III. ROOMASSA.

Rooma, humajoitseva kaupunki, Rooma, Capitoliumin ja ylpeitten forumien kaupunki!

Maailman syd‰n on mahtava Rooma, kirjavana kohisee liike sen kaduilla, ja vilinˆiv‰n‰ el‰m‰n‰ ovat marmoripeittoiset forumit. Mutta maailman hallitsijakin on mahtava Rooma, ja ylpe‰n‰ katselee korkea Capitolium ihmisi‰ ja liikett‰ h‰ilyv‰n kaupungin ylitse, ja vakavina seisovat liikkeen‰ vellovain forumien vierill‰ temppelien juhlalliset ankarat ryhm‰t.

Rooma, suuri ja valtaava Rooma, jossa el‰m‰ lakkaamattomana huumauksena kohisee, ylpe‰ ja ankara Rooma, jonka ylitse n‰kyv‰t Capitoliumin ja Colosseumin vakavat haahmot ja forumien korkeat triumfipylv‰‰t, sin‰, ikuinen Rooma seisot lannistavana ja huumaavana suuruutena ihmisen edess‰ ja mielikuvitus j‰ykkenee ja kuuroutuu el‰m‰si ylt'yleisess‰ kohinassa. Mit‰ttˆm‰n‰ k‰yskelee ihminen el‰m‰si alinomaisessa virrassa ja tyhj‰ksi kutistuu h‰n temppeliesi ja palatsiesi ylpe‰n lannistavan suuruuden keskell‰.

Rooma, maailman kaupunki ja maailman hallitsija, yht‰mittaisena kohinana humajoitsee el‰m‰ siin‰ kaupungissa ja yht‰mittaisena toimeliaana h‰lin‰n‰ pauhaavat p‰iv‰t siell‰, mutta kylm‰n‰ ja k‰skev‰n‰ nousee se temppeliens‰ ja palatsiensa ylpe‰n‰ seisontana ja unohtaa j‰‰tyneesti, ik‰‰nkuin hetken mit‰ttˆm‰n humun, koko itsess‰‰n tulvivan el‰m‰n paljouden ja ylenee pylv‰stemppeleineen ja ankaroine palatsineen kuin toisen i‰isemp‰n‰ kest‰v‰n el‰m‰n haahmona, joka kylm‰nylpe‰n‰ kohoo sen kaiken huuhtoilevan hetken el‰m‰n ylitse. Mahtava Rooma, ikuinen Rooma, maailman kylm‰ ja k‰skev‰ marmorihallitsijatar!

Mutta ankaran ja ylpe‰n Rooman, el‰m‰n‰ h‰linˆiv‰n ja alinomaisena toimeliaisuuden virtana humuilevan Rooman, jonka kuurouttavassa kohinassa ihminen kuin s‰ik‰htyy mit‰ttˆm‰ksi ja ik‰‰nkuin lamautuu kokonaisuuden huumeeseen, sen Rooman ymp‰rill‰ uneksuvat levon hiljaiset kaupungitkin, joissa tyyneyden uneksunta hiipii ihmisen ylle, ja joiden rauhassa ihminen keinuu sieluksensa. Siell‰ on puistoinen Tibur, jossa lehdikˆt verhoavat marmorihuvilain kirkkaita pilariryhmi‰ ja jossa kukoistavain pensastojen ja suihkuavien l‰hteitten vierill‰ kuvapatsaat valkeina v‰lkkeilev‰t ja marmorireunustaiset lammikot hopeanheljin‰ kimaltelevat. Siell‰ on kirkas Antium, joka peilailevana sinen‰ avauvan lahtensa ymp‰rill‰ ylenee rakennustensa hele‰n‰ marmorikuorona, avonaiset pilarirakennuksensa selke‰sti kuvastelevina meren heijailevaan syliin. Ja itse Roomassakin, kun astuu katujen h‰linˆiv‰st‰ el‰m‰st‰ arvokkaana ja suljetun ankarana seisovan rakennuksen piiriin, on kuin samassa lipuisi toiseen hiljaisuutena ja tyyntymyksen‰ huminoivaan el‰m‰‰n, sammunut on silloin silm‰nr‰p‰yksess‰ aistimista katujen huumaava el‰m‰ ja liike, hiljaisuutena ylenee ihmisen yll‰ ja ymp‰rill‰ atriumin tyyni pilaristo, jonka keskell‰ kirkas suihkul‰hde hel‰jˆiv‰n‰ soi, taampana aukenee koko rakennus levollisena pilarien ryhm‰n‰, taustassa n‰kyy hiljainen puisto, jonka vihantaa aurinko ihanasti valaisee. Tyynt‰ ja hiljaista on siell‰ pilarien keskell‰, tuudittuvana tyyntyy ihminenkin, on kuin sammuisi muistosta se ulkopuolella h‰linˆiv‰ el‰m‰n huume ja kuin sointuisi seisahtumaan siihen hoikkina ylenevien pilarien keskelle, sulaneena yhdeksi, ylennettyn‰ n‰kyv‰ksi kuvaksi oman, heikosti hohtavassa marmoripermannossa paaltavan kuvastuksensa kanssa allaan.

Roomassa, humajoivan el‰m‰n ja lannistavan suuruuden kaupungissa, Roomassa, jonka valtaavassa humussa ihminen hupenee mit‰ttˆm‰ksi kuin hitunen, siell‰ on ihmisell‰ lep‰‰v‰n rauhankin ja kuvastelevan tyyntymisen sija. Roomassa, huimaavassa miljoonakaupungissa, jossa ihminen h‰lvenee ymp‰rill‰‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n olemattomaksi kuin pisara meren syliin, siell‰ voi ihminen hiljet‰ sielunsa rauhan temppeliksikin, ja sointua sielunsa tyyneydeksi. Roomassa, Capitoliumin ja Colosseumin kaupungissa, ankarain temppelien ja marmoripeittoisten forumien kaupungissa voi ihminen tuudittua rauhansa silm‰nr‰p‰yksiinkin ja kasvaa sielunsa suloushetkiin.

I.

Suorakulmaisena levitt‰ytyy forum, keskell‰‰n Trajanuksen ylpe‰ pylv‰s. Marmoripeittoisena lep‰‰ se forum, edess‰ rajottaa sit‰ ankarahaahmoisen temppelin juhlallinen pilaristo, forumin sivuilla seisoo kummallakin puolella matala tasainen pilaririvistˆ, joka suorana t‰sm‰llisen‰ viivana leikkautuu silm‰‰n taivaan kantta vastaan, temppeli‰ vastap‰‰t‰ toisella puolen forumia avautuvat korkean basilican pylv‰stˆt forumille, kaiken ylitse ylenee Ulpius Trajanuksen ylpe‰ pylv‰s, joka kuin k‰skemisen ryhtin‰ kohoo marmori-ankaran forumin keskell‰, kannattaen laellaan Caesarin ylpe‰sti k‰tt‰ns‰ oientavaa pronssikuvaa.

Nojauneena takanaan aukeavan basilicanpilaria vastaan seisoo Antinous ja katselee ajatuksissaan forumin ik‰‰nkuin kivest‰ haahmottuja ja lep‰‰v‰ksi rauhaksi j‰‰hmettyneit‰ ulkopiirtoja, jotka selke‰sti astuvat esiin kirkkaan sinist‰ taivasta vastaan. Ihmisi‰ liikkuu siin‰ alinomaisessa kiireess‰ torin poikki ja pilaristojen varjoissa ja takaa kuuluu basilicasta alinomainen ‰‰nten ja liikkumisen muodoton ep‰selv‰ solina. Ei siit‰ sent‰‰n ik‰‰nkuin huomaakkaan mit‰‰n, silm‰ seuraa ainoastaan forumin vakavaa, ik‰‰nkuin i‰iseksi j‰‰hmettynytt‰ haahmoa, ja sammuu kaikkea muuta tuntemasta.

Niinkuin ‰‰retˆn liikkumattomuus selkenee ihmisen tunteeksi. On kuin mieli pilaroituisi marmorina, ajatukset ryhmittyv‰t selkein‰ ja ankaroina, kuin kivest‰ hakattuina, ja jokainen tunne kasvaa tarkkana ja varmana kuin jalustaltaan ylenev‰n pilarin varsi. Ylt‰vakavana, ylt‰liikkumatonna hyminˆi ihminen, seuraa silmill‰‰n jokaista forumin ankaran selke‰t‰ piirtoa ja jokaista sen t‰sm‰llisen ryhdikk‰‰n‰ ilmaan leikkauvaa muotoa, ja muodostuu sielussaan yht‰ selke‰s‰rm‰iseksi ja ankararyhtiseksi kuin ymp‰rill‰‰n se marmoriforum, keskell‰ Caesarin k‰skev‰ patsas.

Antinous seisoo kuin liikkumattomaksi j‰‰tyneen‰, k‰sivartensa riippuvat lamauneina ja rintansa tuskin hengitt‰‰, mutta k‰tens‰ ovat pusertuneet kiinni ja mielens‰ huurteilee ankarana ja selke‰n‰ kuin talvisen aamun korkea raikas sees. Niin on olonsa kuin i‰isyyteen j‰‰tymist‰ ja ajatuksensa leikkauvat mieless‰‰n tarkant‰sm‰llisin‰ ja avaruuden selkein‰.

II.

ƒ‰ri‰‰n myˆten t‰yttyneen‰ ihmismeren‰ l‰ikkyy ja liikkuu mahtava Colosseum, laidasta laitaan on se lainehtivaa ihmispaljoutta, ja ilma vapisee sen yll‰ ihmisten liikkeest‰ ja ‰‰nten huumaavasta sorinasta. Niinkuin summattomana, aistimet halvaavana ihmismeren liikkumisena levenee ja ylenee se Colosseum ymp‰rill‰, ylh‰‰ll‰, laitojensa huimaavassa korkeudessa viel‰ h‰ilyen liikkuvana ihmissein‰n‰. Silloin t‰llˆin liikahtelee koko se sankka ihmisten paljous s‰hkˆttyneesti, silm‰nr‰p‰yksen syk‰htynyt hiljaisuus seisauttaa ik‰‰nkuin jokaisen suonen tykynn‰n koko avarassa Colosseumissa, jokaisen kasvot ovat k‰‰nnetyt arenalle, joka valkohiekkaisena tasona avautuu alhaalla Colosseumin keskell‰ ja jolla alastomia miekkailijoita liikkuu, silm‰nr‰p‰yksen hallitseee kuumeinen hiljaisuus koko suunnattomassa Colosseumissa, jokainen silm‰ on liitettyn‰ miekkailijoihin arenalla ja jokainen rinta koko siin‰ levottomassa ihmismeress‰ hillitsee ik‰‰nkuin yht'aikaa ‰‰rim‰isess‰ j‰nnityksess‰ hengityst‰‰n, mutta silm‰nr‰p‰ys j‰lkeenp‰in heltee ‰‰nten huumaava sorina taas valloilleen entist‰‰n hillitˆmp‰n‰ ja koko se ihmispaljous l‰ik‰htelee taas suunnattomana muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.

Siell‰ istuu Antinous Colosseumissa, istuu ihmisten keskell‰ Colosseumissa ja tuntee kuin huumauksena koko sen suunnattoman, ihmisi‰ h‰ilyv‰n Colosseumin. Pyˆrrytyksen‰ tuntee h‰n ymp‰ristˆns‰, h‰n tuntee kuin sakeana ja sekavana huumauksena koko sen kuin kaikki aistimet lamauttavan ja kuuroiksi lyˆv‰n ihmispaljouden ymp‰rill‰‰n, se irtautuu h‰nen mielikuvituksessaan kuin itsen‰iseksi huohottavaksi el‰imeksi, jonka huumeesen jokainen yksityinen ihminen hukkuu. Ik‰‰nkuin yhten‰ muodottomana ja ‰‰rettˆm‰n‰ s‰hkˆel‰imen‰ l‰‰hˆtt‰‰ ja liikkuu ymp‰ristˆns‰ h‰nen mielikuvituksessaan, h‰n itsekin koko sieluineen lamautuu tahdottomaksi soluksi siihen muodottomana uumoilevaan kokonais-Colosseum-el‰imeen, jolla on sieluna ik‰‰nkuin yhteinen kaiken yll‰ l‰‰hˆtt‰v‰, sijoiltaan nostava s‰hkˆttynyt j‰nnitys. Sys‰yksitt‰in saa niinkuin sis‰isen iskun, jonka vavahduttamana toisten mukana koko sielunsa ‰‰rimm‰isess‰ j‰nnittymisess‰ kurottautuu seuraamaan arenalla liikkuvan miekkailijaparin jokaista liikuntoa. Jokainen silm‰ kasvaa miekkailijaparin jokaiseen liikuntaan siell‰ alhaalla, yhteisen‰ j‰nnityksen‰ on koko suunnaton Colosseum, jokainen rinta ik‰‰nkuin hengitt‰‰ yht‰haavaa. Niin sinne katsoo ‰‰rimm‰isess‰, tiedottomaksi huumauvassa j‰nnittymisess‰, tuntee jokaista taistelevain liikuntaa n‰hdess‰‰n omain lihastensa syk‰ht‰v‰sti j‰nnittyv‰n, silm‰nr‰p‰yksitt‰in oma k‰sivarsikin ter‰styy ja kokoo kaiken voimansa, silm‰ liikkuu nopeana ja vaanivana jokaisen taistelijain liikunnan yll‰, niin on siin‰ ja pid‰tt‰‰ hengityst‰‰n kaikkien toisten mukana ymp‰rill‰‰n. Kun viimein n‰kee toisen taistelijoista ik‰‰nkuin kyyrist‰yv‰n kokoon ja samassa n‰kee h‰nen joka j‰senens‰ ik‰‰nkuin ter‰styv‰n valmiiksi uuteen tehokkaaseen hyˆkk‰ykseen, ja kun sitte joka j‰seness‰‰n samana valmistuneena, varuillaan olevana ja pingottuneena hyˆkk‰yksen j‰nnityksen‰ odottaa t‰m‰n hyˆkk‰yksen tehoa, niin samassa kun taistelijan salamantapaisella nopeudella ja voimalla tehty liike on suoritettu ja vastustaja voimatonna sortuu sannalle, samassa on kuin silm‰nr‰p‰yksess‰ laukeaisi jokainen j‰nne ihmisess‰ ja ik‰‰nkuin lupsahtaisi ‰‰rimm‰isest‰ pingottuneesta j‰nnityksest‰ vapahtuneeseen hervottomuuteen. L‰pi koko Colosseumin solahtaa samana hetken‰ sama laukeava helteemys ja yhdess‰ hetkess‰ solisee koko Colosseum taas yhten‰ muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.

Niin istuu Antinous Colosseumissa ja el‰‰ aistimissaan koko sen suunnattoman ihmispaljouden muodottoman olon ja pingottuneen j‰nnityksen. Kuin pyˆrtyv‰n‰ istuu h‰n siin‰ ihmisten keskell‰, silm‰ns‰ yht‰haavaisesti koko siin‰ yhten‰isen‰ liikkeen‰ el‰v‰ss‰, suunnattomana joka taholle ylenev‰ss‰ ja ylenev‰ss‰ ihmispyˆrˆss‰. Hervottomana vastaanottamisena istuu h‰n, sielunsa ja joka j‰senens‰ ovat sen huumaavan n‰kemisen hervotonta tahdottomaksi lamaunutta kajaamista. Ik‰‰nkuin s‰hkˆttynyt on siin‰ ihmisjoukon edess‰, jokainen tuntemus on kuin hupenemista itsest‰‰n ja huuruutumista ep‰muotoiseksi, kaiken ylle levitt‰yv‰ksi ja kaikki itseens‰ tuntemuksena ottavaksi olemistilaksi. Colosseum, j‰nnittyneen‰, monih‰ilyv‰n‰ l‰‰hˆtt‰v‰ j‰ttil‰isel‰in on ik‰‰nkuin lamanut ja lumonut Antinouksen, huimaissut ja tainnuttanut jokaisen h‰nen aistimensa ja huikaisevasti puunnuttanut koko h‰nen sielunsa, niin ett‰ h‰n nyt siin‰ ihmispaljouden keskell‰ istuessaan on vaan itsest‰‰n huvennutta, joka tunnossaan ja j‰seness‰‰n huumaantunutta Colosseumin humajoivan ja h‰linˆiv‰n el‰m‰n kajaamista.

III.

Luutut soivat ja tanssijatarten sirot, l‰pin‰kyv‰in harsojen verhoomat vartalot liihottavat atriumin marmoripilarien edess‰. Pˆytien ‰‰ress‰ lep‰‰v‰t togapukuiset nuorukaiset ja miehet, otsillaan viheri‰t viinilehv‰seppeleet, puhelun sorina l‰ikkyy pilaristoja.

Keve‰sti liit‰v‰t tanssijatarten parvet, harsojen hulmuisesta h‰ilynn‰st‰ kimaltavat hoikkien ranteitten kultarenkaat, kimaltavat timanttihelmet mustien kutrien lennossa. Keijuen ent‰‰ soiton kantama tanssi, n‰kyy silm‰‰n nuorten taipuvain vartalojen norja, s‰velten mukaan sulauva liikunta, v‰l‰htelee norjilla taipuvilla vyˆt‰isill‰ kultainen vyˆ, joka kokoo l‰pin‰kyv‰n puvun lent‰v‰t helmat, silm‰nr‰p‰yksen n‰kee harsojen alta jalokiven s‰ihkyv‰n rinnan paaltavalla iholla, silm‰nr‰p‰yksess‰ on se v‰l‰ht‰nyt n‰kyvist‰ taas. Lent‰v‰n‰ liehuu tanssi, kuin soiton kannattamana keijuu se, kiihottuu soiton mukana silm‰nr‰p‰yksitt‰in kuumeiseksi lennoksi, jolloin koko tanssijatarten parvi on yhten‰ harsojen ja ruson pilven‰, lievittyy siit‰ taas keve‰sti hiljenev‰n soiton mukana, ja taaskin n‰kee silm‰ harsopilven yll‰ nuorten, norjina taipuvain k‰sivarsien notkeat hivelev‰t liikkeet ja vartalojen taipuvan sulon, tanssijatarten lempe‰n‰ liikkuvasta utupilvest‰ syk‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi syv‰n sinisen silm‰parin katsanto suoraan sieluun ja v‰l‰ht‰‰ harsojen utuilevasta sumeesta esiin pyˆre‰ valkea polvi. S‰vellytt‰vin‰ ylenev‰t tanssijatarten utuisan ryhm‰n yll‰ pilarien kirkkaat kannattavat muodot ja taampaa pilarien v‰litse hyv‰ilee silm‰‰ marmorisena valkeneva sein‰n n‰ky, jota keve‰t kukkakuviot ihanasti soinnuttavat, ja jonka tyyneys- ja sointuisuussylist‰ luuttujen hulmuva humu tuntuu tulvivan.

Pˆyt‰ins‰ ‰‰riss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, katsovat tanssijatarten utuilevaa pilve‰, puheensa nousee ja laskee soiton mukana, soljuvina ‰‰nin‰ huminoi korkea pilaristo. Pˆydill‰ ylenev‰t korkeat maljat, joissa viini kultaisena v‰lkkyilee. Ryhmiss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, jonkun olalta on valunut toga, voimakkaan kiinte‰n‰ paaltaa h‰nen paljas kuulakan kiilt‰v‰ olkap‰‰ns‰ h‰ilyv‰ss‰ valossa, joku toinen on kohottanut voimakkaan k‰sivartensa, jonka ranteimessa raskas kultarengas s‰teilee, ja nostanut huulilleen maljan, viinilehv‰n varjossa v‰l‰htelev‰t silm‰ns‰, kun h‰n v‰lkkyv‰n maljan ylitse liitt‰‰ ne tanssijattareen, joka hiukset hajallaan ja silm‰t vallattomana loisteena lent‰‰ soiton pyˆrteess‰ ohitse. Kiihottuneet hohtavat t‰pl‰t polttavat jonkun nuorukaisen poskilla, kun h‰n, silm‰ns‰ kummallisesti kuultavina ja ep‰tasaisesti hengitt‰en tuijottaa tanssijatarten lent‰v‰‰n parveen, er‰s toinen taas katsoo j‰nnittyneen kylm‰n‰, kasvoilla hillitty kalpeus ja k‰det syk‰yksitt‰in pid‰tetysti v‰r‰htelevin‰. Silloin t‰llˆin ottaa joku jonkun ohitseliit‰vist‰ tanssijattarista polvelleen ja liitt‰‰ k‰sivartensa taipuvan kultavˆisen uuman ymp‰rille ja saa paljaan ruusulle hohtavan ja l‰mpim‰lle tuntuvan k‰sivarren omalle kaulalleen, h‰n suutelee tavottamansa neidon tuoreita hymyilevi‰ huulia ja korkeata kaulaa, joka kalpeav‰risen‰ ja kiinte‰ihoisena v‰r‰ht‰‰ suutelon alla, suutelee harsojen alla nousevaa ja laskevaa rintaa, jonka rusoisassa ihossa veri kepe‰n‰ ja l‰mpim‰n‰ lenn‰tt‰‰: hyk‰htynyt, kesken tukahtuva nauru v‰r‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi ilmaan. Soiton ja tanssin humua, puheen ja maljojen sorinaa, her‰‰v‰‰ ja keskenkatkeavaa naurun hel‰jˆinti‰ on kevyt ja korkea pilariatrium, viinin tuoksua ja maljojen hohtoa, luuttujen valuista soittoa ja pilarien ylenemist‰, tanssivain neitojen harsopilve‰, ja paljastuvien olkap‰iden ja polvien vahanvalkeata ja pyˆre‰t‰ kuultoa.

Kummalliseksi kiihtyy Antinouksen mieli siin‰ kun h‰n, otsallaan viinipuun tuores lehv‰, hillittyv‰n‰ istuu ja kuuntelee puheen ja soiton aaltoilevaa humuilua ja katselee maljojen v‰lkynt‰‰ ja tanssijain lent‰v‰‰ pyˆrrett‰. Hillittyv‰n‰, v‰r‰htelev‰n‰ istuu h‰n ja tuntee kuin koko se humajoiva atrium v‰r‰jˆisi ja aaltoisi h‰nen sielunansa. Keinuvan tanssin utuileva liid‰nt‰ ja jokaisen kohotetun k‰den taipuva sulo kangastaa v‰l‰htyneesti h‰ness‰ l‰sn‰, jokainen poskea l‰henev‰ ja poskelle liittyv‰ poski, jokainen otsalla h‰ilyv‰ otsaa hipaiseva kiharan kosketus, jokainen toisensa kohtaava ja toiseensa syk‰ht‰v‰ silm‰yksen v‰l‰ys el‰v‰t l‰sn‰ h‰nen tunnossaan ja v‰ristytt‰v‰t h‰nen. Vapisevana v‰r‰htyy h‰n, siin‰ kun h‰n lep‰‰ ja el‰‰ salin huumetta. Veress‰‰n v‰l‰htelee h‰m‰r‰sti, ja joka kerta kun sieluunsa tuntuu nuoren vartalon sorja taipuminen tanssin aallon myˆt‰, tai nuorten huulien kiinte‰ liittytyminen nuoriin syk‰ht‰viin huuliin, t‰ytyy h‰nen hillit‰ ja pid‰tt‰‰ itse‰ns‰, ett'ei h‰n itse holteettomana l‰ik‰ht‰isi salin huumeeseen.

Niin istuu Antinous huumeisessa salissa ja koko korkea sali l‰ikkyy h‰ness‰ h‰nen sielunaan. Kepe‰n‰ ja kirkaspilarisena ylenee yll‰ns‰ se atrium, taampaa soinnuttaa mielt‰ seinien kukkamaalauksilla s‰vellytetty lempe‰ valkeus. Puhelun ja liikunnan solinana l‰ikkyy koko avara atrium, ilma keinuu luuttujen soittoa ja pilarien editse liehuu tanssijatarten hulmuva utu, hukuttuvana katsoo Antinous sit‰ ja sulaa sieluineen siksi el‰v‰ksi humuavaksi saliksi. H‰m‰rt‰v‰sti tuntee h‰n itsess‰‰n jokaisen viinin v‰l‰hdyksen hiotussa maljassa, ja jokaisen harson hulmunnan, ja jokainen katse, joka kosteana kuultaa h‰nt‰ kohden, tuntuu h‰nen koko hellenneess‰ olossaan v‰r‰hdytt‰v‰n‰ l‰sn‰.

IV.

Kaunis Clelia, lep‰‰t paljaana, allasi tiikerin kirjava kellerv‰ talja.

Lep‰‰t paljaana tiikerin mustan ja kellerv‰n kirjavalla taljalla, toinen k‰tesi on pujotettuna p‰‰si taakse, mustat hiuksesi levi‰v‰t pehmein‰ ja runsaina sille taipuneelle k‰sivarrellesi ja vasemmalle rinnallesi. Lep‰‰t liikkumatonna, j‰senesi suloisesti valuneina, ainoastaan katsovat silm‰si v‰lk‰htelev‰t kuin tummat marmorihelmet ja hymyksi avauneiden huuliesi v‰lill‰ v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina, v‰l‰htelee tiikerin kynsikin taljassa, jolla velttona lep‰‰v‰ k‰tesi huolettomana leikkii.

Niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen on silmiesi katse ja niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen suusi hymy, siin‰ kun kauneutesi paljaudessa valuneena lep‰‰t ja annat silmiesi selitt‰m‰ttˆm‰n salaper‰isen katseen liikkua ilmassa ja minussa. Siksikˆ hymyilet, kun tied‰t k‰sivartesi t‰ydellisen l‰mpˆis‰n pyˆreyden ja olkap‰‰si kiinte‰n joustavan muodon? T‰ydellinen olet siin‰ kun ilman hyv‰ilev‰n‰ lep‰‰t, katselen heikosti taipuneen korkean kaulasi kiintonaista pyˆreytt‰ ja kuulakankalpeata v‰ri‰, katselen aaltoavan rintasi kiinte‰n varmoina ja hennonv‰rjyisin‰ muovauvia pyˆrˆj‰, joiden hieno iho tuntuisi koskevan k‰den alla kimmoisan taipuvana. Hennonkiintonaisena pyˆreytyy rintasi kukkulain alla vyˆt‰istesi hoikka norjan v‰r‰htelev‰ ymp‰ryst‰, ja varma- ja tarkkapiirtoisena rakentuu silmien edess‰ vatsasi heikosti ylenev‰, alabasterinkuulakka kupu. Seuraan silmill‰ni toistensa ylitse laskettujen, ristiss‰ lep‰‰v‰in jalkojesi sulavana pyˆreyv‰‰ muotoa ja polvesi soukkaa ja sirokupuista lumpiota, seuraan s‰‰riesi solavaa ja joustavaa kimmoa ja rentona riippuvan jalkasi sirosti kaareuvaa muotoa.

Kaunis olet, nainen, siin‰ kun lep‰‰t, jokainen j‰senesi paljaana, ja silm‰si selitt‰m‰ttˆm‰n‰ hymyn‰ seuraavina katsettani! Mit‰ ajattelet, nainen, siin‰ kun j‰sentesi kauneudeksi v‰rjyneen‰ virut, el‰tkˆ k‰sivarsiesi solakkana l‰mpˆis‰n‰ pyˆreyten‰, vai valuuko mielesi koko ruumiisi kuulakasta ja kiinte‰nkimmoista kauneusoloa tuntien? Selitt‰m‰ttˆm‰sti katsot vaihtuvav‰risill‰ silmill‰si, ja hampaasi v‰l‰htelev‰t valkeina hele‰npunaisten huuliesi v‰lill‰.

Oletko sin‰kin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu? Vieraasti ja kummasti katselet sin‰, hymyilevien huuliesi v‰litse v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina ja ter‰vin‰, ik‰‰nkuin tahtoisit upottaa ne ihooni ja villin‰ ja vieraana riemuna ime‰ vereni minusta. Onko sinullakin sielu, sin‰ vieras olento, joka niin selitt‰m‰ttˆm‰n‰ katselet ihmeellisesti p‰ilyvill‰ silmill‰si, ja jonka muotoon silmill‰ni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon? Vieras, vieras olet, nainen ja ep‰ilev‰n‰ ja et‰isen‰ katselen sinua, mutta kaunis, kauniskin olet, Clelia, joka lep‰‰t tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla ja veltosti valuneella k‰dell‰si leikittelet tiikerin v‰l‰htelev‰ll‰ kynnell‰, silm‰si selitt‰m‰ttˆmin‰ minussa!

Ep‰ilev‰n‰ sinua katselen, kaunis Clelia, silm‰ni liikkuvat muotojesi solakkaa pyˆreytt‰ ja ihosi maidonkuultavaa kimmokkuutta, katselen rintasi varmapyˆrˆisi‰ kohonteita, katselen olkap‰‰si kiinte‰t‰ valkeata ihoa joka kimmoisana tuntuisi hyv‰ilev‰n k‰den alla, katselen hiustesi l‰mmint‰ pehme‰t‰ lep‰‰mist‰ rintasi ja k‰sivartesi kuulakkaalla iholla ja sieluni herkkenee kuin olisi se liukenemassa muotosi yll‰. Mutta samassa kohtaavat silm‰ni ep‰m‰‰r‰isesti t‰hyst‰v‰n katseesi ja sieluni j‰‰htyy vieraantuvaksi ep‰rˆiv‰ksi ihmetykseksi taas. Mit‰ olet sin‰, vieras ja kaunis Clelia, tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla, joka niin salaper‰isen‰ katsot, ja niin salaper‰isen‰ kauneutena v‰ilyt?

V.

Yksin‰isess‰ atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee hiljaisuutta.

Edess‰ns‰ suihkuu ilmaan hele‰ veden s‰de, joka n‰kyy moniv‰risin‰ pisaroina ylh‰‰ll‰ ja sitte hel‰hdellen putoaa takaisin marmorialtaaseen, joka h‰ilyilee l‰pin‰kyv‰n‰ veten‰. Ymp‰rill‰ ylenev‰t kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka kevein‰ kohoovat kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silm‰ katsomaan sein‰n hele‰sti yksiv‰risi‰ suunnikkaita, joita keve‰sti esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta pohjalta ruusuvyˆt‰ kantava Amor tuntuu liit‰v‰n katsojaa kohden. On hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja, kevein‰ ylenevien pilarien juurilla n‰kyy siell‰ t‰‰ll‰ joku valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneen‰ seisova haamu, taaimpana, jatkuvien pilarien v‰litse n‰kee taustassa vehre‰n puiston lehvikˆn, jonka keskell‰ korkea suihkul‰hde kuuluu solinoivan.

Hiljaista. Antinous istuu silkill‰ p‰‰llystetyll‰ pitk‰ll‰ marmorijakkaralla, jonka nelj‰ jalkaa himme‰sti kuvastuvat permannon marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee hiljaisuutta. Silm‰ns‰ h‰ilyv‰t vedensuihkun kimaltavassa kaaressa, mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona l‰sn‰ h‰ness‰, ja seinien tyyni rytmik‰s n‰ky tuntuu s‰vellytt‰v‰n‰ h‰nen sielullansa. Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha l‰sn‰ h‰ness‰, h‰n tuntee hyv‰iltyn‰ valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien v‰lill‰, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu mielens‰ tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia, hiljenneen‰ kuuntelee h‰n suihkus‰teen loiskuavaa putoamista pisara pisaralta ja mielens‰ hel‰ht‰‰ jokaisen putoavan veden helmen hel‰ht‰ess‰ veden hiljaa p‰ilyv‰‰n kalvoon.

VI.

Marmorilavalla, jonka pilarien v‰litse n‰kee ylh‰‰lt‰ ilmaa vastaan riippuvan hinteloita h‰ilyvi‰ lehtioksia, ja jonka edess‰ alhaalla heleilev‰n‰ aukenee meren rannaton v‰lkkyv‰ peili, kummallakin puolella rannan ylenev‰ puoliympyr‰, joka hohtelee toisten marmorirakennusten kevytviheri‰isten puistikkojen reunustamia pilariryhmi‰, siell‰ ylh‰‰ll‰ lep‰‰ Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa unohtuneena ulos pilarien v‰litse meren ja ilmojen syliin.

Siell‰ lep‰‰ Antinous istuimelleen valuneena ja silm‰ns‰ h‰‰myilev‰t pilarien ohitse meren peiliss‰, joka tyyneen‰ ja rannattomana avautuu edess‰. Niin ylenev‰t pilarit edess‰‰n kuin kevyen tyyntyneen mielen liihotuksisena ylentymyksen‰, oksien vapaa ilmaisa h‰ilyminen pilarien v‰liss‰ ilman syv‰‰ sine‰ vastaan on kuin sielun keve‰t‰ tuudittumista ja avaroituva pilvetˆn taivas, jonka loputonta sine‰ linnut sukeltelevat, ja joka lep‰‰ ‰‰rettˆm‰n‰ meren heijailevan piirin yll‰, tuntuu kuin valaistuksena ihmisess‰. Hele‰nkirkkaat pilaristot rannan ylenev‰ss‰ puoliympyr‰ss‰ kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen ylt‰kirkkaana sointuna ihmisen mieless‰ ja harvalehtisten oksien tuudinta lempe‰ss‰ ilmassa pilarien v‰lill‰ tuntuu hivelev‰n‰ ja hyv‰n‰ koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edess‰, kun siin‰ lep‰‰ ja silm‰t, mit‰‰n katsomattomina, ep‰m‰‰r‰isin‰ harhailevat taivaan ja meren piiri‰, joka rajattomana avaroitumisena h‰lveilee ja v‰lkkyy edess‰.

Niin lep‰‰ Antinous marmoripilaristossa meren edess‰ ja j‰seni‰ns‰ heruu valuva kangastelu. Ei h‰n j‰sent‰ns‰k‰‰n liikahda kun h‰n lep‰‰ sielunsa hyv‰ilem‰n‰ siin‰, eik‰ ajatustakaan her‰‰ kangastavassa mieless‰‰n, nauttivana raukeutena lep‰‰ h‰n vaan ja herkkyy n‰kemisens‰ tuntona. Siin‰ istuimellaan pilaristossaan h‰n on kuin n‰kem‰ns‰ meren ja taivaan kepe‰n korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten sulanutta, itsens‰ unohtanutta kuvastelemista.

VII.

Narkissosta katselee Antinous, Narkissosta marmorissa.

Olisiko sinuna, uneksuva Narkissos? Sulouden aalto koko olentoa valumassa? Kumartuneena veden peilin ylitse, silm‰ herk‰htyneen‰ silm‰n n‰kemiseen, koko sielu ja olo yhten‰ seisahtuneena v‰ristyksen‰?

Antinous seisoo ja katsoo, k‰tens‰ ovat vaipuneet sivuilleen, toga valuu toiselta olaltaan.

Narkissos, suloutunut Narkissos, olisiko sinuna? Sielusi kylpee, ja joka j‰senesi on sulanut ihanuuden v‰ristykseksi. Etkˆ ik‰‰nkuin seisahdu silmiesi katsomiseen, ja eikˆ silmist‰si levitt‰ydy ik‰‰nkuin suloinen kuoleentumus jokaisen j‰senesi ylle? Haihdut ja h‰lvenet n‰kemyksesi ylle, koko olosi hyk‰htyy n‰kemykseksesi, ja kaikki muu viruu rauenneena ja h‰ipyv‰n‰ sinussa.

Olisi, olisi sinuna, sulouteesi seisahtunut Narkissos, koko ruumis tunnosta kuoleentuvana, joka solunsa v‰rjynn‰ss‰ yhten‰ kauniiksi hyk‰htymisen‰. Nojaisi hervoton k‰si rannan kylm‰‰n paateen, olisi rinta ja koko vartalo hekumoituvaa raukenemista ja polvistuneet jalat menehtyv‰‰ hiutumista, mutta koko olo sulouden hukuttuvana valumisena.

Antinous seisoo suorana, silm‰ns‰ ovat riutuneet suuriksi, k‰tens‰ riippuvat heikkoina ja niiden suonia kalvaa hieno uuvuttava sairaus.

Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi n‰kemisen ylle, eikˆ ihminen kauniina ole ik‰‰nkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa kuolemista? Eikˆ ihminen kauneutensa halvauvana hetken‰ ik‰‰nkuin herk‰hdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sis‰lt‰‰n liikkuu ja vuotaa esiin? Narkissos, joka i‰ksi olet silmiesi n‰kemiseen vangittu ja lumottu, ja jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla v‰ilymist‰, eikˆ kauneus ole ihmisen j‰‰mist‰ tunteeksi, jonka myˆt‰ h‰n h‰lvenev‰n‰ liukenee olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksest‰? Ihmisen lumoutumista ihanuuden v‰rjyv‰ksi aalloksi itsens‰ ja n‰kemisens‰ v‰lille?

Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut hartioilta alas ja lep‰‰ jaloissaan maassa, liikkumatonna h‰n seisoo ja katsoo, joka j‰senens‰ suloisesti lamauvana, kasvonsa v‰r‰htyneen j‰ykkin‰, kuvansa ylle hyk‰htynytt‰ Narkissosta.

VIII.

Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi ja kalvaa hiuduttavasti joka j‰sent‰. Niin kauneus valuu kuin hitainen ihana neste ihmist‰, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisess‰ ja raukasee jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisess‰. On raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka j‰seness‰‰n. Mit‰ tekisi? Ja miksik‰ tekisi? Kauneinta on lev‰t‰, kauneinta tunteinansa lev‰t‰. Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henke‰ns‰ selke‰ksi ja kirkkaaksi? Miksi s‰ihkyisi tahtovaksi toivovaksi rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana lev‰t‰. Raukeana tahdottomana rauhana. Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. El‰m‰, ulkopuolinen, kolea hantela el‰m‰? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen kosketuksen alaisena olla, ep‰mukavaa ja tukalaa. Levoton ja h‰iritty olisi ihminen sen kovassa syliss‰. Ei ihminen kauneudestansa el‰m‰‰n tahdo her‰t‰, kauneutensa h‰ilyv‰ss‰, koko sielun ja olon hervottavassa unessa on ihmisen halu her‰‰m‰tt‰ v‰ily‰. J‰tt‰‰ koko ihmisell‰‰n itsens‰ nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siin‰ kylvyss‰ tuudittua ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eik‰ tahdo mit‰‰n, el‰‰ ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin pehme‰‰n, koko sielua ja oloa hyv‰ilev‰sti verhoavaan harsoon, niin halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsens‰ ep‰mukavalta ja tyˆl‰‰lt‰ tuntuvasta el‰m‰st‰ hillittyyn ja hivelev‰‰n uneksumistilaan, jonka syliss‰ ihminen heruu nauttivaan hyv‰ilev‰‰n velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempe‰ raukaseva unnutus hiipii ja hipuu se ihmist‰, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena sulaa ja uneksuu ihminen sen syliss‰, eik‰ silm‰‰ns‰ tahtoisi avata sen raukasevassa syliss‰, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana unenhumalana.

IX.

Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa, jonka yll‰ palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemm‰lle ajatuksiinsa. K‰tens‰ ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syv‰ ryppy, silm‰ns‰ katsovat totisina eteen.

Mutta kun ihminen ei aina h‰ily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyytt‰? Kun koko el‰m‰ melkein on kolkkoja tyhji‰ hetki‰?

Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous p‰‰t‰‰n, ja silm‰ns‰ j‰‰v‰t ep‰m‰‰r‰isen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse ik‰‰nkuin seisahtuu ilmaan edess‰.

Niin sammunutta on ihmisess‰ v‰listi, niin mykk‰‰ ja pime‰t‰. Mieli uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa k‰rsimyksess‰ tuntee el‰m‰n ymp‰rill‰. Niin tyhj‰n‰ ja nuutuvan laimeana uikottaa se el‰m‰ ymp‰rill‰, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin. Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on ihmisell‰ semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat el‰m‰n hetket niit‰ kituvia tukaluuden hetki‰? Niit‰ synkki‰ hetki‰, joina ihminen j‰ykkenev‰n‰ v‰rjˆtt‰‰ el‰m‰n yksitoikkoisuuden keskell‰?

Katsovan Antinouksen kasvot v‰r‰htyv‰t viel‰kin totisemmiksi, ja silm‰ns‰ pysyv‰t entist‰ tuskallisempina.

Miksi on ihmisell‰ sammuneet hetkens‰, jolloin h‰ness‰ ei v‰lky mit‰‰n, ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa h‰ness‰? Miksi h‰ilyy ihminen ihanuuden syliss‰ toiset hetkens‰, kun sent‰‰n enin el‰m‰ns‰ uumoilee pime‰n n‰‰ntymisen alla? Kolkolta tuntuu el‰m‰ kauneuden syliss‰ uneksuneelle, tyhj‰lt‰ ja tylylt‰ ja lohduttoman autiolta. Miks'ei saa el‰m‰st‰ kaikiksi hetkikseen h‰lvet‰ ja miks'ei aina saa hyv‰iltyn‰ kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava el‰m‰ tuudittavaksi s‰veltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on el‰m‰ ajatella, kauniina oleminen on vaan silm‰nr‰p‰yksen hyk‰htynyt tunne, kun taas el‰m‰, kelme‰ v‰ritˆn el‰m‰ tuikottaa ihmisen ymp‰rill‰ loputtomat n‰‰ntyv‰t hetket, ja joka hetki sulkee h‰net tukalaan syliins‰. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin el‰m‰ ja tukaltuvana el‰‰ ihminen enimm‰t hetkens‰.

Mutta eikˆ itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena k‰rsimist‰?
Eikˆ kauniiksi v‰r‰htynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?

Antinouksen suuret surulliset silm‰t j‰‰v‰t tuijottamaan yh‰ yhteen kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa h‰n k‰tens‰ pitelem‰‰n otsaansa.

Kauniinahan ihmisess‰ on imem‰ss‰ niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun sielu ik‰‰nkuin kasvaa itsest‰‰n, ja sulautuvana levitt‰ytyy katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi pehmenemist‰, totiseksi, totiseksi v‰r‰ht‰‰ koko ihminen, silm‰‰nkin on niinkuin kihoisi kyynel ja katse h‰‰myilee kosteana ja herkk‰n‰. Totista suloista suruisuuden pehmeytt‰ on kauniina oleminen, ja kauniina hetken‰‰n liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen surumielisyyden herkkyyten‰. Kipeytt‰, haikeaa, koko syd‰men herkytt‰v‰‰ kipeytt‰ on kauniiksi v‰ristynyt ihminen, ja ihmisen her‰‰minen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi. Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja k‰rsiikˆ ihminen kauneudessaankin? Mit‰ on siis ihminen ja ihmisen el‰m‰?

Antinous j‰‰ yh‰ katsomaan eteens‰ ilmaan, silm‰ns‰ p‰ilyv‰t s‰rkyv‰n syviksi, kun h‰n yh‰ ep‰m‰‰r‰isesti tuijottaa eteens‰, tuontuostakin pudistaa h‰n hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa p‰‰t‰ns‰, ja silm‰ns‰ tuijottavat yh‰ tuskallisina samaan kohtaan.

X.

El‰m‰ on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu h‰ilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu, ainainen sis‰inen rajaton halu on huveta itsest‰‰n, huveta rajattomana. Kun ihminen v‰r‰ht‰‰ n‰kemyksens‰ kauneudeksi, on h‰nen halunsa h‰lvet‰ sen n‰kemyksens‰ ylle unohtuneena ja itsest‰‰n hukkuvana. Kun maailma kangastaa taivaallisen hetken silm‰nr‰p‰yksellisess‰ hyk‰hdyksess‰ h‰nen sieluunsa, on h‰nen ainoa el‰v‰ halunsa silloinkin koko sieluinensa olla n‰kemyksens‰ rajattomuuden t‰ydellisen‰, kaikki tuntevana peilin‰. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin h‰nen halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myˆt‰ ja itsest‰‰n liuenneena ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selitt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. Aina v‰r‰ht‰‰ ihmisess‰ kuin suuri ja hukuttava kaipauksen l‰ike, ja aina j‰tt‰ytyy h‰n joka teossaan t‰m‰n l‰ikkeen kannattamaksi.

Niin on kuin kasvaisi ihmisen sis‰lt‰ aalto, joka jokainen hetki kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa alituiseksi ulos ja ulos eteenp‰in kuohuamiseksi. Niinkuin mielen pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa. Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen syliss‰, jokaisen h‰nen ajatuksensa ja jokaisen h‰nen mielens‰ liikunnan sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliins‰. Koko ihmisess‰ kytee ja hiutuu se ‰‰retˆn kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsest‰‰n h‰lvenev‰n‰, nousisi kuin ylt'yleisen‰ huuruna olemisensa rajoista ja tulvisi kaiken ylle.

Niin on ihminen sis‰lt‰‰n kuin ylt'yleisen‰, joka taholle rajattomana pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eik‰ koskaan ole ihmisen olo lepoa. Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu h‰n rajattomuuteen levitt‰ymisen haluna ja joka hetkens‰ on h‰n sis‰lt‰‰n kipe‰. Haikeata ja vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkyn‰ on h‰nen ainoa pohjainen tunteensa. Kun ihminen v‰risee kauniina, on h‰nen tuntonsa sulautumisen kipe‰t‰ halajointia, kun h‰n vet‰ytyy kokoon kylm‰n ja runtelevan el‰m‰n edess‰, sis‰llisyytt‰‰n h‰n silloinkin v‰risee ja kavahtaa sen el‰m‰n kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen umeata tihe‰t‰ sis‰llisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi h‰n j‰tt‰yty‰ t‰st‰ sis‰llisyydest‰‰n antauvan valumisen lievitykseen. Mihin saisi levitt‰yty‰, ett‰ siit‰ sielunsa raskaasta vellonnasta lievittyisi? Mihin saisi j‰tt‰yty‰, ett‰ sielu, k‰rsiv‰ sairastava sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi el‰m‰ss‰ silm‰nr‰p‰ys, jonka ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi el‰m‰, johon ihminen sielustaan saisi kuin ‰‰rettˆmyyteen, suloiseen, vapahtavaan ‰‰rettˆmyyteen h‰lvet‰! Olisiko miss‰‰n maailmassa sit‰ ‰‰rettˆmyyden n‰ky‰, jonka edess‰ vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja jonka edess‰ ihminen i‰ksi lievittyisi sis‰llisyytens‰ tuskaisasta pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa her‰t‰ hetkeen, joka hellitt‰isi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?

IV. EGYPTISSƒ.

Egypti, maa jonka l‰vitse Niil, aluton ‰‰retˆn Niil leve‰n‰ ja rauhallisena valuu ja jonka ymp‰rill‰ er‰maa avautuu keltaisena ‰‰rettˆmyyten‰, Egypti, maa, jonka alati selke‰n taivaan alla suunnattomat pyramidit pime‰piirtoisina ja synkkin‰ ryhm‰kkˆin‰ ylenev‰t, ja jossa er‰maitten keskell‰ sfinxit ‰‰nettˆmin‰ lep‰‰v‰t vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmill‰‰n tuijottaen vaikenevien aavikkojen ylitse ymp‰rill‰‰n.

Majesteetillinen on mahtava Niil, siin‰ kun se taivaanrantaisen leve‰n‰ hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leve‰n‰ ja levollisena kulkee se Niil, yll‰‰n taivaan valtaava pilvetˆn sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneen‰ er‰maitten halki, joissa pime‰piirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien aavikkojen keskell‰ ja joissa ainoana ‰‰nen‰ on vaan yksin‰isen hiipiv‰n shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana seisovan er‰maan keskell‰, kulkee se leve‰ ja levollinen Niil tyynen‰ ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat alinomaisena ihmisten liikkeen‰ ja peltojen lainehtimisena, kulkee levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana ik‰‰nkuin yh‰ kulkisi i‰ti vaikenevia ja i‰ti liikkumattomia er‰maa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ‰‰retˆn, siin‰ kun se paljaana ja pilvetˆnn‰ kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja et‰isyydess‰ matalalta yhtyy yhteen er‰maan tumman juovan kanssa ylt'ymp‰rill‰, matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siell‰ t‰‰ll‰ alavilla rannoilla joku yksin‰inen palmuryhm‰, joka yksin h‰iritsee taivaan rannan tasaisena levittyv‰‰ piiri‰ ylt'ymp‰ri.

Ihmeellist‰ on Egyptiss‰, rajattoman taivaan piirin ja levollisen valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielest‰ katoo niinkuin aika, ja ihminen hupenee huomiosta. Miksi j‰isi huomio pieneen ihmiseen siin‰ kun kulkee Niilin levittyv‰‰ mahtavaa povea, yll‰‰n taivaan valtaava kupu ja ymp‰rill‰‰n er‰maitten et‰inen keltainen ‰‰rettˆmyys? Miksi muistaisi nykyisen hetken siin‰ kun seisoo vaikenevan pyramidin edess‰, joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet?

Egypti on i‰isyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ‰‰retˆnn‰ ihmisen ymp‰rill‰. I‰isyyteen her‰‰ ihmisen mielikuvitus joka silm‰nr‰p‰ys siell‰, ja minne j‰‰kin katse, tuijottaa ajattomuuden ja ‰‰rettˆmyyden kivett‰v‰ katse ihmist‰ vastap‰‰t‰. Siell‰ j‰‰hmettyy ihmisess‰ olevan hetken tunto ja itsest‰‰n huimaistuna seisoo h‰n ajattomuutta ja ‰‰rettˆmyytt‰ silm‰st‰ silm‰‰n ja j‰‰ sen lumoomaksi.

I.

Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi j‰‰hmettyneen‰ sen laella ja katselee liikkumatonna ymp‰rilleen.

Edess‰‰n aukenee aavikko ‰‰rettˆm‰n‰ tasona, joka huimaavassa et‰isyydess‰ tasaisena puoliympyr‰n‰ yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan rantaan. Sen tummankellerv‰n tason keskell‰ luikertaa Niil vaaleana vyˆn‰, valuen esiin ik‰‰nkuin taivaan et‰iselt‰ rajalta l‰henee se heikosti kiemurrellen ja levenev‰n‰ keltaisen aavikon keskitse ja paisuu viimein l‰heten leve‰ksi mereksi siin‰ kun se hitaana ja majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siit‰ taas jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse viimein kuin luikertavana hopeajuovana h‰viten silmist‰ pohjoisen taivaanrannan kuulakkaaseen v‰riin. Suunnattomana levitt‰ytyy ymp‰rill‰ er‰maan keltainen tummeneva ‰‰rettˆmyyden syli, l‰hell‰, virran rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina, joilla siell‰ t‰‰ll‰ kasvaa joku yksin‰inen j‰ykk‰lehtinen palmu, mutta kauempana h‰vi‰‰ kaikki yksin‰iseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana ‰‰rettˆmyyden n‰kyn‰ levitt‰ytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen kaikki aistit j‰ykkenev‰t.

Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo et‰isyyteen ymp‰rill‰‰n. Allansa levenee joka puolella pyramidin suunnaton tumma kiviryhm‰.

Kuinka mit‰ttˆm‰ksi tuntee itsens‰ siell‰ huimaavan pyramidin laella ymp‰rill‰ns‰ er‰maa ‰‰netˆn ‰‰rettˆmyys! Niin on niinkuin sammuisi omasta olemisestaan ja seisoo siin‰, joka tunto huumauvana. Silm‰t ik‰‰nkuin sokeuvat, kun yht‰mittaa tuijottaa sinne ‰‰rettˆmille silm‰nkannattimille ymp‰rill‰, ‰‰retˆn hiljaisuus on ihmisen ymp‰rill‰, niin ett‰ on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus ‰‰rimm‰isen hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen ovat lev‰nneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella el‰neiksik‰‰n, ovat sovittaneet sijoilleen omien el‰vien k‰siens‰ voimalla.

Kuinka mit‰tˆn ja turha on ihminen! Antinous katselee kivi‰ allaan ja antaa silm‰ins‰ vaeltaa taivaan kupua ja er‰maan ‰‰retˆnt‰ syli‰. Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lep‰‰ paaden p‰‰ll‰ vuosituhannet liikkumattomuuden, ik‰‰nkuin i‰isyyden untansa, i‰isen‰ ylenee yll‰ taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa, i‰ti samana lep‰‰ ylt'ymp‰ri er‰maan ‰‰retˆn povi ja i‰isen‰, joka p‰iv‰ samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan el‰‰ p‰iv‰n, surkastuu toisena kuin kuivan er‰maan k‰rvenev‰ ruoho. Ihminen, sinun ymp‰rill‰si seisoo i‰isyys ajanjaksojen l‰vitse pysyv‰n‰ vaihtumattomuuden ryhtin‰, ainoastaan sin‰ itse olet kuin hetken hehkuva tulenkipin‰n lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana, ja jonka el‰m‰ j‰lkeenp‰in on kuin unen muisto, jota j‰lkeenp‰in ei en‰‰ todeksi uskokaan. Antinous j‰‰ katsomaan sammaleisia kivi‰ allaan ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen toimelias k‰si, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava k‰si, miss‰ on se ihminen nyt, miss‰ on muistokin siit‰ ihmisest‰? Kivet lep‰‰v‰t kivien p‰‰ll‰ samoina kuin vuosituhannet sitte ja j‰‰v‰t tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta jaksaako kuvailla sit‰ ihmist‰ joka liitti ne kivet sijoilleen, todelliseksi el‰neeksi ihmiseksi, joka n‰ki auringon ja joka vavistuen tunsi er‰maan ‰‰rettˆmyyden ymp‰rill‰‰n, niinkuin itse nyt? Tyhj‰‰n h‰lvenev‰ ja ohitsemenev‰ on ihminen, ik‰‰nkuin meren nouseva, hetken el‰v‰ ja sitte i‰ksi sammuva aalto. Ik‰‰nkuin hetken kest‰v‰ tuulen humu on ihmisen el‰m‰, joka hetken liehuu el‰m‰ns‰, mutta kohta on ohitse taas ja kaikki ymp‰rill‰ yht‰l‰isen‰ j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ muuttumattomuutena, ik‰‰nkuin se tuulen humu ei ikin‰ olisi humissutkaan sen liikkumattomuuden keskell‰. Turha on ihminen ja turha ihmisen olemassa olo ja j‰lke‰j‰tt‰m‰tt‰ h‰vi‰‰ ihminen el‰m‰st‰.

Antinous on j‰‰nyt tuijottamaan kiviryhm‰kkˆˆn edess‰‰n ja silm‰ns‰ ovat j‰ykenneet. V‰hitellen selkenee h‰nen katseensa taas, h‰n katsoo yh‰ kiviryhm‰kkˆˆn allansa, mutta mieless‰‰n sulavat hereille ik‰‰nkuin uudet ajatukset. Eikˆ ihmisess‰kin ole rajaton el‰m‰? Eikˆ ihminenkin hetkin‰‰n liiku rajattomana? Antinous tuntee yht‰haavaisesti koko sen suunnattoman kiviryhm‰n haahmon allansa, mutta samassa tuntuu h‰ness‰ myˆs er‰maan autio ja rajaton avaroituminen ymp‰rill‰ ja taivaan i‰inen korkeus yll‰ ja h‰n ik‰‰nkuin j‰rk‰htyy koko olossaan. H‰n tuntee kuin omana sielunaan sen er‰maan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja kaareutuu mieless‰‰n taivaan ‰‰retˆn kupu ja kivien suunnaton levitt‰yv‰ ryhm‰ allansa tuntuu kuin liikahtavan el‰v‰ksi ja keinuvana kannattavan h‰nen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa silm‰nr‰p‰yksess‰ on niinkuin purjehtisi h‰n pyramidinsa syliss‰ ajattomien aikojen l‰vitse ja n‰kisi yht‰haavaisena hyk‰htyneen‰ unena aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi silmiins‰ laajan korkean kaupungin keinuva n‰ky aavikolla pyramidin edess‰, h‰n n‰kee sen selv‰n‰ ja kirkkaana piirtyv‰n keltaista er‰maata vastaan, n‰kee sen s‰rmikk‰‰t muurit ja tasaiset katot ja kuulee katujen vilkkaan humun, samassa h‰lvenee koko kaupunki silmist‰ kuin n‰kym‰ttˆm‰n k‰den pyyhk‰sem‰n‰ ja er‰maa levitt‰ytyy vaan tyhj‰n‰ ja tummana edess‰‰n. Seuraavana hetken‰ on kuin n‰kisi h‰n pyramidien sivut yht'‰kki‰ her‰‰v‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n, tummia vilkkaita ihmisi‰ liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylˆs ja kuulee vasaroiden el‰v‰n kalkkeen, h‰linˆiv‰n‰ kirjavana liikkeen‰ ja ihmisten toimeliaana vilin‰n‰ ovat pyramidin sivut, mutta samassa n‰kyv‰t ne taas kuolleena pime‰n‰ kiviryhm‰kkˆn‰ edess‰, joka seisoo kuin i‰isyyden j‰ykk‰n‰ vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko ilmestyy aavikolle pyramidin edess‰, hetkess‰ on koko keltainen er‰maa vilkasta liikkuvaa h‰lin‰‰, sotavaunujen ja ihmisten vilin‰‰, Niili‰ kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeress‰ pitk‰t kirkasv‰riset viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ n‰kee senkin n‰yn selitt‰m‰ttˆm‰sti sammuvan silmien edess‰, ja er‰maan taas vaan aukeavan ymp‰rill‰ ‰‰rettˆm‰n‰ liikkumattomuutena ja vaikenemisena.

Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi j‰‰hmettyneen‰ ja n‰yt kulkevat sieluansa. V‰r‰htyneen‰ seisoo h‰n ja vavahtunutta sieluansa leimuu ihana ilo. Eikˆ ihminenkin silm‰nr‰p‰yksitt‰in v‰l‰htele i‰isyyden hyk‰htyneen‰ tuntemuksena? Eikˆ ihminen hetkess‰ joskus aukene i‰iseksi ik‰‰nkuin yht'‰kkisen salaman valaisemana?

I‰inen on ihminen silm‰nr‰p‰yksitt‰in! Yht‰haavaisesti on h‰n kaikkea ymp‰rill‰‰n, aikojen l‰vitse upottautuu h‰nen tunteensa ja syleiltyn‰ sulaa h‰nen mielens‰ hetken ‰‰rettˆmyyden t‰ydelliseksi hymin‰ksi. ƒ‰retˆnn‰, ‰‰retˆnn‰ p‰ilyy ihminen, kun h‰n itsest‰‰n unohtuvana vavahtuu i‰isyyden tunnoksi ymp‰rill‰‰n. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen olla, kun h‰n sieluineen sulaa n‰kemyksens‰ ylle ja sieluineen h‰lvenee n‰kemykseksens‰, l‰ikky‰v‰‰ ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana p‰ilyy h‰nen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta katsomisen rajattomana hukuttavana hetken‰?

Antinous seisoo pyramidill‰‰n, niinkuin ‰‰rettˆm‰n‰ keinuvana ryhm‰n‰ tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silm‰ns‰ ja sielunsa keinuu yht‰haavaisen p‰ilyv‰sti sen pime‰ss‰ kannattavassa ryhm‰ss‰, aavikon ‰‰rettˆm‰ss‰ ‰‰nettˆm‰ss‰ levenemisess‰ ymp‰rill‰ ja Niilin vaaleassa vyˆss‰, joka mutkitellen luikertaa alavien lakeuksiensa keskitse. Miks'ei j‰t‰ ihminen itse‰ns‰ katsomuksensa unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti el‰m‰st‰?

II.

Kuolleiden ‰‰nettˆm‰n kaupungin keskell‰ seisoo Antinous, edess‰‰n kivijalustalla lep‰‰v‰ Sfinxi.

Lep‰‰ Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmill‰‰n eteens‰, kivik‰p‰l‰ns‰ oiennettuna. Sfinxin takana n‰kee laajana ja matalana avauvaan holvistoon, joka n‰kyy silm‰‰n loppumattomina, vuorestahakattuina pilaririvistˆin‰, jotka viimein h‰vi‰v‰t n‰kyvist‰ kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxist‰ seisovat kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat liikkumattomina, k‰det kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen ylitse j‰ykk‰n‰ kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ymp‰ri ilmaan louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.

Kuin kivettyv‰n‰ seisoo Antinous siin‰ sfinxin edess‰, silm‰ns‰ liikkumattomassa sfinxiss‰. Niin herkk‰muotoiset ovat sen sfinxin kasvot, kuin v‰r‰htyneen‰ hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niist‰ kasvoista harmaat liikkumattomat silm‰t, jotka kivett‰v‰ss‰ kylmyydess‰ ik‰‰nkuin katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ik‰‰nkuin j‰‰tyy sen katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeyten‰ silm‰‰n ja sulana ja halaavana j‰‰ katsomaan niiden v‰r‰hdytt‰v‰‰ naisellista kauneutta, ja olkap‰itten solava ja puhdas muoto, joka hyv‰n‰ ja hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti pehmenem‰‰n. Niin velloo Antinous v‰r‰htyv‰n‰, kun h‰n katsoo sfinxin rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sit‰ hyv‰ilev‰n‰ hempeyten‰ tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa h‰nen silm‰ns‰ taas sfinxin j‰ykist‰v‰n kivikatseen, ja h‰n n‰kee jalustalle oiennetun sfinxin suonikkaan leijonak‰p‰l‰n, jonka k‰yr‰t voimakkaat kynnet ik‰‰nkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa. Kivett‰v‰sti tuntee h‰n samana hetken‰ kuningasten suunnattomat, liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pime‰n pilaristoaukenemisen edess‰‰n ja seisoo kuin joka tunnossaan j‰ykkenev‰n‰.

Ne kuninkaat istuvat mykkin‰ pime‰muotoisina paikoillaan k‰det polvillaan ja katsovat, p‰‰t j‰yk‰sti suorina liikkumattomasti korkealta ihmisen ylitse kallioiden er‰maisiin aukeuksiin ymp‰rill‰, ja sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen h‰vi‰vin‰ rivein‰, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyv‰‰ katon holvikkoa. Mielikuvitus j‰ykistyy, kun siin‰ katselee niit‰ liikkumattomia patsaita ja pilarien p‰‰ttym‰tˆnt‰ mets‰‰, ja kun ajattelee ett‰ ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylv‰sholvit ovat seisoneet, edess‰‰n sama lep‰‰v‰, eteens‰ selitt‰m‰ttˆm‰sti tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen samaa liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja ajatuksetkin j‰hmettyv‰t tuijottaviksi siin‰ kuolleen ja aution liikkumattomuuden keskell‰. On kuin j‰ykkenisi itse sen i‰isen‰ seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin j‰‰tyisi el‰m‰st‰, rinnan ainoana tuntona sfinxin katseen selitt‰m‰tˆn ja kylm‰ hyydytys.

Vai onko ollenkaan el‰m‰‰? Eikˆ lep‰‰ koko maailma silm‰nr‰p‰yksen kivett‰m‰n‰, oma syd‰nkin lyˆm‰tˆnn‰? Kolkkona, kaameana kiviunena kaikki, aikakin h‰vinneen‰? Antinous katsoo kuin j‰ykistyv‰n‰ ymp‰rilleen. Niin on kuin j‰‰hmettymisen silm‰nr‰p‰ys itsess‰‰n, ja kolkkona hyytyy h‰nen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat veress‰ns‰, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee j‰isen‰ j‰seni‰ns‰. Eikˆ koko maailma ole silm‰nr‰p‰yksess‰ seisahtunut ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikˆ koko el‰m‰ ole hetkess‰ hyytynyt kiveksi?

Vai onko koko el‰m‰ muuta kuin kivettymist‰? El‰m‰, j‰‰nkylm‰, ankea ja autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen j‰‰t‰v‰‰ kammottamista? Niinkuin suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on el‰m‰ ja maailma, jossa joka hetki kolkot ja pime‰t kivetyskasvot ja kivetyssilm‰t tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen v‰rjyv‰ mieli joka hetki halvautuu hyydyttyv‰n‰ kammostumisena. Hetkeksi siin‰ kovassa liikkumattomassa el‰m‰ss‰ unohtuu silm‰ sfinxin hempe‰n‰, ja sielulle hyv‰ilyn lievityksen‰ tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan hyv‰iltyn‰ ja herkkyv‰n‰ ja hiipii koko olollaan sen sfinxin hempeytt‰v‰n tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silm‰ sfinxin katseen ja silm‰nr‰p‰yksess‰ hyytyy ihminen j‰ykistyv‰ksi kammoksi taas. Kylm‰n‰ ja vieraana hirmuna tuntuu paljas el‰m‰ ihmiseen ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edess‰. El‰m‰ on ‰‰retˆnt‰ ja kovaa autiutta, jonka keskell‰ ihmisen jokainen tunto j‰‰hmettyy kivenlyˆm‰ksi ja h‰d‰ns‰ik‰hdykseksi.

Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ymp‰rill‰‰n pime‰t ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edess‰‰n kivetyssilm‰inen sfinxi, leijonak‰p‰l‰ oiennettuna.

III.

Mutta mit‰ onpi el‰m‰? Onko se kammottavuutta, jonka keskell‰ ihmisen jokaista suonta kivett‰v‰ h‰t‰ lamaa? Vai onko se hyv‰‰ ja lempe‰t‰ herkkyyden katsetta, jonka edess‰ ihminen ihanasti v‰r‰htyy sielunsa sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylm‰‰ vierauden kosketustako, vai lempe‰n liikutuksen syleily‰, sill‰ kumpanakin tuntuu se syk‰ht‰v‰lle ihmiselle?

Toisinaan on ihminen el‰m‰n edess‰ paljasta haikeata nautinnon sulaumusta. Valuu herkkyneen‰ ihanana v‰r‰htelev‰n maailman ylle, ja ainoana suloisena kipeyten‰ on ett'ei saa viel‰ liuenneempana j‰tt‰‰ itse‰ns‰ sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ymp‰rill‰ tuntuu kuin sielun suloiselta hyv‰ilylt‰, jokainen tuntoon virkoava huomio maailmasta v‰r‰htyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievityst‰ on kaikki, ja mihin silm‰ j‰‰kin, sointuu sielu sulana kohta n‰kemyksen mukaan ja p‰ilyy t‰ytettyn‰ ja tyydyttyv‰n‰. Koko maailma on silloin joka ilmiˆss‰‰n mielelle kuin suloinen ja lempe‰aaltoinen lep‰‰myksen meri, jonka hyv‰ilev‰‰n syliin on ihanaa j‰tt‰yty‰, ja ihmisen ainoana suurena toivona on silloin viel‰ v‰littˆm‰mp‰n‰ tuntemuksena valua sen suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niin‰ hetkin‰‰n, kuin olisi koko olo maailman olon s‰estyst‰, tahtoisi kummuta itsest‰‰n sen maailman ylle, eik‰ ole mit‰‰n ihmisess‰, ei yht‰‰n tunnetta eik‰ yht‰‰n j‰sent‰, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen h‰ipymiseksi. Niin tuntuu el‰m‰ joskus suloisena ja sielua hyv‰ilev‰n‰.

Mutta sitte tuntuu el‰m‰ toiset kerrat taas kuin j‰‰hmett‰v‰ kova kolkkous, jonka edess‰ ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa syk‰hdyksess‰. Niin silloin n‰kyy maailma kuin tylyn‰ ja runtelevana autiutena ihmisen ymp‰rill‰, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen edess‰ ja s‰ik‰hdytt‰‰ h‰nen jokaisen tuntonsa v‰r‰hdyksen kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa h‰nen sielunsa j‰iseksi kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen h‰nen her‰‰v‰n tunteensa puistattavalla pelolla. Pelottava on el‰m‰ joskus, kaamea ja kammottava, ja n‰kyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytens‰ ja kylmyytens‰ paljaudessa, sen n‰yn edess‰ j‰‰tyy ihmisen joka j‰sen sis‰llisest‰ kammosta ja verens‰ heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan, helpottumattomaksi t‰r‰htyneeksi s‰ik‰hdykseksi seisahtuu koko olonsa.

Onko el‰m‰ nyt siis ihmisen ymp‰rill‰ aukenevaa pelotuksen tuijotusta, jonka edess‰ ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa j‰‰hmettyy? Vai onko se sulaa sielun hyv‰ily‰, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa halajoitsisi h‰lvet‰, ikin‰ siit‰ ihanuusv‰r‰htymisest‰‰n virkoamatta? Vai onko el‰m‰ kumpaakin, onko el‰m‰ sek‰ j‰ykist‰v‰‰, ihmisen tyhj‰ksi lamaavaa suuruuden autiutta, ett‰ myˆskin ihmisen syliins‰ sulkevaa ja ihmisen syliss‰‰n autuaaksi tyydytt‰v‰‰ armon kosketusta, onko el‰m‰ niinkuin sfinxi, joka kivenkylm‰n‰ lep‰‰ i‰isyysoloansa, mutta jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa nautinnonhukunnassa h‰lvet‰? Onko el‰m‰ kivij‰yk‰t leijonak‰p‰l‰ns‰ oientava ja hyydytt‰vill‰ kivisilmill‰‰n tuijottava sfinxi, jonka rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silm‰yksen edess‰ j‰ykistyv‰n‰ tyrehtyy jokaisessa verens‰ pisarassa? Onko el‰m‰ sulouden ja kammotuksen kivisfinxi?

Sulan suloinen el‰m‰, kolkko ja runteleva el‰m‰! Pelvon ja h‰distyneen tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa el‰m‰n edess‰. Joskus taas sulaa h‰n sen saman el‰m‰n edess‰ ihanuuttaan haikeaksi sulousnyyhkyn‰ksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi her‰‰ ihminen, kun h‰n kerran on saanut sulata onnena herkkym‰‰n, miksi her‰‰ h‰n siit‰ en‰‰ el‰m‰n kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei j‰‰ ihminen taintuneena, i‰ksi taintuvana el‰m‰nsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O el‰m‰, el‰m‰, joka tuo kylm‰n tunnon ihmisen joka j‰seneen, joka joskus hetkitt‰in halvaa ihmisen jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen j‰iseksi s‰ik‰hdykseksi, el‰m‰, jolla on sfinxin kylm‰ tunnoton kivikatse ja sfinxin k‰yr‰kynsinen kivenraskas leijonak‰p‰l‰, miks'ei sen el‰m‰n edest‰ halajoitsisi i‰ksi h‰lvet‰ hetken‰, jolloin sen saman el‰m‰n rinta velloo sulana hyv‰ilyn tuntona ihmisen edess‰, ja jolloin h‰n ihanoituvassa lievityksess‰ voi koko sieluineen juosta sen herk‰n ja sulaneen hempeyden ylle! Kun luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyv‰ilyn sylin‰ ihmisen edess‰, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyv‰t yhteen i‰isyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko v‰r‰ht‰vine oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei h‰n silloin i‰ksi halajoitsisi sammua siihen onnensa hyk‰hdykseen ja i‰ksi lievittyneen‰ unohtaa koko muun el‰m‰n! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetken‰‰n, kun lakkaisi el‰m‰st‰ hyk‰htyneen‰ ihanuuden hetken‰‰n, i‰ksi silloin lievittyisi ihminen olemisesta ja i‰ksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa sielussa olemisen pime‰, umea pakotus!

IV.

Niili‰ liukuu Antinous venheess‰, seisoo kallistuneen venheens‰ partaalla, ja katselee viev‰‰n veteen, jolla kuplat leikkiv‰t, toga on valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.

Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lep‰elee ymp‰rill‰ kuin suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan syleilev‰‰ kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa siell‰ t‰‰ll‰ jonkun ihmisasunnon tai palmuryhm‰n tummat ‰‰riviivat.

Siin‰ seisoo valtaavan, levenev‰n kultaisen Niilin keskell‰, liukuvassa venheess‰‰n Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden liekkuva kuvastus, veteen venheen vierell‰, katselee kullanruskoa iltaisen maailman ylitse.

Syvin‰ p‰ily‰v‰t silm‰ns‰, kun h‰n liikkumatonna seisoo siin‰ ja katselee veteen venheen vierell‰, johon kallistunut venheens‰ ja seisova paljas vartalonsa heitt‰‰ v‰ilyv‰n viherj‰nkultaisen varjon, ja jossa venheen liikunnan synnytt‰m‰t kuplat hiljaa j‰‰v‰t taakse, alla avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka syliss‰ joku veden h‰ilytt‰m‰ pilvi keve‰n‰ leijaa. Viel‰ syvempin‰ n‰kyv‰t silm‰ns‰, kun h‰n hiljaa nostaa ne ja j‰‰ pitk‰ksi hetkeksi n‰kem‰‰n Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan n‰kyv‰in rantojen tummanv‰ritˆnt‰ vyˆt‰. Silmiss‰‰n on syv‰ ja harras syttymys, siin‰ kun h‰n hiljaa ja liikkumatonna katselee.

Niin seisoo Antinous liukuvassa venheess‰‰n ja katselee vuoroin virran viev‰‰ kuplehtivaa vett‰, jonka syliss‰ taivas ‰‰rettˆm‰n‰ keinuu, vuoroin ymp‰rˆiv‰n maailman ‰‰retˆnt‰ v‰lk‰hytt‰v‰‰ kultasilm‰nr‰p‰yst‰, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheess‰‰n, paljaalla vartalollaan hyp‰htelee veden kuulakas, kullalle v‰l‰htelev‰ kuvastelu. Seisoo h‰n siin‰ liikkumatonna, toinen k‰tens‰ rinnalla, toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti puol'avoimina.

Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja rantojen viivat v‰istyv‰t tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle. Hetki tyk‰ht‰‰ hetken j‰lkeen, Antinous seisoo yh‰ ja katselee ymp‰rilleen kallistuneen venheens‰ partaalla, illan viile‰ ilma hyv‰ilee paljaita j‰seni‰ns‰, hiljaa liukuu venheens‰ virran kultakantta.

Niin kuluu hetki hetken j‰lkeen, aurinko on l‰hennyt taivaan rantaa ja maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka syliss‰ rantojen viivat n‰kyv‰t ainoastaan ep‰selvin‰ juovina. Silloin viimein kun auringonsilm‰ on ik‰‰nkuin sulkeumassa taivaanrannan k‰tkˆˆn ja sen viimeinen hyk‰htynyt katse punervana hohteena leikkii maailman kasvoilla, silloin Antinous yht'‰kki‰ n‰kyy liikahtavan, silm‰ns‰ syvenev‰t ja suurenevat hetkess‰ ja kasvonsa v‰r‰ht‰v‰t ‰‰retˆnt‰ k‰rsiv‰‰ vakavuutta, kun h‰n nyt ik‰‰nkuin nousee korkeammaksi ja viimeisen auringon s‰teen mukana katsoo ymp‰rilleen. Niinkuin sis‰lt‰‰n valaistuna seisoo h‰n, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista j‰nnett‰ sanomaton kuoleuttava ihanuus, silm‰ns‰ katsovat hyk‰htynein‰ ymp‰rille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon s‰teen kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen viimeinen s‰de leikkii kelmenev‰ss‰ ilmassa, silloin ottaa Antinous askeleen venheest‰‰n, silm‰ liitettyn‰ siihen v‰istyv‰‰n aurinkoon ottaa h‰n askelensa, valkea jalkansa k‰tkeytyy veden kalvoon venheen vierell‰, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse viel‰ viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna ‰‰rettˆm‰n taivaan kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silm‰ykseen. Hetki j‰lkeenp‰in hoippuu Niilin kantta tyhj‰ liukuva venhe ja auringon viimeinen kuoleva s‰de v‰lkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat her‰nneet venheen vierell‰ vedenkannessa ja hiljaa levit‰iksev‰t, kohta sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko h‰ipyy, viile‰n‰ ja kosteana levitt‰ytyy yˆn haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu v‰rittˆm‰ksi.