AIRUT.
Mut kuulkaa.
CLEOPATRA.
Halaisin ennen puhettas sua piestä.
Mut sano: Antonius voi hyvin, elää,
Caesarin ystävä on eikä vanki,
Niin kultaa päällesi ja helmilöitä
Rakeina sataa.
AIRUT.
Hän voi hyvin.
CLEOPATRA.
Hyvä!
AIRUT.
Caesarin ystävä on.
CLEOPATRA.
Kunnon poika!
AIRUT.
Paremmat ovat ystävät kuin koskaan.
CLEOPATRA.
Minulta onnes löydät.
AIRUT.
Mutta, rouva, —
CLEOPATRA.
En kärsi tuota »muttaa»; hyvän alun
Se aivan pilaa; pois se »mutta»! »Mutta»
Se on kuin vanginvahti, jota seuraa
Kamala pillomus. Mies, sinä, työnnä
Yht'aikaa korvahani koko tukku.
Hyvät ja pahat! Caesarin on ystävä.
Voi hyvin, sanot, ja on vapaa, sanot.
AIRUT.
Vapaako? Ei; sit' en ma sanonut.
Sitounut on Octavialle.
CLEOPATRA.
Mihin?
AIRUT.
Avioliittoon.
CLEOPATRA.
Pyörryn, Charmiana.
AIRUT.
Octavian on hän nainut, hyvä rouva.
CLEOPATRA.
Rutoista myrkyllisin sinut nielköön!
(Lyö häntä.)
AIRUT.
Malttukaa, armo hyvä!
CLEOPATRA.
Mitä sanot?
(Lyö häntä uudestaan.)
Pois ilkimys! Tai jaloissani silmäs
Kerinä kierii; tukkasi ma riistän,
(Repii häntä tukasta.)
Teräksin pieksätän ja suolaveessä
Sua hivutellen haudon.
AIRUT.
Armo hyvä,
En kauppaa tehnyt minä, toin vain sanan.
CLEOPATRA.
Peruuta, niin maakunnan olet herra
Ja onnes kukkuloilla. Hyvänäsi
Saat iskut pitää, vimmaan kun mun saatoit;
Ja mitä muuta kohtuullista vaadit,
Sen lupaan täyttää.
AIRUT.
Nainut on hän.
CLEOPATRA.
Konna,
Elänyt olet liiaksi!
(Paljastaa tikarin.)
AIRUT.
Ma karkaan. —
Mit', armo, aiotte? Syy mun ei ole.
(Menee.)
CHARMIANA.
Mieltänne, kuningatar, malttakaa;
Mies syytön on.
CLEOPATRA.
Ei syyttömyyskään ukonnuolta vältä.
Egyptin nielköön Niili! Lauhkein luoma
Käärmeeksi tulkoon! — Paluuta se orja;
Vaikk' olen hullu, hänt' en pure. — Joudu!
CHARMIANA.
Hän pelkää tulla.
CLEOPATRA.
Pahaa en tee hälle.
(Charmiana menee.)
Häväisty käteni, kun halvempaani
Se löi eik' itseäni, vaikka itse
Syyn siihen annoin. —
(Charmiana palajaa airuen kanssa.)
Tänne, ystävä!
Rehellist' ompi, mut' ei koskaan hyvä
Julistaa pahaa. Ilosanomaa
Tuhannet kielet kantakoot, mut paha
Se julistukoon itse tuntuessaan.
AIRUT.
Ma tehtäväni tein.
CLEOPATRA.
Hän onko nainut?
Sua enemp' en voi vihata kuin vihaan,
Jos vielä sanot: on.
AIRUT.
On, hän on nainut.
CLEOPATRA.
Kirotkoon taivas sun! Siin' yhä pysyt?
AIRUT.
Valehdellako pitäisi?
CLEOPATRA.
Oi, tee se,
Vaikk' Egyptistä puolet tulvettuisi
Ja kyiden muuttuis kuiluksi! Pois! Mene!
Vaikk' oisit kaunis kuin Narcissus, minust'
Olet sa inhottava. Hänkö nainut?
AIRUT.
Anteeksi, kuningatar —
CLEOPATRA.
Hänkö nainut?
AIRUT.
Ei vihaa! Min' en tahdo vihaa nostaa.
On vääryyttä mua rangaista, kun täytin
Vain käskynne. Hän nainut on Octavian.
CLEOPATRA.
Oi, että työnsä konnaksi sun tekee,
Joka et ole! Siiskö varma? Mene!
Nuo tuomisesi Roomasta ne mulle
On liian kalliit; jääkööt sinun haltuus
Ja turmelkoot sun!
(Airut poistuu.)
CHARMIANA.
Rauhoittukaa, rouva!
CLEOPATRA.
Antonion kehuks Caesaria moitin.
CHARMIANA.
Useinkin kyllä.
CLEOPATRA.
Palkkan' olen saanut.
Taluttakaa mua pois! Mua pyörryttää.
Oi, Iras, Charmiana! — Ei, ei mitään. —
Alexas, mene miehen luo ja kysy
Octavian näköä ja luonnett', ikää,
Ja hiusten karvaa, muista. Heti joutuun!
(Alexas menee.)
Ijäksi menköön hän! Ei, ei! — Charmiana,
Jos toiselt' onkin puolelta kuin Gorgo,
Niin toiselt' on hän Mars. —
(Mardianolle.) Alexaan käske
Kysellä hänen pituuttaan. — Charmiana,
Mua sääli, mutta vaiti vaan! — Nyt sisään!
(Lähtevä.)
Kuudes kohtaus.
Misenon lähellä.
(Torventoitauksia. Toisaalta tulevat Pompejus ja Menas,
torvien ja rumpujen soidessa; toisaalta Caesar, Lepidus,
Antonius, Enobarbus ja Maecenas sotajoukkoineen.)
POMPEJUS.
Molemmin puolin meill' on panttivangit;
Siis ennen tappelua haastelkaamme.
CAESAR.
Kohtuullist' ensin neuvotella; siksi
Ennalta ehdot kirjeess' ilmoitimme.
Jos niitä olet miettinyt, niin sano,
Halaatko tuppeen pistää vihan miekan
Ja uljaan nuorisosi surman suusta
Sisiliaan lähettää?
POMPEJUS.
Te kolme, kuulkaa,
Te mailman suuren yksinvaltiaat,
Jumalten sijaiset, — en tiedä, miksi
Isäni kostamatta jäis, kun poika
Häll' on ja ystäviä, koska Caesar,
Jonk' aaveen Brutus näki Philippissä,
Sai puoltajia teistä. Mikä saattoi
Kapinaan kalvaan Cassion? Mikä Bruton,
Tuon jumaloidun, kunnon roomalaisen,
Ja muutkin kauniin vapauden sulhot
Pani upottamaan veriin Capitolin?
Ei muu, kuin että heist' ol' ihminen
Vain ihminen. Se syy myös, miksi minä
Varustin nämä laivat, joiden taakast'
Ärjäänä meri vahtoaa, ja joilla
Sen pilkan kostan, jota luihu Rooma
Osoitti jalolle mun isälleni.
CAESAR.
Älähän hädi.
ANTONIUS.
Meit' et aluksillas
Sa pelota. Merellä haastelkaamme;
Maall' on, sen tiedät, valta meidän.
POMPEJUS.
Aivan;
Maall' isäni sa talon valtaas otit;
Mut kosk' ei käell' ole omaa pesää,
Niin pidä se, jos voit.
LEPIDUS.
Tuo viepi syrjään.
Mut ole hyvä, sano, mitä tuumit
Sa tarjostamme?
CAESAR.
Siinäpä se temppu.
ANTONIUS.
Ei mitään tyrkytystä; tutki vainen,
Mit' etuja se tuo.
CAESAR.
Ja mitä lisää
Voi onni tuoda.
POMPEJUS.
Tarjoatte mulle
Sisilian ja Sardinian, ja mun tulee
Meriltä rosvot karkoittaa ja Roomaan
Sen viljatarpeet laittaa. Sen jos lupaan,
Palaamme kotiin lovettomin miekoin
Ja silein kiivin.
CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS.
Se on tarjomme.
POMPEJUS.
Siis tietkää: tulin tänne aikehessa
Tarjoonne suostua; mut hiukan kärtyks
Antonius sai mun. — Vaikka kertomalla
Kehuni pilaankin, niin kuule toki:
Kun veljes kanssa Caesar kävi sotaa,
Tul' äitisi Sisiliaan ja siellä
Sai ystävyyttä.
ANTONIUS.
Tiedän sen, Pompejus,
Ja aioinkin sen aimo kiitoksilla
Sinulle sovittaa.
POMPEJUS.
No, tuohon käteen!
En luullut, että täällä tavattaisiin.
ANTONIUS.
Idäss' on vuode pehmyt; sua kiitän,
Ett', ennen aikomaani, tänne jouduin;
Ma kostuin siitä.
CAESAR.
Viime näkemästä
Sin' olet muuttunut.
POMPEJUS.
Mit' otsalleni
Lukuja laskenut lie kova onni,
En tiedä lain; mut poveen ei se pääse
Sydäntä valtaamaan.
LEPIDUS.
No, tervetullut!
POMPEJUS.
Niin toivon, Lepidus. — Siis kaikki selvää.
Mut välikirja tehtäköön, ja siihen
Sinetit alle.
CAESAR.
Tapahtukoon oiti.
POMPEJUS.
Sitt', ennen eroamme, pidot teemme;
Ken alkaa, arpa ratkaiskoon.
ANTONIUS.
Min' alan.
POMPEJUS.
Ei, Antonius, arpa ratkaiskoon.
Mut ensinnä tai jäljinnä, niin voiton
Egyptin hieno keittotaito viepi.
Ma kuulin, että Julius Caesar siellä
Kemuista lihoi.
ANTONIUS.
Paljon olet kuullut.
POMPEJUS.
Vain hyvää tarkoitan.
ANTONIUS.
Ja hyvää puhut.
POMPEJUS.
No niin, sen olen minä kuullut;
Ja senkin, ett' Apollodorus vei —
ENOBARBUS.
Vait vain. — Niin teki.
POMPEJUS.
Mitä?
ENOBARBUS.
Caesarille
Vei patjass' erään kuningattaren.
POMPEJUS.
Sun tunnen, solttu; mitä kuuluu?
ENOBARBUS.
Hyvää,
Ja hyvää, toivon, vastakin, kun tiedoss'
On neljät pidot.
POMPEJUS.
Kättäs saanko puistaa?
Vihannut en sua koskaan; miehuuttasi
Vain kadehdin, kun näin sun taistelevan.
ENOBARBUS.
En teitä koskaan juuri rakastanut,
Mut kehuin teitä silloin, kun sen kehun
Olitte kymmenesti ansainnut.
POMPEJUS.
Suoruutes säilytä; sua kaunistaa se.
Nyt laivalleni kutsun teidät kaikki;
Suvaitkaa!
CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS.
Tietä näyttäkää.
POMPEJUS.
No, tulkaa.
(Pompejus, Caesar, Antonius, Lepidus, sotamiehet
ja seuralaiset menevät.)
MENAS (syrjään.) Isäsi, Pompejus, ei olisi koskaan tuota sopimusta tehnyt. — Herraseni, olemme toisemme ennenkin nähneet.
ENOBARBUS.
Merellä, luullakseni.
MENAS.
Niin oikein.
ENOBARBUS.
Te olette ollut urhokas vesillä.
MENAS.
Ja te maalla.
ENOBARBUS. Minä kehun jokaista, joka minua kehuu; vaikka eihän sitä voida kieltää, mitä maalla olen tehnyt.
MENAS.
Eikä sitä, mitä minä vesillä.
ENOBARBUS. Jotakin voisitte sentään kieltää, omaksi turvaksenne; olette ollut aika rosvo vesillä.
MENAS.
Ja te maalla.
ENOBARBUS. Siinä kohden minä maatoimeni kiellän. Rauhan kämmen, Menas! Jos silmämme olisivat vakojia, niin saavuttaisivatpa tässä kaksi rosvoa toistansa suutelemasta.
MENAS. Kaikilla ihmisillä on kasvot rehelliset, miten sitten käsien laita lieneekin.
ENOBARBUS.
Mutta eipä kaunista naista ole, jolla olisi rehelliset kasvot.
MENAS.
Oikein osattu: he ovat sydämmen varkaita.
ENOBARBUS.
Me tulimme tänne taistelemaan kanssanne.
MENAS. Minä puolestani olen pahoillani, että siitä tuli juomingit. Pompejus nauraa tänään poikkeen onnensa.
ENOBARBUS. Jos sen tekee, niin, totta tosiaan, hän ei saa sitä itkemälläkään takaisin.
MENAS.
Siinä olette oikeassa, herra. Me emme luulleet tapaavamme Marcus
Antoniota täällä. Sanokaa, onko hän nainut Cleopatran?
ENOBARBUS.
Caesarin sisaren nimi on Octavia.
MENAS.
Aivan oikein; hän oli Cajus Marcellon vaimo.
ENOBARBUS.
Mutta on nyt Marcus Antonion vaimo.
MENAS.
Joutavia!
ENOBARBUS.
Totta!
MENAS.
Siis ovat hän ja Caesar ijäksi yhteen liittyneet.
ENOBARBUS. Jos minun tulisi jotakin tästä liitosta ennustaa, niin tuota en ennustaisi.
MENAS. Minä luulen, että tämän naimiskaupan vaikuttivat enemmän valtiolliset seikat kuin asianomaisten rakkaus.
ENOBARBUS.
Niinpä minäkin luulen. Mutta saatte nähdä, että se side, joka nyt
näyttää heidän välinsä sitovan, se vielä heidän ystävyytensä kuristaa.
Octavia on hurskas, kylmä ja hiljainen olento.
MENAS.
Kukapa ei sellaiseksi toivoisi vaimoansa?
ENOBARBUS. Ei se, joka ei itse ole sellainen; ja sellainen ei ole Marcus Antonius. Hän himoo jälleen egyptiläistä herkkuansa; silloin Octavian huokaukset huokuvat vireille Caesarin tulen, ja, niinkuin vastikään sanoin, se, mikä on heidän ystävyytensä voima, on oleva suoranaisena alkuna heidän epäsopuunsa. Antonius tyydyttää rakkauttansa siellä, missä se on; täällä hän meni naimisiin vain etunsa kanssa.
MENAS. Niin kai käynee. Tuletteko laivaan, herra? Pyytäisin saada juoda teidän onneksenne.
ENOBARBUS.
Miksi en? Olemmehan Egyptissä tottuneet kaulaa kastamaan.
MENAS.
Siis, lähtekäämme.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Pompejon laivalla Misenon lähistössä.
(Soittoa. Kaksi tai kolme palvelijaa kantaa sisään päällisruokia.)
1 PALVELIJA. He ovat heti täällä; jotkut heistä ovat jo niin horjuvalla kannalla, että pieninkin tuulenpuuska voi kaataa heidät.
2 PALVELIJA. Lepidus on aivan tulipunainen.
1 PALVELIJA. Hän onkin saanut juoda almujuomat.
2 PALVELIJA. Kun toinen heistä koskee toisen kipeään kohtaan, huutaa hän: »vaiti jo!», lähentelee heitä toisiinsa ja itseään juoman luo.
1 PALVELIJA. Mutta se synnyttää vielä suuremman riidan hänen ja hänen tajunsa välillä.
2 PALVELIJA. Niinhän sitä käy, kun pyrkii suurten herrain seuraan. Minä yhtä mielisti kannan ruokoa, josta ei ole vähääkään hyötyä, kuin tapparakeihästä, jota en jaksa nostaa.
1 PALVELIJA. Suureen piiriin kutsuttu, joka ei voi siinä liikkua, on niinkuin silmäkuopat ilman silmiä; ne vain surkeasti rumentavat kasvoja.
(Torventoitauksia. Caesar, Antonius, Pompejus.
Lepidus, Agrippa, Maecenas, Enobarhus, Menas
ja muita päälliköitä tulee.)
ANTONIUS.
Näin tehdään: pyramiidin askelmista
Mitataan Niilin tulva: silloin näyttää
Mataluus, korkeus tai keskimäärä,
Tuleeko viljavuos vai kallis aika.
Jot' enemmän Niil' paisuu, sitä suuremp'
On toivo; kun se laskee, silloin maamies
Sen liejumutaan kylvää siemenensä
Ja ennen pitkää siitä sadon niittää.
LEPIDUS.
Teillä on siellä kummallisia käärmeitä.
ANTONIUS.
On, Lepidus.
LEPIDUS. Tuo Egyptin käärme sikiää siis tuosta mudasta tuon auringon vaikutuksesta; samaten tuo krokotiilikin.
ANTONIUS.
Niin aivan.
POMPEJUS.
Istukaa! — Viiniä, hoi! — Lepidon malja!
LEPIDUS.
Minä en voi niin hyvin kuin pitäisi; mutta ilolientä minä en hylkää.
ENOBARBUS. Ette ennen kuin nukutte; mutta pelkäänpä, että silloin jo olette liemessä.
LEPIDUS. Niin, tosiaankin, olen kuullut, että nuo Ptolomeojen piramiidit ovat sangen sieviä laitoksia; oikein totta, niin olen kuullut.
MENAS (syrjään).
Pompejus, kuule!
POMPEJUS.
Mitä? Kuiskaa korvaan.
MENAS.
Ma pyydän, nouse pois ja kuule mua.
POMPEJUS.
Odota hetki. — Lepidon on malja.
LEPIDUS.
Mikä laitos se on tuo krokotiili?
ANTONIUS. Se on muodoltaan itsensä kaltainen; ja on niin leveä, kuin sillä on levyyttä; tasan niin korkea, kuin se on korkea, ja liikkuu omilla jäsenillään; se elää siitä, mikä sitä ravitsee, ja kun se kerran hajoaa alkuaineisiinsa, niin menee sen sielu vaelluksille.
LEPIDUS.
Mikä väri sillä on?
ANTONIUS.
Oma värinsä.
LEPIDUS.
Sepä on kumma käärme.
ANTONIUS.
Niin on, ja sen kyyneleet ovat kosteat.
CAESAR.
Tyytyykö hän tuohon selitykseen?
ANTONIUS. Kyllä, kaikkien niiden maljojen jälkeen, joita Pompejus on hänen juottanut; muuten hän on täydellinen epikuurolainen.
POMPEJUS (syrjään Menaalle).
He, mene hirteen! Moista puhut mulle!
Tee, niinkuin käskin. — Missä särkkäni?
MENAS (syrjään).
Jos ansioni vuoks mua tahdot kuulla,
Niin nouse pois.
POMPEJUS.
Olethan hullu. Mitä?
(Käyvät syrjään.)
MENAS.
Ain' onnellesi lakkia ma nostin.
POMPEJUS.
Niin, uskollinen olit palvelija.
Mut asias? — Iloitkaa, hyvät herrat.
ANTONIUS.
Lepidus, vaivut; juoksuhiekkaa karta!
MENAS.
Maailman herraksiko tahdot?
POMPEJUS.
Mitä?
MENAS.
Maailman herraksiko tahdot, kysyn.
POMPEJUS.
Miten se kävisi?
MENAS.
Jos suostut vain.
Niin minä, vaikka köyhä mies, teen sinut
Maailman herraksi.
POMPEJUS.
Oletko päissäs?
MENAS.
En, herra, maljaa olen karttanut.
Jos tohdit vain, niin olet Zeus maan päällä;
Mit' ilma kaartaa, mitä meri saartaa
On sun, jos tahdot.
POMPEJUS.
Mitenkä?
MENAS.
Nuo kolmet
Maailman jakajat, nuo kilpailijat,
Laivallas ovat; köyden katkaisen,
Vesille työnnämme, heit' isken kurkkuun.
Ja kaikk' on sun.
POMPEJUS.
Ah, jos sen oisit tehnyt,
Mut siit' et virkkanut. Se palvelusta
Ois sulta ollut, konnuutt' on se multa.
Etuni, näet, ei ohjaa kunniaani,
Vaan kunnia sitä. Kadu, että kieles
Tekosi ilmaisi. Jos oisit tehnyt
Sen tietämättäni, niin hyväksynyt
Jälestäpäin sen oisin; nyt mun täytyy
Se hyljätä. Siis, heitä se ja juo!
MENAS (syrjään).
Tään jälkeen min' en enää ikänäni
Sun häältynyttä onneasi seuraa.
Ken etsii ja, kun tarjoll' on, ei ota,
Jää ijäks ilman.
POMPEJUS.
Maljas, Lepidus!
ANTONIUS.
Hän viekää maihin! Minä vastaan maljaan.
ENOBARBUS.
Saas tästä, Menas!
MENAS.
Terve, Enobarbus!
POMPEJUS.
Kukulleen malja!
ENOBARBUS.
Tuo mies kestää, Menas.
(Osoittaa palvelijaa, joka kantaa pois Lepidon.)
MENAS.
Kuin niin?
ENOBARBUS.
Hän kolmanneksen mailmaa kantaa.
MENAS.
Kolmannes päissään siis! Jos koko mailma
Samaten ois, niin pyörisipä tuo!
ENOBARBUS.
Siis, auta vauhtia ja juo!
MENAS.
No niin!
POMPEJUS.
Egyptin pitoja ei nämä vielä.
ANTONIUS.
Likipä pitää. — Sarkat täyteen, hei!
Caesarin malja!
CAESAR.
Tästä soisin päästä.
Tukala työ on aivojansa pestä,
Kun yhä ne vain ryöttyy.
ANTONIUS.
Aikaas seuraa.
CAESAR.
Ma vastaan: sitä hallitse. Mut ennen
Janoan neljä päivää, kuin näin yhden
Kulutan juontiin.
ENOBARBUS (Antoniolle).
Päällikköni ylväs,
Egyptiläinen Bacchus-tanssi nyt
Pitojen höysteheksi!
POMPEJUS.
Oikein, solttu!
ANTONIUS.
Niin, käsi kätehen ja riviin, kunnes
Suloiseen Lethen uneen viinin voima
Nukuttaa aistimme.
ENOBARBUS.
No, käsi käteen!
Korviimme myrskytköön nyt räikkä soitto!
Ma teidät sijoitan; tuo poika laulaa;
Ja kaikki säistäkää niin voimakkaasti,
Kuin suinkin keuhkoistanne ääntä saatte!
(Soittoa. Enobarbus asettaa heidät käsikkäin riviin.)
Laulu:
Bacchus, juoman jumala,
Punasilmä, pullakka,
Murehemme viiniin vierrä,
Hiuksihimme köynnös kierrä.
Juo, niin että pyörii maa!
Juo, niin että pyörii maa!
CAESAR.
Nyt riittää jo. Pompejus, hyvää yötä!
Pois lähde, veljyt: moist' ei pilaa salli
Vakava tehtävämme. — Erotkaamme.
Poskemme hehkuu; vahvan Enobarbon
On viini voittanut, ja minullakin
Kangertaa kieli. Niinkuin narrit melkein
Me riehumme. Tää riittää. Hyvää yötä! —
Kätes, Antonius!
POMPEJUS.
Ensi koitos maalla.
ANTONIUS.
Niin oikein! Kättä päälle!
POMPEJUS.
Oi, Antonius,
Sull' isäni on talo, — mut, ei, — nythän
Olemme ystäviä. Tulkaa purteen.
ENOBARBUS.
Varotkaa putoomista.
(Pompejus, Caesar, Antonius seuralaisineen menevät.)
Minä jään.
MENAS.
Kojuuni tulkaa. — Hei vaan, rummut soimaan,
Ja torvet, huilut, hei! Neptunus kuulkoon,
Kuin raikkaast' isoisia hyvästellään!
Soittakaa, soittakaa, sen vietävät!
(Torventoitauksia ja rummun pärrytystä.)
ENOBARBUS.
Hih! Ilmaan lakki!
MENAS.
Hih! — No, tulkaa, herra.
(Menevät.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Tasanko Syyriassa.
(Ventidius tulee voittosaatossa, hänen mukanaan Silius ja
muita roomalaisia, päälliköitä ja sotamiehiä; edellä kannetaan
Pacoron ruumista.)
VENTIDIUS.
Nyt, Parthia, taitoin peitsesi; näin onni
Nyt soi mun kostaa Marcus Crasson surman. —
Kuninkaan poika sotajoukon edell'
On kulkeva. — Pacorosi, Orodes,
Nyt Crasson sovittaa.
SILIUS.
Ventidius, miekkas
Kun vielä parthilaisten verta höyryy,
Niin pakoojia vainoo; Meediat urki,
Mesopotamiat ja kaikki hyylät,
Miss' olla voivat. Suur' Antonius sitten
Sun voittovaunuun asettaa ja pääsi
Koristaa laakereilla.
VENTIDIUS.
Silius, Silius,
Min' olen kyllän tehnyt. Alamainen
Voi liikojakin tehdä. Tiedä, Silius:
Parempi työtönnä, kuin töistään saada
Liiaksi mainetta, jos meistä etääll'
On palveltava. Caesar ja Antonius
Enemmän saivat aikaan muiden kautta
Kuin itsestään. Maaherra Syyriassa,
Edeltäjäni Sossius, herrans' armon
Menetti, kun hän äkkiarvaamatta
Sai liian suuren maineen. Joka sodass'
On päällikköään toimess' etevämpi,
Tuleepi päällikkönsä päälliköksi,
Ja kunnian himo, sotamiehen hyve,
Valitsee ennen tappion kuin voiton,
Joss' itse varjoon joutuisi. Ma voisin
Antonion hyväks enemmänkin tehdä,
Mut hän vaan suuttuisi, ja hänen vihans'
On surma toimilleni.
SILIUS.
Sull' on sitä,
Jot' ilman miekankantajaa ei miekast'
Erottaa saata. Kirjoitatko hälle?
VENTIDIUS.
Nöyrästi kerron, mit' Antonion nimi —
Tuo taika-sotahuutomme — sai aikaan:
Kuin hänen lipuillaan ja armeijoillaan
On voittamaton Parthian ratsuväki
Ajettu tantereelta.
SILIUS.
Miss' on nyt hän?
VENTIDIUS.
Athenaan aikeessa; ja meidän tulee,
Niin pian kuin vain voimme taakaltamme,
Siell' ennen häntä olla. — Mars, siis matkaan!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Rooma. Vierashuone Caesarin asunnossa.
(Agrippa ja Enobarbus kohtaavat toisensa.)
AGRIPPA.
No, ovatko jo langot eronneet?
ENOBARBUS.
Pompejon kanssa sopivat; hän läksi;
Muut kolme vielä allekirjoittavat.
Octavia itkee Roomast' eroansa;
Murheissaan Caesar on; ja Lepidus
Pompejon pidoista — niin sanoo Menas —
Sai keltataudin.
AGRIPPA.
Jalo mies, se Lepidus!
ENOBARBUS.
Tavaton! Kuinka Caesaria lempii!
AGRIPPA.
Ja kuink' Antoniota jumaloipi!
ENOBARBUS.
Caesar? — Se ihmiskunnan Jupiter!
AGRIPPA.
Antonius? — Jupiterin jumala!
ENOBARBUS.
Caesarko? Mitä? — Oi, se verraton!
AGRIPPA.
Antonius! Oi, sa Arabian Phoenix!
ENOBARBUS.
Caesarin kehuks pelkkä Caesar riittää!
AGRIPPA.
Niin kyllä, kummankin hän pilviin kiitti.
ENOBARBUS.
Enimmin Caesarin; mut myös Antonion.
Ei sydän, kieli, kynä eikä runo
Voi ajatella, haastaa, piirtää, laulaa,
Kuin suurest' on Antonius hälle rakas.
Mut Caesar? Vaiti vain, ja polvi maahan,
Niin, polvi maahan!
AGRIPPA.
Kumpaakin hän lempii.
ENOBARBUS.
Hän sontiainen on, ja he sen siivet. —
(Torventoitaus.)
Ratsaille kutsu! — Hyvästi, Agrippa!
AGRIPPA.
Hyvästi, sotur' uljas! Onneksenne!
(Caesar, Antonius, Lepidus ja Octavia tulevat.)
ANTONIUS.
Ei enempää!
CAESAR.
Te viette osan suuren itsestäni;
Mun häness' omistatte. — Sisko, ollos
Semmoinen puoliso, kuin sydämmeni
Voi toivoa ja pyhästi sen taata. —
Antonius, veljeni, tää hyveen kuva
Se rakkautemme välill' olkoon juote,
Jok' yhdistää ja kiintää, eikä murrin,
Mi kaikki rikkoo. Paremp', ett'ei tätä
Sidettä oisikaan, kuin ett'ei sitä
Molemmat hellisi.
ANTONIUS.
Mua epäilette;
Se mua loukkaa.
CAESAR.
Sanoin, minkä sanoin.
ANTONIUS.
Vaikk' olettekin tarkka, pienint' ette
Te syytä löynne tuohon pelkohonne.
Jumalat teitä varjelkoot ja teihin
Taivuttakohot roomalaisten mielen!
Me eroamme tässä.
CAESAR.
Hyvästi, rakkain sisko, hyvästi!
Sua elementit hellikööt ja mieles
Ilolla täyttäkööt! Hyvästi jää!
OCTAVIA.
Oi, jalo veljyt!
ANTONIUS.
Hänen silmäns' ovat
Kuin huhtikuu: niiss' asuu lemmen kevät,
Tuo vihma sitä tietää. — Iloitse!
OCTAVIA (Caesarille).
Herrani, katso huonetta, ja —
CAESAR.
Mitä?
Octavia, sano!
OCTAVIA.
Korvaasi sen kuiskaan.
ANTONIUS.
Sydäntä eipä tahdo kieli kuulla.
Ja kielt' ei ohjata voi sydän; noin se
Utu joutsenenkin tulvavesill' uipi,
Kallistumatta puoleen taikka toiseen.
ENOBARBUS (syrjään Agrippalle).
Itkeekö Caesar?
AGRIPPA.
Otsassa on piirto.
ENOBARBUS.
Se oisi paha merkki hevosessa,
Mut hän on toki mies.
AGRIPPA.
Kas, Enobarbus,
Antonius milt'ei ulvoi, nähdessänsä
Caesarin surmattuna; ja hän itki.
Kun Philippissä näki Bruton ruumiin.
ENOBARBUS.
Niin, häness' oli sinä vuonna nuha.
Mit' ilolla hän pilloi, sitä itki:
Mua usko, kunnes itsekin ma itken.
CAESAR.
Sua aina muistan, armain sisko; kuvaas
Ei haihduttaa voi aika.
ANTONIUS.
Tänne, veljyt!
Kanssanne lemmen voimassa ma kilpaan:
Nyt teitä syleilen, nyt teidät päästän
Ja heitän jumalille.
CAESAR.
Onnen huomaan!
LEPIDUS.
Valaiskoon taivaan koko tähtisarja
Ihanan tiesi!
CAESAR.
Hyvästi!
(Suutelee Octaviaa.)
ANTONIUS.
Hyvästi!
(Torvet soivat. He lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)
CLEOPATRA.
Miss' on se mies?
ALEXAS.
Hän tuskin tohtii tulla.
CLEOPATRA.
Niin vain? Mies, tänne!
(Airut tulee.)
AIRUT.
Suuri valtias
Judean Herodeskin silmääs säikkyy.
Kun vihastut.
CLEOPATRA.
Sen Herodeksen pään
Ma tahtoisin, mut kuin? Antonion piti
Se tuoda, vaan hän poiss' on. — Lähemmäksi!
AIRUT.
Armoisin rouva, —
CLEOPATRA.
Octavian näitkö?'
AIRUT.
Näin, kuningatar.
CLEOPATRA.
Missä?
AIRUT.
Roomassa.
Hänt' ihan silmiin katsoin; näin, kun häntä
Antonius ja veli taluttivat.
CLEOPATRA.
Mun pituiseni onko?
AIRUT.
Eikä, rouva.
CLEOPATRA.
Ja äänen kuulit? Heleä vai heikko?
AIRUT.
Sen kuulin, rouva; ääni häll' on heikko.
CLEOPATRA.
Ei hyvä! Hän ei kauan tuota lemmi.
CHARMIANA.
He, tuotako? Oi, Isis! Mahdotonta!
CLEOPATRA.
Niin kyllä: kääpiö ja ääni heikko! —
Oliko käynti majesteetin? Mieti,
Oletko milloin majesteetin nähnyt?
AIRUT.
Hän kömpii; yhtä on, käy tai seisoo;
Kuin ruumis ilman eloa hän on,
Ei ihminen, vaan patsas.
CLEOPATRA.
Niinkö totta?
AIRUT.
Jos sokea en lie.
CHARMIANA.
Ei Egyptissä
Näe kolmekaan noin hyvin.
CLEOPATRA.
Järkimies,
Sen kyllä huomaan. — Siit' ei toki vaaraa.
On hyvä tuolla äly.
CHARMIANA.
Verraton!
CLEOPATRA.
Kuin vanha lienee hän?
AIRUT.
Hän oli leski —
CLEOPATRA.
Vai leski? Charmiana, kuulehan!
AIRUT.
Ja kolmenkymmenen lie vaiheell' ikä.
CLEOPATRA.
Ja kasvoin muoto? Pyöreä vai pitkä?
AIRUT.
Rumuuteen asti pyöreä.
CLEOPATRA.
Se usein
Osoittaa tyhmyyttä. — Ja hiusten väri?
AIRUT.
Punainen, rouva; otsa matala.
Niin matala kuin suinkin.
CLEOPATRA.
Tuossa kultaa!
Mun taannoist' älä tuimuuttani muista.
Takaisin sanan viedä saat; ma huomaan
Sun toimiin sopivaksi. Valmistaudu,
Jo kirjeet odottavat.
(Airut menee.)
CHARMIANA.
Sievä mies!
CLEOPATRA.
Niin tosiaankin; kadun suurest', että
Häväisin häntä noin. Niin, näistä päättäin
Ei otuksesta vaaraa lie.
CHARMIANA.
Ei laisin.
CLEOPATRA.
Hän majesteetin tuntee, on sen nähnyt.
CHARMIANA.
Nähnytkö sen? Oi, Isis varjelkoon!
Niin kauan teitä palvellut!
CLEOPATRA.
Charmiana,
Hält' yhtä vielä aioin tiedustella;
Mut sama se! Tuo tänne hänet oiti.
Ma kirjoitan. Kaikk' ehkä hyvin päättyy.
CHARMIANA.
Siit' olla voitte, kuningatar, varma.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Athena. Huone Antonion asunnossa.
(Antonius ja Octavia tulevat.)
ANTONIUS.
Ei, ei, Octavia, ei yksin se, —
Sen soisin anteeks, sen ja monta muuta
Sen tapaista; — mut Pompejoa vastaan
Uutt' alkoi sotaa, testamenttins' sääsi
Ja kansalle sen julki luki, pahaa
Minusta puhui, ja kun vihdoin täytyy
Mua kiitelläkin, niin on kiitos kylmää
Ja kuivaa, perin niukkaakin. Kun tarjon
On paras tilaisuus, hän sit' ei käytä.
Tai nurkuen sen tekee.
OCTAVIA.
Armahani,
Äl' usko kaikkea; mut jos sun täytyy,
Niin kaiken älä anna mieltäs painaa.
Mua onnetonta vaimoa, kun pitää,
Jos rikko syntyy, kahden väliss' olla,
Rukoillen kumpaisenkin puolesta!
Mua nauraa hyvät jumalat, kun pyydän:
»Siunatkaa miestäni ja isäntääni!»
Ja sen taas puran yhtä äänekkäällä:
»Siunatkaa veljeäni!» Toinen rukous
Näin toisen kumoo, kumpi voittaneekin;
Ei keskitietä, ei.
ANTONIUS.
Octavia armas,
On lemmen paras siellä, missä paras
On turva. Mun jos kunniani kaatuu,
Niin kaadun itse; paremp', ett'en oisi
Sun ollenkaan, kuin sun näin alastonna.
Mut, niinkuin pyysit, välihimme astu;
Sill' aikaa hankin sotaa, josta tulee
Häpeä veljellesi. Joutuun toimeen,
Niin voitat, mitä toivot.
OCTAVIA.
Kiitos, armas!
Zeus valtias mun, heikon, heikon, suokoon
Sovittaa teidät! Sota välillänne.
Se on kuin halkeaisi maailma,
Ja ruumihilla rotko täytettäisiin.
ANTONIUS.
Kun huomaat, miss' on tämän riidan alku.
Niin siihen moittees käännä; niin ei yhtä
Voi rikoksemme olla, että lempes
Voi tasan puoltaa kumpaakin. Nyt lähde,
Valitse seurasi ja määrää itse
Ne kulut, joita matkaa varten vaadit.
(Lähtevät.)
Viides kohtaus.
Paikka sama. Toinen huone.
(Enobarbus ja Eros kohtaavat toisensa.)
ENOBARBUS.
No, Eros hyvä, mitä kuuluu?
EROS.
Kummia kuuluu, herra.
ENOBARBUS.
Mitä? Sano!
EROS.
Caesar ja Lepidus ovat ryhtyneet sotaan Pompejoa vastaan.
ENOBARBUS.
Se on vanhaa. Entä tulos?
EROS. Caesar, ensin käytettyään häntä sodassa Pompejoa vastaan, kieltää nyt häneltä kaiken valtamiehyyden eikä suo hänelle mitään osaa voiton kunniasta; eikä siinä kyllin, vaan lisäksi syyttää häntä entisestä kirjeenvaihdosta Pompejon kanssa, ja panee, oman ilmiantonsa nojalla, hänet vankeuteen, jossa nyt se kolmas mies raukka istuu, kunnes tuoni hänen tyrmänsä avaa.
ENOBARBUS.
Siis, mailma, sull' on enää kaksi leukaa;
Nyt niiden väliin kaikki syöttees aja;
Ne toistaan järsivät. Miss' on Antonius?
EROS.
Kävelee puistikossa — näin, ja kortta
Edessään potkii, huutaa: »Lepidus, hölmö!»
Ja kurkkua sen miehen uhkaa, joka
Pompejon tappoi.
ENOBARBUS.
Varusteiss' on laivat.
EROS.
Italiaa ja Caesaria varten. —
Mut kuulkaahan, teit' odottaa Antonius;
Ma oisin voinut uutiseni säästää.
ENOBARBUS.
Ei siitä apua; mut menneeks olkoon.
Antonion luokse minut saata.
EROS.
Tulkaa.
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Rooma. Huone Caesarin talossa.
(Caesar, Agrippa ja Maecenas tulevat.)
CAESAR.
Tuon kaiken teki Roomaa pilkatakseen,
Ja vielä muuta; Aleksandriassa —
Niin tässä kuuluu — hän ja Cleopatra
Torilla hopeelavall' istuivat
Ja kultaisilla valtaistuimilla,
Ja heidän jaloissaan Caesanon —
Isäni poikaa siksi nimittävät —
Ja kaikki sekasikiöt, joit' ovat
Maailmaan siittäneet. Cleopatran
Tek' Egyptin hän kuningattareksi
Ja ali-Syyrian, Lyydian ja Kypron
Täys valtiaaksi.
MAECENAS.
Kaikkienko nähden?
CAESAR.
Niin, huvitaistelujen kentäll' aivan.
Hän siellä kuningasten kuninkaiksi
Julisti poikansa: heist' Aleksander
Armenian sai, suur-Meedian, Parthian;
Sisilian, Phoinikian ja Syyrian
Sai Ptolemeus. Cleopatra itse.
Puvuss' ol' Isis-jumalattaren,
Joss' usein ennenkin lie esiintynyt.
MAECENAS.
Sen Rooma kuulkoon!
AGRIPPA.
Se Antonion korskaan
On kylläynyt ja selin häneen kääntyy.
CAESAR.
Sen kansa tietää; hältä valituksen
Se sai vast ikään.
AGRIPPA.
Kestä valittaa hän?
CAESAR.
He, Caesarista: siitä, ett'ei silloin,
Kun Pompejolta Sisilian veimme,
Hän saanut osuuttansa; sitten sanoo
Laivoja mulle lainanneensa, joit' ei
Takaisin ole saanut; vihdoin mankuu,
Ett' erotettu kolmimiehistöstä
Lepidus on ja että tämän varat
Me anastimme.
AGRIPPA.
Siihen vastattakoon.
CAESAR.
Se tehty on, ja matkall' on jo airut:
Lepidus, kerroin, liian hirmuks yltyi
Ja, suurta valtaansa kun väärin käytti,
Ansaitsi kohtalonsa. Osan hälle
Suon voittomaistani, mut Armeniasta
Ja muista hänen valloiluksistansa
Ma samaa vaadin.
MAECENAS.
Siihen hän ei suostu.
CAESAR.
Siis hänkään pyyntööns' ei saa suostumusta.
(Octavia tulee seurueineen.)
OCTAVIA.
Oi, terve, herra! Terve, suuri Caesar!
CAESAR.
Oi, ett'en sanoisi sua hyljätyksi!
OCTAVIA.
Et siksi sanonut, ei liioin syytä.
CAESAR.
Miks sitten tänne hiivit noin? Et tule
Kuin sisko Caesarin. Antonion vaimon
Pitäisi saatton' olla sotajoukko
Ja ratsuin hirnun hänen tuloansa
Ennalta ilmoittaa; puut kansaa täynnä
Tien varsill' olla; itse odotuksen
Hivua ikävästä; taivaan kattoon
Pitäisi kansantungon pyörtämänä
Pölynkin nousta. Nyt kuin torityttö
Sa Roomaan tulet, ja näin estit meitä
Osoittamasta sulle rakkauttamme,
Jot' usein epäillään, jos ei se näy.
Meritse oisimme ja maitse tulleet
Sua vastaan, paikka paikalt' ylentäen
Komeutta tuliaisten.
OCTAVIA.
Veli hyvä,
Pakost' en tullut näin, vaan omin ehdoin.
Antonius, puolisoni, kuullessansa
Sun varusteistas, kuiskasi ne minun,
Surevan, korvaan; silloin pyysin lupaa
Matkustaa tänne.
CAESAR.
Jonka heti saitkin,
Kun esteeks olit hänen himoillensa.
OCTAVIA.
Noin älä puhu!
CAESAR.
Silmin häntä seuraan,
ja hänen töitään mulle tuuli kertoo.
Miss' on hän nyt?
OCTAVIA.
Athenass', armas veli.
CAESAR.
Häväisty sisko, ei! Cleopatra
On luokseen häntä viitannut. Hän valtans'
On suonut portolle. Nyt palkkaavat he
Maan kuninkaita sotaan. Heidän puoltaan
On Philadelphus Paphlagoniasta,
Kuningas Kappadokian, Archelaus,
Libyan Bacchus, Thrakian Adallas,
Arabian Malchus, Ponton kuningas,
Herodes Judeasta, Commagenen
Mithridates, Polemon ja Amyntas.
Lykaonian ja Meedian kuninkaat,
Ja paljon muita valtoja.
OCTAVIA.
Mua kurjaa.
Min sydän kahden oma on, ja nämä
Erottaa hurja viha!
CAESAR.
Tervetullut!
Kirjeesi meitä pidätteli, kunnes
Nä'imme pettymykses suuruuden
Ja viivytyksen vaaran. Huolet' ollos!
Äl' aikaa tuskastu, vaikk' onnes yli
Se vyöryttääkin vastuksien kuormaa,
Vaan itkemättä anna sallimuksen
Vaeltaa tietään. Tervetullut Roomaan,
Rakkaista rakkain! Yli ymmärryksen
Petetty olet. Suuret jumalat
Valinneet ovat mun ja ystäväsi
Sua kostamaan. Siis tyynell' ole miellä.
Tuhansin tervetullut!
AGRIPPA.
Tervetullut!
MAECENAS.
Niin, tervetullut, rouva! Teitä hellii
Jokainen sydän Roomassa ja säälii.
Avionrikkoja Antonius vain,
Tuo iljettävän irstas, teidät hylkää
Ja vallan antaa luuskalle, jok' yltyy
Pauhaamaan meitä vastaan.
OCTAVIA.
Tottako?
CAESAR.
Niin, toden totta! Tervetullut, sisko!
Ah, malta mieltäs, tyynny! Armain sisko!
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Antonion leiri Action niemekkeellä.
(Cleopatra ja Enobarbus tulevat.)
CLEOPATRA.
Sen vielä sulle kostan, ole varma.
ENOBARBUS.
Mut miksi? Miksi?
CLEOPATRA.
Sa panit vastaan sotaan lähtöäni,
Sanoen: se ei sovi.
ENOBARBUS.
Sopiiko se?
CLEOPATRA.
Kuin? Meitä sotaan haastetaan, ja meidän
Sopisi poissa olla!
ENOBARBUS (syrjään).
Siihen vastaan:
Jos sotaan viedään orihit ja tammat,
Niin orhit ovat liikaa; tamma kantaa
Soturin orhinensa.
CLEOPATRA.
Mitä sanot?
ENOBARBUS.
Läsnäolonne Antonion hurmais aivan,
Veis hältä järjen, sydämmen ja ajan,
Joit' on nyt tarvis. Löyhyydestä häntä
Jo syytetään: käy huhu Roomass', että
Photinus, kuohilas, ja hovinaiset
Nyt sotaa ohjaavat.
CLEOPATRA.
Kadotkoon Rooma!
Mädätköön kieli, joka meitä parjaa!
Sodassa mull' on tehtäväni: minä,
Jok' olen vallan pää, myös tahdon miesnä
Siell' esiintyä. Vastaan älä väitä;
Min' en jää jälkeen.
ENOBARBUS.
Vaikenen. Kas, tuossa
On päällikkö.
(Antonius ja Canidius tulevat.)
ANTONIUS.
Canidius, eikö kummaa?
Hän Tarentosta ja Brundusista
Noin valeen Joonian meren halkaisee ja
Torynen valtaa. — Kuulitko sen, armas?
CLEOPATRA.
Ei kerkeyttä niin kukaan kummastele
Kuin jahnus.
ANTONIUS.
Oiva hitauden läksy:
Sopisi hyvin miesten parhaimmalle. —
Merellä otellaan siis hänen kanssaan.
CLEOPATRA.
Merellä! Kuinkas muuten?
CANITIUS.
Miksi niin?
ANTONIUS.
Siks, että vaatinut on meitä siihen.
ENOBARBUS.
Vaaditte tekin häntä miekkasille.
CANITIUS.
Ja tuohon taisteluun Pharsalon luona,
Miss' Caesar otteli Pompejon kanssa;
Mut hän, kun siit' ei hyötynyt, sen kielsi;
Niin tehkää tekin.
ENOBARBUS.
Laivaväki teillä
On kehnoa ja kiirein haalittua,
Elomiehiä ja aasin-ajureita;
Caesarin miehet on Pompejon kanssa
Otelleet usein; teill' on laivat raskaat,
Hänellä keveät. Ei häpeätä
Merellä väistää taistoa, kun maalla
On teidän voima.
ANTONIUS.
Merellä, merellä!
ENOBARBUS.
Näin menetätte vankan maineen, jonka
Maasodassa te saitte; hajoitatte
Pois armeijan, jost' enin osa uljast'
On jalkaväkeä, ja käyttämättä
Jätätte kuulun sotataitonne;
Hylitte keinon taatuimman, ja vaaran
Ja sattumuksen valtaan heittäytte
Vahvasta turvastanne.
ANTONIUS.
Merellä
Otella tahdon.
CLEOPATRA.
Laivaa kuusikymment'
On mulla; enempää ei Caesarilla.
ANTONIUS.
Poltamme liiat laivat; jäännöksellä
Täyskuntoisella sitten Actiosta
Ajamme Caesarin. Jos häviämme.
Niin uusi koitos maalla. —
(Airut tulee.)
Asiasi?
AIRUT.
Huhu on tosi: hän on siellä itse.
Caesar on valtaans' ottanut Torynen.
ANTONIUS.
Siell' itse? Mahdotonta! Ihme, että
Väkensä siellä on. — Canidius, sinä
Jäät maalle kuudentoista legioonan
Ja tarpeellisen ratsuväen kanssa;
Me käymme laivaan. — Tule, armas Thetis! —
(Soturi tulee.)
No, kunnon solttu?
SOTAMIES.
Jalo päällikkö,
Merellä älkää taistelko! Ei luottaa
Saa lahoon lautaan. Epäilettekö
Mun miekkaani ja näitä arpiani?
Egyptin ja Phoinikian miehet uikoot;
Lujalla maalla, uljaast' otellen,
On meidän tapa voittaa.
ANTONIUS.
Hyvä! — Matkaan!
(Antonius, Cleopatra ja Enobarbus lähtevät.)
SOTAMIES.
Herkules vieköön, oikeassa lienen!
CANITIUS.
Niin olet, mies; mut kaikki hänest' yksin
Ei riipu; ohjaajall' on ohjaajansa:
Me naisten ollaan orjia.
SOTAMIES.
Te maalla
Siis legioonat hoidatte ja ratsut?
CANITIUS.
Marcus Octavius, Marcus Justejus,
Publicola ja Caelius ovat merta,
Me maata varten. Caesarin tuo kerkeys
On uskomaton.
SOTAMIES.
Roomast' armeijansa
Niin parvittain hän matkaan laittoi, että
Vakojat pettyi.
CANITIUS.
Ken on johtajana?
SOTAMIES.
Sanovat, muuan Taurus.
CANITIUS.
Miehen tunnen.
(Airut tulee.)
AIRUT.
Canidiota kutsuu päällikkö.
CANITIUS.
Nyt uutisten on synnyintuskiss' aika,
Ja joka hetki jotain uutta poikii.
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Tasanko Action lähellä.
(Caesar, Taurus, sotapäälliköitä ynnä muita tulee.)
CAESAR.
Taurus!
TAURUS.
Niin, herra?
CAESAR.
Maall' ei tapella!
Varulla vain, ja taistelua vältä,
Siks kunnes merell' asiat on selvät.
Näit' ohjeitani rikkoa et saa:
Täst' arvanheitost' onnemme nyt riippuu.
(Menevät.)
(Antonius ja Enobarhus tulevat.)
ANTONIUS.
Tuon kummun taakse tuonne ratsuväki
Caesarin joukon vastapäätä! Sieltä
Lukua laivain voimme tarkastella
Ja toimia sen mukaan.
(Menevät.)
(Canidius tulee, marssien maajoukkoineen toista puolta näyttämöä, Taurus toista puolta. Kun nämä ovat ohi kulkeneet, kuullaan meritappelun pauhua. Sotahuutoja. Enobarbus palajaa.)
ENOBARBUS.
Kurjaa, kurjaa,
Perin kurjaa! Sit' en siedä katsella:
Antonias, Egyptin päällyslaiva,
Pakenee, kääntäin keulansa, ja kaikki
Kuuskymmentä sen jälkeen. Silmää vihloo
Se näky.
(Scarus tulee.)
SCARUS.
Jumalat ja jumalattaret
Ja koko taivaskunta!
ENOBARBUS.
Mitä riehut?
SCARUS.
Hukattu maailman on paras pala
Sulasta tyhmyydestä: muiskut meiltä
On vieneet maat ja vallat.
ENOBARBUS.
Miltä siellä
Taistelu näyttää?
SCARUS.
Meidän puolella
Kuin paisettunut rutto, joka varman
Tuo kuoleman. Egyptin karjas narttu —
Sen syököön kuppa! — kesken taistelua —
Kun oli voitto niinkuin kaksoispari,
Näöltään yhtä, meidän vanhemp' ehkä, —
Kuin paarman alta lehmä kesäkuulla.
Pakenee, purjeet levällään.
ENOBARBUS.
Sen näin;
Se silmiäni kivisti, en voinut
Enempää sietää.
SCARUS.
Hän kun tuuleen käänsi.
Niin Antonius, tuon velhon jalo uhri,
Haritti siipiään kuin kärväs sorsa.
Paeten jäljestä, kun kuumimmillaan
Juur' oli taistelu. En herjatyötä
Moist' ole vielä nähnyt; noin ei ole
Kokemus, kunnia ja miehuus koskaan
Häväissyt itseään.
ENOBARBUS.
Voi meitä, voi!
(Canidius tulee.)
CANIDIUS.
Merell' on henkiheitoss' onnemme
Ja uupuu surkeasti. Kaikk' ois hyvin,
Jos päällikkö ois ollut entisellään.
Oo, paollemme jyrkän esikuvan
Hän omall' antoi paollaan!
ENOBARBUS (syrjään).
Vai niin?
No sitten hyvää yötä, täyttä totta!
CANIDIUS.
Peloponnesoon päin he pakenivat.
SCARUS.
Se lyhin tie. Minäkin siellä tahdon
Odottaa, mitä tulee.
CANIDIUS.
Caesarille
Legioonat minä jätän sekä ratsut;
Jo kuudelta ma kuninkaalta opin,
Kuink' aseet heitetään.
ENOBARBUS.
Mut minä seuraan
Antonion siipirikkoist' onnea,
Vaikk' äly siinä vastahankaa vetää.
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Antonius tulee seuralaisineen.)
ANTONIUS.
Haa! Maa mua pyytää, ett'en siihen astu:
Mua häpee kantaa. — Tulkaa, ystävät;
Maailmaan olen yöpynyt ja tietä
En enää kotiin löydä. — Laiva mulla
On kultaa täynnä; viekää, jakakaa se;
Pakohon menkää, turviin Caesarin.
SEURALAISET.
Pakohon? Emme.
ANTONIUS.
Itse pakenin ma,
Opettain pelkureille, miten juosta
Ja selkää näyttää. — Menkää, ystävät;
Valita aion toisen elintien,
Miss' en ma teitä tarvitse; siis menkää.
Satamass' aarre on, se viekää. — Oh!
Jot' äsken seurasin, nyt häpeen nähdä;
Hiuskarvanikin kapinoivat: harmaat
Ruskeita syyttää malttamattomiksi,
Ja nää taas niitä hupsun pelkureiksi. —
Nyt menkää; kirjeet laitan mukananne
Eräille ystäville, jotka tiellä
Teit' auttavat. Pois surun silmäykset
Ja vastuut kiertäväiset! Tilaisuuteen
Vain tarttukaa, jonk' epätoivo tarjoo;
Hukassa on, ken itse hukkaans' etsii.
Satamaan heti! Laivat, aarteet, kaikki
Ma teille suon. Rukoilen, että hetkeks
Mun jätätte; kas niin; pois mult' on johto,
Ja siksi rukoilen. — Ma tulen heti.
(Istuutuu.)
(Eros tulee ja Cleopatra, jota Charmiana
ja Iras taluttavat.)
EROS.
No, rouva, lähennelkää, lohdutelkaa'
IRAS.
Se tehkää, hyvä kuningatar!
CHARMIANA.
Niin, tehkää, kaikin mokomin!
CLEOPATRA.
Mut antakaa, ett' istuudun. Oi, Juno!
ANTONIUS.
En, en, en, en!
EROS.
Silmätkää tänne, herra!
ANTONIUS.
Oh, hyi, hyi, hyi!
CHARMIANA.
Hyvä rouva, —
IRAS.
Hyvä rouva, armas kuningatar!
EROS.
Hyvä, hyvä herra!
ANTONIUS.
Niin, herra, niin! Philippin luona miekkaa
Hän käytti niinkuin tanssija, kun minä
Tuon kuivan, kalvaan Cassion kaadoin. Minä,
Niin, minä Bruton lopetin, sen hupsun;
Hän muiden kautta toimi vain, kosk' oli
Harjaantumaton jaloon sotatyöhön.
Ja nyt? Ei, siitä ei sen enempää!
CLEOPATRA.
Ah, häntä auttakaa!
EROS.
Kah, herra: kuningatar, kuningatar!
IRAS.
Oi, menkää luo ja häntä puhutelkaa:
Hän häpeäst' on hämmentynyt aivan.
CLEOPATRA.
No siis, — mua taluttakaa. — Oh!
EROS.
Jalo herra, nouskaa! Kuningatar saapuu;
Hän alla päin on; tuoni hänet tempaa,
Jos lohtunne ei pelastusta tuo.
ANTONIUS.
Häväissyt olen hyvän maineeni;
Oo, halpa hairaus!
EROS.
Kuningatar, herra!
ANTONIUS.
Egyptitär, oo, mihin minut saatoit?
Kah, häpeäni katsettasi karttaa
Ja taakseen katsoo, mitä herjan uhriks
Jälkeeni jätin.
CLEOPATRA.
Anteeks, herra, anteeks
Mun vauhkot purjeeni! En luullut teidän
Mua seuraavan.
ANTONIUS.
Egyptitär, sä tiesit,
Ett' oli sydämmeni syistään kiinni
Sun ruorissas ja johdossasi kulki.
Vallassas oli intoni, sen tiesit.
Ja että silmäniskusi mun voisi
Jumalten teiltä eksyttää.
CLEOPATRA.
Oi, anteeks!
ANTONIUS.
Nyt nöyrä sopimus mun täytyy tehdä
Tuon nuorukaisen kanssa, halpamaisest'
Imarrella ja madella, mun, joka
Pitelin mieltä myöten puolta maailmaa
Ja onnen loin ja kukistin. Sa tiesit,
Kuink' olin kiinni pauloissas ja kuinka
Mun miekkanikin, lemmen hervaisema,
Sokeesti sitä kuuli.