ANTINOUS

Kirj.

Volter Kilpi

 Otava, Helsinki, 1903.
 K. Malmstrˆm'in kirjapaino, Kuopio.

SISƒLLYS:

    I. Bithyniassa.
   II. Athenassa.
  III. Roomassa.
   IV. Egyptiss‰.

I. BITHYNIASSA.

Satakielist‰ hel‰jˆitsev‰t Bithynian mets‰t, ruusuista tuoksuvat
Bithynian laaksot.

Siell‰ luikertaa hopeainen Sangarius h‰myntummien metsien varjoissa, joissa satavuotiset korkeat puut seisovat i‰isen‰ h‰m‰ryyten‰ ja levitt‰v‰t virran ylitse el‰v‰n lehtikatoksen, jonka tihe‰st‰ holvikosta hintel‰t tulikukkaisat kˆynˆkset h‰ilyvin‰ riippuilevat valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien v‰lill‰, joiden rinteet ‰kkijyrkkin‰ riippuvat juoksevan veden ylitse ja uhkaavina ja paljaina ylenev‰t huimaaviin korkeuksiin, kantaen kaukaisella laellaan, ik‰‰nkuin taivaan syliss‰, mit‰ttˆm‰n‰ silm‰‰n n‰kyv‰n kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka levitt‰yv‰t riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana ruusustona, jonka yll‰ taivaan kansi kylpee siness‰ ja auringon kullassa. Siell‰ ovat mets‰t, mets‰t, jotka ylenev‰t ihmisen yll‰ kuin temppelin‰, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin k‰sin ja hiljenneen‰, puut seisovat siell‰ i‰isen‰ liikkumattomuutena, puiden v‰litse h‰‰mˆtt‰‰ silm‰‰n kostea h‰m‰r‰ vuoren sein‰, jonka ratkelmista vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren viherv‰n sammaleen peitt‰m‰‰ rintaa, yll‰ huojuilevat puiden korkeat latvat, juurilla, mets‰n ep‰m‰‰r‰isess‰ h‰m‰r‰ss‰ n‰kee siell‰ t‰‰ll‰ runkojen v‰lill‰ jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa h‰ilym‰ss‰, ymp‰rill‰ on rauha, ‰‰retˆn hiljainen rauha, niin ett‰ yksin‰inen linnun ‰‰ni j‰‰ kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin h‰ipyy seisovain runkojen v‰litse kaukaisuuteen metsien h‰m‰r‰‰n syliin. Mutta ovat siell‰ nekin mets‰t, joissa puut h‰m‰rt‰v‰t purppuraholvikkana yll‰, joissa ruohostot mets‰n raskaassa ja tunkeassa h‰m‰r‰ss‰ l‰ikky‰v‰t kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin lehtikatoksen l‰ik‰htelev‰n l‰pin‰kym‰ttˆm‰n vehreyden, kukkasten humalluttavan v‰rikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskell‰ huumautuu kuin pisaraksi sit‰ raskaanhivelev‰‰ tuoksujen ja v‰rien ja vehreysaaltoamisen vellontaa ja h‰m‰rt‰‰ kuin itsekin sieluineen umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna mets‰n raskaassa varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten hukuttamat, punan laineena h‰ily‰v‰t ne laaksot, ilmakin l‰ikk‰ilee tuoksujen raskauttamana niiden yll‰, ja ymp‰rill‰ ylenev‰t mets‰t runsaana vehreyden meren‰, jossa n‰kee vaan pehmytt‰ ja tulvehtivaa lehvistˆjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse taivaskin t‰m‰n kukkasparatiisin yll‰ samenee silmiss‰ kuin purppuranusvaisena hˆyryn‰ uiskentelevaksi katokseksi, joka yht‰ p‰‰t‰ ik‰‰nkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman avauvan kukkassylin yll‰. Mutta on siell‰ niit‰kin laaksoja, joissa ihanilla riemuisilla niityill‰ kukkaset seisovat suur- ja kirkassilm‰isin‰, joissa ymp‰rill‰ ylenev‰t keve‰t korkeat puut, joiden h‰ilyvill‰ oksilla linnut hopeaisesti visertelev‰t; kuin keve‰n‰ valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset n‰kyv‰t helein‰ silm‰‰n, niinkuin helj‰‰ soittoa ovat ne laaksot ja ilma v‰lkkyy kirkkaana niiden raikkaan kukkav‰lkkeen yll‰.

Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien ja kaipaavain myrttien maa.

Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistˆjen vehre‰ss‰ Bithyniassa on kaupunkikin meren hele‰ll‰ rannalla, kirkas valkea kaupunki, edess‰‰n meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selke‰n‰ ja tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylv‰stˆineen heijailevan veden peilin edess‰ kuin vetten helmasta silm‰‰n, kirkkaana ja valkeana seijastaa se silm‰‰n sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja keveiden ylh‰isten pilaristojen s‰vellytt‰v‰ korallinen n‰ky, mutta sen meren edess‰ heijailevan kaupungin takana h‰‰myilev‰t vehreiden runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmein‰ aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin ylle ja ik‰‰nkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin ylitseuhkuvaan runsaus-syliins‰. Claudiopolis, hele‰ ja valkea marmorikaupunki on Bithynian laaksojen syliss‰, kirkas on se temppelien ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ymp‰rill‰ l‰ikkyv‰t Bithynian mets‰t, ja metsist‰ huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen selke‰piirtoisen kaupungin ylitse. Niin siell‰ ihminen, kun katselee pylv‰stˆjen ylenev‰‰ rauhaa ja temppelien tyynt‰ ja syv‰‰ lepoa pilaristoillaan, itsekin ik‰‰nkuin her‰‰ tyyneyden ja tyyntymyksen haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja tasaiseksi, koko olo asettuneena ik‰‰nkuin marmoriin veistetyn kuvapatsaan tyyneen kylm‰ksi oloksi, otsa ja rinta p‰ilyv‰n‰ lepona, mutta samassa hengitt‰‰ taas sit‰ tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja n‰kee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-l‰ike antaa ik‰‰nkuin samean, huuruissa kylpev‰n v‰rivaipan, ja sielu valahtaa siit‰ rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan l‰ikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herk‰ht‰‰.

Bithyniassa, ruusujen ja h‰m‰rt‰vien metsien maassa on Claudiopolis, kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien sointuna merenpeilins‰ edess‰, mutta jonka ymp‰rill‰ metsien ja lehdikkˆjen salaper‰inen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.

I.

Antinous pit‰‰ otsaansa k‰tens‰ varassa, istuu kivell‰, kyyn‰rp‰‰ polvea vastaan ja tuijottaa mets‰‰n, mets‰n syliin.

Siin‰ se mets‰ h‰ilyy tummuutena yll‰ ja ymp‰rill‰. Puut nousevat, ylenev‰ runko ylenev‰n rungon takana, taampana h‰vi‰‰ kaikki sulkeuvaksi himmeyden sein‰ksi ymp‰rill‰, yll‰ kattaa latvojen l‰pin‰kym‰tˆn lehvistˆ mets‰n umpinaisen salin. Siin‰ jalkojen edess‰ luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelme‰kalvoisessa kuvastuksessa n‰kee liikkumattoman hiljaisen mets‰n toistamiseen parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset kˆynnˆkset hinteloina riippuvat vett‰ kohden ja ik‰‰nkuin pisartavat helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen. Pyˆrrytt‰v‰n‰ hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo mets‰, silm‰ hukkuu toistensa taakse h‰vi‰v‰in runkojen seisontaan, joka et‰‰mp‰n‰ ja et‰‰mp‰n‰ tihenev‰n‰ sein‰n‰ sulkee ihmisen olon ja mielen ylt'ymp‰rilt‰, yll‰ huumenevat aistit taajan el‰v‰n lehtikatoksen tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yll‰ ja levitt‰ytyy ymp‰rille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ymp‰rilt‰.

Umpinaista on siin‰ mets‰ss‰, ja raskaana lumoavana h‰m‰rryksen‰ tuntuu se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen mets‰n n‰kemiseen ylt'ymp‰rill‰. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen v‰lill‰ on raskas h‰ily‰v‰in kˆynnˆsten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen hˆyry ihmist‰. On niinkuin mets‰n suljettu umpinainen h‰m‰rrys kasvaisi ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen vereksi. Katoo itsest‰‰n ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan liikkumattoman mets‰n seisonnaksi.

Antinous istuu, k‰tens‰ lamauvina, ja tuijottaa, mit‰‰n yksityist‰ havaitsematta, mets‰n lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus levitt‰ytyy h‰nen mielens‰ ylle. Koko se mets‰ tulee kuin yhten‰ tuntona h‰nen sieluksensa, h‰n tuntee silmill‰‰n yht‰ haavaa ylenev‰t puunrungot ymp‰rill‰ ja mets‰n h‰m‰r‰n seisovan sisustan, jossa lehvistˆ hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin h‰m‰rt‰isi veress‰‰n jokainen lehden liikunta ylh‰‰ll‰ puussa ja ik‰‰nkuin jokainen tuntoonsa tuleva kukkasen n‰ky tuntuisi l‰mpim‰n‰ syk‰hdyksen‰ veress‰‰n. Yht‰haavaisena liikkuvana v‰riusvana l‰ik‰htelee koko ymp‰rˆiv‰ mets‰ h‰nen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko h‰nen olonsa.

Niin valahtuu ihminen kuin mets‰ksi ymp‰rill‰. Verta varjostaa ja v‰rj‰‰ mets‰n h‰m‰r‰ ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on mets‰n umpinaisena kuvana l‰ik‰htelemist‰. On kuin hukkuisi mieli kukkasten h‰m‰r‰ksi punaksi tai kuin puhkeisi mets‰n hillitty raskaslemuinen henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy tuntevana vellovana usvana kaiken myˆt‰ ymp‰rill‰‰n. Omassa itsess‰‰n tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen, silm‰n tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen v‰ripisaran. Lainehtii tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen mets‰n suljettua ja umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja v‰rien uiskentelemista. On siin‰ mets‰n keskell‰ kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa mets‰n koko el‰m‰ v‰rehtii.

Niin istuu Antinous mets‰ss‰, sielunsa mets‰ksi liikkuvana. Silm‰ns‰ lep‰‰v‰t mets‰ss‰, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ymp‰rill‰, k‰tens‰ ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lep‰‰v‰t auenneiksi herpouneina siin‰. Silm‰ns‰, kun h‰n katsoo sinne metsien v‰riin, suurenevat ja tummenevat hetkitt‰in ‰killisesti ja samassa puhkee rinnastaan pid‰ttyv‰ huokaus, kuin olisi h‰ness‰ puhkeemassa halu h‰lvet‰ itsest‰‰n siksi kaikeksi ymp‰rill‰. Rajatonna uumoilee mets‰ yll‰ns‰ ja kasvien veren‰ lainehtii maa ja ilma.

II.

Apollon temppelin edess‰ seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon kuvaa temppelin edess‰. Ymp‰rill‰‰n ylenee Claudiopolis marmorisena, aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka h‰ilyv‰n‰ seisoo temppelin ter‰v‰n‰ n‰kyv‰ss‰ kulmassa ja levitt‰‰ lempe‰n viherj‰n viuhkansa temppelin valkeata sein‰m‰‰ vastaan, ymp‰rill‰ liikkuu ihmisi‰ v‰lj‰in ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous, Apollon ylh‰isen‰ seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa hiukan eteenp‰in kumartuneena, toinen k‰tens‰ on heikosti kohotettuna sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta vartaloansa alas. P‰‰ns‰ on kevyesti kumartuneena, kun h‰n siin‰ katselee.

Mik‰ lepo sen Apollon silmiss‰, siin‰ kun se marmorisena n‰kyy? Ylh‰isen‰ se seisoo, otsa ylennettyn‰, kohotetussa k‰dess‰ lyra. Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edess‰. Silm‰ns‰ seuraavat jokaisen j‰senen joustavaa muotoa. Niin siit‰ kuvasta s‰veltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen h‰ilyv‰ tuudinta. Mieli keinuu hyv‰iltyn‰ solavain muotojen myˆt‰ ja koko ihmisen sielu sulaa liuenneena sen kuvan ylle.

Tuntee kuin itsess‰‰n jokaisen j‰senen muodon. N‰kee rinnan, jonka joustava keve‰ kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi. N‰kee kohotetun k‰sivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja kimmoisan pyˆrˆn, n‰kee vyˆt‰isten valmiin ja notkean ymp‰ryst‰n, ja jalkojen joustavan kiinte‰n kimmon, ja tuntee joka j‰seness‰‰n itsens‰kin notkeana ja t‰ydellisen‰. N‰kee ylennetyn otsan ja kirkastuneet silm‰t sen alla, n‰kee lyran herkki‰ kieli‰ koskettelevat sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yht‰ kepein‰ ja tyynin‰ leijaaviin ajatuksiin ja kuin s‰estelisi tyynen‰ tuudittuvan mielen kangastuksia metallikielien valuinen keve‰ hel‰htely.

Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmist‰, siin‰ kun seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikˆ her‰‰ k‰sivarsi pyˆre‰mp‰n‰ ja eikˆ taivu k‰den nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengitt‰‰ kevyen‰ ja kiinte‰n‰, vyˆt‰isten joustava notkeus herkkyy, tuntee k‰tens‰ ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet t‰ydellisin‰ ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hyp‰ht‰isi esiin kuin joka j‰seness‰‰n notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto ihmisen l‰vitse ja hillittyn‰ ja valaistuna tyyntyy t‰ydellisyytens‰ keinuntaan.

On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee j‰sentens‰ sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun meren p‰ilyilev‰‰ peili‰, joka tyyntyneen‰ rannattomana lepona kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena h‰ilyilee koko ihmisen tila. Ajatukset soutelevat mielt‰, kuin joutsenet heijailevan veden kantta, sielu liikkuilee tyyntynein‰ hyv‰ilevin‰ uneksumisina ja koko olo on kuin hillityn hivelev‰n aallon keinuttama ja lempe‰ss‰ syliss‰‰n kantama.

Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen k‰tens‰ riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko h‰nen olonsa ja sieluineen sulaa h‰n itse Apollon muotoon, koko mielens‰ h‰ilyy Apollon kuvana. Siin‰ liikkuu ohitse togapukuisia ihmisi‰, ymp‰rill‰ h‰‰myilev‰t valkeat pilaristot, ja ylh‰‰ll‰ taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki on sent‰‰n vaan kuin et‰isen‰ ep‰selv‰n‰ unena l‰sn‰ Antinouksen tunnossa, h‰n seisoo Apollossa silm‰ns‰ vaan ja juo sieluunsa Apollon kuvaa, h‰lvenee sieluineen Apollon n‰kyyn, koko se valkeneva kaupunki ymp‰rill‰ on aistimissaan l‰sn‰ vaan kuin tunteitansa keve‰sti s‰estelev‰n‰ sointujen kosketteluna.

III.

Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edess‰‰n heitt‰‰ suihkul‰hde ilmaan v‰lkkyv‰n kaaren, joka ilmassa s‰teillen palaa marmorialtaaseen, jonka partaitten v‰lill‰ vesi hele‰n‰ ja l‰pin‰kyv‰n‰ h‰ilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja tuijottaa ilmassa edess‰‰n kiert‰v‰‰n vedenkaareen, otsansa on heikosti rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on ainoana ‰‰nen‰ korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta valo tasaisesti levitt‰ytyy ymp‰rille. Putoavan veden hel‰htely s‰est‰‰ ja tuudittaa ajatuksiansa.

Mit‰ on el‰m‰? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana ja v‰lkkyelee ilmassa, sitte hel‰jˆiv‰sti sammuen marmorialtaan hele‰‰n liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmill‰‰n vedenkaarta, kun se selke‰n‰ hopeasuonena nousee korkealle ja ylh‰‰ll‰ sitte hajautuu ilmaan moniv‰risin‰ helmin‰, jotka hel‰hdellen putoavat marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko el‰m‰ soinnun keveyten‰ heleilemist‰, ja onko el‰m‰n joka hetki pisara pisaralta kauniiksi selkenev‰‰ ylentymist‰? Onko el‰m‰ ihmisen her‰‰mist‰ keve‰ksi ja soivaksi kauneudeksi?

Niin ihmeellisen kaunista on el‰m‰ joskus el‰‰. Sielu on kuin vapaiden ilmojen sine‰, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus her‰‰ mieless‰ vapaana ja kevytsiipisen‰, kuin visert‰v‰ lintu, joka joka hetki voi ylet‰ taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mielt‰ s‰velt‰v‰t niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko itsens‰, sielunsa ja jokaisen j‰senens‰ syk‰htyneen‰, keve‰sti liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mieless‰ kuin seesteist‰ aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyv‰iltyin‰ antavat aaltojen kantaa itse‰ns‰ sinne t‰nne, milloin ne liikkuvat oman muodon t‰ydellisyydess‰, h‰ily‰v‰t oman olkap‰‰n kiinte‰ss‰ notkeassa kaartumisessa ja oman rinnan v‰lj‰n‰ ja vapaana hengitt‰v‰ss‰ kuvussa, tai oman k‰sivarren pyˆre‰ss‰ ripe‰ss‰ voiman syk‰htelyss‰, milloin ne taas liitelev‰t ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja h‰ily‰v‰t utupilvien myˆt‰ taivaan siniselke‰t‰ v‰lj‰‰ lakea, tai nousevat ne notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenev‰t ylh‰iset pilarit ja seisovat luottavan tyynin‰ ja t‰ydellisin‰ kultaisena kuvastelevan maailman keskell‰. Niin on kevytt‰ ja t‰ydellist‰ ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista ihanana, jokainen ajatus on t‰m‰n tuntemisen loistetta ja koko ihmisen olo p‰ily‰v‰‰ kauneuden heleilemist‰.

Antinous katsoo, silm‰ns‰ kuin sis‰llisesti valaistuina, vedenkaaren s‰teilyyn, hengityksens‰ k‰y tasaisena ja kevyen‰. Hetkeksi ylenev‰t silm‰ns‰ ja vaeltavat huonetta ylt'ymp‰ri katseella, joka ik‰‰nkuin kylpee autereisessa hurmausmeress‰. Siin‰ nousevat ymp‰rill‰ hoikat ja valkeat pilarit, jotka keve‰n‰ ja norjana j‰nnityksen‰ kannattavat katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selke‰sti ilmaan piirtyv‰in vartalojen v‰litse n‰kyy silm‰‰n seinien, kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja s‰velt‰m‰t suunnikkaat tasot, jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden et‰isiin valkeneaviin maisemiin silm‰ hyv‰iltyn‰ j‰‰ uneksumaan. Ihanana j‰tt‰‰ Antinous silm‰ns‰ harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisi‰, rauhottavia et‰isyyksi‰, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan ylh‰iset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat auringon valaisemina. Uneksuvana j‰‰ silm‰ niiden maisemien valaistuun n‰kyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten haamujen myˆt‰. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja h‰lvenee ihminen.

Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie h‰nt‰ suloisessa unohtuneessa kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun h‰ily‰mist‰ ja h‰lvenemist‰, jokainen tunne her‰‰ kuin s‰velen aaltona ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus ihmisess‰ on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka liikunnossa se kullanv‰l‰htelev‰n‰ h‰ilyy. Kuin yht‰ mukauvaa hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkk‰n‰ ja taipuvana tyyntyy ja p‰ilyy koko tahdottomassa olossaan.

Mutta onko ihminen aina n‰in h‰lvenneen‰ soinnun tuudittumisena? Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien maisemien unelmiin, kunnes silm‰ns‰ viimein unohtuneina ovat j‰‰neet tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikˆ ihmisell‰ ole toisiakin hetki‰, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin maailma levitt‰ytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja ymp‰rille ja sulkee h‰nen kuin vangittuna itseens‰? Jolloin ihminen on maailman keskell‰ kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka ainoa olo on uumoilevaa v‰rjymist‰ luonnon rinnalla, luonnon veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mit‰‰n selkenev‰‰ ilmaisan ylenev‰‰ soinnun keveytt‰, on ainoastaan v‰rien ja tuoksujen pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma h‰m‰rryksen‰ levitt‰ytyy?

Eikˆ ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sis‰lt‰‰n kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen h‰m‰r‰n mets‰n syliss‰, joka alati halajaa h‰lvet‰ ja haihtua, mutta joka alati on sidottu sijallensa ja suljettu itseens‰ ja sitte t‰m‰n rajattoman t‰yttym‰ttˆm‰n halunsa haikeassa kipeydess‰ vuotaa lehtiens‰ hyk‰htyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisess‰ sis‰llisesti l‰ikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myˆs kuin alati itseens‰ sidottu ja itseens‰ lukittu ja alati voimaton tyydytt‰m‰‰n t‰t‰ sis‰llist‰ h‰lvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle, maailman sitomaksi halvattu el‰m‰npisara, jossa aina on liikkumassa kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka aina ja i‰ti j‰‰ hervottomana t‰h‰n t‰yttym‰ttˆm‰‰n kaipaukseensa. Niin on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen halua, eik‰ ennen tunnu lievittyv‰ns‰ olemisensa haikeasta kipeydest‰ ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsens‰ olemisensa sitovista koleista rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ik‰‰nkuin itsest‰‰n paisuu ihminen joskus, ja valuisi ‰‰rettˆm‰n‰ ‰‰rettˆmyyksiin, niin on ainoana haluna koko olemisen tunto.

Tyhj‰sti tuijottaa Antinous ilmaan eteens‰ ja kasvoillaan v‰rjyy suuri sairaus. Miksi pit‰‰ ihmisen olla, kuin olisi el‰m‰ joskus hetkitt‰in h‰nelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee h‰nen tuntoansa ja jonka kosketusta h‰n ei kest‰ ajatella? Miksi on ihminen joskus muodotonta sis‰llisyytt‰, jonka ainoana alati kytev‰n‰ pyrkimyksen‰ on vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi t‰m‰ ihmisen rajaton halu aina j‰‰ t‰yttym‰ttˆm‰ksi ja aina ihmist‰ sairaaksi sulattavaksi?

Niin katsoo Antinous eteens‰ ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin t‰llˆin imev‰ ja sairas huokaus. Siin‰ edess‰‰n hel‰htelee yh‰ suihkul‰hteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja kevyein‰ ymp‰rill‰. Siit‰ ei Antinous sent‰‰n huomaa mit‰‰n, silm‰ns‰ tuijottavat vaan ep‰m‰‰r‰isin‰ ilmaan, ja jokainen j‰senens‰ on sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat h‰nen silm‰ns‰ taas seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, h‰n j‰‰ katsomaan vedenhelmi‰, kun ne v‰lkkyv‰t ilmassa ja sitte lempe‰sti hel‰ht‰en putoavat veteen altaassa, ja n‰ytt‰‰ kuin ajatuksensa v‰hitellen tuudittuisivat kuuntelemaan sit‰ veden helmist‰ pisartelua. Silm‰ns‰kin her‰‰v‰t lempe‰mmiksi siin‰ ja kasvonpiirtonsa ik‰‰nkuin herkkenev‰t. Tuntuu kuin jokainen hel‰htelev‰ vedenpisara hel‰ht‰isi v‰rjyv‰sti h‰ness‰kin ja hellitt‰isi h‰nen sielussaan ajatuksen kuin leppeytt‰v‰n vapahtavan kyynelen.

Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi k‰rsii ihminen rauhattomana, miksi hiutuu ja uupuu sis‰llisen‰ haikeutena joskus ja tuntee el‰m‰n kuin haikean k‰rsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana s‰velen‰ tuudittua! Saisi olla sulana, saisi lev‰t‰ h‰ilyv‰n‰ tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden p‰ilynt‰n‰! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu syd‰n rajattomiin kipeytt‰viin halajoimisiin ja miksi k‰rsii ihminen?

Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja sitten pisartelee veden helmin‰ alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan, jokainen hel‰ht‰v‰ vedenhelmi n‰ytt‰‰ ik‰‰nkuin leppeytt‰v‰n h‰nen uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herk‰t ja n‰ytt‰‰ kuin h‰ilyisi h‰n sieluineen mukana kun h‰n silmill‰‰n seuraa veden hiljaista h‰ily‰mist‰ altaan marmoripartaitten v‰lill‰.

Miss‰, miss‰ olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi kauneuden tyynt‰ lepoa? Miss‰ olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppe‰t‰ olisi siell‰ olla, sopusointujen h‰ilynt‰n‰ siell‰ kangastelisi olonsa. Kauniina siell‰ lep‰isi ihmisen jokainen j‰sen ja kauniina lep‰isi mieli kuin aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa p‰ilynt‰‰ olisi ihminen siell‰, jokainen toivo ja jokainen halu silittyneen‰ ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siell‰, ja kauniina purjehtisi ihmisen hiljennytt‰ sielua jokainen ihana ajatus ja ihana tunteen valaistus. Olisiko maan p‰‰ll‰ semmoista levon kaupunkia ja semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsens‰. Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata maanp‰‰ll‰?

Antinous istuu, h‰n on nostanut otsansa holhoavalta k‰delt‰, ja silm‰ns‰ harhailevat kuin unena soivan suihkul‰hteen ja kevyeiden pilarien ohitse ik‰‰nkuin jonnekin uneksumisten ep‰m‰‰r‰isiin valkeneviin kangastusmaihin.

II. ATHENASSA.

Athena, kaupunki, jonka ylitse Parthenon loistaa, Athena, ylh‰isten pylv‰stˆjen ja kirkkaitten temppelien marmorikaupunki. Kuvapatsasten valkea kaupunki ja kauniiden ihmisten lempe‰ hiljainen kaupunki.

Sinen‰ rakentuu rajaton taivas kirkkaan Athenan ylitse, valkeana hohtelevan kaupungin ymp‰rill‰ h‰ilyy ˆljypuupuistojen vaaleankimalteleva meri, taustassa h‰lveilev‰t Hymettoksen auringon huikaisemat rinteet. Niinkuin helmen‰ hohtaa ja hymyy ihana Athena valkeine temppelineen ja valkeine ilmaisine pylv‰stˆineen ˆljypuumetsikkˆjens‰ raikkaan vehreyden keskell‰, yll‰ns‰ taivaan kaareuva kepe‰ sini.

Kirkas Athena. Tyynin‰ aukeavat Athenan kadut ja torit, vierill‰‰n pylv‰stˆjen keve‰t ylh‰iset ryhm‰t. Levollisina ja juhlallisina n‰kyv‰t temppelien p‰‰dyt pilarijalustoillaan, katujen vieri‰ reunustavat kuvapatsaitten valkeat rivit, jotka siin‰ ihanan ilman syleilemin‰ n‰kyv‰t silm‰‰n tyyneyden taivaisan levon ilmestyksin‰. Selkein‰ piirtyv‰t temppelien keve‰t muodot taivaan sine‰ vastaan, helein‰ seisovat pilarit kirkkaassa ilmassa ja huikaisevan selke‰n‰ kaartuu taivas koko sen kirkkaan kaupungin ylitse. Hiljaista on siell‰ kirkkaassa Athenassa, tyynt‰ ja hillitty‰ on siell‰, ihmisetkin vaeltavat siell‰ ylenevien pilariryhmien ja valkeitten kuvapatsaitten v‰lill‰ tyynin‰ ja hiljaisina, liikkuvat valkeissa puvuissaan siell‰ ilmaisten pilaristojen alla toistensa keskell‰ hillityntasaisina ja kaunisliikkeisin‰, kuin el‰viksi her‰nneet keve‰oloiset veistoskuvat.

Kirkas Athena, tyyni ja hiljainen Athena! Kaupunki, joka nousee ihmisen ylle kuin marmoriksi tyyntynyt, marmorissa lep‰‰v‰ taivaan n‰ky, siell‰ s‰veltyy ihminen tyveneksi, ja sielunsa sointuu kauniiksi ja hillityksi. Tyyneen‰ ja lempe‰n‰ rauhallisuutena her‰‰ ihminen siell‰, jokainen h‰nen j‰senens‰ s‰estyy kauniiksi ja t‰ydelliseksi, jokainen h‰nen liikuntansa on tasaisuutta ja sopusuhtaa, h‰nen mielens‰ asettuu l‰vitsen‰kyv‰n hele‰ksi ja paaltaa tyyntyneet tunteensa esiin kuin kirkas selke‰ lampi pohjansa valkean sannan. Niin ihminen her‰‰ siell‰ kuin jokaisessa j‰seness‰‰n ja jokaisessa tuntonsa liikahduksessa t‰ydellisen‰ kauneudenilmestyksen‰, jonka kaikki olo on muodon hillittyaaltoista rytmistymist‰, ja jonka jokainen ajatus ja tunto ovat h‰nen kauneusolonsa tyynt‰ ja selke‰t‰ heijastusta.

O, Athena, jonka ylitse Parthenon loistaa ja jonka katuja veistoskuvat ja ylev‰t pilarikujanteet reunustavat, sin‰ levon ja kauneuden marmorikaupunki, taivas yll‰si rakentuu syv‰n‰ korkeana sinen‰, ja itse sin‰, ihana temppelikaupunki, ylenet vaaleanviherv‰in ˆljypuumetsikkˆjesi keskell‰ kuin selke‰n seesteisen marmoriunen temppeli- ja pilari-ilmestyksen‰. Athena, kauneuslevon kirkas ja tyyni kaupunki, jonka pilaristojen varjossa ihminen k‰yskelee mieli ja sielu hienon hillityn tyyntymyksen aallon s‰vellytt‰m‰n‰.

I.

Athenaan on Antinous tullut, k‰yskelee Athenassa, veistosten ja temppelien kaupungissa.

Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selke‰mpi ja korkeampi Athenan yll‰ kuin muualla? Ja onko kaupunki itse hele‰ ja heijaileva taivaallisen olon n‰ky? Niin rauhallisina n‰kyv‰t ihmiset, astuvat tyynin‰ toistensa keskell‰, jokainen heid‰n liikuntansa on notkea ja taipuva ja jokainen heid‰n puheensa hivelee hillityll‰ tasaisuudellaan mielt‰. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee ylenev‰t pilarit ymp‰rill‰ selv‰piirteisiksi ja sulkee jokaisen ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.

Antinous k‰yskelee ja mielens‰ seestyy. H‰n katselee temppeleit‰, katselee ylenevi‰ pilaristoja ja veistoskuvien rivej‰ ja sielunsa tyyntyy kuin lep‰‰v‰n meren selkeydeksi. H‰n katselee k‰yskelevi‰ ihmisi‰, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia ihmisryhmi‰, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja hiljaa muodostelee jokaista h‰nen liikuntoansa ja jokaista h‰nen vartalonsa asentoa.

Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee j‰seni‰ns‰. Kun h‰n astuu, tuntee h‰n vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun h‰n liikuttaa k‰tt‰ns‰, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen. Sielunsakin liikkuu selke‰n‰ ja sulavana, minne h‰n silm‰ns‰ nostaakin, aina on ajatus valmiina ja t‰ydellisen‰ mieless‰‰n l‰sn‰. Niin on koko olonsa kuin asettunutta kauneustyyneytt‰ ja jokainen h‰nen mielens‰ liikunto ja jokainen h‰nen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa s‰teily‰.

Athenaa, veistosten ja temppelien tyynt‰ kaupunkia k‰yskelee Antinous, ja mielens‰ ja koko olonsa p‰ilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.

II.

Propylaoille on Antinous seisahtunut ja katselee Athenaa jalkainsa edess‰.

Kahdenpuolen ylenev‰t pilarit rivein‰, seisovat jatkuvana ylenev‰n‰ rivin‰ yll‰‰n ja allaan, pilarien v‰leiss‰ seisovat veistoskuvat levollisina. Pilarien v‰litse n‰kee kaupunkia, jonka ylitse temppelit kohottavat tyyneet, pilareilla lep‰‰v‰t otsikkonsa, jotka helein‰ n‰kyv‰t ilman sine‰ vastaan, n‰kee kaupungin ylitse auringossa kylpev‰‰n lehtimetsien mereen, jonka h‰ilyv‰n ja kevyen vehreyden takana ylt'ymp‰ri avautuu merten voimakkaan sininen rannaton vyˆ. Ik‰‰nkuin ilmoja liihotellen n‰kee korkeudesta t‰m‰n kaupungin ja lehtimetsien ja meren valaistuksen edess‰‰n, ylenev‰t marmoripilarit vierell‰ juuri rajottavat sen maiseman n‰yn selke‰ksi, ilmalla ja sinell‰ ja kaupungin valkeudella t‰ytetyksi tauluksi.

Antinous seisoo, antaa silm‰ins‰ vaeltaa pilarien ylenev‰‰ juhlallista rivi‰, katsoo veistoskuvien vapaata levollistuttavaa seisontaa, tuntee pilarien v‰litse Parthenonin haahmon, siell‰ kun se mahtavana ja levollisena lep‰‰ pilareillaan ja j‰‰ silmill‰‰n viimein Erechtheionin n‰kemiseen, siell‰ kun se taampana h‰‰mˆtt‰‰ hulmupoimuisten Karyatidien kannattamme kattoineen silm‰‰n. Hyv‰iltyn‰ ja hiljenev‰n‰ h‰ilyy olonsa ja kun silm‰ns‰ viimein erottauvat Erechtheionin kevein‰ lep‰‰vist‰ muodoista, j‰‰ h‰n ajatuksettomana katsomaan pilarien v‰litse aukenevaa, pilarien reunustamaa kaupungin ja kevyth‰ily‰v‰in metsikkˆjen ilmaisaa taulua.

Tulevat kuin tuutivat aallot ja laskeuvat nukkumaan mielell‰ns‰. H‰n tuntee kuin valuisi j‰seni‰ns‰ s‰vellytt‰v‰ muodostava aalto, jonka hivelem‰ksi h‰n tahdottomana j‰tt‰‰ itsens‰. Niinkuin notkeuden s‰estys sulattaa ja silitt‰‰ ruumistansa, mielens‰ h‰ilyy kuin hiljaa hyv‰ilev‰in aaltojen kannattamana. Siin‰ h‰n seisoo, taipuvissa poimuissa lankee chlamys vartaloansa alas, sen taipuvan viitan alla tuntee h‰n vartalonsa notkeana ja t‰ydellisen‰.

Tuntuu kun s‰velt‰isi jokainen verenpisaransa vierint‰ h‰nt‰ kauniimmaksi siin‰ kun h‰n mielens‰ hyv‰ilem‰n‰ seisoo ja tahdottomana antaa kauneuden tunnon tuudittaa itse‰ns‰.

III.

Afroditen edess‰ seisoo Antinous, katsoo ylh‰ist‰ Afrodite-kuvaa.

Korkea Afrodite, suuri Afrodite, jumalatar! Ylev‰ ja ihana Afrodite, kauneuden ja rakkauden polvistuttava jumalatar.

Niin n‰yt ihmiselle kuin t‰yttyneen kauneuden paalteena. Katsoo sinun ylennetty‰ oloasi ja koko sielussaan kangastaa ja h‰ilyy sinun ilmestyst‰si. Katsoo olkap‰‰si kiinte‰t‰ hyv‰ilev‰‰ t‰ydellisyytt‰, katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmill‰‰n vyˆt‰istesi kiinte‰n‰ ja hienona pyˆreyv‰‰ ymp‰ryst‰‰, ja niin loistat ihmiseen kuin t‰ysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona. Tuntee hyv‰n‰ vaatteesi alta paaltavan polvesi pyˆre‰n muodon ja paljastuneen jalkasi t‰ydellisen kauneuden, v‰r‰htyy sieluksensa kun tuntee p‰‰si soreaa kaarevaa asentoa ja kaulasi kenoa, ja hiustesi reunustama otsasi tuntuu hyv‰n‰ kauneutena sielussa l‰sn‰. Olet ihanuuden t‰ydellisyys, korkea, ylh‰inen Afrodite, sinun koko olosi paaltaa yhten‰ tyynnytt‰v‰n‰ ja hyv‰n‰ t‰ydellisyyten‰ ihmisess‰ l‰sn‰ ja kangastavasti h‰lvenee sieluineen sinun ihanana armahtavan ilmestyksesi ylle.

Jokainen toivominen ja jokainen tahtominen sammuu edess‰si ihmisen mielest‰. Sinun n‰kˆsi t‰ytt‰‰ ja t‰ydellistytt‰‰ ihmisen kaipauksettomaksi lep‰‰miseksi. On kuin sammuisi kaikki muu mielest‰ ja olisi vaan sinun t‰ydellisyytesi loisteen herkk‰‰ tuntemista ja sinun t‰ydellisyytesi loisteeseen haihtumista, suuri Afrodite. Afrodite, itseesi tyventynyt kauneus, Afrodite, itse‰si loistava jumalatar, sin‰ loistat armona jokaiselle ihmiselle, jolle n‰yt, sinun n‰kemisesi on jokaiselle ihmiselle tyytymykseksi ja tyyntymykseksi; sin‰ loistat jokaiselle ihmiselle kuin aurinko levolliselta taivaalta. Jokaiselle olet sin‰ armollinen ja jokaiselle kaunis, sin‰ suuri, syd‰men tyynnytt‰v‰ ja kaipaukset sammuttava, armon ja levon jakaja, Afrodite!

IV.

Neito l‰hteen reunalla, ruukkua kantava neito, pys‰hdy! P‰‰si kallistunut asento, ruukkua p‰‰laellasi holhoavan k‰tesi kevyt taivunta ja pukusi riippuvat liehuvat poimut liukuvat suloutena sieluuni. Pys‰hdy neito, ett‰ kauemmin saan katsoa k‰sivartesi kaunista kaartoa p‰‰si ylitse, kallistuneen p‰‰si lempe‰t‰ suloa ja vartalosi kevyen puvun syleilem‰‰, norjaa muotoa.

Olet kaunis. Sanomattomana sulona kurottautuu p‰‰si ylitse taipunut k‰tesi, sen muotojen lempe‰t taipuvat viivat sulavat kuin kauniina sointuna sieluun, kohotetulta k‰sivarreltasi riippuu pukusi liehuvina hulmuina ja liittyy kaareuvissa poimuissa sulavasti armaan nuoren vartalosi ymp‰rille. Katselen kaulasi korkeata ja hentoa pyˆreytt‰, katselen ruukkua kannattavan p‰‰si suloista kallistumista ja kiharaisten hiustesi lˆys‰‰ solmua kaareuvalla kaulallasi ja palvelen sielussani sinua.

Kaunis olet sin‰, ja jokainen j‰senesi suloinen olo on huomatessa sielulle hyv‰ilyksi. Niin sielu lempe‰n‰ tuudittuu sinun n‰ˆst‰si, kuin olisi sinun nuorta ja hyv‰‰ oloasi. Niin olkap‰‰ni hentona pyˆreytyy kuin sinun hieno ja norja olkap‰‰si, niin k‰teni aaltoo kuin sinun lempe‰n‰ taipuva k‰tesi ja jalkani lep‰‰v‰t arkoina polun sannalla kuin sinun syk‰ht‰v‰ paljas jalkasi. Kokonaan olet minussa, kaunis, ruukkua kantava nuori neito ja sieluni v‰rjyy sinun hentoista joustavaa oloasi tuntiessani. Viivy hetki viel‰, o neito, viivy liikahtamatta sulossasi, ett‰ saan hetken viel‰ tuudittaa n‰kˆ‰si sielussani ja hetken viel‰ suloutua s‰veliksi n‰ˆst‰si!

V.

Endymion!

Sieluineen h‰ilyy yllesi siin‰ kun lep‰‰t, huulesi puol'avoimina, rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja h‰ilyy sieluineen kasvonpiirtojesi yll‰, h‰ilyy vartalosi ja j‰sentesi yll‰, joita unen raukeus valuu.

Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota hiukset pehme‰sti kaartavat, katsoo pehmeit‰ avoimia huuliasi ja taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan hengitykseen ja k‰tt‰si, joka riippuu velttona ja avoimena vierell‰si, ja tuntee herkk‰n‰ koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen raukaseva hellitt‰v‰ aalto. Avautuvat omat huulet ja p‰‰ kallistuu lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyv‰ilev‰n j‰nnityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksen‰, k‰sivartta heruu pyˆreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva k‰si.

H‰ilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellitt‰‰ joka j‰sent‰. On kuin liikkuisi itsest‰‰n, sitomattomana, ja liuenneena aaltoisi sinuna, lep‰‰v‰ Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja haihtumista koko olo, hˆllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja ainoana usvailevana haluna on antauvan herk‰sti h‰lvet‰ itsest‰‰n n‰kemyksens‰ ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yll‰ h‰ityy ja olosi raukeuteen sulaa, ja on sairas siit‰ ett'ei viel‰ herkemp‰n‰ h‰lvene ja haihdu yllesi.

VI.

Antinous ajattelee.

Mit‰ on kauniina oleminen? Onko se syd‰men suloista halajoimisen haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipe‰t‰ halajoimisen herkkyytt‰?

Vai lep‰‰mist‰kˆ on kauniina oleminen? Lep‰‰mist‰ olonsa tyyneess‰ ja hiljenneess‰ rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ymp‰rill‰ns‰ p‰ilyv‰t yhten‰ kuvana, kuten tyyntyneen‰ iltana taivas ja meri meren heijailevassa kuvastelevassa syliss‰?

Antinous ajattelee, k‰si otsallansa.

Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru sieluansa. On koko mieli h‰ily‰v‰‰ haihtumaan halaavaa sumetta, koko oleminen nousee niinkuin suurena ‰‰rettˆm‰n‰ haluna, ja ihanassa nautinnossa h‰ilyilisi keve‰n‰, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas ylh‰isiin pid‰tt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja tukaluutta ja hantelaa pid‰tyst‰ olla niinkuin on, ja halajoitsisi h‰lvet‰, h‰lvet‰ ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pid‰tyksest‰ ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta ep‰m‰‰r‰ist‰ halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneen‰.

Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyynt‰ peilailua, niinkuin asettava laine kulkee ihmisen l‰vitse silloin, joka hivelee jokaisen h‰nen j‰senens‰ sopusuhtaiseksi, ja tyynnytt‰‰ jokaisen h‰nen ajatuksensa selv‰ksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mieless‰ silloin her‰‰, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista, jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja ruumiinsa yhten‰ kuvastelevana tuntona. Niin silitt‰v‰n‰ kulkee kauneus ihmisen sielua joskus.

Mit‰ on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ‰‰retˆnt‰ hukuttavaa kaipaamista, jonka syliss‰ ihminen sulaneena herkkyy, vai onko se ihmisen l‰vitse heleilev‰‰, ihmist‰ soinnuttavaa tyyneydess‰ lep‰‰mist‰, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisess‰ kullassa kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O kauneus, vai oletko sin‰ kumpaakin yhdess‰, oletko sin‰ sek‰ ihmisen sointumista ett‰ ihmisen riutumista, saat h‰nen ensin kuin rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja v‰ristyt‰t h‰net suuren suuren levon, silm‰ns‰ ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon l‰ikemereksi, ja sitte herpaiset h‰net sill‰ rajattomuudellasi niin ett‰ h‰n j‰lkeenp‰in viruu sairaana ja haikeana ja k‰rsii sitovaa olemistansa, joka pid‰tt‰v‰n‰ lannistaa h‰net nautintoon h‰lvenem‰st‰? O kauneus, oletko sin‰ sek‰ ihmisen p‰ily‰v‰‰ t‰ydellist‰ ihanuutta ett‰ ihmisen sielun hiutuvaa kipeytt‰, joka toisena hetken‰ v‰ristyt‰t h‰net onnesi kultamereksi, toisena hetken‰ taas k‰tket ja kiedot h‰net himme‰n kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla h‰n sis‰llisen‰ nyyhkyn‰n‰ kaivautuu?

VII.

Pylv‰stˆss‰ seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylv‰‰seen ja katselee ajatuksissaan eteens‰. Ymp‰rill‰‰n ylenev‰t valkeat pilarit, niiden v‰litse k‰yskelee ihmisi‰, keskustelevia ihmisryhmi‰ edestakaisin. N‰kyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhm‰, kuulee yksityisen lauseen heid‰n keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenev‰t pilarien v‰lille, v‰istyv‰t silmist‰ peitt‰vien pilarien varjoon. L‰henee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhm‰, astuu ohitse ja h‰vi‰‰ sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa nojauvana, k‰sivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin ett‰ toga on laskoksessa niiden alla ja j‰tt‰‰ jalkansa edess‰ paljaiksi l‰hes polviin asti, h‰n on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien v‰lill‰. Joku yksin‰inen, jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa j‰‰m‰ lause j‰‰ joskus hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.

"… Kauneus on lep‰‰mist‰…"

Siit‰ oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo h‰visiv‰t pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat j‰‰neet ilmaan heilt‰. — Kauneus on lep‰‰mist‰? Antinous j‰‰ katsomaan pilareihin, siin‰ kun ne seisovat pitkin‰ valkenevina rivein‰ edess‰, katsoo marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lep‰‰v‰t niiden pilarien varassa, liittynein‰ kuin i‰iseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen marmorin lep‰‰mist‰ ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sit‰ tasaista tyyntynytt‰ asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu pilaristoilleen lep‰‰m‰‰n kuin painostaan lievittyneen‰ rauhan aaltona? Onko kauneus rauhan lˆyt‰mist‰ ja rauhan tasaisuus-soinnussa lep‰elemist‰? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liitt‰‰ kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen j‰senen kokonaisuuden keveysolemiseksi?

"… Ihminen on kaunis…"

Ihminen kaunis? Ihminenkˆ tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkˆ sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee ihmisryhm‰‰, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen, korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selke‰t rauhalliset silm‰t ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierell‰‰n astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeak‰velyinen nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti kumartuneet vanhusta kohden vierell‰‰n ja, nuoret avoimet otsansa tottumattomasti rypistynein‰ tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen, unohtuneina kuuntelevat h‰nen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen on kaunis? Antinous seuraa silmill‰‰n kummankin nuorukaisen norjaa solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo, seuraa chlamyst‰ holhoovan k‰den kaartoa ja kaulan siroa asentoa, katsoo k‰her‰n, ajatuksiinsa kumartuneen p‰‰n t‰sm‰llist‰ kauneutta ja silmien tyynt‰ selkeytt‰, ja tuntee kuin silitt‰v‰n rauhan sielussaan. Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko ihanan olon. Kun ihmist‰ katsoo, niin niinkuin s‰veltyneess‰ poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silm‰nr‰p‰yksellisen‰ runona itsess‰‰n l‰sn‰ koko sen ihmisen l‰mpim‰n ja joustavan olon. Kun n‰kee k‰den liikunnan, v‰r‰ht‰‰ se liikunto sulavana taipuvana aaltona omassa olossa. Kun n‰kee liikkuvan k‰sivarren nopeat v‰l‰htelev‰t lihastenleikit, sulaa silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin itsess‰‰n koko sen ihmisen hennoissa liikkeiss‰ vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa lep‰‰v‰‰ ja silm‰nr‰p‰yksellist‰ valmiutta, joka hetkens‰ el‰‰ h‰n kuin l‰vitsens‰ sopusoinnun ja t‰ydellisyyden sulaumuksena, mutta seuraavassa hetkess‰‰n v‰l‰ht‰‰ h‰n joka j‰seness‰‰n uudeksi sopusoinnun ja t‰ydellisyyden tilaksi, joka s‰hkˆn herkk‰n‰ kulkee jokaista h‰nen j‰sent‰ns‰ ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden tilan v‰r‰ht‰miksi. Ihminen on kaunis: joka silm‰nr‰p‰ys kulkee ihmist‰ kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki t‰ydelliseksi sopusuhdan v‰l‰hdykseksi. Kaunis on ihminen; miss‰ ihmist‰ hentona katsoo, kokonaisenaan v‰r‰ht‰‰ h‰n siell‰ ihmisen sieluksi, ja ihanassa v‰ristyksess‰ tuntee h‰nen t‰ydellisyytens‰ itsess‰‰n. Antinous katselee, katselee niit‰ poistuvia, pilarien v‰liin h‰ipyvi‰ nuorukaisia, vanhus keskell‰‰n, ja jokaista j‰sent‰ns‰ hipuu ajatteleva kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on s‰vel, jonka sointuun koko h‰nen olonsa sulaneesti mukautuu. Antinouksen mieli ik‰‰nkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti h‰ilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisen‰, norjana asettuneena tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa t‰ydelliseksi sulaneena, ja v‰l‰ht‰v‰n valmiina her‰‰m‰‰n taaskin toiseksi ja uudeksi joka j‰seness‰‰n sointuvaksi tyyneyden kokonaisuudeksi. Antinouksen silm‰t katsovat unohtuneessa uneksunnassa valkeitten pilarien v‰lille, joilla marmori tyyneen‰ lep‰‰, ja koko tilansa on rauennutta ja tyyntynytt‰ ajatuksiinsa kajaamista.

"… Ihminen h‰lvenee hetkeen…"

Ihminen h‰lvenee hetkeen? H‰lvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin h‰ipyv‰ soiton s‰vel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin h‰ipyisi jokaiseen k‰tens‰ suoneen asti sielunsa h‰ily‰v‰ksi tilaksi. Niin on kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi sen myˆt‰. Ei ole j‰sent‰ ihmisess‰, jonka tuntisi, ei ole mit‰‰n kovaa ja olevaa ihmisest‰ l‰sn‰, liuenneena h‰ilyy tunteenansa vaan, koko ihminen sielunsa v‰reilyn‰. On vaan yht‰ sulaamista, jokainen ajatus ja jokainen tunteminen ovat yht‰ hetken kuvastelua, eik‰ tied‰ miss‰ on, itsess‰‰nkˆ, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka j‰seness‰‰n itsest‰‰n ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka sulavana ja syleilev‰n‰ levitt‰ytyy kaiken ylle.

Antinous j‰‰ liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien v‰lille yhteen kohtaan ilmaan, n‰ytt‰‰ kuin kaikki ymp‰rill‰, pilarit ja k‰yskelev‰t keskustelevat ihmiset, tuntuisivat h‰nen sielussaan l‰sn‰ kuin huuruilevana ylt'yleisen‰ liikkumisena, jonka h‰ily‰v‰ss‰ keinunnassa h‰nen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon h‰n mielineen j‰‰.

Kauniina oleminen on ihmisen h‰lvenemist‰ hetkeen. Niinkuin keinuvasti liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetken‰ haamuilee sielu ja ruumis yhten‰. Mink‰ n‰kee, se v‰r‰ht‰‰ sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee h‰net joka puolelta syliins‰. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja vehreystulvintaa, hyk‰htyy kuin pisaraksi sit‰ h‰m‰r‰‰ umpinaista vehreytt‰ ja uumoilee sielussaan kuin maan vehre‰n‰ veren‰; kun n‰kee taivaan keve‰t‰, sini-iloista kuoroa yll‰ns‰, sukeltaa unohtuneesti sieluineen senkin helj‰ksi, ylentyv‰ksi soimiseksi, mereksikin, jota taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka p‰ilyelee tyyntyv‰n‰ auringon ja taivaan peilin‰, hymisee sielussaan ja hyv‰iltyin‰ nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren t‰ydellisen ihmismuodon n‰ky‰, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myˆten ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa p‰ilyy yhten‰ herkk‰n‰ kuvastelevana peilin‰, josta kaikki itsen‰inen olemisen tunteminen on h‰lvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisess‰, jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa syk‰hdys sielustumisena.

Antinous on ajatustensa myˆt‰ katsonut pilareihin, siin‰ kun ne kuin ylenev‰n‰ kuorona tuntuvat sielullansa, h‰ilyv‰sti tuntee h‰n valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien v‰lill‰ ja ik‰‰nkuin unessa j‰‰ h‰nen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan sana. H‰n ik‰‰nkuin hupenee siin‰ seisomiseksi, k‰tens‰ riippuvat voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa vastaan, liikkumatonna h‰n seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa. Hiljaa hipuu hetki hetken j‰lkeen, ihmisi‰ astelee ohitse ja pilarit ylenev‰t; yh‰ seisoo Antinous p‰‰ns‰ rintaa vastaan taipuneena ja olonsa keinuu ihanana h‰ilynt‰n‰.

"… El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰…"

Ne sanat j‰‰v‰t v‰r‰htyneen Antinouksen mieleen kuin lempe‰n‰ joka suoneen levitt‰yv‰ valaistus. El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰! Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelev‰ muodostava k‰si ihmist‰ ja silitt‰‰ ja sulattaa jokaisen h‰nen j‰senens‰ kauneuden aallonnaksi ja koskettaa h‰nen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen hienoksi v‰risemist‰. Niinkuin s‰vel hiipii niin‰ hetkin‰ ihmisen jokaiseen verenpisaraan ja joka j‰senen tuntoon, ja saa koko ihmisen l‰vitsens‰ hymisev‰ksi ja l‰vitsens‰ helenev‰ksi. Oh, koko ihminen on yht‰ hyk‰htynytt‰ ihanuuden v‰ristyst‰, k‰sien ja sormien suoniinkin riutuu kuin l‰vitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset helj‰t soinnun suonet s‰veltyv‰t koko ihmisen l‰vitse silloin ja el‰‰ kuin taivaalliseen hohtoon her‰nneess‰ ruumiissa, koko olo sieluna. Mit‰ ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenv‰r‰hdys uneksuu ja keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja t‰ydellist‰ el‰‰, silloin s‰teilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hyk‰hdyksen‰ v‰risisi ihminen aina, ja kauneuden maailman syliin h‰ilyisi ihminen aina kuoleutuvan ihanuuden hukunnassa. Mit‰ olisikaan muu olo muuta kuin pime‰t‰ olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden v‰r‰htyneen‰ kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi liev‰‰ ja sulouden lempe‰t‰ el‰m‰!

Antinous seisoo riippuvin k‰sin, p‰‰ns‰ rintaan nojauvana. Ei h‰n liikahda j‰sent‰k‰‰n, on vaan valuneena siin‰, silm‰ns‰ yht‰ haavaa kaikessa ymp‰rill‰‰n, sielunsa ylt'yleisen‰ keinuntana. Ei h‰n liikahda yhdess‰k‰‰n asennossaan, silm‰ns‰ uiskentelevat l‰sn‰olemattomasti kaiken yll‰, pilarien yleneminen yll‰ ja ihmisten humuava liikunta ymp‰rill‰ kangastaa yht‰haavaisena aaltoamisen tuntona l‰sn‰ h‰nen sielullansa, mutta ei h‰n huomaa siit‰ mit‰‰n, mielens‰ tuudittuu vaan niinkuin ylt'yleisen‰ liikkuvan, ihanan aaltoilun myˆt‰ ja hyv‰iltyn‰ j‰tt‰ytyy h‰n sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelev‰n aaltoavan tilan liikuntaa.

VIII.

Miss‰ saisi ihminen ihanimpana raueta? Miss‰ aaltoisi ihmisen sielu unohtuneimpana uneksuntana?

Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiins‰ h‰lvenev‰n‰, eteens‰.

Miss‰ h‰ilyisi ihminen joka silm‰nr‰p‰yksens‰ hiveltyn‰ suloutuvana sieluna? Miss‰ olisi el‰m‰ yht‰mittaista v‰ristymist‰ ja yht‰mittaista v‰ristyksiins‰ h‰lvenemist‰?

Antinous ajattelee ja ajattelee, silm‰ns‰ katsovat ep‰m‰‰r‰isin‰.

Siell‰ miss‰ el‰m‰ humajoitsisi ymp‰rill‰, kuin lakkaamaton kohajoiva virran tulva, mutta miss‰ itse saisi unohtuneena h‰‰myill‰ sit‰ virtaa kuulemassa. Siell‰ miss‰ ymp‰rill‰ aaltoisi suuri ja valtaava el‰m‰, mutta miss‰ itse saisi olla sen kaiken el‰m‰n hiljenev‰n‰ kajailuna.

Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman el‰m‰ tykkisi, jonne kuin maailman syd‰meen el‰m‰n kaikki ‰‰net tulvisivat ja pakkautuisivat, ja jossa el‰m‰ kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin siell‰ olisi ihmisen ihanan t‰ytetty‰ olla sen kaiken el‰m‰n h‰ilynn‰n rauhaisana peilin‰. Yht‰mittaa siell‰ ihmisen rinta v‰r‰htelisi uuden ja uuden n‰kemisen edess‰ ja yht‰mittaa v‰rjyisi uudessa kuvastelussa onnellinen sielu.

Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneess‰ syliss‰ koko taivas ja maa ihanuuden loisteena v‰lkkyy, niin siell‰ sen maailman edess‰ ylt'yleisen‰ kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa liikkumassa. ƒ‰rettˆm‰n‰ el‰m‰n l‰ikkeen‰ olisi siell‰ ihmisen rinta, joka hetkens‰ olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siell‰ ja rajattomana v‰lkkyisi rajattomat hetket.

Antinouksen silm‰t v‰l‰ht‰v‰t suuriksi, ja rintansa hengitt‰‰ kevittyv‰n‰ ja levittyv‰n‰, kun h‰n ajattelee.

Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi lievitty‰ ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sit‰ maata ja kaupunkia, jonka suuren el‰m‰n keskell‰ ihmisen olo olisi t‰yttyneen rauhan ja onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpe‰ olossaan kuin tahdottoman katsomisen ihanassa unhotusmeress‰? O, olisiko maailmassa se maa ja kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siell‰ hyk‰htyisi ja p‰ilyisi t‰yttyneen onnensa kylvyss‰ ik‰‰nkuin iltaisen meren ylt‰kultainen peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelme‰n hele‰ avaruus rajattomana ihanuuden kirkastumisena lep‰‰!

Antinous on yh‰ ajatuksissaan, mutta silm‰ns‰ loistavat syvin‰ ja katsovat varmoina eteens‰, ja valaistuneilla kasvoillaan lep‰‰ onnellinen uskova toivo.