— No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos ympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä ne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati olla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella häntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä ja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä asioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen toivonut!
Laupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja riemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa takkavalkean ääressä.
— Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän lyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.
— Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on herttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut, osoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta kuninkaan lähettiläästä?
— Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan. Ei kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan katseen Antonioon.
— Minun vangitsemisestani ei myöskään ollut puhetta?
— Ei.
— Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä liioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa lisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.
— Viisainta lienee todellakin. Se on yleisessä hälinässä unohtunut.
Vanha Tavast kuuluu olevan varsin murtunut.
— Huomenna menen siis herttuan puheille.
— Niin, huomenna hän kutsui sinua tulemaan.
— Hollantiin hän siis minut lähettää, jos ei mikään seikka aiottua tuumaa mitättömäksi tee.
Ja sitte pormestari ja Antonio vielä kauan puhelivat päivän tapahtumista ja menivät vasta myöhään levolle.
Jo varhain seuraavana aamuna meni Antonio herttuan puheille. Hänet otettiin sangen armollisesti vastaan. Kaarlo tutkisteli tarkoin, missä hän oli käynyt koulua, missä yliopistoissa hän oli opiskellut ja keiden kanssa hän oli seurustellut. Saatuansa tyydyttävät vastaukset kaikkiin kysymyksiinsä, aloitti hän selittää, mihin toimiin hän aikoi käyttää Antoniota, Hän varoitti häntä ankarasti ryhtymästä mihinkään tekemisiin maanpaossa elävien herrojen kanssa ja varomaan itseänsä jesuitain vehkeistä.
— Niin kohta kuin palajan Tukholmaan, odotan sinua puheilleni, silloin ovat myös kirjeet ja valtakirjat valmiina, kunnia ja arvokas tulevaisuus odottavat niitä, jotka minua uskollisesti palvelevat.
Niillä sanoilla lopetti hän puheensa ja päästi Antonion menemään.
Puolipäivän jälkeen — herttua söi tavallisesti puolista klo 10 ja illallista klo 4 — kokoontui tuomioistuin raastuvan saliin. Linnasta raastuvalle asti oli kummallekin puolen tietä asetettu kolme lipullista jalkaväkeä huilujen ja rumpujen kanssa; tarkasti vartioituina vietiin vangit sinne. Verkalleen kulki surullinen saatto eteenpäin, esinnä nähtiin linnan aateliset päälliköt, sitte alhaissäätyisiä henkilöitä, jotka todellisilla rikoksilla tai muulla tavoin olivat joutuneet herttuan vihoihin. Kansaa oli kosolta koossa, ja erilaisia tunteita kuvautui katsojien silmissä, Toiset iloitsivat nähdessänsä ennen niin mahtavat miehet tomuun ryvetettyinä, toiset taas tunsivat sääliä ajatellessaan heidän surkeaa kohtaloansa.
Vitkalleen painui joukkue raastuvan matalasta ovesta sisälle. Kansa alkoi tulvata perästä, mutta sotilaat panivat pertuskansa ristiin oven eteen estäen siten kansajoukon täyttämästä salia, Vaan utelias lauma jäi raastuvan torille seisomaan ja odottamaan päätöstä.
Raastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli pitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina mustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin siellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli niiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui Erik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä, jotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille istumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja kunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta päästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä hiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli pienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen toivottomuutta ja alakuloisuutta.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi Erik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa. Siinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan mielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi edellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin syytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun kanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan tuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin väkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha evesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli aatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla Varsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli jaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen lausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja verenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä syytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin uskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika, joka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen armoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan palveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan oven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan vahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa, joita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista töistä syytettiin.
Kun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi nöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen armonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian arvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet laillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast esille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.
— Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti, heidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä kylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen tehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja vero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen tulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on huomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan säädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois lahjoittaa.
Lisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita syytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että herttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.
Arvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän alkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset olivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja anteeksiantoa.
Ovi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden herra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi heltyvän.
— Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi herttua.
— Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja verettömiltä huulilta.
— Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että tuomaritkin tekevät samoin.
Sitte kuiskasi Kaarlo jotakin Tegelin korvaan ja poistui huoneesta.
Vuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, vanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet vaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet kasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik kuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan herra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen äänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt uhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit säpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.
— Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja väkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti salvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa semmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja oppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis myöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon panevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten ylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä armollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen käskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut valani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin kuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani kuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen tehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari sitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan kuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä. Ja keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle, missä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä rahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi todistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.
Ja miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän ollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin, jonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti pitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista kuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.
Vaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni kaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta kokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka vääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista olet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä ajat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät korkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää kuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut silmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja minä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan veritöistäsi!
Levollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli tai pöytä olisi kaatunut kumoon.
Läsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä Niilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin vuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan oli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset valtiollisista rikoksista.
Hänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä alkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että hänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä missään johtavassa asemassa.
Silloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku. Nyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo tottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa oli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein askelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin uhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast syöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.
— Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto, uskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin totisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi pyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan sinun kaltaisista miehistä.
Sitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa. Jokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli lopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.
Syytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi ja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan, mikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi teilattaviksi.
Sitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt polvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä kokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan kansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili armoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä oli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin taas vietiin.
Syyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden etukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja useat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua ja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen saattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.
— Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi Arvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin.
— Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra, kyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.
Kun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä pappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he itsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein kaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti Ivar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin täytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku eroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen isänsäkin veri oli vuotanut.
Herttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa, pormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä tuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja kauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui menoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.
Mestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat olla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti levisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja tehden herttuan nimen peljätyksi.
Semmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin lupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.
Samaan aikaan kuin saattojoukko läksi linnasta Munkkilähteelle, istuivat Gertrud ja Antonio Katarina-rouvan luona. Kun kirkonkellojen kumea ääni alkoi kaikua, värisytti kylmä väre läsnäolevia.
— Jumala olkoon heille armollinen, parkasi Katarina-rouva, se on jotakin kauheaa, tuskin voisin sitä katsella.
— Kalliisti ovat saaneet maksaa unelmansa ja erehdyksensä, sanoi Antonio ja loi säälivän katseen Gertrudiin, joka oli tullut aivan kalpeaksi. Vaan toivokaamme me, jotka olemme ulkopuolella asioiden juoksua, että verisestä sadosta kasvaa rauha, turvallisuus ja yhtäläiset oikeudet ylhäisille ja alhaisille.
— Amen, niin tapahtukoon, toisti Katarina-rouva.
* * * * *
Tuskalliset olivat viime päivät olleet linnan herroille, yhtä pitkäveteiset ja ahdistavat olivat ne myös olleet Laurentius Ericille, joka venyi Katarina-rouvan kellarissa, jännityksellä odottaen pelastusta ja vapautusta. Monenlaiset epäilykset kalvoivat hänen mieltänsä. Pitäisikö Antonio lupauksensa ja pysyisikö Katarina-rouva vahvana loppuun saakka? Kun sitte herttuan ratsumestari oli tullut taloon asumaan, oli varovaisuus vielä enemmän tarpeen. Ainoastaan yöllä ja vähäksi ajaksi uskalsi hän tulla ylös käytävästä rukoushuoneesen lämmitelläksensä, sillä käytävässä oli kostea ja kylmä.
Antoniolta oli Katarina-rouva saanut tietää, miten innokkaasti Kaarlo antoi etsiä kadonnutta lähettilästä. Ja kun tuomio oli julistettu, silloin huomasi Laurentius Erici selvästi, mikä kohtalo häntäkin odotti, jos hän joutuisi herttuan käsiin. Jokapäiväisissä kanssapuheissa hän innokkaasti ylisteli Katarina-rouvaa, kehuen hänen alttiiksiantavaisuuttaan, verraten sitä marttyyrien töihin ja antaen hänelle absolutsionin tai päästön kaikista synneistä.
Kun Katarina-rouva samana päivänä, jona mestaus oli tapahtunut, meni Laurentius Ericiä tapaamaan kertoen hänelle päivän tapahtumista, sanoi tämä päättävällä äänellä:
— Nyt ei ole enää vitkastelemista. Vielä tänä yönä täytyy minun lähteä. Nämä hirmutyöt ovat herättäneet niin suurta kammoa ja niin kiihoittaneet ihmisten mielikuvitusta, etteivät ne jouda muita asioita ajattelemaankaan. Tyttäreni, hanki minulle vahva köysi, ja hiukan ruokavaroja, ja minä tahdon paeta kaupungista.
Katarina-rouva teki kuten käsketty oli. Puolen yön aikana läksi pater liikkeelle, otettuaan jäähyväiset Katarina-rouvalta ja toivotettuaan hänelle siunausta kaikilta pyhimyksiltä.
Laurentius Ericin onnistui todellakin köyden avulla päästä alas muurilta kenenkään huomaamatta, koska yö oli pimeä ja tuulinen. Kun päivä sarasti oli hän, kulkien metsäteitä ja syrjäpolkuja, jo kaukana kaupungista, Eräältä talonpojalta osti hän sitte hevosen ja saapui onnellisesti enempiin seikkailuihin joutumatta Varsovaan.
Kuningas Sigismund otti hänet laupiaasti vastaan ja kuunteli levollisesti kertomusta siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut.
— Suuri veritaakka on Kaarlolla vastattavana, sanoi hän sitte synkästi, laskien Laurentius Ericin puheiltansa.
Vaan Laurentius Erici ei tähän tyytynyt. Hän piti vielä samana päivänä neuvottelun kuninkaan hovisaarnaaja Jussoilan kanssa, joka myöskin oli suomalainen ja Braunsbergin jesuitaseminaarissa kasvatettu.
Sitte he hakivat luoksensa Pohjanmaalla syntyneen miehen nimeltä Pietari Erikinpoika eli Petrus Petrosa, joka oli Roomassa kääntynyt katoliseen uskoon ja saavuttanut ulkomailla lakitieteen tohtorin arvon. Mitä he Petrosan kanssa puhelivat, siitä ei ole tietoa, vaan historia kertoo, että Petrosa matkusti Ruotsiin, pääsi Kaarlo herttuan suureen suosioon, kävi lähettiläänä keisarin luona ja viimein eräänä päivänä veti miekkansa Kaarlon kanssa kahden kesken ollessa, vaan ei ennättänyt aiettaan täyttää. Säädyt tuomitsivat hänet kuolemaan.
Kun Laurentius Erici oli kaupungista poistunut, tunsi Katarina-rouva raskaan taakan putoavan sydämeltään, sillä viimeiset päivät oli hän elänyt alituisessa pelossa. Antoniokin, joka seuraavana päivänä sai tästä tiedon, oli iloinen että vaarallinen vieras oli poissa ja salaisuus hänen kanssansa.
Kolmen päivän kuluttua sai kaupunki taas nähdä uuden todistuksen herttuan leppymättömästä mielenlaadusta. Sillä kun herttua oli saanut tietää, että Sarvilahden herra oli polttanut Ykspään kuninkaan kartanon, ettei herttualla siinä olisi suojaa piirityksen aikana, sai hän tehdä seuraa tovereilleen ja tuli mestatuksi samassa paikassa. Eivät siinä sitte enää auttaneet rukoukset eikä polvistumiset.
Mestari Bilanghia ei enää milloinkaan nähty Viipurissa. Vaan Pariisissa eleli vielä kauan samanniminen lääkäri, ja kun sitte hänen testamenttinsa kuoleman jälkeen avattiin, huomattiin, että hän oli lahjoittanut koko suuren omaisuutensa jesuitain veljeskunnalle.
Sillä hinnalla oli siis mestari Bilangh ostanut rauhan entisiltä ystäviltään.
KYMMENES LUKU.
Loppu.
Lähes kaksi viikkoa on kulunut edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista, ja yhä viipyi Kaarlo herttua Viipurissa. Viimein lokakuun 10 p. nostatti hän ankkurin, levitti purjeet, joita myötäinen pohjatuuli pullistutti, ja linnan tykkien paukkuessa läksi laivasto liikkeelle. Verisiä muistoja jätti herttua jälkeensä, ja helpoituksen huokaus kohosi monenkin porvarin rinnasta, kun mastopuut peittyivät metsäisien niemien taa, sillä vaikka porvaristo oli saanut herttualta paljon hyvää nauttia, vaikutti tuon peljätyn herran läsnäolo lamauttavasti ja joka hetki oli syytä peljätä hänen vihansa purkauksia. Aateliston, voutien ja muiden virkamiehien ylpeys oli masennettu, ja talonpojat nauttivat ennen tuntematonta turvallisuutta.
Herttuan lähdettyä alkoi elämä kaupungissa luisua entistä menoaan. Kauppaa, jota sotatapaukset olivat tuntuvasti ehkäisseet, käytiin kuumeentapaisella kiireellä. Saksalaiset tukkukauppiaat, jotka vuosittain saapuivat Viipuriin ja oleskelivat siellä pitemmänkin aikaa yhtämittaa, tekivät lähtöä, ehtiäksensä avoveden aikana kotiin. Voita, tuuheita turkiksia, nahkoja, talia ja tervaa kokoontui suuret määrät kaupungin laiturille, tullihuoneen edustalle ja kaupungin kaduilla nähtiin parrakkaita venäläisiä, jotka olivat tulleet syksykauppoja tekemään, tuoden mukanaan Venäjän kintaita, hamppua ja pellavaa. Saksalaisten kanssa kilpaa tekivät kauppaa kaupungin omat porvarit ja tästä vilkkaasta liikkeestä sai kaupunki eloisamman muodon.
Katarina-rouvan talossa varustettiin Gertrudin ja Antonion häitä suurella kiiruulla. Olihan herttua vaatinut Antoniota luoksensa Tukholmaan niin pian kuin hän vaan itse oli sinne saapunut ja sentähden ei sopinut vitkastella. Voihan talvi tulla ennemmin kun arvattiinkaan, ja maamatka oli siihen aikaan vaivaloinen, jopa vaarallinenkin.
Antonio oleskeli suuren osan päivästä Katarina-rouvan talossa, Tämä koetti sovittaa entistä harhailuansa, joka oli tulla Gertrudille niin kalliiksi, mitä suurimmalla hempeydellä ja runsaalla anteliaisuudella. Myötäjäiset, jotka hän antoi Gertrudille, olivat suuremmoiset. Paitsi muuta tavaraa oli kokoelma pukuja, joita vielä ehtimiseen valmistettiin yhä uusia. Niissä nähtiin arniskia, makeieria, sajania, Brüggen kangasta ja muita ajan kangaslajia, niin ettei Gertrudin tarvinnut hävetä niissä puvuissa esiintyä Hollannissakin, jossa kauppamiehien vaimot olivat vaatetetut kuin muualla ruhtinattaret.
Antonio katseli tätä loistoa tyynellä välinpitämättömyydellä. Hänestä oli Gertrud itse suurin ja kalliin aarre, ja kaikki muu sen rinnalla ala-arvoista. Joka päivä oppi hän hänessä tuntemaan uusia ominaisuuksia, jotka tekivät Gertrudin yhä viehättävämmäksi. Ne vastoinkäymiset ja seikkailut, jotka heidän oli täytynyt kestää, olivat kuin unhon yöhön vaipuneet. Onnen pyörä oli kääntynyt. Herttuan suosio antoi Antoniolle aihetta uneksia hyödyllistä ja loistoisaa tulevaisuutta, ja vielä enemmän tunsi hän iloa siitä, että hänelle suotiin tilaisuutta ottamaan osaa siihen taisteluun, joka nyt riehui Europassa, ja asettumaan protestanttisuuden lipun ympärille. Hän tunsi itsessään voimaa ja tarmoa ryhtymään siihen, ja katsoi itsensä myös oikeutetuksi niin tekemään. Hänen rohkeimmat unelmansa olivat toteutuneet, ja sen minkä hän luuli saavuttavansa vasta pitkällisen työn ja monen taistelun perästä, oli herttua muutamassa silmänräpäyksessä hänelle lahjoittanut, ja ne tapaukset, jotka olivat vähällä ijäksi tuhota hänen elämänsä onnen, olivat kuten useasti tapahtuu, kääntyneet pelkäksi siunaukseksi.
Gertrud taas, joka vähitellen oli saanut tietää kaikki, mitä oli tapahtunut Borkhardtin ravintolassa ja linnassa, tunsi rakkautensa Antonioon kasvavan päivä päivältä. Jo aamulla varhain asettui hän akkunaan odottelemaan Antonion tuloa ja nähtyänsä hänen kääntyvän portista sisään ja kuultuansa hänen askeleensa portailla, tunsi hän ihastusta, joka täytti koko hänen olentonsa, Hänen elämänsä yli oli vähitellen laskeutunut ruusunvärinen harso, ja kaikki mikä oli olemassa sai värityksensä tästä. Hänestä oli olemassa vaan yksi ihminen, ja se oli Antonio. Kun tämä oli poissa, teki Gertrud käsitöitään, askareitaan vaistomaisesti, mekaanisesti ja hän laski ajankin Antonion lähdöstä ja tulosta.
Vaan lokakuu kului kulumistaan. Pakkanen painoi puiden lehdet punaisiksi ja ruskean kellertäviksi, myrsky tempoili ne irti ja kiidätti niitä huimaavaa vauhtia pitkin maata tai ajoi ne kasoihin. Allit ja muut vesilinnut kokoontuivat suuriin parviin, kun harvistuneet kaislikot eivät enää suoneet niille tarpeellista suojaa ja metsähanhien parvet pakenivat etelään etsimään lämpöä ja valoa. Pihlajamarjatertut hohtivat veripunaisina, odottaen tilhiä ja muita nälkäisiä talvilintuja Pohjan raukoilta periltä. Talvi oli lähellä.
Eräänä torstaipäivänä lokakuun loppupuolella vietettiin Gertrudin ja Antonion häät kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita ajan tapa vaati. Tuomiokirkon ovet olivat seljällään, ja se valo, joka johtui messinkikruunusta ja lukuisista kynttiläjaloista, joissa vaha- ja talikynttilät paloivat, heijastui pienien akkunaruutujen läpi. Melkein koko kaupungin väestö oli läsnä, ja Axel Ryning, jonka Kaarlo herttua oli tehnyt linnan päälliköksi, oli vieraiden joukossa, Alttarin edessä seisoi Gertrud valkeassa puvussa ja Antonio hänen vieressään. Kaupungin kirkkoherra, kookas ja roteva vanhus, jonka hopeaparta valui alas rinnalle, seisoi alttarin sisällä, komeassa messupuvussa, jota hopeaompelukset ja ristinkuvat koristivat. Hän kurotti kätensä siunaukseen ja piti puheen, jonka ytimenä oli seuraava raamatun lause: "Joka toimeliaan vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt." Puheessaan kosketteli hän myös niitä erinomaisia tapauksia, joiden näyttämönä kaupunki oli ollut, ja Gertrudin ihmeellistä pelastusta vihollisten käsistä.
Sitte kulki morsiuspari ja vieraat saattojoukkona yli raastuvantorin Katarina-rouvan taloon, jossa häät vietettiin. Pulska hääateria oli siellä valmistettu ja monenlaiset juomat, oluet, malmesi ja alekantti viinit, jotka silloin olivat käytännössä, odottivat vieraita.
Seuraavana päivänä läksi laiva, jonka muutamat porvarit yhteisesti omistivat ja jossa pormestarillakin oli osa, purjehtimaan Tukholmaan. Gertrud ja Antonio pääsivät siinä matkustamaan. Kaikki olikin jo valmisna, tavarat ja matkakapineet laivassa.
Pormestari rouvinensa, Katarina-täti, sukulaisia ja porvareja oli kokoontuneet laivasillalle lähteviä saattamaan.
— Toiveeni sinun suhteesi, Antonio, sanoi pormestari hiukan väräjävällä äänellä, ovat toteutuneet. Jo pienenä poikana ollessasi kuvittelin kaikkea tätä mielessäni ja nyt se on tapahtunut. Ota mukaasi siunaukseni ja seuratkoon se sinua kaikilla retkilläsi!
— Tee hänet onnelliseksi, kuiskasi Antonion äiti kyynelsilmin
Gertrudille.
Ankkurikettinki ratisi, purjenuorat kitisivät, ja hitaasti läksi laiva liikkeelle. Se kulki hiljaista vauhtia ulos salmesta Tervaniemen ohi ja yhä edelleen Uuraasen päin. Päivä oli noita harvoja syksypäiviä, jolloin aurinko ikäänkuin jäähyväiseksi suutelee maata, jonka talvi ja pakkanen kohta vajottavat sikeään uneen. Tuuli oli pohjassa, vaan ainoastaan hienoinen viima synnytti väreitä veden pinnalla. Aurinko valaisi kellertävillä säteillään puita, joista tuulet olivat riipineet lehdet, ja luotojen kiviä, joidenka kyljissä, koska oli kova pako, näkyi leveä, ruskea vaaleareunainen rengas. Koko luonnossa kuvautui jonkunlainen jäykkä yksitoikkoisuus, lehtipuut seisoivat juroina ja liikkumattomina ja synkän taustan muodostivat vihreät havumetsät. Oli ikäänkuin luonto, puut ja kasvit olisivat vastanneet auringon hyväilemiseen kylmäkiskoisesti:
— Emme anna pettää itseämme, kesä on mennyt, jähmettyminen ja horros odottavat meitä kenties jo muutaman päivän kuluttua.
Laiva lähestyi Keihäsniemen kapeaa väylää. Vasemmalla istui muutamia tetriä juhlallisesti suuren koivun latvassa, ja oikealla puolella nousi savupilari ihmisten asunnoista kohtisuoraan ylös. Ilma oli kirkas ja kuultava, taivaan rannalla rajoittivat metsät näköalaa ja oikealla puolella häämöitti Kiiskilän manner.
Gertrud istui laivan kannella maston juurella. Hän oli puettu pitkään turkiksilla päärmättyyn päällysnuttuun, sillä sää oli kolea. Raitis ilma oli pannut hänen poskensa rusoittamaan ja silmänsä hohtamaan. Antonio seisoi hänen vieressänsä ja katseli kaupunkia, jonka talot ja rakennukset vähitellen alkoivat vajota ja kadota näköpiiristä. Ainoastaan linna ja muutamat tornit kohosivat vielä näkyvissä yli muiden matalampien asuntojen.
— Antonio, sanoi Gertrud, luonnolla on tänään semmoinen väritys, joka oivallisesti sopii mielentilaamme. Sekin heittää jäähyväisiä.
— Sama ajatus on vaistomaisesti kiintynyt minuunkin, vastasi Antonio ja loi hellän, ihastuneen katseen Gertrudiin.
— Kuule, sanoi Gertrud, tarttuen Antonion käteen ja hänen piirteissään kuvautui rakastavainen hellyys ja ujo pelko.
Sanotaan, että luonnossa heijastuu ihmiselämä ja sen vaiheet. Kun kesä, valon ja kukoistuksen aika, on ylimmillään, silloin on se ikäänkuin kuva ihmisten rakkaudesta, mikä täyttää koko olennon, ja jota tällä hetkellä tunnen koko sielussani. Vaan aurinko kääntää pois kasvonsa, maa jähmettyy, tulee kolkoksi ja lumivaippa peittää kaikki kylmään verhoonsa. Voiko ihmiselämässä tapahtua saman kaltaista, voiko rakkaus, joka luo unelmia ja suloisia tunnelmia, voiko sekin muuttua yksitoikkoiseksi, kylmäksi välinpitämättömyydeksi? Jo sitä ajatellessani tunnen tuskaa, jäytävää tuskaa, ja Gertrudin juonteet saivat totisen ilmeen.
Synkkä varjo leijaili Antonion kasvoilla ja hiukan suruvoittoisesti vastasi hän:
— Semmoista voi tapahtua, mutta se riippuu ihmisestä itsestään.
— Eikö ihminen ole saman vaikutuksen alainen kuin luonto? Eivätkö ikä, vanhuus ja elämän myrskyt voi saada samaa aikaan kuin syksyn rajuilmat?
— Kyllä ihminen ruumiillisessa suhteessa on saman vaikutuksen alainen, mutta hänen henkensä on vapaa. Siihen ei ulotu muut voimat kuin ne, jotka sydämmen sisimmässä pohjassa asuvat, ja niiden vartijaksi on ihminen itse asetettu.
— Onhan ihminen heikko, muutamat ovat sanoneet, sen olen kuullut, ettei rakkaus aina kestä kauan, sanoi Gertrud hämillään ja loi kysyvän katseen Antonioon.
— Kyllä, jollei sillä olisi uskollista auttajaa, tukea ja turvaa.
— Ja mikä se olisi?
— Se on velvollisuus.
— Velvollisuus, toisti Gertrud ja hänen piirteensä kävivät levollisiksi.
— Rakkaus ja velvollisuus ovat kaksi sisarusta, jotka käsikkäin kävelevät maailmassa, levittäen onnea, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ne kulkevat yhdessä. Rakkaus ilman velvollisuutta on löyhä ja heikko, velvollisuus ilman rakkautta on synkkä ja hedelmätön. Etelämaissa viiniköynnös kiertelee pitkin jalavan runkoa, kantaa rypäleitä ja kohoaa vuosi vuodelta valoa ja lämpöä kohti. Jos se sieltä retkahtaa alas, joutuu se maahan ihmisten tallattavaksi lokaan ja kantaa vaan katkeria lehtiä. Samoin on rakkauden laita.
— Onko velvollisuus sitten vahva ja murtumaton?
— On, tai sen tulee olla, ilman sortuu ja huojuu kaikki. Sillä se ei perustu tunnelmiin ja haaveiluun, vaan välttämättömyyteen, ijankaikkiseen välttämättömyyteen. Ylempänä kaikkia inhimillisiä oloja on siveyslaki, se vallitsee kaikkialla, ja sen kättä ei voi kukaan välttää. Jos rakkaus joutuu sen kanssa ristiriitaan, silloin se häviää, muuten se pysyy.
— Niin, me emme siis ainoastaan saa rakastaa toisiamme, vaan meidän on velvollisuus rakastaa toisiamme, ja niin kauan kuin tämä velvollisuus on meille rakas, on rakkautemme ijäti pysyvä. — Mikä ihana velvollisuus, sanoi Gertrud nousten seisomaan laivan kannelle.
— Niin, Gertrud, siinä on onni ja onnettomuus, ilo ja suru, kunnia ja alennus!
— Mieleni on yhtäkkiä tullut niin kevyeksi, kaikki epäilys on kadonnut, sinun kanssasi ja sinun rinnallasi tahdon tehdä velvollisuuteni ja rakkauteni antaa siihen voimia.
— Sinä olet suuri aarre, Gertrud, elämäni onni ja siunaus! vastasi
Antonio ja suuteli vaimoansa.
Sitte he molemmat menivät laivan keulaan ja katselivat ruskeita vaahtopäisiä aaltoja, joita kokka hajoitti kahtia päin. Tuuli oli virkistynyt, vinhaa vauhtia kulki alus eteenpäin läpi Uuraan kapean salmen Tuppuran laajalle selälle.
Kaupungista ei enää näkynyt kuin Olavintornin tasapää huippu, joka kohosi yli metsien.