E-text prepared by Tapio Riikonen

APOTTI JÉRÔME COIGNARDIN AJATUKSIA

Poiminut hänen uskollinen oppilaansa Jacobus Paistinkääntäjä ja julaissut

ANATOLE FRANCE

Ranskan Akatemian jäsen

Tekijän luvalla ranskankielestä suomentaneet

Eino Leino ja Eino Palola

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1920.

Loviisan Sanomain Osakeyhtiön Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Apotti Jérôme Coignard

Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia

     I. Valtiomiehet.
    II. Pyhä Abraham.
   III. Valtiomiehet. (Jatko ja loppu).
    IV. Mississipin juttu.
     V. Pääsiäismunat.
    VI. Uusi hallitus.
   VII. Uusi hallitus. (Jatko ja loppu).
  VIII. Neuvosmiehet.
    IX. Tiede.
     X. Armeija.
    XI. Armeija (jatkoa).
   XII. Armeija. (Jatko ja loppu).
  XIII. Akatemiat.
   XIV. Kapinalliset.
    XV. Valtiokaappaukset.
   XVI. Historia.
  XVII. Herra Nicodème.
 XVIII. Oikeus.
   XIX. Vahtimestarin kertomus.
    XX. Oikeus. (Jatkoa).
   XXI. Oikeus. (Jatkoa).
  XXII. Oikeus. (Jatko ja loppu).

Apotti Jérôme Coignard

Octave Mirbeau'lle.

Ei ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin elämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n kollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja Sagiensis episcopi bibliothecarius solertissimus, kuten hänen hautakirjoituksensa mainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän Astarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka tuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna Lyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi oli Mosaïde (Judaea manu nefandissima), jättäen jälkeensä useita keskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista keskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät olosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen oppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä ournebroche, koska hän oli paistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä oli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi mestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. "Hän oli", sanoi paistinkääntäjä, "etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja kukoistanut". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja uskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä teoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in Muistelmissa.

Tarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista täysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se on teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen muotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja Hampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä. Lyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää, että hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse toimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän Jaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra Blaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi lisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka elää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme siltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä aurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta varten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat Bossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon huvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken kirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani Pont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän turhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin oppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin kasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä oikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen olevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja riippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja surkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja keskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä toivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi, järkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että tulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman välinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein varmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet, samaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen, rauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen sattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi joku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme jo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän ajatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien ja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi aikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan ja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa yleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville hienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme ymmärrä yhtään ainoata säettä Iliaasta taikka Divina Commediasta niiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta, eikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta mitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä ehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä muodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä vastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.

On luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä yksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä hänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme vääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään liioiteltuja ajatuksia.

Uskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä hän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa aivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan itsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä kaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa ihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus. Sietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes heidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin ansaittua.

Keskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien keskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa. Tavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on pikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn käsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän solvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja taitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti kirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä lukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä sen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie sen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi julkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla on ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi Montparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen taa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun ritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille sukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä käsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä Kuningatar Hanhenjalan ravintola[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan sitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän uutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei ole kysymys siitä kirjasta.

Jacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa tekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi huolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja keskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi parhaiten sopii Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle), ja hän muodosti niistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin nuo muutkin paperit.

Se on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä Herra Jerôme Coignardin ajatuksia. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä yleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen osaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa lukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä hänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen, ylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä yhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa vastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja siveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana rajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset mahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi jalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut niihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä koski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa hän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä tekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla kiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja vastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan. Ennakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta yhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen, että ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne ihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta ja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla vilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen, ja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle jonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia kukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen juhlapohjalta.

Mutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana, vapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme särmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen ylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat ja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja että häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella ympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän olisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla älyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria viisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain sofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen ominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui tasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän itse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä ihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.

He ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta vielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti ihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän kurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka heidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus, herkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen sisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä mukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat molemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia harhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään ylösnousemusta.

Mutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan ollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä hehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää heihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä löytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt mitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen nähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se erinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon itseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän epäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman mahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka ylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi pitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute, joka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa sitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja epäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen äärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään tunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi kaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja hänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut pysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle korjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä enimmän juuri tällaisena?

En tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra apotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla epikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän yksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.

On huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan olemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle jättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen maailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden ammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen siveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä nauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset suhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän kirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen henkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä hallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta fanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat kansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti Coignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen, että on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen älyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on järjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen järjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi, jättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen kaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun tiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka menevällä täsmällisyydellä.

Tämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli sikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet kiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään ja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin "vapautuneet henget" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa loukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman käsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset uskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat pettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai onnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat vähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan täytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.

On ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen ja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen omaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea sielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden. Olen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä kummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita goottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin elämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme teologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa vieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän ajattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse asiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että hän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa ymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin Epikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla impeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa periaate.

Milloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt niin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin suurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten ajattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen. Hän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että koska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä, he eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa kuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan ja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja herkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä kaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa vastaan.

Näyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi liioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että, jos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä luonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia itselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet nöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa nähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä luontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi mitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat suurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja valtakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen niinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.

Myöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että hän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa omaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella. Lakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen selvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on onnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi, minkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä. Kaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut siihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua kaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka on sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai sen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen esimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa. Hän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja sääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat kerrotut Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa. Minun tehtäväni ei ole tietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty madame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne riippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta taivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva ajatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu tämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean mielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet herra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin farisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta. Tämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin ovat minut tähän johtaneet.

Kaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen kieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen. Hän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen maailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten että suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin, mutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne olisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja surkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.

Hän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat aikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt yksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen julmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia haukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää hyväntahtoisuutta.

Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy. Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa Contrat social'ia parhaaseen kaikista tasavalloista.

Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta, että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen. Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista 18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi, mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.

Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä. Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen. Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä, että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen, kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä tahansa.

Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden! Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä hirvittävimmän hirmuvallan alku.

Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus, joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden, joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää, että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt vankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.

Koska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut myöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen sanoistaan, joka on säilynyt meille. "Kansanvallassa", sanoi apotti Coignard, "kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse asiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen kuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa on joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa kärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen pyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä. Kansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu mielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä ainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden toimeenpanijat onnellisiksi."

Tämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi säilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän vapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten aikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut vallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä ollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä muuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien voimien kautta, jotka kaatavat kaiken.

Hän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä tavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä, riippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä tilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita heitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.

"Onnettomuus on siinä", myönsi hän, "että kansat pukeutuvat niihin niinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on tavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava, tahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan jollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin siellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi kustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono. Kuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun ruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan."

Tästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että edistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei yllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset kuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että niitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti alituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät ihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin ihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen muuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli varsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus Jacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen arvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin kohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi sitä mikä oli säilytettävää.

— Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi mestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä kaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te tunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa, maistraatteja ja järjestyksen valvojia?

— Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että ihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin hämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää hiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen. On hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien ja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa välttämättömiä raunioita.

— Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä, mutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon mestarini, mitä asetatte niiden sijaan?

Johon mestari vastasi:

— Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle yhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat vanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus on saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.

Siitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta kertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet toteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon muistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt vanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että kieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he, hänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen sydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä mitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala, joka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja naurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo ihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu titaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo ääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme hänen kaukaisen hengityksensä lieskat.

Vieraana tämän maailman asioille hra Coignard oli taipuvainen pelkästään spekulatiivisiin mietelmiin ja syventyi mielellään ylimalkaisiin ajatuksiin. Tämä mielenlaatu, joka saattoi vahingoittaa häntä hänen aikalaistensa keskuudessa, tekee hänen ajatelmansa puolentoista vuosisadan jälkeen varsin arvokkaiksi ja sangen hyödyllisiksi. Me voimme niistä oppia paremmin tuntemaan omia tapojamme ja selittämään niissä piilevää pahaa.

Vääryydet, tuhmuudet ja julmuudet jäävät meiltä huomaamatta silloin kun ne ovat yleisiä. Me näemme esi-isiemme huonot puolet emmekä omiamme Koska ei ole yhtään aikakautta menneisyydessä, missä ihminen ei esiintyisi meille järjettömänä, raakana ja julmana, olisi ihmeellistä, että meidän vuosisatamme jonkun aivan erikoisen etuoikeuden kautta olisi vapaa kaikesta typeryydestä, kaikesta ilkeydestä ja kaikesta julmuudesta. Hra apotti Coignardin mielipiteet avittaisivat meitä tutkistelemaan omaatuntoamme, ellemme jo olisi niiden itsetyytyväisten kaltaisia, joiden silmät eivät näe ja joiden korvat eivät kuule. Käyttämällä vain hiukan hyvää uskoa ja unohtamalla vain hiukan omia etujamme me näkisimme pian, että meidän lakikirjamme ovat vieläkin vääryyden pesiä, että meidän tavoissamme säilyy ahneuden ja ylpeyden perinnöllinen kovuus, että me pidämme arvossa vain rikkautta emmekä kunnioita työtä. Meidän yhteiskunnallinen järjestelmämme näyttäisi meistä siltä, mitä se itse asiassa onkin, kurjalta ja vaaralliselta järjestelmältä, jonka todellisten olojen oikeus tuomitsee huolimatta ihmisten tekemästä oikeudesta ja jonka perikato jo on alkanut. Meidän pohattamme näyttäisivät meistä yhtä typeriltä kuin nuo turilaat, jotka syövät edelleen puiden lehtiä sillä aikaa kuin pienet syöpäläiset, jotka ovat heidän ruumiiseensa tunkeutuneet, ahmivat heidän sisuksiaan. Me emme salli enää valtiomiestemme väärien ja latteiden lausumisnumeroiden itseämme uinuttaa, meitä säälittäisi nuo taloustutkijamme, jotka väittelevät keskenään huonekalujen hinnoista talossa, joka palaa. Apotti Coignardin sanat ilmaisevat meille profeetallista ylenkatsetta noihin Vallankumouksen suuriin periaatteisiin ja noihin kansanvallan oikeuksiin nähden, joille me olemme sadan vuoden kuluessa perustaneet mitä väkivaltaisimman vallananastuksen pitkän, epäoikeudellisten hallitusten sarjan, samalla kun me ilman ivaa tuomitsemme kaikki epäoikeudet. Jos alkaisimme hiukan hymyillä noille typeryyksille, jotka ovat päivän selviä, mutta joskus verisiä, jos oivaltaisimme, että nykyaikaiset ennakkoluulot ovat niinkuin vanhatkin joko naurettavien tai inhottavien asianhaarojen tuloksia, jos arvostelisimme niitä kumpiakin lempeällä ja sääliväisellä epäilyllä[3] olisivat riidat maailman kauneimmassa maassa vähemmän kiivaita ja hra apotti Coignard olisi omalta osaltaan jotakin vaikuttanut ihmiskunnan onnellisuuteen.

Anatole France.

APOTTI COIGNARDIN AJATUKSIA

I

Valtiomiehet.

Hra apotti Jérôme Coignard oli tänä iltapäivänä tavallisella käynnillään kirjakauppias hra Blaizot'n luona Pyhän Jaakon kadulla Pyhän Katharinan Kuvassa. Huomaten pöydillä Jean Racinen teoksia hän otti huolimattomasti selaillakseen yhtä noista niteistä.

— Tämä runoilija, sanoi hän, ei ollut vailla neroa ja jos hän olisi voinut kohottaa henkensä niin, että hän olisi kirjoittanut murhenäytelmänsä latinalaisilla säkeillä, hän olisi kiitostakin ansaitseva, erittäinkin Athalie'nsa johdosta, jossa hän osoitti ymmärtävänsä sangen hyvin politiikkaa. Corneille ei ole häneen verraten muuta kuin turha deklamoija. Tämä Joaan tapausta kuvaileva murhenäytelmä paljastaa meille eräitä niistä voimaliikkeistä, jotka nostavat ja kukistavat valtakuntia. Ja täytyy uskoa, että hra Racine oli sangen ymmärtäväinen, mikä onkin enemmän arvoista kuin kaikki nuo runouden ja kaunopuheisuuden hienoudet, jotka itse asiassa eivät ole muuta kuin kaunopuhujien keksintöjä ja omiaan vain hupsuja huvittamaan. Kuuluu heikoille hengille koettaa kohottaa ihmistä hienoon ja ylevään. He erehtyvät Aatamin heimon todellisesta luonteesta, joka on kokonaan kurja ja säälittävä. Pidätyn väittämästä, että ihminen olisi naurettava eläin, vain siitä syystä, että Jeesus Kristus on sen kalliilla verellään lunastanut. Jos ihmisessä jotakin ylevää on, riippuu se yksinomaan tuosta käsittämättömästä mysteriosta, ja ihmislapset, suuret ja pienet, ovat itsessään vain julmia ja vastenmielisiä petoja.

Hra Roman astui sisälle myymälään juuri sillä hetkellä, jolloin kunnon mestarini lausui nuo viimeiset sanat.

— Hohoo, hra apotti, huudahti tämä taitava mies. Te unohdatte, että nämä julmat ja vastenmieliset eläimet ovat ainakin Europassa ihailtavan poliisijärjestyksen alaisia ja että valtiot sellaiset kuin Ranskan kuningaskunta tai Hollannin tasavalta ovat hyvin kaukana tuosta barbariasta ja tuosta raakalaistilasta, jotka teitä niin loukkaavat.

Kunnon mestarini heitti kädestään Racinen niteen ja vastasi hra
Romanille tavallisella suloudellaan:

— Myönnän, hyvä herra, että valtiomiesten teoissa on jotakin järjestystä ja jotakin selvyyttä, silloin kun ajattelijat niitä kirjoituksissaan käsittelevät ja ihailen teidän teoksessanne Monarchie ideain lumoa ja johdonmukaisuutta. Mutta sallikaa, hyvä herra, että teen kunniaa vain teille kaikista niistä kauniista ajatuksista, joita te sijoitatte vanhojen ja uusien aikojen suurten valtiomiesten sieluihin. Heillä ei ollut sitä henkevyyttä, minkä te annatte heille, ja nuo kuuluisat miehet, jotka näyttävät johtaneen maailmaa, olivat itse luonnon ja kohtalon leikkikaluja. He eivät kohonneet inhimillisen typeryyden yläpuolelle, eivätkä itse asiassa olleet muuta kuin kurjuuden loistoesimerkkejä.

Tätä keskustelemusta kärsimättömänä kuunnellessaan hra Roman oli ottanut käteensä jonkun vanhan karttateoksen. Hän rupesi sitä paukuttamaan pöytään kiivaudella, joka yhtyi hänen oman äänensä meteliin.

— Mikä sokeus! sanoi hän. Kuinka olla näin tunnustamatta suurten hallitusmiesten, suurten kansalaisten tekoja! Tunnetteko niin huonosti historiaa, ettette huomaa kuinka joku Caesar, joku Richelieu, joku Cromwell muodosti kansoja niinkuin savenvalaja ruukkujaan? Ettekö näe, että valtio käy niinkuin kello kellosepän käsissä?

— Minä en sitä näe, sanoi kunnon mestarini, ja niiden viidenkymmenen vuoden aikana, jotka olen elänyt, olen huomannut vain, että tämä maa on vaihtanut useampia kertoja hallitustaan ilman että ihmisten elinehdot ovat siitä muuttuneet, paitsi ehkä erään näkymättömän prosessin kautta, joka ei ollenkaan riipu ihmisten tahdoista. Siitä päätän, että on jotakuinkin samantekevää tulla hallituksi tuolla taikka tällä tavalla ja ettei hallitusmiehissä ole muuta arvossapidettävää kuin heidän vaununsa ja heidän vaatteuksensa.

— Voitteko puhua niin, vastasi hra Roman, sen valtiomiehen kuoleman jälkeisenä päivänä, joka otti niin suurta osaa maan asioiden hoitoon ja joka pitkän epäsuosionsa jälkeen veti viimeisen henkäyksensä hetkellä, jolloin valta kaikkine kunnioineen oli jälleen hänen käsissään? Kansan huminasta, joka seuraa hänen hautakirstuaan, te voitte päättää, mitä hänen työnsä merkitsevät. Niiden merkitys kestää kauan hänen kuoltuaan.

— Hyvä herra, sanoi siihen kunnon mestarini, tämä valtiomies oli kunnollinen, harras ja työteliäs ihminen eikä voi väittää hänestä niinkuin hra Vaubanista, että hän olisi ollut liian kohtelias teeskennelläkseen sitä muille, sillä hän ei koskaan pitänyt lukua kenenkään miellyttämisestä. Ylistän häntä erikoisesti siitä, että hän kävi paremmaksi maan asioiden hoidossa, joissa niin monet muut turmeltuvat.

Hänellä oli luja sielu ja virkeä tunne maansa suuruudesta. Hän on kiitettävä vielä siitä, että hän kantoi tyynesti laajoilla hartioillaan sekä ammattipilkkaajien että pikkumarkiisien viat. Hänen vihollisensakin tunsivat häntä kohtaan salaista kunnioitusta. Mutta mitä hän on tehnyt merkittävää ja minkä kautta hän esiintyy teille muuna kuin niiden tuulien leikkikaluna, jotka puhalsivat hänen ympärillään? Jesuiitat, jotka hän karkoitti, ovat palanneet; tuo pieni uskontosota, jonka hän sytytti kansan hukutukseksi, on sammunut, eikä jättänyt juhlan jälkeen muuta kuin huonon ilotulituksen käryävät jätteet. Hänellä oli, myönnän teille, huvittamisen tai pikemmin ajanvietteen neroutta. Hänen elämäntehtävälleen, joka ei ollut muuta kuin tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta, tuli hänen kuolemansa odottamatta, mutta sen ei ole tarvis muuttaa muuta kuin nimeään ja johtajaansa opinkaavaansa muuttamatta. Hänen kavaluutensa pysyy uskollisena mestarilleen ja itselleen jatkuvasti asianhaaroja noudattaen. Onko tuo siis mikään elämäntyö, joka suuruudellaaan hämmästyttää?

— On, se hämmästyttää todellakin, vastasi hra Roman. Ja tämä valtiomies puhdisti hallitsemisen taidon metafysiikan pilvistä vieden sen asioiden todellisuuteen, josta minä häntä suuresti ylistän. Hänen tehtävänsä, sanotte te, oli vain tilaisuuden ja sen toimeenpanemisen palvelusta. Mutta mitä vaaditaankaan ollakseen etevä inhimillisten asiain hoidossa muuta kuin tarttua suosiolliseen, suotuisaan tilaisuuteen ja käyttää sen toimeenpanemiseen hyödyllisiä palvelijoita? Tämän hän teki, tai tämän hän olisi ainakin tehnyt, ellei hänen ystäviensä pikkumainen petollisuus ja hänen vastustajiensa salakavala rohkeus olisi riistänyt kaikkea rauhaa häneltä. Mutta hän kulutti itsensä turhaan jälkimäisiä hillitessään ja edellisiä rohkaistessaan, Aika ja ihmiset, nuo välttämättömät välikappaleet, puuttuivat häneltä, hänen hyväätekevä despotisminsa perustamiseksi. Hän hahmotteli kuitenkin ihailtavia suunnitelmia sisäpolitiikkaan nähden. Teidän ei tulisi unohtaa, että ulkopolitiikkaan nähden taas hän lahjoitti isänmaalleen laajoja ja viljavia alueita. Ja meidän on oltava siitä hänelle sitäkin kiitollisempia, että hän teki nämä onnistuneet valloitukset yksin ja parlamentista huolimatta, josta hän oli riippuvainen.

— Hyvä herra, vastasi kunnon mestarini, hän osoitti tarmoa ja taitoa siirtomaa-asioiden hoidossa, mutta ei ehkä enempää kuin mitä tavallinen porvari tarvitsee jonkun maatilan ostoon. Ja minusta nuo merentakaiset asiat eivät ole minkään arvoisia siihen nähden, miten europalaisten on tapa käyttäytyä Afrikan ja Amerikan kansojen suhteen. Valkoiset, ollessaan tekemisessä keltaisten tai mustien kanssa, katsovat olevansa pakoitettuja tekemään heidät maattomiksi. Ei päästä mihinkään päätökseen villikansojen kanssa muuten kuin vielä täydellisemmällä raakuudella. Tähän äärimmäisyyteen johtavat kaikki siirtomaita koskevat yritykset. En tahdo kieltää, etteikö espanjalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset olisi saaneet niistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta tavallisesti antaudutaan aivan sattuman ja seikkailun valtaan lähettämällä suuria ja julmia retkikuntia. Mitä on yksilön taito ja tahto noissa yrityksissä, jotka koskevat kaupan, maanviljelyksen ja merenkulun etuja, jotka sentähden riippuvat äärettömästä määrästä toisia olentoja? Hallitusmiehen osa näissä asioissa on sangen pieni, ja jos se näyttää meistä huomattavalta, on se vain siksi, että meidän jumaluustarustoon taipuvainen henkemme tahtoo antaa nimen ja hahmon kaikille luonnon salaperäisille voimille. Mitä hän on keksinyt tuo meidän hallitusmiehemme siirtomaihin nähden, jota jo foinikialaiset eivät Kadmuksen aikaan tunteneet?

Nämä sanat kuullessaan herra Roman pudotti karttateoksen, jota kirjakauppias riensi kohteliaasti maasta nostamaan.

— Herra apotti, sanoi hän, minä huomaan, että te valitettavasti olette rikkiviisastelija. Sillä täytyy olla sofisti sekottaakseen Kadmukseen ja foinikialaisiin kuolleen valtiomiehemme siirtomaayrityksiä. Te ette ole voineet kieltää, että nämä yritykset olivat hänen työtään ja olette häiritsevällä tavalla tuoneet keskusteluumme tämän Kadmuksen saattaaksenne meidät hämille.

— Hyvä herra, sanoi apotti, jättäkäämme Kadmus sikseen, koska se teitä vihastuttaa. Tahdon sanoa ainoastaan, että valtiomiehellä on vähän osuutta omiin yrityksiinsä eikä hän ansaitse niistä kunniaa eikä häpeää. Tahdon sanoa, että elämän surkuteltavassa komediassa hallitusten päämiehet näyttävät käskevän, niinkuin kansat tottelevan, mutta se ei ole muuta kuin leikkiä, turhaa näennäisyyttä ja itse asiassa sekä toisia että toisia näkymätön voima johdattaa.

II

Pyhä Abraham.

Tuona kesäisenä yönä hyttysten hypellessä Pienen Bachuksen lyhdyn ympärillä hra apotti Coignard otti raitista ilmaa Saint-Benoît-le-Bétournén kirkon kaaren alla. Hän mietiskeli siinä tapansa mukaan Cathérinen saapuessa istumaan hänen vierelleen kivipenkille. Kunnon mestarini oli taipuvainen kiittämään Jumalaa hänen töistään. Hän katseli mielihyvällä tätä kaunista tyttöä, ja koska hänen henkensä oli hymyilevä ja viljeltynyt, hän puheli tälle miellyttäviä sanoja. Hän kiitti Catherinen pirteyttä, joka ei esiintynyt ainoastaan hänen kielellään vaan myöskin hänen kurkussaan ja kaikessa muussakin hänen henkilössään sekä siitä, että tämä tosin hymyili huulillaan ja poskillaan, mutta vielä enemmän lihansa kaikilla kauniilla poimuilla ja syvennyksillä, minkä vuoksi oli varsin vaikeata sietää hänen verhojaan, jotka estivät näkemästä hänen kokonaan hymyävän.

— Koska yleensä, sanoi hän, on tehtävä syntiä maan päällä ja koska kukaan paitsi öykkäri, ei voi uskoa itseään erehtymättömäksi, tahtoisin juuri teihin nähden, hyvä neiti, että taivaallinen armo hetkeksi heittäisi minut erikoisesta suojeluksestaan, jos varsinkin se voisi tuottaa teillekin jotain mielihyvää. Minulle se tuottaisi kaksi mitä kallisarvoisinta etua, nimittäin: ensiksi, että tekisin syntiä harvinaisella ilolla ja valikoidulla herkullisuudella, toiseksi, että samassa saisin anteeksiannon teidän sulojenne voimasta, sillä on epäilemättä kirjoitettu Tuomion kirjaan, että teidän viehätyskeinonne ovat vastustamattomia. Tämä täytyy ottaa huomioon. Näkee älyttömiä miehiä, jotka huvittelevat rumien ja sulottomien naisten kanssa. Nämä onnettomat tuohon tapaan toimien syöksyvät vaaraan kadottaa sielunsa, sillä he tekevät sen vain syntiä tehdäkseen ja heidän työläs rikkomuksensa on täynnä raadollisuutta. Sen sijaan niin kaunis iho kuin teidän, Cathérine, on jo sellaisenaan puolustus Iäisen silmien edessä. Teidän sulonne helpottavat ihmeellisesti rikkomusta, joka käy anteeksiannettavaksi, ollen riippumaton meidän tahdostamme. Ollakseni oikein suora, hyvä neiti, minä tunnen, että teidän läheisyydessänne taivaan armo jättää minut ja pakenee linnunlentimillä. Siinä silmänräpäyksessä, kun nyt puhun teille, siitä ei ole jäljellä enää kuin pieni valkea pilkku noiden kattojen päällä, joiden räystäillä kissat rakastelevat raivokkain huudoin ja lapsellisin valituksin kuun istuessa aivan julkeana eräällä savutorvella. Kaikki mitä näen teidän olemuksestanne, Cathérine, vaikuttaa aistillisesti ja se, mitä en näe, vielä aistillisemmin.

Hänen näin puhuessaan Cathérine loi silmänsä alas polviinsa ja käänsi ne sitten aivan kimmeltävinä hra apotti Coignardiin:

Ja virkahti varsin vienolla äänellä:

— Koska te tarkoitatte minulle hyvää, herra Jérôme, sanoi hän, luvatkaa minulle suostua pyyntöön, jonka aion tehdä teille. Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.

Kunnon mestarini lupasi. Kuka ei olisi tehnyt samoin hänen sijassaan?

Cathérine sanoi hänelle silloin vilkkaasti:

— Te tiedätte, hra Jérôme, että apotti La Perruque, Saint-Benoît'n apupappi, syyttää veli Angea, että tämä muka olisi varastanut hänen aasinsa ja tuosta on apupappi tehnyt virallisen kantelun. Ei voi olla väärempää syytöstä. Tämä kunnon munkki oli lainannut aasin kuljettaakseen pyhäinjäännöksiä maalaiskyliin. Aasi hävisi tiellä. Pyhäin jäännökset löydettiin. Se on asiassa oleellista, kuten veli Ange sanoo. Mutta apotti La Perruque vaatii takaisin aasiaan eikä anna sijaa järjen äänelle. Hän tahtoo sulkea tuon pikku munkin piispan vankilaan. Te yksin voitte saada viihtymään hänen vihansa ja ottamaan takaisin kanteensa.

— Mutta, hyvä neiti, sanoi apotti Coignard, siihen minulla ei ole voimaa eikä halua.

— Oh! jatkoi Cathérine puhettaan liukuen hänen lähelleen ja katsoen häntä keskitetyllä hellyydellä. Mitä haluun tulee, olisin sangen onneton ellen onnistuisi sitä teihin lietsomaan. Mitä taas voimaan tulee, hra Jérôme, se teillä on. Eikä mikään olisi teille helpompaa kuin pelastaa tuo pikku munkki. Riittäisi, että te antaisitte herra La Perruquelle kahdeksan saarnaa laskiaiseksi ja neljä adventiksi. Te kirjoitatte niin hyviä saarnoja, että täytyy tuottaa teille suurinta mielihyvää niitä kirjoittaa. Sommitelkaa nuo kaksitoista saarnaa, hra Jérôme, sommitelkaa ne heti. Käyn itse hakemassa ne teiltä asunnostanne Saint-Innocent'issa.

— Herra La Perruque, jolla on korkeat ajatukset tiedoistanne ja ansioistanne, pitää varmaan kahtatoista saarnaanne aasin arvoisena. Heti kun hänellä on nuo kaksitoista saarnaa hän on peruuttava kanteensa. Hän on sen sanonut. Mitä on teille kaksitoista saarnaa, hra Jérôme? Ja minä lupaan kirjoittaa aameneni niistä viimeisen alle. Te lupaatte, lisäsi hän kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Tästä, sanoi ankarasti hra Coignard irroittaen kauniit kätöset kaulaltaan, minä kieltäydyn ehdottomasti. Lupaukset, joita kauniille tytölle annetaan, ovat sitovia vain lihalle eikä ole mikään synti evätä niitä. Älkää luottako minun apuuni, sorja tyttöseni, että tahtoisin pelastaa tuon parrakkaan viettelijän oikeuden käsistä. Jos kirjoittaisin yhden tai kaksi tai kaksitoista saarnaa, niin tekisin sen noita huonotapaisia munkkeja vastaan, jotka ovat Pyhän Kirkon häpeä ja kirppujen kaltaisia, jotka ovat tarttuneet Pyhän Pietarin vaatetukseen. Tuo veli Ange on konna. Hän antaa kunnon naisten kosketella muka pyhäin jäännöksinä jotakin lampaan tai porsaan luuta, jonka hän itse on kalunnut puhtaaksi ällöttävällä ahmattiudella. Lyönpä vetoa, että hän on kuljettanut hra La Perruquen aasin selässä jotakin enkeli Gabrielin siivensulkaa, sädettä tietäjien tähdestä ja jossakin pienessä jouhisoittimessa niiden kellojen kaikua, jotka soivat Salomonin temppelin tapulissa. Hän on oppimaton, hän on valehtelija, ja te rakastatte häntä. Siinä on kolme syytä, joiden vuoksi hän on minulle vastenmielinen. Jätän teidän arvosteltavaksenne, hyvä neiti, mikä noista kolmesta on painavin. Se voi olla myöskin niistä vähimmän kunniallinen, sillä toden totta, olin viehtynyt juurikään niin väkivaltaisesti, että se ei ole ollenkaan minun ikäni eikä säätyni mukaista. Mutta älkää pettykö. Tunnen varsin vilkkaasti sen herjan, minkä tuo teidän niskapussillinen kaapukonnanne muodostaa Herramme Jeesuksen Kirstuksen Kirkolle, jonka sangen arvoton jäsen minä olen, ja tuo kapusiini vaikuttaa minuun niin vastenmielisesti, että minut valtaa äkillinen halu mietiskellä jotakin Pyhän Johannes Chrysostomuksen kaunista kohtaan sensijaan, että hieroisin tässä polviani teidän polviinne, hyvä neiti, kuten olen neljännestunnin tehnyt. Sillä syntisen himo on katoavaista, mutta Jumalan kunnia pysyy iankaikkisesti. En ole koskaan liioitellut lihan synnin käsitettä, se oikeus täytyy antaa minulle.

En säiky niinkuin hra Nikodemus niin pientä seikkaa kuin huvitella jonkun sievän tyttösen kanssa. Mutta en voi ensinkään sietää mielen alhaisuutta, en tekopyhyyttä, en valhetta, enkä tuota raakaa tietämättömyyttä, jotka tekevät teidän veli Angestanne täydellisen kapusinin. Teihin tarttuu hänen hommastaan, hyvä neiti, rentustelun tapa, joka vetää teidät paljon alapuolelle teidän säätyänne, ilotytön säätyä. Tunnen sen häpeät ja kurjuudet, mutta se on paljon korkeammalla kapusiinien säätyä. Tuo lurjus häväisee teidät samoin kuin hän on häpeä itse Pyhän Jaakon kadun lokavirroillekin niihin astuen jalallaan. Ajatelkaa, hyvä neiti, kaikkia niitä hyveitä, joilla te vielä voisitte epämääräisessä ammatissanne kaunistauta ja joista yksikin ehkä voisi avata teille eräänä päivänä Paratiisin, ellette olisi tuon saastaisen sian nöyrin orja ja palvelija.

Sallien kaiken teissä muodostua siksi mikä lopuksi on tarpeellista, että voisi jättää teidät teistä erotessaan, te voisitte, Cathérine, kukoistaa uskossa, toivossa ja rakkaudessa, rakastaa köyhiä ja käydä katsomassa sairaita. Te voisitte olla almujen antaja ja myötäkärsijä ja te voisitte iloita kainosti taivaan pilvistä, merien, metsien ja ketojen kauneudesta. Te voisitte aamulla ikkunanne aukaistessanne ylistää Jumalaa kuunnellen lintujen laulua, te voisitte pyhiinvaellusten päivinä nousta Pyhän Valeriuksen kukkulalle ja itkeä siellä, ristin alla, suloisesti kadotettua viattomuuttanne, te voisitte tehdä samoin kuin Hän, joka yksin lukee ihmissydänten salaisuudet, te voisitte tehdä niin, että Hän voisi sanoa: 'Cathérine on minun luontokappaleeni ja minä tunnen hänet sen kauniin valon jätteistä, joka ei suinkaan ole sammunut hänessä'.

Cathérine keskeytti hänet.

— Mutta, apotti, sanoi hän kuivasti, sehän on saarna, minkä te tuossa minulle taritsette.

— Tehän pyysitte minulta kahtatoista, vastasi apotti.

Cathérine alkoi suuttua:

— Varokaa, apotti. Riippuu teistä, olemmeko ystäviä vai vihollisia. Tahdotteko kirjoittaa nuo kaksitoista saarnaa? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte.

— Hyvä neiti, sanoi hra apotti Coignard. Minä olen tehnyt hävettäviä tekoja elämässäni, mutta ilman niitä ajattelemattani.

— Te ette tahdo? Onko se varmaa? Yksi, kaksi… Te kieltäydytte?…
Apotti, minä kostan.

Hän murjotti jonkun aikaa mykkänä ja ärtyisenä penkillä. Sitten hän äkkiä rupesi huutamaan:

— Lopettakaa, hra apotti Coignard. Teidän iällänne tuossa arvokkaassa puvussa kohdella minua täten, hyi! Herra apotti, hyi! Mikä häpeä, herra apotti!

Juuri kun hän kirkui kiihkeimmin näki apotti neiti Lecoeur'in Trois-Pucelles'in kauppiattaren, joka kulki kaarten ali. Hän oli matkalla tänä myöhäisenä hetkenä tunnustautumaan Saint-Benoît'n kolmannelle apupapille ja käänsi päätään suurimman vastenmielisyytensä merkiksi.

Apotti tunnusti mielessään, että Cathérinen kosto oli nopea ja varma, sillä neiti Lecoeur'in hyve oli ijän vahvistamana käynyt niin ankaraksi, että hän tarttui kaikkiin ympäristönsä riettauksiin ja lävisti seitsemän kertaa päivässä kielensä kärjellä kaikki Pyhän Jaakon kadun lihalliset synnintekijät.

Mutta Cathérine ei itsekään tiennyt kuinka täydellinen hänen kostonsa oli. Hän oli nähnyt saapuvan paikalle neiti Lecoeur'in. Mutta hän ei ollut nähnyt isääni, joka saapui heti perästä.

Hän tuli minun kanssani hakemaan kaariholvin alta apottia noutaakseen hänet Pieneen Bachukseen. Isäni piti paljon Cathérinestä. Mikään ei häntä suututtanut niin kuin jos hän näki tämän lähentelevien miesten seurassa. Hänellä ei ollut liioiteltuja käsityksiä apotin siveydestä. Mutta, kuten hän sanoi, tietää ja nähdä on kaksi eri asiaa. Cathérinen huudot olivat saapuneet sangen selvinä hänen korviinsa. Hän oli kiivas ja kykenemätön itseään hillitsemään. Pelkäsin suuresti, että hänen vihansa purkautuisi sivistymättömiin sanoihin ja vähemmän hienoon käytökseen. Näin hänen jo vetävän esiin rasvapannunsa, jota hän kantoi mekkonsa nauhoissa kunnia-aseenaan, sillä hän ei hävennyt suinkaan paistajan ammattia.

Pelkoni oli vain puoleksi perusteltu. Tilanne, missä Cathérine esiintyi hyveellisenä, oli pikemmin hämmästyttävä kuin epämiellyttävä hänelle ja tyytyväisyys voitti vihan hänen sielussaan.

Hän lähestyi kunnon mestariani sangen kohteliaana ja sanoi hänelle ivallisen juhlallisesti:

— Herra Coignard, kaikki papit, jotka etsivät ilotyttöjen seuraa, menettävät siinä hyveensä ja hyvän maineensa. Ja se on oikein silloinkin, kun ei mikään nautinto ole maksamassa heidän häpeänsä hintaa.

Cathérine jätti paikkansa erinomaisella loukatun kainouden ilmeellä ja kunnon mestarini vastasi isälleni lempeällä ja hymyilevällä kaunopuheisuudella:.

— Tämä viisaudenlauselma, mestari Léonard, on suurenmoinen. Sitä tulisi sovittaa kaikkiin ilman erotusta ja ripustaa se joka tilanteeseen kuin tuo nimilappunen "Kuusivaltaista", jonka ontuva veitsiseppä panee kaikkiin veitsiinsä. En tahdo tutkistella, miksi en ole yhtä paljon ansainnut sen kiinnittämistä. Eikö riitä, että tunnustan sen ansainneeni?

On sopimatonta puhua itsestään ja se loukkaisi liian paljon kainouttani, jos pakotettaisiin minut keskustelemaan siitä mikä on minulle erikoista. Tahdon mieluummin esittää teille, mestari Léonard, kunnioitettavan Robert d'Arbrissel'in esimerkin, joka käyden ilotyttöjen luona saavutti siitä suuria ansioita. Voisin myöskin kertoa pyhästä Abrahamista, Syyrian Anakoreetasta, joka ei pelännyt tunkeutua pahamaineiseen taloon.

— Kuka on tuo Pyhä Abraham? kysyi isäni, jonka kaikki ajatukset olivat järkähtyneet.

— Istahtakaamme teidän porttinne eteen, sanoi kunnon mestarini. Tuokaa ruukku viiniä ja minä olen kertova teille tarinan tästä suuresta pyhimyksestä sellaisena kuin itse Pyhä Efremus on sen meille opettanut.

Isäni viittasi, että hän tahtoi kuulla sitä. Me istuimme kaikki katoksen alle ja kunnon mestarini loihe lausumaan seuraavasti:

— Pyhä Abraham oli vanha ja eli yksin erämaassa vähäisessä majassaan, kun hänen veljensä kuoli jättäen jälkeensä kovin kauniin tyttären nimeltä Maria. Vakuutettuna siitä, että hänen itsensä viettämä elämä olisi mitä sopivinta hänen veljentyttärelleen, Abraham rakennutti tälle kopin lähelle omaansa, josta opetti häntä pienen seinään tekemänsä ikkunan kautta.

Hän piti huolta siitä, että tyttö paastosi, valvoi ja lauloi psalmeja. Mutta eräs munkki, joka oli väärä munkki, kuten luullaan, oli lähestynyt Mariaa pyhän miehen Abrahamin mietiskellessä raamattua ja johdattanut syntiin tuon nuoren tytön, joka silloin sanoi itselleen:

"On parempi, koska nyt olen kuollut Jumalalle, että menen maahan, missä kukaan ei tunne minua."

Hän jätti koppinsa ja meni läheiseen kaupunkiin, jonka nimi oli Edessa ja jossa oli ihania puutarhoja ynnä raikkaita lähteitä. Se on vieläkin Syyrian kaikkein suloisin kaupunki.

Sillä aikaa tuo pyhä mies Abraham istui yhä vaipuneena syviin mietiskelyihin. Hänen veljentyttärensä oli lähtenyt jo monta päivää sitten, kun hän vasta aukaisi pienen ikkunansa ja kysyi:

"Maria, miksi et laula enää psalmeja, joita osasit niin hyvin?"

Kun hän ei saanut mitään vastausta, hän arvasi totuuden ja huudahti:

"Julma susi on ryöstänyt karitsani!"

Hänen murheensa ei jättänyt häntä kahteen vuoteen. Niiden kuluttua hän kuuli, että hänen veljentyttärensä vietti huonoa elämää. Toimien järkevästi hau pyysi erästä ystäväänsä lähtemään kaupunkiin ja ottamaan tarkan selon siitä kuinka asian laita on.

Ystävä toi tiedon, että Maria vietti todellakin huonoa elämää. Tämän kuultuaan pyhä mies pyysi ystäväänsä hankkimaan hänelle ylhäisen herran puvun ja hevosen. Pantuaan päähänsä, ettei häntä tunnettaisi, suuren hatun, joka peitti hänen kasvonsa, hän lähti majapaikkaan, missä oli sanottu hänen veljentyttärensä asuvan. Hän katseli joka taholle nähdäkseen, eikö hän löytäisi tätä. Mutta kun tyttöä ei näkynyt, hän sanoi majapaikan isännälle teeskentelevästi hymyillen:

"Kunnon mies, sanotaan, että teillä on täällä kaunis tyttö, enkö voisi nähdä häntä?"

Isäntä, joka oli kohtelias mies, kutsutti tämän esiin ja Maria esittäytyi puvussa, joka Pyhän Efremuksen oman sanatavan mukaan riitti ilmaisemaan hänen käytöksensä. Pyhä mies tuli tuosta hyvin surulliseksi. Hän teeskenteli kuitenkin iloisuutta ja tilasi hyvän aterian, Maria oli sinä päivänä synkällä tuulella. Antaessaan nautintoa, ei aina itse nauti siitä, ja tuon vanhuksen näky, jota hän ei tuntenut, sillä tämä ei ollut riisunut hattuaan, ei ollut omiaan häntä yksinomaan ilahuttamaan. Isäntä nuhteli häntä noin huonosta käyttäytymisestä, joka sitäpaitsi oli aivan vastakkainen hänen ammattinsa velvollisuuksille. Mutta Maria sanoi huoaten:

"Jospa Jumala olisi sallinut minun kuolla kolme vuotta sitten!"

Pyhä mies Abraham puhui taitavasti ylhäisen ja kevytmielisen herran tapaan, niinkuin hän oli pukeutunutkin, ja sanoi:

"Tyttäreni, en tule tänne itkemään sinun syntejäsi, vaan jakamaan sinun rakkauttasi."

Mutta kun isäntä oli jättänyt hänet yksin Marian kanssa, hän lakkasi teeskentelemästä, heitti pois hatun ja sanoi itkien:

"Tyttäreni Maria, etkö tunne minua? Olenhan Abraham, joka on ollut sinulle isän sijaisena."

Hän otti tyttöä kädestä ja koetti taivuttaa häntä koko yön katumukseen ja parannukseen. Varsinkin hän piti huolta siitä, että tyttö ei joutuisi epätoivoon. Hän toisti tälle alituisesti: — "Tyttäreni, ainoastaan Jumala on synnitön!"

Marian sielu oli luonnostaan lempeä. Hän suostui palajamaan erakon luoksi. He lähtivät matkaan päivän koittaessa. Maria tahtoi ottaa mukaan pukunsa ja jalokivensä. Mutta pyhä mies teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli sopivampaa luopua niistä. Hän nostatti hänet hevosensa selkään, johdatti hänet majoihin, missä he alkoivat uudestaan entisen elämänsä. Pyhä mies piti ainoastaan huolta siitä tällä kertaa, että Marian kammio ei ollut missään yhteydessä ulkomaailman kanssa ja että siitä ei voinut mennä ulos, kulkematta huoneen kautta, missä hän itse asui. Näillä keinoin hän Jumalan armosta säilytti karitsansa.

Sellainen on tarina Pyhästä Abrahamista, sanoi kunnon mestarini, kumoten viinipikarinsa.

— Se on tosiaankin kaunis, sanoi isäni, ja Maria raukan onnettomuus on saanut silmäni kyyneliin.