— Porvaristo tulee yhä uppiniskaisemmaksi, puuttui Aksel Kurki puheeseen. Sotaväen, etenkin Teidän rakuunainne, evesti Tiesenhausen, ja porvariston välillä on jo ollut kaikenlaisia selkkauksia ja ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla olen minä voinut estää ilmiriidan syttymistä. Pormestarin käytös on epäiltävä, ja viisainta olisi pitää häntä silmällä. Vaan mitä me voimme, me olemme vähälukuiset ja porvaristosta riippuvaiset, meidän täytyy karttaa kaikkea väkivaltaa. Jospa minulla vaan olisi 5000 tai 6000 oivaa sotamiestä, kyllä olisi toinen ääni kellossa. Voi Sigismund, Sigismund, kuinka mainiosti sopii sinulle nimi "rex crastinus" [huomispäivän kuningas], jonka puolalaiset ovat sinulle antaneet. Säälimättömästi olet meitä kohdellut.
Ja ikäänkuin tämä huudahdus olisi kuulunut Varsovaan saakka, avattiin ovi ja linnanpalvelija ilmoitti: lähettiläs on saapunut Varsovasta, hänen Majesteetiltansa kuningas Sigismundilta.
Vaikea on kuvata sitä hämmästystä, mikä näiden sanojen johdosta syntyi salissa. Kaikkien läsnäolevien katseet kääntyivät ovelle. Samassa astui pater Laurentius saliin, hän oli vähän järjestänyt pukuansa, joka matkalla oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat ilman ja sään vaikutuksesta hiukan verevämmät. Hänen terävistä silmistään loisti päättäväisyys ja rohkeus, ja hän antoi katseensa harhailla ympäri salia.
— Hänen Majesteettinsa kuningas Sigismund lähettää kansliansa pronotarion, alhaisen ja vaatimattoman palvelijansa Laurentius Ericin kautta Teille, ylhäiset ja jalosukuiset herrat, tervehdyksensä. Sallimus on johdattanut minut tänne hetkellä, joka, mitä minä voin arvata, on tärkeä ja juhlallinen. Kuka Teistä, jalosukuiset herrat, on Arvid Tavast Vesunnin herra ja hänen Majesteettinsa korkeasti uskottu käskynhaltija tässä linnassa?
Arvid Tavast kohosi puoleksi istuimeltaan ja sanoi:
— Jos kuningas Sigismund puhuu Teidän kauttanne, niin kääntykää minun puoleeni.
— Minun olisi pitänyt jo arvata, vastasi pater Laurentius, tehden syvän kumarruksen, että Teidän harmaat hiuksenne ja pitkän elämän aikana saavutettu kokemus tekevät Teidät oikeutetuksi siihen arvoon.
Ja pater Laurentius avasi takkinsa ja veti poveltansa neliskulmaisen, huolellisesti vaksikankaaseen käärityn kirjeen. Hän irroitti vaksikankaan ja suuret riippuvat sinetit tulivat näkyviin. Hän tarjosi sen Arvid Tavastille ja sanoi:
— Katsokaa tässä hänen Majestteetinsa omakätisesti allekirjoittama kirje!
Arvid Tavast otti sen kunnioittaen vastaan, leikkasi tikarillaan sinettinauhat poikki ja alkoi lukea tarkkaan. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, osoittivat hänen piirteensä pettymistä.
— Hänen Majesteettinsa on sangen armollinen. Hän ilmaisee mitä suurimman luottamuksensa, ja Suomen asiat käyvät hänen sydämmellensä, Mutta jos minä oikeen ymmärrän tämän, ei hänen Majesteettinsa voi meille vielä nytkään mitään apua antaa.
— Hänen Majesteettinsa on suullisesti antanut minulle tärkeimpiä asioita Teille ilmaistavaksi. Jos sallitte, tahdon lyhykäisesti ryhtyä asiaan.
Arvid Tavast viittasi tyhjään tuoliin, ja pater Laurentius istuutui.
Sitte jatkoi hän:
— Suuri muutos on tapahtunut kuningas Sigismundin mielessä. Se lempeys, jota hän tähän saakka on osoittanut Kaarlo herttuaa kohtaan, on täydellisesti väistynyt ja antanut sijaa mitä suurimmalle inholle ja suuttumukselle. Hän huomaa selvästi, että Kaarlo tavoittelee Ruotsin kruunua, ja hän on päättänyt ryhtyä säälimättömään taisteluun herttuaa vastaan. Hän katuu kovasti, että hän päästi Kaarlon käsistänsä Stångebron taistelussa, ja katuu vielä ankarammin, että hän jätti valtaneuvokset hänen käsiinsä. Ne verituomiot, joilla Kaarlo on ruvennut valtaansa vahvistamaan, enentävät laupiaan kuninkaamme inhoa häntä kohtaan. Jos Kaarlo nyt joutuu Sigismundin käsiin, niin vaviskoon.
— Älkää luulko, että nämä ovat tyhjiä uhkauksia, jatkoi pater Laurentius huomattuaan halveksimista ja epäilyä osoittavia ilmeitä muutamien kasvoilla. Ja tullaksenne vakuutetuiksi siitä, että kuninkaan aikeet ovat rehellisiä, kuulkaa vielä ja hämmästykää, sillä hänen Majesteettinsa aikoo suuria.
Kun Suomen herrat muutamia kuukausia sitte lähettivät Varsovaan lähettilään anomaan apua, sitä apua, jota kuningas Sigismund ei ole voinut niin runsaasti antaa, kuin hän olisi tahtonut, löi Sigismund rintaansa ja sanoi: Täällä on meillä suuret tuumat kätkettynä, mutta sinä et vielä voi saada niitä tietää, Nämä sanat kuuluivat hämäriltä, mutta niihin on kätkettynä suuri salaisuus, joka aikanansa tulee maailmaa hämmästyttämään. Hänen Majesteettinsa on suvainnut minulle ilmoittaa aikeensa.
Ei ole jäänyt kuningas Sigismundilta huomaamatta, että Suomen aatelisto uljaasti, uskollisesti, varojaan säälimättä on pitänyt hänen puoltaan. Kun Ruotsin aatelisto valtaistuimen juuressa kasvaneena ja kuninkaallisen armopaisteen alituisesti hellittelemänä rikkoo valansa, nousevat suomalaiset miehissä laillista hallitsijaansa puolustamaan. Tämä seikka on suuresti liikuttanut kuninkaan sydäntä.
Syrjäinen ja halpa on tähän saakka ollut Suomen asema. Emintimän tavoin on Ruotsi sitä kohdellut, Ruotsin aatelisto on tunkenut syrjään suomalaisen, ja ainoastaan taakat ovat olleet tasan jaetut.
Loistavalla tavalla on hänen Majesteettinsa tahtonut palkita Teitä ja kaikkia kanssaveljiänne, jalosukuiset herrat. Hän aikoo irroittaa Suomen Ruotsista ja antaa sille edullisen erikoissijan. Suomi on kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Menköön Ruotsin luopio-aatelisto, heikko ja voimaton, taipukoon vaan Kaarlon rauta-ikeen alle, tulkoon porvarien ja talonpoikain kaltaiseksi; eroittamattomasti yhdistettynä Puolan, Liivin ja Viron kanssa on Suomen aatelisto kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Ruhtinaitten kaltaisiksi voimassa ja loistossa tekee hän teidät, hän varustaa teidät uusilla, verrattomilla etuoikeuksilla, semmoisilla, joita Puolan ja Litvan aatelisto jo nauttii. Hän tahtoo kiinnittää talonpojat vahvoilla siteillä aateliin ja lannistaa porvarien kasvavan ylpeyden. Maan hallituksen heittää hän täydellisesti käsiinne ja vaan kuninkaalliset etuoikeudet pidättää hän itselleen. Unionin ajat palaavat, ja mahtavana istuu aatelinen linnassaan ja kartanossaan.
Kun pimeän huoneen ikkunasta uutimet vedetään syrjään, tulvaa häikäisevä valovirta sisään. Samallaisen vaikutuksen teki Laurentius Ericin puhe läsnäoleviin.
— Mahdotonta, kaikui sitte monesta suusta, kun he ensin hiukan olivat toipuneet hämmästyksistään.
— Mahdotonta? sanoi Laurentius Erici kylmästi, ja loi halveksivan katseen läsnäolijoihin.
— Eroittaahan syvä ja leveä Pohjanlahti Suomen Ruotsista. Yhdistäväthän luonnolliset ja maaperäiset siteet Suomen Viroon ja Liiviin. Puola ja Suomi yhdistettyinä muodostavat mahtavan valtion, jolla on sekä laajuutta että yhteyttä. Itään kuuluu Suomi luonnollisesti, siellä ovat sen juuret.
— Kuten virvatulet yöllä sumussa ja terhenessä eksyttävät väsynyttä, samoin saattavat puheenne, muukalainen, meidät suunniltamme, sanoi Arvid Tavast. Me olemme kokoontuneet neuvottelemaan, miten me viimeisillä ponnistuksilla voisimme pelastaa henkemme ja kunniamme, ja Te luotte silmäimme eteen kangastuksia, lumoavia kuin satumaailmassa. Vaan kangastuksen linnat ja palatsit hajoavat ensi puhalluksessa, ja ainoastaan repaleisia pilven hattaroita on jäljellä. Turhaan hautoo aju tuulentakaisia, kun turmio on kynnyksen edessä.
— Kuningas Sigismund aikoo myös aatteensa toteuttaa. Jos vaan nyt se hyökylaine, joka uhkaa Suomea, saadaan ehkäistyksi, jos Viipurin vahvat muurit estävät Kaarlon voittokulun ja ratkaisu saadaan lykätyksi toistaiseksi, aikoo Sigismund itse saapua Suomeen suuren sotajoukon kanssa. Tämä hetki on tärkeä. Teistä riippuu siis paljon. Jos Viipuri menetetään, jos Turkukin joutuu herttuan haltuun, on paljoa vaikeampi korjata erehdystä, ottaa takaisin menetettyjä, sillä ihmiset tottuvat uusiin oloihin ja ajan ratasta on vaikea työntää takaisinpäin.
— Se on kaikki totta, sanoi Arvid Tavast.
— Ja ettette luulisi, että minä harhakuvilla Teitä eksyttelen, on kuningas Sigismund antanut käsikirjurinsa Jöns Bultin kirjallisesti tehdä esityksen Unioniin, josta taannoin puhuin.
Ja Laurentius Erici veti poveltansa toisen paperikäärön ja antoi sen
Arvid Tavastille.
— Se on kevyt, sanoi Arvid Tavast, punniten paperikääröä kädessään, vaan ajatuksen vaa'assa painaa se paljon, ja avaamatta laski hän sen pöydälle.
— Olisi ollut meille mieluisempaa, jos kuningas Sigismund olisi lähettänyt noin 6000 ratsumiestä.
— Jos hän sen olisi voinut tehdä, ei hän minua olisi tänne lähettänytkään, vastasi Laurentius Erici kuivasti.
Hetken hiljaisuus syntyi. Sitte kohotti taas Laurentius Erici äänensä:
— Varmalta taholta on kerrottu, että Kaarlo herttua tällä kertaa aikoo Suomen aatelistolle samaa kohtaloa, minkä Kristian tyranni valmisti Ruotsin ylimyksille. Teillä on, hyvät herrat, valittavana joko häpeällinen antautuminen ja kuitenkin selvä kuolema tai urhoollinen vastarinta ja kenties voitto. Ja jos voitatte, niin voitatte paljon.
— Oikein puhuttu, mestari Laurentius Erici, sanoi Jaakko Olavinpoika,
Bollstadin herra, miekka kädessä tahdon kuolla ja kunnialla langeta.
— Sovintopuuhat eivät ole minunkaan mieleeni, Sigismund on saanut valani ja sen tahdon pitää, liitti Aksel Kurki.
— Siis taistelemme viimeiseen saakka, kysyi Arvid Tavast. Ja kuin yhdestä suusta kaikui vastaan: taistelemme.
Riemun hymyily välkkyi Laurentius Ericin huulilla ja hän sanoi:
— Olkaat vakuutetut siitä, jalosukuiset herrat, etten minä, jos elävänä saavun takaisin Varsovaan, ole kuningas Sigismundilta salaava sitä, mitä täällä on tapahtunut, eikä hän heittävä palkitsematta täänkaltaista uhrausta.
— Neuvottelu on päättynyt, sanoi Arvid Tavast. Ja mitä suurinta valppautta! Pitäkää rakunoitanne silmällä, Tiesenhausen ja Fahrensbach. Asettakaa porteille kaksinkertaiset vartijat!
Samassa avattiin salin ovi. Tomuinen huovi syöksyi sisään. Hän kääntyi
Arvid Tavastin puoleen ja sanoi:
— Teidän armonne, herttua on tulossa! Minä olin paluumatkalla Vilajoen kalastuspaikasta, johon linnanvouti oli minut lähettänyt. Silloin tapasin erään Säkkijärven kalastajan, joka kertoi, että tänä iltana suuri laivasto purjehti pitkin selkää ja noin viiden aikana kävi ankkuriin Tuppuran selälle. Laivoilla on kolme Säkkijärven luotsia, jotka hyvin tuntevat väylät. Vaan koska hämärä ja sumu laskeutui merelle, eivät he uskaltaneet tunkeutua Uuraan ahtaille vesille, Huomenna ovat he varmaan täällä.
Niin kertoi kalastaja ja minä olen ajanut hevoseni melkein piloille.
Toivon, että Teidän armonne on tyytyväinen.
— Kyllä, sanoi Arvid Tavast. Mene ja pyydä voudilta kelpo ateria ja haarikka olutta. Myöhemmin palkitsen sinua enemmin.
— Varustautukaa taisteluun, hyvät herrat! Ja huomenna jo! Pian on hän joutunut.
— Vaan tehkäämme tänä iltana iloiset kemut, huudahti Ivar Tavast. Tuolla linnan kellareissa on suunnaton määrä vanhaa olutta ja Reinin viiniä, jota tuo vanha herkkusuu Matti Laurinpoika (Kruus) on sinne vuosien kuluessa koonnut. Hän osasi pitää kemuja, se poika! eikä hän paljon huolinut Juhana kuninkaan varoituksista. Tulipa hänelle niin äkkipikainen lähtö, kun Sigismund joku kuukausi sitte otti häneltä linnanpäällikkyyden, ettei hän 'ennättänyt viinikellarejansa tyhjentää. Tehkäämme hänelle se palvelus! ja William Fahrensbach ja Adam Janecki tervehtivät tätä ehdoitusta riemulla.
— Tehkää, kuten tahdotte. Säästyyhän ainakin se, mikä on juotu, herttualta, vastasi vanha Arvid Tavast.
Useimmat poistuivat salista.
— Vino pellite curas [karkoittakaa surunne viinillä], sanoo vanha roomalainen. Seuratkaamme hänen esimerkkiään, laverteli William Fahrensbach ja tarttui Ivar Tavastin käsivarteen ja sitte he yksissä läksivät kemuja varustamaan.
Ja kohta kaikuivat linnan muurit iloisista lauluista ja naurunhohotuksista, palvelijat kulkivat edestakaisin tarjoillen olutta ja vaahtoavaa viiniä ja yhä kellarista tuoden lisää. Aina aamupuoleen yötä kesti juominkia, sitte taukosi hälinä.
Kun muut olivat poistuneet salista, jatkoivat Arvid Tavast, Aksel Kurki ja Laurentius Erici keskusteluaan suuressa salissa.
KOLMAS LUKU.
Mestari Filip Bilangh.
Samaan aikaan kuin tätä suurta neuvottelua pidettiin linnassa, istui linnanlääkäri mestari Bilangh rauhallisesti kamarissansa. Nuo tärkeät tapahtumat, joita linnan korkeasukuiset päälliköt pelvolla odottelivat, eivät näkyneet häiritsevän mestari Bilanghin rauhaa. Pöydällä, jonka ääressä hän istui, paloi kaksi vahakynttilää korkeissa jaloissa; sitä peittivät lukuisat nahkakantiset kirjat ja paperikääröt. Akkunan molemmat puoliskot olivat auki, verhostimet estivät iltatuulen suoraan puhaltamasta sisään, vaan sallivat sen kuitenkin lauhduttaa ilmaa. Nuo kaksi kynttilää valaisivat jotensakin kirkkaasti huonetta, heittäen sen äärimmäiset nurkat hämärään. Kaikkialla näkyi kirjoja, erivärisiä lasipulloja, lippaita, muurissa oli kolme suurta tammikaappia ja niidenkin päällyställä oli sekaisin erivärisiä pulloja venetsialaisesta lasista ja pergamenttirullia. Eräässä nurkassa oli ihmisen luuranko, mikä seikka siihen aikaan oli suuri harvinaisuus. Kamarista johti ovi toiseen pienempään, jota luultavasti käytettiin laboratoriona, sitä todistivat ne lukuisat maljat, retortit sekä kemialliset ainekset, joita siellä voi nähdä. Tässä huoneessa valmisteli mestari Bilangh niitä vaikuttavia nesteitä ja jauheita, joita hän jakeli niille, jotka häneltä neuvoa kysyivät. Useasti nähtiin vielä sydänyönä tulen loistavan tämän kammion akkunoista ja säkenien singahtelevan savupiipusta, Tästä lienee johtunut se luulo, että mestari Bilangh oli kullantekijä, jonka tähden porvarit katselivat häntä salaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, kun hän vaan liikkui kaupungilla.
Toistakymmentä vuotta oli mestari Bilangh oleskellut Viipurin linnassa. Vuonna 1584 oli Juhana kuningas nimittänyt "rehellisen ja taitorikkaan" mestari Bilanghin linnan lääkäriksi, avittamaan etenkin niitä huoveja ja päiväläisiä, jotka vahingoittuivat linnan korjaustöissä. Tullessansa oli hän vielä nuorenläntä mies. Hänen ulkomuotonsa, kellertävä ihonsa, musta tukkansa ja solakka vartalonsa viittasivat etelämaalaiseen sukuperään, hänen pukunsa ja esiintymisensä olivat enemmän ylimyksen kuin porvarin. Entisestä elämästään ei hän juuri mielellään puhunut; siitä päästiin kuitenkin kohta perille, että hän osasi useampia euroopalaisia kieliä ja oli oleskellut monessa yliopistossa. Huhuttiin, että hän uskonnoltaan oli katolilainen. Muuten ei sitä seikkaa, jos asianlaita olisikin ollut niin, Juhana kuninkaan aikana luettu viaksi, kenties ennemmin ansioksi. Kohta huomattiin, että hän oli erittäin taitava ammatissansa, niin ettei hänen vertaistansa tässä maassa ennen kenties oltu nähty, luonto oli hänelle ilmoittanut monta salaisuutta. Täytyi vaan ihmetellä, että niin taitava ja nerokas mies, jonka mikä Euroopan ruhtinas hyvänsä mielellään olisi ottanut hoviinsa, vapaaehtoisesti suostui elämään niin kaukaisessa maassa. Vaan kun nähtiin, kuinka hänen taitonsa tuotti hänelle kulta- ja hopeakolikoita, joita porvarit hänelle kuljettivat, arveltiin, että kenties rahanhimo pidätti häntä.
Ne viisitoista vuotta, mitkä mestari Bilangh oli Viipurissa viettänyt, eivät olleet vierähtäneet jälkiä jättämättä. Hänen musta tukkansa oli tullut ohuemmaksi ja harmaaksi ohimoilta, silmistä ei enää loistanut nuoruuden tuli, vaan kuitenkin täytyi katsojan myöntää, että hänen olemuksessaan vielä voi huomata voimaa, päättäväisyyttä ja tarmoa. Olisipa hän tehnyt sangen miellyttävänkin vaikutuksen, ellei muutamat piirteet suun ympärillä ja kylmä katse hänen silmistänsä olisi osoittaneet kovuutta ja vallanhimoa.
Nyt istui hän rauhallisesti pöytänsä ääressä. Musta silkkikaappu, johon oli ommeltu samettikaulus, verhoi hänen vartaloaan, päässä oli hänellä musta kalotti ja jalassa mustat verkakengät. Kaapun alta pisti esille tikari, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Kirja, jolle mestari Bilangh nyt omisti kaiken huomionsa, oli dominikaanimunkki Giordano Brunon myrkyllinen satiiri "La hestia trionafante", jossa paaviutta ja paavin valtaa ivattiin. Pöydällä aivan vieressä oli saman kirjailijan toinen teos, jossa hän esitti merkillistä atoomioppiaan ja mikä teos seuraavana vuonna saattoi tuon rohkean uudistelijan polttoroviolle Roomassa.
— Merkillinen mies, huudahti viimein itsekseen mestari Bilangh. Mikä tuoreus hänen esityksessään, mikä rohkeus hänen ajatustavassaan. Kaikki vanha katoaa, ja uudet näköalat avautuvat, mutta kuka voi ja uskaltaa seurata häntä? Todella on hän vaarallisin kerettiläinen, mikä milloinkaan on ollut olemassa.
Samassa kuului koputusta ovelle. Mestari Bilangh kätki nopeasti kirjan muiden joukkoon, järjesti pukunsa ja avasi oven.
Sisään astui kuningas Sigismundin lähettiläs, jonka me vast'ikään näimme neuvottelussa. Mestari Bilangh oli kyllä kuullut, että illansuussa oli saapunut lähettiläs Varsovasta, vaan koska hän ei ollut läsnä neuvottelussa, ei hän vielä ollut ennättänyt nähdä äsken tullutta.
Hän kumarsi ja kysyi kohteliaasti:
— Kenen kanssa on minun kunnia puhua?
Pater Laurentius vastasi:
— Kuningas Sigismund, joka suurella mielenkiinnolla seuraa asioiden juoksua täällä kaukana pohjoisessa, on lähettänyt uskollisen palvelijansa, oman kansliansa pronotarion Laurentius Ericin, rohkaisemaan alamaisiansa ja kehoittamaan heitä pysymään uskollisina velvollisuutensa täyttämisessä. Neuvottelu linnassa on päättynyt, vaan ennen kuin minä etsin lepoa rasittavan päivätyön jälkeen, on minulla vielä muutamia tärkeitä asioita ratkaistavana ja toivon niihin apua Teiltä, arvoisa mestari Bilangh.
Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli läpitunkeva ja melkein käskevä, se tekikin mestari Bilanghiin omituisen vaikutuksen, hämmästyneenä loi hän katseensa muukalaiseen, vaan tämän kasvot pysyivät kylminä eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan. Hän istuutui nojatuoliin, jonka Bilangh hänelle tarjosi, ja jatkoi:
— Oletteko jo kauan oleskellut täällä syrjäisessä kaupungissa, mestari
Bilangh?
— Vuonna 1584 nimitti Juhana kuningas minut linnan lääkäriksi, ja siitä ajasta olen minä täällä hiljaisuudessa toiminut.
— Ja mikä on syynä siihen, että niin etevä mies kuin Te, on tyytynyt niin vähän huomattuun asemaan yhteiskunnassa?
— Olosuhteet, tottumus, mutisi Bilangh, luoden katseensa muukalaiseen.
Ivallinen hymy näkyi tämän huulilla, hän näkyi nauttivan Bilanghin kasvavasta levottomuudesta ja jatkoi:
— Vuosi 1584 on yleensä omiansa johdattamaan mieleeni tapauksia, jotka jo osaksi ovat unhon yöhön vaipuneet. Oleskelin sinä vuonna Englannissa ja olen säilyttänyt monta muistoa siltä ajalta.
— Englannissa, sopersi Bilangh ja hänen rauhattomuutensa näkyi kasvavan.
— Kenties sallitte minun kertoa merkillisen tapauksen siltä vuodelta. Ja koska ei minun kertomukseni ole niille aiottu, jotka kenties sattuisivat puhettani kuulemaan, aion luvallanne käyttää latinan kieltä, johon kenties aikaisemmin olette perehtynyt kuin siihen kieleen, jota tähän asti olen keskustelussani käyttänyt. Ja pater Laurentius, joka saksan kielellä oli ensiksi puhutellut Bilanghia, jatkoi latinaksi.
— Helmikuussa vuonna 1584 saapui Englantiin, oleskeltuaan lähes kaksi vuotta mannermaalla, englantilainen aatelismies, nimeltä William Parry.
— Parry, huudahti Bilangh ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi,
Vaan Laurentius Erici jatkoi levollisesti:
— Taloudellinen rappiotila oli ajanut Parryn matkoille, hän toivoi mannermaalla voivansa jollakulla tavalla parantaa raha-asioitansa. Pariisissa hylkäsi hän protestantillisen opin ja tuli otetuksi katolisen kirkon helmaan. Venetiassa, jossa hän kauemmin oleskeli, joutui hän hurskasten jesuiittain pariin ja etenkin vaikutti pater Benedikt Palmio hänen ajatuskantaansa. Hän kuvaili sitä sortoa, jota katoliset kärsivät Englannissa, ja Parry päätti Jumalan kunniaksi ja hyvän asian edesauttamiseksi uskaltaa henkensä ja murhata Elisabetin, jonka Paavali IV äpäränä, kerettiläisenä ja valtaistuimen anastajana oli pannaan julistanut. Vankeudessa oleva Maria Stuart oli sitte Englannin valtaistuimelle koroitettava. Täynnä uskonintoa ja luottamusta asiansa menestymiseen läksi Parry Venetiasta, Palmio oli hänet runsaasti rahalla varustanut ja antanut hänelle suosituskirjeen Hannibal Codret'ille Pariisissa, Tämä hurskas isä vahvisti Parrya kaikin tavoin hänen mielipiteissään. Juhlallisella valalla sitoutui Parry pysymään aikeissansa ja nautti ennen lähtöään sakramentin jesuiittain kollegiossa Pariisissa.
— Vaan hän ei lähtenyt yksinään. Häntä seurasi nuori ranskalainen, jota elähytti kunnioitus pyhää kirkkoa kohtaan, sama viha kerettiläisiä vastaan ja sitäpaitsi mitä suurin myötätuntoisuus Maria Stuartia kohtaan, jonka kruunun Elisabeth oli vääryydellä anastanut.
Laurentius Erici loi katseensa Bilanghiin, jonka otsalla suuret hikikarpalot välkkyivät, sitte jatkoi hän:
— Tämä nuori ranskalainen nimeltä — vaan miksi mainitsisin hänen nimeään, kenties hänellä itsellänsäkin jo on toinen — ei ollut aatelista sukuperää, vaan hän oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hänen isänsä oli herttua Guisen linnan hoitaja, ja poika oli kasvatettu Reimsin kollegiossa pyhien isien silmien alla. Sitte oli hän oleskellut monta vuotta Italiassa ja oli perinpohjaisesti tutkinut lääketiedettä.
Isältänsä, joka oli harras Guisein puoluelainen, oli hän kuullut paljon ihanasta Maria Stuartista, joka oli kasvatettu enojensa luomi Ranskassa, Hänessä syntyi vähitellen kiivas, silmitön viha Elisabetia vastaan. Sitä paitsi oli hän rajattoman kunnianhimoinen. Hän uneksi suuresta, loistavasta tulevaisuudesta, ja Parryn tuumat sopivat hänen omiinsa, sillä miten oli Maria Stuart palkitseva niitä, jotka hänen valtaistuimelle auttoivat? Nuori ranskalainen lääkäri liittyi maallikkojäsenenä pyhän Loyolan veljeskuntaan, ja sitte läksi hän Parryn kanssa matkalle.
He saapuivat onnellisesti Englantiin. Alussa kävi kaikki hyvin. Parry tekihe kiivaaksi protestantiksi, hän kirjoitti kuningattarelle ja lupasi ilmoittaa hänelle monta salaisuutta, jotka hän oli saanut matkallansa urkituksi. Kuningatar päästi hänet puheillensa ja mieltyi häneen suuresti. Nyt oli helppo toimia eteenpäin.
Parry päätti murhata kuningattaren, kun tämä käveli St. James puistossa, ja sitte paeta venheellä, jota hänen serkkunsa Nevil, jonka Parry oli ottanut salaisuuteen osalliseksi ja johon hän luotti, piti Thames-virralla valmiina. Mutta juuri kun Parry odotti suotuisaa tilaisuutta murhan toimeenpanemiseen ja hänen ystävänsä nuori ranskalainen lääkäri ja Englannin katolilaiset valmistelivat vallankumousta, joka oli puhkeava heti, kun Elisabet oli murhattu, tapahtui sattuma, joka saattoi koko yrityksen raukeamaan.
Pariisissa kuoli maapaossa elävä englantilainen katolilainen, Westmorelandin kreivi lapsettomana. Tuskin oli Nevil, joka oli vainajan läheinen sukulainen, saanut tästä tiedon, kun hän rupesi kavaltajaksi. Hän arveli, että jos hän kuningattarelle ilmaisisi Parryn hankkeet, voisi hän saada Westmorelandin arvon ja omaisuuden. Hän läksi Leicesterin kreivin luo ja tunnusti hänelle koko salaliiton. Parry vangittiin heti ja tunnustikin kohta aikeensa. Hänen papereistaan saatiin selville, että Parrylla oli muitakin osallisena salaliitossa. Etenkin pater Chreiton ja kardinali Como olivat mainittuna. Vaan ainoastaan Parry joutui yksinään kerettiläisten raadeltavaksi. Loyolan veljeskunta oli antanut heti Westmorelandin kuoltua varoitushuudon kuulua, ja sen jäsenet olivat paolla pelastuneet. Myös nuori ranskalainen lääkäri pääsi pakoon; puolen tuntia ennen kuin kanuunanlaukaus ilmaisi sataman suljetuksi, oli hänen onnistunut päästä norjalaiseen laivaan, joka purjehti Bergeniin. Sieltä matkusti hän Tukholmaan, hänen mainitaan oleskelleen jonkun aikaa Juhana kuninkaan hovissa, sitte näyttää hän kadonneen näyttämöltä, Vaan Parry kärsi kauhean kuoleman.
Laurentius Erici vaikeni ja loi terävän katseen mestari Bilanghiin. Tämä oli tuskallisen mielenliikutuksen tilassa, kädellään pyyhki hän suuria hikikarpaloita otsaltaan ja punertavia pilkkuja alkoi ilmaantua hänen kalpeille kasvoilleen.
— Ovatko hornan henget ilmaisseet kaikki salaisuutensa, puhkesi hän viimein sanomaan, vai oletteko Te niitä, joilta ei mitään ole kätkettyä, joiden korviin kuiskataan ne rikokset ja ne salatut asiat, mitkä rippituolin edessä tunnustetaan hämärästi valaistuissa kirkoissa, ja joiden tahtoa tuhannet, jopa miljoonat sydämmet ja omattunnot tahtomattansa, tietämättänsä noudattavat. Kuka Te olette?
— Minä en ole se, jolta minä näytän, enkä näytä siltä, mikä minä olen. Minulla ei ole omaa tahtoa, sillä minä olen tahdoton, vaan minun tahtoani tottelevat monet. Minä tiedän niin paljon, kuin minun on sallittu tietää, ja unhotan sen taas, kun niin on tarpeellista. Minulla ei ole nimeä, kotoa, ei isänmaata, ei perhettä, mitkä sitoisivat minua johonkuhun, vaan kuitenkin sitovat minua kahleet vahvemmat kuin tuhatvuotisten puiden juuret.
— Siis perinde ac cadaver [niinkuin ruumis], sanoi mestari Bilangh synkästi.
— Perinde ac cadaver, toisti Laurentius Erici.
Hetken hiljaisuus syntyi.
— Minä luulin, että Loyolan veljeskunta on minut jo unhoittanut, sanoi
Bilangh.
— Me emme unhoita mitään. Meidän kahleemme on pitkä ja löysä, vaan luja. Veljeskuntamme on kuin ympyrä, sen keskustana on kenraali ja hänestä alkaen on lukematon jono veljiä aina periferiaan saakka. Mutta niinkuin joka piste periferialla voidaan säteen kautta yhdistää keskustaan, samoin on jokainen yksityinen jäsen katkeamattomalla siteellä yhdistetty veljeskuntaan ja keskipisteeseen. Hänessä yhtyvät kaikki langat, ketjut ja kahleet, hän tiukkaa niitä, milloin hän hyväksi näkee, hän löysää ne, milloin hän sen parhaaksi katsoo. Teidän kahlettanne hän nyt pinnoittaa, arvoisa mestari Bilangh.
— Mitä Claudio Aquaviva minulta vaatii?
— Kuulkaa sitte, sanoi Laurentius Erici, vetäen tuolinsa lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi. Kuningas Sigismund on heikko ja epäröivä, ja vaikka hän onkin kirkon harras ja uskollinen poika, niin olisi monta asiaa toisin, jos hän olisi osoittanut suurempaa tarmoa ja voimaa. Claudio Aquaviva on kiinnittänyt huomionsa etenkin näihin asioihin ja huomannut, mikä ääretön hyöty siitä olisi kirkolle, jos pohjoiset maat taas saataisiin takaisin katolisen kirkon helmaan. Nyt on tilaisuus sopiva; mutta niin kauan kuin Kaarlo herttua on elossa, eivät aikeemme onnistu. Mutta useasti on sattuma äkkiä muuttanut historian juoksua, monet suuret aikeet ovat unhoon painuneet kantajiensa kanssa, ja monelta maan mahtavalta on miekka kiertynyt kädestä keskellä voittokulkua.
Koska siis sattuma voi olla niin hyödyllinen sille pyhälle asialle, jota me ajamme, olemme me ottaneet pitääksemme vähän siitä huolta. Me välistä sitä hiukan joudutamme, välistä hiukan viivytämme. Vai luuletteko, että minä turhanpäiten olen tehnyt tämän pitkän matkan? Vahvistaakseniko linnan päämiehiä heidän vastarinnassaan? Se olisi turhaa, sillä jo parin kolmen päivän kuluttua on linna herttuan hallussa. Hän on tuleva linnan muurien sisälle, mutta hän ei ole elävänä täältä ulosmenevä.
— Ja, kenen on Aquaviva määrännyt näyttelemään Jacques Clementin ja
Balthasar Gerardin osaa?
— Teidät, vastasi Laurentius Erici lyhyesti.
— Murhaa, siis aina vaan murhaa? Eikö Loyolan hurskaat isät muuta voi suunnitella?
— Luuletteko sitte, että me olemme tulleet maan päälle rauhaa rakentamaan? Sota on meidän elementtimme. Missä taistelu raivoaa, siinä olemme me sitä virittelemässä, siksi kunnes koko maanpiiri on vallassamme ja kaikki omattunnot, sielut ja mielet seuraavat viittaustamme. Ja voi sitä, joka meitä vastustaa, hänen me muserramme.
— Ja jos minä nyt syystä tai toisesta kieltäytyisin tottelemasta kenraalin käskyjä? Jos minä nyt en suostuisi ryhtymään tekoon, jota laki ja yhteiskunta tuomitsee rikoksena?
— Rikoksena, toisti Laurentius Erici kylmästi. Minä huomaan, että oleskelu kerettiläisten seassa on himmentänyt Teidän käsityskantaanne ja laimentanut intoanne. Eikö pyhä Tuomas ole opettanut, että kerettiläisen henki on arvoton, koska hänen sielunsa kuitenkin joutuu kadotukseen? Eikö veljeskuntamme säännöissä, joita kaikissa kollegioissa luetaan, selvästi opeteta, että jokaisella alamaisella on oikeus tappaa ruhtinaansa, jos tämä on vallananastaja ja usurpatori, ja että semmoinen työ tuottaa ikuista kunniaa. Ja eikö kuuluisa isä Johannes Mariana, joka Roomassa, Pariisissa ja Palermossa on pitänyt luentoja, kirjassaan "De rege", joka on saavuttanut kenraalimme Aquavivan ja kaikkien pyhien isien mitä suurimman hyväksymisen, opeta samaa? Eikö hän ylistä ja aseta pyhien marttyyrien kaltaisiksi niitä, jotka semmoiseen tekoon uskaltavat ryhtyä?
Eikö Kaarlo ole pääkerettiläinen? Painaahan häntä paavillinen pannakirous. Eikö hän ole kieltäytynyt paavia tottelemasta, ja eikö kuka hyvänsä voi häntä tappaa ilman vähintäkään omantunnon vaivaa? Eikö paavilla ole oikeus eroittaa harhauskoisia ruhtinaita? Olemmeko milloinkaan tästä uskonkappaleesta luopuneet? Teidän mielipiteenne ovat todellakin lapsellisia, sanoi Laurentius Erici, ja hänen silmänsä loistivat vihasta ja innosta.
— Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne mielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman muuttuneet aikojen kuluessa.
— Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan
Elisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.
— Asia olikin vähän toista laatua. Mitä silloin olisin ollut valmis tekemään nuoruuden innossa ja myötätuntoisuudesta Maria Stuartia kohtaan, siihen en nyt kenties enää ole halukas toisen käskystä. Mitä liikuttaa minua herttua ja Sigismund, mitä koskee minua Aquaviva? Minä rikon kahleeni, enkä tahdo tietää mitään koko Loyolan veljeskunnasta.
— Se, joka kerran on liittynyt meihin, sitä ei mikään maallinen valta voi käsistämme päästää. Kavahda itseäsi, onneton!
— Herttua ei luultavasti ole liitossanne, sanoi Bilangh kylmästi.
— Ei suinkaan hän suojele sitä, joka on ollut liitossa Elisabetin henkeä vastaan.
— Ah, huudahti Bilangh, katsoen hämmästyneenä vieraaseen, nyt alan huomata, että olen vallassanne.
— Vaan Aquaviva ei vaadi niin suurta palvelusta ilman palkintoa. Hän tarjoaa henkilääkärin paikan jonkun hallitsijan hovissa ja viisikymmentä tuhatta hollantilaista guldenia.
— Kuka takaa minulle, että tämä lupaus pidetään'
— Emmekö me ole julistaneet Balthasar Gerardia marttyyriksi ja antaneet suuria tiluksia hänen perillisillensä Franche-Comtéssa ja runsasta eläkettä?
— Millä tavoin on se tapahtuva? kysäsi Bilangh.
— Salaa ja taitavasti. Jacques Clement ja Balthasar Gerard ovat saattaneet meitä huonoon huutoon muutamain hurskasten mielestä. Tikari ja pistooli puhuvat liian äänekästä kieltä. Myrkky tekee hiljaisempaa työtä.
— Myrkky, sanoi Bilangh ivallisesti; eikö aqva tofana ja muut tunnetut liuokset jätä yhtä selviä merkkejä? Eikö sairauden oireet, mustunut ja vääntynyt ruumis puhu yhtä kaunopuheliasta kieltä kuin tikarin haava tai pistoolin luodin tekemä reikä? Lapsellisuuksia!
— Malta, ja kuule minua. Eivät olisi Loyolan veljet saavuttaneet niin suurta mainetta, elleivät he monessa asiassa olisi muita ihmisiä viisaammat. Katsoppa tänne, ja pane mieleesi. Ja Laurentius Erici veti poveltansa pienen kristallipullon, joka oli täytetty vedenvärisellä nesteellä.
— Kaukana Intiassa polttavan auringon alla kasvaa mehuisa unikukka tulipunaisine kukkineen. Sen tummasta mehusta valmistavat alkuasukkaat huumaavaa nestettä, jolla he sitte hankkivat itselleen suloisia unelmia. Vaan eräs veljeskuntaamme kuuluva isä, joka lähetyssaarnaajana siellä oleskelee ja jolle luonnon salaisuudet ovat tuttuja, on pitkien kokeiden perästä valmistanut siitä vaalean, vedenkarvaisen muunnoksen, mikä voimaan ja vaikutuksiin nähden voittaa karkki, mitä tähän saakka on nähty. Tämän keksintönsä on hän tarjonnut veljeskunnallemme ja suurena salaisuutena on se säilytettävä. Sillä on ihmeelliset vaikutukset.
Bilangh kuunteli huomaavaisesti.
— Muutama pisara tätä nestettä on mitä vahvinta lääkettä, tuokiossa se poistaa ankarat kivut tuntumattomiin ja tekee sairaista terveitä, vielä muutama pisara lisäksi antaa rauhoittavan levon ja suloisia unelmia, vaan jos annosta enennetään niin paljon, kuin tämän pullon sivuun piirretyt viivat osoittavat, seuraa auttamattomasti kuolema. Ei tarkinkaan silmä, viisainkaan lääkäri voi huomata mitään outoa, kaikki on tapahtunut luonnollisesti, ilman tuskaa, ilman taistelua. Siitä on meillä jonkinlainen kokemus, siitäkin, jatkoi hän kylmästi.
— Ihmeellistä, mutisi Bilangh.
— Tämän nesteen annan Teille, toimikaa varovaisesti! Pieni annos tätä viinipikariin, ja maailma saa kuulla hämmästyttävän uutisen, vaan harvat tietävät sen syyn. Sigismund istuu vankasti istuimellaan ja hänen perästään kuljemme me voittokulussa.
Vaan hetki on myöhäinen. Mitä ikinä teetkin, jos siitä vaan on pyhälle kirkolle hyötyä, niin ota täydellinen absolutsioni. Neitsy Maria ja kaikki pyhimykset sinua suojatkoot ja antakoot sinulle voimaa — ja pater Laurentius teki ristinmerkin Bilanghin yli.
— Hyvää yötä!
— Minä tahdon miettiä asiaa, vastasi Bilangh.
Laurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan palvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen ja nukkui kohta sitkeään uneen.
Mutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin mietteisiin.
NELJÄS LUKU.
Luostarin puutarhassa.
Seuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste, vesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma oli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat punaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas kaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin, porvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen alapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa käskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin viipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä porteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden laivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla oli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa jonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari sotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään, että ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua millä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli tuova mukanansa.
Kuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari Herman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu, suippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto oli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla maasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta aikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä siellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari oli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli ahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.
Jykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta johtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut portaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä päästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja jakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen, joissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän varallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.
Vaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä syystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että puolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus. Hänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki olivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin kiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota he ajoivat.
Pihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon puutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa osoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä, joista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen vielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa hehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa, otsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä oli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan herttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme vuotta yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja siellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia viipyäksensä täällä kauemman aikaa.
— Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia, kaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme aatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me porvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme, olemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme ylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka tapauksessa.
Antonio, nuori kukoistava mies, jolle musta puku ja hieno, suippokärkinen parta antoivat miehekkään ulkomuodon, leikitteli miekankahvallaan ja kuunteli tarkkaavaisesti isänsä puhetta.
— En ole vielä ennättänyt oikeen perehtyä kotioloihin. Kuinka vähäpätöiseltä näyttää täällä kotona kaikki, kun vertaan näitä oloja niihin maihin, joissa olen viimeiset vuodet viettänyt. Venetsian palatsit, Saksan kaupungit, Hollannin uhkeat teollisuuden-pesäpaikat häämöittävät vielä muistossani. Ja tuo tuomiokirkkokin tuossa, kuinka vähäpätöinen se on verrattuna niihin suurenmoisiin temppeleihin, joita Euroopan kansat vuosisatoja ovat rakentaneet. Mutta kuitenkin on kaikki täällä niin rakasta, niin tuttua, jokainen esine muistuttaa jostakin iloisesta lapsuuden hetkestä. Tuo vanha pihlajakin tuomiokirkontarhassa, josta ennen poikana kapusimme marjaterttuja ottamaan, rehoittaa vielä, vaikka räntistyneenä. Toivoit kuitenkin, että taas kohta kotiudun.
— Niinpä kyllä, vastasi pormestari. Olen odottanutkin sinua tulevaksi, ajat ovat tukalat ja kahdessa päässä on aina enemmän viisautta kuin yhdessä. Sillä tiedä, poikani, että minä pelaan uhkarohkeata peliä, ei ainoastaan omaisuuteni vaan myös henkenikin voi olla vaarassa.
Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja luja päättäväisyys kuvautui hänen piirteissään.
— Katso tässä, sanoi pormestari, ottaen pöydältä painetun lentokirjan, on Söderköpingin valtiopäiväin päätös. Saksaksi, latinaksi ja ruotsiksi painettuna on sitä levitetty lukemattomissa kappaleissa ympäri valtakuntaa. Herttua on sen kautta asetettu valtiohoitajaksi ja kuninkaan käskyiltä kielletään lainvoima, ellei herttua ja neuvoskunta ole niihin suostumustansa antaneet. "Valtakunnan uskottomina miehinä ja isänmaan hävittäjinä pidettäköön niitä, jotka tästä luopuvat", jatkoi pormestari.
— Ei ole vielä paljon aikaa siitä kulunut, kun Sigismund vaati meiltä uuden uskollisuusvalan. Ja häneen sitoo meidät sitäpaitsi väkivalta, sillä niinkauan kuin Arvid Tavast ja Aksel Kurki täällä komentavat, täytyy meidän hyppiä heidän pillinsä mukaan. Neuvo, poikani, ja sano, mitä sinä ajattelet näistä asioista.
Antonio, joka huomaavaisesti oli kuunnellut isänsä puhetta, nousi istuimeltaan, astui pari kertaa ympäri laattian, otti sitte lentokirjan käteensä, tarkasti sitä ja lausui:
— Älä vaadi, että minä lakitieteelliseltä kannalta näitä asioita arvostelisin. Sillä kansainvälinen ja valtio-oikeus on vielä kehdossansa ja ne nerokkaat mietteet, jotka Hugo Grotiusen päässä piilevät, eivät tule asioiden juoksua muuttamaan, jos ne levenevätkin laajempiin piireihin. Sillä tällä alalla tulee aina voima olemaan oikeutta, jos herttua voittaa, on hän oikeassa, koska hänen puolellansa ovat Ruotsin säädyt, jos Sigismund voittaa, on hän oikeassa, koska hän on kuninkaaksi kruunattu ja hänellä on perintöoikeus valtaistuimeen.
Mutta tämä hyrskylaine, mikä nyt uhkaa nielaista pyörteeseensä meidän pienoisen yhteiskuntamme, se ei minua peloita, ja jos tahdot kuulla minun neuvoani, niin liity herttuaan, se on viisainta sekä nykyhetkellä että myös tulevaisuudessa.
Katso, en ole ummessa silmin kulkenut matkoillani. Haudanhiljaista alkaa olla Espanjassa, elo ja virkeys poistuvat Italiasta, inkvisitsioni ja jesuitat siellä rauhaa levittävät. Bolognan yliopistossa kerran ne luottehet lausuttiin, joilla Rooman laki sitte vasallien linnat raunioiksi muserti ja taas uuden yhteiskuntalaitoksen vesat sai raunioilla versoamaan, nyt kohoaa yliopiston vastapäätä inkvisitsionin huoneusto, ja sen synkkää varjoakin kammoen välttävät ohikulkevat. Sotien raatelema on Ranska, Englanti kukoistaa Elisabetin valtikan alla, vapaus ja varallisuus siellä karttuvat.
Mutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden Phoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip, ovatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten vapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin Hollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin astunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta ei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien kuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja voimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide sulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden valossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava kukkaismaailma.
Jos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka etunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme, silloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.
Mielihyvällä oli pormestari kuunnellut poikansa puhetta.
— Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä. Useasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota on kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän tavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä kimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan voitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.
Useimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat suosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset pääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja oikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa pellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan luotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja Aksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi yhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan. Hyvästi siis!
Pormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen, esille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman, vaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.
Kohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan torin, poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon edustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.
Talo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu eroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja linnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut pihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta ja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan ja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli istutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen kaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo tunkeutua.
Mainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer, pormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi sitte ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva oli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa päivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja palatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo neljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin perehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut hänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa merelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat levitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.
Miehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän painavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen tehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud saapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka, sinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden terveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan tuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja heräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki se hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut tilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille. Helliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu ja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.
Pihalta johtivat portaat, melkein samankaltaiset kuin pormestarinkin talossa, etehiseen. Antonio, jolle kaikki esineet tässä talossa olivat tuttuja, kiiruhti etehisestä suoraapäätä sisäsuojiin. Samassa hän kuitenkin huomasi jotakin, mikä teki häneen tuskallisen vaikutuksen, mistä syystä, sitä hän ei voinut selvittää. Naulassa seinällä riippui pitkä ratsumiehen viitta, laattialla huomasi hän suuret keltaisella nahalla kaulustetut ratsusaappaat, joihin suuret kannukset olivat kiinnitetyt, ja vieläpä päällepäätteeksi nurkassa oli nojallaan pitkä miekka, jonka olkahihnaan kullankimalteleva vaakuna oli ommeltu.
— Mitähän nämä esineet tässä talossa merkitsevät, arveli Antonio, vaan kykenemättä vastaamaan tähän kysymykseen astui hän huoneeseen.
Katarina rouva istui kadun puolella olevan akkunan ääressä, hänen edessään oli suuri puitteisiin pingoitettu korko-ompelus, jota hän ompeli, vuorotellen erivärisillä langoilla, välistä vilahtaen pöydälle levitettyyn malliin. Pöydän toisessa päässä istui eräs mieshenkilö, jonka kasvonpiirteitä Antonio kuitenkaan ei voinut nähdä, koska tämä istui selin oveen päin. Puvusta päättäen oli hän sotilas.
Katarina oli puettu mustaan, yksinkertaiseen pukuun. Valkea pitsikaulus ja myssyntapainen päähine antoivat hänelle arvokkaan, melkein nunnamaisen ulkonäön. Huomattuaan Antonion, näkyi hän ensin hämmästyvän, sitte osoittivat hänen kasvonsa vilpitöntä iloa, hän huudahti:
— Tervetultua, Antonio! Kuinka odottamatonta! Luulimme sinun saapuvan vasta paljoa myöhemmin. Sitä suurempaa iloa tuottaa odottamaton tulosi.
Hän nousi ja tervehti sydämellisesti Antoniota. Sitten loi hän katseensa muukalaiseen ja sanoi hiukan hämillään:
— Sinä tapaat, Antonio, kotikaupunkisi sodan jaloissa. Minunkin rauhalliseen kotiini ovat sodan seuraukset tunkeutuneet, vaikka miellyttävämmässä muodossa kuin muualle. Jalosukuinen herra Adam Janecki, kapteeni evesti Farensbachin rakuunoissa, jotka armollinen kuninkaamme Sigismund on lähettänyt kaupunkimme puolustukseksi, suvaitsee asua talossani, joka siten on tullut muusta majoituksesta vapautetuksi. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän on ollut minulle suureksi avuksi näinä rauhattomina aikoina.
Muukalainen nousi ja tervehti Antoniota kohteliaasti. Antonio näki tavattoman kauniit, mutta pöyhkeät ja kelmeät ylhäisen miehen kasvot, joiden veltot piirteet todistivat runsaista elämän nautinnoista. Kapteeni Janecki oli huolellisesti puettu, ja hänen esiintymisensä miellyttävä.
— Terve tultua, herra tohtori, Teistä olen paljon kuullut puhuttavan sen lyhyen ajan kuluessa, jonka olen asunut tässä talossa. Toivotan teille onnea ja luulen, että Teidän loistavat ominaisuutenne saattavat Teidät korkeaan arvoon kotimaassanne.
Sitte kääntyi puhe päivän tapauksiin. Kapteeni Janecki näkyi vielä luottavan Sigismundin tähteen ja puhui paljon ja laveasti kuninkaan suurista ja mahtavista varustuksista, joilla hän aikoi kukistaa kaikki vastustajansa ja asettaa kaikkiin virkoihin ja luottamuspaikkoihin palvelijoitaan.
Sitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi poistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa. Kun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina rouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt viimeksi tuli.
— Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja tuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä mukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän Teille.
Katarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio taas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt missään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja sanoi hymyillen:
— Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin mihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se on viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että tyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan häntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on vakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne palata.
Antonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta suuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.
Kaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät toisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen. Ennen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten luostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän rauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut luostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat kaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista, alkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät yksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu protestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä jumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät, itseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen, humisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta istuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin ääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa ihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.
Puutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja vaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä tapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna ulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän etsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa loistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden lehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn kukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat kellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum upeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.
Kellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla. Tämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi katseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui vaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä varjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta aukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan hänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää. Antonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli vaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät loistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä ja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.
— Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen tässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan pyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä Antoniolle.
Antonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi häntä silmiin.
— Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla tulollani, sanoi hän hetken kuluttua.
— Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä nyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.
Antonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä matkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.
Huomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut kukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen kasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen:
— Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että vastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon loistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen vähäpätöisiltä ja tyhmiltä.
Antonio hymyili surumielisesti.
— Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan annoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle ulkomaamatkalleni?
— Lahjanko? Sitä en voi todellakaan muistaa.
— Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet huvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan Suomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan osanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle äkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien, siintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas pitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä lähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine aina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä kumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja rusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.
— Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit sen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea nelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa vedessä.
— Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku löytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin lähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja ikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun säilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen tiehesi.
— Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden luoksi, sanoi Gertrud hymyillen.
— Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni. Bolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille turvallisemman säilöpaikan.
Samassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen medaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä. Sen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana, vaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud kalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.
Vaan Antonio jatkoi:
— Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu sisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä haihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa ja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen ihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani säilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine kuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun kuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat ovat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja ideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan välkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin ajattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan kuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset ja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja myrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi tänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin kullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät mielemme sanomattomalla ihastuksella.
Antonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti, ja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.
— Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt toistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä muistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden vanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua vastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin tunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme viettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme muistot ovat melkein samankaltaiset.
Antonio vaikeni hetkisen, sitte jatkoi hän hiukan päättäväisemmin.
— Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me kaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä. Ja jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin hartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita, mielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee pilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota tarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on kaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud, että jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet eivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni. Nyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit rauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat Hollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata tänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia vaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.
— Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole tilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka sieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen, ajan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni kykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat olleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja niiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut. Alamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä tarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän ole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.
Kun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli tuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa värisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen kasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään.
— Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja nyt se on tullut, — Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut aavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin kahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät tahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia ja murhetta. — Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti Floriania — niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa — - vaan salaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä välittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja ihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian kyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi tulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan hyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt katkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille. Ja Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen kanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.
Myöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa: Ei ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja nyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi valmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen sydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään viehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja hohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä Antonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:
— Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi. Luuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen häilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän naiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa, joista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi sydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua, vähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut päivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se ajatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin oikeastaan minulle kuuluvana.
— Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön, niin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut sen ohitse.
— Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä milloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut tunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä milloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.
— Kiitos! Sinä palkitset pahaa hyvällä.
— Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona minua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud vetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.
— Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on majoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies puheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.
— Niin on, vastasi Gertrud ja hänen äsken niin iloiset piirteensä kävivät synkiksi. Hän vaikeni hetkiseksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi jatkoi hän:
— Heti kun puolalainen tuli meille asumaan, huomasin, että hän kaikin tavoin koetti saavuttaa tätini suosiota. Ihmeekseni hän siinä onnistuikin erinomaisesti. Monta kertaa on Katarina-täti häntä kiittänyt ja puhunut hänen hyvistä avuistaan.
— Merkillistä, mutisi Antonio ja hänenkin kasvonsa muuttuivat totisiksi.
— Kohta saat siihen selityksen, Katarina-täti on nimittäin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, katolilainen. Ainoastaan näön vuoksi noudattaa hän protestanttisia kirkonmenoja, mutta koko sielullaan on hän kiintynyt vanhaan oppiin. Hänellä on erityinen rukoushuonekin, jossa on Neitsyt Marian kuva. Vaan kun hän on ollut minulle niin hyvä, en ole siitä hiiskunut sanaakaan kenellekään.
— Uskomatonta!
— Vaan totta, intti Gertrud. Tuon seikan on nyt puolalainen jollakin tavoin saanut urkituksi ja käyttää sitä hyväksensä. Olen salaa tarkastanut häntä, kun hän puhelee tätini kanssa. Hän tekeytyy hyvin hurskaaksi, puhelee pyhimyksistä ja muista senkaltaisista asioista, vaan minä epäilen, että hän on oikeen ilkeä ihminen, ja minä pelkään häntä, ja Gertrudia värisytti, ikäänkuin pakkasen viima olisi häneen osunut.
— Mitähän vaaraa siinä olisi, sanoi Antonio äänellä, jota hän koetti painaa levolliseksi, vaan jossa rauhattomuutta tuntuvasti värähteli.
— Onpa kyllä, vastasi Gertrud, jo heti arvasin, että puolalaisella olisi jotakin mielessä, ja toissapäivänä tulin siitä vakuutetuksi.
— Mistä sitte?
'- Janecki puheli kaiken aamupuolta tätini kanssa kaikenlaisista asioista. He luulivat, että minä olin kaupungilla, vaan minä istuin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli raollaan. Yhtäkkiä Janecki käänsi puheensa toiselle tolalle ja pyysi minua vaimokseen.
— Tuo kavala kettu, huudahti Antonio ja karkasi seisoalleen.
— Niin, sanoi Gertrud arasti.
— Mitä täti siihen vastasi?
— Hämmästyksekseni hän ei kieltänyt jyrkin sanoin, kuten olin odottanut Sitte en tiedä, mitä he vielä puhelivat, sillä minä kiiruhdin ulos ja tulin tänne puutarhaan itkeäkseni. Puolalaisen koko olento on minusta vastenmielinen ja hänen kelmeät kasvonsa osoittavat röyhkeyttä ja ylpeyttä. Kartan häntä kuten käärmettä kivirauniossa.
Antonio tuijotti synkästi eteensä. Monenlaisia kuvia nousi hänen sieluunsa ja tulevaisuuden taanoin niin kirkas taivas meni pilveen. Rauhattomuuttansa peitellen sanoi hän sitte levollisesti Gertrudille:
— Älä pelkää, Muutamassa päivässä voi kaikki muuttua. Puolalainen saa kohta muuta ajattelemista.
— Tarkoitat herttuaa, sanoi Gertrud ja ilonväre sävähti hänen kasvoilleen. Olen jo rukoillut monta kertaa, että hän tulisi. Sillä sitte ei puolalaiselta olisi mitään pelkäämistä.
— Hän tulee ja voittaa, toisti Antonio.
— Luuletko niin?
— Hänen täytyy voittaa, jos asia siksi kääntyy, vastasi Antonio.
— Olemme viipyneet täällä jo liian kauan, huudahti Gertrud, Katarina-täti varmaan jo odottaa minua. Kerronko hänelle jotakin siitä, mitä tänään on tapahtunut, kysyi Gertrud veitikkamaisesti hymyillen.
— Älä kerro, rakastettuni, odottakaamme muutamia päiviä, kunnes asiat selvenevät.
Molemmat läksivät kiiruusti kulkemaan kotia päin, tuomiokirkon sivuitse, yli raastuvantorin ja sitte Alakadulle.
Portilla he ottivat hellät jäähyväiset ja erosivat.
Vaan jalosukuinen herra Adam Janecki seisoi huoneensa akkunassa ja näki koko kohtauksen. Hän mutisi jotakin kirouksen tapaista ja vaipui syviin mietteisiin.