XVI
Historia.
Herra Roman laski myymäpöydälle puolen tusinaa niteitä.
— Olkaa hyvä, herra Blaizot, ja lähettäkää nämä kirjat kotiini. Siinä on Isä ja poika, Muistelmia Ranskan hovista ja Richelieu'n testamentti. Olisin kiitollinen, jos liittäisitte tähän vielä kaiken sen, mitä teillä on uutta historian alalta ja etenkin sellaista, mikä koskee Ranskaa Henrik IV:n kuoleman jälkeen. Ne teokset kiinnittävät erikoisesti mieltäni.
— Olette oikeassa, puuttui oiva opettajani puheeseen. Historialliset teokset ovat täynnä mitättömyyksiä, jotka sopivat mainiosti huvittamaan kunnon miestä ja niistä löytää varmasti loppumattomiin miellyttäviä juttuja.
— Herra apotti, vastasi herra Roman, minä en suinkaan hae historiasta vain hetken huvitusta, vaan vakavaa opetusta. Ja olen pahoillani, jos keksin siinä juttuja totuuden seassa. Tutkin ihmisten tekoja kansojen käytöksen valossa ja haen historiasta hallituksen ohjeita.
— Sen kyllä tiedän, myönsi oiva opettajani. Tutkielmanne Monarkiasta on aivan kylliksi tunnettu, että tiedettäisiin teidän noudattavan historiaan perustuvaa politiikkaa.
— Siten olenkin, sanoi herra Roman, ensimäisenä osoittanut ruhtinaille ja ministereille ne säännöt, joista he eivät voi vaaratta poiketa.
— Niinpä teidät onkin kirjanne nimilehdellä kuvattu Minervaksi ojentamassa nuorelle kuninkaalle päänne yläpuolella liitelevältä Cliolta saamaanne peiliä tauluilla ja veistoksilla koristellussa huoneessa. Mutta suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että tuo muusa on valehtelija ja että sen ojentama peili on pettävä. Historiassa on kovin vähän totta, ja ainoat seikat, joista ollaan yksimielisiä, juoksevat yhdestä ainoasta lähteestä. Historioitsijat ovat aina samasta asiasta puhuessaan ristiriidassa keskenään. Vielä enemmänkin! Huomaammehan, että kun esim. Flavius Josef kertoo samoista tapauksista Muinaisuuden tutkimuksissaan ja Juutalaissodissaan hän kuvaa ne eri lailla molemmissa teoksissaan. Titus Livius on vain satujen kokooja ja Tacitus, teidän oraakelinne tuntuu minusta karulta valehtelijalta, joka vakavan näköisenä tekee pilaa maailmasta. Thukydidestä, Polybiusta ja Guicciardinia pidän suuressa arvossa. Meidän Mézeraymme taas ei tiedä mitä sanoo, yhtä vähän kuin Villaret ja apotti Vély. Mutta nythän tuomitsen historioitsijoita ja oikeastaan historia on tuomittava.
Mitä historia on? Kokoelma opettavaisia kertomuksia tai pikemmin kaunopuheista tarinoitten ja puheitten sekasotkua riippuen siitä onko historioitsija filosofi vai reetori. Siinä saattaa olla oivia kaunopuheisuuden näytteitä, mutta ei siitä millään lailla pidä etsiä totuutta, koska totuuden tarkoituksena on osoittaa asioiden välttämättömät suhteet ja koska historioitsija ei saata osoittaa noita suhteita, siksi ettei hän voi seurata syitten ja vaikutusten ketjua. Ottakaa huomioon, että joka kerran kun historiallinen tosiasia perustuu epähistorialliseen seikkaan, historia ei näe sitä. Ja koska historialliset seikat liittyvät läheisesti epähistoriallisiin tosiasioihin, seuraa siitä, että tapaukset historiassa eivät seuraakaan toisiaan luonnollisesti, vaan ovat liittyneet toisiinsa vain retoriikan puhtaasti keinotekoisilla tempuilla. Ja huomatkaa vielä sekin, että erotus historiaan kuuluvien ja kuulumattomien tosiasioiden välillä on täysin mielivaltainen. Tästä seuraa, että historia, kaukana siitä että olisi tiede, joutuu tuomituksi luonnon vian perusteella valheen hämäryyteen. Siltä puuttuu aina johdonmukaisuus ja jatkuvaisuus, jota ilman todellista tietoa ei saata olla. Tästä näette, ettei kansain historiasta voi tehdä mitään johtopäätöksiä sen tulevaisuuteen nähden. Tieteelle on kuitenkin ominaista profetallisuus, kuten nähdään taulukoista, joissa kuun kierto-ajat, nousuvedet ja auringonpimennykset on laskettu etukäteen, kun taas sotia ja vallankumouksia ei kukaan voi määritellä.
Herra Roman selitteli apotti Coignardille, että hän ei pyytänytkään historialta muuta kuin epäselviä, totta kyllä, epävarmoja totuuksia, jotka ovat sekaantuneet erehdyksiin, mutta ovat perin kallisarvoisia esineeseensä, ihmiseen, nähden.
— Tiedän kyllä, hän jatkoi, kuinka paljon satuja ihmisten aikakirjoihin on kerääntynyt ja kuinka katkonaisia ne ovat. Mutta syitten ja seurausten kiinteän sarjan puutteessa näen niissä kuitenkin jonkunlaisen suunnitelman, jonka kadottaa ja löytää kuin vanhojen, puoleksi hiekkaan hautautuneiden temppelien rauniot. Vain se on jo mielestäni perin arvokasta. Ja uskallanpa luulla, että kun historia vastaisuudessa saa enemmän lähteitä, joita käsitellään menetelmällisesti, se kilpailee tarkkuudessa luonnontieteiden kanssa.
— Älkää luottako siihen, väitti oiva opettajani. Luulen pikemmin, että muistelmien, kirjeitten ja arkistopapereitten runsaus tekee tulevien historioitsijoiden työn yhä vaikeammaksi. Herra Elward, joka on omistanut elämänsä Englannin vallankumouksen tutkimukselle, väittää, ettei ihmisen elämä riittäisi lukemaan puoltakaan siitä, mitä mellakoiden aikana kirjoitettiin. Mieleeni muistuu tarina, jonka apotti Blanchet puheen ollessa näistä asioista minulle kertoi, ja juttelenpa sen teille nyt, sellaisena kuin se on säilynyt muistissani, valittaen, ettei apotti Blanchet itse ole täällä sitä kertomassa, sillä hän on aika henkevä mies.
Tällainen se on:
Kun nuori prinssi Zémire seurasi isäänsä Persian valtaistuimelle, hän kutsutti luokseen kaikki valtakunnan akateemikot ja sanoi heidän kokoonnuttuaan:
— Tohtori Zeb, opettajani, selitti, että hallitsijoilla olisi vähemmän mahdollisuutta erehtyä, jos menneisyyden esimerkki heitä valistaisi. Sen vuoksi tahdon tutkia kansojen aikakirjoja. Käsken teitä laatimaan maailman historian ja tekemään kaikkenne, että siitä tulisi täydellinen.
Oppineet lupasivat täyttää ruhtinaansa tahdon ja rupesivat heti poistuttuaan työhön. Kahden vuosikymmenen kuluttua he saapuivat taas kuninkaan eteen muassaan karavaani, johon kuului kaksitoista kamelia, jokaisen selässä viisisataa nidettä. Heittäydyttyään maahan valtaistuimen astinlaudan eteen akatemian sihteeri puhui näin:
— Sir, valtakuntamme akateemikoilla on kunnia laskea jalkojenne juureen teidän majesteettinne käskystä laadittu maailman historia. Se käsittää kuusituhatta nidettä sisältäen kaiken, mitä meille on ollut mahdollista koota kansojen elämää ja valtakuntien vaiheita koskevaa. Olemme liittäneet siihen vanhat kronikat, jotka onneksi ovat säilyneet ja olemme valaisseet niitä monilla nooteilla maantieteestä, kronologiasta ja diplomatiasta. Johdannot yksin käsittävät kamelin lastin ja kronikoita kantaa toinen kameli suurella vaivalla.
Kuningas vastasi:
— Hyvät herrat! Kiitän teitä vaivoistanne. Mutta hallitushuolet vievät aikaani suuressa määrässä. Sitä paitsi olen vanhentunut työskennellessänne. Olen tullut, kuten persialainen runoilija sanoo, eloni vaelluksen keskitielle ja otaksuen, että kuolen korkeassa iässä, en järkevästi ajatellen saata toivoa, että minulla olisi aikaa lukea niin laajaa historiaa. Se asetetaan valtakuntani arkistoon. Tehkää siitä lyhennetty laitos, joka paremmin vastaa inhimillisen elämän lyhyyttä.
Persian akateemikot työskentelivät vielä kaksikymmentä vuotta. Sitte he toivat kuninkaalle tuhatviisisataa nidettä kolmella kamelilla.
— Sir, sanoi sihteeri heikolla äänellä, tässä on uusi työmme. Luulemme käsitelleemme kaikkea oleellista.
— Saattaa olla, sanoi kuningas, mutta en lue sitä. Olen vanha. Laajat tehtävät eivät sovi iälleni. Lyhentäkää vielä ja nopeasti.
He viivyttelivät niin vähän, että palasivat jo kymmenen vuoden kuluttua muassaan nuori elefantti, joka kantoi viittäsataa nidettä.
— Luulen olleeni hyvin lyhytsanainen, virkkoi sihteeri.
— Ette sittenkään kylliksi, epäsi kuningas. Olen elämäni lopussa. Lyhentäkää, lyhentäkää vielä, että tuntisin ihmisten historian ennen kuolemaani.
Sihteeri ilmestyi taas linnan eteen viiden vuoden kuluttua. Kainalosauvoilla kävellen hän talutti suitsista pientä aasia, jolla oli iso kirja selässään.
— Kiiruhtakaa, huusi eräs upseeri, kuningas kuolee.
Ja kuningas lepäsikin kuolinvuoteellaan. Hän kääntyi akateemikkoa kohti ja sanoi silmäillen hänen suurta kirjaansa melkein kuolevalla katseella:
— Kuolen siis tuntematta ihmisten historiaa.
— Sir, vastasi oppinut, joka oli melkein yhtä lähellä kuolemaa kuin hänkin, lyhennän kaiken kolmeen sanaan: Syntyivät, kärsivät, kuolivat.
Näin oppi Persian kuningas lopultakin ihmiskunnan historian.
XVII
Herra Nicodème.
Kun hyvä mestarini Pyhän Katarinan Kuvassa luki mielihalusta Cassiodorosta tikkaitten korkeimmalla poikkipuulla, kauppaan astui vanha mies, jonka katse oli tyly ja ilme ankara. Hän astui suoraan herra Blaizota kohti, joka hymyillen nosti päätään pöytänsä takaa.
— Hyvä herra, aloitti hän, olette valantehnyt kirjakauppias ja luulen teitä puhdastapaiseksi henkilöksi. Kuitenkin on näyteikkunassanne nide Ronsardin Teoksia, joka on avattu alkukuvan kohdalta, ja siinä alastoman naisen kuva. Se on näky, jota ei voi avoimin silmin katsella.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi hiljalleen herra Blaizot, mutta tuo kuva on Léonard Gautier'n tekemä, ja häntä pidettiin aikanaan perin taitavana kaivertajana.
— Minusta on saman tekevää, selitti vanhus, oliko kaivertaja taitava vai ei. Otan vain huomioon sen, että hän on kuvannut alastoman naisen. Tuolla kuvalla ei ole muuta vaatetusta kuin hiukset, ja olen tuskallisesti hämmästynyt nähdessäni teidän ikäisenne, nähtävästi ymmärtäväisen miehen, asettavan sellaista Saint Jacqueskadulla kulkevien nuorukaisten katseltavaksi. Tekisitte parhaiten polttaessanne sen, kuten ukko Garasse, joka käyttää koko omaisuutensa hankkiakseen ja polttaakseen hyviä tapoja ja Jeesuksen Yhdistystä loukkaavat teokset. Vähintäin olisi kunniallisempaa piilottaa ne salatuimpaan kauppanne soppeen, jossa, minä pelkään, piilee koko joukko kirjoja, jotka ovat niin tekstin kuin kuvienkin puolesta omiaan kiihottamaan sieluja irstauteen.
Herra Blaizot väitti punastuen, että sellainen epäilys oli väärä, ja tuotti hänelle mielipahaa, koska se oli lähtenyt kunnon miehen suusta.
— Minun täytynee, jatkoi vanhus, ilmoittaa kuka olen. Näette edessänne herra Nicodèmen, kainousyhdistyksen esimiehen. Tarkoitukseni on edistää hienotunteisuutta, vaatimattomuuden nimessä, poliisipäällikön määräysten mukaan. Koetan kahdentoista parlamentin jäsenen ja kahdensadan etevimmän seurakunnan kirkkoraadin miehen kanssa hävittää julkisilta paikoilta alastomat kuvat, kuten toreilta, bulevardeilta, kaduilta, solilta, laitureilta, umpikujilta ja puutarhoista. Ja koska en tyydy edistämään kainoutta vain julkista tietä, ponnistelen saadakseni sen vallalle salongeissa, työ- ja makuuhuoneissa, joista se usein on karkoitettu. Tietäkää, hyvä herra, että seura, jonka olen perustanut, teettää vaatteita äsken naineille. Niitten joukossa on pitkiä ja leveitä paitoja, edessä pieni aukko, joka sallii nuorten puolisoiden menetellä siveästi täyttäessään Jumalan käskyä ihmiskunnan kasvuun ja lisääntymiseen nähden. Ja yhdistääksemme, jos minun sallitaan niin sanoa, siroutta puhtauteen, nuo aukot ovat ympäröidyt sievillä pitseillä. Olen mielissäni, kun olen täten keksinyt erittäin sopivia alusvaatteita tehdäkseni kaikista äsken naineista uusia Saaroja ja Topiaksia, ja puhdistanut avioliiton sakramentin siihen valitettavasti liittyvästä epäpuhtaudesta.
Hyvä opettajani, joka nenä kiinni Cassiodoroksessa kuunteli keskustelua, vastasi siihen perin vakavasti, tikkaittensa päästä, että keksintö oli mainio ja miellyttävä, mutta että hän tiesi vielä paremman:
— Minä haluaisin, esitti hän, että nuoret puolisot ennen yhtymistään hierottaisiin kiireestä kantapäähän hyvin mustalla kiillotusaineella, joka tekemällä heidän ihonsa kenkien näköiseksi, haittaisi suuressa määrässä lihan rikollisia nautintoja ja viehätyksiä, ja olisi vaivalloisena esteenä hyväilyille, suuteloille ja muille hellyyden osoituksille, joita rakastuneet liiankin usein kahden lakanan välissä harjoittavat.
Kuullessaan nämä sanat herra Nicodème kohotti päätään, näki arvon mestarini tikkaitten yläpäässä ja huomasi hänen ilmeestään, että hän teki pilaa.
— Herra apotti, hän vastasi surumielisen harmistuneena, antaisin teille anteeksi, jos tekisitte vain minut naurettavaksi. Mutta te piikkaatte samalla kainoutta ja hyviä tapoja, joten teette suuren rikoksen. Välittämättä pilkantekijöistä perustamani seura on jo toimittanut paljon hyvää ja hyödyllistä, pilkatkaa vaan, hyvä herra! Olemme kiinnittäneet kuusisataa viininlehvää kuninkaan puutarhan kuvapatsaihin.
— Se on ihailtavaa, hyvä herra, vastasi arvon mestarini korjaillen silmälasejaan, ja jos jatkatte tuota vauhtia on kohta kaikilla kuvapatsailla viininlehvänsä. Mutta — koska esineillä on merkitystä meille vain herättämänsä ajatuksen vuoksi — kiinnittämällä viinin ja viikunanlehtiä kuvapatsaihin, siirrätte sopimattoman merkityksen näihin, niin että maalla ei kohta saateta katsella viinitarhoja tai viikunapuita kuvittelematta, että ne ovat rivoutta täynnänsä. On suuri synti sillä lailla täyttää hävyttömyydellä viattomat kasvit. Sallikaa minun vielä sanoa teille, että on vaarallista kiintyä, kuten te, kaikkeen sellaiseen, mikä saattaa häiritä tai kiihottaa lihaa, ajattelematta, että jos eräänlaiset muodot saattavat tuottaa sielulle häiriötä, pitäisi jokaisen meistä, koska meillä kerran itsellämmekin on nuo muodot, hävetä itseämme, jollemme olisi eunukkeja, ja sitä on kamala ajatella.
— Hyvä herra, äännähti herra Nicodème jo hiukan kuohuksissa, huomaan puheestanne, että olette irstailija ja turmeltunut ihminen.
— Hyvä herra, vastasi arvon mestarini, olen kristitty. Irstaudessa elämistä en saata ajatellakaan, koska minulla on kylliksi tekemistä ansaitakseni jokapäiväisen leipäni, viinini ja tupakkani. Sellaisena kuin minut näette, en tunne muita orgioita kuin ajatuksen hiljaiset hurjastelut, ja ainoat juomapidot, joissa käyn, ovat muusojen toimeenpanemat. Mutta koska olen viisas, olen sitä mieltä, että on väärin asettaa hävyn vaatimuksia korkeammalle kuin katolinen kirkkomme, joka tässä suhteessa antaa ihmisille paljon vapautta ja vetoo mielellään kansojen tapoihin ja niiden mielipiteisiin. Pidän teitä kalvinilaisuuden tahraamana ja kuvan palvelijain epäjumaluuteen taipuvana. Sillä kukapa tietää, eikö raivonne saata ulottua aina Jumalan ja Pyhimysten kuvain polttamiseen vihasta niissä ilmenevää ihmisyyttä kohtaan. Nuo sanat hävystä, kainoudesta ja siivoudesta, joita suunne on täynnä, eivät oikeastaan merkitse mitään tarkkaa ja pysyväistä. Vain tapa ja tunne saattavat määritellä ne kohtuudella ja oikein. Noitten hienojen eroavaisuuksien tuomareina en osaa pitää muita kuin runoilijoita, taiteilijoita ja kauniita naisia. On hullua, että joukko raatimiehiä asetetaan sulojen ja nautinnon tuomareiksi.
— Mutta, hyvä herra, väitti Nicodème, me emme ahdista sulottaria emmekä ilottaria ja vielä vähemmän Jumalan ja pyhimysten kuvia, ja te haluatte vain päästä riitelemään. Olemme kunnon miehiä ja haluamme vain poistaa poikiemme silmäin edestä häpeälliset kuvat. Onhan yleensä tiettyä, mikä on kunniallista mikä ei. Haluatteko siis, herra apotti, että lapsemme kaduilla joutuisivat alttiiksi kaikille kiusauksille?
— Täytyykin joutua kiusaukseen, herra, vastasi hyvä opettajani, täytyy joutua kiusaukseen! Se on ihmisen ja kristityn asema maanpäällä. Ja hirvein kiusaus tulee sisältä eikä ulkoa. Teillä ei olisi sellaista hätää poistaa näyteikkunoista muutamaa alastonta kuvaa, jos olisitte, kuten minä, mietiskellyt pyhien isien elämää erämaissa. Niistä olisitte nähnyt, että erakot, pelottavassa yksinäisyydessä, kaukana kaikista veistetyistä tai maalatuista kuvista, jouhipaidan repiminä, kidutuksen haavoittamina, paaston uuvuttamina, vieriskellen okaisilla vuoteilla tunsivat lihan himon piikkien tunkeutuvan aina ytimiinsä saakka. Ahtaissa luolissaan he näkivät monta kertaa lihallisempia kuvia kuin tuo allegoria, joka loukkaa teitä herra Blaizot'n ikkunassa. Paholainen (vapaauskojat sanovat luonto), on etevämpi rivojen kuvien maalaaja kuin itse Jules Romain. Hän voittaa kaikki Italian ja Flanderin mestarit asennoissa, liikkeissä ja värityksessä. Ette voi vastustaa hänen tulisia maalauksiaan. Teitä loukkaavat jäävät verratessa kovin mitättömiksi, ja tekisitte viisaimmin, kun jättäisitte poliisipäällikön tehtäväksi huolen julkisesta häveliäisyydestä kansalaisten hyväksi. Teidän lapsellinen viattomuutenne hämmästyttää minua todella. Teillä on hyvin vähän käsitystä siitä mitä ihminen on, mitä yhteiskunnat, ja kuinka liha kuohuu suurissa kaupungeissa. Voi, noita viattomia piimäpartoja, jotka, keskellä Babylonin kaikkea likaa, missä verhot kohoavat joka puolella näyttäen ilotyttöjen silmät tai käsivarren, missä liian lähelle ahdetut ruumiit painuvat toisiaan vasten ja kuumentavat toisiaan julkisilla paikoilla, valittavat ja huokailevat muutaman kirjakauppiaan ikkunassa riippuvan mitättömän kuvan takia ja juoksevat valituksineen aina valtakunnan tuomioistuimiin saakka, kun tyttö tanssiaisissa vilauttaa nuorukaisille säärtään, kaikkein tavallisinta esinettä maailmassa.
Näin puhui mestarini tikkaillaan seisten. Mutta herra Nicodème sulki korvansa ettei kuulisi ja voivotti puheen kyynillisyyttä.
— Taivas! hän huokasi. Onko alastonta naista inhottavampaa! Mikä häpeä taipua, kuten tuo apotti, epäsiveellisyyteen, joka on koko maan tuho, sillä kansoja pitää pystyssä vain tapojen puhtaus.
— On kyllä totta, myönteli oiva opettajani, että kansat ovat voimakkaita vain silloin, kun niillä on tapoja. Mutta tämä on käsitettävä yleisesti oppilauseiden, tunteiden ja intohimojen yhteisyytenä, jonkunlaisena vapaaehtoisena lain kuuliaisuutena, eikä sellaisina mitättömyyksinä, joita te puuhailette. Varokaa ettei kainous, silloin kuin se ei ole lahja, muutu vain tyhmyydeksi, ja ettei kiihkonne pimeä lapsellisuus joudu naurettavaksi, herra Nicodème, ja hiukan sopimattomaksikin.
Mutta herra Nicodème oli jo paennut.
XVI
Oikeus.
Herra apotti Coignardin, jolle kiitollisen valtakunnan oikeastaan olisi tullut antaa kunniaeläke, täytyi ansaita leipänsä kirjoittamalla palvelijattarille kirjeitä Saint-Innocent'in hautausmaan kirjurituvassa. Sattuipa että hän sai olla kirjurina eräälle portugalilaiselle naiselle, joka matkusti Ranskan kautta neekeripoika muassaan. Hän antoi vaskirahan sanasesta miehelleen ja kuuden livren kultarahan kirjeestä rakastajalleen.
Se oli ensimäinen kultaraha, jonka mestarini oli nähnyt Juhannuksen jälkeen. Koska hän oli avokätinen ja vierasvarainen, hän vei minut heti Kultaiseen Omenaan, Grèven rantakadulle, kaupungintalon luo, jossa viini on väärentämätöntä ja makkarat mainioita. Niinpä on rikkailla kauppiailla, jotka ostavat omenoita torilta, tapana pistäytyä siellä keskipäivän aikana.
Oli kevät ja oli suloista hengittää lämmintä ilmaa. Opettajani otti pöydän rannalta ja aterioimme kuunnellen aaltojen viileätä loiskinaa, kun soutajat halkoivat vettä airoillaan. Kevyt hymyilevä ilma hyväili meitä lempeillä tuulahduksillaan ja olimme onnellisia saadessamme elää taivaan kirkkaassa valossa. Juuri kun söimme pariloitua rantakalaa sai hevosten ja miesten aiheuttama melu meidät nostamaan päätämme.
Arvaten uteliaisuutemme syyn vanha musta pienikokoinen ukko, joka aterioi naapuripöydässä, sanoi kohteliaasti hymyillen:
— Ei se mitään ole. Ne vievät vain hirtettäväksi piikaa, joka on varastanut pitsejä emännältään.
Samalla kun hän puhui, näimmekin takaperin kärryissä, ratsastavien poliisien välissä, aika sievän tytön, joka oli hämmästyneen näköinen, rinta koholla taakse sidottujen käsien vuoksi. Joukko kulki nopeasti ohi, ja kuitenkin jäävät silmiini ikuisesti nuo valkoiset kasvot ja tuo katse, joka ei enää nähnyt mitään.
— Niin, hyvät herrat, jatkoi kääpiömäinen vanhus. Siinä menee rouva neuvoksetar Jossen palvelijatar, joka koreillakseen tanssiaisissa rakastajansa kanssa, varasti emännältään pitsipäähineen ja pakeni varkauden jälkeen. Hänet tavattiin eräässä Changesillan tanssituvassa, ja hän tunnusti heti rikoksensa. Sen vuoksi häntä kidutettiinkin vain tunnin tai pari. Tiedän mitä puhun, sillä olen vahtimestari sillä raastuvan osastolla, jossa hänet tuomittiin.
Pieni ukko ahmasi makkaran, jota ei sopinut jättää jäähtymään ja jatkoi sitte:
— Tällä hetkellä hän kai jo on lavalla ja viiden minuutin, ehkäpä hiukan pitemmän tai hiukan lyhemmän ajan jälkeen, lurjus on kuollut. On hirtettäviä, joista pyövelillä ei ole vaivaa. Heti saatuaan nuoran kaulaansa he kuolevat rauhallisesti. Mutta on toisia, se kannattaa sanoa, jotka pitävät todellista hirtehisen elämää, ja potkivat kamalasti. Kaikkein raivokkain oli pappi, joka tuomittiin vuosi sitten, sen takia, että hän oli väärentänyt kuninkaan nimen arpajaislippuun. Kaksikymmentä minuuttia hän keikkui nuoran päässä kuin kala ongessa.
Heh hee, lisäsi pikku mies nauraen pilkallisesti. Herra apotti oli vaatimaton, eikä halunnut komeilla. Näin, kun hänet nostettiin kärryistä. Hän itki ja potki niin, että pyöveli sanoi: "Älkää olko lapsellinen, herra apotti!" Hullunkurisinta oli, että kun häntä kuljetettiin yhdessä toisen heittiön kanssa, niin pyöveli luuli häntä ripittäjäksi ja poliisin oli vaikea saada häntä käsittämään asian oikeaa laitaa. Eikö se ole hullua, hyvät herrat?
— Ei ollenkaan, vastasi hyvä opettajani pudottaen lautaselleen pienen kalan, jota hän oli jonkun aikaa pitänyt huulillaan. Ei, se ei ole ollenkaan hullua. Ja tieto siitä, että tuo komea tyttö kuolee tällä hetkellä, pilaa nautintoni syödä kaloja ja katsella kaunista taivasta, joka äsken hymyili minulle.
— Oh, herra apotti, kiiruhti vahtimestari sanomaan, jos olette niin herkkäluontoinen, ette kai olisi pyörtymättä voinut katsella sitä, mitä isäni näki omilla silmillään, lapsuudessaan, Dijonin kaupungissa, josta hän oli kotoisin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hélène Gillet'stâ?
— Emme ole, vastasi oiva opettajani.
— Siinä tapauksessa kerron teille hänen tarinansa sellaisena kuin isäni on monesti sen kuvannut minulle.
Hän joi kulauksen viiniä, pyyhki suunsa pöytäliinan kulmaan ja kertoi tarinan jonka tässä toistan.
XIX.
Vahtimestarin kertomus.
Lokakuussa v. 1624 Bourg-en-Bress'in kuninkaallisen linnan hoitajan kaksikymmentäkaksi vuotias tytär, joka oli isänsä kodissa kahden alaikäisen veljensä kanssa, alkoi osoittaa niin selviä raskauden merkkejä, että hänestä tuli kaupungin juorujen aihe ja Bourgin naiset lakkasivat käymästä hänen luonaan. Sitte huomattiin, että hänen kylkensä olivat laskeutuneet ja siitä puhuttiin niin paljon, että rikosasiain tuomari käski asettaa hänet naisten tarkasteltavaksi. Nämä todistivat, että hän oli ollut raskas ja oli synnyttänyt ainakin kaksi viikkoa sitten. Heidän todistuksensa nojalla Hélène Gillet teljettiin vankilaan ja tuomarit kuulustelivat häntä. Hän tunnusti heille seuraavaa:
— Muutama kuukausi sitten eräs naapurikylän nuorimies, joka asui setäni talossa, tuli meille opettamaan veljiäni lukemaan ja kirjoittamaan. Hän näki minut vain kerran, ja silloin hän erään palvelijattaren avulla sulki minut huoneeseen, jossa teki minulle väkivaltaa.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei huutanut apua, hän vastasi, että hämmästys oli tukahduttanut hänen äänensä. Tuomareitten tiukasti kysellessä hän lisäsi tulleensa raskaaksi tuon väkivallan johdosta ja synnytti ennen aikaansa. Hän ei millään lailla ollut vaikuttanut synnytyksen aikaisuuteen ja olisi pysynyt siitä tietämättömänä, jollei eräs palvelijatar olisi selittänyt asian oikeaa laitaa.
Tuomarit olivat tyytymättömiä tähän selitykseen, mutta eivät oikein tienneet kuinka sen kumoisivatkaan, kun satunnainen seikka toi syytteelle varman perusteen. Kävellessään herra Pierre Gillet'n, kuninkaallisen linnanpäällikön puiston aidan luona, eräs sotilas näki ojassa aidan vieressä korpin, joka nokallaan kiskoi vaatekappaletta. Hän lähestyi paremmin nähdäkseen ja löysi pienen lapsen ruumiin. Siitä hän heti ilmoitti tuomareille. Lapsi oli kääritty paitaan, jonka kauluksessa oli kirjaimet H.G. Todettiin, että sikiö oli täysin kehittynyt ja lapsen murhaajaksi todistettuna Hélène Gillet tuomittiin lain mukaan kuolemaan. Sen arvokkaan toimen vuoksi, mikä hänen isällään oli, hän sai luvan nauttia aatelisille kuuluvaa oikeutta: kuolla mestaamalla.
Asia siirrettiin Dijonin ylioikeuteen ja tyttö vietiin kahden jousimiehen vartioimana Bourgognen pääkaupunkiin tutkintovankilaan. Hänen äitinsä, joka oli seurannut häntä, sulkeutui Bernhardininunnien luostariin. Ylioikeuden tuomarit tutkivat asiaa maanantaina, toukokuun 12 päivänä, viimeisessä istunnossa ennen Helluntaijuhlaa. Oikeusneuvos Jacobin lausunnon mukaan tuomarit vahvistivat Bourgin lautakunnan päätöksen määräten, että vanki oli kuljetettava mestauspaikalle hirttonuora kaulassa. Yleisön keskuudessa oltiin sitä mieltä, että tuo halventava yksityiskohta oli lisätty tuomioon oudolla ja sopimattomalla tavalla vangin aateluuteen nähden, ja tavallisia muotoja rikkovaa ankaruutta moitittiin. Mutta päätöksestä ei voinut valittaa ja se oli pantava toimeen viivyttelemättä.
Ja niinpä samana päivänä, kello puoli neljä iltapäivällä Hélène Gillet vietiin mestauslavalle kellojen soidessa, kulkueessa, jonka edessä kävi torvensoittajia puhaltaen niin voimallisesti, että kaikki kaupungin asukkaat kuulivat sen taloihinsa ja langeten polvilleen rukoilivat Jumalaa kuoloon menevän sielun puolesta. Kuninkaan sijaisen edustaja ratsasti hevosella palvelijoitten seuraamana. Sitte seurasi tuomittu, työntökärryissä, nuora kaulassa, kuten ylioikeuden päätöksessä oli määrätty. Häntä tuki kaksi jesuiittaa ja kaksi kapusiiniveljestä, jotka näyttivät hänelle ristillään kuolevaa Kristusta. Hänen takanaan pysytteli pyöveli kirveineen ja pyövelitär saksineen. Komppania jousimiehiä ympäröi kärryjä. Takana tunkeili uteliasta joukkoa, jossa oli paljon käsityöläisiä, leipureita, teurastajia ja muurareita, ja josta kohosi aika melu.
Kulkue pysähtyi n.s. Morimontin torille, jonka nimi ei, kuten saattaisi näyttää, johdu siitä, että se on rikollisten kuolinpaikka, vaan se on jäänyt muistoksi Morimontin ristiä ja mitraa kantavista apoteista, joilla aikanaan oli siellä asuntonsa. Puinen lava oli rakennettu sinne kiviporrasten päälle, joista päästiin maanalaiseen kappeliin, missä munkit rukoilevat tuomittujen sielujen puolesta.
Hélène Gillet nousi portaita neljän munkin, pyövelin ja hänen vaimonsa seuraamana. Kun viime mainittu oli irroittanut köyden rangaistavan kaulasta hän leikkasi Hélènen tukan puolen jalan pituisilla saksillaan ja sitoi hänen silmänsä. Munkit lausuivat rukouksia. Mutta äkkiä pyöveli alkoi vavista ja kalpeni. Hänen nimensä oli Simon Grandjean, mutta hän oli hintelä mies ja yhtä pelokas ja lempeä kuin hänen vaimonsa, naispyöveli, näytti raa'alta, Hän oli aamulla nauttinut ehtoollista vankilassa, mutta sittenkin hän näytti hämmentyneeltä; häneltä tuntui puuttuvan rohkeutta tuon nuoren tytön tappamiseksi. Hän kääntyi kansan puoleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, jos täytän huonosti tehtäväni. Minulla on ollut kuume kolme kuukautta.
Sitte hän horjuen, käsiään väännellen ja kasvonsa taivaaseen kohottaen heittäytyi polvilleen Hélène Gillet'n eteen ja pyysi häneltä anteeksi kaksi kertaa. Hän anoi munkkeja siunaamaan häntä, ja kun naispyöveli oli sovittanut tuomitun pään pölkylle, hän nosti kirveensä.
Jesuiitat ja kapusiinit huusivat: "Jeesus Maaria!" ja joukosta kuului kumea huokaus. Isku, jonka piti taittaa kaula, teki vain suuren haavan vasempaan olkapäähän ja tyttö parka kaatui oikealle kyljelleen.
Kääntyen joukon puoleen Simon Grandjean huusi:
— Tappakaa minut!
Pilkkahuutoja kaikui ja kiviä heitettiin mestauslavalle, kun naispyöveli asetteli tuomitun päätä takaisin pölkylle.
Mies tarttui kirveeseensä. Iskien toistamiseen hän löi ammottavan haavan tuomitun kaulaan, joka pyövelin käsistä irti päässeenä kaatui pölkyltä kirveen päälle.
Tällä kertaa tuli joukon kirkuna kamalaksi, ja sellainen kivisade tulvi lavalle, että Simon Grandjean, molemmat jesuiitat ja kapusiinit hyppäsivät maahan. He kiiruhtivat kappeliin ja sulkivat oven perässään. Naispyöveli jäi yksin lavalle tuomitun kanssa ja haki kirvestä. Kun hän ei sitä löytänyt, hän otti köyden, jolla Hélène Gilletä oli kuljetettu, kiersi sen hänen kaulaansa ja laskien jalkansa hänen rinnalleen koetti kuristaa hänet. Tarttuen köyteen molemmin käsin verta vuotava Hélène koetti puolustautua. Silloin vaimo Grandjean veti hänet köydestä, pää edellä lavan alle ja päästyään kiviportaille koetti leikata hänen kaulansa saksillaan.
Hänen siinä puuhassa ollessaan teurastajat ja muurarit kaasivat päälliköt ja sotilaat ja tunkeutuivat lavan ja kappelin edustalle. Monet voimakkaat käsivarret tarttuivat tuomittuun ja kantoivat hänet mestari Jaquinin, parturi-välskärin puotiin.
Kappelin ovea vasten hyökkäävä kansanjoukko olisi piankin saanut sen murretuksi. Mutta molemmat jesuiitat ja kapusiinit aukaisivat sen kauhuissaan. Kantaen ristejään kohotetuissa käsissään heidän onnistui suurella vaivalla tunkeutua raivoavan joukon läpi.
Mutta pyöveli ja hänen vaimonsa kivitettiin hengiltä ja heidän ruumiitaan laahattiin pitkin katuja. Tultuaan tuntoihinsa välskärin käsissä Hélène Gillet pyysi juotavaa. Sillä aikaa kuin mestari Jaquin sitoi hänen haavojaan, hän sanoi:
— Eikö minulla olekaan muuta vikaa kuin tämä? Huomattiin hänen saaneen kaksi kirveen ja kuusi saksien haavaa, jotka olivat puhkaisseet hänen huulensa ja kaulansa, ja että kirves, jonka päälle hän oli kaatunut ja joka oli laahannut mukana pyövelin vaimon vetäessä, kun tämä tahtoi kuristaa hänet, oli pahoin vahingoittanut hänen lanteitaan ja sitäpaitsi hänen ruumiissaan vielä oli joukon heittämien kivien jättämiä mustelmia.
Kuitenkin hän parani kaikista haavoistaan. Jäätyään mestari Jaquinin luo sotilaitten vartioitavaksi hän toisti alituiseen:
— Eikö kaikki olekaan lopussa? Otetaanko minut hengiltä?
Välskäri ja eräät säälivät ihmiset, jotka häntä auttoivat, koettivat rauhoittaa häntä. Mutta vain kuningas saattoi antaa armoa. Asianajaja F. Fédet laati anomuksen, jonka monet Dijonin arvohenkilöt allekirjoittivat ja se vietiin hänen majesteetilleen. Silloin juuri hovissa vietettiin juhlia Ranskan prinsessan Henriette Marien avioliiton johdosta Englannin kuninkaan kanssa. Tämän avioliiton kunniaksi Ludvig Oikeamielinen myönsi armon. Hän antoi tyttöparalle täydellisen armahduksen, ollen sitä mieltä, että tämä oli kärsinyt rangaistuksen, joka oli yhtä kova, vieläpä ankaruudessa voittikin tuomion määräämän.
Takaisin elämään päässeenä Hélène Gillet vetäytyi Bressen luostariin, jossa hän elämänsä loppuun saakka harjoitti mitä ankarinta hurskautta.
Sellainen on — lisäsi pikku vahtimestari — tosikertomus Hélène Gillet'istä, ja kaikki tuntevat sen Dijonissa. Eikö se ole hauska, herra apotti?
XX.
Oikeus.
(Jatkoa.)
— Voi, sanoi oiva opettajani, nyt ei aamiaiseni menekään alas. Sydäntäni kääntää tuo kamala näky, jonka te, hyvä herra, olette kertonut niin kylmästi, ja tuon neuvoksetar Jossen palvelijattaren kohtalo, kun hänet vietiin hirtettäväksi, vaikka hän olisi kelvannut parempaankin.
— Mutta, hyvä herra, enkö sanonut teille, että tuo tyttö oli varastanut emännältään ja ettekö halua, että varkaat hirtetään?
— On kyllä totta, myönsi hyvä opettajani, että tapa on sellainen, ja koska tavan voima on vastustamaton, en sitä ollenkaan oudoksu elämäni jokapäiväisessä kulussa. Niinpä filosofi Senecakin, joka muutoin oli lempeyteen taipuvainen, laati siroja tutkielmia, sillä aikaa kun Roomassa, ihan hänen läheisyydessään, orjia naulittiin ristiin pikkurikoksista. Sellaista kertoo esimerkiksi orja Mitridateen tarina. Hän kuoli ristillä vain sen takia, että oli herjannut isäntänsä, alhaisen Trimalcion jumaluutta. Henkemme on senlaatuinen, ettei mikään tavallinen tai jokapäiväinen sitä loukkaa. Ja tapa kuluttaa, niin sanoakseni, harmiamme kuten ihmetystämmekin. Minua ihmetyttää joka aamu, sitä ajattelemattakin, että onnettomia päivän kuluessa hirtetään tai teilataan. Mutta kun kuoleman tuomion ajatteleminen tulee tajuttavammaksi, sydämeni joutuu häiriöön, ja kun nyt näin tuota kaunista tyttöä kuljetettavan kuolemaan, kurkkuni kuristuu siinä määrin, että tämä pieni kalakaan ei pääse siitä läpi.
— Mitä on kaunis tyttö? sanoi vahtimestari. Pariisissa ei ole katuakaan, jossa niitä ei yön kuluessa tehtäisi tusinoittain. Miksi tämä oli varastanut emännältään, neuvoksetar Josselta?
— Mistä minä sen tietäisin, vastasi vakavasti oiva opettajani. Mistä te sen tietäisitte ja mistäpä sen tietäisivät tuomaritkaan, sillä tekojemme juuret ovat salaiset ja ne virikkeet, jotka saavat meidät toimimaan, pysyvät syvästi kätkettyinä. Pidän ihmistä tekojensa herrana, koska uskontoni niin opettaa. Mutta lukuunottamatta kirkon oppia, joka on varma, on niin vähän syytä uskoa inhimilliseen vapauteen, että minua puistattaa ajatellessani oikeuden päätöksiä, kun se rankaisee tekoja, joitten periaate, järjestys ja syyt eivät myöskään ole tajuttavissamme. Niissä on tahdolla usein hyvin vähän osaa ja ne toimitetaan usein vaistomaisesti. Jos meidän sanalla sanoen täytyisi olla vastuunalaisia teostamme, koska pyhän uskontomme talous on perustettu jumalallisen armon ja inhimillisen vapauden sopusointuun, on väärinkäytöstä johtaa tuosta hämärästä ja arasta vapaudesta kaikki ne häiriöt, kaikki kiusat ja vaivat, joita lakikirjamme ovat tulvillaan.
— Minusta on tuskallista nähdä, sanoi pieni musta mies, että te olette lurjusten puolella.
— Voi, hyvä herra, huokasi mestarini. Hekin ovat kärsivän ihmiskunnan osa ja Jeesuksen Kristuksen jäseniä, hänen, joka kuoli kahden rikollisen välissä. Luulen huomaavani laeissamme julmuuksia, jotka näkyvät selvemmin tulevaisuudessa, ja jotka inhottavat lasten lapsiamme.
— En ymmärrä teitä, sanoi toinen juoden kulauksellisen viiniä. Laeistamme ja tavoistamme on erotettu kaikki barbaarinen gotiikka, ja oikeus on nykyään ihan äärimmäisen inhimillistä ja sivistynyttä. Rangaistukset on tarkoin sovitettu rikosten mukaan, ja näettehän, että varkaat hirtetään, murhaajat teilataan, majesteettirikolliset sidotaan hevosten väliin, ateistit, noidat ja sodomiitit poltetaan, vääränrahantekijät keitetään kiehuvassa vedessä, ja niin rikosoikeus osoittaa äärimmäistä pidättyväisyyttä ja kaikkea mahdollista lempeyttä.
— Kaikkina aikoina, hyvä herra, tuomarit ovat pitäneet itseään hyväntahtoisina, tasapuolisina ja lempeinä. Goottilaiseen aikaan, Ludvig Pyhän ja Kaarle Suurenkin päivinä he ihailivat omaa suopeuttaan, joka nykyään näyttää meistä karkeudelta. Arvaan, että lapsemme vuorostaan pitävät meitä raakoina, ja että he taas keksivät jotain poistettavaa käyttämissämme kidutuksissa ja rangaistuksissa.
— Hyvä herra, ette puhu ollenkaan kuin virkamies. Kidutus on välttämätön, että saataisiin tunnustuksia, joita ei lempeydellä voi pakoittaa esiin. Mitä taas rangaistuksiin tulee, niin on ne supistettu siihen, mikä on välttämätöntä kansalaisten hengen ja omaisuuden turvaamiseksi.
— Te siis myönnätte, ettei oikeuden tarkoituksena olekaan oikea, vaan hyödyllinen, ja että se johtuu vain kansan eduista ja ennakkoluuloista. Mikään ei ole paremmin totta, ja rikoksia ei suinkaan rangaista niissä piilevään pahuuden määrään nähden, vaan verrattuina niiden aiheuttamaan, tai luuloteltuun vahinkoon yhteiskunnalle. Niinpä rahan väärentäjät pistetään kiehuvaan pataan, vaikka kolikoiden valamisessa ei olekaan kovin paljon varsinaista pahuutta. Mutta rahamiehet erikoisesti ja yleisö yleensä kärsii siitä tuntuvan vahingon. Tuon vahingon he kostavat säälimättömän julmasti. Varkaat hirtetään, vähemmän sen ylettömyyden takia, joka leivän tai vaatteiden anastamisessa on, kuin sen kiintymyksenä takia mitä ihminen omaisuuttaan kohtaan luonnollisesti tuntee. Inhimillinen oikeus pitäisi palauttaa siksi, mikä sen pääperuste on: kansalaisten aineellinen hyöty, ja erottaa siitä kaikki korkea filosofia, johon se ylvästelevässä, turhassa tekopyhyydessään verhoutuu.
— Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, en ollenkaan tajua teitä. Minusta tuntuu, että oikeus on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempi se on, ja että juuri tuon hyödyllisyyden, jonka takia te sitä halveksitte, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi.
— Ette ymmärrä minua yhtään, sanoi hyvä opettajani.
— Huomaan, sanoi pieni vahtimestari, että ette juo mitään. Viininne on hyvää, väristä päättäen. Enkö saisi maistaa sitä?
On totta, että oiva mestarini ensi kerran elämässään jätti viiniä pullonsa pohjalle. Hän kaasi sen vahtimestarin lasiin.
— Terveydeksenne, herra apotti, sanoi tämä. Viininne on hyvää, mutta puheenne kelvottomia. Oikeus, toistan sen, on sitä tasapuolisempi mitä hyödyllisempää se on, ja tuon hyödyn, jonka sanotte olevan sen alkuperänä ja perusteena, pitäisi saattaa oikeus teille pyhäksi ja yleväksi. Mutta täytyyhän teidän myöntää, että oikeuden pääsisältö on oikea, kuten sanakin ilmaisee.
—- Hyvä herra, selitti oiva opettajani, kun olemme sanoneet, että kauneus on kaunista ja totuus totta, emme ole sanoneet yhtään mitään. Tuo Alpianuksenne, joka lausui ajatuksensa tarkasti, on lausunut, että oikeus on vahva ja ainainen halu antaa jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, ja että lait ovat oikeamielisiä silloin, kun ne pyhittävät tämän tahdon. Onnettomuudeksi ei ihmisellä ole mitään omaa, ja niinpä lakien tasapuolisuus tunnustaa heille vain heidän perinnöllisten tai jatkuvien ryöstöjensä hedelmät. Ne muistuttavat noita lasten sopimuksia, silloin kun he nappia pelatessaan ovat voittaneet. Jos joku tahtoo ottaa voitetut napit heiltä, he sanovat, ettei se kuulu peliin. Tuomareitten terävänäköisyys rajottuu siihen, että he saattavat erottaa peliin kuulumattomat anastukset pelin alussa sovituista, ja tuo erottaminen on samalla kertaa arkaa ja lapsellista. Etenkin se on mielivaltaista. Tuo komea tyttö, joka nyt paraikaa riippuu köydessä, oli, sanoitte, varastanut neuvoksetar Josselta pitsimyssyn. Mutta mistä päätätte, että tuo myssy oli neuvoksettaren omaisuutta? Sanotte, että hän oli joko ostanut sen rahoillaan, löytänyt sen myötäjäistensä joukosta, tai saanut sen joltain ihailijaltaan; kaikki oivallisia keinoja pitsien hankkimiseksi. Mutta olipa hän saanut sen kuinka hyvänsä, huomaan kuitenkin, että hän nautti siitä kuin onnen lahjasta, jonka saattaa löytää ja menettää sattumalta, ja johon ei ole mitään luonnollista oikeutta. Kuitenkin myönnän, että pitsit kuuluivat hänelle, tuon omaisuuden pelin sääntöjen mukaan jota ihmiset yhteiskunnassa leikkivät niin kuin köyhät lapset kadulla nappia. Hän piti noista pitseistä, ja hänellä oli niihin yhtä hyvä oikeus kuin jollain muullakin. Sen myönnän mielelläni. Oikeuden mukaan hänen tuli saada ne takaisin, antamatta niille kuitenkaan sellaista arvoa, että mokomaa pitsimäärän takia oli hävitettävä ihmisolento.
— Mutta tehän otatte huomioon vain oikeuden toisen puolen, huusi pieni vahtimestari. Ei riitä, että neuvoksetar Josse saa oikeutta, kun hänelle annettiin takaisin pitsit. Oli myös välttämätöntä tehdä oikeutta palvelijattarellekin hirttämällä hänet kaulasta. Sillä oikeus on siinä, että jokaiselle tehdään ansion mukaan. Siinä se juuri on ylevää.
— Siinä tapauksessa, väitti opettajani, oikeus on vielä ilkeämpi kuin luulin. Tuo ajatus, että sen täytyy rangaista syyllistä, on hyvin julma. Se on goottilaista raakuutta.
— Tunnette huonosti oikeuden, intti pieni vahtimestari. Se iskee suuttumatta eikä vihaa tuota tyttöäkään, jonka se lähettää hirteen.
— Hyvä on! huusi oiva opettajani. Mutta minusta olisi parempi, jos tuomarit tunnustaisivat rankaisevassa rikollisia puhtaasta välttämättömyydestä ja osoittaakseen vaikuttavia esimerkkejä. Näin he pysyisivät välttämättömyyden rajoissa. Mutta jos he rangaistessaan kuvittelevat maksavansa syyllisille ansion mukaan, on helppo nähdä minne saakka tuollainen hienotunteisuus johtaa. Heidän vilpittömyytensäkin tekee heidät taipumattomiksi, sillä eihän ihmisiltä voi kieltää sitä mikä heille kuuluu. Tuo ohjelause kauhistuttaa minua, hyvä herra. Eräs taitava Medardus-niminen filosoofi on esittänyt sen kaikessa ankaruudessaan, kun hän lausuu, että rikollisen rankaisematta jättämisellä tehdään hänelle vääryyttä, riistetään häneltä varma oikeus sovittaa rikoksensa. Hän väittää, että kun Ateenan tuomarit juottivat Sokrateelle myrkkyä, he tekivät paljon tuon viisaan miehen sielun puhdistamiseksi. Nuo ovat pelottavia unelmia. Toivon, että rikosoikeus olisi vähemmän ylevää.
Ajatus puhtaasta kostosta, joka useimmiten sovitetaan rikollisten rangaistukseen, vaikka se itsessään onkin alhainen ja kehno, on silti tuloksiltaan vähemmän kauhea kuin tuo kiduttavien filosoofien hurja siveysinto. Tunsin ennen Séezissä erään hyväntahtoisen miehen, joka joka ilta otti lapsensa polvilleen ja kertoi heille satuja. Hän vietti esimerkiksi kelpaavaa elämää, nautti sakramentit ja pyrki noudattamaan täydellistä rehellisyyttä viljakaupassa, jota hän oli pitänyt kuusi vuosikymmentä tai enemmänkin. Sattuipa, että palvelijatar varasti häneltä muutaman kultakolikon, joita hän huolellisesti säilytti lippaassa, suljetussa laatikossa. Heti kun hän huomasi tämän vahingon, hän valitti tuomarille. Palvelijatarta tutkittiin, tuomittiin, kidutettiin ja rangaistiin. Oikeutensa tuntien mies vaati, että hänelle luovutettaisiin varkaan nahka, josta hän teetti itselleen parin sääryksiä. Usein hän sitte iski sääreensä huutaen: 'Se lurjus! Se lurjus!' Tyttö oli ottanut mieheltä kultakolikoita, mies otti häneltä nahan. Ainakin hän kosti ilman filosofiaa, moukkamaisen raakuutensa viattomuudessa. Hän ei ollenkaan luullut täyttävänsä ylevää velvollisuutta pieksäessään iloisesti ihmisennahkaisia sääryksiään.
Olisi parempi tunnustaa, että kun roisto hirtetään, niin se tapahtuu varovaisuudesta ja siinä tarkoituksessa, että toiset pelkäisivät, eikä ollenkaan siksi, että jokaiselle annettaisiin, kuten samotaan, se mikä hänelle kuuluu. Sillä, hyvän filosofian mukaan, mikään ei kuulu kenellekään, jollei itse elämä. Kun väitetään, että rikollisille tulee antaa tilaisuus sovittaa rikoksensa, joudutaan hurjaan mystisismiin, joka on pahempaa kuin selvä väkivalta tai yksinkertainen suuttumus. Mitä taas varkaitten rankaisemiseen tulee, niin se on voimasta eikä filosofiasta johtuva oikeus. Filosofia opettaa meille päinvastoin, että kaikki omaisuutemme on hankittu väkivallalla tai viekkaudella. Ja, olette kai itsekin huomannut, että tuomarit hyväksyvät sen, kun väkevämpi ryöstää omaisuutemme. Niinpä on kuninkaalle sallittua ottaa hopeiset lautasemme käydäkseen sotaa, kuten Ludvig Suuren aikana on tapahtunut, silloin kun sotaverotus oli niin tarkkaa, että vietiin vuodeverhojen tupsureunuksetkin ja revittiin niistä kultalangat silkin seasta.
Tuo ruhtinas otti haltuunsa yksityisten omaisuuden ja kirkon aarteet. Kun noin parikymmentä vuotta sitte palvelin Notre-Dame-de-Liessen kirkossa, Picardiessa, kuulin vanhan suntion valittelevan, että kuningas vainaja oli ottanut ja sulattanut kaikki kirkon aarteet, vieläpä vienyt emaljoidusta kullasta tehdyn nisänkin, jonka Pfalzin ruhtinatar oli suurilla juhlamenoilla sinne sijoittanut muistoksi ihmeellisestä parantumisestaan syövästä. Oikeus kannatti kuningasta näissä pakkotoimenpiteissä ja rankaisi ankarasti niitä, jotka salasivat jotain kuninkaan läheteiltä. Se ei siis ollut sitä mieltä että nuo kalleudet olisivat aivan erottamattomasti kuuluneet omistajilleen.
— Hyvä herra, vastasi pieni vahtimestari, lähetit toimivat kuninkaan käskystä, joka, koska hän on kaikkien valtakunnan aarteiden oikea omistaja, saattaa käyttää niitä mielensä mukaan sotiinsa, rakennuksiinsa tai muihin tarkoituksiinsa.
— Se on kyllä totta, myönsi kunnon mestarini ja se onkin pelin sääntöjen mukaista. Tuomarit menettelevät siinä kuin pelissä katsoen, mitä sääntöihin on kirjoitettu. Siihen on merkitty kuninkaan oikeudet, joita palkkasoturit ja muu armeija tukevat. Ja äsken hirtetyllä raukalla ei ollutkaan henkivartioita, jotka olisivat kirjoittaneet pelin sääntöihin, että hänellä oli oikeus pitää neuvoksetar Jossen pitsejä. Se on täysin totuuden mukaista.
— Voi, hyvä herra, äänsi pieni vahtimestari, ettehän vain vertaa suurta Ludvigia, joka otti alamaistensa hopealautaset maksaakseen sotilailleen, tuohon olioon, joka varasti päähineen koristuksekseen!
— Hyvä herra, selitti oiva opettajani, on vähemmän viatonta käydä sotaa kuin mennä tanssiaisiin pitsimyssy päässään. Mutta oikeus antaa osansa jokaiselle, yhteiskuntapelin sääntöjen mukaan joka on kieroin, mielettömin ja ikävin kaikista peleistä. Onnettomuudeksi täytyy kaikkien kansalaisten ottaa osaa siihen.
— Se on välttämätöntä, lausui pieni vahtimestari.
— Niinpä laitkin ovat hyödyllisiä, jatkoi arvon mestarini. Mutta ne eivät ole oikeudenmukaisia eivätkä voikaan olla, sillä lait antavat kansalaisille oikeuden nauttia siitä, mikä kuuluu heille tekemättä erotusta oikean ja väärän omaisuuden välillä. Tuota erotusta ei olekaan pelin säännöissä, vaan ainoastaan jumalallisen oikeuden kirjoissa, jota kukaan ei osaa lukea.
Tunnetteko tarinan enkelistä ja erakosta? Enkeli laskeutui maan päälle ihmisen muodossa ja pyhiinvaeltajan puvussa. Kulkiessaan Egyptin kautta hän kolkutti illalla erään oivan erakon ovelle, joka, luullen häntä matkustajaksi tarjosi hänelle illallista ja antoi viiniä kultaisesta maljasta. Sitte hän pani enkelin vuoteeseensa nukkumaan ja heittäytyi itse maahan, olkikuvolle. Hänen nukkuessaan taivaallinen vieras nousi, otti maljan, josta oli juonut, kätki sen viittansa alle ja pakeni. Hän toimi näin, ei sen vuoksi, että olisi halunnut pahaa erakolle, vaan päinvastoin, silmällä pitäen isäntänsä etua, joka oli ottanut hänet vieraanvaraisesti vastaan. Sillä hän tiesi, että tuo maljakko olisi merkinnyt pyhän miehen kadotusta, sillä hän oli kiintynyt siihen koko sielullaan, ja Jumala tahtoo että ainoastaan häntä rakastetaan eikä salli, että hartauden harjoittaja on kiintynyt tämän maailman tavaroihin. Tuo enkeli, jolla oli osuutensa jumalallisesta viisaudesta, erotti väärän onnen oikeasta.
Tuomarit eivät tajua tätä erotusta. Kukapa tietää eikö neuvoksetar Jossekin olisi joutunut kadotukseen niitten pitsien vuoksi, jotka palvelijatar vei ja jotka tuomarit hänelle palauttivat?
— Sittenkin, sanoi vähäinen vahtimestari, on maassa nyt yhtä lurjusta vähemmän.
Hän pudisti pois pukuunsa tarttuneet leivänmurut, tervehti meitä ja läksi kevein askelin pois.
XXI.
Oikeus.
(Jatkoa)
Kääntyen puoleeni hyvä opettajani jatkoi seuraavasti:
— Kerroin tarinan erakosta ja enkelistä vain osoittaakseni mikä kuilu erottaa ajallisen henkisestä. Inhimillinen oikeus osoittautuu vain ajallisessa, ja siinä eivät suuret henget pääse oikeuksiinsa. Suurin loukkaus, mitä herramme Jeesuksen Kristuksen osaksi on tullut, on se, että hänen kuvansa on asetettu tuomiosaleihin, missä tuomarit vapauttavat farisealaiset, jotka ovat naulinneet Herramme ristiin ja tuomitsevat Magdalenan, joka nosti hänet jumalallisille käsivarsilleen. Mitä tekemistä hänellä, tuolla oikeamielisellä, olisi ihmisten keskuudessa, jotka eivät voi olla oikeamielisiä vaikka haluaisivatkin, koska heidän surkea velvollisuutensa on tarkastella vertaistensa toimia ei sellaisinaan itse olemuksessaan, vaan ainoastaan yhteiskunnallisen hyödyn kannalta, — tuon kaupungeissa vallitsevan, kasatun itsekkyyden, voitonhimon, erehdysten ja väärinkäytösten yhdistelmän kannalta, jota heidät on pantu sokeasti säilyttämään? Rikosta punnitessaan he lisäävät siihen sen vihan tai suuttumuksen painon, jonka se pelkurimaisessa yleisössä on herättänyt. Ja kaikki tuo on kirjoitettu heidän kirjaansa, niin että vanhentunut teksti ja kuollut kirjain on heillä hengen, sydämen ja elävän sielun sijassa. Ja kaikki nuo järjestelyt, joista muutamat ovat peräisin aina Bysanttiumin ja Teodoran häpeällisiltä ajoilta, käyvät yhteen vain siinä kohdassa, että maailmassa, joka ei halua muuttaa luonnetta, on pelastettava kaikki, niin hyveet kuin paheetkin. Lain silmissä on rikos itsessään niin vähäpätöisiä ja sen ulkonaiset puolet niin tärkeitä, että sama teko, eräillä ehdoilla täysin luvallinen, tulee moitittavaksi toisessa. Sitä osoittaa esim. korvapuusti. Jos mies lyö toista poskelle, osoittaa se tavallisten porvareitten keskuudessa vain kiukkuista luonnetta, mutta jos se kohdistuu sotilaaseen, seuraa siitä kuolemanrangaistus. Tuo raakuus, joka yhä vielä on voimassa, saattaa meidät huonoon huutoon tulevien vuosisatojen silmissä.
— Itse emme kiinnitä siihen huomiota, mutta jonain päivänä kysellään minkälaisia raakalaisia me oikeastaan olemme olleet, kun olemme rangaisseet kovimmin veren jaloa kiihkoa sen pulputessa nuorukaisen rinnasta, jonka lait ovat saattaneet sodanvaarojen ja inhottavan kasarmielämän alaisiksi. Ja selväähän on, että jos oikeus olisi olemassa, ei meillä olisi kahdenlaista rikoslakia, sotilaallisia ja siviilirikoksia varten. Nuo sotaoikeuden päätökset, joista joka päivä näemme tuloksia, ovat kamaloita julmuudessaan, ja jos ihmisten tavat milloin tulevat lempeämmiksi, he eivät tahdo uskoa, että ennen oli, keskellä rauhaakin, sotaoikeuksia, jotka ihmisen kuolemalla kostivat korpraalien ja kersanttien majesteetin loukkaukset. He eivät tahdo uskoa, että miesparkoja ammuttiin heidän karatessaan rintamalta, retkellä, jossa Ranskan hallitus ei tunnustanut sotaa käytävän. Ihmeellisintä on, että sellaisia julmuuksia tapahtuu kristittyjen kansojen keskuudessa, jotka kunnioittavat pyhää Sebastinia, kapinallista sotilasta, ja noita teebeläisen legionan marttyyrejä, joitten ainoa kunnia on siinä, että he kerran joutuivat kärsimään sodan koko ankaruutta kieltäytyessään taistelemasta bagaudilaisia vastaan. Mutta jättäkäämme tämä, älkäämme enää puhuko tästä miekkamiesten oikeudesta, sillä he katsovat kerran Jumalan pojan ennustuksen mukaan, vaan palatkaamme siviilivirkamiehiin.
Tuomarit eivät tutki sydämiä ja munaskuita, ja niinpä heidän oikeamielisinkin oikeutensa on karkeaa ja pintapuolista. Sen ohessa vaaditaan vielä paljon, että he pysyisivät edes tuossa tasapuolisuuden kuoressa, jolle lakikirjat on kirjoitettu. He ovat ihmisiä, siis heikkoja ja lahjottavia, lempeitä voimakkaille ja säälimättömiä heikoille. He pyhittävät päätöksillään julmimmatkin yhteiskunnalliset epäkohdat, ja tässä puolueellisuudessa on vaikeaa erottaa sitä, mikä johtuu heidän luonteensa henkilökohtaisesta alhaisuudesta, siitä, mihin heidän toimensa velvollisuudet pakoittavat. Tuo velvollisuus taas on oikeastaan kannattaa valtiota siinä, mikä on pahaa, yhtäpaljon kuin hyvässäkin, valvoa julkisten tapojen säilymistä, olivat ne sitte mainioita tai halveksittavia, ja turvata kansalaisten oikeuksien rinnalla, ruhtinaitten hirmuvaltaista tahtoa, puhumattakaan niistä naurettavista tai julmista ennakkoluuloista, jotka kruunun turvissa löytävät loukkaamattoman turvapaikan.
Ankarinkin virkamies saattaa, juuri puolueettomuutensa vuoksi, joutua lausumaan yhtä kuohuttavia ja ehkä vieläkin epäinhimillisempiä päätöksiä kuin puolueellinen virkamies. En omasta puolestani tiedä kumpaako enemmän pelkäisin, sellaistako tuomaria, joka on yhtä sielua lain kirjaimen kanssa, vai sellaistako, joka käyttää tunnekykynsä jäännöksiä kirjaimen vääristelyyn. Jälkimäinen uhraa minut eduilleen tai intohimoilleen, edellinen teurastaa minut kylmästi kirjoitetulle sanalle.
Vielä on huomattavaa, että virkamies ammattinsa vuoksi ei puolusta uusia ennakkoluuloja, joitten alle me kaikki olemme enemmän tai vähemmän alistetut, vaan ikivanhoja ennakkoluuloja, jotka ovat säilyneet laissa, vaikka ovatkin kuluneet pois sieluistamme ja tavoistamme. Eikä ole sellaista hiukankin miettimiseen taipuvaa ja vapaata henkeä, joka ei tuntisi mitä kaikkea laeissa on goottilaista, kun taas tuomareilla ei ole oikeutta tajuta sitä.
Mutta puhunhan kuin lait, niin barbaarisia ja raakoja kuin ovatkin, olisivat ainakin selviä ja tarkkoja. Ja siinä suhteessa niiltä puuttuu paljon. Noidan loitsut tuntuvat helppotajuisilta verrattuina useihin lakikirjojemme ja säännöksiemme kappaleihin. Nuo selitysvaikeudet ovat vaikuttaneet paljon siihen, että on täytynyt järjestää eri oikeusasteita ja odotetaan, että ylioikeus kyllä selvittää sen mihin rauhantuomari ei ole kyennyt. Siinä odotetaan paljon viideltä punapukuiselta, nelinurkkaista lakkia kantavalta mieheltä, jotka, vaikkapa ovatkin lukeneet rukouksensa, silti ovat alttiita erehdyksille. On helpompi tottua siihen, että kaikkein korkein oikeus tuomitsee lopullisesti siitä ainoasta syystä, että on tyhjennetty toisten kyky ennen kuin siihen on turvauduttu. Ruhtinas on tätä mieltä, sillä hänellä on ratkaisuvalta vielä ylioikeuteenkin nähden.
XXII
Oikeus.
(Jatko ja loppu.)
Hyvä opettajani katseli surumielin veden juoksua kuin kuvaa tästä maailmasta, missä kaikki kulkee ohi ja mikään ei muutu.
Hän pysyi jonkun aikaa miettivänä ja jatkoi sitte hiljaisemmalla äänellä:
— Minulle tuottaa perin suurta päänvaivaa jo se seikka, että juuri tuomarin pitää jakaa oikeutta. Onhan selvää, että heille on etunsa mukaista julistaa syylliseksi se, jota he ovat aluksi epäilleet. Yhteishenki, heidän keskuudessaan niin voimakas, johtaa heidät siihen. Niinpä saattaakin nähdä, että he koko menetelmässään syrjäyttävät puolustuksen häiritsevänä, ja myöntävät sille pääsyn, vasta sitte kun syyte on saanut aseensa ja ottanut ilmeensä, ja kun se lopuksi, keinotekoisesti, on saanut komean Minervan ulkomuodon.
Jo ammattinsa hengen mukaisesti he ovat taipuvaisia näkemään syyllisen jokaisessa syytetyssä, ja heidän intonsa näyttää useista Europan kansoista niin pelottavalta, että heidän avukseen asetetaan suurissa kysymyksissä kymmenkunta arvalla valittua kansalaista. Siitä käy selville, että sokea sattuma turvaa paremmin syytettyjen elämän ja vapauden kuin tuomareitten valistunut omatunto saattaa tehdä. On kyllä totta, että nuo arvalla valitut porvari-virkailijat pysytetään asioitten ulkopuolella, joista he näkevät ainoastaan loistavan kuoren. Vielä on totta, että koska he eivät tunne lakeja, heitä ei kutsuta niitä sovelluttamaan vaan ainoastaan yhdellä sanalla ratkaisemaan onko niiden sovelluttaminen paikallaan. Sanotaan, että tällaisista lautakunnan istunnoista on usein mielettömiä tuloksia, mutta että kansat, jotka ovat sellaista säätäneet, ovat kiintyneet niihin kuin hyvinkin kallisarvoisiin takeihin. Ja käsitän kyllä, että sillä tavoin syntyneitä päätöksiä saattaa hyväksyä. Ne saattavat olla taitamattomia ja julmia, mutta ainakaan niiden mielettömyydestä ja raakuudesta ei saata syyttää ketään. Kohtuuttomuus tuntuu siedettävältä, kun se on kyllin epäjohdonmukaista näyttääkseen tahdottomalta.
Tuo äsköinen pikku vahtimestari, jolla on niin syvä oikeudentunto, epäili minun pitävän varkaitten ja murhamiesten, puolta. Päinvastoin tuomitsen siinä määrin varkauden ja murhan, etten voi suvaita niiden lailla säännösteltyä jäljennöstäkään, ja minusta on tuskallista nähdä, etteivät tuomarit ole keksineet varkaitten ja murhaajien rankaisemiseksi mitään parempaa kuin heidän jäljittelemisensä; sillä, suoraan sanoen, Jakobus poikani, mitäpä muuta ovat sakot ja kuolemanrangaistus kuin ylväällä täsmällisyydellä täytettyä varkautta ja murhaa? Ja etkö huomaa, että oikeutemme pyrkii vain koko ylväydessään tuohon häpeälliseen pahan pahalla, surkeuden surkeudella kostamiseen ja kaksinkertaistamaan viat ja rikokset tasapainon ja tasasuhtaisuuden takia? Tässä tehtävässä saattaa kyllä osoittaa jonkunlaista vilpittömyyttä ja omanvoiton karttamista. Siinä saattaa osoittaa Hospital'in yhtä hyvin kuin Jeffreys'n ominaisuuksia ja itsekin tunnen aika rehellisiä virkamiehiä. Mutta olen halunnut, pyrkimällä itse periaatteihin, osoittaa sellaisen laitoksen oikean luonteen, jonka tuomareitten ylpeys ja kansojen kauhistus kilvan on pukenut lainattuun majesteettisuuteen. Olen tahtonut osoittaa noiden lakikirjojen alkuperäisen vähäpätöisyyden, jotka halutaan tehdä yleviksi, ja jotka todellisuudessa ovat vain kirjava kokoelma hätäneuvoja.
Lait ovat onnettomuudeksi ihmisten tekemiä; siitä niiden synkkä ja surkea alkuperä. Paraasta päästä tilaisuus ne synnytti. Tietämättömyys, taikausko, ruhtinaan ylpeys, lainsäätäjän edut, oikut, mielikuvitus: siinä noitten suurten lakikokoelmien alkuperä, jotka tulevat kunnianarvoisiksi sitte kun ne jo ovat aivan käsittämättömiä. Selittelijöitten yhä lisäämä, niitä vallitseva epäselvyys antaa niille muinaisten oraakelien majesteetin. Kuulen joka hetki sanottavan ja luen joka päivä sanomalehdistä, että nykyään teemme vain poikkeus- ja tilapäislakeja. Tuollainen näkemisen voima on ominaista lyhytnäköisille, jotka eivät huomaa, että se on muistintakaisen menetelmän jatkoa, ja että lait kaikkina aikoina ovat syntyneet sattumalta. Valitellaan myös sitä hämäryyttä ja ristiriitaisuutta, johon nykyiset lainsäätäjämme tuon tuostakin lankeavat. Eikä huomata, että heidän edelläkävijänsä olivat ihan yhtä hämäriä ja sekavia.
Todellisuudessa, Jakobus poikani, lait ovat hyviä tai huonoja, ei niin paljon itsessään kuin sen tavan vuoksi, millä niitä sovelletaan, ja joku perin kiero määräys ei vaikuta turmiollisesti, jos tuomari ei saata sitä voimaan. Tavoilla on paljon enemmän voimaa kuin laeilla. Tottumusten hioutuneisuus, hengen lempeys ovat ainoat lääkkeet, joita järjellisesti voi käyttää lakien barbarian parantamiseksi. Sillä lakeja laeilla korjatessa antaudutaan hitaasti perille vievälle, epävarmalle tielle. Vain vuosisadat saattavat purkaa vuosisatain työn. On hyvin vähän toiveita siitä, että ranskalainen Numa kerran tapaa Complegnen metsissä tai Fontainebleaun kallioilla toisen Egeria nymfin, joka lausuilee viisaita lakeja.
Hän katseli kauan kukkuloita, jotka puunsivat sinelle näköpiirissä. Hänen ilmeensä oli vakava ja surullinen. Asettaen sitte kätensä olkapäälleni hän puhui niin syvällä vakaumuksella, että sanat tunkivat sieluni pohjaan saakka:
— Jakobus poikani, näet minut äkkiä epävarmana, sopertelevana, nolona ja typeränä, kun vain ajattelen sen korjaamista, mitä pidän sietämättömänä. Älä usko, että se on hengen pelokkuutta: mikään ei hämmästytä aatokseni rohkeutta. Mutta paina tarkasti mieleesi, poikani, mitä nyt sanon. Älyn keksivät totuudet pysyvät hedelmättöminä. Vain sydän kykenee hedelmöittämään unelmat. Se luo elämää kaikkeen rakastamaansa. Tässä se heittelee hyvän kylvöä maailmaan. Ja tunnustan, että olen tähän asti ollut liian järkiperäinen arvostellessani lakeja ja tapoja. Niinpä tuo arvostelu kaatuukin hedelmiä tuottamatta ja kuivaa kuin huhtikuun pakkasen jäytämä puu. Ihmisiä palvellessa täytyy hyljätä kaikki järki haitallisena liikakuormana ja kohota innostuksen siivillä. Jos järkeilet, niin et koskaan pääse lentoon.
Viiteselitykset:
[1] [Ilmestynyt myöskin suomeksi Eino Leinon suomentamana.]
[2] [2] Herra Jean Lacoste on kirjoittanut Gazette de France'ssa 20 p. toukok. 1883:
Herra apotti Jérôme Coignard on pappi, täynnä viisautta, nöyryyttä ja uskoa. En sano, että hänen käyttäytymisensä aina olisi kunniaksi hänen lipereilleen enkä että hänen pukunsa aina olisi moitteeton… Mutta jos hän joutuu kiusauksen valtaan, jos piru hänessä saa helpon saaliin, hän ei koskaan kadota luottamustaan, hän toivoo aina, että hän Jumalan erikoisen armon kautta ei koskaan enää haaksirikkoutuisi, vaan kulkisi Paratiisin kunniaan. Ja todellakin hän antaa meille näytteen sangen ylösrakentavasta kuolemasta. Siitä nähdään, että pieninkin uskonjyvänen kaunistaa elämää ja kristillinen nöyryys sopii ihmiskunnan heikkouksille.
Herra apotti Coignard, ellei hän olekaan pyhimys, ansaitsee ehkä kiirastulen. Mutta ei liian pitkäksi aikaa, ja hänellä on ollut myöskin vaara joutua helvettiin. Sillä hänen suoramielisen nöyryytensä asteisiin ei melkein koskaan liittynyt katumusta. Hän laski liian paljon siihen, että Jumala antaisi anteeksi hänelle eikä ollenkaan ponnistellut omasta puolestaan avittaakseen tätä armontoimeliaisuutta. Juuri tämän vuoksi hän aina uudestaan syöksyi syntiinsä. Tämän vuoksi hänen uskonsa teki hänelle niin pieniä palveluksia, ja hän oli melkein kerettiläinen, sillä Kolmenkymmenen pyhä neuvosto, kuudennessa istuntonsa VI ja IX Kaanonissaan on kironnut kaikki ne, jotka väittävät "ettei ole ihmisen vallassa vastustaa hänen huonoja taipumuksiaan" ja joilla on sellainen luottamus uskoon, että he kuvittelevat sen yksin voivan pelastaa heidät "ilman mitään tahdon toimintaa". Juuri tämän vuoksi jumalallinen armo, joka apotti Coignardin ylitse laskeutuu, on todellakin ihmeellinen ja todellakin meidän tavallisten näkökohtiemme yläpuolella.
[3] Tämän hyvin tuntien hra Hugues Rebell on osoittanut, että on olemassa lempeää epäilyä. Se ei ole suinkaan tapahtunut hra Coignardin mielipiteiden johdosta, vaan eräiden muiden samasta innoituksesta kummunneiden kirjoitusten, joiden johdosta hän on tehnyt erinäisiä huomautuksia. Otan vapauden ne tässä esittää:
'Tämä kirja, joka antaa meille kallisarvoisen opetuksen, voisi aiheuttaa paljon hupaista mietiskelyä. Sallin siis itselleni tässä muutamia ajatelmia:
1:o. Yhteiskunnallinen järjestys ei riipu yksilöiden tahdoista vaan luonnon tahdosta, tai vielä yksinkertaisemmin: niiden älykkäimpien olentojen yhteydestä, jotka yhteiskunnan muodostavat ja jotka valitsevat itselleen mahdollisimman miellyttävän tavan elää;
2:o. Koska yhden aikakauden ihmisillä on sama elimistö ja samat intohimot kuin toisen aikakauden ihmisillä, ei heillä voi myöskään olla ehdottomasti erilaisia laitoksia. Tästä johtuu, että poliittinen vallankumous ei ole muuta kuin kansan ympäri käyvää liikettä vanhoihin tapoihin nähden, joiden lähtökohtaan he tahtovat palata. Se on siis sairautta, ihmiskunnan luonnollisen kehityksen pysäyttämistä. Näistä laeista johtuu myös, että kaikki yhteiskunnat elävät ja kuolevat samalla tavalla.'
(Hugues Rebelle, l'Ermitage, huhtik. 1893).
Hra apotti Coignard tyytyy sanomaan, että kansa samana aikana ei ole vastaanottavainen muuta kuin yhdelle valtiomuodolle.
[4] Herra Baiselance tai Baisselance oli kauan Montaignen jälkeen Bordeaux'n pormestarina. (Julkaisijan huomautus).
[5] Alkuperäisessä runomuodossa. (Suoment.)
[6] Mittausoppi, josta Paistinkääntäjä puhuu, on valaistu Sébastien Leclerc'in kuvioilla, joitten tarkkaa siroutta ja hienoa piirrosta päinvastoin ihailen. Mutta vastakohta on siedettävä. (Julkaisijan huomautus.)
[7] Kirkonmies puhuu. (Julkaisijan huomautus.)
[8] Akatemia ei tähän aikaan jakanut palkintoja. (Julkaisijan huomautus.)
[9] En ole huomannut herra Rockstrongia mainittavan Monmouthin tapausta koskevissa tiedoissa. (Julkaisijan huomautus.)
[10] Apotti Coignardin aikanakin ranskalaiset pitivät itseään vapaina, kuten eräät kirjoitukset osoittavat. (Julk. huomautus.)