ANTIGONE

Kirj.

SOPHOKLES

Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut

Kaarlo Koskimies

WSOY, Porvoo, 1910.

ALKULAUSE.

Tätä tavallaan jo 3:tta Antigoneen suomennoksen painosta varten olen, kuten helposti huomataan, ottanut varteen sitä etevää, tarkkaa ja monipuolista arvostelua, jonka edellinen eli 1885 v:n painos sai osakseen seuraavan vuoden "Valvojassa" nyk. prof. O.E. Tudeer'ilta. Hänen neuvojaan ja vihjauksiaan, mikäli mahdollista, noudatellen olen melkein uudestaan kirjoittanut "Kirjallis-historiallisen johdannon" alussa sekä lyyrillisissä osissa koettanut parantaa "rytmillistä responsionia", y.m. siinä silti onnistumatta kuten olisin mielinyt. Alusta asti oli aikomukseni vain "keveällä kädellä" suorittaa tarpeelliset korjaukset, sillä perinpohjaisempien parannusten tekoon puuttui minulta sekä aikaa että halua. Näinpä saanee kyllä "Antigone" vielä odottaa lopullista juhla-asuansa astuakseen Suomen kansan katseltavaksi.

Suomentaja.

JOHDANTO.

I. Sophokleen kirjallinen toimi.

[Ks. Schneidewin-Nauck'in Sophokl. painoksen johdantoa, K. Sittl.
Gesch. d. gr. Lit. y.m.]

Eräs kreikkalaisen kirjallisuuden pääominaisuus, joka luo sille omituisen elävyyden ja viehätysvoiman, on sen luonteva ja perin kansallinen kehitys. Kirjallisuus on sisimmässä yhteydessä kansan elämän kanssa ja kuvastaa tosiperäisesti tämän sisällistä ja ulkonaista historiaa. Samassa määrin kuin kansallishenki taisteluissa ja voitoissa kasvaa ja voimistuu, sekä korkeat aatteelliset voimat innostavat kansaa jaloihin töihin, alkaa myös runous ihanimpia kukkiansa kehitellä. Niinpä sen korkein muoto, draama, oli kukkeimmillaan kohta persialaissotain jälkeen, jolloin elon voimia uhkuva kansanvaltainen Atheena yhä laajemmalle levitti valtaansa ja kunniakas ulkonainen historia loi lukemattomia uusia elon-aiheita ja vaikuttimia hengen aloille.

Niinkuin helleenien kertomaruno syntyi ionilaisella ja lyyrillinen runous aiolilais-doorilaisella maaperällä, niin molempain korkeampi yhteys, draama, syntyi ja kehkesi kukalleen siellä, mistä koko Hellaan varsinainen hengenviljelys oli kotoisin, Atheenassa. Vähäpätöinen oli sen alku. Jokavuotisissa Dionysos- eli Bakkhos-juhlissa, joita vietettiin viininkorjuun jälkeen, oli jo kauan mainitun jumalan kunniaksi laulettu virsiä ja näissä kerrottu kaikenlaisia seikkailuja ja vaiheita, joita hän Satyyrien ja Sileenien seurassa maasta maahan kuljeksiessaan ja ihmisille viininviljelystä opettaessaan oli kokenut — kun Arion, Lasos, ja muut runoilijat (600-500 e.K.) alistivat nämä laulut l. "dithyrambit" taiteellisen käsittelyn alaisiksi. Vartavasten harjoitetut laulukuorot saivat, piirissä kiertäen alttaria, säkeistöissä ja vastasäkeistöissä esittää Bakkhon kohtaloita, samalla kuin Satyyriksi naamioitu henkilö erilaisin elein säesteli esitystä. Osottelevan aineksen kerran päästyä dithyrambiin, kehittyi tästä vähitellen täydellinen näytelmä. Tuon Satyyrin tai Sileenin tarvitsi vain aluksi sopivissa kohdin keskeyttää kuorolaulujen jonoa kertomalla kohtauksia jumalan elämästä; mitä vilkkaammin hän sen teki, elävöittäen esitystään sopivilla liikkeillä, sitä pikemmin katsojat olivat illusionin vallassa, ja draama oli valmis. Alettua tietä mentiin yhä edemmäs; alettiin käsitellä muitakin aineita kuin Bakkhos-piiristä otettuja. Sopivia aiheita tarjosi rikas sadusto jumalineen ja sankareineen, sitä enemmin mikäli eepillinen runous jo oli ehtinyt niitä muokkailla. Ja draamallisen aineksen rikastuessa supistui lyyrillinen yhä vähempiin, koskaan klassillisena aikana silti kokonaan katoamatta, sillä siksi elimellisesti se kuului antiikin draamaan. (Näin tämä draama, kun vielä sen lyyrilliset osat esitettiin soitannon yhteydessä, paraiten muistuttaa uuden ajan ooperaa.) Pian ei riittänyt enään tuo yksi henkilö kuoron kanssa puheita vaihtelemaan. Uudet aineet vaativat lisää toimivia henkilöitä ja näyttelijäin lukua täytyi lisätä. Kun sama henkilö esiintyi useammassa roolissa, tultiin kauan toimeen 2:lla varsinaisella näyttelijällä, kunnes toiminnan yhä vilkastuessa lisättiin 3:s, jopa joskus 4:skin (Sophokles).

Tärkeintä draaman kehitykselle oli kumminkin se seikka että varsinaiset runoilijat alkoivat sille neroansa omistaa. Dionyson taruaiheita ei enää varsinaisesti käsitelty muuta kuin n.s. Satyyridraamoissa. Myytillinen piiri, sankarisadut pysyivät kuitenkin koko klassillisen ajan sinä aarreaittana, josta tragediain aiheet etupäässä otettiin, jos kyllä jo toisinaan tosihistoriastakin niitä yritettiin ottaa. Yleisön naivi katsantokanta kuitenkin vielä sellaisia vieroi. Niinpä kerrotaan että, kun Phrynikhos (noin v. 490) näytelmällään "Mileton valloitus" sai katselijat heltymään kyyneliin, runoilijaa kiellettiin enään tätä kappaletta esittämästä, vieläpä tuomittiin tuhannen drakman sakkoihin syystä että hän muistuttamalla kansaa sen heimolaisia kohdanneesta onnettomuudesta oli tehnyt huonon palveluksen isänmaalleen! — Myöskin yksi Aiskhylon säilyneistä draamoista "Persialaiset", käsittelee samanaikuista historiallista tapausta (Salamiin taistelua). Runoilijan vakava uskonnollinen kanta painaa kuitenkin siihen saman leiman kuin hänen muihinkin näytelmiinsä.

Aiskhylon näytelmissä on draamallinen puoli, dialogi ja toiminta, jo anastanut pää-alan. Ja kuitenkin juuri tämä puoli, tapausten kulku, paljon vähemmin herättää harrastustamme kuin aate-sisällys. Kuinka erilaisia henkilöitä ja tapauksia A:n näyttämöllä esiintyykin, edustavat ne, itse tietämättänsä, perinnä ihmistä, joka — yksilönä tai yhteiskunnan ja valtion jäsenenä — kansalaisena, miehenä, vaimona — taistelee kohtalon kovuutta vastaan, ikävöiden onnellisempia oloja. Siinä ei ole erotusta helleenin ja persialaisen välillä. Muutamin rohkein piirtein ovat nuo aatteiden kannattajat hahmoiltu, usein jylhän suuriksi, karkeiksi. Eivät he paljo toimi, toiminta ei ole monimutkaista. Sitä enemmän he puhuvat.

Sophokles jatkaa kehitystä omaan suuntaan. Niin, hänessäpä antiikin draama kohosi sille korkeuden asteelle, josta se ei enää ylennyt, vaan pikemmin huononi, kuten kyllä näkyy, jos vertaa häntä Euripidekseen.

Jos Aiskhylos kunniakkaasti edustaa Solonin aikaista Atheenaa, sitä Atheenaa, joka voittorikkaasti puolusti Hellaan vapautta Itämaiden sortovaltiaita vastaan, on hänen nuorempi seuraajansa ja kilpailijansa Sophokles (496-405) Perikleen Atheenan loistava edustaja. Edistynyt kehityskanta ilmenee ehkä vähemmin aatteissa, joita S:n näytelmät esittävät, kuin näiden taiteellisessa tekniikassa. Mutta puhuu niistä sen ohessa erilainen henkinen luonnekin. Aiskhylos on ikäänkuin valtava vuorivirta, jonka komeutta täytyy ihmetellä silloinkin kun se vuolteihinsa tempaa monen sulokukkasen äyräältään. Tuota jylhää komeutta ei ole Sophokleen runottarella, mutta se ihastuttaa meitä lempeällä somuudellaan; pelkällä taitavalla näyttämölle-panollaan se saavuttaa etuja, joista ei Aiskhylos tiedä mitään. Ja niin oli ajankin maku muuttunut, että edellinen nuorena vasta-alkajana kilpailussa voitti ijäkkään mestarin ja ennen pitkää oli yleisön suosikki.

Sophokles oli tavattoman tuottelias. Tiedetään hänen sepittäneen ainakin 100 näytelmää, vaikka näistä on ainoastaan 7 täydellisesti säilynyt. Useista on kuitenkin jälellä arvokkaita katkelmia ja useampain hukkuneiden näytelmäin sisällys voidaan niiden nimistä ainakin osapuille arvata.

Aiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin — kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen tapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen ja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti käsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä elinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme, iloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä kohtalon salavoimista riippuvia — sekä luomaan aatteensa kaikkien tajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n näytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on runoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo Aiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat. Mutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri tapauksista kun esim. Aiskhylon "Khoephoroi" ja Sophokleen "Elektra" käsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin koko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä aineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia noudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti valaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää mielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla. Toisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain piirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean fantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen omituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää tavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen satumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi hän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa ja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi "trilogiaksi", näyttääkseen koko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos ihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on röyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut tämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä pääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus sallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran tahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla panevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti lakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu, pahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee sovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on mahdollinen siveellisellä pohjalla.

Näin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen syvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa hän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin — puhtaasti taiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei tahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä ongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja, perustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta vievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä luonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen toimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi psykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle astua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja valaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan Odysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten ominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta varmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.

Jo vanhan ajan taidekriitikot (Aristoteles ja muut) tunnustivat Sophokleen ansiot. Hän oli heistä alallaan päämestari, joka onnistuneesti osasi yhdistää ylevää ja lempeää esitystapaa. Kun he, kuten mielellään tekivät, antoivat hänelle kunnianimen "tragillinen Homeros", pitivät he silmällä tuota vakavaa tyyntä suuruutta, joka halveksii kaikkea tyhjää koristetta, mikä on ulkopuolella runon omaa viehätysvoimaa; tuota selkeyttä, joka muutamalla sattuvalla piirteellä, jollakin toimivan henkilön sanansutkauksella esittää hänet elävänä eteemme. "Mehiläiseksi" he häntä sanoivat, joka osaa kaikkialta kerätä kaunista, jos kohta somuuden rinnalla tarvittaissa kyllä kuuluu pontevaakin puhetta ja ankaruutta. Mielellään häntä myös kiitettiin siitä että hän kuvailee ihmiset sellaisiksi, kuin heidän tulee olla ihanteensa mukaan, eikä Euripideen tapaan alennu harmaan jokapäiväisyyden pinnalle, esittämään heitä sellaisina kuin he ovat. Siinäkin siis Sophokles noudatti kultaista keskiväliä, sillä jos hän karttoi sulotonta, ikävää realismia, ei hän myöskään viihtynyt Aiskhylon utuilmoissa, joissa sankarit astuskelevat juhlallisen kankeasti, mahtipontisesti deklamoiden. Kuinka toisin Sophokleen henkilöt puhuvat, kuvastaen tekijänsä hienommin sivistynyttä aikaa, jolloin dialektis-retoorinen notkeus on kansalaishyve! Kaikki itse asiassa olevat syyt ja vastasyyt johdellaan niistä älykkäästi esiin ja ylimalkaan henkilöt niin sulavasti ja vaikuttavasti osaavat kantaansa puolustaa, että miltei jää viimeksi puhuneen puolelle. Epäilemättä Sophokleen taide, jos kyllä edellyttäen loistavaa luontaisneroa, kuitenkin enemmän on tietoisan selvän harkinnan ja ahkerain stuudioitten tulos kuin jumal'intoisen hurmauksen välitöntä luomaa. Kun hänen runollista sulosomuuttansa kiitellään, ajateltanee etupäässä kuorolauluja, joissa usein soi lämmin tunne kauniissa kielimuodossa. Kuoro ei, kuten Aiskhylon draamoissa, ryhdy toimintaan, vaan säilyttää lyyrillisen tehtävänsä. Vilkkaalla myötätunnolla seuraten toiminnan kulkua, on se päähenkilön milloin varottava, milloin rohkaiseva tai lohduttava ystävä. Sen mieliala vaihtelee tapausten mukaan, ja enimmästi se on toimijain harhaluuloon takertunut; mutta aina se kuitenkin säilyttää sitä sielun tasapainoa, jonka katsoja tarvitsee voidakseen objektiivisesti seurata tapausten menoa. Sattuvasti onkin antiikisen murhenäytelmän kuoroa nimitetty "idealiseksi yleisöksi". Välistä kuoro on korkeammalla siveellisellä kannalla, jolta se julistaa runoilijan omimpia vakaumuksia ja sen lauselmilla pyrkii näin olemaan yleispätöinen merkitys.

Jos sitten kysymme, minkä osan Sophokles jättää kohtalolle, niin kaikissa hänen tragedioissaan on lujana pääpiirteenä se, että ihmiset luulevat toimivansa vapaasti, mielensä mukaisesti, mutta perinnä vallitsee jumalallinen kaitselmus tai viisaus, jonka kanssa yhteen törmätessään inhimillinen lyhytnäköisyys joutuu häviölle. Siveellisten periaatteiden, ylempien ja alempien harrastusten taisteluista — jommoisia jumalat panevat toimeen ihmismaailmassa ihmisten kautta, kun eri henkilöt ajavat (tai luulevat ajavansa!) mikä valtion ja kirjoitettujen lakien, mikä heimohengen, perherakkauden ja luontaisoikeuden asiaa, ja useimmiten vain alhaiset intohimot riehuvat ja telmivät — koituu lopputuloksena korkeamman siveellisen velvollisuuden laki: se tieto ja tunnustus, että syyt on sovitettu, verivelat pois pyyhitty ja uusi elämä mahdollinen ainoastaan jumalallisen anteeksiannon perustalla, nöyrästi taipumalla ylimmän viisauden alle. Sophokles antaa henkilöilleen väljemmän toiminta-alan kuin Aiskhylos; mutta heidän lumoustilansa tavallisesti vain edistää sen asian voittoa, jota he tahtovat vastustaa. Kun he samalla toimivat yksilöisluonteensa mukaisesti, kantavat he oleellisesti kohtalonsa omassa povessaan. Semmoisenaan oikeutetunkin ihmispyrinnön täytyy jäykässä johdonmukaisuudessaan loukata toisia yhtäoikeutettuja tai parempiakin pyrintöjä, ja vihdoin joutua korkeamman järjestyksen kanssa ristiriitaan ja — kukistua. Kukistuneet sankarit tavallisesti vihdoin tunnustavatkin, että heidän häviönsä oli vain jumalallisen lain voitto — ja siinäpä se tragedian ylentävä momentti juuri onkin. Ennen loppuratkaisua kaikki luulevat olevansa oikeassa, rautaisella lujuudella he puolustavat kantaansa ja vetoavat periaatteihin, joista muka oikeus, kohtuus ja sielunjalous kieltävät heitä luopumasta — kunnes hillitsemättömällä kiihkollaan jouduttavat kohtalonsa. Kun he kuitenkin tavoittavat jaloja päämääriä, herättävät he sortuessaan sääliämme. Heissä sortuu jotakin suurta ja jaloa — ja siinä se varsinainen tragillisuus on.

Näiden yleisten näkökohtain kannalta on myöskin "Antigone" tarkastettava. Sen kantatarun tapaukset ensin lyhyelti kerrottakoon.

Sittenkuin Theeban vanha kuningas Oidipos oli kohtaloonsa sortunut (ks. selit. v. 2), sopivat hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes hallitsemaan vuorotellen kumpikin vuotensa. Mutta kun Eteokleen vuosi loppui, ei hän jättänytkään valtaa veljellensä. Tästä pakeni Polyneikes Argon kuninkaan Adraston luo, jonka tyttären hän nai. Adrastos päätti asettaa vävynsä Theeban valta-istuimelle, ja teki sitä varten muutamain muiden ruhtinasten kanssa sotaretken, kuuluisan "seitsemän ruhtinaan retken", Theebaa vastaan. Nyt syttyneessä verisessä, hurjista vehkeistään tunnetussa sodassa heitti veljespari henkensä, mitellen miekkoja keskenään, ja vihollisjoukko, joka jo oli vähällä valloittaa kaupungin, saatiin pakoon ajetuksi. Valta-istuimelle nousee nyt veljes-vainajien eno Kreon, valtias-arvostaan ylpeästi pitävä itsevaltainen mies, joka vaatii että hänen, valtiaan tahto pitää oleman lakina kaikille. Eteokleen ruumiin hän haudatti säällisesti, mutta Polyneikestä, joka oli tuonut vihollisjoukon kotimaahansa, kielsi hän kuoleman uhalla hautaamasta ja heitätti hänen ruumiinsa kedolle petojen ja lintujen raadeltavaksi. Silloin Antigone, Oidipos vainajan ylevähenkinen, jäntevä tytär, päätti, uhmaillen valtiaan kovaa, luonnotonta kieltoa, osottaa sisar-rakkauden pyhää velvollisuutta kuollutta kohtaan ja uskonnollisilla menoilla toimittaa hänelle säällisen hautauksen, joka paitsi sitä oli tärkeä kuolleen rauhalle toisessa maailmassa. Huolimatta hennon sisarensa Ismeneen varotuksista panee hän aikeensa toimeen — mutta joutuu kiinni ja tuodaan vihaisen Kreonin eteen. Pelkäämättä tunnustaa hän kohta tekonsa puolustuksekseen lausuen, että korkeampana Kreonin säännöksiä ovat jumalien ikuiset, kirjoittamattomat lait, jotka säätävät pyhiä velvoituksia kuolleita kohtaan. Mutta Kreon, joka vain näkee Antigoneen työssä kapinanvehkeen valtias-tahtoansa vastaan, joutuu vihan vimmaan ja tahtoo heti toteuttaa kuoleman-uhkauksen. Silloin ilmestyy Ismene suruisena ja väittää, lievittääkseen sisarensa rangaistusta, itsensä osalliseksi työssä; Kreon näkyy uskovan sen ja lykkää asian ratkaisun vähä tuonnemmaksi. Silloin tulee Haimon, Kreonin poika ja Antigoneen sulhanen, ja pyytää hartaasti isäänsä luopumaan päätöksestään. Mutta tämä jää järkkymättömäksi; katkeralla mielellä Haimon rientää pois ja Kreon yltyy niin intohimossaan, että antaa käskyn heti surmata Antigoneen. Tämä on — niin hän vaatii — elävältä suljettava Labdakidein vanhaan, maan-alaiseen hautaholviin, siellä nälkään kuolemaan. Tuomio pannaankin viipymättä toimeen, ja vasta kuolon kauhujen ääressä herää Antigoneen sydämessä kaiho ja katkeruus siitä, että hänen nuorena on jättäminen elon ilo ja valo ja rakkautensa. Nyt on Kreon tuhotyöllään jouduttanut kohtalonsa ja kohta sen salamat iskevätkin häneen. Vanha Teiresias tietäjä julistaa hänelle hirveää onnettomuutta; hän säikähtää ja tahtoo peruuttaa päätöksensä — mutta liian myöhään! Antigone on hautatyrmässä itse lopettanut henkensä; Haimon hurjan epätoivon vallassa tappaa itsensä armaansa vieressä, ja Eurydike, Kreonin puoliso, kuultuansa armaan poikansa kohtalon, surmaa myös itsensä. Kreon yksin jää elämään, hirveitä omantunnon tuskia kärsimään. Hän oli polkenut perheellisen rakkauden pyhät tunteet; hänet rangaistaan siten, että koko hänen oma perheellinen onnensa murskataan maahan.

Tästä käsin on tahdottu päästä näytelmämme periaatteesta selville. Eikä se näykään piilevän pimeässä. Onhan siinä ristiriidassa perheen inhimillinen oikeus ja sitä ahdistava valtiollinen säännös, ja edellisen lopullinen voitto näyttää, että se hallitus, joka ei seiso perheellisen elämän, perhe-rakkauden pyhällä pohjalla, kaataa itsensä. Kahden riitaisen aatteen edustajat ovat luonteeltaan sellaisia, että heidän toiminnastaan täytyy syntyä tällainen loppupäätös. Toiselta puolen Antigone, joka jalon henkensä koko innolla pyrkii ja annaiksen alttiiksi sen hyväksi, mitä hänen sydämensä ja tapa sanoo hänelle pyhäksi ja oikeaksi. Toiselta puolen Kreon, joka itsepintaisella kiihkolla, ihmisistä ja jumalista väliä pitämättä, väkisinkin ajaa perille sen, minkä hän tahtoi uskotella itselleen ja muille olevan oikeutettua huolenpitoa yhteisestä hyvästä, mutta mikä itse asiassa oli vain itsekäs valtiaan-oikku, epähurskas työ. Varotuksista huolimatta hän silmittömällä kiihkollaan valmistaa oman perikatonsa. Vaan Antigone kuollessaan on marttyyri-loisteen kirkastamana, joka hänen asialleen valmistaa voiton.

Mutta kenties lukijalle olisikin mieluisinta kuulla mitä oma Runebergimme aikoinaan on näistä asioista miettinyt, silloin kun hän kirjoituksessaan: "Några ord om poemet Fjalar och Saimas kritik öfver detsamma" (Muutamia sanoja Fjalar runoelmasta ja Saimaan sitä koskevasta arvostelusta) lyhyesti, mutta runoilijan tarkalla aistilla selitti Sophokleen Antigoneen perusaatteen. Näin puhuu Runeberg:

"— — — Jos runoilijan tarkoitus olisi ollut kuvailla taistelua perheen ja valtion välillä [kuten J.W. Snellman 'Saimassa' oli väittänyt, kun hän arvostellessaan 'Kung Fjalar'ia' koetti selittää sitäkin yhtäläiseltä perheen ja valtion välisen ristiriidan kannalta], niin olisipa kaiken järjellisyyden mukaan valtion ja sen edustajan Kreonin pitänyt päästä voitolle, vaan perheen-etujen ('familjeintresset') olisi alemmanarvoisena momenttina pitänyt joutua häviölle Antigoneen murtuessa. Mutta kaukana siitä että näin käypi, lausuu Antigone vielä kuollessaan sen iloisen vakaumuksen, että hän kärsii korkean, pyhän asian puolesta, kun sitä vastoin kuningas, herättyään mieltänsä malttamaan, soimaa itseään teoistaan ja valittaa sokaistustaan, joka on saattanut hänet unohtamaan ylempää syntyperää olevia lakeja kuin mitä hänen omat valtiaskäskynsä ovat. Tämän asianlaidan oivaltamiseksi, joka niin selvin sanoin lausutaan, täytyy etsiä näytelmän perus-aate toisaalta kuin mistä Hegel [ja häntä seuraten Snellman] uskoi sen löytäneensä, ja taidetaanpa osata siihen jotenkin likelle, jos sinä pidetään Kreonin musertunutta ylpeyttä, hänen rangaistustansa siitä, että hän itsekkäästi on noussut sotimaan erästä pyhää tapaa, jumalallista lakia vastaan. Hänen julistamansa kielto haudata tuota kuollutta oli vain hallitsijan-oikun ilmaus hänessä, ei tarkoittanut yhteiskunnan hyvää, ja loukkasi sitä oikeutta, joka kreikkalaisen uskon mukaan manalan jumalilla oli omistaa jokainen kuollut ja jota ei itse Zeuskaan saanut heiltä kieltää. Tämä oli Kreoonin rikos ja siksi sokea tietäjä Teiresias puhuttelee häntä näin" (kts. säkeitä 1070-1076).

Alusta alkaen Kreon esiintyy röyhkeästi vaatien käskyjänsä toteltaviksi, ei siksi että hän luulee niiden lausuvan korkeampaa lakia, jumalan tahtoa, vaan ainoastaan sentähden että hän on ne hallitsijana julistanut. Niinpä hän sanoo:

"Ei kannata siis ylvästellä sen" j.n.e. (säk. 479-481).

Antigone sitävastoin katsoo itseään alati vain korkeampain käskyjen toimeenpanijaksi, joiden edessä Kreonin säädösten täytyy raueta tyhjiin, ja hän on mielestään, vainajan sisarena, lähinnä velvotettu esiintymään sellaisessa tehtävässä.

Niinpä hän vastaa kuninkaalle, kun tämä moittii häntä käskynsä rikkomisesta:

"Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut" j.n.e. (kts. säk. 450-459).

Mutta eipä Antigone yksin katsele Kreonin säädöstä tältä kannalta. Se on muidenkin näytelmässä esiintyvien henkilöiden silmissä rikos. Kun Kreon lausuu pojalleen:

"Vai eksynkö kun valtikallen' arvon suon?" vastaa tämä:

"Sen halvennat, jos jumalain arvon poljet sa".

Jopa kuorokin, joka muuten saa kuulla Antigoneelta moitetta siitä että se kuningasta peläten sopimattomasti salaa omaa mieltänsä, saattelee neitoa, kun hänet viedään elävältä haudattavaksi, tällä laululla:

"Vaan kunniakasna" j.n.e. (kts. säk. 817, 818, 821-823).

Selvimmin tuo sokea tietäjä ilmoittaa että Kreon hänen mielestään on loukannut jumalien oikeuden ja siten vetänyt ei ainoastaan itse päällensä, vaan myöskin yhteiskunnan päälle heidän uhkaavan vihansa, kun hän, kerrottuaan uhritoimen pahan-enteisiä ilmeitä, lisää:

(Kts. säk. 1015-1020).

Tässä huomaa varsin selvästi ajateltavan Kreonin toimineen itseään varten eikä valtion etu silmämääränään, niin että siis toinen noista luulluista keskenään taistelevista momenteista tässä näytelmässä kokonaan puuttuu. Jos taas asiaa käsitetään niin, että Kreon, sokaistuneena uskostaan hänelle muka yksinvaltiaana tulevasta oikeudesta ja vallasta, on astunut taisteluun jumalia vastaan, ja että Antigone sitävastoin näiden lakien mukaan rikkoo hänen lakinsa, niin näytelmän loppupäätös näinkin näyttää kauniilta ja johdonmukaiselta, sensijaan että se toiselta kannalta katsottuna olisi yhtä aiheeton kuin tunnetta loukkaava. Tosin Antigonekin murtuu, mutta kuinka toisenlaiselta soikaan hänen hyvästijättösanansa (säkeissä 891, 892 j.n.e.), joissa hän niin iloisesti lausuu toivonsa saada rakastettuna ja rakastaen jälleen nähdä isänsä, äitinsä, veljensä, ja sitten luottamuksellisesti kysyy: "minkä taivaan käskyn rikoinkaan?" — kuinka toisenlaiselta kuin Kreonin sydäntä vihloava epätoivo, kun hän, menetettyään poikansa, jonka vielä keskellä kuolemaa kytevän vihan hän on päällensä vetänyt, tuntien syyllisyytensä puhkeaa puheiksi: "Voi minua!" — j.n.e. (säk. 1261-1269) ja kuoro vastaa hänelle: "nyt vasta, liian myöhään, näyt oikean asiantilan älyävän". — —

2. Kreikkalaisesta näytelmästä ja teatteri-laitoksesta vähän.

Koska teatteri oli saanut alkunsa Dionysosjumalan juhlista, niin se ympyriäinen tai puoliympyränmuotoinen avara kenttä eli tanner (orkhestra), jolla juhlakuoro suoritti jumalan kunniaksi laulujansa, kierrellen kentän keskellä olevaa thymele nimistä alttaria, oli teatterin ensimäinen ja oleellisin osa, joksi se jäikin vielä sitte kun näytelmä jo alkoi itsenäisemmäksi kehittyä. Näytelmä saattoi sitä vähemmin alkuperänsä unohtaa, koska se vielä sittenkin, kun itse näytteleminen jo tuli pääasiaksi ja vaati yhä taitehikkaammin rakennettua teatterirakennusta, perinnä kuitenkin tarkoitti viinin ja runollisen innostuksen jumalan juhlimista, jossa kuorotanssit lauluineen olivat pääasiana. Jos ei muuta, jäi kuoro kuitenkin kuvaamaan yleistä mielipidettä tai kansassa elävää siveellistä tajuntaa. — Kuoron laulut, joita esiteltiin mukasoitolla, olivat joko yhteislaulua, jaettuna säkeihin ja vastasäkeihin, tahi yksityislaulua. Edellisen nimi oli parodos ("sisäänastumalaulu"), ja kuoro lauloi sitä, astuessaan sivukäytävistä määräpaikalleen orkhestrassa; stasimon ("asemalaulu"), jos se lauloi sen määräpaikaltaan. Näiden kuorolaulujen kautta jakautui näytelmä eri osiin, joita sopii verrata uudenaikaisiin näytöksiin tai kohtauksiin: 1) prologos (alkunäytös), joka käy edellä parodoa; 2) epeisodia (välinäytökset), jotka ovat parodon ja stasimonien välillä; 3) eksodos (loppukohtaus), viimeisen stasimonin jälkeinen osa.

Kuoron olopaikka oli siis orkhestra, joka osotteli mitä milloinkin, aina sen mukaan mitä kappalta näyteltiin. Jos näyttämö esim. kuvaili kuninkaanlinnaa, oli orkhestra se julkinen kenttä, jolle kansa kokoutui asioitansa hallitsijalle esittämään; jos sotapäällikön telttaa, oli se soturien kokouspaikka leirissä; templin edustalla oli se etupiha j.n.e. Näitä eri tarkoituksia varten orkhestraa ei mitenkään erittäin koristettu, yleisö ymmärsi ilmankin, mitä se milloinkin oli olevinaan. — Esirippua ei käytetty vielä pitkiin aikoihin. — Kuoron jäsenten lukumäärä oltuaan alkuansa ehkä 50 kansalaista, supistui sitten draaman kehittyessä paljon pienemmäksi, tehden lopuksi vain 12 tai 15. 2) Orkhestran takana ja sen tasapinnassa oli näyttämö (skene). Jos tämä oli kiintonainen rakennus, lähti siitä tavallisesti oikeasta ja vasemmasta päästä rinnakkain kaksi ulkonemaa (paraskenia); näiden väliin jännitettiin koruseinä (proskenion), joka aina näytelmän mukaan kuvaili milloin mitäkin. Tämän edustalla orkhestraan asti ulottui n.s. "puhumo", jolle näyttelijät tavallisimmin astuivat sanottavansa sanomaan, tehtävänsä tekemään. Tällainen oli kreikkal. teatteri pääpiirteissään silloinkin kun se Atheenassa ja monessa muussa kaupungissa rakennettiin kivestä. Siinä oli nuo kolme osaa: orkhestra, näyttämö ja 3) katsomo. Tämä viimeinen tehtiin hyvin tilava; niinpä Atheenan Dionysos-teatteriin mahtui noin 14000 henkeä; mutta olipa vielä isompiakin. Jotta katselijat sitä vapaammin voisivat nähdä mitä näyttämöllä toimitettiin, valittiin paikka niin, että koko teatterirakennus sijaitsi vuoren rinteellä: alinna olivat näyttämö ja orkhestra; tästä kohosi sitten yhä laajenevissa puoliympyrän eli hevosenkengän-muotoisissa kaarissa katsojain kiviset istumarivit, parin samankeskuisen käytävän kautta jaettuina kerroksiin, joiden eri osat porraskäytävät erottivat toisistaan. Mitään kattoa ei levinnyt teatterin ylitse, ainoastaan pahalla säällä vedettiin jollakin hinauskoneella katsojain suojaksi kangaspeittoja sen yli. Eturiveillä istuivat kilpatuomarit, sotapäälliköt, papit y.m. arvohenkilöt; taampana muut kansalaiset ja naiset, ylinnä orjat. Sisäänpääsö oli alussa maksuton; sittemmin suoritettiin pääsymaksu teatterin vuokraajalle; Perikleen ajasta alkaen maksettiin köyhempäin kansalaisten pääsöraha, 2 obolia [noin 30 penniä] hengeltä, valtion varoista. Näytännöt alkoivat jo aamulla, teaterissa syötiin ja juotiin. Yleisö osotti vapaasti ja kuuluvasti mieltymyksensä tai paheksumisensa näytelmän johdosta.

ANTIGONE

Näytelmän henkilöt:

 Antigone, theebalainen kuninkaantytär.
 Ismene, edellisen sisar.
 Kuoro, theebalaisia vanhuksia.
 Kreon, Theeban valtias.
 Vartija.
 Haimon, Kreonin poika.
 Teiresias, tietäjä.
 Sanansaattaja.
 Eurydike, Kreonin puoliso.

Puhumattomia henkilöitä

 Kaksi Kreonin palvelijaa.
 Teiresiaan saattopoika.
 Kaksi Eurydikeen naispalvelijaa.

I.

Prologos.

Antigone. Ismene. (On aikaisin aamulla. Antigone seisoo linnan edustalla, mietiskellen. Ismene lähenee linnalta päin. Antigone käy häntä kohden, katse lempeänä, mutta vakaana.)

Antigone

Ismene, armas siskosen', oi tiedätkö
    Sä yhtään tuskaa Oidipoosta tullutta,
    Jota Zeus ei meidän eläissämme koittaa sois?
    Sill' eipä mielihaikeaa, ei tihoa,
    Ei tahraa, solvausta löydy, joit' en ois 5
    Jo nähnyt mun ja sunki kyllin kärsivän.
    Ja taas — mink' oudon käskyn kuuluu valtias
    Kaikelle kansallemme äsken antaneen!
    Oletko kuullut? vai sun tietämättäskö
    Omaisiamme vainolaisen vitsa lyö? 10

Ismene

    Ei armaistamme, Antigone, oo tietoa
    Suloista mulle saapunut, ei surkeaa,
    Siit' asti kuin yks' päivä kaksi veljestä
    Meilt' otti, kaksintaisteluun ne kaataen.
    Ja nyt, kun viime yönä Argon armeija 15
    Pois läksi, enpä tiedä muuta liiempää,
    Mist' onnen' oisi kostunut tai riutunut.

Antigone

    Sen arvasin: siks' portin ulkopuolelle
    Sun kutsuin, että kuulisit mua yksin vain.

Ismene

Mit' on se? näyttää mieles jostain hehkuvan! 20

Antigone

    Niin, eikö veljellemme toiselle Kreon
    Suo haudan kunniaa, vaan riistää toiselta!
    Kyll' Eteokleen hän kuuluu, niinkuin oikeus
    Ja tapa vaatii, kätkeneen maan helmahan,
    Jott' arvon hälle Tuonen haamut antavat; 25
    "Vaan kurjan vainajan Polyneikeen ruumista
    Maan multaan älkööt kansalaiset kattako
    Ja häntä älkööt surko — niin hän kuuluttaa
    Vaan haudast', itkust' osatonna linnuillen
    Sulo-aarteen tähtääjille saaliiks' jääköhön!" 30
    Kas näin Kreon tuo oiva kuuluu sinullen
    Ja mulle, sanon mullekin, jo säätäneen,
    Ja tulevan tänne niille julki lausumaan,
    Jotk' eivät tiedä viel'. Ei pieneks' asiaa
    Hän katso: ei, vaan kiellon rikkojaa, ken lie, 35
    Uhkaapi kivityksen kuolo julkinen.
    Näin asian laita on, ja kohta näyttää saat,
    Jaloko oot vai kehno kelpo-heimossas.

Ismene

    Mitäspä, koito, ollen näin, ma hyödyttää
    Sua voin, jos langat solmian tai irroitan? 40

Antigone

Oletko altis auttamaan mua toimissain?

Ismene

Mik' uhkatyö? Ah, minne mieles tähtäilee?

Antigone

Tahdotko kanssain vainaan huolta huojentaa?

Ismene

Hänet haudatako aiot vastoin kieltoa?

Antigone

    Niin — omanpa veljeni ja, vaikk'et soisikaan, 45
    Sun veljes! Enpä petturiks' saa joutua.

Ismene
    Oi onneton, vaikk' on Kreon sen kieltänyt!

Antigone

Eip' eroittaa mua rakkahistani hän saa!

Ismene

    Voi, sisko, muista, kuinka kurja-maineisna
    Ja inhottuna isämme sortui kuoloon, kun 50
    Hän harhatyönsä itse ilmi saatuaan
    Silmäinsä soihdun omin käsin sammutti;
    Kuink' äiti-vaimo — voi sitä kaksoisnimeä! —
    Henkensä raiskas hirttopaulan palmikkoon;
    Ja kuink' yht'aikaa veljespari, vaihdellen 55
    Nuo kurjat surmaa keskenänsä, kuoleman
    Yhteisen saivat, veikko veikon kalvasta.
    Nyt olemme heimon ainoat me. Aattele,
    Kuink' kurjimmasti kuolemme, jos valtiaan 60
    Me vallat, käskyt laittomasti poljemme.
    Myös muistakaamme, että oomme naisia,
    Joit' ei oo luotu miehiä vastaan sotimaan.
    Kösk' ohjaa meitä mahtavammat, käsky tuo
    Toteltavamme on ja ankarampikin.
    Rukoillen tuonelaisia siis antamaan 65
    Anteeksi, että näin mun tehdä pakko on,
    Ma niitä, joilla hallitus on, tottelen:
    Sill' liikanaisiin mieletönt' on pyrkiä.

Antigone

    En vaadikaan sua! Niin, jos vasta mielisit
    Mua auttaa, en sun avustas ma huoliskaan. — 70
    Vaan ollos kuinka tahdot vain: ma veljellein
    Luon haudan; sitten kuolo mulle kaunis on.
    Rakkaana luona rakkahan saan nukkua,
    Rikoksen pyhän tehtyäin. Kas kauemmin
    Mun tulee Tuonta miellyttää kuin maalimaa: 75
    Siell' asun aina. Vaan jos tahdot, halveksu
    Mit' arvollist' on taivaallisten silmissä.

Ismene

    En halveksu; vaan enpä pysty luonnoltani
    Uhalla kansalaisten mitään toimimaan.

Antigone

    Sä tuota syyksi teeskele! ma lähden nyt 80
    Veljelle rakkaimmalle hautaa luomahan.

Ismene

Voi onneton! sun tähtes kuin mua pelottaa!

Antigone

Mua ellös surko! suojaa omaa onneas!

Ismene

    Älähän työtäs ilmaise vain kellekään!
    Se salaan kätke! niin mä myös oon puolellas. 85

Antigone

    Ei, huuda julki vain! Oot kahta inhempi,
    Jos vaiti oot, jos kaikillen et julista.

Ismene

Sydämmes kalman kylmäämille lämmin on.

Antigone

Vaan lemmin niitä, joille lempi kallein on.

Ismene

Jos voisit — vaan sä mahdotonta pyytelet. 90

Antigone

Kai luovun sitten pyrkimästä, kun en voi.

Ismene

Vaan mahdotont' ei ensinkään saa tavoittaa.

Antigone

    Jos virkat noin, mua suututat, ja syystä saat
    Myös vainaan vihat kokea tuoneen tultuas.
    Suo mun ja tuhman mieleni vaan kärsiä 95
    Nuo kauhut: enhän kärsine niin kauheaa,
    Etten sais' käydä kunnialla kuolemaan.

Ismene

    No mennös siis, jos mielit niin! Se tiedä vain,
    Et viisas oo, tok' armahilles armahin.

(Molemmin lähtevät: Ismene kotia, naisten suojiin; Antigone kaupungin porteille päin, joiden edustalla Polyneikeen ruumis viruu pitkänään.)

II.

Parodos.

(Theeban vanhuksia astuu kuorona teaterin sivukäytävistä "orkhestra" nimiselle näyttämön edustalle. Korotetuin käsin he tervehtivät aamuauringon nousua.)

Kuoro (1:n säkeistö.)

    Auringon säde, kirkastat nyt 100
    Armahampana entistäs
    Seitsenporttia Theebaa;
    Jopa, päivän silmä kultahinen,
    Yli Dirkeen vuolletten
    Sinä nousit taivahalle, 105
    Syöstyäs Argon valkeakilvet,
    Vainoverhoiss' astelevaiset
    Urhot rientämähän pakosalle
    Huimaa karkua kauas.
        Polyneikes, riidoin riehuva mies, 110
        Vihamiehen maahamme saattanut ol'.
        Kuin kotka se kirkuillen kimeään,
        Lumi valkea verhona lentimien,
        Lens' maan yli välkkyen peitsistään
        Tuhansista, ja pään 115
        Pääll' leijui myös kypär'töyhdöt.

(1:n vastasäkeistö.)

    Kattoin kohdalla seisahtui se,
    Seitsenporttia saartaakseen
    Surmakalpojen kuiluun;
    Vaan pois hän karkasi, ennenkuin 120
    Sai vertamme juoda ahnain suin;
    Eik' ehtinyt säihkyvä soihtu
    Tornein piiriä polttaa.
    Sellainen sotatelme nous' —
    Theeban taistelevan lohikäärme 125
    Kotkan selkeä lyömään.
        Sill' ylpeä kerskaus inhottaa
        Kovin Zeuta. Nähden tulvana vaan
        Heit' aaltoavan, uhomielinä, kun
        Heill' yllään kultia kalskui, 130
        Salamoin hän ruhjasi urhon sen,
        Joka huipullen
        Riens muurein, "voittoa" huutain.

(2:n säkeistö.)

    Syöstynä sinkosi kimmoten urho maahan
    Valkean-viskuri, kun raju-voimin ryntäs, 135
    Riehuen vainoa vaan,
    Vimmaa tuulten telmivien.
    Toisin Zeus oli säännyt,
    Toisia toinen kohtalo mursi:
    Ankara Aares hurjia sorsi, 140
    Sankari voiton.
        Nuo seitsemän urhoa, ahdistain
        Kukin porttiahan, veroks' antoivat
        Pakohon ajavalle Zeulle
        Asut vaskiset; vaan nuo kaksi 145
        Saman äidin ynn' isän siitelmää,
        Verimiekoin rynnäten vastakkain,
        Tylyt yhteiskuolon saivat.

(2:n vastasäkeistö.)

    Saapunut on ikimainio Voitto meille,
    Riemuten riemua valjaskuulun Theeban.
    Nyt sotamelskeet
    Jättäkäämme jo unholaan! 150
    Nyt ikiluojain liesillen
    Mennen, tanhutkaamme kaiken yötä!
    Bakkhos johdelkoon ilotyötä,
    Suosija Theeban!

(Kreon seurueineen nähdään tulevan linnasta.)

        Kas tuolla Menoikeun poika Kreon, 155
        Tään maan kuninkaana jo uutena, uus'
        Jumalain ikisallima johtajanaan,
        Lähenee! Mitähän ajatellee,
        Kun meit' ikämiehiä neuvotteluun
        Hän kutsunut on 160
        Sekä käskenyt airuen äänin?

III.

Ensimmäinen Epeisodion.

Kreon. Kuoro. Vartija.

Kreon (Kuorolle)

    Jo, miehet, myrskysäällä horjui valtio,
    Vaan hukkumasta jumalat on sen varjelleet.
    Teit' airueilla ennen muita kutsutin
    Ma tänne, tieten teidän aina Laioksen 165
    Istuinta kunnioittaneen ja valtikkaa;
    Ja toiseks': Oidipos kun maansa pelasti
    Ja sitten sortui, jäitte hänen lapsiaan
    Viel' uskollisna hartahasti lempimään.
    Kun kaksintaiston kuolemaan yht'aikaa nuo 170
    Nyt sortui, veljessurman miekan-iskuja
    Välinsä lyötyään ja saaden toisiltaan,
    Niin jääpi mulle valta-istuin, hallitus,
    Kun vainajain oon heimolainen läheisin.
    On mahdotonta miehen mieltä tuntea, 175
    Sen tahtoa ja aatteluita, ennenkuin
    Hän ilmoitaksen halliten ja säädellen.
    Ken kokonaista valtakuntaa vaalien
    Ei ryhdy kelpo-keinoihin ja -neuvoihin,
    Vaan suunsa sulkee, niitä näitä kartellen, 180
    Minusta on ja ain' on ollut kurja mies.
    Ken ystäväänsä ylemmäksi arvostaa
    Kuin omaa maataan, hänpä aivan arvoton.
    Sill' enpä mä — sen tietää kaikki-katsova
    Zeus! — vaiti ois, jos onnen eestä turmion 185
    Kansaamme kohti kulkevan ma näkisin.
    Maan vainolaist' en myöskään mielis milloinkaan
    Ma ystäväksen', tieten että synnyinmaa
    Se vankka laiva on, jok' oikein kulkien
    Meit' ystävyyden valkamiin myös korjailee. 190
       Kas näillä aatteill' aion kansaa vaalia;
    Ja käskyn niihin sointuvan jo julkaissut
    Ma kaupungille Oidipoon oon pojista:
    "Tuo Eteoklès, jok' isänmaansa suojaksi
    Taistellen kuoli sankarkuolon kauniimman, 195
    Hän haudan saakoon ynnä kaikki uhritkin,
    Jotk' uljahinten myötä seuraa tuonelaan.
    Vaan veljeään — ma Polyneikestä tarkoitan —
    Jok' isänmaan ja omat heimojumalat
    Tulella tahtoi juurta jaksain tuhota, 200
    Paosta kotiin tultuaan, ja kansansa
    Veretkin juoda, viedä pois sen orjuuteen, —
    Hänt' eipä ykskään — kansallen niin kuulutin —
    Saa itkein surra, peijaisilla juhlia:
    Hän haudatonna lintuin syötti olkohon 205
    Ja koirain ruoka, haaska rietas katsella!"
    Se on mun tahton'; eikä multa ainakaan
    Saa kelpomiesten palkkaa konna konsanaan,
    Mut isänmaamme ystävät saa kuoltuaan
    Mult' yhtä suuren kunnian kuin eläissään. 210

Kuoro

    Sun mieles on, Kreon Menoikeun poika, tää
    Maan vainolaisen suhtehen ja ystävän.
    Lakia voinet säädellä jos millaista
    Niin kuolleillen kuin meille, jotka elämme.

Kreon

Hyv' on! siis olkaat säädelmäini valvojat! 215

Kuoro

Se nuoremmille tehtäväksi sääliös!

Kreon

Kyll' onkin ruumiin vartijat jo hankittu.

Kuoro

Mitäspä muuta voit siis vielä vaatia?

Kreon

Ett'ette käskyn rikkomista siedä vaan.

Kuoro

Niin tuhmaa eihän lie, jok' etsis kuoloaan. 220

Kreon

    Se palkka oiskin. Mutta voitto toiveillaan
    Lumoopi usein ihmislapset turmioon.

(Vartija tulee.)

Vartija

    Oi valtias, en väitä että kiireissäin
    Ma hengästyin, en heittämästä jalkojain
    Ripeesti: seisahduinpa usein huolissain 225
    Ja vääntelime tiellä palatakseni.
    Sill' ääneen sieluni paljo mulle haasteli:
    "Miks' riennät, raukka, rangaistusta saamahan?
    Vai jäätkö, kurja? Jos Kreon sen toiselta
    Saa kuulla, kuinka silloin saatkin parkua!" 230
    Näin harkiten ma saavuin vitkaan, viipyen;
    Ja näin se matka lyhkäinenkin pitkenee.
    Vihdoinpa voitti tänne-käynti. Vaikka lie
    Sanani joutavaa, sen lausun kumminkin;
    Sill' astelenpa siihen toivoon turvaten, 235
    Ett' onnen sallimat ma kärsin, muuta en.

Kreon

Miks' moinen alakuloisuus sua painostaa?

Vartija

    Ensiksi tahdon omat seikat selvittää:
    En tekoa tehnyt enkä nähnyt tekijää.
    En syystä siis voi rangaistavaks' joutua. 240

Kreon

    Miks' tähtäelet ja "teolta" suojaat itseäs
    Ylt'ympäriltä? Uutisiin näyt viittaavan.

Vartija

Niin, hirmu-seikat arveluttaa kylläkin.

Kreon

No, lausu kerrankin, ja lähde matkoihisi

Vartija

    Sanonpa sitten: vainajaa on hiljattain 245
    Jo joku käynyt multimassa, kylvänyt
    Iholle hiekkaa, uhritoimet suorinut

Kreon

Mitä sä virkat? kenpä mies on juljennut?

Vartija

    En tiedä. — Siin' ei nähty kuokan jälkeä,
    Kakshaarukan ei karhimaa, vaan ehjänä 250
    Maankamara ol' ja kuiva, eikä rattaiden
    Uurteissa; mutta velkapää, ken olikaan,
    Ol' jäljetön. Kun ensi aamuvartija
    Työn ilmaisee, se meist' ol' kumma tukalin:
    Ei ruumis nähtäviss', ei haudan piilossa; 255
    Ikäänkuin paton vältteheks' ol' ohkainen
    Vain multa pääll'. Ei nähty koiran jälkiä,
    Ei pedon muun, mi raastamassa käynyt ois.
    Nyt keskenämme soimaukset soivat vain.
    Mies miestä syyttää, niinpä vihdoin viritä 260
    Tais tappeluskin — ken sit' oisi estänyt!
    Jok'ainut on tuo syypää, mutt'ei yksikään
    Oo ilmeinen, ei tietävänsä tunnusta.
    Tul'kuumaa rautaa kantamaan me valmihit
    Olimme, lieskat kulkemaan ja vannomaan, 265
    Ett'emme tekoa tehneet, emme tunteneet
    Sen suunnittelijaa tai toimeenpanijaa.
    Kun vihdoin emme urkkimasta hyötyneet,
    Puhuipa muuan, säikytellen kaikkia,
    Niin että päämme maata kohti kallistui; 270
    Ei voitu vastaan väitellä, ei tietty myös,
    Mik' oisi keino parhain: hänpä neuvoi näät
    Työn peittämättä sulle ilmi antamaan.
    Se tuuma voiton vei, — ja munpa poloisen
    On arpa säännyt nauttimaan tät' onnea. 275
    En saavu mielivierahaks', en mielelläin:
    Ei lemmi kenkään huonon tiedon tuottajaa.

Kuoro

    Lieneekö tointa jumalain, oi valtias,
    Tuo työ? niin aikaa aprikoi jo mieleni.

Kreon

    Ole vaiti, ett'et suututa mua juoruillas, 280
    Ja vanhoillaskin järjetönnä ilmesty.
    En jaksa kuulla jaaritustas, että lie
    Tuo kuollut muka taivaallisten huolena.
    Kai, suoden suurta kunniaa, sen hautaavat
    He oivanakin urhona, jok' alttarit 285
    Ja templit uhrilahjoineen ja pylväineen
    Ja maankin tuli polttamaan, lait polkemaan!
    Vai näitkö konnaa Taivaallisten suosivan?
    Ei suinkaan! Mutta noinpa kauan nurkuneet
    Jo ovatkin nuo maamme tyytymättömät, 290
    Salassa päätään puistellen, kun iestään
    Kauniisti eivät kantamaan he suostuneet.
    Nuo lahjoillaan — sen selvästi nyt oivallan —
    Ovat ilkityöhön vartijoita vietelleet. —
    Ei maailmaan lie luotu toista laitosta 295
    Niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit
    Hävittää, miehet kartanoista karkoittaa,
    Se ihmisiltä kelpo mielen turmelee
    Ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan;
    Se neuvoo heille juonia jos joitakin, 300
    Pahuutta kaikenlaista aina suosimaan.
    Vaan ketkä palkan vuoksi tehneet ovat tuon
    Ne sillä vihdoin voittivatkin — rankaisun.
    (vartijalle) Niin totta kuin mä Zeuta vielä palvelen,
    Se tietäös — ja vannoen sen kuulutan — 305
    Joll'ette haudan valmentajaa löydä vain
    Ja julki tuo mun silmieni nähtäviin,
    Ei pelkkä kuolo riitä teille: vilppinne
    Te ensin saatte raippapuussa ilmoittaa,
    Jott' oivaltain, mist' etsiä saa voittoaan, 310
    Sit' onkisitte toistekin, ehk' oppien,
    Ett'ei saa pyytää kaikkialta hyötyään.
    Useemmin nähnet väärän voiton pyytäjän
    Tuholle joutuvan kuin onnen löytävän.

Vartija

Mun puhua suotko taikka näinkö lähden pois? 315

Kreon

Et tiedä, kuink' oon suuttunut jo lauseistas!

Vartija

Ne sydäntäskö viiltävät vai korvias?

Kreon

Miks' punnitset sä, missä tunnen tuskiain!

Vartija

Sun loukkaa mieltäs syyllinen, mä korvias.

Kreon

Sen lörpötys, mik' ootkaan ihka ilmetty! 320

Vartija

Niin — mutt'en työtä ainakaan ma tehnyt oo.

Kreon

Rahasta sielus myötyäs sen tehnyt oot.

Vartija

Voi julmaa, kun ken päättää, väärin päättelee!

Kreon

    Niin "päätelmää" nyt vääntele ja kääntele!
    Mutt' ellei syypäit' ilmi tuoda, tunnustaa 325
    Sen saatte, että väärä voitto tuskat tuo.

(Lähtee linnaan.)

Vartija

    Tuon löytyvänpä soisin. Vaan hän joutukoon —
    Se onnen kauppaa — kiinni taikka pääsköhön,
    Et nähdä saa mua enää tänne palaavan!
    Sill' arvaamatta, toivomatta pelastuin, 330
    Ja Luojillen oon velkaa runsaat kiitokset.

(Rientää tiehensä.)

IV.

Ensimmäinen Stasimon.

Kuoro.

(1:n säkeistö.)

    Ihmettä mont' on. Ihminen
    Kaikkein tenhosin ihme on.
    Talven myrskyjä uhmaillen,
    Kulkevi hän meren aaviston, 335
    Vaikk' ylt'ympäri laineitten
    Vain valkotyrskyt pauhaa.
    Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
    Tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
    Kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
    Orhien voimalla peltoa raivaa. 340

(1:n vastasäkeistö.)

    Lintuin liutaa liitelevää,
    Niin, salomaiden laumojakin
    Pyytäjä kietovi pauloihin;
    Merten karjaa kiitelevää 345
    Mies sukkela piirittää
    Ja verkon poimuhun saartaa.
    Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
    Harjakas orhin niska se taipuu,
    Tunturisonnin tarmo se haipuu; 350
    Ihmisen vallan alle ne vaipuu.

(2:n säkeistö.)

    Hän puheen keksinyt on
    Ja leimuna lentävät aatteet,
    Sekä säännöt valtiohallinnon,
    Jopa verhokseen vilu-säällä vaatteet. 355
    Kolkoilta kallioiltakin
    Raju-ilman ilkinuolten alta
    Hän pakeni huoneen suojihin,
    Ain' neuvokasna. — Yksi vain
    Peloittaa häntä: — Tuonen valta; 360
    Sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
    Hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.

(2:n vastasäkeistö.)

    Näin taitava keinoissaan
    Ja juonikas, ettei määrää,
    Välin oikean tietä hän käy, välin väärää. 365
    Ken tottelee mitä sääsi kansa
    Sekä taivaan säädelmää — hän kansassansa
    Ylin on. — Ken röyhkeytensä vuoksi
    Lait polkevi, hän isänmaatoin.
    Hän älköön tulko lieteni luoksi 370
    Tai liittoveljeksein, ken toimii noin!

 (Edellinen vartija ynnä muutamat muut nähdään tuovan
 Antigonetta vangittuna.)

    Joko kummia näen! Miten selvitän sen? 375
    Vaan selväpä on tosi, kieltymätön:
    Tuo neitonen ah! on Antigone!
    Sinä onneton oi,
    Isän onnettoman laps', Oidipoon! 380
    Mitä? eihän vain sua tuotanekaan
    Kuninkaallisen säätämän rikkojana,
    Tihotyöstä jo saatuna kiinni?

(Kreon on tulemillaan.)

V.

Toinen Epeisodion.

Vartija. Antigone. Kuoro. Kreon. Ismene.

Vartija (ikäänkuin Kreon vielä olisi läsnä)

    Täss' syypää on, tää neito! Hautuutoimista
    Tavanneet oomme hänen… (kaivaten)
                             Vaan miss' on Kreon? 385

Kuoro

Paraiksi tuossa palajaa hän linnastaan.

Kreon

Mit' on se? mihin niin säntilleen oon osunut?

Vartija

    Oi herra, ihminen ei mitään kieltää sais
    Valalla, sill' "ei luulo tiedon arvoinen".
    Kehuinpa tuskin enää tänne palaavan', 390
    Kun uhkaustes myrsky mua niin ahdisti.
    Vaan — sillä riemu toivomatta tulleena
    Verrattomasti voittaa kaikki ilot muut —
    Ma saavun, vaikka vannoenkin kieltäysin,
    Ja — immen tään, ku hautaa hankkimasta on 395
    Tavattu, tuon ma. Täss' ei arpaa heitetty,
    Omani on vain löytö, muun ei kenenkään.
    Mitenkä mielit, valtias, nyt ottaos
    Tää, tutkios ja tuomitse; mutt' irraillein
    Mun oikeus on päästä noista kauhuistas. 400

Kreon

Ja täänkö tuot? Ja kuinka, mistä saatuas?

Vartija

Hän hautas miehen tuon. Niin, kaikki kuulit nyt.

Kreon

Puhutko oikein? Aatteletko lauseitas?

Vartija

    Tään immen hautaavan näin vainajaa, jot' et
    Sä salli haudata. Kai lausun selvästi? 405

Kreon

Tuon näitte, saitte? Kuinka? verekseltäkös?

Vartija

    Näin asian laita on. Me sinne palattiin,
    Sult' uhkaukset kuultuamme hirmuiset.
    Nyt laastuamme kaiken hiekan, vainajaa
    Mi peitti, paljastimme ruumiin riutuvan; 410
    Ja tuulen suojaan käytyämme istumaan
    Mäelle, karttaaksemme kalman katkuja,
    Jo soimusanoin kiivahasti kiihoittaa
    Mies miestä, ettei laiminlyötäis valvontaa.
    Näin oltiin kaiken aikaa, kunnes keskellen 415
    Nous' ilmankantta päivän pyörä loistava
    Ja helle poltti. Äkki-tuima tuulispää
    Nyt maasta nosti hirmu-vihurin ilmoihin;
    Se ketoja pieksi, metsän lehväkutria
    Se raasti, riipi, avarat ilmat täyttäen. 420
    Me umpisilmin taivaan raivon kestimme.
    Kun jonkun ajan päästä myrsky talttui taas,
    Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten
    Pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä
    Surulla mielin haikeasti vaikeroi, 425
    Niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,
    Valitti, itki, niille hirmukostoa
    Toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.
    Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan,
    Hän vaskimaljan korkealta kallistaa 430
    Ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.
    Sen nähden sinne syöksymme ja neitosen
    Otamme oitis kiinni säikkymättömän;
    Hänt' eellisistä töistä niinkuin näistäkin
    Syytämme: hänp' ei tyhjäks' väitä mitäkään. 435
    Mut mielissäin ja huolissain yht' aikaa oon:
    Se mieluisaa, ett' itse syystä selvisin;
    Vaan huolettaa, kun siihen syydän ystävät.
    Mutt' halpaa kaikki muu sen suhteen sentään on
    Ett' itse pelastuin — niin luonton' arvelee. 440

Kreon (Antigoneelle)

    Ja sie, jok' otsaas maata kohti kallistat,
    Myönnätkö tuon sa tehnehes vai kiellätkö?

Antigone

Sen myönnän tehnehein, en kiellä ensinkään.

Kreon (vartijalle)

    Sä korjaite nyt minne mieles tehnee vaan,
    Kun irtaimeksi pääsit syystä synkästä. 445
    (Antigoneelle) Vaan sie nyt virka kiertämättä, lyhyeltä:
    Tiesitkö kielletyksi tekemästä näin?

Antigone

Sen tiesin. Miks'en? Olihan kielto julkinen.

Kreon

Ja uskalsit sen käskyn sentään rikkoa!

Antigone

    Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut; 450
    Eik' ihmisille säännyt mointa käskyä
    Dike, jok' asuu Tuonen jumalitten kanss'.
    Enp' arvellut niin valtaviks' sun käskyjäs,
    Ett' ois sun, kuolevaisen, valta polkea
    Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin 455
    Ilmaistu: ei ne nyt eik' eilen eläneet,
    Vaan ain', — ei tiedä kukaan, milloin syntyivät.
    Ja niistä taivaan koston alle joutua
    En, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut.
    Tosinpa tiesin kuolevain, — sit' enkö ois! — 460
    Niin sunpa säätämättäskin. Vaan kuolemaan
    Jos ennen aikaa käyn, sit' onneks' arvelen.
    Ken minun laill', on monen vaivan vaiheella,
    Kuink' ei hän saisi kuolemasta voittoa?
    Jos onnen sen siis saavutan, en ensinkään 465
    Sit' itke; vaan jos hautaa vaille heittänyt
    Ma oisin oman äidin lapsi-vainajan,
    Se tuskan tois: — en ole ma tuosta tuskissain.
    Vaan tuhmasti jos mielestäs mä tehnyt oon,
    Kai tuhmuudesta tuhma minua syyttänee. 470

[Tai: kai tuhma minua tuhmuuteenkin velvoittaa.]

Kuoro

    Isänsä jäykkää mieltä näyttää perineen
    Tuo neito: ei hän vaaraa osaa väistyä.

Kreon

    Vaan tiedä, että liian jäykät luontehet
    Esinnä raukee. Niinpä kovin rautakin,
    Tulesta tullen hehkuvaisna, nähdähän 475
    Haurasna usein murtuvan ja särkyvän.
    Myös tiedän, että virmapäitä varsoja
    Vain pienin suitsin ohjataan. Ei kannata
    Sen ylvästellä siis, ken toisten orja on.
    Vaan tuo jo silloin julkes minua vastustaa, 480
    Kun rikkoi käskyn' ilmeisen ja julkisen;
    Se vastarintaa uutta on, kun tehtyään
    Työn kehnon, siitä ilkastellen kerskailee.
    En tottakaan ma oisi mies, vaan hänpä mies,
    Jos ilkivallan kostamatta jättäisin. 485
    Ei, olkoon siskoni lapsi hän, tai vieläkin
    Lähempi kuin mun sukuni suojushenki on,
    Ei hän, ei siskonsakaan kuolon kauhuja
    Saa vältetyksi. Syytän, näette, toistakin
    Yht' osallisna hautuu-vehkeiss' olleeksi. 490
    Myös hänkin tänne kutsukaat! Juur' äsken näin
    Tuon järjetönnä kotosalla riehuvan.
    Ken pimeässä vehkeilee, sen ennaltaan
    Jo tahtoo mieli syylliseksi ilmetä.
    Se kuitenkin mua suututtaa, jok' eljistään 495
    Kun kiinni joutuu, niitä vielä kaunistaa.

Antigone

Mielitkö vielä muutakin kuin kuoloain?

Kreon

En muuta mieli: kaikk' on mulla, sen kun saan.

Antigone

    Miks' aikailet siis? Niinkuin ei mua miellytä
    Sun lausees, eikä milloinkaan voi miellyttää, 500
    Niin munki sanani tympäisee sun mieltäs vain.
    Vaan millä maineen oisin saanut oivemman,
    Kuin haudan hankkimalla veljyt raukallein?
    Ja kaikki nää sen mieluisaksi itselleen
    Sanoisivat, jos pelko suit' ei sulkisi. 505
    Mut yksinvalta, onnen-lasna muutenkin,
    Puheissa, töissä noudattaa vain halujaan.

Kreon

Sa Kadmolainen ainut oot, jok' äkkää sen.

Antigone

Huomaavat muutkin, vaikka ailakoivat sua.

Kreon

Ja julkeatko toisin toimia kuin he? 510

Antigone

Mi häpeä ollee armastella veljiään?

Kreon

Tuo vastustaissa kuollut eikö veljes oo?

Antigone

On, yhden isän, yhden äidin saamana.

Kreon

Miks' toista suosimalla toista solvaat siis?

Antigone

Sit' eipä myönnä vainajaksi vaipunut. 515

Kreon

Vaikk' kehnon veljen vertaiseks' hänt' alennat!

Antigone

Eip' orja hältä kuollut, kuoli veikkonen.

Kreon

Maat' ahdistain, kun toinen maata puolsi vain.

Antigone

Vaan Haades vaatii yhden arvon kummallei.

Kreon

Vaan kelpo mies ei huoli huonon kunniaa. 520

Antigone

Kenties sun sääntös tuonelass' ei pyhä oo.

Kreon

Ei kuoltuaankaan ystäväks' käy vihamies.

Antigone

En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.

Kreon

    Käy tuonelaan siis lempines sä, lempimään
    Heit'! Eläissäin ei nainen saa mua hallita. 525

Kuoro

    Kas, porttien eessä on Ismene,
    Sisarlemmen itkuja vuodattain.
    Surupilvet, silmiä synkistäin
    Sekä poskia hohtavia,
    Sulokasvot kastavi hältä. 530

(Ismene tulee.)

Kreon (Ismenelle)

    Sä, joka huoneessain kuin käärme luikertain
    Mua imit hiljalleen — kas huomaamattani
    Tuhoa kahta kasvatin ja kapinaa —
    Sanoppa mulle, ootko hautuu-vehkeihin
    Sä yhtynyt, tai vanno niist' et tietäväs! 535

Ismene

    Työn siinä tein kuin hänkin: yhtä mieltä oon,
    Osakas oon ja syytä kannan puoleni.

Antigone