VIIDES LUKU.
Taisteluja.
Verkalleen palasi Antonio kotia. Monenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä, Gertrudin kertomus oli tehnyt hänet rauhattomaksi. Kapteeni Janecki oli luultavasti vaarallinen seikkailija, puolalainen sukuperältään, siis ylpeä ja tekojansa punnitsematon. Jos Sigismundin useasti lupaama apuväki todellakin saapuisi, ja kaupungin piiritys pitkittyisi ja herttuan tyhjin toimin täytyisi palata Ruotsiin, voisi asia saada ikävänkin käänteen. Olihan puolalainen ja muukalainen sotaväki ja päällystö ennenkin rankaisematta harjoittanut suuriakin ilkitöitä. Tämmöiset ajatukset risteilivät Antonion mielessä ja tekivät sen synkäksi.
Kotiin tultuaan istuutui hän akkunan ääreen, avasi sen ja hengitti mielihyvällä raitista ilmaa, jota tuuli toi mereltä. Hän odotteli isäänsä, vaan tämä viipyi. Luultavasti oli linnassa tärkeitä asioita selvitettävänä, Viihdyttääksensä mieltänsä päätti Antonio matkalaukustansa ottaa esille lahjoja ja harvinaisempia esineitä, joita hän oli ostanut Italiassa ja Hollannissa antaaksensa Gertrudille ja omaisillensa.
Hän avasi suuren hylkeennahkaisen laukun, joka oli vahvoilla hihnoilla kiinni sidottu, ja alkoi latoa pöydälle esineitä, jotka Europan kultturimaissa olivat tulleet käytäntöön, vaan Suomessa vielä olivat harvinaisia.
Siinä oli neliskulmainen käärö hienoa, keltaista ja hyvänhajuista tupakkaa, minkä Antonio Amsterdamista oli ostanut isällensä, pieni pakka keltaista, kahisevaa silkkikangasta, Lombardiassa kudottua, jonka Antonio oli tuonut äidillensä. Vielä sisälsi laukku taidokkaita lasimaalauksia, hopeaisia ja kultaisia koristeita ja parikymmentä pientä, punaisen kellertävää omenan suuruista hedelmää. Juuri kun Antonio asetteli näitä pöydälle, tuli hänen äitinsä sisään.
— Oletko viimein kotona, sinä karkulainen, sanoi pormestarin rouva, uhaten poikaansa sormellaan? Missä olet ollut koko aamun?
— Olen käynyt Katarina-tätiä tervehtimässä, vastasi Antonio keskeyttäen hetkeksi toimensa.
— Ja Gertrudia myöskin. Luuletko, etten nähnyt, kuinka äsken kahden kesken menitte tästä sivuitse?
Ja Antonion äiti istuutui rahille ja katseli, mielihyvästä ja ilosta loistavin silmin poikaansa. Hän oli vielä terveen ja voimakkaan näköinen nainen. Luultavasti oli hän parhaillaan ollut taloustoimissa, koska hänen kasvonsa olivat punehtuneet ikäänkuin tulen ääressä seisomisesta. Vyöllä oli hänellä valkea esiliina, hihat käärityt kyynäspäihin saakka ja kädet jauhossa.
— Puoliseksi saamme vieraita, Antonio! Isäsi on kutsunut tänne naapureitamme ja ystäviämme sinun kotiintulosi johdosta. Thesleff, Ruuth, Juusten, Schmedemann ja Stråhlmann tulevat ja kenties muitakin, en tiedä tarkoilleen, ketä kaikkia hän lie pyytänyt. Sentähden valmistelen vähän leivoksia. Vaan mitä nuo ovat? ja Antonion äiti osoitti sormellaan punertavia hedelmiä, joita Antonio taas lateli pöydälle.
— Erinomaisen mehuisia ja maukkaita italialaisia hedelmiä, äitiseni. Niitä aletaan siellä yhä enemmän viljellä. Kerrotaan, että hedelmä on kotoisin Aasiasta, Kun se ensin tuotiin Europaan, oli se kirsikan suuruinen, nyt on se jo omenan vertainen. Tuntijat väittävät sen vuosi vuodelta suurenevan ja ennustavat sille tulevaisuudessa suurta menekkiä. Italialaiset nimittävät sitä apelsiniksi.
Antonio otti yhden hedelmän pöydältä ja alkoi veitsellänsä kuoria sitä. Siitä erkanikin jotensakin paksu, alta valkea kuori ja itse hedelmä tuli näkyviin. Se jakautui helposti liuskoihin, ja Antonio tarjosi ne äidillensä.
— Sangen makuisa, vakuutti pormestarin rouva.
Samassa pamahti tykinlaukaus ja sitä seurasi useampia.
— Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen. Nyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen unhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva poistui kiiruusti kyökkiinsä.
Antonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki meren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat näköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä kuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää rantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen luoteisessa osassa.
Samassa palasi pormestari kotia.
— Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan.
Tule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.
Kaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili joukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon kellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista näytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio pysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.
Linnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta tulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja Kaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs puolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti mustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat auringossa.
Nopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä maalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen muutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan etuvarustuksen.
Jo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa rakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset laukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa etunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin rakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien uskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei ollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa linnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.
Tämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita katsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja Laurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet. Synkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain joukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen kasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka rohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.
— Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä, mutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin, jonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa, ainoastaan välinpitämättömyyttä.
— Nyt alkaa piiritys, sanoi Arvid Tavast, ja ainoa pelastuksemme on siinä, että saamme sen jatkumaan niin kauan kuin mahdollista., sillä tokihan talvi ajaa herttuan tiehensä, ja hän astui alakertaan ottamaan vastaan taistelusta palaavia ja keskustelemaan heidän kanssansa.
Tomuisina, ruudinsavun mustaamina, hevoset vaahdossa, palasivat rakuunat linnaan. Tiesenhausenin toinen käsi riippui hervaistuna kupeella, ja Fahrensbachin olkapäästä vuosi verta.
— Mestari Bilangh hoi, huusi Tiesenhausen, laskeutuen vaivaloisesti satulasta, Teidän taitoanne tarvitaan. Pistolin luoti, jonka eräs herttuan ratsumestari suvaitsi ampua, istuu vielä käsivarressani, luulen sentään, ettei siinä ole luunvikaa.
Ja mestari Bilangh ilmestyi heti, tuoden muassaan siteitä, haavalääkkeitä ja alkoi teräväliä aseella kaivaa luotia Tiesenhausenin käsivarresta,.
Toisenlaisia tunteita kuin linnassa herätti herttuan voitto porvareissa, jotka sykkivin sydämmin olivat ottaneet osaa taistelun vaiheisiin. Mielihyvällä olivat he nähneet rakuunojen tappion, ja kun nämä hurjaa vauhtia pakenivat linnaan, saivat pormestarin kasvot hyvin tyytyväisen ilmeen. Kun taistelu oli loppunut, palasivat porvarit kotia kevyemmin sydämmin kuin olivat tulleet ja toivoivat, että herttua saisi kaupungin pian haltuunsa, vaikkei he vielä selvästi voineet tajuta, niillä keinoin se kävisi päinsä.
— Tervetultua puoliselle, sanoi pormestari erotessaan tuttavistaan.
Sitte saamme tilaisuuttakin puhella päivän tapahtumista.
Vapisevalla sydämmellä otti pormestarin rouva vastaan miestänsä ja poikaansa. Vasta sitte kun hän oli saanut kuulla taistelusta ja sen tuloksesta, rauhoittui hän vähän.
— Täksi päiväksi on siis jo kyllin verta vuotanut, vai miten? kysäsi hän viimein mieheltään.
— Luultavasti antaa herttua väkensä tänään levätä. Huomenna saamme sitte nähdä, mitä tästä seuraa. Vaan mene nyt, muoriseni, valmistamaan puolista, kohta saapunevat vieraammekin.
— Olen laittanut sanan myös Kadarina-kälylle ja Gertrudille, hekin lupasivat tulla, vaikkei tänne tänään muuta naisväkeä tulekaan.
-? Hyvä on, vastasi pormestari, se oli viisaasti tehty.
— Isäni, ryhtyi Antonio puhumaan, kun äiti oli poistunut. Minulla on sinulle hiukan sanottavaa. Kävin tänään tervehtimässä Katarina-tätiä ja Gertrudia. Lapsuudestani saakka olen elänyt siinä luulossa, että olisi sinulle mieleistä, jos Gertrud ja minä solmisimme elämän liiton. Nyt se on tapahtunut. Minä olen ilmaissut tunteeni ja Gertrud on suostunut tarjoukseeni, ja Antonion posket saivat tummemman värin ja silmissä näkyi kirkas hohde.
— Vihdoinkin, poikani, sinä ilmoitat minulle iloisen sanoman, hartain toivoni on toteutunut. Tietääkö äitisi tästä?
— Ei suinkaan, älä sano hänelle vielä mitään, minulla on vielä muutakin sydämmelläni. Katarina-tädillä on asumassa eräs rakuunakapteeni, Adam Janecki.
— Niin, ylpeä puolalainen, joka tuskin antaa kenellekään tietä kadulla astuessaan ja halveksii porvareja ja talonpoikia, pitäen heitä luontokappaleen arvossa.
— Juuri hän, vaikka kyllä hän oli kohtelias minun siellä käydessäni.
Gertrud kertoi, että tämä mies on pyytänyt häntä vainioksensa.
— Gertrudiako, sehän on mahdotonta, intti pormestari.
— Ja kummallisinta asiassa on se, että hän kosinnallaan on kääntynyt
Katarina-tädin puoleen.
— Mitä syytä Katarinalla olisi suosia puolalaista?
— Yhteinen uskonto, vastasi Antonio.
— Siinä et liene niin väärässä. Sitä olen kauan aavistellut. Katarinan olento on viime aikoina muuttunut oudoksi, hän välttää seuraa, oleskelee enimmiten yksinänsä, ja hänen kellertyneet, vahankaltaiset kasvonsa ja eloton katseensa todistavat paastosta ja yövalvomisesta. Eihän hän kuitenkaan liene suostuvainen jättämään silmäteräänsä Gertrudia tuon puolalaisen seikkailijan syliin, jota hän tuskin tunteekaan?
— Sinä et tiedä, isäni, mihin uskonnollinen fanatismi ja into voi saattaa ihmisen. Kaikki mikä muuten on arvokasta, ystävyys, perheelliset siteet, isänmaa, ne eivät merkitse mitään semmoisen yksilön silmissä. Tämä seikka saattaa minut sangen rauhattomaksi.
— Herrojen ja muukalaisten valta on pian lopussa. Janecki ei kohta merkitse täällä mitään.
— Vaan jos ei niin tapahdu? kysäsi Antonio.
— Ole huoletta, tämänpäiväinen näytös oli ensimmäinen, kohta seuraa toinen, ja kun sopiva tilaisuus ilmaantuu, silloin ryhdymme me sitä jouduttamaan. Siinähän se viisaus onkin, että tiedämme, milloin on toimittava, milloin ei. Vaan hiljaa, vieraat tulevat, heittäkäämme surut ja ottakaamme iloinen muoto.
Vieraat alkoivatkin saapua. Ne olivat kaupungin varakkaimpia porvareja, jotka joko omilla laivoillaan kävivät kauppaa ulkomailla tai myös harjoittivat voittoisaa vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Ruuth, Stråhlmann, Juusten olivat pormestarin vanhoja tuttuja ja kasvinkumppania. Koska Hannu Thesleff, joka vasta pari kolme vuotta sitte oli muuttanut kaupunkiin ja sitte meni naimisiin Katarina Stråhlmannin, piispa Juustenin tyttären tyttären kanssa, ei vielä ollut oppinut maan kieliä, käytti pormestari puhutellessaan vieraitaan saksankieltä.
Pormestarin rouva ilmestyi ovelle ja pyysi vieraita ruokahuoneesen. Siellä oli pitkä pöytä katettu, sen keskellä komeilivat lasimaljassa Antonion tuomat hedelmät ja astiassa, jossa jääpalasia uiskenteli, oli kapeissa pitkissä ruukuissa Reinin viiniä eli "renskaa", kuten sitä kaupungin murteella nimitettiin.
Gertrud istui Katarina-tädin ja pormestarin rouvan vieressä, ja pormestari antoi usein katseensa kiintyä nuoreen tyttöön, joka hänestä tänä päivänä näytti vielä hempeämmältä ja miellyttävämmältä kuin ennen.
Antonio kertoi matkoistansa ja havainnoistansa, ja vieraat, joista moni oli käynyt muissa maissa, ottivat vilkkaasti osaa kanssapuheeseen. Myös päivän tapauksiin luisui puhe ja tulevien päivien tapahtumista laskettiin arveluja. Kuitenkin olisi terävä syrjästä katsoja helposti huomannut, että melkein kaikkien mielessä piili ajatuksia, joita he joko pelkäsivät lausua tai toivoivat toisen ensin lausuvan.
Kun varsinainen ateria oli lopussa, vetäytyivät pormestarin rouva, Katarina ja Gertrud sisähuoneisiin, vaan pormestari ja hänen vieraansa jäivät vielä pöydän ääreen istumaan.
Hetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka olivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai huolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:
— Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat mieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei ole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan, joskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä mitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja nykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta onko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa linna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan olevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit yhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa harvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi seurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa kaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja, omaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta raakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla linnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja asemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on saapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy hetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin muukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan päällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat siihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan siinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja vanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki pitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä enemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä synkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan voitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle kuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?
Stråhlman, vanha ja kokenut porvari, koroitti äänensä muiden vaietessa:
— Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos pidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan verinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen huovit.
— Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu Thesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani kotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli; katolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai hallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä meihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges, plectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka minä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä varten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.
Samassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että alhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria. Pormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli muukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät, ja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät, keskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset. Muuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän aloitti heti puhua:
— Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se on minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä ja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe on minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille ja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa yhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!
— Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin porvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista oppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen Sigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa hänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla linnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat sanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää tästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen hapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi otollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä vastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä hän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.
Viimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä, ja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.
Pormestari vastasi:
— Te puhutte kuin pappi. Herttua on valinnut omituisen lähettilään.
— Kuka takaa, etten minä ole pappi? Vaan asiaan, minä vaadin vastausta.
— Sen olette saava, ja pormestari Bröijer kohosi istuimeltaan ja luotuaan tutkivan katseen pöydän ääressä istuviin, jatkoi hän:
— Ilmoittakaa hänen ruhtinaalliselle armollensa, että Viipurin porvarit melkein kaikki tahtovat pysyä evankelisessa opissa, Upsalan kokouksen päätöksessä ja siinä, mitä Söderköpingissä on säädetty. He toivovat voittoa hänen ruhtinaallisen armonsa aseille ja vihaavat muukalaisten valtaa. He ovat valmiit tottelemaan hänen ruhtinaallisen armonsa käskyjä, kun vaan olosuhteet sen myöntävät.
— Se on hyvä, sanoi muukalainen, ja hänen jäykät piirteensä saivat lempeämmän ilmeen, suosiollinen mieliala on kiitettävä ja vakuutus valtiollisissa ja uskonnollisissa asioissa samaten. Vaan mitä on vakuutus, joka ei osotaikse töissä? Ovatko Viipurin porvarit valmiit uhraamaan ja uskaltamaan jotakin yhteisen asian puolesta?
Pormestari loi taas tutkivan katseen läsnäoleviin, vaan nämä olivat vaiti ja katselivat nolosti eteensä. Hän jatkoi hiukan epäröiden:
— Hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitkoon punnita asemaamme. Me itse, meidän omaisuutemme, vaimomme ja lapsemme olemme linnan isännän ja huovien vallassa, kätemme ovat sidotut.
— Hänen ruhtinaallinen armonsa on kaikki punninnut ja aprikoinut. Hänen aikansa on täpärällä, tärkeät asiat vaativat häntä Ruotsiin. Maa polttaa hänen jalkojensa alla, ei ole hänellä halua monta viikkoa venyä tämän kaupungin edustalla. Hänen vaatimuksensa on selvä ja yksinkertainen: avatkaa portit ja laskekaa väkemme sisään. Arvaan ajatuksenne. Te pelkäätte yrityksenne ennenaikaista ilmitulemista ja herrojen kostoa. Vaan ennemmin tai myöhemmin on kaupunki kuitenkin joutuva herttuan haltuun, ja ankarasti on hän Suomen herroilta vaativa sen veren, jota he ovat uskaltaneet vuodattaa. Suuria asioita ei saada toimeen epäröimisellä ja heikkoudella, siihen tarvitaan voimaa ja tarmoa, sama laki vallitsee historiassa kuin luonnossa, ukkoissää puhdistaa raskaan ja painavan ilman, vaan murskatut puut ja palavat ladot ovat myös sen seurauksia.
— Vaaditteko nyt ratkaisevan vastauksen?
— En. Kolme päivää antaa hänen ruhtinaallinen armonsa aikaa, vaan enempää ei. Hän on sangen ärtyisellä päällä ja vähinkin vastustus saattaa hänet vihan vimmaan. Kolmen päivän perästä saavun takaisin ja sitte olkaa valmiit. Jo huomenna menee Pietari Stolpe väkensä kanssa yli salmen, saartaa kaupungin myös Pantsarlahden puolelta ja sulkee tiet Venäjälle ja Inkeriin. Hyvästi! Jääkää rauhaan!
Enempää vastausta odottamatta poistui muukalainen.
— Jäykkä mies, sanoi Antonio, ja hänen puheensa kuin rauta tai teräs.
— Herransa kuva, vastasi pormestari huoaten, isännän henki painaa leimansa palvelijoihin.
— Kolme päivää ei ole pitkä aika, sanoi vanha Stråhlman, vaan sen kuluessa voi paljon tapahtua.
— Parasta on, että pysymme alallamme ja odotamme, arvelivat kaikki.
Ja sitte vieraat nousivat ja läksivät kotiinsa, sammuttamaan yöksi tulta, salpaamaan ovensa ja porttinsa ja panemaan raskaat akkunaluukut paikallensa, sillä ajat olivat rauhattomat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja yölliset kahakat tavallisia.
Sinä iltana tapahtui kuitenkin odottamaton tapaus, jolla oli tärkeät seuraukset ja joka joudutti asian ratkaisua ennen määrättyä aikaa.
Kun vieraat olivat poistuneet, koputettiin taas ovelle, ja pormestarin palvelija ilmoitti, että eräs vallin luona asuva porvari oli tullut valittamaan, että Tiesenhausenin rakuunat olivat vieneet hänen lehmänsä ja sanoneet sen tapahtuvan herransa käskystä. Porvari pyysi pormestaria hankkimaan ainakin jotain korvausta elukasta.
— Missähän Tiesenhausen lienee tavattavissa, kysyi pormestari tarttuen keppiinsä ja hattuunsa.
— Tiesenhausen ja muutkin upseerit ovat Borkhardtin krouvissa raastuvan torin vieressä, selitti porvari.
Pormestarin rouva tuli huoneeseen.
— Johan vieraat ovat menneet! Menetkö sinäkin?
— Menen, vastasi pormestari. Minun tulee tavata Tiesenhausenia vielä tänä iltana.
— Gertrud ja Katarina ovat vielä täällä, voit saattaa heitä kotia.
— Minä teen seuraa, sanoi Antonio.
Ulkona vallitsi synkkä pimeys. Katuvalaistusta ei ollut nimeksikään.
Sade valui virtana alas, ja kadut kävivät likaisiksi.
Edellä kulki pormestarin palvelija kantaen lyhtyä. Muut seurasivat jäljestä. Matka oli lyhyt. Ainoastaan pieni pätkä Kuningattaren katua [nykyinen Katarinan katu], sitte yli vanhan raastuvan torin Alakadulle, ja heti kulmasta päästyä oltiinkin Katarina-tädin asunnon edustalla.
Siinä otettiin jäähyväiset.
— Janecki ei ole kotona, sanoi Katarina-rouva, hänen huoneessaan on pimeä.
— Ole varovainen näinä rauhattomina aikoina, kuiskasi Gertrud ja puristi hellästi Antonion kättä.
Pormestari ja Antonio palasivat.
— Tule mukaani Antonio, minä käyn vaan Tiesenhausenia tapaamassa, ja sitte menemme yhdessä kotia, sanoi pormestari.
Aivan raastuvan torin vieressä oli Borkhardtin ravintola. Se oli matala, tiilikattoinen rakennus, jonka akkunat eivät olleet korkealla maasta. Porstuan kynnys ja laattia olivat melkein jalkakäytävän tasalla. Oven päällä paloi suuri lyhti, joka himmeästi valaisi sisäänkäytävän. Oikealla oli suuri huone, ja sen sivuseinällä pitkä tiski. Tämä huone oli aiottu yhteistä kansaa varten ja siellä kihisikin nyt huoveja ja kaikenlaista kansaa. Vasemmalla oli parempia huoneita aatelisia ja varakkaita porvareja varten.
Saksalainen porvari Borkhardt piti tätä ravintolaa ja oli vähässä ajassa hyvin rikastunut. Hän seisoi itse parast'aikaa tiskin takana, valkoinen esiliina vyöllä ja rinnoilla, ja hänen vieressään istui laivuri Didrik tyynen ja levollisen näköisenä. Borkhardt oli iso, roteva mies, hänen lihavat, punertavat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Vahvalla kädellään laski hän tammitynnyristä olutta tinatuoppeihin ja jakeli niitä sotilaille. Nähtyään pormestarin tervehti hän kohteliaasti.
— Onko Tiesenhausen täällä? kysäsi pormestari.
— Tiesenhausen ja muutkin upseerit istuvat tuolla toisella puolella, virkistyttäen itseään aamullisen verilöylyn jälkeen, vastasi Borkhardt matalalla äänellä ja läksi opastamaan pormestaria ja Antoniota yli porstuan.
Borkhardt avasi oven, ja omituinen näky esiintyi tulijoille.
Pitkän pöydän ympärillä, jossa oli lukuisasti tinatuoppeja ja pikareja, oluthaarikoita ja viiniastioita, istui ulkolaisia upseereja ja Suomen aatelisia sekaisin. Ylinnä nähtiin Ivar Tavast ja Tiesenhausen, sitte William Farensbach, Jaakkima Greve, Adam Janecki, Aleksander Dombuski ynnä muita upseereja.
Ivar Tavastin kasvot hohtivat, ja hän oli kiivaassa keskustelussa Janeckin kanssa. Tiesenhausen istui vaiti, katsoen synkästi pöytään ja välistä vaivaloisesta liikuttaen haavoitettua kättään, jota hän kantoi siteessä, William Farensbachin takana seisoi mestari Bilangh, ottaen pois siteitä Farensbachin olkapäästä, josta taas oli alkanut vuotaa verta, ja pannen uusia sijaan. Tämä itse oli kalvakan näköinen ja puri hampaitaan yhteen, kun tunsi kipua haavoitetussa paikassa.
Tässä hälinässä kaikui Janeckin soinnukas ääni ylinnä ja helposti kuultavana, juuri kun pormestari ja Antonio astuivat sisään.
— Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen, kehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.
— Niin jos hän lähtee, kirkui Tavast.
— Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset kaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa, vastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään pitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.
Yleinen naurun hohotus seurasi tätä selitystä.
Antonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen silmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen jäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.
— Se on julkeaa valhetta, huudahti hän.
Nopeasti kavahti Janecki pystyyn, ja kaikkien silmät kääntyivät ovelle.
— Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen suurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta, herra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit, te olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte kirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut kuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä kupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.
Janecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt eroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen aikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen yksitoikkoisuuden vaihteluna.
Janecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita italialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan koska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne perinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki hänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän kadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.
Kun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä voimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan. Häpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi taistelua.
Nyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään, ja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä, hikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat hänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.
— Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari, sanoi hän viimein epätoivoisesti.
Samassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno verivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.
— Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja
Fahrensbach. Taistelu lakatkoon!
Mestari Bilangh kiiruhti esille ja alkoi tutkia Janeckin käsivartta.
— Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi ollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren miekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.
Tiesenhausenkin oli lähestynyt pormestaria.
— Ikävä tapaus, sanoi hän, mikä saattoi Teidät tänne?
— Tarkoitukseni oli tavata Teitä, herra evesti, erään tapahtuman johdosta.
Ja pormestari selitti asian.
— Koetan hankkia korvausta, jos mahdollista, sanoi Tiesenhausen, vaan meillä on puute varoista ja muonasta.
Pormestari ja Antonio aikoivat poistua. Mutta puolalaiset ja ulkolaiset upseerit olivat karsain silmin nähneet Antonion voiton. He alkoivat äänekkäästi nureksia ja lausua uhkauksia.
— Hän on vähäpätöisestä syystä loukannut kuninkaallista upseeria ja sitte vielä haavoittanut hänet. Hän on vangittava.
Janecki itse ja Tiesenhausen olivat vaiti. Ivar Tavast ja Fahrensbach kannattivat muukalaisia. Hälinä kasvoi.
Etehisessä kuului aseiden kalsketta, ja Aksel Kurjen jättiläisvartalo täytti oven.
— Mitä täällä on tapahtunut? kuului hänen äänensä lausuvan.
— Korkein päällikkö ratkaiskoon asian, huusivat upseerit yhtä suuta.
Ivar Tavast, Kurjen ratsumestari, astui esiin, ja selitti asian. Kun
Kurki oli kuullut kertomuksen, synkistyivät hänen kasvonsa.
— Aina vaan riitaa, sanoi hän tylysti. Olisin odottanut pojaltanne enemmän malttia, pormestari.
— Poikani on viaton, vastasi Antonion isä lyhyesti.
— Hän loukkasi ensin Janeckia turhasta syystä. Hän kuunteli salaa keskustelua, kirkuivat upseerit. — Hän on vangittava!
Antonio oli vaiti eikä puhunut sanaakaan. Keskustelu asiasta teki häneen tuskallisen vaikutuksen, koska Gertrudin nimi oli siihen sotkettu.
Kurki oli kahdella päällä.
— Arvid Tavast ratkaiskoon asian, sanoi hän viimein, poikanne on vietävä linnaan, onhan hän siellä turvassa. Ivar Tavast saattaa hänet sinne, kaksi huovia seurueestani menköön mukaan.
Hiukan hoiperellen astui Tavast Antonion luo.
— Miekkanne, herra tohtori, te käytätte sitä liian hyvin! Seuratkaa minua!
— Hyvästi, isäni, sanoi Antonio kovasti, niin että kaikki kuulivat.
Vaan poistuessaan kuiskasi hän hiljaa: nyt on aika toimia.
Ratisten avautuivat kaupungin ja sitte linnan portit, kun Ivar Tavast oli antanut tunnussanan. Ja ratisten ne taas sulkeutuivat heidän jälkeensä.
Ivar Tavast jätti Antonion huovien huostaan ja meni isäänsä etsimään.
Hän tapasi tämän huoneessaan keskustelussa Laurentius Ericin kanssa.
— Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin pojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.
— Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna hänelle sopiva huone.
— Vaarallinen panttivanki, mutisi Laurentius Erici.
Vaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä, että kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon aatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.
— Noh, kutsu tänne vanginvartija, vanki kuin vanki.
Vanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa suuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.
— Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi kaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.
Siten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija asetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet yksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.
Loukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian vaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon maattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli kaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli ääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa nousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto hänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.
KUUDES LUKU,
Kaupungin valloitus.
Herttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä tehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin itäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin jalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman kaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä, sousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen maalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn väenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin puolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen majoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista ammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun matkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien tien Venäjälle ja Inkeriin.
Kaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo eilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties pitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin vaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa vahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista, mutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas väittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa kaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta tuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja ryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta varoa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat ulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan ratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä toivoivat he pikaista loppua sodalle.
Pormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä Pantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien ja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat: nyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan Arvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta puolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Tuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta — sillä tieto eilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin — vastasi hän, että Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.
Hänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana pidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä hankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa. Uskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi kaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat tietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut niin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli kaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta. Vaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari Bröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä selväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja nyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä Arvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana tahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?
Kotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut talossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen mies, saapui heti.
— Olen aina ollut sinulle hyvä isäntä, alkoi pormestari, olen pitänyt sinusta isällistä huolta ja aion tehdä sen tulevaisuudessakin. Kun vaan kaupunginpalvelijan virka tulee avonaiseksi, nimitän sinut siihen. Voinko sentähden luottaa sinuun tärkeässä asiassa?
— Voitte kyllä, vastasi Pekko, pankaa vaan minut koetteelle, niin saatte nähdä, että minussa on miestä.
— Tärkeä kirje olisi vietävä Pietari Stolpelle, joka komentaa herttuan väkeä tuolla Pantsarlahden puolella. Vaan miten pääset kaupungista ulos?
— Se on sangen helppoa, sanoi Pekko, ja hänen kasvonsa osoittivat vilkasta osanottoa. Portista tosin ei lasketa ketään sisään tai ulos, huovit vartioitsevat niitä epäluuloisesti, vaan pääseehän sitä laskeutumaan alas vallin reunalta. Eivät ole vallit kaikkialla yhtä jyrkkiä kuin meren puolella. Minä varustan mukaani solmuisen köyden, kiinnitän sen kiven ympäri tai paaluntynkään, niitä on siellä täällä muurilla, kapuan alas sitä myöten ja alan juosta Pantsarlahdelle päin.
— No hyvä, sanoi pormestari, sehän kuuluu sangen helpolta, vaan tiedä, että kirjeessä on vaarallisia asioita ja jos se tavataan sinulta, voin minä tulla päätä lyhemmäksi.
— Älkää panko nimeä eikä allekirjoitusta, eiväthän ne sitte voi tietää, kenen se on lähettämä, neuvoi Pekko viekkaasti. Sitäpaitsi minä en anna ottaa itseäni kiinni.
— Mene sitte ja laita itsesi valmiiksi, puolen tunnin kuluttua tulee sinun lähteä.
Pekko meni, ja pormestari alkoi sepittää kirjettä Pietari Stolpelle. Hän lupasi täsmälleen klo 3 iltapuolella avata Vesiportin herttuan väelle, jos Pietari Stolpe kunniasanallansa vakuuttaisi, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi porvareille ja heidän perheillensä eikä kaupunkia ryöstettäisi. Jos punainen lippu nostettaisiin Stolpen teltan katolle Pantsarlahdella, katsoisi pormestari tätä suostumuksen merkiksi ja ryhtyisi asianomaisiin varustuksiin.
Kirjeeseen hän ei pannut nimeänsä, vaan ilmoitti, että sen tuoja oli antava tarkempia tietoja lähettäjästä.
Kun puolen tuntia oli kulunut, saapui Pekko kirjettä hakemaan. Hän kätki sen vaatteittensa alle rinnallensa ja saatuaan vielä varoituksia pormestarilta läksi hän matkaan.
Pormestarista seuraavat hetket olivat sangen tuskallisia, Hän kuvitteli mielessään, että kirje oli joutunut huovien käsiin ja että Arvid Tavast ja Aksel Kurki jo neuvottelivat, miten he pääsisivät sen kirjoittajan perille. Eikähän se ollut niin vaikeaa, pormestarin palvelijaltahan kirje oli löydetty. Huone-ilma tuntui hänestä liian raskaalta, hän läksi ulos ja nousi merenpuoliselle vallille puhellen niiden porvarien kanssa, joilla oli vahtivuoro. Ja kun hän sattumalta loi katseensa Pantsarlahdelle päin, näki hän yhtäkkiä punaisen lipun laahaavan ilmaa ja itäinen tuuli suuntasi sen kärkeä kaupunkiin päin. Ilon parahdus oli päästä hänen huuliltansa, vaan hän hillitsi mielensä ja nopein askelin palasi hän kotia.
Nyt tuli ryhtyä varustuksiin. Kello oli yksi, siis oli vielä kaksi tuntia aikaa määrättyyn hetkeen. Hän lähetti sanan eilisille vieraillensa, ja nämä saapuivat uteliaina, arvellen ja miettien, mitä tärkeää pormestarilla nyt oli sanottavaa.
Pormestari sulki ovet ja selitti lyhyesti, mihin toimenpiteisiin hän oli ryhtynyt.
— Nyt tarvitsen kuitenkin apuanne, yksin en voi saattaa asiaa päätökseen.
Synkkä hiljaisuus syntyi. Viimein sanoi Stråhlman välttäen pormestarin katsetta:
— Se on uhkarohkea yritys, keskellä päivää sitäpaitsi. Meidänhän tuli odottaa kolme päivää.
Pormestarin otsa painui punaiseksi ja hän vastasi kiivaasti:
— Peräytyminen on mahdotonta. Arpa on langennut. Jollette tahdo auttaa minua, pysykää poissa! Jos yritys ei onnistu teidän vastahakoisuutenne tähden, pakenen minä herttuan leiriin. Mutta en tahtoisi olla teidän sijassanne, kuu herttua kulkee voittajana kaupungin portista sisään, se tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, sillä ei vielä kuulu Sigismundin apujoukkoja. Jos kaupunki sitte joutuu ryöstön alaiseksi, vaimonne ja lapsenne rääkättäviksi, syyttäkää itseänne, minä pesen käteni. Te olette niin tahtoneet.
— Älä kiivastu, Herman, sanoi taas Stråhlman, ennen tai myöhemmin se on kuitenkin tapahtuva. Lienet kenties oikeassa. Miten olet asian suunnitellut?
— Oletteko kaikki samaa mieltä ja lupaatteko apua?
— Sen lupaamme, kaikui kuin yhdestä suusta.
— Kuulkaa siis! Aksel Kurki, kuten tiedätte, otti haltuunsa porttien avaimet. Mutta Vesiporttiin on vielä toisetkin, jotka teetettiin joku vuosi sitte, ja ne ovat tässä.
Ja pormestari otti kaapista kaksi suurta hiukan ruostunutta avainta ja asetti ne pöydälle.
— Siinä taikakeinot, jotka murtavat linnan herrojen vallan.
— Täsmälleen kello kolme, ei ennemmin eikä myöhemmin, tulee meidän saapua Vesiportille. Yritykseen tarvitaan kymmenen miestä, rohkeaa ja voimakasta miestä. Täsmälleen kello kolme saapuu Pietari Stolpe väkensä kanssa hiljaa kulkien vallin ja rannan välistä kaistaletta myöten portille. Onneksi ei Vesiportti ole niin ankarasti vartioitu kuin muut. Siellä on ainoastaan neljä tai viisi huovia ja sitte vielä porvareja. Ne tulee meidän voittaa puolellemme. Kuka ottaa sen toimeksensa!
— Minä, sanoi Stråhlman, minä tunnen ne hyvin.
— Eri tahoilta, raastuvan torilta, Alakadulta ja poikkikaduilta hiivimme sitte portille, karkaamme huovien kimppuun, haavoitamme tai sidomme ne, minä avaan portit ja herttuan väki hyökkää sisään. Mutta niin vähän verta kuin mahdollista, murhaaminen ei ole meidän asiamme, jääköön se herttuan huovien toimeksi.
— Siis kello kolme!
— Täsmälleen kello kolme, täysissä aseissa! Hankkikaa voimakkaita ja nuoria miehiä.
Ja vieraat poistuivat hiljaa kuten olivat tulleetkin.
Pormestari jäi yksin. Hän otti esille miekkansa, tarkasti sen terää, pisti vyöhönsä tikarin ja kaksi suurta pistoolia, sitoi avaimet yhteen paksulla nahkahihnalla, ettei toinen tai toinen niistä häviäisi, jos ottelu tulisi kiivaaksi. Sitte heitti hän laajan viitan harteillensa ja heittäytyi niin varustettuna pitkälle, veralla peitetylle rahille odottamaan määrättyä hetkeä.
Kaikenlaisia ajatuksia tunkihe melkein väkisin hänen mieleensä. Vaan hän karkoitti ne. Nyt kun asia kerran oli päätetty, oli hän tullut levolliseksi. Hän toivoi vaan, että aika kuluisi. Välistä lensivät ajatukset linnaankin. Mitenhän Antonio nyt voi? Viimein pääsi hän siitäkin ajatuksesta, tunsi vaan lepoa ja kiinnitti katseensa tuomiokirkon kellotapuliin, joka solakkana ja uljaana kohosi akkunan edessä. Se ikäänkuin halveksien katsoi ihmislapsia, heidän hyörinäänsä, heidän surujansa ja ilojansa, äänetönnä näki se sukukunnan sukukunnan perästä häviävän ja haihtuvan, ainoastaan joskus keskeyttivät sen kumeat kellot hiljaisuuden, silloin kutsuivat ne ihmisiä temppeliin saamaan lohdutusta tai ilmoittivat, että joku oli saavuttanut ikuisen rauhan. Odottaen kului aika. Pormestari avasi akkunan ja katsoi ulos. Ei näkynyt kadulla kulkijoita. Syksyinen aurinko paistoi täydeltä terältä. Jo aamusta oli ollut lämmin, nyt oli ilma raskas ja hikinen. Ei tuulen henkeäkään tuntunut, ei näkynyt virettä meren pinnalla. Vaan taivaan rannalla Uuraasen päin kohosi synkkä savinen pilvi ja näkyi heikkoja salamanvälähdyksiä.
Tämä on ukkosen haudetta, arveli pormestari, sulki akkunan ja läksi ulos.
Sitte muisti hän äkkiä, että yritys, johon hän antautui, oli vaarallinen, voisihan hän siellä saada surmansa. Hän meni vaimoaan tapaamaan. Tultuaan makuuhuoneeseen näki hän vaimonsa, väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista, nukkuvan levollisesti. Hän ei hennonut häntä herättää, suuteli häntä keveästi otsalle ja poistui nopeasti.
Hetki, jonka pormestari melkein sattumalta oli valinnut, oli sopivampi kuin edeltäkäsin olisi voinut aavistaakaan. Melkein koko kaupunki uinaili. Kaduilla oli vielä painavampi kuin sisällä. Aurinko kuumensi rakennuksien seiniä, tiili- ja turvekattoja. Kamomilla tuoksui väkevästi pihoissa ja kadunsyrjissä, kärpäset surisivat yksitoikkoisesti. Ei tuulenhenkeäkään, joka olisi vähän virkistyttänyt. Porvarit nauttivat päivällisunta kotonansa, samaten useimmat upseerit, sillä juominkeja oli kestänyt aamupuoleen yötä. Väsyneinä valvomisesta ja aamupuolella toimitetuista askareista, hakivat he lepoa, jaksaaksensa yöllä toimittaa vahtipalvelusta. Samaten huovit, ei hekään voineet varoa hyökkäystä keskellä päivää, yöllähän herttua luultavasti koettaisi, jos koettaisi. Borkhardtkin istui unenhorroksissa penkillä ravintolansa edustalla ja ajeli pois kärpäsiä, jotka sateen edellä häntä kiusasivat, ja kummeksi, mihin se pormestari nyt taas kulkee tuommoinen viitta yllään. Huovien hevoset, jotka aukeilla paikoilla vallin vieressä olivat laitumella, seisoivat uinaillen korvat norpallaan, välistä epäkehaten haukaten jonkun heinäkorren.
Luultavasti Karjaportinkin huovit nauttivat makeaa päivällislepoa, sillä muuten olisi vaikea ymmärtää, miten Pietari Stolpe keskellä päivää heidän huomaamattansa voi viedä seitsemän lipullista jalkaväkeä Vesiportille, kulkien pitkin kapeankapeaa kaistaletta meren ja vallin välillä [nykyinen kalaranta]. Vesiportti oli nimittäin pohjanpuolisessa vallissa Rinkiportin ja Karjaportin välillä.
Samaan aikaan kuin Pietari Stolpe nopeasti, vaan hiljaa marssitti väkensä Vesiportille, hiipivät ne kymmenen porvaria, jotka olivat sitoutuneet tuohon uhkarohkeaan yritykseen, kenenkään huomaamatta eri tahoilta samaan suuntaan. Muutamat heistä saapuivat hiukan ennemmin ja rupesivat keskusteluun huovien kanssa. Pormestarikin saapui paikalle. Yhtäkkiä antoi hän sovitun merkin, porvarit hyökkäsivät huovien kimppuun, ja ennenkuin nämä ennättivät tehdä vastarintaa, olivat he sidottuina.
— Jos vaan huudatte, olette kuoleman omat, sanoi pormestari.
Ainoastaan yksi huovi, joka oli tehnyt tarmokkaasti vastarintaa, sai suuren haavan käsivarteensa, josta runsaasti vuoti verta.
Vesiportti oli kuten muutkin portit oikeastaan muurin leveyden pituinen holvikäytävä, jonka molemmissa suissa oli raskaat rautaiset ovet.
Pormestari pisti avaimen etumaiseen, se avautui ratisten, hän riensi toiselle, sekin ponnahti auki ja sen takana näkyi pitkä jono jalkaväkeä, joka silmänräpäyksessä hyökkäsi kaupunkiin.
Sotaväen rivissä tuli myös Pietari Stolpe.
— Missä on pormestari Bröijer, sanoi hän, päästyään portista sisään.
Pormestari astui esiin.
— Te olette tehnyt herttualle suuren palveluksen. Paljon tärkeää aikaa on meiltä säästynyt. Pysykää vierelläni, sillä tässä alkaa kohta kiivas kahakka, ja hän ojensi kätensä pormestarille.
Linnan vartijat olivat kuitenkin valppaampia kuin kaupungin. Juuri kuin Pietari Stolpe väkensä kanssa syöksi avonaisesta portista sisään, huomasi linnan vallilla seisova vartija koko vehkeen. Hän puhalsi torveen ja huusi lähellä seisoville sotamiehille.
— Kavallusta! vihollinen on kaupungissa.
Heti vietiin sana Arvid Tavastille, ja linnan tykit alkoivat jymistä. Näiden paukkina herätti huovitkin horroksista. He tarttuivat aseisiin, ja alkoivat tehdä vastarintaa. Vaan ainoastaan osa heistä oli aseissa, nekin hajallansa siellä täällä valleilla ja porteilla, suurin osa oli asunnoissansa lepäämässä tai aterioimassa. Kun tykin laukaukset pamahtivat, alkoi melkein joka talosta, joka portista, joka sivukadulta syöksyä huoveja, jotka hätääntyneinä etsivät vihollista. Mutta melkein kaikki nämä joutuivat surman suuhun, sillä herttuan huovit, jotka lukuisina pitivät pääkatuja ja kadun kulmia hallussaan, pistivät ne kuoliaaksi. Ainoastaan ne, jotka onnellisesti saapuivat raastuvan torille, johon Aksel Kurki oli asettunut ja johon sotatorven kumea ääni kutsui pakenevia, säilyivät ainakin hetkeksi. Varovaisemmat satuloivat hevosensa ja läksivät vasta ratsain liikkeelle ja pääsivät siten helpommin yhteiseen kokouspaikkaan.
— Me olemme petetyt, sanoi Tiesenhausen Aksel Kurjelle ja muille päälliköille, jotka neuvottomina seisoivat torilla tai istuivat hevosen selässä. Jo eilen aavistin pahaa, kun pormestarin poika vangittiin, tässä on vastaus siihen loukkaukseen.
— Ainoa pelastus on nopea pako linnaan, sanoi Aksel Kurki synkästi.
— Katsokaa, keskeytti Tiesenhausen, herttuallakin on tieto hyökkäyksestä.
Aksel Kurki loi silmänsä salmelle ja Tervaniemelle.
Koko Tervaniemen vuoriharju oli mustanaan sotaväkeä, joka tähän asti oli ollut piilossa kallioiden takana. Ne kiipesivät nopeasti alas, asettuivat veneisiin, joita kosolta näkyi olevan varattuna, ja sousivat salmen yli. Toiset taas etsivät suojaa Tervaniemellä olevien talojen takana ja odottivat veneiden palaamista. Niemen takaakin näkyi veneitä, jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohti. Herttuan väki nousi maalle, asettui taajoihin joukkoihin Rinkiportin edustalle ja linnaan vievän sillan suulle. Linnasta ammuttu luoti sattui veneeseen, joka oli täynnä huoveja, vene upposi ja useimmat hukkuivat, harvat uivat maalle.
— He sulkevat tien linnaan, sanoi Tiesenhausen, seuratkoon kuka tahtoo: Kaupunkia on mahdoton puolustaa, kaikki portit ovat selkosen selällään ja joka portista tulvaa vihollisia, Katsokaa tuonne! ja hän viittasi itäänpäin. Pitkin Kuningattaren katuakin kulki taaja joukko herttuan huoveja, lippu etunenässä ja läheni raastuvan toria.
Tiesenhausen kannusti hevostaan, Aksel Kurki seurasi häntä ja lukuisa joukko ratsumiehiä, Aksel Kurjen käskystä avattiin Rinkiportti, he syöksyivät ulos ja joutuivat keskelle herttuan jalkaväkeä. Tiesenhausen, joka ratsasti etunenässä ja jolla oli suuri, rohkea hevonen, pääsi onnellisesti läpi ja hänen raivaamaa tietä myöten joku määrä sotilaita, Vaan Aksel Kurki joutui vangiksi. Hänen hevosensa sortui, ja hän itse jäi sen alle. Hänen seurassaan olevat huovit saivat surmansa ja maa alkoi hohtaa punaiselta hurmeesta. Siellä täällä oli kuolleita hevosia ja haavoitettuja tai kuoleman kanssa taistelevia huoveja.
Linnan portit avattiin Tiesenhausenille ja hänen joukollensa, sitte ne silmänräpäyksessä uudestaan suljettiin ja laskusilta vedettiin ylös. Eikä tätä tehtykään liian varhain, sillä herttuan väki tunkeutui heidän kantapäillänsä ja jos kauemmin olisi viivytelty, olisi kenties linnakin samalla kertaa joutunut vihollisten haltuun.
Toimettomina täytyi siis linnassa olevien huovien ja päällikköjen katsella, kuinka heidän kumppaninsa sortuivat surman suuhun.
Ainoastaan se vähäinen joukko, joka oli koossa raastuvan torilla, piteli vielä puoliansa, Ne olivat valittua väkeä, melkein kaikki ratsain, ja heidän joukossansa nähtiin päällikköinä Jaakkima Greve ja puolalainen Alexander Dombuski. Greve, jota saksalaiset nimittivät "Klein-Jockum", oli lyhytkasvuinen vaan harteikas, väkevä ja uskalias mies. Sitäpaitsi oli hän taitava sotilas ja monessa kahakassa oli hän neuvokkaisuudella henkensä pelastanut. Kun hän nyt näki väkensä harvenevan ja vihollisten joka taholta rientävän — avonaisesta Rinkiportistakin nyt tulvasi herttuan huoveja kuten yöllä säkeniä savutorvesta — nousi hän seisomaan jalustimissa ja huusi vahvalla äänellä, joka kaikui yli taistelun jyminän, käyttäin viron kieltä, koska useimmat ratsumiehet olivat virolaisia:
— Pojat, meitä teurastetaan kuin sikoja syksyllä. Sotaevesti on vankina, tie linnaan suljettu, vihollisia kaikkialla. Meitä odottaa selvä kuolema tai vankeus ja sitte hamppunuora, tiedättehän, kuinka herttua vihollisiaan kohtelee. Ainoa pelastus on rohkeudessamme. Ne, jotka tahtovat pelastua, seuratkoot minua.
— Viimeiseen veripisaraan saakka, huusivat ratsumiehet.
— Kuulkaa siis, jatkoi Greve, antakaa sotatorven taas soida ja odottakaamme toverejamme. Sitte peräydymme torilta taaksepäin tuon kadun suuhun ja siinä pitelemme puoliamme. Katu on kapea, tuskin seitsemän hevosta mahtuu siihen rinnatusten. Ne, jotka ovat eturivissä, taistelevat, toiset kääntävät hevosensa valmiiksi. Ja kun aika on sopiva, sitte karahutamme kotia, Viroon, Puolaan ja vapauteen!
Raikas hurraahuuto seurasi Greven puhetta. Herttuan huovit, jotka enimmäkseen olivat ruotsalaisia ja suomalaisia, eivätkä ymmärtäneet viron kieltä, kummeksivat mitä tuo hurraahuuto merkitsi.
Greven ehdoitusta alettiin toteuttaa. Ratsumiehiä tuli lisään ja liittyi toveriinsa, Vähitellen peräytyivät huovit hyvässä järjestyksessä Alakadulle ja muodostivat vahvan läpipääsemättömän sulun, jota herttuan jalkaväki turhaan koetti murtaa.
Juuri kun etumaiset ratsumiehet asettuivat Katarina-rouvan talon edustalle, ilmestyi Janecki akkunaan.
— Greve, huusi hän puolan kielellä, älä jätä minua!
— Voin odottaa sinua sen ajan, jonka tottunut ratsastaja tarvitsee pannaksensa satulan hevosen selkään. Kauemman en!
— Siinä on kylliksi, sanoi Janecki ja poistui akkunasta.
Siirtykäämme hetkeksi Katarina-rouvan taloon.
Samaan aikaan kuin pormestari Bröijer avasi portin herttuan väelle ja kaupungissa taisteltiin, oli täälläkin tapahtunut sangen merkillisiä seikkoja.
Jo varhain aamulla saivat Gertrud ja Katarina-rouva tiedon Antonion vangitsemisesta, Antonion äiti kävi itse suruansa valittamassa ja kertoi myös syyn kaksintaisteluun, vaikkei täydellisesti.
— Minun tähteni on hän siis joutunut vankeuteen, arveli Gertrud aavistaen asian todellista laitaa.
Päivä kului yksitoikkoisesti. Katarina ompeli ahkerasti korko-ompelusta, välistä puoleksi suruvoittoisesti, puoleksi hellästi katsellen Gertrudia, jonka kalpeat piirteet olivat saaneet kärsivän ilmeen.
Janeckia ei näkynyt. Hän pysyttelihe huoneessaan eikä tullut päivällisellekään, vaan aterioitsi yksinään. Aamupuolella kävi mestari Bilangh hänen luonaan viipyen siellä kauemman aikaa. Gertrudista tuntui helpoitukselta, ettei tarvinnut nähdä puolalaista, jota hän oli alkanut vaistomaisesti pelätä.
Päivällisen jälkeen istuutui Gertrud linnanpuoleisen akkunan ääreen ja ajatteli Antoniota. Ainoastaan kiven heitto oli väliä, kapea katu, valli ja salmi, vaan kuitenkin eroittivat ne luoksepääsemättömästi molemmat rakastavat.
— Missähän huoneessa hän lienee? mietiskeli Gertrud.
Jos hän olisi tietänyt, että Antonio yksinään venyi pimeässä vankiluolassa pienen tornin juurella, olisi hän tuntenut itsensä vielä onnettomammaksi. Nytkin tunsi hän itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi ja kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin.
Katarina-rouva taas oli vetäytynyt pihan puolella olevaan huoneeseen ja sulkenut oven jälkeensä. Vaikka kadunpuolelle antavat akkunat olivat toista syltä kadunpinnasta, olivat pihanpuoleiset akkunat rakennuksen äärimmäisessä päässä melkein maan tasalla, sillä paikka, jossa Katarina-rouvan talo sijaitsi, oli korkea mäentöyräs, joka jyrkästi laskeutui kadulle päin. Pihakin oli paljasta ylösmäkeä, sen perällä vasemmalle päin portista tullessa oli kymmenkunta neliösyltä tasaisempaa maata, jossa kasvoi ruohoa, voikukkia ja kamomillayrttejä, joista väkevä tuoksu tunkeutui huoneisiin. Sitä rajoitti korkea muurintapainen naapuritaloon kuuluva kiviseinä, jossa ei ollut yhtään akkunaa.
Vaikkei tarvinnut pelätä, että täältä juuri kukaan kurkistelisi sisään, olivat kuitenkin sen huoneen akkunat, jossa Katarina-rouva nyt oli, ja joista voi nähdä tuon pienen viheriän runsasruohoisen kentän ja paljaan kivimuurin, mustien verhostimien peitossa. Eikä kukaan ollut nähnyt niitä milloinkaan poistettavan. Sanottiin, että tässä huoneessa, johon ei kukaan muu jalallansa astunut kuin talon emäntä ja hänen vanha palvelijattarensa, jonka hän oli kotimaastansa muassansa tuonut, säilytti Katarina-rouva rahojansa, joita hänellä hoettiin olevan sangen runsaasti.
Tässä huoneessa, johon auringon säde ainoastaan varkain pääsi pujahtamaan verhostimen raosta, ei ollut paljon huonekaluja. Seinät olivat paljaat ja valkeat, peräseinällä oli pieni, näöltään kultainen krucifixi ja sen vieressä isonlainen neitsyt Marian kuva, luultavasti jonkun italialaisen maalarin tekemä. Kuvan alla oli jotensakin suuri mustalla veralla peitetty, alttarinmuotoinen rakennus, jolla paloi kaksi paksua vahakynttilää. Paljaalla laattialla neitsyt Marian kuvan alla oli Katarina-rouva polvillaan. Kädet olivat ristissä, ja hän piti niitä kuroitettuina taivasten kuningatarta kohti. Kalpeista kasvoista voi huomata tuskaa ja surua, silmissä hehkui ylenluonnollinen hohde ja huulet liikkuivat, ja kohta alkoikin niistä tulvia sanoja.
— Oi pyhä neitsyt, katso minun puoleeni! sieluni on raadeltu, ja sydämmeni ei löydä rauhaa. Kirvoita minua tästä tuskasta ja anna armosi loistaa minun ylitseni!
Tämä innokas huokaus näkyi tekevän hyvää hänen sydämmellensä, joka hyllyi ja oli pakahtua surujen yltäkylläisyydestä. Vähän huojentuneena jatkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi kuvalle puhuen.
— Katso, alati olen minä paastonnut, rukoillut ja valvonut. Kaikki, mitä pyhä kirkko on määrännyt, olen minä tehnyt, kerettiläisten ja vääräuskoisten maassa olen minä pitänyt uskonlamppua palamassa. Eikö siinä jo riitä? vaaditko sinä enempää?
Hän pysähtyi ja loi katseensa maahan.
— Onko totta, mitä rippi-isät opettavat, ettei muualla ole pelastusta kuin kirkon helmassa? Eikö ole armoa niille, jotka ovat ulkopuolella? Eikö riitä Gertrudille, minun valkealle, puhtaalle kyyhkyselleni, eikö hänellekään?
Hän alkoi puhua yhä kiihkeämmin, hänen rintansa kohosi raskaasti ja läähättäin.
— Kun puolalainen tuli talooni ja kun hän pyysi Gertrudia, katsoin minä hänet sinun lähettämäksesi. Voisihan Gertrud hänen vaimonansa tulla pyhän kirkon helmaan saatetuksi. Olenko minä väärässä? Olenko minä erehtynyt?
Linnan tykit paukkuivat, vaan Katarina ei sitä huomannut.
— — Onko minulla oikeutta ruveta hänen elämäänsä ohjaamaan? Voinko nähdä tulevaisuutta? Voinhan turmella hänen onneansa ja elämäänsä. En jaksa enää ajatella, ajatukseni juoksevat piirissä, en pääse ulos enkä takaisin.
— Gertrudin sydän on vapaa, Ei Antoniokaan häntä rakasta. Joku vuosi sitte luulin sitä. Erehdyin. Luulen, että hän suostuu ottamaan puolalaisen. Vaan toisaalta kuiskaa ääni: älä pakota häntä puolalaiselle, kulkekoon omaa tietänsä!
Hän taukosi hetkeksi ja kokosi voimia.
— Tämä ristiriitaisuus kuluttaa elinnesteeni. Olen uupunut kuin ajettu hirvi. Olen odottanut ilmestystä, vaan turhaan. Onhan pyhä neitsyt ilmestynyt Ignatiuselle, Dominicuselle ja muille pyhimyksille, miksei minulle? Ei minulle, enhän minä ole heidän vertaisensa! Ei apua, ei neuvoa!
Ja väsyneenä antoi hän päänsä vaipua laattialle.
Sydäntä särkevät huudot herättivät hänet horroksista. Hän nousi vaivaloisesti, avasi oven lukosta ja astui viereiseen huoneeseen.
Siellä oli sill'aikaa kuin Katarina-rouva rukoushuoneessaan etsi lohdutusta, toisenlaista näytelmää näytelty.
Kuten mainittu ei kapteeni Janecki sinä päivänä ollut vahtipalveluksessa. Hänen haavansa tuotti hänelle kipua, ja hän pysyttelihe huoneessa. Mestari Bilanghin mentyä söi Janecki puolista ja laskeutui levolle. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja asettui akkunan ääreen istumaan. Kun hän sattumalta loi katseen vallille, näki hän Vesiportin olevan auki ja vierasta sotaväkeä kaupungissa.
Hän ponnahti ylös kuin ukkosen iskemänä.
— Nyt pelastakoon itsensä, ken voi, huudahti hän puoliääneen.
Hän kutsui palvelijansa.
— Me olemme petetyt. Herttuan väki on kaupungissa. Satuloitse hevoset, tuo ne varovaisesti portille, vaan älä avaa porttia. Vedä satulavyöt tiukkaan ja katso, että soljet ovat vahvoja, Niistä riippuu kenties pelastuksemme.
Janecki alkoi pukeutua. Hän veti ratsassaappaat jalkaansa, ripusti miekkansa vyölle, tarkasti, että pistooleissa oli ruutia. Rahat ja tärkeimmät esineet sulloi hän taskuunsa ja oli kohta valmis lähtemään.
Akkunasta hän vähän väliä tarkasteli tapausten menoa. Hän näki, kuinka Tiesenhausen pelastui linnaan ja Kurki joutui vangiksi. Raastuvantorilta kuuli hän melskettä ja aseiden kalsketta ja aikoi suunnata kulkuansa sinne.
Kun hän astui suureen eteiseen, seisoi Gertrud yht'äkkiä hänen edessänsä. Hänkin oli kuullut melskeen ja oli rientänyt saamaan tietoa sen syystä. Kohta huomasi hän mitä oli tapahtunut. Hän tunsi selittämätöntä iloa ja riemua.
Juuri silloin astui Janecki ulos huoneestaan. Hän säpsähti. Niin kauniina ei hän ennen ollut nähnyt Gertrudia. Musta puku, jota hän tänään kantoi, sopi hänelle hyvin. Piirteet olivat kalpeat, ja silmät loistivat vastasyntyneestä toivosta.
— Paetkaa, sanoi hän, herttua on kaupungissa. Sotaväkenne on pakosalla, sotaevesti vankina.
— Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä osanottavaisuudestanne.
— Joka hetki on kallis, vielä on aikaa!
Janecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran näki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä kiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja josta hänen tuli paeta.
— Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt tällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään, seuratkaa minua.
Pelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän väistyi askeleen.
— Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa alkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä haavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!
Ja unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän polvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.
— Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään tavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin hovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään. Minulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia noroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä kauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa! Minulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä nyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.
— Mahdotonta, sanoi Gertrud, minä rakastan toista! Teitä en ikinä.
— Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut haavoitti.
Gertrud vaikeni ja peräytyi huoneeseensa. Janecki seurasi. Hän riensi akkunan luo, avasi sen ja huusi Grevelle, että hän odottaisi hetkisen.
Sitte kääntyi hän taas Gertrudin puoleen.
— Lähdönhetki on käsissä. Vielä kerran, Gertrud, seuratkaa minua!
Gertrud viittasi kieltävästi ja käänsi pois päänsä.
— Jos tahdot tai ei, kirkasi Janecki intohimoisesti, minun olet kuitenkin.
Ja ponnistaen kaikki voimansa, tarttui hän terveellä kädellään
Gertrudiin ja alkoi viedä häntä alas portaista.
Gertrud päästi kimakan tuskan huudon. Tämä huuto herätti Katarina-rouvan horroksista ja saattoi hänet tulemaan ulos rukoushuoneestaan.
Janecki huomasi ensiksi Katarinan.
— Johan Te olette hänet minulle puoleksi luvannut, virkkoi puolalainen. Nyt vien hänet.
— Onko se totta? Pelastakaa minut! Pelastakaa! huusi Gertrud.
— Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili Katarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi matkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen litvalaisen täysissä tamineissa.
— Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi.
Käsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.
Sanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin käsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin ympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi sen Gertrudin päähän.
— Ja nyt matkaan joutuisasti.
Palvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki vei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.
— Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli portilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!
Useimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima Greve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki ratsumiehet hevosensa.