleisesti. Sitä mukaa kuin liike rappeutui, kävivät ihmiset ärtyisemmiksi ja suuttuivat toisiinsa vähimmästäkin sanasta. Eräänä aamuna oli Coupeau huutanut, kun kohmelo pakotti hänen päätänsä: »Tuo mummo se puhuu aina kuolemastaan, mutta eipä siitä koskaan näy tulevan mitään!» Ne sanat olivat kovasti käyneet muori Coupeaun sydämelle. Häntä moitittiin siitä, että hän maksoi paljon, ja sanottiin aivan rauhallisesti, että säästyisi suuret summat, jos häntä ei enää olisi olemassa. Totta puhuen, ei hänkään käyttäytynyt niinkuin hänen olisi pitänyt. Niinpä hän, joka kerran kun hänen vanhin tyttärensä, rouva Lerat kävi hänen luonaan, ruikutti tälle surkeuttaan ja syytti poikaansa ja miniätään, että he jättivät hänet nälkään kuolemaan, ja sen hän sanoi vain houkutellakseen häneltä kahdenkymmenen soun rahan, jonka hän käytti makeisiin. Myöskin Lorilleux'läisille hän syötti kamaloita juttuja kertoen heille, mihin heidän kymmenet francinsa menivät, pesijättären mielitekoihin, uusiin myssyihin, leivoksiin, joita hän söi salaa toisilta, vieläpä likaisempiinkin asioihin, joista ei uskaltanut puhuakkaan. Pari, kolme kertaa hän oli yllyttää ilmi tappeluun koko suvun. Toisen kerran hän oli toisten, toisen kerran toisten puolella; kaikki sotki hän yhteen sekamelskaan.
Hänen yskänsä ollessa kovimmillaan tänä talvena, eräänä iltapäivänä, kun rouva Lorilleux ja rouva Lerat olivat tavanneet toisensa muorin vuoteen ääressä, iski hän heille silmää pyytääkseen heitä kumartumaan. Hän sai tuskin puhutuksi, vaan supitti heille hiljaa:
— Se on siivoa!… Minä kuulin heidän vehkeensä viime yönä. Niin, niin, Nilkuttajan ja hatuntekijän… Ja he vasta elämöivät! Coupeau on kaunis. Se on siivoa!
Hän kertoi katkonaisin lausein, rykien ja ähkyen, että hänen poikansa oli edellisenä iltana tullut kotiin arvatenkin sikahumalassa. Sitten hän unetonna maatessaan oli vallan hyvin erottanut kaikki äänet, miten Nilkuttaja paljain jaloin astui kivilattialla, miten hatuntekijä häntä kutsui ja hiljaa avasi välioven, ja kaikki mitä sitten seurasi. Sitä mahtoi kestää päivännousuun asti, hän ei tietänyt tuntia ihan tarkalleen, sillä ponnistuksistaan huolimatta hän oli lopulta vaipunut uneen.
— Ilkeintä koko asiassa on, jatkoi hän, että Nana olisi voinut kuulla. Hän oli niin levoton koko yön, vaikka hän tavallisesti nukkuu sikeästi kuin porsas; hän keikkui ja piehtaroi, ikäänkuin hänen sängyssään olisi ollut tulisia kekäleitä.
Kumpikaan nainen ei näyttänyt hämmästyvän.
— Se kai on alkanut jo ensimäisenä päivänä, sanoi rouva Lorilleux. Mutta kun kerran Coupeaulla ei ole mitään sitä vastaan, niin mitäpä meidänkään tarvitsee siihen sotkeentua? Sen minä vain sanon, että häpeäksi se on koko suvulle.
— Minä jos olisin mummon sijassa, selitti rouva Lerat puristaen huulensa yhteen, niin minä kun säikäyttäisin häntä! Minä huutaisin hänelle jotakin, mitä tahansa: Minä näen sinut! tai: Santarmit ovat täällä!… Erään lääkärin piika kertoi minulle isäntänsä sanoneen, että siitä voi nainen säikähtää kuoliaaksi vissillä hetkellä. Ja jos hän heittäisikin henkensä siihen paikkaan, niin mitäpäs siitä? Sen hän ansaitseisikin! Silloinpahan saisi rangaistuksensa siinä, missä on syntiäkin tehnyt.
Koko kortteli tiesi pian, että Gervaise kävi joka yö Lantier'n luona. Rouva Lorilleux pauhasi siitä naapurien kuullen, tuoden julki oikeutetun suuttumuksensa; hän surkutteli veljeään, joka oli sellainen nahjus, että antoi akkansa vetää itseään nenästä vaikka suin päin tervapönttöön; ja hän vakuutti, että jos hän vielä astui jalallaankaan mokomaan myymälään, niin sen hän teki yksinomaan äiti raukkansa tähden, jonka täytyi elää keskellä tätä ruokotonta menoa. Silloin koko kortteli hyökkäsi Gervaisen päälle. Hän se varmaankin oli vietellyt hatuntekijän. Näkihän sen hänen silmistäänkin. Niin, ilkeistä juoruista huolimatta, se saakelin salajuonien punoja, Lantier pysyi ihmisten suosiossa, sillä hän esiintyi edelleenkin kaikkia kohtaan kunnon miehen arvokkuudella, luki sanomalehteään kulkiessaan katukäytävällä, oli huomaavainen ja kohtelias naisille ja aina valmis jakelemaan heille makeisia ja kukkia. Hitto vieköön! hän hoiti vain kukon virkaansa; mies on mies, eikä häneltä voi vaatia, että hän vastustaisi naisia, jotka heittäytyvät hänen kaulaansa. Mutta Gervaiseä ei voitu millään puolustaa; hän tuotti häpeää koko Goutte-d'Or'in kadulle. Nanan kummeina kutsuivat Lorilleux'läiset tytön kotiinsa saadakseen häneltä lisätietoja. Mutta kun he rupesivat häntä kuulustamaan takaperoisella tavalla, niin tyttö tekeytyi tyhmän näköiseksi ja vastaili heille peittäen silmiensä liekin pitkien, pehmeiden silmäluomiensa alle..
Vaikka Gervaise näin oli joutunut kaikkien ihmisten ylenkatseen alaiseksi, eli hän rauhassa raukeata ja hiukan uneliasta elämäänsä. Alussa hän oli tuntenut itsensä hyvin syylliseksi, hyvin riettaaksi ja oli inhonnut itseään. Kun hän tuli ulos Lantier'n huoneesta, pesi hän kätensä, kasteli pyyheliinan ja hankasi sillä hartioitaan niin, että niistä oli nahka lähteä, ikäänkuin siten poistaakseen häpeätahransa. Jos Coupeau silloin yritti laskea leikkiä, niin hän suuttui ja juoksi itkien panemaan päällensä puodin perällä; eikä hän suvainnut hatuntekijänkään kajoavan itseensä heti sen perästä, kun hänen oma miehensä oli häntä syleillyt. Hän olisi tahtonut vaihtaa nahkaa vaihtaessaan miehiä. Mutta vähitellen hän tottui siihenkin. Oli liian vaivaloista peseytyä joka kerran perästä. Hänen laiskuutensa veltostutti häntä, ja haluten elää onnellisena hän koetti välittää ikävyyksistään niin vähän kuin mahdollista. Hän oli anteeksiantavainen sekä itseään että muita kohtaan, ja koetti järjestää elämän sellaiseksi, ettei se kävisi kenellekään kovin kiusalliseksi. Eikö niin, että kunhan hänen miehensä ja rakastajansa olivat tyytyväisiä, kunhan talossa kaikki meni tavallista hiljaista menoaan, kunhan pidettiin lystiä aamusta iltaan, ja kunhan kaikki pysyivät lihavina ja kylläisinä ja elivät mukavasti, niin ei tosiaankaan ollut mitään valittamisen syytä? Eikäpä hänen rikoksensa oikeastaan mahtanut kovin suuri ollakkaan, koskapa siitä ei koitunut mitään häiriötä, vaan itsekukin oli tyytyväinen; tavallisestihan ihminen saa rangaistuksensa, kun on tehnyt pahoin. Siten oli siveetön elämä muuttunut hänelle tavaksi. Nyt se oli säännöllistä kuin syöminen ja juominen; joka kerran kun Coupeau tuli kotiin päissään, meni hän Lantier'n luokse, mikä tapahtui vähintäänkin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona joka viikko. Hän jakoi yönsä tasan. Vieläpä hän oli ottanut tavakseen, kun levyseppä vain kuorsasi liian kovasti, jättää hänet vetelemään hirsiä ja hiipiä itse rauhassa jatkamaan untaan naapurin päänalusella. Eipä sillä, että hän olisi pitänyt enemmän hatuntekijästä. Ei, mutta hän oli Gervaisen mielestä siistimpi, ja hänen huoneessaan nukkuminen tuntui hänestä virkistävältä kuin kylpy. Hän oli kuin kissa, jonka mieluisin makuupaikka on valkoinen sängyn päällys.
Muori Coupeau ei uskaltanut koskaan puhua siitä suoraan. Mutta kun pesijätär oli erään riidan jälkeen häntä ravistellut, ei mummokaan säästänyt pisteliäitä viittauksia. Hän sanoi tuntevansa ihmeesti pöllöjä miehiä ja ihmeesti kelvottomia akkoja; ja tämän entisen takinneulojattaren ehtymättömästä sanavarastosta löytyi vielä mehuisempiakin sanoja, joita hän alituiseen ratkutti. Ensimäisillä kerroilla Gervaise oli katsonut häneen tuikeasti, mutta ei ollut vastannut mitään. Mutta sitten alkoi hänkin kautta rantain puolustautua ylimalkaan lausutuilla syillä. Kun jollakin vaimolla oli miehenä juoppo renttu, joka aina rypi nyrkit savessa, niin sellaiselle vaimolle ei ollut luettava viaksi, että hän etsi puhtautta muualta. Menipä hän pitemmällekin, puhuen siihen suuntaan, että Lantier oli yhtä paljon hänen miehensä kuin Coupeaukin, ehkäpä enemmänkin. Eikö hän ollut tuntenut häntä neljäntoista vanhasta? Eikö hänellä ollut kaksi hänelle tehtyä lasta? No niin! sellaisissa oloissa oli kaikki anteeksi annettavaa, eikä kukaan voinut heittää ensimäistä kiveä. Hän sanoi vain noudattavansa luonnon lakia. Sitä paitsi, ei ollut hyvä tulla häntä suututtamaan. Muuten hän pian voisi heittää jokaiselle hänen pyykkinyyttinsä vasten naamaa. Ei ollut kehumista muidenkaan Goutte-d'Or'in kadun asukasten puhtaudessa. Pikku rouva Vigouroux heitti häränpyllyä aamusta iltaan hiilikasojensa päällä. Rouva Lehongre, sekatavarakauppiaan vaimo, makasi lankonsa, sen pitkän vökelön kanssa, jota hän ei olisi iljennyt nostaa lapiollakaan. Entäs kelloseppä, tuo vastapäätä asuva siro herra! Oli ollut joutua valamiesoikeuden eteen sukurutsauksesta; hän piti yhteyttä oman tyttärensä, häpeämättömän hutsun kanssa, joka maleksi pitkin bulevardeja. Ja laajalla käden liikkeellä hän merkitsi koko korttelin. Hänelle olisi riittänyt työtä tuntikaudeksi kaikkien sen asukasten likaisten vaatteiden levittelemisessä, ihmisten, jotka makasivat kuin porsaat yhdessä läjässä, isät, äidit, lapset, rypien omassa ravassaan. Voi, kyllä hän sen tiesi! Turmelus tihkui esiin joka paikasta, se myrkytti koko ympäristön! Totisesti siinä oli siivoa, kun katseli aviomiehiä ja -vaimoja tällä Pariisin kulmakunnalla, missä ihmiset elivät päällekkäin kurjuuden pakottamina! Jos olisi pannut molemmat sukupuolet huhmariin ja survonut ne yhteen, olisi saanut mainiota kauppatavaraa, millä lannottaa Saint Denis'n tasangon kirsikkapensaita.
— Olisi parasta, etteivät syljeksisi ilmaan, sillä se putoo heidän omalle nenälleen, huusi Gervaise, kun häntä ahdistettiin. Kukin pitäköön huolen itsestään. Antakoot kunnon ihmisten olla alallaan, jos itse tahtovat elää oman mielensä mukaan… Minusta on kaikki hyvin, niinkuin se on, mutta sillä ehdolla, että minua eivät vedä lokaan ihmiset, jotka siinä itse pää edellä rämpivät.
Ja eräänä päivänä, kun muori Coupeau oli ollut tavallista suorapuheisempi, oli Gervaise sanonut hänelle hammasta purren;
— Te olette vuoteen omana, ja luulette sen tiimoilla voivanne sanoa minulle mitä tahansa. Mutta uskokaa pois, siinä te teette väärin, näettehän, miten minä olen teille hyvä, sillä en ole vielä koskaan viskannut teille vasten silmiä entistä elämäänne. Niin, kyllä minä tiedän, kaunista elämää, miehiä kaksittain, kolmittain jo ukko Coupeaun eläessä… Ei, älkää rykikö, minä olen jo sanonut sanottavani. Enkä minä sillä muuta tarkotakkaan, kuin että jättäisitte minut rauhaan.