Kerran hän itse meni postiin ja pyysi rukoilevin silmin, että hänelle annettaisiin se kirje, jota hän odotti. Senhän täytyi olla siellä, sanoi hän. Mutta he eivät kenties olleet osanneet lukea osoitetta, ehkä kirje oli joutunut väärään lokeroon? Ja hänen lempeät, kerjäävät silmänsä liikuttivat postimestaria, niin että tämä salli hänen etsiä läpi vanhojen hakemattomien kirjeitten läjät ja kääntää ylösalaisin kaikki postikonttorin laatikot. Mutta tästä kaikesta ei ollut mitään hyötyä?

Hän kirjoitti uusiakin kirjeitä Gaetanolle, muttei mitään vastausta tullut.

Silloin hän koetti ruveta uskomaan sitä, mikä näytti hänestä mahdottomalta. Hän koetti painaa sieluunsa sen käsityksen, että Gaetano oli lakannut rakastamasta häntä.

Mitä suuremmaksi tämä varmuus tuli, sitä enemmän hän alkoi sulkeutua huoneeseensa. Hän pelkäsi ihmisiä ja istui kernaimmin yksinään.

Päivä päivältä hän kävi voimattomammaksi. Hän kulki kumaraisena, vieläpä hänen kauniista silmistäänkin näytti häviävän eloisuus ja loisto.

Muutaman viikon kuluttua hän kävi niin heikoksi, ettei hän enää voinut olla pystyssä, vaan sai kaiken päivää maata sohvallaan. Häntä kulutti tauti, joka vähitellen vei häneltä kaiken elinvoiman. Hän näki kulkevansa kohti kuolemaa, ja hän pelkäsi kuolemista. Mutta hän ei voinut tehdä mitään. Häntä varten löytyi yksi ainoa parannuskeino, mutta sitä ei kuulunut.

Sillaikaa kun donna Mikaela näin näytti hiljaa luisuvan pois elämästä, valmistauduttiin Diamantessa viettämään San Sebastianon juhlaa, joka on tammikuun lopulla.

Se oli Diamanten suurin juhla, mutta viime vuosina ei sitä oltu vietetty tavanmukaisella loistolla, koska liian suuri hätä ja synkkyys olivat painaneet mielet lamaan.

Mutta tänä vuonna kohta kun kapina oli kukistettu ja kun Sisilia vielä oli täynnä vierasta väkeä ja kun kansan rakastamat sankarit nääntyivät vankiloissa, ehdoitettiin juhla vietettäväksi koko entisessä loistossaan, sillä nyt ei saisi, sanottiin, pyhimyksiä laiminlyödä.

Ja Diamanten hurskas väki päätti, että juhlaa vietettäisiin kahdeksan päivää ja että San Sebastianoa kunnioitettaisiin liehuvilla lipuilla ja koristeluilla ja kilparatsastuksilla ja raamatullisilla juhlakulkueilla ja ilotulituksilla ja kilpalaulannoilla.

Valmistuksiin ryhdyttiin kiireesti ja innolla. Joka talossa siivottiin ja pestiin. Kerättiin taas esiin vanhat juhlakulkuevaatteet ja valmistauduttiin vastaanottamaan vieraita kaikkialta ympäri koko Etnan.

Ainoa Diamanten talo, missä ei tehty valmistuksia, oli kesäpalatsi. Donna Elisa oli siitä syvästi murheissaan, mutta hän ei saanut donna Mikaelaa suostumaan talonsa koristamiseen. "Kuinka voit vaatia, että minä puettaisin tällaisen surun talon kukkiin ja viheriään?" sanoi hän. "Ruusut pudottaisivat lehtensä, jos minä tahtoisin käyttää niitä peittämään sitä onnettomuutta, mikä täällä vallitsee."

Mutta donna Elisa oli innokkaasti mukana juhlan valmistuksissa ja hän odotti paljon hyvää siitä, että ruvettiin taas kunnioittamaan pyhimyksiä, kuten entisinä aikoina. Hän ei puhunut muusta kuin siitä, kuinka papit koristuttivat tuomiokirkon päädyn vanhaan sisilialaiseen tapaan hopeakukilla ja peileillä. Ja hän kuvaili juhlaratsastusta: niin ja niin monta olisi ratsastajia, ja niin ja niin korkeat töyhdöt niillä olisi hatuissa, ja ne pitäisivät käsissään niin ja niin pitkiä, kukkiin kiedottuja keppejä, joitten päässä olisi vahakynttilä.

Kun ensimäinen juhlapäivä tuli, oli donna Elisan talo mitä komeimmasti koristeltu. Katolla näkyi liehuvan Italian vihreän-punavalkoinen lippu, ja punaisia kultareunaisia liinoja, joissa oli pyhimyksen alkukirjaimet, oli heitetty riippumaan ikkunalaudoilta ja balkonin kaiteilta. Mutta ylös-alas pitkin seiniä kierteli tähden ja kaaren muotoisia rautatammiköynnöksiä, ja ikkunain ympärillä hiipi seppeleitä, jotka oli sidottu donna Elisan puutarhan pienistä heleistä ruusuista. Aivan sisäänkäytävän päällä oli pyhimyksen kuva, kehyksinä liljoja, ja kynnyksellä oli cypressin oksia. Ja jos olisi astunut taloon sisään, olisi huomannut, että se sieltäkin oli yhtä koristeltu kuin ulkoa päin. Kellarista ullakkoon saakka oli kaikki juhla-asussa ja kukkiin puettua, eikä puodin hyllyillä ollut ainoatakaan niin pientä tai vähäpätöistä pyhimystä, ettei sillä olisi ollut eternelliä tai bellistä kädessä.

Samalla tavoin oli köyhässä Diamantessa koristettu talot pitkin koko katua. Siellä oli sellainen lippujen vilinä, että se muistutti niitä pyykkivaatteita, joita aina riippui maasta taivaaseen saakka kujalla pienen maurin talon edustalla. Jokaisessa talossa ja jokaisessa kunniaportissa oli lippuja, ja kadun poikki oli pingoitettu köysiä, jotka olivat täynnään liehuvia pikku lippuja.

Joka kymmenen askeleen päähän olivat diamantelaiset pystyttäneet kunniaportteja poikki kadun. Ja joka portin päällä oli pyhimyksen kuva keltaisten eternelliseppelten keskellä. Balkonit oli verhottu punaisiin peitteisiin ja kirjaviin pöytäliinoihin, ja seiniä pitkin kierteli jäykkiä köynnöksiä.

Siellä oli niin paljon kukkia ja niin paljon vihreää, ettei kukaan voinut käsittää, miten nämä kaikki oli saatu hankituksi jo tammikuussa. Kaikki oli seppelöityä ja kukilla koristettua. Luudanvarsissa oli crocusseppeleitä ja portinkolkuttimissa hyasinttivihkoja. Mutta ikkunoissa oli tauluja ja niissä sinipunervista vuokoista kyhätyt pyhimyksen alkukirjaimet tai tervehdyslauseita.

Ja näin koristeltujen talojen välillä vyöryi ihmisvirta mahtavana kuin paisuva joki. Eikä San Sebastianoa juhlimassa ollut ainoastaan diamantelaisia. Kaikkialta Etnalta tuli keltaisia kullalla silattuja ja maalattuja rattaita; niitä vetivät kiiltävävaljaiset hevoset ja ne olivat täpö täynnä väkeä. Sairaita ja kerjäläisiä ja sokeita laulajia oli tullut suurissa parvin. Ja siellä oli kokonaisia pyhiinvaeltajajonoja. Ne olivat niitä poloisia, joitten nyt onnettomuuksien perästä oli rukoiltava jonkun puolesta.

Väkeä oli tullut niin paljon, että epäiltiin, voisivatko kaikki mahtua kaupungin muurien sisälle. Kansaa oli kadulla, kansaa ikkunoissa, kansaa balkoneilla. Korkeilla kiviportailla istui ihmisiä, ja puodit olivat täynnä. Talojen suuret katuovet olivat seljällään, ja porstuoihin oli asetettu tuoleja puoliympyrää niinkuin teatterissa. Niillä istui isäntäväki vieraineen katsellen ohikulkijoita.

Kadulla vallitsi huumaava melu. Ei siinä kyllin, että kaikki ihmiset puhuivat ja nauroivat. Siellä oli vielä posetivinsoittajia, jotka veivasivat koneitaan, suuria kuin urut. Siellä oli katulaulajia, ja siellä oli miehiä ja naisia, jotka lausuivat Tasson runoja rämisevillä, särkyneillä äänillään. Siellä oli kaikellaisia kuuluttajia, jokaisesta kirkosta virtasi urkujen pauhu, ja torilla vuoren harjalla puhalsivat kaupungin soittajat, niin että kuului yli koko Diamanten.

Tämä iloinen melu ja tämä kukkien tuoksu ja tämä lippujen liehunta kesäpalatsin edustalla herätti Donna Mikaelan horrostilasta. Hän nousi seisomaan aivan kuin elämä olisi tullut noutamaan häntä. "Minä en tahdo kuolla", sanoi hän itsekseen. "Tahdon koettaa elää."

Hän tarttui isäänsä käsivarteen, ja he lähtivät kadulle. Hän toivoi, että elämä ulkona hurmaisi hänet, niin että hän voisi unohtaa surunsa. "Jollei se minulle onnistu", ajatteli hän, "jollen voi löytää huvitusta, silloin täytyy minun kuolla".

Mutta sattuipa Diamantessa olemaan muuan vanha, köyhä kivityömies, joka oli arvellut voivansa ansaita juhlien aikana pari soldoa. Senvuoksi hän oli laavasta muodostanut muutamia San Sebastianon ja paavi Leo XIII:n rintakuvia. Ja kun hän tiesi, että monet diamantelaiset rakastivat Gaetanoa ja surivat hänen kohtaloaan, muovaili hän pari hänenkin kuvaansa.

Kohta kun donna Mikaela oli tullut kadulle, sattui hän kohtaamaan juuri sen miehen ja tämä tarjosi hänelle pieniä, viheliäisiä tekeleitään.

"Ostakaa Gaetano Alagona, donna Mikaela", sanoi mies, "ostakaa Gaetano, jonka hallitus panetti vankeuteen, kun hän tahtoi auttaa Sisiliaa!"

Donna Mikaela puristi lujasti isänsä käsivartta ja kiiruhti edelleen.

Mutta "Europan kahvilassa" lauloi isännän poika canzoneja. Hän oli sepittänyt joitakuita uusia juhlaa varten ja muun muassa pari Gaetanostakin. Sillä olihan luultavaa, että ihmiset tahtoivat nyt. kuulla juuri hänestä.

Kun donna Mikaela kulki kahvilan ohi ja kuuli laulua, pysähtyi hän kuuntelemaan.

"Oi, Gaetano Alagona!" lauloi nuori mies. "Laulut ovat mahtavia. Minä vapautan sinut lauluillani. Ensin lähetän luoksesi viehkeän canzonin. Se solahtaa vankilasi ristikkojen läpi ja murtaa ne. Sitten lähetän luoksesi sonetin, joka on sorea kuin nainen ja lahjoo vartijasi. Ja sitten runoilen sulle ihanan oodin, joka tärisyttää vankilasi muureja ylväällä poljennallaan. Mutta jos ei näistä mikään auta, syöksen esiin mahtavan eepoksen, jossa on sotajoukot sanoja. Oi, Gaetano, vahvana kuin armeija se hyökkää eteenpäin. Kaikki vanhan Rooman legionat eivät yhteensäkään voisi sitä pidättää."

Laulun ajan donna Mikaela puristi kuin kouristuksen vallassa isänsä käsivarresta, mutta ei sanonut mitään, läksi vain eteenpäin.

Silloin cavaliere Palmeri alkoi puhua Gaetanosta. "En tiennyt, että häntä niin rakastettiin", sanoi hän.

"En minäkään", mumisi donna Mikaela.

"Mutta tänään näin itse outojen ihmisten tulevan donna Elisan puotiin ja kerjäävän häntä myymään jotain, jota Gaetano oli leikannut. Hänellä ei ollut jäljellä muuta kuin pari vanhaa rukousnauhaa, ja minä näin hänen katkaisevan ne ja jakavan pois helmi helmeltä."

Donna Mikaela katsoi isäänsä rukoilevan lapsen lailla. Mutta cavaliere ei tiennyt, tahtoiko hänen tyttärensä, että hänen piti vaieta vai jatkaa puhettaan.

"Donna Elisan vanhat ystävät kulkevat hänen puutarhassaan Lucan kanssa", sanoi hän, "ja Luca näyttää heille Gaetanon lempipaikkoja ja sitä maapalaa, johon hänellä oli tapana istuttaa. Ja Pacifica istuu työhuoneessa höyläpenkin ääressä ja kertoo hänestä kaikellaista, aina siitä saakka kun hän oli noin pieni."

Enempää hän ei voinut kertoa, tungos ja melu heidän ympärillään oli niin suuri, että hänen täytyi keskeyttää.

He aikoivat mennä tuomiokirkkoon. Portailla istui, kuten aina, vanha Assunta. Hänellä oli käsissään rukousnauha ja hän mutisi samaa rukousta koko nauhan ympäriinsä. Hän anoi pyhimykseltä, että se Gaetano, joka oli luvannut auttaa kaikkia köyhiä, saisi palata takaisin Diamanteen.

Kun donna Mikaela kulki hänen ohitseen, kuuli hän selvästi: "San Sebastiano, anna meille Gaetano! Oi, armeliaisuutesi tähden, oi, kurjuutemme tähden, San Sebastiano, anna meille Gaetano!"

Donna Mikaela oli aikonut mennä kirkkoon, mutta kääntyi portailta.

"Siellä on sellainen tungos", sanoi hän, "minä en uskalla".

Hän lähti taas kotiin. Mutta sillä välin oli donna Elisa käyttänyt hyväkseen hänen poissaoloaan. Hän oli vetänyt lipun kesäpalatsin katolle, hän oli levittänyt liinoja balkoneille, ja kun donna Mikaela tuli kotiin, oli hän juuri kiinnittämässä köynnöstä portin päälle. Sillä donna Elisa ei voinut kestää sitä, ettei kesäpalatsia oltu koristettu. Hän tahtoi, ettei tällä kertaa mitään puuttuisi San Sebastianon kunniasta. Ja hän pelkäsi, ettei pyhimys auttaisi Diamantea ja Gaetanoa, jollei Alagonan vanha palatsi häntä juhlisi.

Donna Mikaela saapui kalpeana kuin kuolemaantuomittu ja kumarassa kuin kahdeksankymmenvuotias mummo.

Hän huokaili itsekseen: "Minä en tee hänestä mitään rintakuvia, en laula hänestä mitään lauluja, en uskalla rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, en osta mitään hänen helmiänsä. Kuinka hän voisi luulla, että minä rakastan häntä? Hänen täytyy rakastaa kaikkia noita muita, jotka jumaloivat häntä, mutta ei minua. Minä en kuulu hänen maailmaansa, minua hän ei enää voi rakastaa."

Ja kun hän näki, että hänen taloansa aiottiin kukkaisin koristaa, tuntui se hänestä niin viiltävän julmalta, että hän tempasi köynnöksen donna Elisan käsistä ja heitti sen hänen jalkojensa juureen, kysyen samalla, tahtoiko hän murhata hänet.

Sitten hän kulki donna Elisan ohi ylös portaita huoneeseensa. Hän heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin.

Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, kuinka kaikki ulkonainen eroitti hänet ja Gaetanon toisistaan. Kansan mies ei voinut rakastaa häntä.

Ja senlisäksi hänestä tuntui, että hän esti Gaetanoa auttamasta kaikkia noita köyhiä.

Kuinka Gaetanon täytyikään häntä inhota, kuinka hän mahtoikaan vihata häntä!

Ja entinen epätoivo hiipi taas häneen. Häntä ei rakastettu. Se surmaisi hänet. Hän ajatteli siinä maatessaan, että kaikki oli mennyttä, kaikki lopussa.

Mutta silloin seisoi äkkiä hänen sisäisen silmänsä edessä pieni Kristuksenkuva. Tuntui kuin se olisi astunut huoneeseen koko köyhässä loistossaan. Hän näki sen selvästi.

Donna Mikaela alkoi huutaa avukseen Kristuslasta. Ja hän ihmetteli sitä, ettei hän ennemmin ollut kääntynyt tämän hyvän auttajan puoleen. Mutta sen vuoksi hän kai vasta äärimäisessä hädässään muisti kuvan, kun tämä ei seisonut missään kirkossa, vaan miss Tottenham kuljetti sitä ympäri kuin mitäkin museoesinettä.

* * * * *

Oli saman päivän myöhäinen ilta. Päivällisen jälkeen donna Mikaela oli antanut kaikille palvelijoilleen luvan mennä katsomaan juhlaa, niin että hän ja hänen isänsä olivat yksinään koko suuressa talossa. Mutta kymmenen tienoissa hänen isänsä nousi ja sanoi aikovansa lähteä torille kuulemaan laulukilpailua. Ja silloin donna Mikaela ei uskaltanut jäädä aivan yksikseen, vaan hänen täytyi mennä mukaan.

Kun he tulivat torille, näkivät he, että se oli muutettu teatteriksi, jossa tuolirivi seisoi toisensa vieressä. Joka ainoa nurkka oli täynnä väkeä ja vain vaivoin saivat he itselleen paikat.

"Tänä iltana on Diamante ihana, Mikaela", sanoi cavaliere Palmeri. Tuntui siltä, kuin yön sulous olisi saanut hänet lempeämmäksi. Hän puhui tyttärelleen yksinkertaisemmin ja hellemmin kuin pitkiin aikoihin.

Donna Mikaelakin arveli, että hän puhui totta. Hänestä tuntui samalta kuin ensi kertaa Diamanteen tullessaan. Tämä oli ihmeitten kaupunki, kauneuden kaupunki, pienoinen Jumalan pyhättö.

Aivan hänen vastapäätään oli suuri ja mahtava rakennus, joka näytti olevan kokoonpantu itseloistavista timanteista. Hänen täytyi miettiä hetkinen, ennenkuin hän käsitti, mikä se oli.

Tuomiokirkon päätyhän se vain oli, verhottuna jäykästä hopea- ja kultapaperista tehtyihin kukkiin, ja niitten väliin pistetty tuhannen pientä peiliä. Ja jokaisesta kukasta riippui pieni öljylasi, jonka liekki oli tulikärpäsen suuruinen. Se oli hyvin kaunista. Se oli viehättävin ilotulitus, mitä donna Mikaela oli nähnyt.

Torilla ei ollut mitään muuta valoa, eikä muuta tarvittukaan. Tuo suuri timanttiseinä loisti aivan riittävästi.

Musta palazzo Geraci seisoi niin kirkkaan punaisena, kuin siihen olisi heijastanut tulipalon lieska.

Torin ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys, ja se vaikutti, että donna Mikaela taas oli tuntevinaan vanhan, lumotun Diamanten, joka ei sijainnut maassa, vaan oli pyhä linna jollain taivaan vuorella. Raatihuone raskaine balkoneineen ja korkeine portaineen, pitkä nunnaluostari ja roomalainen portti olivat ihania ja ihmeellisiä. Ja hän saattoi tuskin uskoa, että juuri tässä kaupungissa hän oli saanut kärsiä niin hirmuista tuskaa.

Keskellä tuota suurta ihmispaljoutta ei kylmyyttä lainkaan huomannut. Talvinen yö oli leuto kuin kevätyö. Ja donna Mikaela alkoi tuntea itsessään jotain keväistä. Hänen sielunsa alkoi värähtää ja vapista suloisesti ja samalla kammottavasti. Siltä täytyi tuntua Etnan lumikinoksista, kun aurinko sulattaa ne kimalteleviksi vuoripuroiksi.

Hän katseli ihmisiä, joita tori oli täynnään, ja hänestä tuntui kummalta, että ne olivat aamupäivällä tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen. Olihan hänestä mieluista, että ne rakastivat Gaetanoa. Oi, jos vain Gaetano olisi edelleenkin rakastanut häntä, olisi hän ollut sanomattoman ylpeä ja onnellinen näitten rakkaudesta. Silloin hän olisi voinut suudella noita vanhoja, känsäisiä käsiä, jotka muovailivat Gaetanon kuvia ja jotka liittyivät rukoukseen hänen puolestaan.

Hänen tätä ajatellessaan avattiin kirkonovet ja suuret vankkurit vierivät kirkosta. Ylinnä punaiseen verhotuissa vankkureissa seisoi San Sebastiano paalussaan, ja kuvan alapuolella ne neljä laulajaa, jotka aikoivat kilpailla.

Siinä oli muuan vanha sokea mies Nicolosista, muuan catanialainen tynnyrintekijä, jota pidettiin koko Sisilian parhaimpana improvisatorina, muuan seppä Terministä ja pieni Gandolfo, joka oli Diamanten raatihuoneen vartijan poika.

Kaikki ihmiset kummastelivat sitä, että Gandolfo uskalsi esiintyä näin vaarallisessa kilpailussa. Tekiköhän hän sen miellyttääkseen morsiantaan pikku Rosaliaa? Ei kukaan ollut kuullut ennen puhuttavan siitä, että hän osasi improvisoida. Ei hän ollut koskaan elämässään tehnyt mitään muuta kuin syönyt mandarineja ja tirkistellyt Etnalle.

Ensimäiseksi vetivät kilpailijat arpaa keskenään, ja sattui niin, että tynnyrintekijä joutui ensimäiseksi ja Gandolfo viimeiseksi. Kun arpa oli vedetty, kalpeni Gandolfo. Olihan kauheata joutua viimeiseksi, kun kaikkien oli puhuttava samasta asiasta.

Tynnyrintekijä valitsi esityksensä aiheeksi sen ajan, jolloin San Sebastiano oli legionasoturina vanhassa Roomassa ja uskonsa tähden sidottiin paaluun ja asetettiin tovereittensa ampumatauluksi. Hänen perästään tuli sokean vuoro, ja tämä kertoi, kuinka muuan hurskas roomalaisnainen sitten löysi martyrin verisenä ja nuolien lävistämänä, ja onnistui herättämään hänet henkiin. Senjälkeen tuli sepän vuoroja hän kuvaili kaikkia niitä ihmeitä, joita San Sebastiano oli tehnyt Sisiliassa viisitoistasataa-luvulla ruton aikana. Kutakin näistä kolmesta ylistettiin kovasti. He käyttivät paljon mahtavia sanoja verestä ja kuolemasta, ja kansa riemuitsi. Mutta diamantelaiset kävivät levottomiksi pikku Gandolfon puolesta.

"Seppä vie häneltä kaikki sanat. Hän ei voi onnistua", sanoi joku.

"Oi", sanoi toinen, "eihän pikku Rosalia sentähden ota kihlausnauhaa palmikostaan".

Mutta Gandolfo kyyristäytyi vankkurinnurkkaan. Hän kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Lähellä istuvat voivat kuulla, kuinka hänen hampaansa kalisivat pelosta.

Kun hänen vuoronsa viimeinkin tuli ja hän nousi seisomaan ja alkoi improvisoida, onnistui hän hyvin huonosti. Hän oli huonompi kuin kukaan oli odottanut. Hän änkytti kuuluville pari säettä, mutta se oli vain muitten esitysten kertaamista.

Sitten hän äkkiä vaikeni ja veti kiivaasti henkeä. Tällä hetkellä valtasi hänet epätoivon voima. Hän oikaisihe, ja poskille kohosi hieman väriä.

"Oo, signori", sanoi pikku Gandolfo, "sallikaa minun puhua siitä, mitä aina ajattelen! Sallikaa minun puhua siitä, minkä aina edessäni näen!"

Ja hän alkoi sujuvasti ja valtaavalla voimalla kertoa siitä, mitä itse oli nähnyt.

Hän kertoi, kuinka hän, raatihuoneen vartijan poika, oli hiipinyt pimeitten ullakkojen kautta ja piiloutunut eräälle oikeussalin parvekkeelle sinä yönä, jolloin sotaoikeus oli kokoontunut tuomitsemaan Diamanten kapinallisia.

Silloin hän oli nähnyt syytettyjen penkillä don Gaetano Alagonan villien roikaleitten joukossa, jotka olivat pahempia kuin pedot.

Hän kertoi, kuinka kaunis Gaetano oli ollut. Pikku Gandolfon mielestä hän oli ollut kuin Jumala noitten kauheitten miesten keskellä. Ja hän kuvaili näitä roistoja, niitten hurjan petomaisia kasvoja, niitten karkeata tukkaa ja jäykkiä jäseniä. Hän sanoi, että ne olivat sellaisia, että sydän vavahti sillä, joka niitä silmiin katsoi.

Kumminkin oli don Gaetano, kauneudestaan huolimatta, hirmuisempi kuin nämä ihmiset. Gandolfo ei käsittänyt, kuinka ne uskalsivat istua hänen vieressään penkillä. Don Gaetanon rypistettyjen kulmien alta sinkosi muihin vankeihin katseita, joitten olisi pitänyt surmata niiltä sielu, jos niillä, kuten muilla ihmisillä, olisi sielua ollut.

'Ketä olette te', tuntui hän kysyvän, 'jotka uskallatte ryhtyä ryöstöön ja murhaan huutamalla avuksenne pyhää vapautta? Tiedättekö, mitä olette tehneet? Tiedättekö, että teidän juonenne tähden minä nyt istun vangittuna? Ja minä olisin pelastanut Sisilian!' Ja jokainen katse, jonka hän niihin heitti, oli kuolemantuomio.

Hänen silmänsä sattuivat niihin esineisiin, joita roistot olivat ryöstäneet ja jotka oli asetettu tuomarien pöydälle. Hän tunsi ne. Kuinkapa hän ei olisi tuntenut kesäpalatsin pöytäkelloja ja hopeavateja, tietysti hän tunsi ne pyhäinkuvat ja rahat, jotka oli varastettu hänen englantilaiselta suojelijattareltaan! Mutta kun hän oli tuntenut nämä esineet, vilkaisi hän roistoihin, huulillaan kamala hymy. 'Voi urhoja, voi urhoja', sanoi hymy, 'te olette varastaneet kahden naisen asunnosta'.

Väri hänen jaloissa kasvoissaan vaihtui lakkaamatta. Kerran oli Gandolfo nähnyt niitten vääntyvän äkillisestä kauhusta. Se tapahtui silloin, kun mies, joka istui häntä lähinnä, oli ojentanut kätensä, ja se oli aivan verinen. Aavistiko hän kenties totuuden? Ajatteliko hän silloin, että nämä miehet olivat murtautuneet siihen taloon, jossa hänen rakkaansa oli?

Gandolfo kertoi, kuinka upseerit, joitten piti olla tuomareina, olivat astuneet sisään äänettöminä ja totisina ja istuutuneet paikoilleen. Mutta kun hän oli nähnyt nämä korkeat herrat, oli hänen levottomuutensa vähentynyt. He tiesivät, oli hän arvellut itsekseen, että don Gaetano oli ylhäinen mies, ja ettei heidän pitänyt tuomita häntä. Eivät he häntä sekoittaisi roistoihin. Eihän toki kukaan saattanut uskoa, että hän oli ollut ryöstämässä kahden naisen asunnosta.

Ja kas, kun tuomari huusi Gaetano Alagonan nimen, ei hänen äänessään ollut kovuutta. Hän puhui hänelle kuin vertaiselleen.

"Mutta", sanoi Gandolfo, "kun don Gaetano nyt nousi pystyyn, seisoi hän niin, että hän saattoi nähdä yli torin. Ja torilla, tällä samalla torilla, jossa nyt niin paljon ihmisiä istuu iloiten ja huvitellen, kulki silloin ruumissaatto.

"Valkoisten veljeskunta täällä kantoi murhatun Giannitan ruumista hänen äitinsä asuntoon. Kantajat kulkivat eteenpäin tulisoihtujen valossa, ja selvästi voi eroittaa paarit, jotka oli asetettu heidän olkapäilleen. Saattueen hitaasti kulkiessa yli torin, voi tuntea paarivaatteen, joka oli levitetty ruumiin yli. Se oli Alagonain paarivaate, upeitten vaakunoitten ja loistavien hopeareunuksien koristama. Mutta kun Gaetano oli nähnyt sen, ymmärsi hän, että murhattu oli Alagonain talosta. Hänen kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi ja hän hoippui kuin kaatumaisillaan.

"Samassa tuomari kysyi häneltä: 'Tunnetteko murhatun?' Ja hän vastasi: 'Tunnen.' Silloin jatkoi tuomari, joka oli armelias mies: 'Oliko hän teidän läheisiänne?' Ja don Gaetano vastasi: 'Minä rakastan häntä'."

Kun Gandolfo oli päässyt tähän asti kertomuksessaan, näkyi donna Mikaela äkkiä nousevan pystyyn, aivan kuin hän olisi aikonut väittää vastaan, mutta cavaliere Palmeri veti hänet kiivaasti takaisin viereensä. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän hänelle.

Ja donna Mikaela istui äänetönnä kasvot käsiin painuneina. Silloin tällöin huojutti hän ruumistaan ja valitti hiljaa.

Mutta Gandolfo kertoi, kuinka tuomari, kun Gaetano oli tämän tunnustanut, oli viitannut muihin vankeihin ja kysynyt häneltä: 'Jos rakastitte sitä naista, kuinka voitte sitten olla missään yhteydessä noitten hänen murhaajiensa kanssa?'

Silloin don Gaetano oli kääntynyt roistoihin päin. Hän oli nostanut nyrkkinsä niitä vastaan ja pudistanut sitä. Ja hän oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi toivonut käteensä tikarin, millä iskeä ne maahan, toisen toisensa jälkeen.

'Noitten', oli hän huudahtanut. 'Minäkö olisin missään yhteydessä noitten kanssa?'

Ja aivan varmaan hän oli aikonut sanoa, ettei hänellä ollut mitään tekemistä rosvojen ja murhamiesten kanssa. Tuomari oli hymyillyt hänelle lempeästi ja näyttänyt vain odottavan sitä vastausta vapauttaakseen hänet.

Mutta silloin oli tapahtunut Jumalan ihme.

Ja Gandolfo kertoi, kuinka kaikkien varastettujen tavarain joukossa, jotka olivat tuomarien pöydällä, oli ollut muuan pieni Kristuksenkuva. Se oli kyynärän korkuinen, siinä oli paljon koristuksia ja sitä kaunistivat kultakruunu ja kultaiset kengät. Juuri tällöin oli muuan upseereista kumartunut vetääkseen kuvan luokseen, ja kun hän teki sen, putosi kruunu lattialle ja vieri aina don Gaetanon jalkojen juureen.

Don Gaetano nosti maasta kruunun, piti sitä silmänräpäyksen ajan käsissään ja katsahti siihen tarkasti. Näytti siltä, kuin hän olisi jotain lukenut siitä.

Hän ei pitänyt sitä kädessään kauempaa kuin silmänräpäyksen.
Seuraavassa otti vahtisotamies sen häneltä.

Donna Mikaela nosti silmänsä melkein säikähtäneenä. Kristuksenkuva!
Siinä se taas oli. Saisiko hän heti vastauksen rukoukseensa?

Gandolfo jatkoi: "Mutta kun don Gaetano nyt nosti päätään, vapisivat kaikki kuin ihmeen tapahduttua, sillä hän oli niin muuttunut.

"Oo, signori, hän oli niin valkoinen, että hänen kasvonsa näyttivät loistavan ja hänen silmänsä säteilivät rauhallisen ihanasti. Hänestä oli kadonnut kaikki viha.

"Ja hän alkoi rukoilla muiden vankien puolesta, hän rukoili, että heidän henkensä säästettäisiin.

"Hän pyysi, etteivät he tuomitsisi noita kurjia lähimäisiään. Hän pyysi, että korkeat tuomarit sensijaan tekisivät jotain niitten hyväksi, jotta ne kerran voisivat elää kuten muutkin. 'Meillä on elettävänämme vain tämä elämä', sanoi hän. 'Meidän valtakuntamme on vain tästä maailmasta.'

"Hän alkoi puhua siitä, miten nämä ihmiset olivat eläneet. Hän puhui niin kuin hän olisi osannut lukea heidän sieluistaan. Hän kertoi heidän elämänsä tarinan, kuinka synkkä ja pimeä se oli ollut. Hän puhui niin, että muutamat korkeista herroista itkivät.

"Sanat tulivat voimakkaina ja mahtavina, että tuntui, kuin don Gaetano olisi ollut tuomari ja tuomarit pahantekijöitä. 'Katsokaa', sanoi hän heille, 'kenen on syy, että nämä ihmisparat ovat menneet hukkaan. Eikö teidän, joilla valta on, olisi pitänyt ottaa niitä hoitoonne?'

"Ja näkyi, kuinka he kaikki kauhistuivat sitä vastuunalaisuutta, minkä hän vieritti heidän hartioilleen.

"Mutta äkkiä tuomari oli keskeyttänyt hänet.

"'Puolustakaa itseänne, Gaetano Alagona', sanoi hän, 'älkääkä muita!'

"Silloin oli don Gaetano hymyillyt. 'Signor', sanoi hän, 'minulla ei ole paljoa, millä puolustautua. Mutta on minulla kumminkin jotain. Olen jättänyt urani Englannissa nostattaakseni Sisiliassa kapinan. Olen tuonut maahan aseita. Olen pitänyt kapinallisia puheita. Onhan minulla jotain, vaikkei paljoa.'

"Tuomari oli melkein rukoillut häntä. 'Älkää puhuko noin, don Gaetano!' oli hän sanonut. 'Ajatelkaa, mitä sanotte!'

"Mutta don Gaetano oli tehnyt sellaisia tunnustuksia, että heidän oli täytynyt tuomita hänet.

"Kun he olivat sanoneet hänelle, että hän saisi yhdeksänkolmatta vuotta vankeutta, oli hän huudahtanut: 'Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka äsken kannettiin ohi. Käyköön minulle, niinkuin hän tahtoi!'

"Ja sitten en häntä enää nähnyt", sanoi pikku Gandolfo, "sillä vahtisotilaat asettivat hänet välilleen ja veivät pois.

"Mutta kuullessani hänen rukoilevan niitten puolesta, jotka olivat murhanneet hänen rakkaimpansa, lupasin itselleni, että koettaisin tehdä jotain hänen hyväkseen.

"Lupasin sepittää San Sebastianolle kauniin improvisation, jotta hän auttaisi häntä. Mutta en onnistunut. En ole mikään improvisatori, en osannut."

Tähän hän lopetti ja heittäytyi kovasti itkien kuvan jalkoihin. "Anna anteeksi, etten osannut", huusi hän, "ja auta häntä kuitenkin! Tiedäthän, että kun he tuomitsivat hänet, lupasin tehdä sen hänen tähtensä, jotta sinä pelastaisit hänet. Mutta nyt en olekaan osannut puhua sinusta, ja sinä et auta häntä."

Donna Mikaela tiesi tuskin, kuinka kaikki tapahtui, mutta hän ja pikku Rosalia, joka rakasti Gandolfoa, ennättivät melkein yhtaikaa hänen luokseen. He vetivät hänet puoleensa ja suutelivat häntä molemmat ja sanoivat hänelle, ettei kukaan ollut puhunut niinkuin hän, ei kukaan, ei kukaan. Eikö hän nähnyt, että ihmiset itkivät? San Sebastiano oli häneen tyytyväinen. Donna Mikaela pani sormuksen pojan sormeen, ja kaikkialta hänen ympäriltään huiskutettiin kirjavia silkkiliinoja, jotka kimaltelivat kuin merenaallot tuomiokirkon seinästä säteilevässä, kirkkaassa valossa.

"Viva Gaetano, viva Gandolfo", huusi kansa.

Ja pienen Gandolfon ympärille satoi kukkia ja hedelmiä ja silkkiliinoja ja koristuksia. Donna Mikaela työnnettiin melkein väkivallalla erilleen hänestä. Mutta pelko ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän seisoi keskellä aaltoilevaa kansanpaljoutta ja itki. Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa, ja hän itki, iloiten siitä, että itki. Se oli korkein siunaus.

Hän tunkeutui Gandolfon luo, hän ei voinut kyllin kiittää tätä. Tuo pieni runoilijahan oli kertonut hänelle, että Gaetano rakasti häntä. Kun Gandolfo oli maininnut nämä sanat: "Nyt tapahtuu hänen tahtonsa, joka äsken kannettiin ohi", oli donna Mikaela äkkiä ymmärtänyt Gaetanon luulleen, että hän, Mikaela, makasi Alagonain paarivaatteen alla.

Ja tästä kuolleesta hän oli sanonut: "Minä rakastan häntä!"

Veri virtasi jälleen hänen suonissaan, sydän löi taas, kyyneleet vuosivat. "Se on elämää, elämää", sanoi hän itsekseen, samalla kun hän tahtomattaan liikkui edestakaisin kansanpaljouden mukana. "Elämä on taas tullut luokseni. En kuolekaan."

Pienen Gandolfon ympärille he kaikki tahtoivat tunkeutua, koska hän oli antanut heille jonkun, jota rakastaa, johon toivoa, jota ikävöidä näinä alakuloisuuden aikoina, kun kaikki näytti menetetyltä.

TOINEN KIRJA.

"Antikristus kulkee maasta maahan ja jakaa leipää köyhille."

Ensimäinen luku.

SUUREN MIEHEN PUOLISO.

Oli helmikuu ja mantelipuut alkoivat kukkia mustassa laavamaassa
Diamanten ympärillä.

Cavaliere Palmeri oli käynyt kävelemässä Etnan rinteillä ja tuonut tullessaan suuren mantelipuunoksan, nuppuja ja kukkia täyden, ja asettanut sen maljakkoon musiikkisaliin.

Donna Mikaela vavahti, kun hän näki sen. Ne olivat siis tulleet, nuo mantelinkukat. Ja kokonaisen kuukauden, kokonaista kuusi viikkoa niitä näkisi kaikkialla.

Niitä seisoisi kirkon alttarilla, niitä olisi haudoilla, niitä kannettaisiin rintavihoissa, hatussa, tukassa. Niitä kukkisi teitten yläpuolella, rauniokummuilla, mustalla laavalla.

Ja jokainen mantelinkukka maistuttaisi häntä siitä päivästä, jolloin kellot soivat, jolloin Gaetano oli vapaa ja onnellinen ja jolloin hän uneksi saavansa elää hänen kanssaan kokonaisen elämän.

Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen täysin ymmärtänyt, mitä merkitsi se, että Gaetano oli vankina ja poissa, ettei hän koskaan enää saisi nähdä häntä.

Hänen sydämensä oli lakata tykyttämästä, hänen täytyi istuutua, jottei kaatuisi, ja hän sulki silmänsä.

Siinä välähti hänen mieleensä muuan tapaus.

Hän on äkkiä kotonaan Catanian palatsissa. Hän istuu korkeassa etehisessä ja lukee, ja hän on iloinen nuori neiti, signorina Palmeri. Silloin palvelija tuo hänen luokseen kiertelevän kauppiaan. Tämä on nuori, kaunis mies, kukkiva mantelipuunoksa napinlävessä, pään päällä laudanpalanen täynnä puusta leikattuja pieniä pyhimysten kuvia.

Hän ostaa muutamia kuvia, ja sillä välin ahmivat nuoren miehen silmät kaikkia etehisen taideteoksia. Hän kysyy mieheltä, haluaako tämä nähdä heidän kokoelmiaan. Kyllä, kyllä hän haluaa. Ja hän lähtee itse näyttämään niitä.

Nuori mies on niin onnellinen näkemästään, että signorina Palmeri ajattelee: hänestä pitäisi tulla oikea taiteilija. Ja hän lupaa olla unhoittamatta vierastaan. Hän kysyy mieheltä, mistä tämä on kotoisin. Mies vastaa: "Diamantesta." — "Onko se kaukanakin?" — "Neljä tuntia menee postivaunuilla." — "Entä junalla?" — "Diamanteen ei ole rautatietä, signorina." — "Teidän täytyy rakentaa." — "Meidän? Me olemme liian köyhiä. Pyytäkää, että Catanian rikkaat ihmiset rakentavat meille rautatien!"

Sen sanottuaan hän aikoo lähteä, mutta kääntyy takaisin ovelta ja ojentaa signorinalle mantelinkukkansa. Tämä oli kiitokseksi kaikesta siitä kauniista, mitä hän oli näyttänyt hänelle.

Kun donna Mikaela avasi silmänsä, ei hän tiennyt, oliko hän uneksinut tai oliko kenties todellisuudessa kerran tapahtunut jotain samallaista. Olihan Gaetano tosiaankin joskus saattanut käydä palazzo Palmerissa myymässä kuviaan, vaikka se oli unohtunut hänen mielestään, mutta mantelinkukat nyt tuoneet sen mieleen.

Mutta samapa se. Pääasia oli, että tuo nuori puunleikkaaja oli Gaetano. Hänestä tuntui, kuin hän olisi puhunut rakkaimpansa kanssa. Hän oli kuulevinaan oven sulkeutuvan Gaetanon mentyä.

Ja tästä asti hän sai päähänsä, että hänen piti rakentaa rautatie
Catanian ja Diamanten välille.

Gaetano oli varmasti tullut hänen luokseen pyytämään sitä. Se oli hänen käskynsä, ja donna Mikaela tunsi, että hänen täytyi totella.

Eikä hän edes yrittänytkään vastustaa. Hän tiesi varmasti, että Diamante kaipasi rautatietä kipeämmin kuin mitään muuta. Hän oli kuullut Gaetanon kerran sanovan, että jos vain Diamanteen olisi rautatie, niin että se helposti voisi lähettää muualle oranssinsa ja viininsä ja hunajansa ja mantelinsa, ja että matkustajat pääsisivät sinne mukavasti, tulisi siitä pian rikas kaupunki.

Ja heti hän oli myöskin varma siitä, että saisi aikaan rautatien. Joka tapauksessa hän ainakin koettaisi. Hänen ei johtunut mieleenkään jättää tuumaa. Kun Gaetano toivoi sitä, täytyi hänen totella.

Hän alkoi heti laskea, kuinka paljon rahaa hän itse voisi antaa. Mutta se ei riittäisi pitkälle. Hänen täytyi hankkia rahoja. Siinä oli ensimäinen tehtävä.

Jo hetken perästä hän meni kadun toiselle puolelle donna Elisan luo ja pyysi tätä auttamaan myyjäisiä järjestettäessä. Donna Elisa nosti silmänsä koruompeleestaan. "Minkätähden tahdot järjestää myyjäiset?" — "Minä aion hankkia kokoon rahoja rautatietä varten." — "Se on sinun tapaistasi, Mikaela, se ei olisi pistänyt kenenkään muun päähän." — "Mikä, donna Elisa? Mitä sinä tarkoitat?" — "En mitään."

Ja donna Elisa jatkoi koruompelustaan.

"Sinä et siis tahdo ottaa osaa minun myyjäisiini?" — "En, en tahdo." — "Etkö tahdo antaa pikkuista avustustakaan?" — "Sen, joka noin äsken on kadottanut miehensä, ei pitäisi ruveta lörpöttelemään."

Donna Mikaela ymmärsi, että donna Elisa oli häneen jostain syystä suuttunut eikä senvuoksi tahtonut häntä auttaa. Mutta kyllä kai toiset ymmärtäisivät, että tämä oli ihana suunnitelma, joka pelastaisi Diamanten.

Mutta donna Mikaela sai turhaan kulkea ovelta ovelle. Vaikka hän olisi kuinka paljon puhunut ja rukoillut, ei hän saanut yhtään kannattajia.

Hän koetti selittää, hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa vaikuttaakseen ihmisiin. Ei kukaan tahtonut suostua hänen suunnitelmiinsa.

Mihin ikänä hän tuli, sai hän vastaukseksi, että oltiin liian köyhiä, liian köyhiä.

Sindacon puoliso antoi kieltävän vastauksen. Hänen tyttärensä eivät saisi olla myymässä. Don Antonio Greco, jolla oli marionettiteatteri, ei tahtonut tulla nukkeineen. Kaupungin soittajat eivät lupautuneet. Ei yksikään kauppias luvannut antaa tavaroita. Kun donna Mikaela oli mennyt, naurettiin hänelle.

Vai rautatie, rautatie! Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Siinä pitäisi olla yhtiöt, osakkeet, säännöt ja hallitukselta lupa. Kuinkapa saattaisi nainen järjestää sellaiset?

Mutta muutamat eivät tyytyneet vain nauramaan hänelle, ne suuttuivat häneen.

Hän meni benediktinien vanhan luostarin luona olevaan kellarimaiseen puotiin, jossa mestari Pamphiliolla oli tapana kertoa ritariromaneja. Hän meni sinne kysymään mestari Pamphiliolta, tahtoisiko tämä tulla myyjäisiin kertomaan yleisölle Kaarle suuresta ja hänen paladineistaan, mutta kun mestari oli juuri keskellä esitystään, täytyi donna Mikaelan istuutua odottamaan.

Silloin hänen huomionsa kiintyi donna Concettaan, mestari Pamphilion puolisoon, joka istui korokkeella miehensä jalkojen juuressa kutoen sukkaa. Aina kun mestari Pamphilio puhui, liikkuivat donna Concettan huulet. Hän oli kuullut miehensä romanit niin moneen kertaan, että osasi ne ulkoa ja lausui sanat, ennenkuin ne olivat lähteneet mestari Pamphilion huulilta. Mutta hän nautti aina yhtä paljon ja hän itki ja hän nauroi, niinkuin oli tehnyt ensi kertaa kuunnellessaan.

Mestari Pamphilio oli vanha mies, joka aikoinaan oli puhunut paljon, niin että ääni nyt petti, kun hän tuli suuriin taistelukohtauksiin ja tahtoi puhua kiivaasti ja nopeasti. Mutta donna Concetta, joka tunsi ulkoa jokaisen kohdan, ei koskaan keskeyttänyt mestari Pamphiliota. Hän vain antoi merkin katsojille, että odottaisivat, kunnes mestari taas voi jatkaa. Mutta jos mestari Pamphilion muisti petti, oli donna Concetta äkkiä pudottavinaan silmän kutimestaan, nosti sukan kasvoilleen ja heitti sen takaa unohtuneen sanan miehelleen, niin ettei kukaan sitä huomannut. Ja kaikki tiesivät, että vaikka donna Concetta ehkä olisi osannut kertoa nuo romanit paremminkin kuin mestari Pamphilio, ei hän koskaan olisi suostunut tekemään mitään sellaista, eikä ainoastaan sentähden, että se olisi ollut sopimatonta naiselle, vaan senkin vuoksi, ettei hän silloin olisi läheskään niin paljon nauttinut kuin kuullessaan rakasta mestari Pamphiliota.

Kun donna Mikaela näki donna Concettan, vaipui hän unelmiin. Oi, kunpa saisi noin istua sen lavan juurella, mistä oma rakas puhui, istua niin päivät päästään ja rukoilla! Hän tiesi, kelle se olisi sopinut.

Mutta kun mestari Pamphilio oli lakannut puhumasta, meni donna Mikaela hänen luokseen ja pyysi hänen apuaan. Ja mestari Pamphilon oli hyvin vaikea kieltäytyä niitten tuhansien rukousten vuoksi, joita näytti tulvivan donna Mikaelan silmistä. Mutta donna Concetta tuli hänelle avuksi. "Mestari Pamphilio", sanoi hän, "kerro donna Mikaelalle Guglielmo ilkeästä". Ja mestari Pamphilio kertoi.

"Donna Mikaela", sanoi hän, "tiedättekö, että Sisiliassa oli kerran kuningas, jonka nimi oli Guglielmo ilkeä. Hän oli niin ahne, että hän vei alamaisiltaan kaikki heidän rahansa. Hän käski, että kaikkien, joilla oli kultarahoja, piti jättää ne hänelle. Ja hän oli niin ankara ja niin julma, että kaikkien täytyi totella häntä.

"No niin, donna Mikaela, nyt tahtoi Guglielmo ilkeä saada tietää, oliko joku piiloittanut kultarahoja taloonsa. Senvuoksi hän lähetti yhden palvelijoistaan Palermon corsolle taluttamaan kaunista hevosta. Ja mies tarjosi hevosta kaupaksi ja huusi kovalla äänellä: 'Myydään yhdestä kultarahasta, myydään yhdestä kultarahasta!'

"Muttei kukaan voinut ostaa.

"Se oli kumminkin hyvin kaunis hevonen, ja muuan Palermon nuori herra, herttua Montefiascone, ihastui siihen kovin. 'En voi koskaan enää iloita, ellen saa tuota hevosta ostetuksi', sanoi hän hovimestarilleen. 'Signor duca', sanoi hänen hovimestarinsa, 'minä tiedän, mistä voitte saada kultarahan. Kun teidän herra isänne kuoli ja hänet vietiin kapusinien luostariin, pistin minä vanhan tavan mukaan kultarahan hänen suuhunsa. Voittehan ottaa sen, signor!'

"Sillä tietäkää, donna Mikaela, ettei Palermossa haudata kuolleita maahan. Ne viedään kapusinien luostariin ja munkit ripustavat ne hautakammioihinsa. Oi, kuinka monta riippuukaan niissä huoneissa! Niin monta ylhäistä naista, puettuina silkkiin ja hopeaharsoihin, niin monta korkeata herraa, ritarimerkit frakissa ja niin monta pappia, kaapu luurangon päällä ja kalotti pääkallossa.

"Nuori herttua teki neuvon mukaan. Hän lähti kapusinien luostariin, otti kultarahan isänsä suusta ja osti sillä hevosen.

"Mutta ymmärrättehän, että kuningas oli lähettänyt palvelijansa ja hevosen corsolle vain sitävarten, että saisi tietää, oliko kellään vielä rahoja. Ja nyt vietiin herttua kuninkaan eteen. 'Kuinka on mahdollista että sinulla vielä on kultarahoja?' sanoi Guglielmo ilkeä. 'Sire, se ei ollut minun, se oli isäni.' Ja hän kertoi, mistä hän oli saanut rahan. 'Totta tosiaan', sanoi kuningas. 'Olen unohtanut, että kuolleilla vielä oli rahoja!' Ja hän lähetti palvelijansa kapusinien luostariin ja otatti kaikki rahat kuolleitten suista."

Tähän lopetti vanha mestari Pamphilio kertomuksensa. Ja nyt kääntyi donna Concetta vihaasäihkyvin silmin donna Mikaelaan. "Juuri te olette taluttamassa hevosta", sanoi hän.

"Minäkö, minäkö?"

"Te juuri, donna Mikaela. Nyt sanoo hallitus: 'Diamantelaiset rakentavat rautatien. Nehän ovat rikkaita. Ja se lisää meille veroja. Ja taivas tietää, ettemme jaksa maksaa sitäkään veroa, jolla meitä nyt jo rasitetaan, vaikka kävisimme ryöstämässä esi-isämmekin."

Donna Mikaela koetti rauhoittaa häntä.

"Ne ovat lähettäneet teidät saadakseen tietää, onko meillä vielä rahoja. Te olette rikkaitten urkkija, te olette hitossa hallituksen kanssa. Nuo Rooman verenimijät ovat teidät ostaneet."

Donna Mikaela käänsi hänelle selkänsä.

"Minä tulin puhumaan teille, mestari Pamphilio", sanoi hän ukolle.

"Mutta minä teille vastaan", pisti donna Concetta, "sillä tämä on vastenmielinen pyyntö ja sellaisen hoidan minä. Minä tiedän mikä on suuren miehen puolison velvollisuus, donna Mikaela."

Donna Concetta vaikeni, sillä tuo hieno nainen loi häneen niin kateellisen katseen, että hänen kävi sääli donna Mikaelaa. Niin, taivas, olihan ollutkin eroa miehissä, don Ferranten ja mestari Pamphilion välillä.

Toinen luku.

LEIPÄÄ JA LEIKKEJÄ.

Diamantessa näytetään matkustajille kahta palatsia, jotka ovat raunioiksi sortumaisillaan, vaikkeivät koskaan ole olleet valmiita. Niitten suurissa ikkuna-aukoissa ei ole puitteita, korkeita seiniä ei yhdistä katto ja suuret portit ovat laudoilla ja oljilla suljetut. Nuo molemmat palatsit ovat aivan vastapäätä toisiaan kahden puolen katua, molemmat yhtä puoli tehoisina ja yhtä rappiolla. Niissä ei ole mitään rakennustelineitä, eikä kukaan voi päästä niihin sisään. Ne näyttävät olevan rakennettuja vain kyyhkysiä varten.

Kas tämmöistä niistä kerrotaan.

Mitä on nainen, oi signore? Hänen jalkansa on niin pieni, että hän kulkee halki maailman, jättämättä siihen jälkiä. Miehelle hän on varjo. Hän on seurannut miestä läpi elämän, eikä tämä ole huomannut häntä.

Naiselta ei voi paljoa vaatia. Hänenhän täytyy istua huoneeseen suljettuna koko päivän kuin vangin. Hän ei voi edes oppia tavaamaan oikein rakkauskirjettä. Hän ei voi tehdä mitään, missä on järkeä. Kun hän kuolee, ei hänen hautakiveensä ole mitään kirjoitettavaa. Niin on kaikkien naisten laita.

Mutta kerran tuli Diamanteen nainen, joka oli yhtäpaljon muita korkeammalla kuin satavuotinen palmu ruohonkorsia. Hänellä oli liiroja kymmenin tuhansin ja hän voi jakaa ne pois tai pitää ne, miten vain halutti. Eikä hän väistynyt kenenkään tieltä. Häntä ei peloittanut joutua vihatuksi. Hän oli suurin ihme, mitä silmä oli nähnyt.

Olihan luonnollista, ettei hän ollut sisilialainen. Hän oli englantilainen. Ensimäiseksi hän tänne tultuaan otti haltuunsa hotellin ensimäisen kerroksen yksin itselleen. Mitä se hänelle merkitsi? Koko Diamante ei olisi riittänyt hänelle.

Totisesti, koko Diamante ei riittänytkään hänelle. Mutta heti kun hän oli tullut, alkoi hän hallita kaupunkia kuin kuningatar. Sindacon täytyi totella häntä. Hänhän juuri pakoitti sindacon asettamaan torille kivipenkkejä! Hänenhän käskystään ruvettiin kaupungin katuja lakaisemaan joka päivä!

Kun hän aamuisin heräsi, odottivat kaikki Diamanten nuoret miehet hänen ovensa ulkopuolella saadakseen opastaa häntä jollakin huvimatkalla. He olivat jättäneet suutarinpenkkinsä ja kivenhakkuumoukarinsa palvellakseen häntä oppaina. He olivat myyneet äitinsä silkkileningin, voidakseen ostaa aasilleen naistensatulan, jotta, hän ratsastaisi sillä linnaan tai Tre Castagniin. He olivat luopuneet talostaan ja kodistaan, voidakseen ostaa hevosen ja vaunut, joilla he saisivat viedä hänet Randazzoon tai Nicolosiin.

Me olimme kaikki hänen orjiaan. Lapset alkoivat kerjätä englanniksi, ja sokeat mummot hotellin portaissa donna Pepa ja donna Tura, pukeutuivat valkeaan huntuun ihastuttaakseen häntä.

Hän oli kaiken keskipiste. Käsityöt ja muut ammatit nousivat hänen ympäriltään. Ne jotka eivät muuta osanneet tehdä, kaivoivat maata etsien rahoja ja saviruukkuja, tarjotakseen niitä hänelle. Valokuvaajia muutti kaupunkiin, ja ne rupesivat työskentelemään häntä varten. Korallinmyyjiä ja kilpikonnankaupustelijoita kasvoi maasta hänen ympärillään. Santa Agnesen papit kaivoivat hänen tähtensä esiin vanhan Dionysiusteatterin, joka oli hautautuneena heidän kirkkonsa takana, ja jokainen, jolla sattui olemaan joku sortunut huvila, kaivoi kellarien pimeydestä esiin mosaiikkilattian jäännöksiä ja houkutteli suurilla ilmoituksilla häntä tulemaan katsomaan.

Olihan Diamantessa ennenkin ollut muukalaisia, mutta ne olivat tulleet ja menneet, eikä kellään ollut ollut sellaista valtaa. Nyt oli kaupungissa tuskin ainoatakaan miestä, joka ei kokonaan turvautunut englantilaiseen Signorinaan. Onnistuipa hänen panna hieman henkeä Ugo Favaraankin. Tiedättehän, se Ugo Favara, asianajaja, josta olisi tullut suuri mies, mutta jolla oli vastoinkäymisiä ja joka palasi kotiin aivan murtuneena. Englantilainen käytti häntä hoitamaan hänen raha-asioitaan. Hän tarvitsi häntä, ja hän otti hänet.

Diamantessa ei ole koskaan ollut naista, joka olisi tehnyt sellaisia kauppoja. Hän levittelihe kuin kinsteri keväällä. Yhtenä päivänä ei kukaan tiedä, että sitä löytyykään, toisena sitä on jo suuri mätäs. Kohta ei Diamantessa voinut tietää, mihin astuisi, jottei polkisi hänen maalleen. Hän osti maataloja ja kaupunkikartanoita, hän osti mantelimetsiä ja laavavirtoja. Kauniit näköalapaikat Etnan rinteellä olivat hänen ja samoin vesiperäinen maa tasangolla. Ja kaupunkiin hän rupesi rakennuttamaan kahta suurta palatsia. Niissä hänen piti asua ja hallita kuningaskuntaansa.

Ei koskaan enää saa nähdä sellaista naista kuin hän. Eikä kaikessa tässä kylliksi. Hän tahtoi myöskin taistella köyhyyttä vastaan, oi signore, sisilialaista köyhyyttä vastaan! Kuinka paljon hän jakoikaan joka päivä ja minkä verran lahjoitteli juhla-aikoina! Kahden härkäparin vetämät kuormavaunut menivät Cataniaan ja palasivat sieltä täpötäynnään kaikellaisia vaatteita. Hän oli päättänyt, että ihmisillä piti olla ehjät vaatteet siinä kaupungissa, missä hän hallitsi.

Mutta kuulkaas, kuinka hänen kävi ja kuinka taistelun köyhyyttä vastaan ja kuinka kuningaskunnan ja kuinka palatsien!

Hän piti Diamanten köyhille kestit, ja kestien jälkeen oli kreikkalaisessa teatterissa näytäntö. Sellaista olisi kyllä joku entisen ajan keisareista saattanut tehdä. Mutta onko kukaan koskaan kuullut, että naiselle olisi sellaista pälkähtänyt päähän?

Hän kutsui kaikki köyhät. Siellä olivat ne molemmat sokeat hotellin portailta ja vanha Assunta tuomiokirkon rappusilta. Siellä oli postitalon mies, jonka leuka oli sidottu punaisella vaatteella kasvosyövän tähden, ja siellä oli se tylsämielinen, joka aukaisee kreikkalaisen teatterin rautaportit. Kaikki aasipojat olivat siellä, ja ne kädettömät veljekset, jotka lapsuudessaan olivat räjähyttäneet pommin ja menettäneet sormensa, ja siellä oli puujalkainen invaliidi ja vanha tuolintekijä, joka oli jo liian vanha työskentelemään.

Tuntui kummalta nähdä niitten kömpivän koloistaan, kaikkein Diamanten köyhien. Sinne tulivat mummot, jotka pimeissä kujissa kehräävät värttinällä, ja posetiivinsoittaja, jonka kone on niin suuri kuin kirkon urut ja muuan nuori kiertelevä neapelilainen mandoliininsoittaja, joka oli täynnä kaiken maailman pirullisuutta. Kaikki silmätautiset ja vanhuudenhöperöt, ne, joilla ei ollut kattoa pään päällä, ne, jotka tavallisesti tienvieriltä keräsivät suolaheinää päivällisekseen, kivenhakkaaja, joka ansaitsi liiran päivässä ja jolla oli huolehdittavanaan kuusi lasta, kaikki ne olivat pyydetyt ja saapuneet kestiin.

Siinä köyhyys toi esille joukkonsa englantilaista signorinaa vastaan. Kellä on sellainen armeija kuin köyhyydellä? Mutta tällä kertaa englantilainen Signorina saattoi voittaa hänet.

Hänellä olikin, millä taistella ja voittaa. Hänellä oli koko tori täynnään katettuja pöytiä. Hänen viinitynnyreitään olivat täynnä ne penkit, jotka ovat tuomiokirkon seinämällä. Hän oli muuttanut koko aution nunnaluostarin ruokapöydäksi ja keittiöksi. Hänellä oli koko muukalaissiirtokunta, valkeissa esiliinoissa, ruokalajeja jakamassa. Hänellä oli koko se Diamante, joka tavallisesti syö itsensä kylläiseksi, edestakaisin kulkevana katsojajoukkona.

Niin katselijoita, minkälaisia katselijoita hänellä olikaan? Hänellä oli suuri Etna ja heloittava aurinko. Hänellä oli sisämaan punaiset vuoret ja vanha Vulcanuksen temppeli, joka nyt oli pyhitetty San Pasqualelle. Eikä yksikään näistä ollut vielä nähnyt kylläistä Diamantea. Eikä yksikään näistä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka paljon kauniimmilta he itse näyttäisivät, jos heitä voisi katsella, tarvitsematta tuntea nälän suhisevan korvissa ja polkevan kantapäille.

Mutta huomatkaa muuan seikka. Niin merkillinen ja suuri kuin tämä Signorina olikin, ei hän kuitenkaan ollut kaunis. Ja kaikesta vallastaan huolimatta ei hän ollut miellyttävä eikä puoleensavetävä. Hän ei hallinnut leikinlaskulla eikä palkinnut hymyllä. Hänellä oli jäykkä, kankea ruumis ja jäykkä, kankea luonne.

Tänään, kun hän antoi köyhille ruokaa, muuttui hän kuin toiseksi ihmiseksi. Meidän jalolla saarellamme asuu ritarillista väkeä. Koko tuossa köyhien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi antanut hänen huomata, että hän harjoitti hyväntekeväisyyttä. He osoittivat hänelle kunnioitusta, mutta osoittivat kuin naiselle ainakin. He istuutuivat pöytään kuin vertaisensa luona. He kohtelivat häntä kuin vieraat kohtelevat emäntäänsä. Tänään kunnioitan minä sinua tulemalla luoksesi, huomenna kunnioitat sinä minua tulemalla minun luokseni. Sillä lailla, eikä muuten.

Hän seisoi raatihuoneen korkeilla portailla ja näki sieltä jokaiseen pöytään. Ja kun vanha tuolintekijä, joka istui pöydän päässä, oli saanut lasinsa täyteen, nousi hän seisomaan, kumarsi englantilaisnaiselle ja sanoi: 'Juon teidän terveydeksenne, signorina.'

Niin he tekivät kaikki. He panivat käden sydämelleen ja kumarsivat hänelle. Olisi kenties tehnyt hänelle hyvää, jos hän olisi saanut sellaista ritarillisuutta osakseen aikaisemmin elämässään. Miksi olivat hänen kotimaansa miehet päästäneet hänet unohtamaan, että naiset ovat sitä varten, että niille osoitettaisiin kunnioitusta?

Täällä ne kaikki näyttivät kuin palavan hiljaisesta jumaloimisesta. Niin meidän jalolla saarella kohdellaan naista. Mitä kaikkea hän saikin heiltä siitä ruuasta ja viinistä, jonka hän lahjoitti! Hän sai heiltä nuoruutta ja keveän mielen ja sydämeen sen tiedon, että häntä kannatti kadehtia. He pitivät hänelle puheita. 'Jalomielinen signorina, te, joka olette tullut meren poikki meidän luoksemme, te, joka rakastatte Sisiliaa', ja sen semmoista. Hän näytti osaavan punastua. Hän ei enää salannut, että hänellä oli hymykin. Kun he olivat puhuneet, alkoi englantilaisen signorinan suun ympärillä vavahdella. Hän kävi kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Sitä hän juuri tarvitsi.

Siellä oli muuan aasipoika, joka tavallisesti vie englantilaisia naisia Tre Castagniin ja aina ennen eroa rakastuu niihin. Nyt hänen silmänsä äkkiä aukenivat. Eiväthän hento, siro ruumis ja hieno hipiä olleet ainoat jumaloimisen arvoiset, vaan myöskin väkevyys ja voima. Aasipoika pudotti äkkiä veitsen ja kahvelin, nojasi kyynärpäät pöydänreunaan ja jäi katselemaan häntä. Ja samoin tekivät kaikki muutkin aasipojat. Se levisi kuin rutto. Tuliset silmäykset alkoivat polttaa englantilaista signorinaa.

Eivätkä ainoastaan köyhät häntä ihailleet. Asianajaja Ugo Favara tuli hänen luokseen ja kuiskasi, että englantilaisesta signorinasta oli tullut hänen maa-raukkansa ja hänen itsensä kaitselmus. 'Kunpa olisin ennen kohdannut sellaisen naisen kuin te', sanoi hän.

Ajatelkaa vanhaa lintua, joka on monta vuotta istunut häkissään ja käynyt pörröiseksi ja menettänyt höyhenistään kaiken loiston! Ja sitten saapuu joku ja asettaa kaikki entiselleen ja silittää loiston näkyviin. Ajatelkaa tällaista, signore!

Entäs se neapelilainen poika! Hän otti esille mandoliininsa ja alkoi laulaa siinä istuessaan. Tiedättehän, kuinka hän tavallisesti laulaa, tiedättehän, kuinka hän vääntelee suurta suutaan ja käyttää rumia sanoja. Tavallisimmin hän on kuin irvistävä naamari. Mutta oletteko huomannut, että hänen silmissään asuu enkeli? Enkeli, joka näyttää itkevän lankeemustaan ja olevan täynnä kaikkea jumalaista hulluutta. Ja tänä iltana hän oli vain enkeli. Hän nosti päätään kuin pyhässä innostuksessa, veltto ruumis kävi jänteväksi ja ylväs elonvoima kohotti häntä. Kuolonkalpeat posket saivat väriä. Ja hän lauloi, lauloi niin, että näkyi, kuinka säveleet tulikärpästen lailla lähtivät hänen huuliltaan ja täyttivät ilman riemulla ja tanssilla.

Kun yö tuli, lähtivät kaikki kreikkalaiseen teatteriin. Se oli juhlan huippu. Mitä olikaan englantilaisella signorinalla siellä tarjottavana!

Hänellä oli venäläinen laulajatar ja saksalainen varietetaiteilija. Hänellä oli englantilaisia painijoita ja amerikkalainen taikuri. Mutta mitä tämä oli kaikkeen muuhun verraten, hopeanhohtavaan kuutamoon ja itse paikkaan ja muistoihin verraten! Köyhistä tuntui, kuin he olisivat olleet kreikkalaisia ja sivistyksen kannattajia, kun he taas saivat istuutua oman vanhan teatterinsa kalliopenkeille ja näyttämön kaatumaisillaan olevien pylväitten välistä katsella verrattoman ihanaa panoraamaa.

Köyhät eivät olleet kitsaita, ne jakoivat muille kaiken saamansa ilon.
Ne eivät säästäneet riemuaan, ne olivat hillittömiä käsien taputtajia.
Esiintyjät palasivat näyttämöltä mukanaan kokonainen rikkaus
ylistyssanoja.

Joku kehoitti englantilaista signorinaa esiintymään. Olihan kaikki tämä jumaloiminen tarkoitettu hänelle. Hänen pitäisi asettua katsomaan sitä silmästä silmään ja päästä tuntemaan se. Ja he sanoivat hänelle, kuinka se hurmaisi, kuinka se kohottaisi, kuinka se innostaisi.

Siitä ehdoituksesta hän piti. Hän suostui siihen heti. Nuoruudessaan hän oli laulanut, ja englantilaiset ovat sellaisia, etteivät ne koskaan arkaile laulamasta. Hän ei olisi sitä muutoin tehnyt, mutta nyt hän oli hyvällä tuulella ja nyt hän tahtoi laulaa niille, jotka häntä rakastivat.

Hän esiintyi viimeisenä. Ajatelkaa nyt, astua niin vanhalle näyttämölle. Siellä Antigone oli elävältä haudattu ja Iphigenia uhrattu. Mutta englantilainen signorina astui esiin ottamaan vastaan kaikkea mahdollista kunniaa.

Se riehahtikin häntä vastaan, heti kun hän näyttäytyi. Ne olivat polkea maan puhki osoittaakseen hänelle suosiotaan.

Se olikin ylväs hetki. Hän seisoi siinä Etna taustana ja Välimeri sivukulissina. Hänen edessään ruohon peittämillä penkeillä istui voitettu köyhyys, ja hän tunsi, että koko Diamante oli hänen jalkainsa juuressa.

Hän valitsi Bellinin, meidän oman Bellinimme. Hän tahtoi olla miellyttävä, hänkin, ja senvuoksi lauloi hän Belliniä, joka on syntynyt täällä Etnan juurella, Belliniä, jonka me osaamme ulkoa, jokaista säveltä myöten.

Tietystikään, oi signore, tietystikään hän ei osannut laulaa. Hän oli noussut lavalle vain sitävarten, jotta häntä ylistettäisiin. Hän oli astunut esiin senvuoksi, että kansan rakkaus pääsisi puhkeamaan ilmoille. Mutta hän lauloikin epäpuhtaasti ja heikosti. Ja ihmiset tunsivat joka säveleen.

Siellähän oli se neapelilainen mandoliininsoittaja. Hän se ensimäisenä irvisti koko naamallaan ja päästi yhtä epäpuhtaan ääneen kuin englantilainen signorina. Sitten alkoi se, jolla oli kasvosyöpä, nauraa niin, että hänen siteensä irtosi. Sitten alkoi aasipoika taputtaa käsiään.

Sitten ne kaikki yhtyivät mukaan. Se oli hulluutta, mutta sitä ne eivät ymmärtäneet. Ei täällä vanhojen kreikkalaisten maalla kärsitä barbareja, jotka laulavat epäpuhtaasti. Donna Pepa ja donna Tura nauroivat, ja sitä ne eivät olleet koskaan ennen tehneet. Ei ainoatakaan puhdasta ääntä! Kautta madonnan ja San Pasqualen, ei ainoatakaan puhdasta ääntä!

He olivat kerran elämässään syöneet kylläksensä. Olihan selvää, että he olivat aivan huumaantuneita ja hulluja. Ja miksi eivät he sitten olisi nauraneet? Ei kai heille oltu sitävarten annettu ruokaa, jotta saataisiin viiltää heidän korviaan viilalla ja sahalla. Eivätkö he saisi puolustautua nauramalla, eivätkö he saisi matkia ja viheltää ja kaakattaa? Eivätkö he saisi heittäytyä seljälleen ja räjähtää nauruun? Eiväthän he sentään olleet englantilaisen signorinan orjia.

Englantilainen signorina hämmästyi. Hän hämmästyi aivan liiaksi voidakseen ymmärtää. Vihelsivätkö he hänelle? Alhaalla oli varmasti tapahtunut jotain, jota hän ei voinut nähdä. Hän lauloi aarian loppuun. Hän oli varma siitä, ettei tämä nauru häntä tarkoittanut.

Kun hän oli lopettanut, riehahti häntä vastaan hirmuinen suosionosoitusten myrsky. Sen hän viimein ymmärsi. Tulisoihdut ja kuutamo valaisivat yön, niin että hän näki ihmisrivien väänteleivän naurusta. Nyt, kun hän ei laulanut, kuuli hän ivan ja pilkan. Se tarkoitti häntä. Silloin hän pakeni pois näyttämöltä. Ja hänestä näytti, että suuri Etna huojui naurusta ja meri kimalteli lystikkäästi.

Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Hauska heillä oli ollut, noilla köyhillä, hauskempi kuin koskaan ennen, ja he tahtoivat kuulla häntä kerran vielä. He huusivat häntä takaisin, he huusivat: 'Bravo! Bis! Da capo!' He eivät tahtoneet päästää käsistään sellaista huvia. Hän, englantilaisnainen, oli melkein tiedotonna. Hänen ympärillään pauhasi myrsky. He huusivat, he ulvoivat saadakseen hänet esiin. Hän näki heidän kohottavan käsiään ja uhkaavan häntä pakoittaakseen hänet lavalle. Hetkessä oli kaikki muuttunut vanhaksi sirkukseksi. Hänen piti käydä esiin petojen nieltäväksi.

Myrskyä jatkui, se kävi yhä hurjemmaksi. Toiset esiintyjät, jotka alkoivat peljätä, pyysivät häntä myöntymään. Ja häntä itseäänkin peloitti. Hänestä tuntui aivan, että hänet murhattaisiin, ellei hän antaisi myöten.

Hän hoippui lavalle ja seisoi kansanjoukon edessä silmä silmää vasten. Sääli ei tullut kysymykseen. Hän lauloi, koska he kaikki tahtoivat pitää hauskaa. Se oli kaikkein pahinta. Hän lauloi, sentähden että pelkäsi heitä eikä uskaltanut vastustaa. Hän oli yksinäinen muukalainen, eikä hänellä ollut ketään, joka suojelisi häntä, ja häntä peloitti. Ja he nauroivat, he nauroivat.

Koko aaria oli yhtä rääkymistä ja kirkumista ja kiekumista ja vihellystä. Ei kukaan häntä säälinyt. Nyt hän kenties ensi kertaa elämässään tunsi tarvitsevansa jonkun, joka häntä säälisi.

No niin, seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa. Hän ei voinut kauempaa kärsiä Diamantea. Mutta kun hän sanoi sen asianajaja Favaralle, rukoili tämä häntä jäämään hänen tähtensä, ja hän kosi häntä.

Hän oli valinnut oikean ajan. Englantilainen signorina myöntyi, ja meni naimisiin hänen kanssaan.

Mutta siitä lähtien hänen palatseissaan ei enää rakennettu, hän ei taistellut köyhyyttä vastaan eikä häntä huvittanut esiintyä Diamanten kuningattarena. Voitteko uskoa? Hän ei koskaan näyttäytynyt kadulla, vaan eli kodissaan aivan kuin sisilialainen nainen.

Hänen pieni talonsa oli piilossa korkean laipion takana, ja hänestä itsestään ei kuultu mitään. Tiedettiin vain, että hän oli kokonaan muuttunut. Mutta ei tiedetty, oliko hän onnellinen vai onneton, oliko hän sulkeutunut kotiinsa senvuoksi, että hän vihasi ihmisiä vai senvuoksiko, että hän tahtoi olla sellainen, jollainen sisilialaisen vaimon tulee olla.

Mutta eivätkö lopukin naisten puuhat aina näin. Kun he rupeavat rakentelemaan palatseja, eivät ne koskaan valmistu. Naiset eivät osaa tehdä mitään, jolla olisi kestävyyttä.

Kolmas luku.

ARACOELIN HYLKIÖ.

Kun donna Mikaela sai tietää, miten köyhät olivat naurullaan häväisseet miss Tottenhamin, kiiruhti hän hotelliin ilmaistakseen mielipahansa. Hän tahtoi pyytää, ettei englantilainen signorina tuomitsisi niitä raukkoja heidän tekonsa mukaan, sillä he olivat olleet ilon ja viinin huumaamia. Hän aikoi pyytää, ettei hän kääntäisi selkäänsä Diamantelle. Hän ei tosin oikein pitänyt miss Tottenhamista, mutta köyhien tähden… Hän tahtoi sanoa kaiken, mitä ajatella voi lepyttääkseen hänet.

Kun hän lähestyi Etnan hotellia, näki hän koko kadun olevan täynnä kuormavaunuja. Ei ollut siis mitään toivoa. Suuri hyväntekijätär matkustaisi.

Hotellin ulkopuolella vallitsi suuri suru ja katumus. Ne molemmat vanhat mummot, donna Pepa ja donna Tura, jotka aina ennen olivat istuneet hotellin pihassa, oli nyt ajettu ulos, ja he olivat käyneet polvilleen portin eteen. Ja se nuori aasinajaja, joka rakasti kaikkia englantilaisia signorinoja, oli painanut kasvot seinää vasten ja itki.

Mutta itse hotellissa isäntä kulki edestakaisin pitkässä korridorissa ja soimasi kohtaloa, joka tuotti hänelle tällaisen onnettomuuden. "Signor Dio" mutisi hän, "minusta tulee rutiköyhä. Jos sallit tämän tapahtua, tartun vaimoani käteen ja otan lapseni käsivarrelle ja heittäydyn Etnaan".

Hotellin emäntä oli hyvin kalpea ja alakuloinen. Hän tuskin uskalsi nostaa silmiään maasta. Hän olisi tahtonut ryömiä polvillaan taivuttaakseen rikasta signorinaa jäämään.

"Uskallatteko puhutella häntä, donna Mikaela?" sanoi hän. "Auttakoon Jumala teitä, jotta voisitte puhua hänelle! Oi, sanokaa hänelle, että se neapelilainen poika — hänhän se sai aikaan koko onnettomuuden — on jo ajettu pois kaupungista! Sanokaa hänelle, että ne kaikki tahtovat tehdä parannuksen! Puhukaa hänelle, signora!"

Emäntä opasti donna Mikaelan englantilaisnaisen vastaanottohuoneeseen, ja vei salonkiin hänen korttinsa. Hän tuli heti takaisin ja pyysi donna Mikaelaa odottamaan vain parin minuutin ajan. Signorina Tottenham puhui raha-asioista signor Favaran kanssa.

Mutta tämä olikin juuri se hetki, jolloin asianajaja Favara pyysi miss Tottenhamin kättä ja odottaessaan donna Mikaela kuuli hänen aivan ääneen sanovan: "Ette saa matkustaa, signorina! Mitä tulee minusta, jos te lähdette? Minä rakastan teitä enkä voi antaa teidän matkustaa. En olisi uskaltanut puhua, ellette olisi uhanneet matkustaa. Mutta nyt…"

Hän alensi taas äänensä, mutta donna Mikaela ei tahtonutkaan kuulla enempää, vaan poistui. Hän ymmärsi olevansa liikaa. Jollei signor Favaran onnistunut pidättää suurta hyväntekijätärtä, niin ei kenenkään.

Kun hän taas kulki portista, seisoi siellä isäntä riitelemässä vanhan franciskanimunkin Fra Felicen kanssa. Ja hän oli niin kiihdyksissä, ettei hän ainoastaan riidellyt Fra Felicen kanssa, vaan ajoi tämän pois koko talosta.

"Fra Felice", huusi hän, "te tulette kiistelemään suuren hyväntekijättären kanssa. Te tahdotte yhä perinpohjaisemmin suututtaa hänet. Menkää tiehenne, sanon minä! Senkin susi, ihmissyöjä, menkää tiehenne!"

Fra Felice oli yhtä kiihtynyt kuin isäntäkin ja aikoi tunkeutua tämän sivu. Mutta silloin isäntä tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet suoraan kadulle.

Fra Felice oli mies, joka luojaltaan oli saanut suuren lahjan. Sisiliassa kaikki harrastavat arpajaisia, ja siellä löytyy ihmisiä, jotka osaavat ennustaa, mitkä numerot seuraavassa vedossa voittavat. Sitä, joka on saavuttanut tällaisen ennustustaidon, sanotaan polaccoksi, ja useimmiten on sellainen joku vanha kerjäläismunkki. Ja sellainen munkki oli Fra Felice. Hän oli Etnaseudun suurin polacco.

Mutta kun kaikki toivoivat, että hän sanoisi heille jonkun voittavan kolmiryhmän tai neliryhmän, kohdeltiin häntä tavallisesti suurella kunnioituksella. Hän, Fra Felice, ei ollut tottunut siihen, että häntä tartuttiin käsivarteen ja hänet heitettiin kadulle.

Hän oli noin kahdeksankymmen-vuotias, kokoonkäpristynyt ja raihnas. Kun hän kompuroi eteenpäin vaunujen välissä, kompastui hän, polki kaapunsa ja oli vähällä kaatua. Mutta ei kellään niistä rengeistä ja kuskeista, joita seisoi portin ulkopuolella puhelemassa ja valittelemassa, ollut tänään aikaa ajatella Fra Feliceä.

Ukko horjui puoleen ja toiseen suuressa sarkakaavussaan. Hän oli käynyt niin pieneksi ja kuivuneeksi, että kaavussa taisi olla enemmän jäykkyyttä kuin munkissa. Vanha kaapu se näyttikin pitävän häntä pystyssä.

Donna Mikaela saavutti ukon ja pisti aivan hiljaa toisen kätensä hänen kainaloonsa. Hän ei jaksanut nähdä, kuinka ukko törmäsi lyhtypatsaisiin ja kompastui portaisiin. Mutta Fra Felice ei huomannut, että kukaan piti huolta hänestä. Hän kulki eteenpäin mutisten ja manaten ja luuli yhä olevansa yhtä yksinään kuin omassa kopissaankin.

Donna Mikaela ihmetteli, mistä syystä Fra Felice mahtoi olla niin suuttunut miss Tottenhamiin. Olikohan englantilainen signorina käynyt hänen kirkossaan vetämässä alas freskot seiniltä, vai mitä hän oli tehnyt?

Sillä Fra Felice oli kuusikymmentä vuotta asunut suuressa franciskaniluostarissa, joka oli ulkopuolella Porta Etneaa, seinä seinässä vanhan San Pasqualen kirkon kanssa.

Siellä Fra Felice oli ollut munkkina jo kolmekymmentä vuotta, kun luostari suljettiin ja myytiin eräälle maallikolle. Muut munkit muuttivat pois, mutta Fra Felice jäi paikoilleen, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että myytiin San Franciskon taloja.