IX
Tiede.
Sinä päivänä me, oiva opettajani ja minä, ulotimme retkemme aina Pont Neuf'ille saakka, jonka puolikuunmuotoiset kaidekomerot olivat täynnä boukinistien näytelaatikoita — romaaneja ja hartauskirjoja sekaisin. Sieltä saa kahdella sol'illa koko Astré'en, Grand Cyrus-romaanin, jonka kansia maaseudun lukijat ovat kuluttaneet ja tahrineet, Palohaavojen parantamisoppaan ja erilaisia jesuiittain teoksia. Kunnon mestarillani oli tapana lukea ohi kulkiessaan muutama sivu noista kirjoista, joita hän kuitenkaan ei ostanut, ollen aina ilman rahaa ja säästäen viisaasti Pikku Bachuksen isännälle ne kuusi hopeakolikkoa, jotka hän sattumalta oli saanut housuntaskuunsa. Muutoin hän ei ollut ollenkaan ahnas tämän maailman hyvyyksille, ja hänen mielensä ei tehnyt parhaitakaan teoksia, koska hän muutenkin sai selville niitten oivalliset kohdat, puhuakseen niistä sitte ihmeellisen viisaasti. Pont Neuf'in kirjat miellyttivät häntä sitä paitsi sen takia, että niihin oli tarttunut rasvan haju, sillä ohukaisten kauppiaat olivat asettuneet siihen lähelle. Ja niin tuo mainio mies täällä hengitti samalla kertaa sekä keittiön että tieteen hänelle rakkaita tuoksuja.
Pistäen lasit nenälleen hän tutki esillä olevia kirjoja tyytyväisenä kuin sielu, josta kaikki on suloista, koska kaikki siihen suloisena kuvastuu.
— Jacobus, poikaseni, hän sanoi minulle, tämän miehen varastossa on niihin aikaan tehtyjä kirjoja, jolloin kirjapainotaito oli niin sanoaksemme kapaloissa, ja näistä kirjoista kuvastuvat vielä esi-isiemme karkeat tavat. Näenpä täällä erään Monstrelet'n barbaarisen kronikan, kirjailijan, joka oli yhtä näljäinen kuin sinappikulho ja pari kolme Pyhän Margaretan elämäkertaa, joita perheenemännät muinoin käyttivät kääreinä vatsallaan synnytystuskissa ollessaan. Olisi käsittämätöntä, että ihmiset saattaisivat lukea ja kirjoittaa moista lorua, jollei pyhä uskontomme opettaisi, että heissä syntyessään piilee tyhmyyden siemen. Ja koska minulta ei ole koskaan puuttunut uskon valoa ei edes, onneksi, pöydän ja vuoteen erehdyksissäkään, käsitän paremmin heidän menneen tyhmyytensä kuin nykyisen älynsä, joka, suoraan puhuen, tuntuu minusta harhaannuttavalta ja pettävältä, ja siltä se näyttää tulevistakin sukukunnista, sillä ihminen on pohjaltaan tyhmä elukka ja hänen henkensä edistykset ovat vain hänen huoltensa turhia tuloksia. Sen takia, poikani, olen varuillani siihen nähden mitä he sanovat tieteeksi ja filosofiaksi ja joka, minun mielestäni, on vain kuvitelmien ja pettävien kuvien väärinkäyttöä ja, eräässä suhteessa, pahan hengen voittoa sielusta. Tiedäthän hyvin, että en ollenkaan usko kaikkia noita paholaisen vehkeitä, joilla köyhää kansaa pelotellaan. Olen samaa mieltä kuin kirkkoisät, että kiusaus piilee meissä itsessämme ja että itse olemme omia kiusaajiamme ja viettelijöitämme. Mutta olenpa kiukuissani Descartesille ja kaikille filosofeille, jotka, kuten hän, ovat luonnon tuntemuksesta hakeneet ohjeita elämälle ja periaatteita sen viettämiselle. Sillä lopultahan, Jacobus poikani, mitäpä muuta on luonnontuntemus kuin aistiemme kuvittelua? Ja mitäpä lisää siihen tiede, kysyn sinulta, viisaineen Gassendista alkaen, joka ei suinkaan ollut mikään aasi ja Descartes ja hänen oppilaansa aina tuohon somaan tyhmyriin Fontenelleen saakka? Silmälaseja, poikani, silmälaseja, sellaisia kuin nenäni päällä ratsastaa. Kaikki mikroskoopit ja kiikarit, joilla kerskaillaan, mitä ne todella ovat muuta kuin tarkempia rillejä, parempia kuin minun, jotka viime vuonna ostin optikolta Pyhän Laurin markkinoilla, ja joitten vasemman silmän lasi — sillä näen paremmin — halkesi pahaksi onneksi tänä talvena, kun ontuva veitsiseppä heitti minua päähän tuolilla luullessaan minun halailevan Cathérine pitsinnyplääjää, sillä hän on raaka mies ja täydellisesti lihan himon kuvitelmien sokaisema. Niin, Jacobus poikaseni, mitä ovat nuo laitteet, joilla oppineet ja uteliaat täyttävät näyttelynsä ja työhuoneensa? Mitä ovat kiikarit, astrolabit ja kompassit muuta kuin keinoja auttaa aisteja niiden harhaluuloissa ja suurentaa kohtalokasta tietämättömyyttä, joka meissä luontoon nähden vallitsee lisäämällä suhteitamme sen kanssa? Oppineimmat meistä eroavat tietämättömistä vain siten, että he ovat oppineet kyvyn saada hupia moninaisista ja sekavista erehdyksistä. He näkevät maailmankaikkeuden särmikkääksi hiotussa topaasissa, sen sijaan että katselisivat paljain silmin hyvän Jumalan antimia, kuten esimerkiksi sinun äitisi. Mutta he eivät vaihda silmiä varustaessaan ne lasilla, he eivät vaihda välimatkoja käyttäessään avaruuden mittaamiseen sopivia laitteita, he eivät vaihda painoa käyttäessään hyvin herkkiä vaakoja, he keksivät asioissa uusia puolia, mutta eivät joudukaan uusien harhaluulojen heiteltäviksi. Siinä kaikki! Jollen olisi vakautunut, poikani, uskontomme pyhistä totuuksista, minulle ei jäisi, siinä vakaumuksessa mikä minulla on, että nim. kaikki ihmistieto on vain edistystä hurjissa kuvitteluissa, muuta kuin heittäytyä tältä kaiteelta Seineen, joka on nähnyt muitakin hukkuneita juoksunsa aikana, tai mennä pyytämään Cathérinnelta sellaista tämän maailman huolien unhoa kuin hänen sylissään saa, mutta jota ei minun asemassani ja etenkään iälläni enää sovi hakea. En tietäisi mitä uskoa noitten laitteiden keskellä, joiden valtavat valheet suunnattomasti suurentaisivat näköni erehdyksiä ja olisin ihan kurja akateemikko.
Näin puhui arvon mestarini vasemman puolikuun edessä Dauphine-kadulta katsottuna, ja kauppiasta, joka alkoi pitää häntä paholaisen manaajana, rupesi pelottamaan.
Yht'äkkiä hän taas puhkesi lausuilemaan temmaten vanhan Mittausopin, joka oli valaistu Sébastien Leclerc'in[6] surkeilla kuvioilla:
— Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen tai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin matematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa ravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo pieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään arvossa ihmisneroa.
Näin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä kolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän heitti sen inhoten luotaan:
— Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat taas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole matematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät astumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin riippumatonta.
Tämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja hengitti syvään.
— Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse hankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon pukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.
Näin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja papintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät myöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi, kun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi, kaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.
Hän puhui kiivaasti:
— Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin irstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät ole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja kärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia — lisäsi hän — tuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille kerääntyneet ihmiset.
Hän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka seisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan renkeineen.
— Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu potkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka mietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon jutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun kerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on tuossa pakanoitten mietelmässä: "Onnellinen se, joka tietää kaiken alkusyyt!" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin suljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua olisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet (Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun oikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia puutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni hedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa. Olen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani, sydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden, joka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä porttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi esimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan ja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut kirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea surumielisyys.
Hänen näin puhuessaan hänen äänensä hukkui rummun pärinään.
X
Armeija.
Kun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi kulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi lanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä kärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli tätä menoa suu ammollaan.
Kersantti kiersi viiksiään ja esitti värväyspuheensa.
— Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi vain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata puhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä asiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa, joissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia. Nuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen nuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän puheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden laaksossa — sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä siirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:
"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan Cocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan, jossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita kiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen. Eikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En puhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä, ananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa viljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja lapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän selitän asioita miehille."
— Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta saat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja Cicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai kuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä näet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho osoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä Jumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia lahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen ruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole liiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka Taivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni tässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja ajatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi sukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin suunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella Caesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä. Hän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista. Maaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat raakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan jumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin häntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa sielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli luontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä paljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen kauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua kuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella, jota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan hän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä sodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja, että mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen valtakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman sellaiseksi kuin se nyt on.
Huomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan häneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana, hän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta puolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n kollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan kirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan luona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista, olen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja piirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole huolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa. Se maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla tuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin nousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä verisiä teitä pitkin.
Tuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille kolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin mietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja, paitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa, sen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä siihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle luonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka kunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen oikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani mietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi kahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan vielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa sinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten kansojen kauheimmalta rutolta.
— Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.
Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa, jossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat tutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin suuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti valtiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan rakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo firenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa armoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta. Hän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että kaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat kaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra Roman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja. Hän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on tyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu yhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat, että olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En väittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on väärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä riippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.
— Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte, että oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme ovat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo väite loukkaa minua sanomattomasti.
— Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että puhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen, jopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät milloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin kaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen kuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun tunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja matalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli Baukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni vaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää epätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen valheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden viekkaan ja raa'an taidon avulla.
— On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai väärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten hyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä, koska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee. Vastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon ihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole mitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan sisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että ruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin käskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan, ei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut, että sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle parhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät ole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua, ihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle kaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen. Niinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin paikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset ihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen taipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei meitä ole luotu ajattelemaan.
Ajatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata jatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät joukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat, punasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja nappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle kanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan varas, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin kunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On varmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa loistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen historiaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole filosofisempi kuin Titus Livius.
XI
Armeija.
(Jatkoa.)
Hyvä opettajani jatkoi näin puhuen:
— On otettava huomioon, poikani, että ihmiset aikojen kuluessa toisiinsa sidottuina kahleella, jonka renkaista he näkevät vain vähän, liittävät aateluuden käsitteen tapoihin, joitten alkuperä oli alhainen ja barbaarinen. Heidän tietämättömyytensä palvelee heidän turhamielisyyttään. He perustavat kunniansa muinaisiin turhuuksiin, ja aseaateluus on kokonaisuudessaan lähtöisin noitten entisten aikojen villeydestä, joitten muiston Raamattu ja runoilijat ovat säilyttäneet. Ja mitäpä tuo sotilaallinen aatelissääty onkaan muuta — niin kangistunut ylpeyteensä kuin se meidän yläpuolellamme onkin — kuin turmeltunut jäännös salojen metsäläisistä, jotka runoilija Lucretius on kuvannut siten, että epäilee, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä? On merkillistä, Jacobus poikani, että sota ja metsästys, joitten ajatteleminenkin pitäisi kuormittaa meidät häpeällä ja omantunnon vaivoilla, muistuttaen luontoamme ja surkeita puutteellisuuksia ja piintynyttä kehnouttamme, antavat päinvastoin aihetta ihmisen ylpeydelle, että kristityt kansat yhä kunnioittavat teurastajan ja pyövelin ammattia, kun se on periytynyt perheeseen vanhoilta ajoilta, ja että lopuksi kansalaiskuntoa sivistyneidenkin kansojen keskuudessa mitataan niitten murhien ja verilöylyjen luvun mukaan, jotka n.s. piilevät heidän suonissaan.
— Herra apotti, kysyin hyvältä opettajaltani, ettekö usko, että aseitten ammattia pidetään jalona siihen liittyvien vaarojen ja siinä osoitettavan miehuuden vuoksi?
— Poikani, vastasi oiva opettajani, jos ihmisen asema todella olisi jalo suhtautuessa siihen vaaraan, minkä uhkaamana hän on, en pelkäisi vakuuttaa, että talonpojat ja työläiset ovat jaloimpia kaikista valtion alamaisista, sillä he ovat joka päivä kuolemaisillaan nälästä ja rasituksesta. Vaarat, joihin sotilaat ja päälliköt joutuvat, ovat sekä luvultaan että kestävyydeltään paljoa vähäpätöisempiä, ne kestävät vain muutaman tunnin koko elämästä ja niissä on vain kyettävä uhmaamaan luoteja ja pommeja, jotka tappavat paljoa huonommin kuin kurjuus. Ihmisten täytyy olla kevytmielisiä ja turhamaisia, kun he pitävät sotilaan toimintaa kunniakkaampana kuin työläisen ja sodan aiheuttamaa hävitystä arvokkaampana kuin rauhan toimien tuloksia.
— Herra apotti, kysyin taas, eivätkö sotilaat mielestänne ole tarpeellisia valtion turvallisuudelle, ja eikö meidän tule kunnioittaa heitä kiitokseksi turvallisuudestamme?
— On totta, poikani, että sota on ihmisen luonteesta johtuvia välttämättömyyksiä, ja että on mahdotonta ajatella kansoja, jotka eivät tappelisi, eivät olisi halukkaita murhaan, ryöstöön ja hävitykseen. Ei myöskään saata mielessään kuvitella ruhtinasta, joka ei jossain määrin himoitsisi anastusta. Siitä häntä suuresti moitittaisiin ja halveksittaisiin, niinkuin hän ei rakastaisikaan kunniaa. Sota on siis välttämätön ihmisille; se on hänelle luontaisempaa kuin rauha, joka on vain sodan väliaikaa. Niinpä nähdäänkin ruhtinaiden käyvän aseisiin toisiaan vastaan hyvin huonoilla tekosyillä, varsin mitättömillä perusteilla. He vetoavat kunniaansa, joka on perin herkkä. Hengähdys riittää, että siihen tulee tahra, joka voidaan pestä vain kymmenen-, kahden-, kolmenkymmenen-, sadantuhannen ihmisen verellä, riippuen ruhtinaskunnan suuruudesta. Vaikka kuinka ajattelisi, niin ei pääse käsittämään, kuinka noitten onnettomien veri saattaa valaista ruhtinaan kunnian, tai sitte käsittää paljoa helpommin, että ne ovat vain ajatuksettomia sanoja, mutta että ihmiset mielellään antavat tappaa itsensä sanojen takia. Vielä merkillisempää on se, että ruhtinas saavuttaa maakunnan anastuksella paljon kunniaa ja että tuhotyö, joka rohkean yksityisen tekemänä rangaistaisiin kuolemalla, muuttuu kiitettäväksi, jos sen toimittaa hallitsija hurjimmalla julmuudella palkkajoukkojensa avulla.
Näin puhuttuaan oiva opettajani otti taskustaan rasiansa ja nuuskasi muutamat sinne jääneet tupakan jyvät.
— Herra apotti, kysyin, eikö olekaan oikeita, hyvän asian puolesta käytyjä sotia?
— Jacobus poikani, hän selitti, sivistyneet kansat ovat suuresti liioitelleet sotien vääryyttä ja ovat tehneet ne parin epäoikeutetuiksi ja samalla hyvin julmiksi. Ensimäiset sodat koskivat heimojen asettumista hedelmällisille maille. Niin valloittivat israelilaisetkin Kaanaan maan. Nälkä ajoi heitä. Sivistyksen edistyminen on laajentanut sodat siirtomaita ja kauppapaikkoja koskeviksi, kuten näkee Espanjan, Hollannin, Ranskan ja Englannin esimerkeistä. Sitten on nähty keisareiden ja kuninkaiden varastavan maakunnat, joita he eivät tarvinneet. Ne he hävittivät, raunioittivat ilman minkäänlaista hyötyä itselleen, saavuttaen vain sen, että voivat pystyttää sinne pyramiideja ja riemukaaria. Tämä sodan väärinkäyttö on kaikkein halpamaisinta, niin että saattaa uskoa kansojen tulevan yhä huonommiksi taiteitten edistyessä, tai pikemmin, että sotaa, koska se kerran on ihmisluonteen välttämättömiä tarpeita, käydään vain oman itsensä takia, kun on kadotettu varsinaiset syyt siihen puuttumiseksi.
Tämä ajatus surettaa minua syvästi, sillä ammattini ja taipumukseni kallistavat minua rakastamaan lähimäisiäni. Ja lopullisesti minua surettaa se, että huomaan rasiani tyhjäksi ja tupakka on seikka, joka kiihkeimmin todistaa köyhyyttäni.
Yhtä paljon kääntääkseni hänen huomionsa pois tästä yksityisluontoisesta armottomuudesta kuin oppiakseni hänen koulussaan, kysyin, eikö kansalaissota ollut sodista kaikkein inhottavin.
— Kyllä, hän vastasi, kyllä se on aika inhottavaa, mutta ei kuitenkaan hedelmättömintä, sillä kun kansalaiset joutuvat käsikähmään keskenään, on heillä kuitenkin enemmän edellytyksiä tietää minkä vuoksi tapellaan kuin siinä tapauksessa, kun he menevät sotaan vieraita kansoja vastaan. Sisäiset riidat ja kapinat syntyvät tavallisesti kansan äärimmäisestä kurjuudesta. Ne ovat epätoivon tulosta, ja ainoa ratkaisu, mikä kurjille jää, on se, että he siten luulevat saavuttavansa paremmat elinehdot, ehkäpä vielä pääsevänsä osalle vallastakin. Mutta on huomattava, poikani, että kapinalliset ovat onnettomia, mutta heille saattaa siis antaa anteeksi, mitä vähemmän heillä on toiveita voittaa taistelussa. Nälkäisinä ja älyttöminä, vain omalla raivollaan asestettuina, heillä ei ole kykyä suuriin suunnitelmiin ja järkeviin laskelmiin, niin että ruhtinas saattaa kukistaa heidät helposti. Hänen on paljoa vaikeampi voittaa mahtavien kapinoita, jotka ovat inhottavia, koska välttämättömyys ei niitä selitä.
Sanalla sanoen, poikani, niin kansalais- kuin valloitussodatkin ovat alhaisia ja osoittavat sellaista mielen mataluutta, jota halveksin.
XII.
Armeija.
(Jatko ja loppu.)
— Poikani, lisäsi kunnon mestarini, näytän sinulle yht'aikaa, halvan sotilaan asemaa kuvailemalla, kun he astuvat kuningastaan palvelemaan, ihmisen häpeän ja kunnian. Sota todella palauttaa meidät ja vetää meitä luonnollista raakuuttamme kohti. Se on tullut julmuudesta, joka on yhteistä meille ja eläimille; eikä vain leijonille ja kukoille, joissa ilmenee merkillistä ylpeyttä, vaan myöskin pikkulinnuille, sellaisille kuin rastaat ja peipposet, joitten tavat ovat hyvin riitaisia, vieläpä hyönteisillekin, kuten mehiläisille ja muurahaisille, jotka taistelevat niin kiihkeästi, etteivät itse roomalaisetkaan kykene siinä vetämään niille vertoja. Sodan pääsyyt ovat samat niin ihmisten kuin eläintenkin keskuudessa, jotka molemmat taistelevat anastaakseen tai säilyttääkseen saalistaan, puolustaakseen pesäänsä tai asumustaan tai nauttiakseen toveristaan. Siinä ei ole mitään erotusta, ja sabinitarten ryöstö muistuttaa täydellisesti hirvien taisteluita, kun ne öiseen aikaan vuodattavat toistensa verta metsissämme. Meidän on vain onnistunut värittää nuo alhaiset ja luonnontilaiset syyt kunnian käsityksillä sovittaen niitä suuremmatta tarkkuudetta. Jos nykyään uskomme taistelevamme hyvin jaloista syistä, piilee tuo jalous kokonaan tunteittemme hämäryydessä. Mitä vähemmän yksinkertainen, selvä ja määrätty sodan tarkoitus on, sitä inhottavampi ja halveksittavampi on itse sota. Ja jos on totta, poikani, että on jouduttu tappamaan toisiaan kunnian takia, niin se on aivan liikanaista sekasortoa. Me pöyhkeilemme verratessamme toimintaamme petoeläinten julmuuteen, jotka kuitenkaan eivät vahingoita toisiaan ilman tuntuvaa syytä. Näin on totta, kun sanotaan, että ihminen sodissaan on julmempi ja luonnottomampi kuin härät ja muurahaiset taistelussaan. Siinä ei vielä ole kaikki, ja ylenkatson armeijoja vähemmän niiden kylvämän kuoleman takia kuin sen tyhmyyden ja älyttömyyden takia, joka seuraa niiden vanavedessä. Ei ole pahempaa henkisen viljelyksen vihamiestä kuin palkka- tai partiojoukkojen päällikkö, ja yleensä päälliköt eivät tiedä sivistyksestä sen enempää kuin heidän sotilaansakaan. Tottumus toteuttamaan tahtonsa väkivallalla tekee sotamiehen kovin kykenemättömäksi kaunopuheisuuteen, jonka lähteenä on tarve taivuttaa toinen puheella. Niinpä sotilaat komeilevatkin sanan ja hyvien tietojen halveksimisella.
Muistanpa tunteneeni Séezissâ, kun olin siellä piispan kirjastonhoitajana, vanhan, haarniskansa alla harmaantuneen kapteenin, jota pidettiin urheana miehenä, kantaneen ylpeästi leveää arpea, joka kulki hänen kasvojensa yli. Hän oli oiva ilonpitäjä, joka oli tappanut paljon ihmisiä ja raiskannut monta nunnaa tekemättä sitä pahassa mielessä. Hän taisi ammattinsa oivallisesti ja oli hyvin tarkka rykmenttinsä ulkoasusta, ja se osasikin marssia paremmin kuin muut. Sanalla sanoen, hän oli kunnon mies ja hyvä toveri, kun oli tyhjennettävä viinikannuja, jonka usein totesin Vakaisen Hevosen ravintolassa, jossa kamppailin hänen kanssaan. Sattuipa kerran, että läksin hänen mukaansa eräänä iltana (olimme erittäin hyviä ystäviä) katsomaan, kuinka hän opetti miehilleen kulkemista tähtien mukaan. Hän luki heille aluksi herra Louvois'n tätä koskevat määräykset, ja koska hän oli toistellut niitä jo kolmisen vuosikymmentä, hän ei tehnyt enempää virheitä kuin Isämeitässä tai Ave Mariassa. Hän sanoi siis aluksi, että sotilaitten tulee ensiksi hakea taivaalta Pohjantähti, jonka suhde toisiin on pysyvä, koska ne kiertävät sen ympärillä vasten päivää. Mutta hän ei selvästi ymmärtänyt, mitä sanoi. Sillä toistettuaan lauseensa pari kolme kertaa riittävän komentavasti, hän kumartui puoleeni ja sanoi:
— Piru vie, apotti! Näyttäkää toki minulle tuo hemmetin Pohjantähti. Syököön itse isäpaholainen minut, jos erotan sen tuosta valopilkkujen sekasotkusta, mikä peittää taivaan!
Neuvoin hänelle heti, kuinka se löytyy osoittamalla sitä sormellani.
— Katsos vaan! huusi hän, se peeveli on kiivennyt niin korkealle!
Tältä paikalta sitä ei saata katsella niskojansa nyrjäyttämättä.
Ja hän käski heti upseereja peräyttämään miehet viidenkymmenen askeleen päähän, että he helpommin voisivat katsella Pohjantähteä.
Kerroin sinulle tapauksen, jonka olen nähnyt omilla silmilläni, ja myöntänet, että tuolla miekkamiehellä oli perin lapsellinen käsitys maailman rakenteesta ja etenkin tähtien parallaksista. Kuitenkin hänellä oli kuninkaalta saatuja kunniamerkkejä komean, kirjaillun pukunsa rintamuksissa ja hän oli valtiossa paljoa arvokkaampi herra kuin oppinut pappi. Juuri tuota tietämättömyyttä en saata kärsiä armeijassa.
Kun hyvä opettajani näin sanottuaan oli pysähtynyt vetämään henkeä, kysyin, eikö hän luullut, tuon kapteenin tietämättömyydestä huolimatta, että taistelun voittamiseen tarvitaan paljon älyä. Hän vastasi näillä sanoilla:
— Jacobus, poikani! Jos otamme huomioon ne vaikeudet, joita armeijain kokoamisessa ja johtamisessa piilee, ne tiedot, mitä jonkun paikan valloittamisessa ja puolustamisessa tarvitaan ja taidon, jota hyvä taistelujärjestys vaatii, niin huomaamme helposti, että melkein yli-inhimillinen nero, sellainen kuin Caesar, vain kykenee sellaisiin yrityksiin, ja hämmästymme, että on todella ollut sellaisia henkilöitä, jotka kykenevät itseensä keskittämään melkein kaikki oikean sotilaan ominaisuudet. Suuri sotapäällikkö ei ainoastaan tunne maan ulkonaista muotoa, vaan vieläpä kansojen tavat ja harrastuksetkin. Hänen mielessään säilyy lukematon määrä pikkuseikkoja, joista hän sitte muovailee yksinkertaisia ja laajoja katsauksia. Edeltäpäin hitaasti tekemänsä ja mieltämänsä suunnitelmat hän saattaa muuttaa taistelutoiminnan kestäessä äkillisen haltioitumisen vallassa ollen, ja hän on samalla hyvin varova ja uskalias. Joskus hänen ajatuksensa mataa etanan hiipivällä hitaudella, joskus kiitää eteenpäin kuin iskevä kotka. Mikään ei ole sen todempaa.
Mutta ota huomioon, poikani, että kun kaksi armeijaa seisoo vastatusten, täytyy toisen niistä tulla voitetuksi, josta seuraa, että toinen ehdottomasti jää voittajaksi, ilman että sitä komentavalla päälliköllä on kaikkia suuren johtajan ominaisuuksia, ja saattaapa olla, että hänellä ei ole niitä ollenkaan. Päälliköitä saattaa olla taitavia, saattaapa olla onnellisiakin, ja heidän kunniansa ei silti ole vähäisempi. Kuinka saattaa näissä sekaannuttavissa melskeissä päästä selville siitä, mikä johtuu taidosta ja mikä onnesta?
Mutta olet johtanut minut pois asiasta. Jacobus, poikani, tahdoin osoittaa, että sota nykyään on ihmiskunnan häpeä ja että se ennen oli kunnia. Välttämättömyyden pakosta valtakuntiin joutuneena se oli ihmiskunnan suuri kasvattaja. Se on luonut ihmisille kaikki ne hyveet, jotka nostattavat ja säilyttävät kaupunkeja. Sodassa he ovat oppineet kärsivällisyyttä, lujuutta, vaaran halveksintaa, uhrautumisen kunniaa. Sinä päivänä kun paimenet vyöryttelivät kivilohkareita tehdäkseen niistä varustuksen, jonka takana kykenisivät puolustamaan vaimojaan ja karjaansa, perustettiin ensimäinen ihmisten yhteiskunta ja turvattiin taiteitten edistys. Tuo suuri onni, jota nautimme, isänmaa, kaupunki, tuo ylevä paikka, jota roomalaiset kunnioittivat enemmän kuin jumaliaan, tuo Urbs on sodan tytär.
Ensimäinen kaupunki oli vahvistettu linnoitus, ja tuossa karkeassa, verisessä kehdossa ruokittiin mahtavia lakeja, oivallisia toiminnan haaroja, tiedettä ja viisautta. Ja sen vuoksi oikea Jumala tahtoikin, että häntä nimitettäisiin sotajoukkojen Jumalaksi.
En puhu tätä sinulle sen vuoksi, Jacobus poikani, että pestautuisit tuolle värvärikersantille ja saisit halun ruveta sankariksi, jolla on oikeus vähintäin kuuteenkymmeneen kepinlyöntiin päivässä.
Sota ei meidän päivinämme olekaan muuta kuin perinnöllinen tauti, hillitön paluu villiin elämään, rikollista poikamaisuutta. Nykyaikojen kuninkaat ja ruhtinaat kantavat ikuisesti sitä kuulua häpeää, että ovat tehneet sodasta hovien leikin ja huvituksen. Minusta on tuskallista ajatella, että emme koskaan saa nähdä noitten suunniteltujen teurastusten loppua.
Mitä taas tulevaisuuteen, tutkimattomaan tulevaisuuteen kuuluu, niin sallithan, poikani, että kuvittelen sen paremmin sitä lempeyden ja tasapuolisuuden kuvaa vastaavaksi, joka asuu minussa. Tulevaisuudesta on hyvä uneksia. Sinne, kuten Utopiaan, viisas rakentelee mielellään. Uskon, että kansat kerran luovat itselleen rauhallisia hyveitä. Aseistuksen yhä kasvavassa suuruudessa kuvittelen mielikseni keksiväni yleismaailmallisen rauhan kaukaisen enteen. Armeijat kasvavat lakkaamatta voimassa ja luvussa. Kerran niihin uppoavat kokonaiset kansakunnat. Silloin hirviö tuhoutuu liialliseen ravintoonsa. Se pakahtuu liikaan lihavuuteen.
XIII
Akatemiat.
Sinä päivänä saimme tietää, että Séezin piispa oli valittu Ranskan Akatemian jäseneksi. Hän oli parikymmentä vuotta sitten pitänyt ylistyspuheen Pyhälle Macloulle, jota pidettiin oivallisena, ja luulenkin, että siinä oli mainioita kohtia, sillä herra apotti Coignard, oiva opettajani, oli korjaillut sitä ennen kuin lähti hiippakunnasta tuomarin rouvan sisäpiian seurassa. Herra de Séez kuului Normandian parhaaseen aateliin. Koko valtakunnassa kehuttiin täydellä syyllä hänen hurskauttaan, viinikellariaan ja talliaan, ja hänen oma veljenpoikansa piti kirjaa virkatalon tuloista. Hänen vaalinsa ei ihmetyttänyt ketään. Sen hyväksyivät kaikki paitsi Procope kahvilan harmaa-sukat, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He ovat uhmailijoita.
Kunnon opettajani moitti lempeästi heidän vastustushenkeään.
— Mitä herra Duclos valittaa? sanoi hän. Eilisestä saakka hän on herra de Séezin vertainen, jolla on kuningaskunnan parhaat papit ja ajokoirat. Sillä akateemikot ovat sääntöjen perusteella yhdenvertaiset. Totta kyllä loppuu saturnalien loukkaava yhdenvertaisuus siihen, kun, istunnon loputtua, herra de Séez nousee vaunuihinsa jättäen herra Duclos'n tahraamaan villasukkansa katuojien lokaan. Mutta jollei hän haluakaan olla sillä lailla herra de Séezin vertainen, niin miksi hän sitte lyöttäytyy yhteen tuon kerskailevan joukkion kanssa? Miksi hän ei istuudu tynnyriin kuin Diogenes tai Saint-Vincent'in kirjuritupaan niin kuin minä? Vain tynnyristä tai nurkkakamarista saattaa hallita tämän maailman suuruuksia. Vain siellä saa olla oikea herra ja ruhtinas. Onnellinen se, joka ei ole kiinnittänyt toivoaan Akatemiaan! Onnellinen se, joka elää pelkoja ja toiveita paitsi, ja joka tietää kaiken mitättömyyden! Onnellinen se, joka tajuaa, että on yhtä turhaa olla akateemikko kuin ei olla! Sellainen viettää häiriintymättä hiljaista ja piiloisaa elämää. Kaunis vapaus seuraa häntä kaikkialla. Hämärässään hän viettää viisauden hiljaisia juomajuhlia, ja kaikki Muusat hymyilevät hänelle kuin tuttavalleen.
Näin puhui oiva opettajani, ja ihailin puhdasta intoa, joka paisutti hänen ääntään ja säteili hänen silmistään. Mutta nuoruuden rauhattomuus kiihotti minua. Halusin puuttua asiaan, heittäytyä taisteluun, ilmaista esiintyväni akatemian puolesta tai vastaan.
— Herra apotti, kysyin, eikö akatemian velvollisuutena ole kutsua jäsenikseen valtakunnan parhaat henget pikemmin kuin tuon kirjaa pitävän piispan sedän?
— Poikani, vastasi lempeästi oiva opettajani, jos herra de Sèez osoittautuu ankaraksi määräyksissään, loisteliaaksi ja hienostelevaksi elämässään, jos hän sanalla sanoen on kirkkoruhtinaiden koristus ja on sepittänyt tuon puheen Maclou'n kunniaksi, jonka johdanto, viitaten Ranskan kuninkaan parantumiseen risataudista on näyttänyt ylhäiseltä, haluaisitko akatemian hylkäävän hänet siksi, että hänellä on yhtä mahtava kuin miellyttäväkin veljenpoika? Siten olisi osoitettu vain barbaarista hyveellisyyttä ja rangaistu epäinhimillisyydellä herra de Séeziä hänen sukunsa suuruudesta. Akatemia on tahtonut unohtaa sen. Jo se, poikani, on hyvin jalomielistä.
Uskalsin vastata tähän puheeseen, niin oli nuori veri kuohahtanut päähäni.
— Herra apotti, sanoin, suvaitkaa, että ajatukseni vastustaa esittämiänne näkökohtia. Kaikki tietävät, että herra de Séez on huomattava vain luonteensa keveyden takia, ja ihaillaan ainoastaan hänen taitoaan liukua puolueitten väliin. Hänen on nähty hiljalleen osaavan asettua jesuiittojen ja jansenistien väliin ja värittää kalpea varovaisuutensa kristillisen säälin ruusuilla. Hän luulee tehneensä kylliksi, kun ei ole jättänyt ketään tyytymättömäksi ja pitää ainoana harrastuksenaan pysyttää menestyksensä. Siis hänen jalo sydämensä ei millään lailla ole tuottanut hänelle kuninkaan kuuluisain suojattien ääniä. Eikä hänen hieno henkensäkään. Sillä paitsi tuota pyhän Maclou'n ylistystä, josta hänellä ei ollut muuta (kaikki sen tietävät) kuin lukemisen vaiva, tuo hiljainen piispa on päästänyt julkisuuteen ainoastaan sijaisensa surkeita määräyksiä. Hänellä ei ollut muita suosituksia kuin puheensa sulavuus ja seurustelutapansa kohteliaisuus. Onko siinä kylliksi ansioita kuolemattomuutta varten?
— Jacobus, intti ystävällisesti herra apotti Coignard, ajattelet yhtä yksinkertaisesti kuin äitisi, jolta olet yksinkertaisuutesi perinyt, ja huomaan, että vielä kauan säilytät luontaisen lapsellisuutesi. Onnittelen sinua siitä. Mutta tuo viattomuus ei saa tehdä sinua väärin tuomitsevaksi: riittää jo, kun pysyt tietämättömänä. Se kuolemattomuus jonka herra de Séezin osalle on langennut, ei vaadi, että hän olisi joku Bossuet tai Belzunse, se ei ole kaiverrettu hämmästyneiden kansojen sydämiin, se on kirjoitettu paksuun luetteloon ja käsitäthän, ettei tuollainen paperinen laakeri sovi muihin kuin sankarillisiin päihin.
Jos neljänkymmenen joukossa onkin sellaisia henkilöitä, jotka ovat pikemmin hienostuneita kuin sankarillisia, niin mitä pahaa näet siinä? Keskinkertaisuus loistaa akatemiassa. Ja missä se ei loistaisi? Onko se vähemmän mahtava parlamenteissa tai valtioneuvostossa, jossa se epäilemättä on vähemmän paikoillaan? Täytyykö miehen tosiaan olla erikoisen etevä, ottaakseen osaa sanakirjan toimittamiseen, joka haluaa säännöstellä käytännön saattaessaan vain seurata sitä?
Akateemikot asetettiin, kuten tiedetään, säännöstelemään kaunista sanontaa mitä puheeseen tulee, siivoamaan kielen kaikista vanhoista ja kansanomaisista epäpuhtauksista, ettei vain ilmestyisi toista Rabelais'ta, toista Montaigne'a tuoksuamaan maamoukilta, tolvanoilta ja provinssilta. Sitä varten kutsuttiin koolle hienon tavan tuntevat ylimykset ja kirjailijat, joitten etu vaati sen tuntemista. Tämä sai pelkäämään, että seura tyrannimaisesti uudistaisi ranskankielen. Mutta pian huomattiin, että tällainen pelko oli turha ja että akateemikot seurasivat käytäntöä pikemmin kuin hallitsivat sitä.
Akatemia tyytyi pian kokoamaan suureen sanakirjaan käytännössä tapahtuvat edistysaskeleet. Se on kuolemattomien ainoa tehtävä.[8] Sen suoritettuaan heillä on hyvää aikaa huvitella keskenään. Tätä varten he tarvitsevat iloisia, keveitä, suopeita kumppanuksia, miellyttäviä virkatovereita, maailman tuntevia ja ymmärtäviä miehiä. Sellaisia eivät etevät henkilöt aina ole. Nero on joskus hyvin vähän seuranhaluinen. Harvinainen mies on harvoin kekseliäs huvituksissa. Akatemia on saattanut olla ilman Pascalia ja Descartesia. Kuka voi väittää, että se yhtä hyvin olisi voinut olla välittämättä Godau'sta, Courart'ista, tai jostain muusta notkeahenkisestä, seurustelukykyisestä ja kekseliäästä henkilöstä?
— Voi sentään, huokasin, akatemia ei siis olekaan jumalallisten miesten senaatti, kuolemattomien neuvosto; se ei siis olekaan runouden ja kaunopuheisuuden ylevä areopagi?
— Ei ollenkaan poikani. Se on seura, joka saarnaa hienoa käytöstä, ja joka sen vuoksi on saavuttanut suuren maineen vieraitten kansojen ja varsinkin moskovalaisten keskuudessa. Et saata käsittää, kuinka syvästi saksalaiset paroonit, Venäjän armeijan everstit ja englantilaiset lordit kunnioittavat Ranskan akatemiaa! Nuo europalaiset eivät tiedä korkeampaa kuin meidän akateemikkomme ja tanssijattaremme. Tunsin erään hyvin komean sarmaattilaisen ruhtinattaren, joka Pariisissa käydessään innokkaasti haki akateemikkoa, uhratakseen hänelle heti paikalla kainoutensa.
— Jos asianlaita on sellainen, huudahdin, niin kuinka akateemikot saattavat turmella hyvän maineensa noilla huonoilla valinnoilla, joita täällä niin yksimielisesti moititaan?
— Ohoh! Jacobus poikani, selitti oiva opettajani, älä puhu pahaa huonoista valinnoista. Ensistäänkin tulee kaikissa inhimillisissä asioissa antaa sattumallekin sijansa, joka on, kaikki huomioon ottaen, Jumalan osa maan päällä ja ainoa seikka, missä jumalallinen kaitselmus selvästi ilmestyy tässä maailmassa. Sillä käsitäthän hyvin, poikani, että se mitä sanotaan kohtalon älyttömyydeksi ja onnen oikuiksi on todellisuudessa vain jumalallisen viisauden ylemmyyttä sen leikkiessä väärien viisaiden neuvoilla. Toiseksi tulee ryhmienkin keskuudessa antaa hiukan tyydytystä oikuille ja mielikuvituksen leikille. Puhtaasti järkevä yhteiskunta olisi ihan sietämätön; se riutuisi oikeudenmukaisuuden kylmän painostuksen alla. Se ei uskoisi olevansa mahtava eikä edes vapaakaan, jollei sillä silloin tällöin olisi mieluisaa riemua uhmailla selvää järkeä ja ymmärrystä. Omituisien oikkujen helliminen on tämän maailman mahtavien helmasyntejä. Miksikä ei akatemiakin saisi käyttää kuuta tunnuskuvanaan kuten Turkin sulttaani ja kauniit naiset?
Monet vastakkaiset kiihkot yhtyvät aiheuttaakseen nuo huonot valinnat, jotka kiukustuttavat yksinkertaisia sieluja. On kunnon ihmisten huvitusta ottaa onneton ihminen ja tehdä hänestä akatemian jäsen. Niinpä psalmistankin Jumala korottaa köyhän loasta. Erigens de stercore pauperem, ut collocet eum cum principibus, cum principibus populi sui. Sellaiset heitot hämmästyttävät kansaa, ja niitten tekijät luulevat kai olevansa varustetut salaperäisellä pelottavalla voimalla. Ja mikä ilo onkaan kohottaa henkisesti köyhä loasta, kun samalla kertaa saa jättää hämäryyteen jonkun älyn hirmuvaltiaan. Se on samanlaista kuin jos yhdellä siemauksella joisi harvinaisen ja suloisen sekotuksen, joka on tehty täytetystä armeliaisuudesta ja tyydytetystä kateudesta. Niin saa nauttia kaikilla aisteilla ja tyydyttää ihmisen kokonaisuudessaan. Ja luuletko, että akateemikot saattaisivat vastustaa sellaista juomaa?
Vielä on otettava huomioon se, että kun he näin hankkivat itselleen tuon tietoviisaan nautinnon, akateemikot samalla toimivat omaksi edukseen. Vain suurista miehistä koottu seura olisi vähälukuinen ja tuntuisi ilottomalta. Suuret miehet eivät saata kärsiä toisiaan, ja heillä ei juuri ole sukkeluuden lahjaa. On hyvä sekoittaa heidät pieniin. Se tuottaa heille huvia. Pienet voittavat tällaisesta naapuruudesta, suuret vertailusta. Toiset hyötyvät yhtä hyvin kuin toisetkin. On ihmeteltävää, millä varmoilla tempuilla, kuinka loistavilla järjestelyillä Ranskan akatemia hankkii eräille jäsenilleen tärkeyttä, jonka se saa toisilta. Se on aurinkojen ja kiertotähtien kokous, missä kaikki loistaa joko omalla tai lainatulla valolla.
Sanonpa enemmänkin. Huonot valinnat ovat välttämättömiä tämän kokoomuksen olemassaololle. Jollei se valinnoissaan pitäisi heikkouden ja erehdysten puolta, jollei se joskus näyttäisi valitsevan sattumalta, se joutuisi sellaisen vihan esineeksi, ettei se enää saattaisi elää. Kirjallisuuden tasavallassa se olisi kuin tuomioistuin tuomittujen keskellä. Erehtymättömänä se tulisi inhottavaksi. Mikä loukkaus sinne kelpaamattomille, jos valittu olisi aina paras! Richelieu'n tyttären tulee olla hiukan kevytmielinen, ettei näyttäisi liian hävyttömältä. Sen pelastaa se seikka, että sillä on oikkunsa. Sen viattomuus piilee sen epäoikeudenmukaisuudessa, ja kun kerran tiedämme sen oikulliseksi, se saattaa hyljätä meidät loukkaamatta. Sille on erehtyminen joskus niin edullista, että luulen sen erehtyvän tahallaan näennäisyydestä huolimatta. Sillä on mainioita keinoja säästää hylkäämiensä ehdokkaiden itserakkautta. Joku sen valinnoista saa kateuden aseettomaksi. Juuri sen selvissä vioissa on ihailtava sen todellista viisautta.
XIV
Kapinalliset.
Kun me, hyvä mestarini ja minä, sinä päivänä tapamme mukaan kävimme Pyhän Katariinan kuvassa, tapasimme puodissa kuuluisan herra Rockstrongin, joka oli noussut tikapuitten ylimmälle portaalle kaivellakseen sieltä kirjoja, jotka häntä huvittivat. Sillä onhan tunnettua, että häntä miellyttää levottoman elämänsä varrella keräillä kallisarvoisia kirjoja ja kauniita kivipiirroksia.
Osanotosta Monmouthin murhayritykseen Englannin parlamentti oli tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen, ja nyt hän asuu Ranskassa, josta hän lakkaamatta lähettelee kirjoituksia maansa sanomalehtiin.[9] Tapansa mukaan oiva opettajani vaipui jakkaralle. Sitte hän kohotti katseensa sinne, missä herra Rockstrong pyörähteli nokkelana kuin orava, jonka nokkeluuden hän säilytti vanhuuden päiviin saakka.
— Näenpä, Jumalan kiitos, lausui apotti, että voitte hyvin, herra kapinoitsija ja että yhä olette nuori.
Herra Rockstrong käänsi opettajaani kohti hehkuvat silmänsä, jotka valaisivat sapekkaita kasvoja.
— Miksi te, iso apotti, sanotte minua kapinoitsijaksi?
— Sanon teitä kapinoitsijaksi, herra Rockstrong, koska yrityksenne ei onnistunut. Voitetut ovat kapinoitsijoita, voittajat eivät milloinkaan.
— Puhutte inhottavan kyynillisesti, apotti.
— Älkääpä, herra Rockstrong! Tuo lausuma ei ole minun vaan erään suuren miehen keksimä. Olen tavannut sen Jules César Scaliger'in papereista.
— Entä sitten, apotti! Ne ovat aika roskaisia papereita. Ja tuo sanonta on häijy. Häviömme, joka johtui päällikkömme päättämättömyydestä ja velttoudesta, — hän maksoi sen hengellään, — ei ollenkaan muuta asiamme hyvyyttä. Ja konnien voittamat kunnon ihmiset jäävät kunnon ihmisiksi.
— Minusta on tuskallista, herra Rockstrong, kuulla teidän puhuvan kunnon ihmisistä ja konnista valtiollisten asioiden yhteydessä. Nuo yksinkertaiset sanat sopisivat kuvailemaan oikeaa ja väärää puolta noissa enkeleitten taisteluissa, joista maanmiehenne John Milton on perin barbaarisesti laulanut. Mutta tällä multaisella möhkäleellä eivät puolueet koskaan, kaukana siitä, ole niin tarkasti jaetut, että voisi ennakkoluuloitta tai mielistelemättä erottaa puhtaiden armeijaa epäpuhtaitten joukoista, eipä edes määritellä oikeaa ja väärää puolta. Näin ollen täytyy menestyksen olla ainoana asian hyvyyden tuomarina. Pahastutte, herra Rockstrong, kun sanon, että on kapinallinen silloin kun on voitettu. Mutta jos te pääsisitte valtaan, ette suinkaan suvaitsisi kapinoitsijoita.
— Ette tiedä mitä puhutte, apotti. Minulla on aina ollut kiire asettua voitettujen puolelle.
— On totta, herra Rockstrong, että olette valtion luonnollinen ja ainainen vihamies. Teitä vahvistaa vihassanne neronne voima, jota rauniot miellyttävät ja hävitys huvittaa.
— Syytättekö minua siitä, apotti?
— Jos olisin valtiomies ja ruhtinaitten ystävä, herra Rockstrong, kuten herra Roman, pitäisin teitä kuuluisana rikollisena. Mutta en kyllin innokkaasti tunnusta poliitikkojen oppia ollakseni liioin kauhuissani tihutöittenne loisteesta ja kumousyrityksistänne, joista lähtee paljon enemmän melua kuin pahaa.
— Olette epämoraalinen, apotti.
— Älkää moittiko minua siitä liian ankarasti, herra Rockstrong, jos kerran vain sillä syyllä saattaa olla suvaitsevainen.
— En tiedä mitä tekisin, iso apotti, suvaitsevaisuudella, jota ja'atte minun, uhrin, ja noitten parlamentin konnien kesken, jotka ovat tuominneet minut kuohuttavan väärin.
— Olette hupainen, herra Rockstrong, puhuessanne lordien harjoittamasta vääryydestä.
— No, eikö se ole huutavaa?
— On totta, herra Rockstrong, että oikeuskansleri tuomitsi teidät naurettavan tutkimuksen perusteella, kirjojen omistamisesta, joista ei yksikään erikoisesti ollut rikollinen Englannin lain mukaan, on totta, että teitä rangaistiin maassa, missä saa kirjoittaa kaikkea eräistä aika suolaisista julkaisuista. On totta, että teidät langetettiin noudattamalla tavattomia ja omituisia muotoja, joitten majesteetillinen tekopyhyys peitti huonosti mahdottomuuden saavuttaa teidät laillisia teitä. On totta, että teidät tuominneilla lordeilla oli etua tuhostanne, koska Monmouthin ja teidän yrityksenne menestys olisi vetänyt heidät istuimiltaan. On totta, että tuhonne oli jo etukäteen määrätty valtioneuvostossa. On totta, että paollanne vältitte todellisuudessa keskinkertaisen mutta piinallisen marttyriuden. Sillä elinkautinen vankeus on rangaistus, silloinkin kun saattaa toivoa pääsevänsä siitä pian. Mutta kaikessa tässä ei ole oikeutta eikä vääryyttä. Teidät tuomittiin valtiorikoksesta, mikä on erittäin kunniallista. Useampi kuin yksi teidät tuominneista lordeista oli ollut mukana vehkeilyissänne kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Rikoksenne on siinä, että peljästytitte virkamiehiä, ja se on anteeksi antamaton rikos. Ministerit ja heidän ystävänsä vetoavat valtion turvallisuuteen, kun heidän omaisuuttaan ja virkojaan uhataan. Ja he luulevat mielellään olevansa tarpeellisia valtion säilymiselle, sillä heillä on enimmäkseen etua valtiosta eikä heillä ole liikaa filosofiaa. He eivät silti ole kehnoja. He ovat ihmisiä, ja se riittää selittämään heidän säälittävän keskinkertaisuutensa, tyhmyytensä ja ahneutensa. Mutta keitä asetitte heidän vastapainokseen, herra Rockstrong? Toisia ihmisiä, jotka ovat yhtä keskinkertaisia ja vielä ahneempia, koska he olivat nälkäisempiä.
Lontoon kansa olisi sietänyt heitä kuten se on sietänyt muitakin. Se odotti voittoanne lausuakseen mielensä. Siinä se osoitti harvinaista viisautta. Kansa on hyvällä puolella, kun se arvelee, ettei se voita eikä menetä mitään isäntää vaihtaessaan.
Näin puhui apotti Coignard, ja herra Rockstrong, kasvot palavina, silmät hehkuen, tekotukka lieskuen huusi hänelle suurin elein tikkaittensa korkeudesta:
— Ymmärrän, apotti, varkaita ja kaikenlaisia konnia valtioneuvostossa ja parlamentissa. Mutta en ymmärrä teitä, kun te, näkyväisettä syyttä, puhtaasta kiusanhalusta, kannatatte ajatuksia, joita hekään eivät julista muuta kuin omaksi edukseen. Teidän täytyy olla heitäkin kelvottomampi, koska olette sitä omaa etuanne katsomatta. En jaksa käsittää teitä, apotti!
— Se on merkki siitä, että olen filosoofi, vastasi hyvä opettajani lauhkeasti. Oikeitten viisaitten luonteeseen kuuluu suututtaa muita ihmisiä. Anaxagoras oli mainio esimerkki siitä. En puhu Sokrateesta, joka oli vain viisastelija. Mutta olemme saaneet kokea, että kaikkina aikoina ja kaikissa maissa mietiskelevien sielujen ajatus on antanut aihetta hälinään. Luulette, herra Rockstrong, olevanne perin toista maata kuin vihollisenne ja yhtä miellyttävä kuin he ovat vastenmielisiä. Suokaa minun sanoa, että se on pelkkä ylpeytenne ja ylpeän ylimielisyytenne seuraus. Todellisuudessa teille ja tuomareillenne on yhteistä kaikki ihmisten heikkoudet ja kiihkot. Jos olette rehdimpi kuin monet heistä, ja jos henkenne eloisuus on verraton, olette nyt vihan ja riidan hengen vallassa, joka saattaa teidät sivistyneessä maassa perin epämukavaksi. Sanomalehtimiehen toimi, jossa olette mainio, on kehittänyt ihan viimeiseen huippuunsa henkenne ihmeellisen puolueellisuuden, ja vääryyden uhrina ette ole mikään oikeuden puoltaja. Nämä sanani saattavat minut tietysti heti sekä teidän ja että vihollistenne vihoihin, ja olen varma siitä, etten koskaan saa hallitukselta oivaa virkataloa. Mutta pidän ajatuksen vapautta korkeampana kuin suurta apottikuntaa tai hyvää kirkkoherran paikkaa. Olen pahoittanut kaikki, mutta säilyttänyt sydämeni tyytyväisenä ja saan kuolla rauhassa.
— Apotti, vastasi herra Rockstrong jo puoleksi nauraen, suon teille anteeksi, koska luulen teitä hieman hulluksi. Ette tee eroa kunnon ihmisten ja konnien välillä ettekä pidä vapaata valtiota parempana kuin hirmuvaltaista ja vilpillistä hallitusta. Olette erikoisenlainen hullu.
— Herra Rockstrong, ehdotti oiva opettajani, mennään juomaan ruukku viiniä Pikku Bachukseen ja selitän teille, lasiani tyhjentäessäni, miksi olen aivan välinpitämätön valtiomuotoon nähden ja mistä syystä en halua vaihtaa isäntää.
— Mielelläni, myönsi herra Rockstrong, onpa hauskaa juoda niin kunnottoman juttelijan kanssa kuin te.
Hän hyppäsi kevyesti tikkailtaan ja läksimme kolmisin kapakkaan.
XV
Valtiokaappaukset.
Herra Rockstrong, joka oli leikin ymmärtävä mies, ei ollut vihoissaan kunnon mestarilleni hänen suoruudestaan. Kun Pikku Bachuksen isäntä oli tuonut viiniruukun, lentokirjasten tekijä kohotti pikarinsa ja joi herra apotti Coignardin terveydeksi sanoen häntä konnaksi, rosvojen ystäväksi, tyrannien kätyriksi ja vanhaksi kanaljaksi muodoltaan perin muhoilevana. Hyvä opettajani vastasi hänen kohteliaisuuteensa mielellään, onnitellen itseään, että kerrankin sai juoda miehen terveydeksi, jonka mielen alkuperäistä tunnetta filosofia ei koskaan ollut turmellut.
— Omasta puolestani tunnen, hän lisäsi, että mietiskely on kokonaan turmellut henkeni. Ja koska minkäänlainen syvällinen ajatteleminen ei kuulu ihmisen luonteeseen, tunnustan, että taipumukseni mietiskelyyn on intohimo ja kaikin puolin epämukava. Se saattaa minut ensiksikin sopimattomaksi kaikenlaisiin yrityksiin; sillä ainahan toimitaan vain ahtaitten näköalojen ja lyhyitten ajatusten pohjalla. Olisitte hämmästynyt itsekin, herra Rockstrong, jos kuvittelisitte niitten henkien halpaa vaatimattomuutta, jotka ovat mullistaneet maailman. Valloittajat ja valtiomiehet, jotka ovat muuttaneet maailman ulkonäön, eivät ole koskaan aprikoineet niitten olentojen luonnetta, joita he karkeasti kohtelivat. He sulkeutuivat kokonaan suurten suunnitelmiensa pienuuteen, ja viisaimmatkin ottivat yhtaikaa huomioon vain harvoja toimintansa esineitä. Sellaisena kuin näette minut, herra Rockstrong, minun olisi mahdotonta hankkia Intian valloitusta, kuten Aleksanteri, perustaa tai hallita valtakuntaa, tai yleisemmin sanoen, ryhtyä johonkin niistä laajoista suunnitelmista, jotka houkuttelevat hyökkäyshaluisen sielun ylpeyttä. Mietiskeleminen tulisi esteeksi ensimäisellä askeleella ja huomaisin joka liikkeen tehdessäni pysähtymisen syitä.
Kääntyen sitte minun puoleeni hyvä opettajani sanoi huoaten:
— Ajatteleminen on suurta heikkoutta. Jumala varjelkoon sinua siitä, Jacobus poikani, kuten hän on varjellut suurimpia pyhimyksiään ja sieluja, joita hän on hellinyt erikoisella osanotolla, säästääkseen heidät ikuista autuutta varten. Ihmiset, jotka ajattelevat vähän, tai eivät ajattele ollenkaan, hoitavat asiansa onnellisesti tässä ja tulevassa maailmassa, kun taas mietiskeleviä ainaisesti uhkaa henkinen ja ajallinen tuho, niin paljon pahanilkisyyttä on ajattelemisessa! Ota vavisten huomioon, poikani, että Genesiksen käärme on vanhin filosoofeista ja heidän ikuinen ruhtinaansa.
Herra apotti Coignard joi syvän kulauksen viiniä ja jatkoi hiljaisella äänellä:
— Autuudelleni onneksi onkin eräs seikka, johon nähden en ole milloinkaan älyäni käyttänyt. En ole koskaan sovittanut järkeäni uskonnon totuuksiin. Onnettomuudekseni olen mietiskellyt ihmisten tekoja ja kaupunkien tapoja. Sen vuoksi en ole arvokas saaren hallitsijaksikaan kuten Sancho Pancha.
— Se onkin perin onnellista, puuttui herra Rockstrong nauraen puheeseen, sillä saarenne olisi rosvojen ja pahantekijöiden pesä, missä rikolliset tuomitsisivat viattomat, jos niitä sattumalta siellä olisi.
— Uskon sen, herra Rockstrong, uskon kyllä, myönteli oiva opettajani. On luultavaa, että jos hallitsisin toista Baratarian saarta, niin tavat siellä olisivat sellaiset kuin sanotte. Olette sanoillanne yhdellä piirrolla kuvanneet kaikki maailman valtakunnat. Tunnen, että omani ei olisi sen parempi kuin toisetkaan. Minulla ei ole harhakuvitelmia ihmisistä, ja halveksin heitä, etten heitä vihaisi. Halveksin heitä hellästi, herra Rockstrong. Mutta he eivät olekaan kiitollisia. He haluavat olla vihatuita. He suuttuvat, kun heille osoittaa hellintä, suvaitsevinta, hienointa, inhimillisintä kaikista heidän herättämistään tunteista: halveksimista. Kuitenkin molemmin puolinen halveksiminen on — rauha maan päällä, ja jos ihmiset halveksisivat toisiaan vilpittömästi, he eivät enää tekisi pahaa, vaan eläisivät miellyttävässä rauhassa. Kaikki sivistyneitten maitten kärsimykset johtuvat siitä, että kansalaiset siellä pitävät toisiaan liian suuressa arvossa ja nostattavat kunnian jonkunmoiseksi hirviöksi lihan ja hengen kurjuuden päälle. Tuo tunne saattaa heidät ylpeiksi ja julmiksi, ja halveksien ylpeyttä, joka vaatii, että on kunnioitettava itseään ja kunnioitettava muita, niin kuin joku Aatamin jälkeläisistä saattaisi olla kunnioituksen arvoinen! Eläin, joka syö ja juo (Tuokaa minulle juotavaa!) ja joka rakastaa, on säälittävä, ehkä mielenkiintoinen, jopa joskus miellyttäväkin. Hän on kunnioitettava vain kaikkein älyttömimmän ja kurjimman ennakkoluulon takia. Tuo ennakkoluulo on kaikkien meitä rasittavien kärsimysten lähde. Se on inhottava laji epäjumalan palvelusta, ja turvatakseen ihmisille hiukankin mieluisan olemassaolon, pitäisi aloittaa muistuttamalla heille heidän luontaista alhaisuuttaan. He olisivat onnellisia, kun he, päässeinä tietoisuuteen oikeasta asemastaan, halveksisivat toinen toistaan, kenenkään eristämättä itseään yleisestä halveksumisesta.
Herra Rockstrong kohotteli hartioitaan.
— Iso apotti, sanoi hän, olette porsas.
— Imartelette minua, vastasi oiva opettajani. Olen vain ihminen ja tunnen itsessäni tuon halveksimani hedelmättömän ylpeyden ituja, ja tuon ylimielisyyden, joka johtaa ihmiset sotiin ja kaksintaisteluihin. On hetkiä, herra Rockstrong, jolloin antaisin katkaista kaulani mielipiteitteni takia, mikä olisi suurta hulluutta. Sillä mikähän lopuksi todistaa, että puhun paremmin kun te, joka puhutte erittäin huonosti. Tuokaa juotavaa!
Herra Rockstrong täytti kohteliaasti kunnon mestarini lasin.
— Apotti, hän sanoi, olette suunniltanne, mutta pidän teistä, ja haluaisin mielelläni tietää, mitä moititte julkisessa toiminnassani ja miksi asetutte minua vastaan tyrannien, väärentäjien, varkaiden ja puolueellisten tuomarien kanssa.
— Herra Rockstrong, vastasi oiva opettajani, sallikaa että aluksi vuodatan, laupiaalla välinpitämättömyydellä, teidän, ystävienne ja vihollistenne yli tuota suloista tunnetta, joka yksin lopettaa riidat ja tuottaa rauhoitusta. Sallikaa etten kunnioita kumpiakaan kylliksi jättääkseni heidät lain ankaruudelle ja huutaakseni rangaistusta heidän päällensä. Ihmiset ovat aina syvästi viattomia, tehkööt mitä hyvänsä, ja jätän oikeuskanslerille, joka saattoi teidät tuomituksi kaikki ciceromaiset korulauseet valtiorikoksista. Catilinat eivät juuri miellytä minua, tulkoot ne miltä taholta hyvänsä. Minua surettaa vain se, että näen teidän kaltaisenne miehen puuhailevan hallituksen muuttamista. Se on kaikkein mitättömin ja tyhjänpäiväisin henkisten kykyjensä käyttö, ja virkamiehiä vastaan taisteleminen on tyhmyyttä, jollei se ole elinkeino tai pyrkimys päästä eteenpäin maailmassa. Tuokaapa juotavaa! Ajatelkaapa, herra Rockstrong, että nuo valtiokaappaukset, joita suunnittelette, ovat oikeastaan vain henkilövaihdoksia, ja että ihmiset, joukkona otettuina, ovat kaikki samanlaisia, yhtä keskinkertaisia hyvässä kuin pahassakin, niin että parin kolmen sadan ministerin, maaherran, veronkantajan ja tuomarin vaihtaminen pariin kolmeensataan toiseen on samaa kuin ei tekisi mitään, kirjoittaa vain Pekka ja Paavo Matin ja Jussin asemasta. Jos taas halutaan samalla vaihtaa henkilöitten asemaa, kuten te toivotte, niin se on suorastaan mahdotonta, sillä tuo asema ei riipu ministereistä, jotka eivät ole mitään, vaan maasta ja sen hedelmistä, teollisuudesta ja kaupasta, valtakuntaan kootusta rikkaudesta, kansalaisten taidosta asiain hoidossa ja vaihdossa, kaikenlaisista seikoista, jotka, olivat ne hyviä tai huonoja, eivät johdu ruhtinaista eikä valtiaan palvelijoista.
Herra Rockstrong keskeytti kiivaasti oivan opettajani.
— Kukapa ei tietäisi, iso apotti, huusi hän, että teollisuuden ja kaupan tila riippuu hallituksesta ja että raha-asiat ovat hyvät vain vapaan hallitusmuodon vallitessa?
— Vapaus, vastasi herra apotti Coignard, on vain kansalaisten rikkauden tulos, sillä he vapautuvat kohta, kun ovat kyllin mahtavia ollakseen vapaita. Kansat ottavat itselleen kaiken sen vapauden mistä voivat nauttia, tai, paremmin sanoen, ne vaativat käskevästi säädöksiä suojaksi ja tunnustukseksi niille oikeuksille, joita ovat toiminnallaan hankkineet.
Kaikki vapaus tulee niistä ja niitten omista liikkeistä. Kansojen vaistomaisimmatkin liikkeet laajentavat niiden ympärille muodostunutta valtion kaavaa.[10] Sitenpä voi sanoa, että niin inhottavaa kuin hirmuvalta onkin, on olemassa vain välttämätöntä tyranniutta ja että despoottiset hallitukset ovat vain mitättömän, liian heikon ruumiin ahdas verho. Ja kukapa ei käsittäisi, että hallitus olemukseltaan on kuin nahka, joka ilmaisee eläimen rakenteen olematta sen aiheena?
Otatte huomioon vain nahan, sisälmyksistä välittämättä, herra
Rockstrong, jossa osoitatte hyvin vähän luonnollisen filosofian tajua.
— Niinpä tekään ette tee mitään erotusta vapaan valtion ja hirmuvaltaisen hallituksen välillä, ja kaikki se on mielestänne, apotti parka, vain eläimen vuotaa. Sen ohessa ette huomaa, että ruhtinaiden tuhlaavaisuus ja ministereitten riistot saattavat, kun verot siten kohoavat, viedä maanviljelyksen vararikkoon ja lamauttaa kaupan.
— Samaan aikaan on samassa maassa vain yksi hallitus mahdollinen, herra Rockstrong, kuten eläimelläkään ei saata olla kuin yksi turkki. Siitä johtuu, että huoli valtakuntien uudistamisesta ja lakien korjaamisesta on jätettävä ajalle, joka hoitaa ne asiat hienotuntoisesti. Se työskentelee siinä väsymättömän ja sääliväisen hitaasti.
— Ja teidän mielestänne, apotti parka, ei kannata avustaa kellon viikatemiestä? Arvelette, ettei Englannin tai Hollannin vallankumouksilla ole ollut yhtään mitään vaikutusta kansojen asemaan? Ei! Teille, vanha hupsu, pitäisi pistää vihreä narrinlakki päähän.
— Vallankumouksia, vastasi oiva opettajani, tehdään hankittujen etujen säilyttämiseksi, ei uusien voittamiseksi. Kansojen ja teidän hulluutenne, herra Rockstrong, on siinä, että perustatte ruhtinaitten kukistamiseen laajoja toiveita. Silloin tällöin kansat vallankumouksissa varmentavat saavutetut uhanalaisiksi joutuneet vapautensa. Tätä tietä ne eivät koskaan saavuta uutta vapautta. Mutta ne leikkivät sanoilla. On huomattavaa, herra Rockstrong, että ihmiset antavat mielellään surmata itsensä mielettömien sanojen vuoksi. Ajax oli jo huomannut sen: "Uskoin nuoruudessani", panee runoilija hänet puhumaan, "että teko on sanaa voimakkaampi, mutta nyt näen, että sana on väkevämpi". Näin puhui Ajax Oileuksen poika. Herra Rockstrong, minua janottaa kovasti.