Ei! tuot' ei salli oikeus. Et suosinut
Mun aiettan', en huolinut sun liitostas.
Ismene
Vaan vaaroissaspa pelkäämättä purjehdin 540
Sun kerallisnas tuskan tyrskylaineilla.
Antigone
Ken työn on tehnyt, tietää Tuonen vainajat;
En pelkin sanoin lempivää mä rakasta.
Ismene
Mua ellös, sisko, halveksu! Oi suothan mun
Kerallas kuollen vainajata pyhittää? 545
Antigone
Mun kanssan' ellös kuolko! Mihin et kajonnut
Sit' omistaa et saa! Mun kuolon' kylläks' on.
Ismene
Mik' elo sinun jättämälles armas ois?
Antigone
Kysy hältä, jonk' oot holhotti, Kreonilta!
Ismene
Miks' ilman aikojas mua noin sa solvaiset? 550
Antigone
Mua kirvelee, ett' ilkkua sua täytyy näin.
Ismene
Mitenkä muuten voisin sua nyt hyödyttää?
Antigone
Pelasta itses! soisin: vaarat välttäisit.
Ismene
Mua kurjaa, kun sun kohtalostas sulkeudun!
Antigone
Niin, elämänpä valitsit, ma kuoleman. 555
Ismene
En lausumatta kuitenkaan ma mieltäni.
Antigone
Sä koitit näitä miellyttää, ma noita taas.
[Tai: Mielestäs oikein teit, mä heidän mielestään.]
Ismene
Ja yhtä suur' on kumpaisenkin hairahdus.
Antigone
Oo huoleti! sä elät, vaan mun sielun' on
Jo aikaa mennyt vainajoita vaalimaan. 560
Kreon
Nuo kaks' on, luulen, hulluja — toinen syntyään,
Ja toinen juuri äsken siksi tultuaan!
Ismene
Oi valtias, ei onnetonten järki voi,
Mi luotiin heille, säilyä, se karkajaa.
Kreon
Sult' ainakin, kun yhdyit kehnon juonihin. 565
Ismene
Kuink' ilman häntä, yksinäin mä eläisin?
Kreon
Älä "häntä" mainitse, ei häntä enää oo!
Ismene
Tok' ethän poikas morsianta surmanne?
Kreon
Kah, käyhän kyntö toisienkin pelloilla!
Ismene
Oi, armas Haimon, kuin sua isäs solvaisee! 570
Kreon
Mitättömät on minjät inhotuitani.
Ismene
(Et näiden liiton vertaista saa konsanaan.
Kreon
Mua inhotat sa, nainen, naimajuorullas.)
Ismene
Omalta lapseltasko riistät morsion?
Kreon
Tään naimaliiton Tuoni meiltä lopettaa. 575
Kuoro
Tuon kuolo on siis päätetty — se selvä on.
Kreon
Niin sulle kuin myös mullekin! (Orjille.) Nyt viipy pois!
Nuo viekää sisään, orjat! Tästä lähtein nää
Ei haihattaa saa irrallaan, vaan elelkööt
He naisten lailla, hiljaa! Väistyy uljaskin 580
Nähdessään Tuonen henkeään jo vaanivan.
(Antigone ja Ismene viedään pois.)
VI.
Toinen Stasimon
Kuoro.
(1:n säkeistö.)
Ken tuskia ei ikipäivin nähnyt,
Hän autuas; vaan keiden
Huonetta järkyttää jumalain käsi,
Heit' ei turmio konsaan säästä, 585
Se hiipivi jälkipolviin.
Niinkuin tyrsky vaahtopää
Käy, raivotessa pohjaisen,
Syvähän yöhön aaltoin alle syöksymään
Ja pohjast' asti mylleröitsee 590
Mustat liejut ilmoillen,
Ja hyrskyn lyömä rantatöyry raikuu.
(1:n vastasäkeistö.)
Niin — nään minä — Labdakon heimoss' syöksyy
Ain' uunna vanhat vammat
Jo hukkuneiden vamman päälle; 595
Niist' ei polvikunta toistaan
Päästele, vaan joku surman henki
Ne leppymättä maahan lyö.
Kyll' äsken linnass' Oidipoon
Sen viime-taimellen sulo-päivä loisti, 600
Vaan senkin kaataa murhaveitsin
Tuoni tuima, sortelee
Sen kieli mieletön ja järjen vimma.
(2:n säkeistö.)
Zeus, ken ihminen vastustaa
Vois sun valtoas uhkamielin, 605
Jot' ei maan-sortajakaan, uni, sorra
Eikä kuut väsymättömätkään!
Konsaan vanhenematta valtiasna
Sä Olympoll' istut, valliten
Loistoa leimuavaa, 610
Ikipäivin, nyt, kuin ennen
Lakia säädellen;
[Tai toisen lukuparren mukaan: On kestävä sääntö tää.]
Vaan ihmiselämä missään mailla
Ei vieri syytä ja harjoja vailla.
(2:n vastasäkeistö.)
Sill' loitos-liehuva toivo, jos 615
Monta turvaakin, monen mielen
Hurjapäisiä haluja pettelee;
Arvaamattoman luo se hiipii,
Kunnes kurja jalkans' astuvi lieskaan.
Viisaast' on joku lausunut 620
Kuuluisan sananparren:
Kenen sielun surman tielle
Haltio viepi, sille
Hurmaavaisena hukka hohtaa, —
Ja turmion suuhun hän suistuu kohta. 625
(Haimon lähenee.)
Kuoron johtaja
Jopa Haimon saapuvi, lapsistas
Vesa nuorin — surrenko Antigoneen,
Sulo-morsiamen
Surukuoloa armaan, tuskissa, kun
Käy naimis-riemu jo tyhjiin? 630
VII.
Kolmas Epeisodion.
Kreon. Haimon. Kuoro.
Kreon
Sen kohta tiennen tarkemmin kuin tietäjät.
(Haimonille.)
Oi poikan', ethän suuttuneena isälles
Nyt tulle, kuullen kultas lopputuomion?
Vai enkö sulle armas oo, jos kuinkin teen?
Haimon
Omasi oon, ja kelpo mieltä harrastain 635
Mun mielen' ohjaat oikeaan: siis tottelen;
Ja syyst' ei naimaliitto mulle yksikään
Kalliimpi oo, kuin isän oiva ohjaus.
Kreon
Tuleepa niin sun, poikan', aina aatella,
Ett' isän tahdon tieltä kaikki väistykööt! 640
Kas siks' on miehen harras halu kasvattaa
Kodossa kuuliaiset lapset, että nää
Vois vainoojalle vainot kostaa, niinpä myös
Isänsä verraks' arvostella ystävää.
Ken kelvottomat lapset luo, mit' arvelet 645
Tuon muuta siittäneen kuin pahan-suovillen
Vaan paljo pilkan syytä, vaivaa itselleen?
Siis lapsi, ällös liekkumasta heittäkö
Tai naisen vuoksi järkeäsi oi, aatellos,
Kuink' aivan kylmä kainaloisna kultanas 650
On huono vaimo viruen sun vierelläs!
Mik' ilkeämp' on vamma valhe-ystävää?
Ei! inhoten tuo henttu herja heittäös
Sä luotas Tuonen maille jonkun naitavaks'!
Kun, näet sen, koko kaupungissa yksin tuon 655
Mua julkisesti vastustavan huomasin,
En valhetellen kansan eteen tulla voi,
Vaan kuoletan hänet; — huutakoonpa Zeutakin
Sukunsa suojaa! — Nurjuuteenhan yltyiskin
Sukuni muuten, saati ulkopuoliset. 660
Ken kelpomiesn' on heimolaisten kesken, hän
Myös valtiossa oivallisna ilmestyy.
Semmoinen mies — sen uskon — osaa hallita
Hyvästi, niin myös nurkumatta totella;
Hän, keihäsmyrskyn riehuessa, uljasna 665
Ja uskollisna kestää kaikki rynnäköt.
Vaan kenpä ylvästellen polkee säätämät
Ja viisastellen valtiasta ohjailee,
Hänt' en mä kiitä. — Kelle kansa uskonut
On vallan ohjat, häntä täytyy totella, 670
Hän suurta, pientä, väärin, oikein säätäköön.
Vaan kaikkein suurin hukka lain on polkemus:
Se sortaa vankat valtiot, se huonehet
Saa kylmille, se liittoveljet taistavat
Pakohon syytää; mutta järjesteltyinä 675
Totellen säilyy surman suulta useimmat.
Tuleepa siis sun säädelmääni puolustaa,
Eik' antaa naisen hallita sua ensinkään;
Jos niiksi käy, ma urhon alle sortunen,
Mutt' älköön nainen orjakseen mua kutsuko! 680
Kuoro
Jos vanhuuttamme emme eksy, selvitit
Sä mielestämme järkevästi asiat.
Haimon
Isäni, Luojan lahja kaikkein kallihin
On ihmisille suotu järjen valkeus.
Nyt enpä väitä väärin tuota haastellees — 685
Sit' enpä vois, enk' ymmärtäisi väitellä —
Vaan sattuneepa kelpo aatos muillekin.
Sopiipa mun sun eelläs kaikki huomata,
Mit' arvellaan, mit' aiotaan, tai moititaan;
Sill' alhainen sun silmäs' eess' ei hirvenis 690
Puhella niitä, joit' et kuulis mielelläs.
Salassa saanpa kuulla moiset haastelut,
Mitenkä neittä kaikki kansa surkuttaa:
"Naisista kaikkein syyttöminnä kurjasti
Tään täytyy kuolla kostoks' urhotyöstähän, 695
Kun hurmetulvaan hukkunutta veljeään
Ei hautaa vaille, koirain verikuonojen,
Ei petolintuin syötäväksi heittänyt!
Hän eikö kultakunniaa lie ansainnut?"
Sellaista sala-huuhu mulle humisee. 700
Vaan mulle, isä armahin, sun onnesi
On kallihimpi kaiken mailman aarteita;
Isänpä onni lasten suurin kaunistus,
Ja lasten onni isän suurin riemu on.
Nyt ällös luulko, että yksi aatos vain, 705
Sun lausumas, on oikeass', ei mitkään muut!
Sill' itse mielestään ken ainut viisas on,
Ja kieleltään ja mieleltään on verraton,
Hän paljastettaiss' usein tyhjäks' ilmestyy.
Vaan eipä miestä mielevääkään halvenna 710
Opinta eikä oman mielen kieltämys.
Kas, puu mi talvitulvan myötä notkistuu,
Sen säilyy oksat murtumatta; vastahan
Ken ponnistaa, sen tulva tempaa juurineen.
Niin myös ken, purjeköyttä aina pingottain, 715
Ei hellitä, hän vihdoin purren kaattua
Saa merta soutaa, teljot ylös-alaisin. —
Siis myönny lausumiini; muuta säädelmäs!
Jos, vaikka nuoremp' oonkin, jotain oivallan,
Parasta kyll' ois luullaksein, jos luonnostaan 720
Miel' uhkuis aina ymmärrystä kyllältään,
Joll' ei — sill' usein toisappäinki kallistuu —
Niin taiten haastavaakin kelpaa noudattaa.
Kuoro
Hält' opi, valtias, jos oikein haastoi hän!
(Haimonille.)
Sä hältä myös: ol' oiva puhe kummankin. 725
Kreon
Tuleeko mun, tään-ikäisen, viel' oppia
Tuon-ikäiseltä sulhoselta järkeä?
Haimon
Ei muuta kuin mit' oikeaa on. Nuori oon,
Mut katsomist' ei nuoruuteen, vaan asiaan.
Kreon
Niin siihen, että vallatonta suositaan? 730
Haimon
En pyytänyt sua ilkiöitä suosimaan.
Kreon
Hänt' eikö juuri haita vamma sellainen?
Haimon
Yht' ääntä kaikki Theeban kansa vastaa: ei!
Kreon
Ja kansakos mun säättäväin siis määräilee?
Haimon
Et huomaa, kuink' on poikamaista haastelus! 735
Kreon
No muillekos ma hallitsen kuin itselleni?
Haimon
Ei valtakuntaa oo, jok' yhden oisi vain.
Kreon
Vaan valtiaanpa omaks' valtaa mainitaan!
Haimon
Kai erämaita yksin hyvin vaalisit!
Kreon
Hän sotii — näen mä — naisen liittolaisena. 740
Haimon
Jos sin' oot nainen: sunhan puoltas katson vain.
Kreon.
Vai isäs' kanssa käräjöit sä, kelvotoin!
Haimon
Niin kyllä, kun sun eksyvän näen vääryyteen.
Kreon
Vai eksyn, jos suon valtikallen' arvoa?
Haimon
Sen halvennat, jos poljet arvon jumalain. 745
Kreon
Oi herja henki! naisen vallan-alainen!
Haimon
Et ainakaan mua nähne häpeän-alaisna.
Kreon
Puheesi kaikki neittä vainen puolustaa…
Haimon
Ja sua ja mua ja Tuonen jumaloitakin.
Kreon
Älä, naisen orja, loruillas mua liehakoi! 750
Haimon
Oot valmis väittämään, et altis kuulemaan.
Kreon
Et ikipäivin pääse häntä naimahan!
Haimon
Hän kuolee siis? Se toisellekkin kuolon tuo!
Kreon
Vai ahdistat mua uhkaillenkin, uskaljas?
Haimon
Mit' uhkaust' on harhamieltä vastustaa? 755
Kreon
Viel' itkein neuvot mieltä, itse mieletöin!
Haimon
Jos et ois isäni, sanoisin: et viisas oo!
Kreon
Vai niin! Vaan kautt' Olympon tuolla, tietäös:
Saat surra viel', ett' ilkkuen mua soimasit!
(Palvelijoille.)
Tuokaatte ilkiö tänne oitis kuolemaan, 760
Sulhonsa silmäin eessä, läsnä ollessa.
Haimon
Mun läsnä ollen? Ei — sit' ällös luulkokaan
Hän totta kuole niin! ja etpä silmilläs
Sä konsaan enää nähdä saa mun kasvojain!
Omaistes kesken riehu, jos he suovat sen! 765
(Rientää pois.)
Kuoro
Mies läks' oi herra, kiukun riento-askelin;
Noin nuori mieli tuskissaan on hirmuinen.
Kreon
Ylemmäs yltyköön maan lasta pyyteissään!
Vaan neittä kahta kuolost' ei hän varjele.
Kuoro
Siis aikehes on surmata ne kumpikin? 770
Kreon
Ei, työstä osatont' ei; oikein muistutit.
Kuoro
Ja minkä surman toisellen oot aikonut?
Kreon
Hänet sinne vieden, miss' on polku autio,
Elävältä kätken maahan, paasikammioon;
Sen verran ruokaa suoden, että vältän syyn, 775
Ja ettei kaupunkiimme sattuis saastutus.
Anoillen siellä Haadesta, jot' ainoaa
Hän palvelee, on kuolemattomuutehen
Hän ehkä saapa, taikka vihdoin huomannee,
Ett' turha vaiva tuonelaa on palvella. 780
VIII.
Kolmas Stasimon.
Kuoro
(Säkeistö.)
Oi Rakkaus sortumaton,
Joka karkaat saalihis päälle!
Leposuojanas öisin on
Sulo-immen hyllyvä poski.
Sinä liitelet kauas aaltojen taa, 785
Sun valtaas tuntevi linna ja maa.
Jumalatkin paulaas kietoilet —
Kuink' karttaa vois sua ihmiset!
Sun tenhomas yltyy raivoon. 790
(Vastasäkeistö.)
Sä vilppiin, turmiohon
Hurskaitaki henkiä vietät.
Sun nostamas kiistakin on
Tää poian ynn' isän kesken.
Vaan armas morsio katseillaan 795
Sulokaipuun sulhoon loi palamaan;
Ja voittipa Lempi, jok' ylhäisten
Käy valtain rinnalla säännellen —
Aphrodite telmivi sortumatta. 800
(Orjat saattavat Antigoneen saapuville.)
Kuoron johtaja
Vaan kohtapa itsekin suunniltain,
Käyn nähdessäin tätä; sulkea en
Voi kyyneltulvia, Antigoneen
Kun morsiosuojaan astelevan
Näen kaikkia tuudittavaiseen. 805
IX.
Neljäs Epeisodion.
Antigone. Kuoro. Kreon.
Antigone
(1:n säkeistö.)
Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!
Astumassa jo oon
Ma viimeis-polkua, viimeis-kerran
Päivän soihtua silmäilen.
Sitten eessäni on ikiyö… 810
Tuoni kaikkein-tuutija mun
Vie elävält' Akherontin rantaan,
Vaikk' ei suotuna mulle vielä
Häiden riemua, enk' ole kuullut
Morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai! 815
Kuoro
Vaan kunniakasna ja kuulunahan
Sinä lähdet kätköhön vainajien,
Et lyömänä tautien tappavien,
Et kalvan kostoja saatuas, vaan
Omin ehdoin. Ainoa ihminen oot, 820
Joka hengiss' astuvi Tuoneen.
Antigone
(1:n vastasäkeistö.)
Jo kuulin, kuinka Tantalotar, tuo vieras
Phrygitär onneton,
Sai surman Sipylon kukkulalla. 825
Häntäpä kallio versoillaan
Kietovi niinkuin väänneliäs;
Eikä itkuun liukenevaa
Milloinkaan lumi säästä — niinpä
Kertoilee taru — vaan se kastaa 830
Kyynelsilmien alta rintaa.
Mun samanlainen sallima uinuttaa.
Kuoro
Vaan hän jumal' ol' sekä kuolematon,
Mepä kurjaa heimoa kuolevien; 835
Siis kunnia sun on suurin
Eläessäs arvoa autuahan
Sekä sitten kuoltuas saada.
Antigone
(2:n säkeistö.)
Mua ilkut! oi, ikiluojain tähden,
Miks' eläessäin mua solvaiset jo? Miks'et 840
Vasta kun vaineeseen olen mennyt?
Syntymämaani! oi!
Maani mahtavat urhot!
Oi Dirkeen vuolteet kauniit!
Ja Theeban valjas-kuulun lehdot! 845
Ma huudan teitä kaikkia katsomaan,
Kuink' itkemättä ystäväin, mill' ehdoin
Mun mennä täytyy outoon kalmakumpuun
Mua kurjaa, voi! 850
Jok' en saa olla ihmisten, en haamuin,
En eläväin, en vainajitten luona.
Kuoro
Kun uskalluksen huipullen
Sa nousit, lapsi, kompastuit
Ylhäisen Dikeen kynnykseen.
Ehk' isäs pattovelkaa maksat. 855
Antigone
(2:n vastasäkeistö.)
Nyt koskit huoltani katkerinta,
Isäni kurjan-kuulua sallimaa ja meidän
Kaikkien kuulujen Labdakolaisten 860
Kolkkoa onnea, oi!
Voi, julmaa lemmen harhaa!
Voi, äitini, nukkumistas
Mun isäni kanss', oman lapses kanssa, 865
Jost' yhdynnästä kurja siinnyt oon!
Ja heidän luokseen käyn nyt naimatonna
Ja kaiken kansan hylkynä ma raiska!
Ah! turmion
Sa naimisistas saitkin veikko rukka! 870
Viel' eläissäin saan sulta, haamu, surman.
Kuoro
Kyll' oikein häntä armastat;
Vaan ei saa koskaan vastustaa
Sen valtaa, jolla valta on.
Sua itsepäinen kiihkos hukkaa. 875
Antigone
(Epoodi.)
Ah! säälin-itkua, lempeä, häitä vailla
Mua kurjaa saatellaan tätä turman tietä.
Enkä mä onneton saa pyhän auringon silmää
Nähdä milloinkaan enähän, 880
Eik' armotonta polkuain
Ees ystävitten kyynel kasta.
(Loppusäkeiden soidessa on Kreon astunut esiin linnasta.)
Kreon (Vartioille.)
Luulette kai, ett' itkuvirsi loppua
Voi kuolon ääress', sen jos suodaan jatkua!
Pois viekäät oitis tuo! ja paasikatteiseen 885
Suljettuanne holviin niin, kuin määräsin,
Hänet aivan yksin jättäkäät, jos kuolla tai
Elossa huolla holvin suojiss' aikoo hän; —
Oon syytön neidon kohtaloon: hänt' estän vaan
Maan päällä seurustelemasta — muuta en! — 890
Antigone
Oi kumpu, neiti-kammioin, oi hautani
Ikuinen oltavain, ma jonne matkailen
Omaini luokse, joita joukon melkeän
On manan maille Persephassa temmannut!
Nyt heistä viimeisnä ma kaikkein kurjinna 895
Käyn sinne, saapumatta eloni määrähän.
Vaan tultuain ma elvyn siitä toivosta,
Ett' armahaisna saavun teille, isäni
Ja äitin', armahinna sulle, veljyein.
Ominpa käsin teitä kuoltuanne oon 900
Ma pessyt, voidellut ja hautakastelut
Myös suonut teille; vaan Polyneikes, ruumistas
Ma huolitellen, tämmöisen sain palkkion!
Sua viisaan mielest' oon tok' oikein holhonut:
Jos lasten äiti oisin, mutta puolison 905
Tai lapsikullan multa kuolo kuihduttais,
En kansan uhall' oisi tuohon ryhtynyt.
Mitähän tarkoitankaan noilla lauseilla?
Jos kuolis puolisoin, ma uuden saisin taas,
Jok' uuden lapsen lois, jos yhden hukkaisin; 910
Vaan Tuonen kätkiessä isän', äitini,
Ei mulle uutta veljeä voi versoa.
Ja näitä aatellen kun muiden eellä sua
Ma kunnioitin, oon Kreonin mielestä
Ma rikkonut ja uhmaillut, oi veljeni! 915
Ja nyt mun kiinni pantuaan, hän väkisin
Vie, vaikk' en häit', en naimaliiton onnea,
En lasten kasvatust' oo vielä koetellut,
Vaan ystävitten hylkynä jo matkailen
Elossa vainajitten maille onneton; 920
Ja rikkoneena minkä Luojain säädelmän?
Vaan saanko koito luoda enää silmiäin
Mä jumaliin? Keit' auttajiksi huudan, kun
Pahuuden palkan hurskaan työllä saavutin?
Mutt' oikeaks jos jumaliss' se katsotaan, 925
Ma syyni myönnän, rangaistusta kärsien;
Jos noiss' on syy,
(osottaen Kreonia ja hänen seuruettansa)
pahempaa älkööt kärsikö,
Kuin minkä mulle syyttömästi tehnevät!
Kuoro
Sama myrskyn puuskaus kuohuttaa
Tämän immen sielua viel' yhä vain. 930
Kreon
Vaan siitäpä parkuna vartookin
Pian viejiä palkkana viivynnän!
Antigone
Ah voi! sepä lausuma miltei soi
Kuni kuoloni käsky!
Kreon
Ja käskinkös sua toivomahan, 935
Ett' ei tämä näin ois päättyväkin?
Antigone
Oi Theeban maa! kotiseutuni oi!
Mun heimoni haltiahenget!
Ei viivytä, pois minä viedään vaan.
Oi näettekö, Theeban ylhäiset, 940
Mitä mimmoisilta ma kärsin,
Minä ainoa jäänyt ruhtinatar,
Kun hurskaan tointa ma täytin!
(Antigone viedään pois, Kreon poistuu.)
X.
Neljäs Stasimon.
Kuoro.
(1;n säkeistö.)
Kärsipä Danae, kun sinitaivaan
Valkeus hautuukammion yöhön 945
Hältäkin vaihtui;
Vaskisen tyrmän säily
Impyen kätki.
Suurt' oli sentään heimoa hän, oi lapsi.
Zeunpa siemen-vihmojen kultaa 950
Hoiteli hän. Mutt' ankara sallimus on.
Tuot' aarteet ei, ei taistelmat,
Ei linnat eikä laivatkaan
Voi tyrskyn lyömät, tummat välttää.
(1:n vastasäkeistö.)
Telkien taa myös Eedonilainen, 955
Dryaan raivosa poika se pantiin
Ilkkunsa vuoksi;
Tuon Dionysos
Kalliotyrmään sulki.
Näin hält' yltiöpäinen vimma haihtui; 960
Kohta huomasi solvaisseensa
Kielin pistelevin jumalaa,
Kun hurmatuita naisia hän hääti,
Ja Bakkhon soihdut sammuttain
Vihoitti soittomielet Muusat. 965
(2:n säkeistö.)
Lähellä "Saarten siintäväin"
On kaksoisjärven suulla
Bosporon ranta ja armoton
Myös Thraakian Salmydessos;
Sotajumalan suosima seutu on. 970
Siellä hirmuhaavoja tää
Näki, joilla nainen yltiöpää
Phineuksen poika rukkasilta
Sokaisi silmät, sormin hurmeisin
Ne uurrellen ja pirroin pistävin 975
Kuopista, joista kosto irvistää.
(2:n vastasäkeistö.)
Vaan poiat kolkkoa onneaan
Ain' itkivät liukenemillaan,
Kun äiti heidät surkeuteen
Oli siittänyt naimisillaan. — 980
Ikivanhaa heimoa kuuluisaa
Erekhtheun oli hän, vaan syntymämaa
Etäällä häll' oli pohjoistuulen mailla.
Siell' impenä kiiteli ratsun lailla
Yli vuorten jyrkänteen raju Tuuletar, 985
Jumalten lapsi — mutta harmajat
Vaiheettaret ne täänki sortivat.
XI.
Viides Epeisodion.
Teiresias. Kreon. Kuoro.
Teiresias (Astuu poikasen taluttamana.)
Te Theeban vallat! yhtä tietä saavuimme
Kaks' yhden silmin katsellen; se retki on
Sokeiden: saattajaansa vain he turvaavat. 990
Kreon
Mit' uutta kuuluu sulle, vanha Teiresias?
Teiresias
Sen ilmaisen, ja luottaos sa tietäjään.
Kreon
En ennenkään mä neuvostas oo poikennut.
Teiresias
Siks' ohjailitkin oikein purtta valtion.
Kreon
Voin todistaa: siit' onnellist' oon kokenut. 995
Teiresias
Taas veitsen kärjell' onnes tiedä heiluvan!
Kreon
Mit' on se? Kuinka hirvittää mua lausehes!
Teiresias
Taiteeni kuule ilmehet, niin teidät sen.
Kun vanhaan lintu-katsomooni istahdin,
Miss' on mull' lintuin kaikellaisten valkama, 1000
Ma kuulin ääntä lintujen juur' outoa,
Jotk' ilki-huudoin sekavasti kirkuivat
Ja — sillä selvään kuulin siipein suihkinan
Repivät surmakynsin toinen toistahan.
Ma säikähdin, ja poltto-uhrin urkintaan 1005
Käyn oitis alttar'liedellen: mut valkeaa
Ei poltaksista välkkynyt, vaan tuhkahan
Sulana reisiluista rasva uhkuili
Ja pirskahteli käryten, ja ilmahan
Lens' sappi sirpaleina, mutta reitoset 1010
Valuen rasvaverhostansa paljastui.
Noin kuulin poialtain — ku minua ohjailee,
Niin kuin ma muita — uhri-enteet riutuivat
Ja pyhät palveet eivät yhtään luontuneet.
Noin maa nyt sairastaa sun mielenharhojas, 1015
Sill' alttarit ja kaikki uhrilietemme
Täynn' Oidipoon on poika raukan hurmetta,
Jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.
Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat
Ei mielly eikä reisiluiden lieskahan, 1020
Eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,
Kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.
Tät' aatellos, oi poikanen: kyll' ihmisen
On kunkin säätty harhatielle hairahtaa;
Vaan jospa hairahtaakin, ei se tuhma lie 1025
Eik' onneton, ken langenneena kurjuuteen,
Kohoopi, tointuu siit', ei entiselleen jää.
Vain itsekylläisyyttä tyhmäks' syyttää voi.
Siis väisty vainajaa! ja ällös kuollutta
Sa pieskö! tappo surmatun ei uljast' oo. 1030
Parasta lausun, suon; on kelpo-neuvojaa
Sulointa kuulla, jos hän lausuu hyötyäs.
Kreon
Oi vanhus, niinkuin jousimiehet pilkkahan
Mua kaikki tähtäilette; niinpä kiusataan
Viel' ennusteillakin mua; heimolaiseni 1035
Mua ovat aikaa myyskelleet ja kaupinneet.
Elektroa Sardeen ynnä kultaa Indian,
Jos mieli, ostelkaa, niist' etsein voittoa;
Vaan tuota hautaan kätketyksi ette saa!
Ei, vaikka saaliiks siepaltain sen kotkat Zeun 1040
Ylhäisen istuimille asti veisivät,
Ma — saastutusta kammomatta — sittenkään
Sit' en sois haudata, sill' eipä ihminen —
Sen tiedän — saata jumaloita saastuttaa.
Vaan henget oivatkin, oi vanha Teiresias, 1045
Lankeevat surkeasti, herjat aikeensa
Kun voiton vuoksi kauno-lausein verhovat.
Teiresias
Voi!
Tienneekö ykskään ihminen ja arvannee…?
Kreon
Mitä niin? mit' yleis-mietelmää taas tähtäilet?
Teiresias
Ett' aarre kaikkein kallihin on — mielevyys! 1050
Kreon
Ja haitta, luulen, hankalin — mielettömyys!
Teiresias
Vaan juuri tuota tautia sa sairastat.
Kreon
En huoli tietäjälle pahoin vastata.
Teiresias
Sen teit: mun väitit ennustavan valheita.
Kreon
Niin, tietäjäinpä heimo rahan-ahnas on. 1055
Teiresias
Ja valtiasten mielii väärää voittoa.
Kreon
Tiedätkö valtiastas noilla herjaavas?
Teiresias
Niin: munpa kauttain varjellut oot valtion.
Kreon
Oot viisas pappi, mutta suosit vilppiä.
Teiresias
Mun lausumaan sa saat, min kätki rintani. 1060
Kreon
Se ilmi tuo, kun voiton vuoks' et lausu vaan!
Teiresias
Koht' etpä siksi luulekaan mun lausuneen.
Kreon
Vaan tiedä se: et osta multa järkeäin!
Teiresias
Vaan tiedä tarkoin siekin, ettei aurinko
Monasti enää kierrä kilpa-radallaan, 1065
Ennenkuin annat kuolemalle muutaman
Sun omaa vertas sovitteeksi vainajain;
Kun päältä maan sen alle sielun syössyt oot
Ja sulkenut sen halvasti oot hautahan,
Vaan vainajaa et täältä tuonelaisten luo 1070
Sa laske, et suo hälle haudan kunniaa.
Siin' osaa ei oo sulla eikä taivahan
Jumalilla, vaan sä väkivaltaa tässä teet.
Täst' Ylhäisten ja Tuonen koston-impyet
Tuhoiset ilkimieliset sua väijyvät, 1075
Samoihin noihin tuskihin sua sortaakseen.
Ja katso, tokko vieteltynä aartehin
Näin virkan! Eipä aikaakaan, niin ilmaisee
Sen miesten, naisten voihkotus sun huoneelles.
Ja hukka hämmentää myös kaikki kaupungit, 1080
Joiss' ompi ruumis-rauskat koira siunannut,
Tai peto, taikka kotka, vieden saastaisen
Tuon kalmankatkun ihmislasten ilmoillen. —
Nämätpä nuolet, suuttuen, kun suututit
Mua, ampaisin kuin jousimies sun rintahas, 1085
Nää tarkat, joiden polttoa et välttäne.
Sa poikanen, nyt saatellos mua kotiini,
Ett' urho purkais nuoremmille sappeaan,
Ja kieltäns' oppis siivommaksi kasvattaa,
Ja mieltä oppis entistänsä oivempaa. 1090
(Poistuu.)
Kuoro (Teiresiaan jätettyä kaikki hämmästyksiin.)
Mies läksi ennustettuaan, oi valtias,
Hirveitä! Vaan siit' asti kuin mun kiireeltäin
Valuvat valkohapset eestä mustien,
Sen tiedän, ettei valhett' oo hän laskenut.
Kreon
Itsekin tiedän sen ja säikyn sielussain: 1095
Kovaapa myöntymys, vaan vielä kovempaa,
Jos vastustaissa sielu sortuu turmioon.
Kuoro
Menoikeun poika, mielevyytt' on tarvis nyt.
Kreon
Mihinkä ryhdyn? lausu, sinua tottelen.
Kuoro
Käy neittä holvikammiosta laskemaan, 1100
Ja hauta hanki tuolle hylky-ruumiillen!
Kreon
Vai niinkö neuvot? taipumaan mua neuvot siis?
Kuoro
Ja kiireimmästi, herra — sillä rikkojaa
Tapaavi taivaan kosto tietä suorinta.
Kreon
Oih! luovun — vaikka töin ja tuskin — mielestäin; 1105
On täytymystä vastaan turha ponnistaa.
Kuoro
Käy toimeen nyt! Sit' ellös muille jättäkö!
Kreon
Jo riennän tältäni! miehet, mukaan joutukaa
Läheltä, kaukaa kaikki, kirves kourassa,
Paikalle loitos-loistavalle rientäkää! 1110
Ma, konsa muuttui mieleni, kun solminnut
Oon itse langat, itse myös ne irroitan.
Elomme perussääntöjä — niin arvelen —
Parasta lienee ikipäivin noudattaa.
XII.
Viides Stasimon. (Hyporkhêma.)
Kuoro.
(1:n säkeistö.)
Moniniminen, armas auvo neidon Kadmolaisen, 1115
Vesa Zeun ikipauhaajan,
Sä valtias alhon runsasvierahaisen
Eleusiin, missä Dêoa palvellaan!
Sä, joka suojaat Ikariaa
Maankuuluisaa! 1120
Oi Bakkhos, jolle naistesi maa
Tää Theeba myös on suojan suonna
Ismeenon vuolteen luona
Ja käärmekylvön mailla! 1125
(1:n vastasäkeistö.)
Sua katsovi kirkas liekki kaksois-huipun päältä,
Tuoll' missä Korykian
Jumal'-immet käyvät karkeloimaan,
Ja Kastalian-lähde katsoo täältä.
Nyysan kukkaisnotkelmat, 1130
Muratti-rinteet vehmahat
Ja uhkeet viinikukkulat
Ne saattavat sua meille,
Kun astelemaan käyt Theeban teille 1135
Sä riemun raikuessa.
(2:n säkeistö.)
Ei ilman alla seutua lie,
Jota niinkuin Theebaa suosit sie
Salamoidun äitisi kanssa.
Ja nyt, kun sortumaisillansa 1140
Hädän all' on kansa ja maa,
Parnasson harjult' tänne riennä,
Tai tyrskysalmen poikki saa!
Puhdista meitä, tuskaa liennä! 1145
(2:n vastasäkeistö.)
Oi! tanssiin tähtiä johdatat
Sä tuikkivaisia tulta;
Zeun lapsi, öiset laulelmat
Myös saavat johtoa sulta;
Jalo, tullos nyt Thyiadeis kanssa, 1150
Naispalvelijais, jotk' innoissansa
Sua juhlivat tanssien yön kokonaan
Ja "Iakkhos herraa" veisaa vaan!
XIII.
Eksodos.
Sanansaattaja. Kuoro. Eurydike. Kreon.
Sanansaattaja
Amphionin ja Kadmon linnan asukkaat, 1155
En, ihmis-elämän kestäessä päällä maan,
Sit' ehdotta voi kiittää enkä soimata,
Sill' onni nostaa, onni kaataa yhtenään:
Nyt onnen helmalaps', sen hylky toiste oot.
Eik' ihmisill' oo kestäväisten tietäjää. 1160
Jos ken, Kreonpa miekkonen ol' mielestäin,
Kun Kadmon maasta vainolaiset syöstyään
Ohjaksiin ryhtyi, maata yksin halliten,
Ja lapsi-oraat versoi hälle oivimmat.
Nyt kaikki raukes! Ihminen kun menettää 1165
Ilonsa, hänt' en katso eläväksikään,
Vaan sielullinen kuollut hän on mielestäin.
Niin, loistakoonpa linnas ilmikultia
Ja eläös kuin ruhtinas: vaan riemuton
Jos loistos on, en siitä sauhun varjoa 1170
Ma maksa, enkä siihen vaihda onneain.
Kuoro
Mitä ruhtinasten tuskaa tullet kertomaan?
Sanansaattaja
He kuolivat, ja kuolon syyn' on elävät.
Kuoro
Ken tappanut, ken kaatunut? oi kerroppas?
Sanansaattaja
Hurmeissaan Haimon kuol', ei oudon kädestä. 1175
Kuoro
Isänkö käden lyömänä vai omanko?
Sanansaattaja
Omanpa vainkin! isää murhast' inhoten.
Kuoro
Ah! hirmu-totta ennustitkin, tietäjä!
Sanansaattaja
Näin ollen, kelponeuvoja nyt kaivataan.
Kuoro (Viitaten linnaan päin.)
Ah totta! tuoss' on Eurydike poloinen. 1180
Kreonin vaimo. Kuulikos hän pojastaan,
Vai sattuminko suojistaan hän astelee?
(Eurydike tulee näkymälle.)
Eurydike
Oi kansalaiset, mitkä kuulin haastelut,
Kun ovea kohti kuljin, lähteäkseni
Rukoillen Pallas jumalaa lepyttämään! 1185
Satuinpa salpaa vetämään ja ovea
Juur' aukomaan, kun kajahtaa mun korviini
Kotoisen tuskan ääni: säikäyksissäin
Ma vaivun syliin neitojen ja viemistyn.
Mutt' asia tuo mik' ol'kaan? Vielä kertokaat! 1190
Kovuutta paljon koitelleena kuullen tuon.
Sanansaattaja
Läsn' olin armas emäntäni: kerron siis,
Totuuden sanaa jättämättä yhtäkään.
Miks' kaunistellakaan, kun vasta nähtäisiin
Mun valhetelleen? Totuus aina parhain on. 1195
Opasna puolisosi myötä seurasin
Sen nummen päähän, missä koirain haaskana
Poloisen Polyneikeen ol' ruumis pitkällään.
Rukoiltuamme haarateiden haltiaa
Ja Pluutoa meit' armosilmin katsomaan, 1200
Pyhällä veellä huuhdoimme tuon jäännökset
Ja olivi-oksin vehmahin ne poltimme;
Viel' luotuamme hälle kummun korkean
Kotimullast', immen luoksi taas me lähdettiin,
Luo kalmamorsiolan paasi-katteisen. 1205
Jo kuuli muuan kaukaa voihkotuksia
Puolelta haudan vihkimättömän ja riens'
Kreonille siit ilmoittamaan herralle.
Läheni tää nyt hautaa, vaan kun oihkotus
Sekainen hälle selveni, hän kyynelin 1210
Jo äänehensä vaikeroi: "Ma onneton,
Mit' aavistan? Jo kulkenenko polkua,
Polointa polvenain mun kulkemistani?
Mua poikani ääni hempii! — Miehet, joutukaat
Lähemmäs, astukaatte haudan äärehen, 1215
Ja paaden poistamalla saadust' aukosta
Sen suulle päästen, katselkaatte, Haimonko
Noin äänsi, vai mun pettävätkö jumalat!"
Siis murhemielen valtiaamme käskystä
Noin teimme: — holvin perukassa näimme nyt 1220
Tuon neito raukan hirttyneenä heiluvan,
Paulaksi väätty sindon-huivi kaulassaan;
Ja sulhon näimme polviltansa armastaan
Syleilevän: hän itki kullan kuolemaa,
ltk' isän turkatyötä, orpo-lempeään. 1225
Kreonpa nähtyään sen, riensi oihkaten
Sisälle pojan luo ja huusi itkusuin:
"Sua onnetonta minkä työn oot tehnytkään!
Mit' aattelit? Mik' onnen-isku turmellut
On järkes sult', oi lapsi parka, tullos pois!" 1230
Vaan tuimin silmin tuijottain ja inhoaan
Ilmaisten katsein, poika äänetönnä vain
Kaks'-terän kalvan siepaltaa — tok' osannut
Isäänsä ei, jok' ulos karkas; mutta nyt
Vihaisna itselleen jo koito syöksihen 1235
Kalpaansa, painoi puolet säilää rintaansa.
Käsinpä veltoin neittä vielä helmaillen
Hän huoahtain sen kelmeälle poskelle
Puhalsi hurme-pirskuloita vihmottain.
Nyt kurja kuoltuansa, kuollut helmassaan, 1240
Saa tuonen mailla vihkiäiset vietellä,
Ja ihmisille näyttää että miehellen
On mielenmaltin puute suurin turmio.
(Eurydike on viime sanoilta äkisti lähtenyt.)
Kuoro (Kummastuen.)
Mitenkä tuota selvität? Riens' takaisin
Emäntä virkkamatta hyvää, pahaakaan! 1245
Sanansaattaja
Myös itse hämmästyin; vaan toivon, että hän
Poikansa tuskat kuultuaan, ei juljennut
Tääll' itkujansa ilmoittaa, vaan suojissaan
Nyt neitten kanssa alkaa kuolin-kaihontaa.
Hän sopimatont' ei mitään tee — siks' viisas on. 1250
Kuoro
En tiedä; liika äänetyys vain mielestäin
Yht' uhkaavaa kuin suotta suuri parku on.
Sanansaattaja
Pian nähdä saamme, liekö rintaan riehuvaan
Salaisen aikeen kätkenyt hän — tiesi min —
Jos sisään käymme. Etpä suotta muistuta, 1255
Ett' uhkaavaa on liika vaiti-olokin.
(Lähtee.)
Kuoro
Jopa valtias itseki tänne saa,
Käsiss' ilmeinen todistus, ettei —
Jos lausua saan — ole vieras syy,
Vaan että hän itse rikkoi. 1260
(Kreonin palvelijat tulevat, kantaen paarilla Haimonin ruumista.
Kreon astuu vieressä horjuen, toisella kädellään halaillen vainajaa.)
Kreon
(1:n säkeistö.)
Voi mieltäni mieletönt'! Oi itsekkyyden turmaa,
Mi katoa toi ja surmaa!
Kas, yhtä vert' on murhamiesi
Ja teuras, heill' oli sama liesi!
Voi neuvoni hirmu-he'elmiä vaan! 1265
Ah, armas laps', noin varhain
Varhaiseen kuolemaan
Sä vaivuit tuonelaan —
Etk' ollut itse syynä, vaan mun harhain.
Kuoro
Ah, liian myöhään oikean näyt huomaavan. 1270
Kreon
Voi mua!
Sen tunnen kurja. Silloin nuolen ankaran
Mua kohden ampui jumala, lski päähäni,
Ja hukka-teille mielen multa karkoitti,
Mult' onnen kaasi, polki multahan. 1275
Ah ihmislasten vaivat vaikeat!
Sanansaattaja
(Tullen linnasta, astuu Kreonin eteen ja osoittaa ruumista.)
Kurjuutta karttuu sulle, herra, paljottain:
Tätä kannat kainalossas nyt, ja tultuas
Kotiisi, kohtaa uusi tuska silmiäs. 1280
Kreon
Mit' on se? onko kurjempaa kuin kurjuuskin?
Sanansaattaja
Sun puolisos, tuon vainen äiti armahin,
Vereksin vammoin äsken kuoli onneton.
Kreon
(1:n vaatesäkeistä.)
Oi leppymätöntä Tuonen merta!
Himootko jo, surma, syyllisen verta? 1285
Oi airut surkeiden sanomain,
Sano, ymmärsinkö sun oikein vain?
Sä kuollehen surmaat uudestaan!
Mitä kerroitkaan?
Mik' uusi hirmuinen tapaturma! 1290
Vai minua tuhoamaan
Jo saartelee mua vaimoni hurmesurma?
(Kuningattaren ruumis näkyy näyttämön perältä.)
Sanansaattaja (Viitaten sinne.)
Sen nähdä voit; ei suojiss' enää piile tuo.
Kreon
Voi mua!
Ja tuossa toista kauhua koito katselen. 1295
Mi synkkä sallimus mua vartoneekaan!
Sylissä lastani kantelen, ja tuossa voi!
Näen silmäni eessä toisen kuollehen.
Voi sua, äiti parka! voi sua lapsi! 1300
Sanansaattaja (Osoittaen Eurydikeetä.)
Tuo alttar'lieden luona vimman-kiihkossa
Silmänsä sulki kuolon yöhön, itkien
Megareun tuon ennen kuollehen niin kuuluisaa
Vuodetta [Tai: kohtaloa], sitten tään — ja vihdoin toivottaa
Hän sulle, "lasten-tappajalle" kostoa. 1305
Kreon
(2:n säkeistö.)
Ah voi!
Jopa kauhusta säpsähdin!
Oi, ottakaatte jo kalpa
Ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!
Voi, voi minä vaivaisin, 1310
Joka vaivuin vaivojen äärihin!
Sanansaattaja (Jatkaen.)
Ja kuollessaan hän velkapääks' sua soimas niin
Nykyisiin surmatöihin kuin myös entisiin.
Kreon
Ja millä tavoin hurmeissaan hän läksi pois?
Sanansaattaja
Hän, poikasensa kurjan kuolon kuultuaan, 1315
Omilla käsin puhki pisti rintansa.
Kreon
Ah voi!
Ei vierrä velkani milloinkaan
Voi muiden syyks mun päältän'.
Sun surmannut minä kurja vaan 1320
Olen, niin minä! Viekää täältä
Pois, palvelijat, mies vaivainen,
Mitätön, jopa tyhjän vertainen! 1325
Kuoro
Hyvääpä neuvot — jos sit' ollee tuskissa:
Lyhyimmän aikaa nähtyinä ne parhaat on.
Kreon
(2:n vastasäkeistö.)
Suloisin sallima kuoleman,
Oi etkö jo oitis tulle 1330
Ja viimeis-hetkeä tuone mulle?
Jo korjaa pois minut, tuonen haamu!
Jo valkene mulle, viimeis-aamu!
Kuoro
Se toistaisiin! Nykyseikat tointa vaativat:
Ne, joiden huolta tuo on, toivos täyttävät. 1335
Kreon
Rukoilen vaan, mit' ikävöi mun sydämein.
Kuoro
Nyt ällös mitään rukoilko, sill' irralleen
Ei pääse kuolevainen määrä-onnestaan.
Kreon (Palvelijoille.)
Pois korjatkaa mies vaivaisin, 1340
Ku tahdottain sun, poikani, surmasin
Ja sunki, puolisoin! Oi minne kurja
Nyt silmäni luon? Hävitystä hurjaa
On ympärilläni. Kaikki raukes! 1345
Yön-synkkänä kohtalo päällein laukes.
Kuoro
Kyll' onnen on ainoa alku ja tie
Vain jumalain pelko ja malttava miel'
Mutt' ylpeä korskasta kielestään
Saa koston vitsoja, kunnes hän 1350
Ikämiehenä voi
Vast' oppia malttia mielen.
Selityksiä:
[Enimmäkseen Freundin, G. Wolffin ja Schneidwin-Nauck'in mukaan.]
V. 2. Kolkko kohtalo painoi Laion sukua. Oidipos joutui sen saaliiksi, kun hän tietämättänsä tappoi isänsä Laion ja nai äitinsä Iokasteen. Vihdoin kuitenkin kauhea salaisuus selveni — ja Oidipos tuskissaan sokaisi silmänsä sekä lähti tyttärensä Antigoneen taluttamana maanpakolaisena vaeltamaan. (Sophokleen "Oidipos Tyrannos".) Vihdoin hän kuoli lähellä Atheenaa Eumeniidein (kostotarten) puistossa, josta näkyy, että hän itse puolestaan vihdoinkin pääsi sovintoon jumalain ja siveellisten valtojen kanssa. (Sophokleen "Oidip. Kolonossa".) Mutta hänen tuhotöistänsä kasvoi vielä jälestäpäin katkeria hedelmiä: ruttotauti, katovuosia, Antigoneen veljesten surma (tämä se "tiho", josta A. puhuu; äiti oli jo ennen epätoivoisena päivänsä päättänyt) y.m. Näitä tarkoittaa Antigone ja niitä kertoillaan myös v. 50 ja seurr.
10. "Omaisiamme" tarkoittaa Polyneikestä; "vainolainen" on Kreon.
15. "Argon armeija" tarkoittaa tuota kuuluisaa "seitsemän ruhtinaan retkeä Theebaa vastaan", josta kohta ensi kuoro-laulussa enemmin (v. 100 seurr.). Vert. johdantoa.
26-30. On ajateltava, että Antigone tässä lausuu kuuluttajan omat sanat. Niin tekee Kreon myös v. 194-206.
31. "Kreon oiva" ivallisesti, sillä Ismeneelle näkyy Kreon haamotelleen jonakin jalon miehen ihanteena.
40. Ismene "irroittaisi" eli hellittäisi, jos hän rukouksillaan saisi Kreonin taipumaan; mutta väkinäistä vastarintaa tekemällä hän vain "solmiaisi langat", jyrkentäisi ristiriidan ja saisi tilan tukalammaksi. Kumpikin oli hänelle mahdotonta. — Toiset arvelevat Ismeneen tällä puheenparrella vain osoittavan täydellistä neuvottomuuttansa, että hän ei voi tehdä sitä eikä tätä.
71. Ant. tarkoittaa pisteliäästi Ismeneen lausumia hyviä mietteitä 61 seurr.
74. "Rikoksen pyhän" — näillä sanoilla ilmaisee Antigone sattuvasti tragillisen vastariidan. Hän toimittaa uskonnollisen, siveellisen teon, mutta rikkoo juuri sillä maallisen esivallan käskyt.
100. Päivä oli juuri noussut ja kirkasti säteillään theebalaisten voittoa; yöllä oli argolaiset ajettu pakoon. Siksi runo ylistää voittoa ikäänkuin auringon työksi. Kuoron jäsenet riemuitsevat voitosta, kuvailevat taistelua ja kehoittavat jumalia kiittämään.
117. Edellisessä säkeistössä vihollista kuvataan kotkaksi; samassa vertauksessa pysytään vielä. Mutta "lohikäärmeellä", joka nousee kotkaa vastaan taistelemaan tarkoitetaan nähtävästi theebalaisia, he kun tarinan mukaan olivat "lohikäärmeen sikiöitä". (Näin m.m. Schneidewin-Nauck). Vrt. Hor. Carm. IV. 4. 11. Hom. II. XII. 200, Vergil. Aen. XI, 751.
131-137. Muurille-kiipijä oli Kapaneus, yksi noista seitsemästä. Hänen rajua rynnäkköänsä vertaillaan tuulispäähän.
135 seurr. Ukon-nuoli iski häntä — niin tarina kertoo — niskaan, ja hän syöstiin hengetönnä ryntötikkailta maahan.
162 seurr. Uusi kuningas Kreon, kaatuneiden veljesten eno, astuu esiin ja pitää Theeban asujamille hallitus-alottajaispuheen, jossa hän esittää periaatettaan: "lujalla tahdolla on isänmaan hyväksi yksityisten etu alttiiksi pantava". Valtiota vertaa hän laivaan, tässä ja sittemmin v. 189.
175. Eräs Biaan sananlasku kuuluu: archè andra deizei (julkisissa toimissa mies ilmaisee luonteensa). Sovittaen tämän yleisen aatteen itseensä ajattelee Kreon: tahdon jo ennakolta ilmaista teille sen perus-aatteen, jota minä hallitessani olen noudattava: "yhteinen hyvä on ainoa silmämääräni". (vv. 178 190.)
190. Siis yksityisen ystävyyden ainoana perusteena on sama valtiollinen kanta.
211 seurr. Kuoro ei sydämessään hyväksy Kreonin kovia sääntöjä, vaikka se myöntääkin, että itsevaltiaalla tavallaan on rajaton valta, s.o. semmoinen, jota ainoasti hänen oma tahtonsa voi rajoittaa. Edelleenkin kuoro vastineissaan pysyy karttelevalla kannalla. Sen Kreon huomaakin vrt. v. 290.
217. Kreon tahtoo sanoa: kyllä minä Polyneikeen ruumiista huolta pidän, että se saa ansaitun palkintonsa; pitäkää te kansaa silmällä.
223. Vartijasta sanoo G. Wolff: "pitkäveteisyys, karkeat sanamutkat, viisastelu ja itsekkyys osottavat alhaisen säädyn miestä". Niinikään se seikka, että hän antaa sielunsa jonakin eri olentona puhua, v. 227 seurr.
241 seurr. Kuva saatu soturista, joka varustaa asemaansa kaikilta puolin ja sieltä ampuu vihollista.
256. Joka sattui kulkemaan ruumiin ohitse eikä haudannut tai multinut sitä, joutui uskonnolliseen pattoon velkapääksi. Sen sai kuitenkin vältetyksi, jos heitti edes kolme kourallista multaa kuolleen päälle. Horat. Carm. I, 28, 36.
264 seurr. Harvinainen jälki "jumalan-tuomion" käytännästä Kreikassa. Pausan. kertoo, että Akhaiassa erään naisen, joka mieli Maa jumalattaren naispapiksi päästä, täytyi ensin juoda härän verta, vakuuttaakseen että hän ainoasti kerran oli naimisissa ollut ja elänyt siveästi.
275. "Nauttimaan tät' onnea", tätä kunniaa päästä kuninkaan pateille: ivallisesti sanottu.
289 seurr. Kreon sanoo: ei tämä ole jumalien työtä, vaan valtiolliset vastustajani ovat siihen lahjoneet vartijoita.
308 seurr. Ensin siis piti vartijat orjan tavoin kidutuksella pakotettaman tunnustamaan, kuka heidät oli lahjonut, sitte vasta tapettaman.
316. Siis ihan niinkuin vartija oli ennustanut v. 277.
323. Vartija leikkii kahdamielisellä dokein sanalla, joka samoin kuin suom. sana päättää ilmaisee sekä tahdon tointa että luuloa, arvelua; siis: pahoin on, kun se kellä päätösvalta on, päättelee, arvelee väärin.
332 seurr. Kuorolaulu, johon antoi aiheen tuo niin rohkeasti ja taitavasti tehty ruumiin muhiminen, sisältää lyhyesti tämän: ihmisnero vallitsee kaikilla aloilla: se pakottaa raa'at luonnonvoimat palvelukseensa, purjehtien myrskyisillä merillä ja viljellen maata; se voittaa maan, meren ja ilman asukkaat; se rakentaa henkisen viljelyksen, se on keksinyt puheen, valtiolaitokset ja lääketieteen. Mutta oma voima usein myös paisuttaa; siitäpä ihminen käyttää väärin valtaansa, yltyy rikoksiin ja halveksii sekä jumalan että ihmisten järjestystä. Näissä sanoissa on varotus sekä Kreonille että Antigoneelle. — V. 355 kummittelee kyllä vielä ihmiskeksintöjen joukossa nuo "vaatteet", joista ei Sophokles puhu sanaakaan; mutta rikkomatta säerakennetta en olisi osannut paikkaa parantaa ja toivon Sophokleen antavan anteeksi tämän mielivaltani, joka ei riko, ainakaan pahasti, hänen ajatusjuoksuaan.
370 seurr: älköön hän kuuluko samaan valtiolliseen puolueeseen kuin minä; en yksityis- enkä julkiselämässä tahdo tuon kanssa pitää yhteyttä.
421 "taivaan raivon" s.o. "jumalan ilman", kuten arkipäiväisessä puheessa sanotaan.
423-431. Antigone ei säikähtänyt myrskyn riehuntaa, ei Kreonin kovuutta, vaan meni veljensä luo. "Miksi hän uudelleen antautui vaaraan, vaikka jo oli täyttänyt pyhän velvollisuuden, sitä vartija ei mainitse; runoilija jättää sen katsojan mietittäväksi. Antigone oli kyllä ulkonaisen velvollisuutensa tehnyt, mutta hänen sydämensä vei hänet vielä velivainajan luo. Ruumis makasi vielä tuolla hylkynä, ehkä tahtoi hän karkoittaa sen luota koirat ja petolinnut, siellä armahan luona lievittää tuskaansa kyynelillä ja tuoda hänelle uusia kuolin-uhreja. Olipa hänellä sitä varten malja mukanaan." (G.W.) Uhrijuomaa — viiniä, maitoa ja hunajaa sekaisin — valettiin tavallisesti kolme kertaa. Od. 10, 518. Eur. Iph. Taur. 163.
452. Kolme oli Hooraa, Ajatarta, Zeun ja Themiin (s.o. "laillisen järjestyksen") tytärtä: Eunomia, Dike, Eiréne. Alkuaan ne merkitsivät vuodenaikoja; mutta koska nämä niin säännöllisesti seuraavat toinen toisensa jäljessä, niin Hoorain alkuperäinen merkitys muuntui niin että ne tulivat kuvaamaan säännöllisyyttä, järjestystä, laillisuutta yleensä. Niinpä Dike valvoo oikeutta maailmassa, estää väkivaltaa ja vääryyttä, jopa hän edustaa vainajienkin oikeuksia.
455. "Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin ilmaistu" — niillä tarkoittaa Antigone sitä siveellistä tietoa, jonka Luoja on painanut itse kunkin ihmisen, jopa pakanankin sydämeen, s.o. omatunto. Tätä ääntä, tätä sisällistä siveyden lakia totteli A. täyttäessään veljesrakkauden pyhät velvoitukset.
471. Antigoneen muutoin ylevä, kaunis puhe päättyy suoralla solvauksella Kreonia vastaan. Tätä maltikas kuoro ei saattanut hyväksyä; kuitenkin sen sanat enemmän ovat Antigoneen luonteen kuvausta, kuin moitetta.