III
Valtiomiehet.
(Jatko ja loppu)
Sinä päivänä hämmästyimme suuresti, mestarini ja minä, tavatessamme herra Blaizot'n luona, Pyhän Katariinan kirjakaupassa, pienen, laihan ja keltaisen miehen, joka ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa herjauskirjasten tekijä Jean Hibou. Meillä oli kaikki syy uskoa, että hän oli Bastillessa, jossa hän oli tottunut elämään. Ja kun emme epäröineet tuntea häntä, johtui se siitä, että hänen kasvoillaan vielä säilyi vankilan tyrmien pimeys ja kosteus. Hän selaili vapisevin käsin, kirjakauppiaan huolestuneiden silmien alla, äsken Hollannista tulleita valtiollisia teoksia. Apotti Coignard kohotti hänelle hattuaan luontaisen sirosti, mikä olisi käynyt vielä paremmin ilmi, jollei mestarini hattu olisi rypistynyt edellisenä iltana mitättömässä kahakassa Pikku-Bachuksen köynnösten alla.
Kun apotti Coignard oli selittänyt olevansa iloinen taas nähdessään niin taitavan miehen, herra Jean Hibou vastasi:
— Sitä ei kestä kauan. Lähden tieheni tästä maasta, jossa en saata elää. En voisi kauemmin hengittää tämän kaupungin saastutettua ilmaa. Kuukauden kuluttua minä asetan asumukseni Hollantiin. On julmaa sietää Fleury'tä, kun on kärsinyt Dubois'ta, ja olen liiaksi hyveellinen ranskalaiseksi. Pöllöt ja veijarit meitä täällä hallitsevat huonojen periaatteiden mukaan. Sitä en voi kärsiä.
On totta, sanoi kunnon opettajani, että yleisiä asioita hoidetaan huonosti ja että virkamiesten joukossa on paljon varkaita. Tyhmät ja ilkeät jakavat vallan keskenään, ja jos joudun kirjoittamaan tämän ajan asioista, teen niistä kirjan, siihen suuntaan kuin filosofi Senecan Apokolokyntos tai meidän Satire Ménippée, joka on aika mehevä. Tällainen kevyt ja huvittava käsittelytapa soveltuu aiheeseen paremmin kuin Tacituksen jörö kankeus tai de Thou'n kärsivällinen vakavamielisyys. Teenpä tuon kirjan liuskoista, joita salaa siirretään toinen toiselleen, ja siitä käy ilmi filosofinen ihmisten halveksunta. Virkamiehet siitä kovin suuttuisivat, mutta luulenpa, että eräät huomatessaan joutuneensa oikein hävyttömyyden ryöppyyn, nauttisivat sitä lukiessa salaista iloa. Päätän sen siitä, mitä kuulin eräältä ylhäissukuiselta naiselta, johon tutustuin Séezsâ, ollessani piispan kirjastonhoitajana. Hän oli jo hiukan näivettynyt, mutta värisi vielä hillittömistä irstailuistaan. Sillä selitykseksi on sanottava, että hän parinkymmenen vuoden aikana oli ollut Normandian maakunnan parhaita ilonetsijöitä. Ja kun kysyin häneltä, minkä ilon hän oli syvimmin tuntenut elämässään, hän vastasi:
— Kun tunsin menettäneeni kunniani.
Huomasin tästä vastauksesta, että hänessä oli hienotuntoisuutta. Luulen, että jollakin meikäläisellä ministerillä on sitä yhtä paljon, ja jos milloin kirjoitan heitä vastaan, teen sen imarrellakseni heitä kaikissa paheissaan ja hävyttömyydessään. Mutta miksi siirtää niin kauniin tarkoituksen toteuttamista? Ostanpa heti herra Blaizot'ita kirjan paperia kirjoittaakseni Ménippée'ni ensimäisen luvun.
Hän ojensi jo kättään ällistynyttä herra Blaizot'ta kohti. Herra Jean
Hibou pysäytti hänet kiivaasti.
— Säilyttäkää, herra apotti, ehdotti hän, oiva suunnitelmanne Hollantiin ja tulkaa kanssani Amsterdamiin, jossa hankin teille paikan jonkun vesikauppiaan tai kylvettäjän liikkeessä. Siellä olette vapaa, yöllä voitte kirjoittaa Ménippéetänne pöydän toisessa päässä, kun minä taas toisessa laadin lentokirjojani. Niistä tulee aika pistäviä, ja saapa nähdä, emmekö yhteisillä ponnistuksillamme saa kuningaskunnan asioita uudelle tolalle? Lentokirjailijoilla on enemmän osaa valtakuntien luhistumiseen kuin luullaankaan; he valmistavat romahduksia, jotka kapinalliset kansat vievät päätökseen.
— Mikä riemu, lisäsi hän äänellä, joka sihisi hänen mustien, suun kitkerän liuoksen syömien hampaittensa välitse, mikä ilo, jos minun onnistuisi tuhota joku noista ministereistä, jotka kurjasti ovat sulkeneet minut Bastilleen! Ettekö halua, herra apotti, olla osallisena niin oivassa työssä?
— En ollenkaan, epäsi kelpo opettajani. Olisin kovin pahoillani, jos jollain lailla muuttaisin valtion muotoa, ja jos luulisin, että Apokolokyntosellani tai Ménippéelläni olisi sellainen vaikutus, en kirjoittaisi niitä koskaan.
— Mitä, kysyi hölmistynyt häväistyskirjailija, ettekö juuri äsken tässä samassa paikassa sanonut, että hallitus on kelvoton?
— Tietenkin, myönsi apotti. Mutta jäljittelen tuon Syrakusan vanhuksen viisautta, joka, silloin kuin Dionysius oli hävyttömimmillään kansaansa kohtaan, kävi joka päivä temppelissä rukoilemassa jumalia tyrannin hengen puolesta. Kuultuaan niin merkillisestä hurskaudesta Dionysius tahtoi tietää sen syyn. Nainen kutsuttiin hänen eteensä ja tyranni asetti hänelle kysymyksensä.
— En ole nuori, selitti nainen, olen elänyt monen tyrannin aikana ja olen huomannut, että huonoa seurasi vielä pahempi. Olet kelvottomin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Siitä päätän, että seuraajasi olisi, jos mahdollista, vieläkin ilkeämpi, ja rukoilen Jumalaa antamaan hänet meille niin myöhään kuin suinkin.
— Tuo mummo oli hyvin selväjärkinen, ja olen samaa mieltä kuin hän, että lampaitten on parasta antaa vanhan paimenensa keritä ne, ettei vain tulisi uutta ja nuorta, joka keritsisi ne vielä tarkemmin.
Herra Hibou'n sappi, jonka tämä puhe oli saattanut kuohuksiin, puhkesi katkeriin puheisiin:
— Mitä halpoja puheita! Kuinka kelvottomia periaatteita! Oi, herra apotti, kuinka vähän te välitätte yhteishyvästä ja kuinka huonosti ansaitsette runoilijain kunnon kansalaisille lupaaman tammenlehväseppeleen! Teidän olisi tullut syntyä tatarien tai turkkilaisten maassa, Djingiskanin tai Bajasetin orjana, eikä Europassa, jossa opetetaan julkisen oikeuden ja filosofian periaatteita. Mitä! Siedättekö huonoa hallitusta haluamatta edes vaihtaa! Sellaiset mielipiteet rangaistaisiin minun suunnittelemassani valtiossa ainakin maan paolla tai eristämisellä. Niin, herra apotti, perustuslakiin, jota mietin ja joka järjestetään vanhan ajan periaatteiden mukaan, liitän nyt rangaistuksia teidän laistenne kelvottomien kansalaisten varalle. Ja määrään kuritusta kaikille sellaisille, jotka voidessaan parantaa valtiota eivät tee sitä.
— Heh, heh! ilostui apotti nauramaan. Niinpä ette annakaan minulle halua asettua teidän Salentiumiinne. Se mitä siitä kerrotte taivuttaa minut uskomaan, että siellä saisi olla ainaisen pakon alla.
Herra Hibou vastasi mietelmällisesti:
— Siellä olisi pakko harrastaa vain hyveitä.
— Ah! huudahti apotti, kylläpä se Syrakusan mummo oli oikeassa! On parasta olla huolissaan, jos herra Jean Hibou pääsisi seuraamaan Duboïs'ta ja Fleury'lâ! Lupaatte minulle, hyvä herra, väkivaltaisten ja teeskentelijöiden hallituksen, ja kiiruhtaaksenne lupaustenne vaikutusta, haluaisitte tehdä minusta vesikauppiaan tai kylvettäjän jonkun Amsterdamin kanavan varrelle. Suur' kiitos! Jään Saint-Jacques'in kadulle, jossa saa juoda viileää viiniä uhmaillen ministereitä. Luuletteko houkuttelevanne minua tuolla kunnon ihmisten hallituksen peilikuvalla, jotka ympäröivät yksityisten vapauden sellaisilla kielloilla, ettei siitä enää voi nauttiakaan?
— Herra apotti, sanoi Jean Hibou kiihtyen kiihtymistään, onko rehellistä ahdistaa hallitusmuotoa, johon olen saanut ajatuksen Bastillessa, ja jota ette tunne?
— Hyvä herra, virkkoi kunnon opettajani, epäilen hallituksia, jotka suunnitellaan vehkeilyissä ja kapinoissa. Vastustus on hyvin huono hallituskoulu, ja älykkäät valtiomiehet, jotka sen avulla pääsevät valtaan, pitävät tarkkaa huolta siitä, että hallitsevat ihan päinvastaisten periaatteiden mukaan kuin ne, joita he ennen julistivat. Se on nähty Kiinassa ja muuallakin. Samat välttämättömyydet, jotka hallitsivat heidän edelläkävijöitään, ohjaavat heitä. Uutuutena tuovat he vain kokemattomuutensa. Siinä eräs niitä syitä, jotka saattavat minut ennustamaan, että uusi hallitus on paljon sietämättömämpi kuin se, jonka se syrjäyttää, siitä paljoakaan eroamatta. Emmekö jo ole kokeneet sen?
— Siis, sanoi herra Jean Hibou, te puollatte väärinkäytöksiä?
— Kuten sanoitte, myönsi hyvä opettajani. Hallitukset ovat kuin viinit, jotka mietonevat ja sokeroituvat ajan kuluessa. Happamimmatkin menettävät lopulta hiukan happamuuttaan. Pelkään valtiota ensi kukoistuksessaan. Kammoan tasavallan tuikeaa nuoruuttaa. Ja kun kerran täytyy olla huonosti hallittu, pidän parhaimpana ruhtinaita ja ministereitä, joiden ensimäinen into on mennyt.
Herra Jean Hibou painoi taas hatun silmilleen ja sanoi jäähyväiset kiukustuneella äänellä.
Kun hän oli mennyt, herra Blaizot nosti silmänsä luetteloistaan ja sovitellen silmälasejaan sanoi oivalle opettajalleni:
— Olen ollut Pyhän Katariinan kirjakauppias kohta neljä vuosikymmentä, ja minusta on aina uusi ilo kuulla niiden viisaiden puheita, jotka käyvät kaupassani. Mutta en oikein pidä yleisiä asioita koskevista keskusteluista. Siinä kiihtyy, syntyy turhaa toraa.
— Niissä asioissa ei olekaan pysyviä periaatteita, sanoi kelpo opettajani.
— On ainakin yksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa, vastasi herra Blaizot, kirjakauppias. Täytyy olla huono kristitty ja kunnoton ranskalainen kieltääkseen Reimsin pyhän lippaan voiman, jonka voiteella kuninkaamme voidellaan Kristuksen sijaisiksi Ranskan kuningaskuntaa varten. Siinä monarkismin peruste, jota ei koskaan järkytetä.
IV
Mississipin juttu.
Kuten tiedetään, Pariisin parlamentti langetti v. 1722 tuomion Mississipin jutussa, johon yhtiön johtajien ohella oli sekaantunut yksi ministeri, kuninkaan sihteeri, ja useita maaseudun ali-intendenttejä. Yhtiötä syytettiin siitä, että se oli turmellut kuninkaan ja valtion upseerit, vaikka he todellisuudessa olivat nylkeneet sen puhtaaksi heikon hallituksen virkailijain tavallisella ahneudella. Ja totta on, että siihen aikaan olivat kaikki hallituksen koneistot höltyneet tai toimivat väärin. Eräässä tuon kuuluisan jutun käsittelyssä tutkittiin parlamentin täysi-istunnossa erään Mississipin yhtiön johtajan vaimoa, rouva de la Morangèrea. Hän todisti, että herra Lescot, rikosasiain tuomarin sihteeri, oli kerran kutsunut hänet salaa Châtelet'hen ja selittänyt, että vain rouvasta itsestään riippui, pelastuisiko hänen puolisonsa, joka oli kaunis ja komea mies. Sihteeri oli puhunut jokseenkin tähän tapaan: "Hyvä rouva, kuninkaan todellisia ystäviä pahoittaa tässä jutussa eniten se, etteivät jansenistit ole siihen sekaantuneet. Nuo jansenistit ovat yhtä paljon kruunun kuin kuninkaankin vihollisia. Antakaa meille tilaisuus tuhota yksi heistä, ja palkitsemme tuon palveluksen valtiolle, palauttaen teille miehenne ja kaiken hänen omaisuutensa." Kun rouva de la Morangère oli kertonut tämän keskustelun, joka ei ollut aiottu julaistavaksi, oli parlamentin puheenjohtajan pakko kutsua täys-istuntoon herra Lescot, joka aluksi yritti kieltää. Mutta rouva de la Morangèrella oli kauniit, kirkkaat silmät, joitten katsetta hän ei kyennyt kestämään. Hän sekaantui ja joutui kiinni. Hän oli pahan näköinen punatukkainen mies kuten Judas Iskariot.
Tämä asia, joka tuli sanomalehtien tietoon, joutui koko Pariisin puheenaiheeksi. Siitä keskusteltiin salongeissa, kävelypaikoilla, parturin ja limonaadikauppiaan luona. Ja kaikkialla sai rouva de la Morangère osakseen yhtä paljon myötämielisyyttä kuin Lescot inhoa.
Yleinen uteliaisuus oli suuri vielä silloin, kun saatoin kunnon opettajaani, herra apotti Jérôme Coignardia, herra Blaizot'n luo, joka, kuten tiedätte, on kirjakauppias Pyhän Katariinan kuvan alla.
Tapasimme puodissa erään ministerin yksityissihteerin, joka oli kätkenyt kasvonsa Hollannista äsken tulleeseen kirjaan, ja kuuluisan herra Romanin, joka on käsitellyt valtiosyitä arvokkaissa teoksissa. Vanha herra Blaizot luki sanomalehtiä tiskinsä takana.
Herra Jérôme Coignard hiipi aivan hänen taakseen siepatakseen hänen olkapäänsä yli himoitsemansa uutiset. Tuo oppinut ja perin nerokas mies ei omannut pienintäkään osuutta tämän maailman hyvyyksistä, ja kun hän oli juonut lasillisen Pikku Bachuksessa, ei hänen taskuunsa jäänyt ropoakaan sanomalehtien ostoon. Luettuaan herra Blaizot'n selän takaa rouva Morangèren todistuksen, hän huudahti, että niin piti käydä, että hänestä oli mieluista nähdä vääryyden kukistuvan kukkuloiltaan naisen heikon käden vaikutuksesta, josta Pyhässä Raamatussa kerrotaan monta ihmeellistä esimerkkiä.
— Vaikka tämä nainen, lisäsi hän, onkin tuota publikaanien seuraa, jota en rakasta, niin hän kuitenkin muistuttaa noita voimakkaita naisia, joita Kuninkaitten kirjassa ylistetään. Hänessä miellyttää tuo nuoruuden ja älykkyyden harvinainen yhdistelmä ja osoitan mieltymystäni hänen sievän voittonsa johdosta.
Herra Roman keskeytti:
— Varokaa, herra apotti, lausui hän kättään ojentaen, varokaa, ettette vain tarkastele tätä juttua erikoiselta ja yksilölliseltä kannalta, ottamatta huomioon, kuten teidän tulisi tehdä, siihen liittyviä yleisiä etuja. Kaikessa tulee ottaa huomioon valtiosyyt, ja selväähän on, että nuo suvereeniset syyt vaativat rouva Morangèrea olemaan puhumatta tai että hänen puheisiinsa ei ainakaan olisi uskottu.
Herra Gentil kohotti nenäänsä kirjoistaan.
— Tuon välikohtauksen tärkeyttä on suuresti liioiteltu, lausui hän.
— Ohoh, herra sihteeri, jatkoi herra Roman, emme saata uskoa, että seikka, joka saa teidät menettämään paikkanne, olisi mitätön. Sillä teidän niskaannehan se koituu, teidän ja esimiehenne. Omasta puolestani valitan sitä. Mutta ministereitten kukistumisessa minua aina lohduttaa se, että he olivat kykenemättömiä estämään sen edeltä käsin.
Herra Gentil ilmaisi hiukan silmää iskien, että hän tässä suhteessa oli täydellisesti herra Romanin kannalla.
Tämä jatkoi:
— Valtio on kuin ihmisruumis. Kaikki sen tehtävät eivät ole jaloja. Niinpä on sellaisia, joita täytyy salata, ja kaikkein tarpeellisimpiakin.
— Mitä, hyvä herra, sanoi apotti, oliko siis tarpeellista, että Lescot käyttäytyi noin vangitun vaimoa kohtaan? Se oli häpeällistä!
Oh! sanoi herra Roman, se oli häpeällistä, kun se tuli tunnetuksi. Sitä ennen se ei ollut mitään. Jos haluatte nauttia hallittuna olemisen siunauksesta, joka yksin kohottaa ihmiset eläinten yläpuolelle, niin on hallitseville jätettävä keinot käyttää valtaansa. Ja niistä on salaaminen ensimäinen. Sen johdosta kansanvaltainen hallitus, joka on kaikkein vähimmän salainen, on samalla heikoin. Luuletteko tosiaan, herra apotti, että ihmisiä voi johtaa hyveellä? Se olisi turhaa unta.
— Sitä en usko, vastasi hyvä opettajani. Olen huomannut elämäni eri vaiheissa, että ihmiset ovat vain viilejä eläimiä, joita saattaa hillitä vain väkivallalla ja viekkaudella. Mutta siinäkin tulee käyttää jonkunlaista kohtuutta, eikä saa liiaksi loukata niitä harvoja hyviä tunteita, jotka heidän sielussaan ovat sekaantuneet huonoihin vaistoihin. Sillä luotiinhan ihminen, niin kehno, tyhmä ja ilkeä kuin hän onkin, Jumalan kuvaksi, ja häneen on jäänyt joitakuita piirteitä tästä ensimäisestä olemuksestaan. Hallitus, joka on lähtöisin keskinkertaisesta ja halvasta kunniallisuudesta, saattaa kansansa häpeään ja on syrjäytettävä.
— Puhukaa hiljemmin, herra apotti, säikähti sihteeri.
— Hallitsija ei ole koskaan väärässä, sanoi herra Roman, ja teidän ohjeenne, herra apotti, ovat kapinallisia. Olisi oikein teille ja kaltaisillenne, ettei teitä ollenkaan hallittaisi.
— Vai niin! sanoi kunnon opettajani. Jos hallitus, kuten te väitätte, on luotu vain petoksesta, väkivallasta ja kaikenlaisesta nylkemisestä, ei tarvitse pahoin peljätä, että tuo uhkaus vaikuttaisi jotakin, ja meillä on vielä kauan käytettävissämme ministereitä ja maakuntain päälliköitä asioitamme hoitamassa. Tahtoisin vain, että näiden sijalle tulisi toisia. Uudet eivät saattaisi olla huonompia kuin entisetkään, ja olisivatpa kenties hiukan parempiakin.
— Olkaa varuillanne, väitti herra Roman, olkaa varuillanne! Valtiossa on ihmeellistä juuri sen johdonmukainen jatkuvaisuus, ja se seikka, että maailmassa ei ole täydellistä valtiota, johtuu minun mielipiteeni mukaan siitä, että vedenpaisumus Noakin aikana aiheutti epäjärjestystä kruunun perintöjärjestykseen. Siitä häiriöstä emme ole vieläkään selvinneet.
— Olette huvittava teorioinenne, kiisti kunnon opettajani. Maailmanhistoria on täynnä vallankumouksia. Siinä ei ole muuta kuin ruhtinaiden kelvottomuuden aiheuttamia kansalaissotia, meteleitä ja vehkeilyjä, enkä tiedä, mitä nykyään on enemmän ihmeteltävä: hallitsevien hävyttömyyttäkö vai kansojen kärsivällisyyttä.
Sihteeri valitteli silloin, että herra apotti Coignard tuomitsi väärin kuninkuuden hyviä tuloksia, ja herra Blaizot selitti moittien, ettei sovi väitellä valtion asioista kirjakauppiaan puodissa.
Kun pääsimme ulos nykäisin oivaa mestariani hihasta.
— Herra apotti, sanoin, oletteko jo unohtanut Syrakusan mummon, kun nyt tahdotte vaihtaa tyranneja?
— Jacobus, poikani, hän vastasi, myönnän mielelläni joutuneeni ristiriitaan. Mutta tuo kaksinaisuus, jonka puheissani aivan oikein huomaat, ei ole likimainkaan niin pahaluontoista kuin se, jota filosofit antinomiaksi nimittävät. Kirjassaan Viisaudesta väittää Charron, että on ratkaisemattomiakin antinomioita. Omasta puolestani, kun tuskin olen alkanut miettiä luonnon salaisuuksia, näen henkeni silmien eteen ilmestyvän noita paholaisia, jotka huikeasti kinastelevat keskenään ollen repimäisillään toisiltaan silmät päästä, ja heti huomaan, ettei noita piintyneitä raivottaria saa millään toisistaan erotetuiksi. Menetän kaiken toivon niiden sovittamiseksi, ja niiden vika on, etten ole paljoakaan edistynyt metafysikassa. Mutta tässä tapauksessa, Jacobus poikani, on ristiriita vain näennäinen. Järkeni kannattaa yhä Syrakusan vanhusta. Ajattelen tänään samoin kuin eilenkin. Annoin vain tällä kertaa sydämelleni voiton ja tunteilleni vallan, kuten mikä hyvänsä oppimaton ihminen.
V
Pääsiäismunat.
Isäni oli ravintoloitsija Saint-Jacques-kadulla, Saint-Bénoit-le-Bétournén vastapäätä. En sano, että hän piti paastosta; tuo tunne ei olisi ollut paistinkääntäjän luonteelle ominainen. Mutta hän noudatti paastoja ja pidättäymisiä kuten hyvän kristityn tuleekin. Kun hänellä ei ollut rahaa ostaa vapautusta arkkipiispalta, hän söi lipeäkalaa paastopäivinä vaimoineen, poikineen, koirineen ja tavallisine vieraineen, joista innokkain oli hyvä mestarini herra apotti Jérôme Coignard. Äitini ei olisi suvainnut, että Miraut, pihakoiramme, jyrsi luuta pyhänä pitkänä perjantaina. Sinä päivänä hän ei sekoittanut lihaa eikä rasvaa eläinparan kuppiin.
Turhaan apotti Coignard selitti, että hän siinä teki pahoin ja että selvän oikeuden kannalta Miraut, jolla ei ollut osaa syntien anteeksi saamisen pyhään mysterioon, ei ollut velvollinen kärsimään sen takia jokapäiväisessä ravinnossaan.
— Oiva emäntäni, selvitteli tuo suuri mies, kuuluu asiaan, että me kirkon jäseninä syömme lipeäkalaa, mutta taikauskoa, epäuskoisuutta, uhmailua, vieläpä pyhyyden pilkkaakin on teidän laillanne tehdä koira osalliseksi kieltäymyksiin, jotka ovat äärettömän kallisarvoiset Jumalan niihin kiinnittämän tärkeyden vuoksi, ja jotka muutoin olisivat halveksittavia ja naurettavia. Se on väärinkäytös, jonka yksinkertainen mielenlaatunne tekee viattomaksi, mutta jos joku tohtori, taikkapa vain tavallinen selvä-älyinen kristitty niin tekisi, olisi se rikollista. Sellainen uskonharjoitus, hyvä vaimo, johtaa vuorostaan pelottavimpaan kerettiläisyyteen. Se ei pääty vähempään kuin sellaiseen väitteeseen, että Jeesus Kristus on kuollut niin koirien kuin Aatamin lastenkin vuoksi. Ja mikään ei ole niin paljon Raamatun oppia vastaan.
— Saattaa niin olla, vastasi äitini. Mutta jos Miraut söisi lihaa pitkänä perjantaina, kuvittelisin, että se on juutalainen ja alkaisin kammoa sitä. Teenkö sittenkin synnin, herra apotti?
Ja hyvä mestarini jatkoi lempeästi, viiniä ryypäten:
— Voi, rakas sielu, ratkaisematta teettekö tässä syntiä tai ette, sanoo totuuden mukaan, että tässä ei ole vääryyttä ja että uskon teidän pääsevän iankaikkiseen autuuteen pikemmin kun viiden tai kuuden piispan ja kardinaalin minun tuttavapiiristäni, jotka kuitenkin ovat kirjoittaneet kauniita kanonisen lain selityksiä.
Miraut särpi lientänsä ja isäni lähti apotti Coignardin kanssa pistäytymään Pikku Bachuksessa.
Näin vietimme Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa pyhää paaston aikaa. Mutta heti pääsiäisaamuna, kun Saint-Benoît-le-Bétourné'n kellot kaikuivat ylösnousemuksen riemua, isäni pisti vartaaseen kanoja, sorsia ja kyyhkysiä tusinoittain, ja liekehtivän uunin nurkassa Miraut nuuski rasvan hyvää hajua, heiluttaen häntäänsä ahkerasti, miettivänä ja vakavana. Vanhana, väsyneenä, melkein sokeana se vielä nautti tämän maailman iloja, jonka pahat puolet se otti vastaan alistuvasti. Hän oli viisas, enkä ollenkaan ihmettele, että äitini otti niin järkevän olennon osalliseksi hurskaihin toimiinsa.
Kuunneltuamme korkean messun, aterioimme hyvältä tuoksuavassa puodissa. Isäni mukana tuli aterialle tuulahdus uskonnollista iloa. Tavallisesti hänellä oli ruokavieraina eräitä ylituomarin apulaisia ja oiva opettajani, apotti Coignard. Pääsiäisenä, armon vuonna 1725 muistan hänen tuoneen mukaansa herra Nicolas Cerisen, jonka hän oli löytänyt jostain vinttikerroksesta Muurarinkadulta, missä tuo oppinut mies kirjoitteli koko päivät ja yöt uutisia kirjallisesta maailmasta Hollannin kustantajille. Pöydällä kohosi rautakorissa vuori punaisia munia. Ja kun apotti Coignard oli lukenut ruokaluvun, nuo munat joutuivat keskustelun aiheeksi.
— Aelius Lampridus kertoo, aloitti Nicolas Cerise, että Aleksanteri Severuksen isän kana muni punaisen munan tuon valtaistuimelle määrätyn lapsen syntyessä.
— Tuo Lampridus, joka oli verrattain tyhmä, vastasi oiva opettajani, olisi saanut jättää tuon jutun akoille, jotka sitä levittelivät. Teillä on liiaksi arvostelukykyä, herra Cerise, johtaaksenne kristillisen tavan tarjota punaisia munia pääsiäisenä mokomasta mahdottomasta tarusta.
— Enhän tosin uskokaan, että tapa johtuisi Aleksanteri Severuksen munasta, vastasi Nicolas Cerise. Ainoa johtopäätös, jonka siitä haluan tehdä, on se, että punainen muna pakanoitten keskuudessa merkitsi korkeimpaan valtaan pääsyä. Muutoinkin, jatkoi hän, oli täytynyt jollakin tavalla värjätä tuo muna, sillä kanat eivät muni punaisia munia.
— Suokaa anteeksi, sanoi äitini, joka lieden luona seisten täytteli vateja, olen nuoruudessani nähnyt mustan kanan, joka muni ruskeaan vivahtavia munia. Sen vuoksi uskon kyllä, että on kanoja, joitten munat ovat punaisia tai punaiseen vivahtavia, esimerkiksi sellaisia kuin tiili.
— Se on hyvin mahdollista, sanoi hyvä opettajani, ja luonto on tuotteissaan paljon vaihtelevampi kuin tavallisesti luulemme. Eläinten syntymisessä sattuu kaikenlaista outoa, ja luonnonhistoriallisissa, museoissa tapaamme paljoa kummallisempia hirviöitä kuin punainen muna on.
— Niinpä on kuninkaan museossa, jatkoi Nicolas Cerise, viisijalkainen vasikka ja kaksipäinen lapsi.
— Vielä kummallisempaa näin Auneaussa, Chartres'n lähellä, sanoi äitini, asettaen pöydälle tusinoittain makkaroita hapankaalissa, joitten miellyttävä tuoksu nousi katon malkoja kohti. Olen nähnyt äsken syntyneen lapsen, jolla oli hanhen jalat ja käärmeen pää. Kätilö, joka auttoi sen maailmaan, säikähti niin, että heitti sen tuleen.
— Ottakaa huomioon! huudahti apotti Jérôme Coignard, ottakaa huomioon, että ihminen syntyy naisesta palvellakseen Jumalaa, ja että on sopimatonta varustaa lasta käärmeen päällä. Siis ei sellaista lasta ole ollut olemassakaan ja kätilönne uneksi tai teki pilaa teistä.
— Herra apotti, huomautti Nicolas Cerise hymyillen hieman, te kuten minäkin olette nähnyt kuninkaan museossa nelijalkaisen, kaksisukuisen sikiön, jota säilytettiin spriillä täytetyssä maljakossa, ja toisessa maljakossa päättömän lapsen, jolla oli silmä navan yläpuolella. Voivatko nuo hirviöt palvella Jumalaa paremmin kuin käärmepäinen lapsi, josta emäntämme kertoi? Ja entä sitten ne, joilla on kaksi päätä, niin ettei tiedä onko niillä kaksi sieluakin? Tunnustakaa, herra apotti, että luonto huvitellessaan noin ilkeillä leikeillä, tuottaa teologeille hiukan päänvaivaa.
Hyvä opettajani avasi jo suunsa vastatakseen ja olisi epäilemättä kokonaan kumonnut Nicolas Cerisen vastaväitteet, mutta äitini, jota ei mikään pidättänyt, kun puhumisen halu tuli hänen päälleen, ehätti edelle, sanoen hyvin äänekkäästi, että Auneaun lapsi ei ollutkaan ihmiselimen olento ja että paholainen oli sen siittänyt leipojattaren kanssa.
— Ja sitä todistaa sekin, hän jatkoi, ettei kenenkään mieleen juolahtanut sitä kastaa ja että se haudattiin riepuun käärittynä takapihalle. Jos se olisi ollut ihmisolento, se olisi peitetty siunattuun maahan. Kun paholainen saa lapsen naisen kanssa, se luo tämän eläimen muotoiseksi.
— Vaimo, vaimo, varoitteli apotti Coignard, on merkillistä, että talonpoikainen nainen tietää paholaisesta enemmän kuin teologian tohtori, ja minusta on ihmeellistä, että vetoatte johonkin Auneaun akkaan kun on saatava tietää, kuuluuko määrätty naisen hedelmä Jumalan verellä ostettuun ihmissukuun vai ei. Uskokaa minua: nuo pirunpelit ovat vain mielikuvituksen likaisia tuotteita, joista teidän tulee puhdistaa sielunne. Kirkkoisät eivät teoksissaan kerro, että paholainen siittäisi tytöille lapsia. Kaikki jutut haureudesta paholaisen kanssa ovat inhottavia unia, ja on häpeällistä, että jesuitat ja dominikanit ovat laatineet tutkielmia siitä.
— Puhutte oikein, herra apotti, sanoi Nicolas Cerise, siepaten makkaran vadista. Mutta ette ole vastannut mitään väitteeseeni, että päättömät lapset eivät ole erikoisen soveliaita ihmisen tarkoitukseen, jona on, kuten kirkko opettaa, tuntea, palvella ja rakastaa Jumalaa, ja että siis luonto, kuten hukatessaan suuren joukon siemeniä, ei ole riittävästi teologinen ja kristitty. Lisäisin vielä, ettei se juuri ole uskonnollinen missään toiminnassaan ja että se ei näytä tuntevankaan Jumalaa. Se pelottaa minua, herra apotti.
— Voi! huudahti isäni heilutellen haarukkansa kärjessä linnun koipea, jota hän paraikaa jyrsi. Voi, kuinka hämäriä, ikäviä ja nyt vietettävään juhlaan huonosti sopivia puheita! Se on yhtä paljon vaimoni vika, joka tarjoilee meille käärmepäisiä lapsia, niin kuin sellainen ruoka olisi sopivaa kunnon vierailleni. Kuinka on kauniista punaisista munistamme saattanut lähteä niin paljon pirullisia juttuja!
— Katsokaas, isäntä, sanoi apotti Coignard, on totta, että munista erkanee kaikenlaista. Siitä ovat pakanat saaneet aiheita moneen filosofiseen kertomukseen. Mutta että yhtä kristillisistä munista antiikkisen purppuran alla kuin ne, joita par'aikaa syömme, lähtee moinen määrä hurjaa epäuskoisuutta, on seikka, joka saattaa minut ällistymään.
Nicolas Cerise katseli arvon mestariani silmiään räpäytellen ja sanoi ohuesti naurahtaen:
— Herra apotti Coignard, ne munat, joitten mehulla värjätyt kuoret peittävät permannon jalkaimme alla, eivät olemukseltaan olekaan kristityitä ja katoolisia, kuten haluatte uskoa. Pääsiäismunat ovat oikeastaan pakanallista alkuperää ja muistuttavat, nyt kevätpäivän tasauksen aikana, elämän salaperäistä puhkeamista. Se on vanha, kristinopissa säilynyt uskonnollinen symboli.
— Aivan yhtä hyvällä syyllä voi väittää, sanoi hyvä opettajani, että niissä piilee Kristuksen ylösnousemuksen symboli. Minä, jota ei ollenkaan haluta kuormittaa uskontoa turhilla symbolisilla viisasteluilla, minä uskon mielelläni, että ilo syödä munia, joita ei ole saanut koko paaston aikana, on ainoa syy, joka saa ne tänä päivänä esiintymään pöydällä kaikessa kunniassa, kuninkaalliseen purppuraan puettuina.
Mutta se on yhdentekevää, ja nämä ovat pikkuseikkoja, jotka huvittavat vain oppineitten ja kirjastonhoitajien mieltä. Teidän puheissanne, herra Cerise, on huomattavaa se, että asetatte luonnon uskontoa vastaan ja haluatte tehdä ne toistensa vihollisiksi. Se on sellainen synti, herra Nicolas Cerise, niin kauhea synti, että kunnon ravintoloitsijaammekin on puistattanut hänen sitä käsittämättäkään. Mutta minä puolestani en ole ollenkaan häiriytynyt ja sellaiset väitteet eivät hetkeksikään saata viehättää henkeä, joka kykenee hillitsemään itsensä.
— Te, herra Nicolas Cerise, olette juuri seurannut tuota järkeilevää, tieteellistä menetelmää, ahdasta, lyhyttä, saastaista umpikujaa, jonka perällä häpeällisesti iskee nenänsä seinään. Olette päätelleet kuin viisasteleva puoskari, joka luulee tuntevansa luonnon nuuskittuaan jotain sen ulkoisia ilmiöitä. Ja olette lausunut, ettei luonnollinen siittäminen, joka tuottaa hirviöitä, kuulukaan Jumalan salaisuuksiin, kun hän luo ihmisiä hänen kunniaansa ylistämään: Pulcher hymnus Dei homo immortalis. Olitte kovin jalomielinen, kun ette puhunut äsken syntyneistä, jotka kuolevat ennen päivän nousua, hulluista, vähäjärkisistä ja kaikista, jotka eivät Lactanuksen lausuman mukaan ollenkaan muistuta ihanaa hymniä Jumalan kunniaksi, pulcher hymnus Dei. Mutta mitä te siitä tiedätte ja mitä me tiedämme, herra Nicolas Cerise? Pidätte minua jonain amsterdamilaisena tai haagilaisena lukijananne väittäessänne, että käsittämätön luonto on vastakkainen hyvin pyhälle kristinopillemme. Luonto on silmissämme, hyvä herra, vain hajallisten kuvien sarja, joiden merkitystä meidän on mahdoton löytää, ja myönnän teille, että me sen mukaan ja sen viittauksia seuraamalla emme saata havaita äsken syntyneessä kristittyä, emme ihmistä, emme edes yksilöäkään, ja että liha on täydellisesti selittämätön hieroglyfi. Mutta se ei ole mitään, ja me näemme vain kuvakankaan nurjan puolen. Älkäämme kiinnittäkö huomiota siihen ja tietäkäämme, ettemme sitä tietä saa mitään selville. Kääntykäämme täydellisesti tajuttavaan, joka on Jumalaan yhtynyt ihmissielu.
Olette huvittava, herra Nicolas Cerise, luontoinenne ja siittämisinenne. Olette mielestäni kuin porvari, joka luulee yllättäneensä kuninkaan salaisuudet, koska hän on nähnyt neuvostosalin seiniä koristavat maalaukset. Samoin kuin salaisuudet piilevät hallitsijan ja ministereitten puheissa, on ihmisen kohtalo ajatuksessa, joka lähtee samalla kertaa luodusta ja luojasta. Loppu on vain tyhmyreitä huvittavaa hupia ja turhuutta, jota akatemioissa saa paljon nähdä. Älkää puhuko minulle luonnosta, jollette tarkoita sitä, mitä näemme Pikku Bachuksessa katsellessamme Cathérinea, pitsinnyplääjää, joka on pyöreä ja hyvin muodostunut.
Ja te, oiva isäntämme, lisäsi apotti Coignard, antakaa minulle juotavaa, sillä suutani kuivaa herra Nicolas Cerisen takia, joka luulee luontoa jumalattomaksi. Ja, kaikkien paholaisten nimessä, se on sitä ja sen tulee tavallaan ollakin, herra Nicolas Cerise! Joka tapauksessa se julistaa Jumalan kunniaa, vaikka se tapahtuu tiedottomasti, sillä emme tiedä, onko sen tietoisuus ehkä vain ihmisen hengessä, joka yksin uhoaa lopullisesta ja loputtomasta. Juotavaa!
Isäni kaasi sekä kunnon mestarini apotti Coignardin että herra Nicolas Cerisen lasiin reunoja myöten punaista viiniä ja käski heitä juomaan toistensa terveydeksi. Sen he vilpittömästi tekivätkin, sillä he olivat kunnon miehiä kumpainenkin.
VI
Uusi hallitus.
Herra Shippen, joka Greenwichissä harjoitti luvallista lukkosepän ammattia, aterioi joka päivä, niin kauan kuin hän viipyi Pariisissa, kuningatar Hanhenjalan ravintolassa isäni ja arvon mestarini, herra apotti Jerôme Coignardin seurassa. Kun hän eräänä päivänä oli tapansa mukaan tilannut pullon viiniä, sytyttänyt piippunsa ja ottanut taskustaan lontoolaisen lehden, hän alkoi poltella, juoda ja lukea kaikessa rauhassa. Sitte, taitettuaan lehtensä kokoon ja asetettuaan piippunsa pöydän reunalle, hän aloitti:
— Hyvät herrat, ministeristö on kukistettu.
— Oh! sanoi kelpo mestarini, se ei ole erikoisen huomattava asia.
— Suokaa anteeksi, vastasi herra Shippen, se on tärkeä asia, sillä nykyinen ministeristö on tory-, uusi whig-puoluetta, ja muutenkin on kaikki huomattavaa, mitä Englannissa tapahtuu.
— Olemme kuitenkin, vastasi hyvä opettajani, nähneet Ranskassa paljon suurempia mullistuksia kuin tuo. Olemme nähneet neljän valtiosihteerin paikalle asetettavan kuusi tai seitsemän neuvostoa, jokaisessa kymmenen jäsentä ja herrat valtiosihteerit on leikattu kymmeneen kappaleesen ja sitte taas palautettu alkuperäiseen muotoonsa. Aina tällaisen vaihdoksen tapahtuessa toiset vannoivat, että kaikki oli hukassa, toiset, että kaikki oli pelastettu. Ja niistä tehtiin laulujakin. Puolestani kiinnitän vähän huomiota siihen, mitä ruhtinaitten työhuoneissa tapahtuu ottaen lukuun, ettei elämän kulku yhtään muutu. Sillä uudistusten jälkeen ihmiset ovat yhtä itsekkäitä, ahneita, ilkeitä ja julmia kuin ennen niitä; vuorotellen älyttömiä ja hurjia. Ja aina on kuitenkin melkein yhtä paljon lapsia, avioliittoja, aisankannattajia ja hirtetyitä, joka ilmaisee yhteiskunnan mainiota järjestystä. Tuo järjestys on pysyvä, hyvä herra, eikä mikään saata hämmentää sitä, sillä se on perustettu inhimilliselle kurjuudelle ja tyhmyydelle — siinä avustajia, jotka eivät koskaan petä. Ne hankkivat tälle rakennukselle sellaisen kestävyyden, että se kykenee vastustamaan huonoimmankin ruhtinaan ja tuon kelvottoman virkamiesjoukon hyökkäykset, vaikka jälkimäiset tukevatkin edellistä.
Isäni, joka kuunteli keskustelua silavavarras kädessään, teki siihen hiljaisella lujuudella sen oikaisun, että hyviäkin ministereitä on olemassa, ja että hän erikoisesti muisti erään, äsken kuolleen, hyvin viisaan määräyksen julkaisijana, joka turvasi ravintoloitsijoita teurastajien ja leipureitten kaikki ahmivalta vallanhimolta.
— Saattaa niin olla, herra Paistinkääntäjä, jatkoi hyvä opettajani, ja siitä asiasta pitäisi keskustella leipurinkin kanssa. Mutta harkitsemisen arvoista on se, että valtakunnat pysyvät pystyssä, ei suinkaan eräitten valtiosihteereitten viisauden takia, mutta useitten miljoonain ihmisten tarpeitten vuoksi, jotka elääkseen harjoittavat kaikenlaisia halpoja ja inhottavia ammatteja kuten teollisuutta, maanviljelystä, kauppaa, sotaa ja merenkulkua. Nuo kurjat yksilöt luovat sen, mitä sanotaan kansojen suuruudeksi, ja ruhtinailla ja ministereillä ei ole siinä mitään osaa.
— Erehdytte, hyvä herra, väitti englantilainen, ministereillä on osansa siinä, sillä he säätävät lakeja, joista yksi ainoa saattaa rikastuttaa kansan tai viedä sen vararikkoon.
— Mitä siihen tulee, intti apotti, on se sattuman varassa. Koska valtion asiat ovat niin laajat, ettei yhden miehen äly kykene niitä käsittämään, täytyy antaa ministereille anteeksi, että he toimivat sokeasti, omaamatta minkäänlaista jälkitietoisuutta tekemästään hyvästä tai pahasta, ja myöntää, että he ovat menetelleet kuin sokkosilla ollen. Muuten, jos arvostelisimme tuota pahaa tai hyvää taikauskotta, tuntuisivat ne meistä kovin vähäpätöisiltä, ja epäilen, saattaisiko lailla tai määräyksellä olla sellainen vaikutus kuin väitätte. Otan esimerkiksi ilotytöt, joista yksin on vuoden aikana annettu enemmän määräyksiä kuin vuosisadassa kaikista muista valtakunnan ihmisluokista, ja he hoitavat kuitenkin ammattiaan tarkkuudella, joka on sukua luonnonvoimille. He nauravat lapsellisille mustaamisyrityksille, joita eräs Nicodème-niminen virkamies heistä keksii, ja tekevät pilaa pormestari Baiselancesta,[4] joka useitten ylituomareitten ja haastemiesten kanssa on muodostanut oikean liiton heitä vastaan. Voin vakuuttaa, että Cathérine pitsinnyplääjä ei tiedä edes Baiselancen nimeäkään, ja se jää hänelle tuntemattomaksi aina kuolemaan saakka, joka on kristillinen, tai ainakin niin toivon. Ja tästä johdan sen, että kaikki lait, joilla ministerit salkkujaan paisuttavat, ovat roskapaperia, eivätkä voi elättää eikä estää meitä elämästä.
— Herra Coignard, sanoi Greenwichin lukkoseppä, käyttämänne kielten halpuudesta huomaa, että teidät on muovailtu elämään orjuudessa. Puhuisitte aivan toisin kuninkaista ja ministereistä, jos teillä olisi, kuten minulla, onni nauttia vapaasta hallituksesta.
—- Herra Shippen, selitti apotti, oikea vapaus on tämän maailman turhuuksista eristäytyneen mielen vapautta. Valtiollisesta vapaudesta välitän yhtä vähän kuin pilaantuneesta perunasta. Se on vain harhaluuloa, jolla petetään tietämättömien turhamielisyyttä.
— Vahvistatte ajatustani, sanoi herra Shippen, että ranskalaiset ovat apinoita.
— Suokaa anteeksi, huusi isäni pannuaan heilutellen, heidän joukossaan on leijoniakin.
— Siis ei ole puutetta muusta kuin kansalaisista, virkkoi herra
Shippen. Tuileries'n puistossa kaikki ihmiset väittelevät valtion
asioista, eikä noista riidoista milloinkaan lähde järkevää ajatusta.
Teidän kansanne on vain kuin meluava eläintarha.
— Hyvä herra, lievitteli arvon mestarini, on totta, että kun ihmisten yhdyskunnat saavuttavat erään määrän tapojen harjaannusta, ne tulevat tavallaan eläintarhan tapaisiksi, ja että edistys tavoissa on juuri siinä, että eletään häkeissä eikä surkeasti harhailla pitkin salomaita. Tämä tila on yhteistä kaikille Europan kansoille.
— Hyvä herra, sanoi Greenwichin lukkoseppä, Englanti ei ole mikään eläintarha, sillä siellä on parlamentti, josta ministerit ovat riippuvaisia.
— Hyvä herra, vastasi siihen apotti, saattaapa käydä niin, että Ranskassakin kerran on ministereitä, jotka ovat parlamentin alaisia. Ja vieläkin enemmän. Aika tuo muassaan paljonkin muutoksia valtakuntien rakenteeseen, ja saattaapa kuvitella, että Ranska vuosisadan tai parin kuluttua omaksuu kansanvaltaisen hallitusmuodon. Mutta, hyvä herra, valtiosihteerit, jotka ovat hyvin vähäpätöisiä nykyään, eivät silloin ole yhtään mitään. Sillä sen sijaan, että he olisivat riippuvaisia hallitsijasta, jolta he saavat valtansa määrätyksi ajaksi, he alistuvat kansan mielipiteen alle ja tulevat osallisiksi sen vaihtelevaisuudesta. On huomattava, että ministerit jonkunlaisella voimalla harjoittavat valtaansa vain itsevaltiaissa monarkioissa, kuten Josefin, Jaakopin pojan, faaraon ministerin kohtalo ja Haamanin, Ahasveruksen ministerin vaiheet opettavat. Toisella oli suuri tehtävä Egyptin, toisella Persian hallituksessa. Ranskassa tarvittiin vahvaa kuninkuutta ja heikkoa kuningasta Richelieu'n käsivarren varustamiseksi. Kansanvaltaisessa valtiossa ministereistä tulee niin heikkoja, ettei heidän kelvottomuutensa, eipä edes tyhmyytensäkään enää aiheuta vahinkoa.
He saavat valtiopäiviltä vain epävarmat ja huolekkaat valtuudet. Saattamatta ulottaa toiveitaan kauas, pääsemättä laajentamaan tuumiaan, he riutuvat surkeasti kuluttaen pian katoavaa olemassaoloaan. Heidän kasvonsa kellastuvat, kun he koettavat viidensadan koossa olevan kasvoilta lukea toimintakäskyt. Hakiessaan turhaan omia aatteitaan, tietämättömän, hajanaisen ihmisjoukon keskuudesta, he vaipuvat huolten painamaan voimattomuuteen. He eivät enää osaa valmistaa eikä suunnitella mitään edeltäkäsin, ja harrastavat enää vain vehkeilyä ja valehtelua. He kaatuvat niin matalalta, ettei putoaminen tuota heille mitään vahinkoa, ja pikku koulupojat kirjoittavat heidän nimensä seiniin naurattaakseen kaupungin porvareita.
Tälle puheelle herra Shippen kohotteli olkapäitään.
— Mahdollista, virkahti hän; minun on helppo nähdä ranskalaiset sellaisessa tilassa.
— Siinäkin tilassa maailma kulkee kulkuaan, sanoi oiva opettajani.
Syödä täytyy. Siinä suuri välttämättömyys, josta kaikki muut johtuvat.
Herra Shippen sanoi piippuaan pudistellen:
— Sillävälin meille luvataan ministeri, joka suosii maanviljelystä, mutta tuhoisi kaupan, jos hänen sallittaisiin toimia. Siihen on minun puututtava, koska kerran olen Greenwichin lukkoseppä. Kutsun lukkosepät koolle ja pidän heille puheen.
Hän pisti piipun taskuunsa ja lähti hyvästiä sanomatta.
VII
Uusi hallitus.
(Jatko ja loppu.)
Ilma oli illallisen jälkeen kaunis, ja herra apotti Jérôme Coignard käveli muutamia askeleita Saint-Jacques-kadulla, missä lyhtyjä sytytettiin, ja minä sain kunnian olla hänen seurassaan. Hän seisahtui Saint-Benoît-le-Bétourné'n porttiholvin alle ja sanoi, osoittaen minulle lihavalla, skolastisia todisteluja yhtä paljon, kuin helliä hyväilyjä varten tehdyllä pyöreällä kädellään, toista hyvin goottilaisten kivipatsaiden alla olevaa pukkia, joka oli tuhrittu rivoilla piirroksilla:
— Jakobus, poikani, jos olet yhtä mieltä kanssani, niin hengitämme hieman raitista ilmaa noilla vanhoilla kiiltävillä kivillä, jonne niin moni kerjuri on ennen meitä hiipinyt levähdyttääkseen kurjaa itseään. Onpa saattanut tapahtua, että pari kolme noista lukemattomista onnettomista on siinä vaihtanut keskenään mainioita viisauksia. Voimme kyllä joutua siinä kirppujen purtaviksi. Mutta kun sinä, poikani, vielä olet rakkauden iässä, niin voithan ajatella, että ne ovat Cathérine pitsinnyplääjän kirppuja, tai Jeannette viulunsoittajan, — heillä kun on tapana tuoda sulhasensa hämärissä tänne, — ja niitten purema tuntuu sinusta suloiselta. Se on sinun nuoruudellesi sallittu harhaluulo. Itselleni, minä kun olen jo jättänyt taakseni suloisten erhetysten ajan, itselleni sanon, ettei lihan iloille tule antaa liian suurta osaa, eikä huolia kirpuista, jotka ovat, kuten koko muukin maailmankaikkeus, Jumalan suuri salaisuus.
Näin sanoen hän istui varoen, ettei häiritsisi pientä savoijilaista ja tämän kissaa, jotka nukkuivat viatonta untaan vanhalla kivipenkillä. Asetuin hänen viereensä ja kysyin, kun äskeinen keskustelu palasi mieleeni:
— Herra apotti, puhuitte äsken ministereistä. Kuninkaan ministerit eivät tehneet teihin minkäänlaista vaikutusta, ei puvuillaan, ei vaunuillaan eikä nerollaan, ja arvostelitte heitä sellaisen sielun vapaudella, jota mikään ei hämmästytä. Kun sitten tarkastelitte näitten virkamiesten tilaa kansanvaltiossa — jos sellainen milloin syntyy — esititte sen meille kurjaa kurjemmaksi ja pikemmin säälin kuin kiitoksen arvoiseksi. Vastustaisitteko muinaisajan tasavaltojen tapaan uudelleen järjestettyjä hallituksia?
— Poikani, vastasi arvon mestarini, olen itsestäni taipuvainen kannattamaan kansanvaltaista hallitusta. Asemani alhaisuus johtaa minut siihen, ja Pyhä Raamattu, jota olen hieman tutkinut, vahvistaa minua tässä taipumuksessani, sillä Herra sanoo Kuningasten kirjassa: Israelin vanhemmat haluavat itselleen kuningasta, että minä en hallitseisi heidän ylitsensä.
Siispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän lapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa edessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia, keittäjiään ja leipojiaan. Filias quoque vestras faciet sibi unguentarias et focarias et panificas. Tämä on erikoisesti sanottu Kuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas antaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos on totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta, että niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On luultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi: Et tribuit eis petitionem eorum.
ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.
Voisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta kaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla. Luulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta halveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä paljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä. Kaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen hallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja aion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on muserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden Hulluuden ylistyksen, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta jossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle. Lyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen esimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja tämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki selitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä tai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.
—- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo kirja! Milloin arvelette, että se on valmis?
— En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen, että en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein häpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo Aatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt äärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia epäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa. Pitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron kuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa näyttäytyy ukko Demoksen — kun hän pääsee valtaan — uhriksi joutuvien palvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi, enkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän sen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten sellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, quarum insigne virginitas est et virginitatis praemium divinatio. Palatkaamme siis asiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in mieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.
Sattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika hyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin, jonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän Laurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa nojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine arvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki kolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen valossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen kuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi käyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän vihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa heissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin hän lausui:
Kun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi, huomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he tekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta, että heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa kaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon yleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa heille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]
No niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan muistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia kuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien ruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu Longuevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla — hän itse esiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät muistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita löytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa säkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti kansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.
He ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on kykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan, vaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton älyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully, avustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he ovat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa ei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä ymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että hän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa on täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään häntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän lähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen harhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen epäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat niitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat lähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia ajatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten toivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja vähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee vuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet ratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä. Heidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua voimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia, hyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat muassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen sanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut valehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein halveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan kyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita ja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä heiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.
Tämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille kunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä tavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole luontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan pitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä koronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun. Häväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska kansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki joutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.
Tästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat onnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme osoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja ministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos niiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde. Kuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että säädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.
Samanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita paimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: "Jospa olisin kuningas!"… Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa enemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa aikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta vaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli ylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka epäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo kahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka vedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla. Hänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne tekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita sanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti sytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota lakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan ja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla kuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta valmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan ääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan tasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei enää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle ihmiskunnalle.
Näin puhuttuaan arvon mestarini nousi ja jatkoi seuraavasti:
— On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan
pukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä.
Ja jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja
Jeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.
VIII
Neuvosmiehet.
Sinä iltana menimme, arvon mestarini ja minä, Pikku Bachuksen puutarhaan, jossa tapasimme Cathérine pitsinnyplääjän, ontuvan veitsisepän ja isän, joka minut siitti. He istuivat kolmisin pöydän ympärillä viiniruukun edessä, josta he olivat maistelleet kylliksi ollakseen hupaisia ja seuranhaluisia.
Sääntöjen mukaan oli valittu kaksi neuvosmiestä neljästä, ja isäni puhui tapauksesta oman nokkansa mukaan.
— On vahinko, hän väitti, että neuvosmiehetkin ovat virkamiehiä eikä ravintoloitsijoita, ja että he saavat arvonsa kuninkaalta eikä kauppiailta, etenkin Pariisin ravintoloitsijoiden ammattikunnalta, jonka lipunkantaja minä olen. Jos minä saisin valita heidät, häviäisi puute ja verot, ja olisimme kaikki onnellisia. Jos maailma ei vain rupea kulkemaan takaperin kuin krapu, niin tulee päivä, jolloin kauppiaat valitsevat kaupungin neuvosmiehet.
— Niin, epäilemättä, vahvisti herra apotti Coignard, kerran saavat mestarit ja oppipojat valita neuvosmiehet.
— Älkääpä, älkääpä, herra apotti, virkahti isäni huolestuneena kulmiaan rypistellen. Kun oppipojat pääsevät nimittämään neuvosmiehiä, on kaikki mennyttä. Siihen aikaan kun minä olin oppipoika, en ajatellut muuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun itse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin menestykseni riippuu.
Lesturgeon, isäntämme, toi viiniruukun. Hän oli pieni, nopsa ja kiivas mies.
— Puhutte uusista neuvosmiehistä, hän aloitti kädet lanteilla. Toivon vain, että he harrastaisivat yhteistä hyvää edes yhtä paljon kuin entiset, jotka eivät siitä suuriakaan välittäneet. Mutta he alkoivat jo oppia ammattinsa. Tiedättehän, mestari Léonard — hän jatkoi isäni puoleen kääntyen — että koulu, jossa Pyhän Jaakon kadun lapset käyvät katkismustaan oppimassa, on rakennettu puusta, ja että kipuna ja lastu jo saisivat sen leimuamaan kuin juhannuskokko. Puhuin siitä Raatihuoneessa istuville herroille. Kirjeeni ei suinkaan ollut kelvoton tyyliltään, sillä olin kirjoituttanut sen kuudesta hopeakolikosta sihteerillä, jolla on toimisto Armonlaakson luona. Esitin siinä herroille neuvosmiehille, että kaikki korttelin pikkupojat olivat joka päivä vaarassa käristyä kuin ankeriaat, seikka, joka olisi otettava huomioon äitien helläsydämisyyteen nähden. Se herra neuvosmies, jolle kouluasiat kuuluvat, vastasi kohteliaasti vuoden kuluttua, että vaara, joka uhkasi Pyhän Jaakon kadun pikku poikia, herätti koko hänen huolenpitonsa ja että hän tekisi kaiken voitavansa sen torjuakseen. Sen vuoksi hän oli lähettänyt ylempänä mainituille pojille paloruiskun. "Koska kuningas", lisäsi hän, "viisaudessaan rakennuttaa kaivon voittojensa muistoksi, parin sadan askeleen päähän koulusta, ei vettäkään puutu, ja lapset oppivat parissa päivässä käyttämään pumppua, jonka kaupunki suvaitsee heille myöntää". Palattuani Armonlaaksoon, lausuin sihteerille vastauksen, joka oli sepitetty tähän suuntaan:
— "Hyvä herra valtuusmies, Pyhän Jaakonkadun koulutalossa on kaksisataa pienokaista, joista vanhin on seitsenvuotias. Siinä oivia pumppumiehiä ruiskuanne käyttämään! Ottakaa se takaisin ja rakennuttakaa uusi koulutalo kivestä ja savesta."
Tämä kirje, kuten ensimäinenkin, maksoi minulle kuusi hopeakolikkoa, sinetteineen. Mutta rahani ei mennyt hukkaan, sillä kahdenkymmenen kuukauden kuluttua sain vastauksen, jossa herra neuvosmies selitti, että Pyhän Jaakonkadun pienokaiset täysin ansaitsivat Pariisin valtuuston huomion, joka toimisi heidän turvallisuudekseen. Siinä nyt ollaan. Jos neuvosmieheni jättää paikkansa, täytyy minun aloittaa kaikki alusta ja maksaa taas kaksitoista kovaa Armonlaakson kirjurille. Sen tähden, mestari Léonard, vaikka olenkin vakuutettu, että raatihuoneella on houkkioita, jotka olisivat paremmin paikallaan markkinoilla Hölmöläistä näyttelemässä, minulla ei ole yhtään halua nähdä siellä uusia naamoja. Pidän parempana säilyttää neuvosmieheni ruiskuineen.
— Minä taas, arveli puolestaan Cathérine, haluaisin hiukan kurittaa poliisipäällikköä. Hän antaa Jeannette viulunsoittajan joka päivä hämärissä kuljeksia Saint-Benoît-le-Bétourné'n portin edessä. Hän hiipii kuin myyrä sivukaduilla ja vetelee perässään kaikissa lammikoissa likaantuneita hameitaan. Julkiset paikat täytyisi varata hyvin puetuille tytöille, että he voisivat esiintyä siellä kunniakseen.
— Ohoh, äännähti ontuva veitsiseppä, luulenpa, että katu on kaikkia varten, ja menenpä minäkin jonain päivänä, kuten isäntämme Lesturgeon, Armonlaakson kirjurin luo, että hän minun nimissäni laatisi kauniin anomuksen kulkukauppiasraukkojen puolesta. En saata koskaan asettaa vaunujani oikein hyville paikoille, ennenkuin poliisit tulevat häiritsemään, ja heti kun joku lakeija tai pari palvelustyttöä seisattuu katselemaan tavaroitani, tulee suuri musta lurjus, joka lain nimessä käskee minun kuljettaa romuni muuanne. Toisinaan muka olen torikauppiaiden vuokraamalla maalla, toisinaan Leborgnen, valantehneen veitsisepän lähellä. Joskus taas minun täytyy antaa tilaa jonkin piispan tai ruhtinaan vaunuille. Ja niin saan tarttua vetohihnaan ja kiskoa aisoista ja kiittää onneani, elleivät lakeijat ja sisäköt ole, häiriötäni hyväkseen käyttäen, siepanneet maksamatta koteloa, saksia tai komeata linkkuveistä. Olen kyllästynyt sortovaltaan, olen kyllästynyt oikeuden palvelijain vääryyksiin. Tunnen suurta tarvetta nousta kapinaan.
— Siitä merkistä tunnen, sanoi hyvä mestarini, että olette jalomielinen lukkoseppä.
— En ole yhtään jalomielinen, herra apotti, jatkoi ontuva vaatimattomasti. Olen kostonhaluinen, ja harmi on saanutkin minut salaa myymään pilkkalauluja kuninkaasta, hänen rakastajistaan ja ministereistään. Minulla on niitä aika hyvä valikoima kärryjeni peitteen alla. Älkää ilmaisko minua. Se laulu "kahdestoista lempilinnusta", on mainio.
— En minä teitä petä, vastasi isäni, minusta hyvä laulu vastaa viinilasia ja enemmänkin. Veitsistäkään en sano sen enempää, ja olen hyvilläni, jos saatte omanne kaupaksi, sillä kaikkien täytyy elää. Mutta myönnättehän toki sietämättömäksi sen, että kulkukauppiaat kilpailevat kauppiaitten kanssa, jotka ovat vuokranneet puotinsa ja maksavat veroa. Mikään ei ole sen vastaisempaa järjestykselle ja hyvälle hallinnolle. Noitten kierturien röyhkeys on tavaton. Minne asti se menisikään, jollei heitä hillittäisi? Eikös viime vuonna eräs Montrougen talonpoika asettunut juuri minun ravintolani eteen, kärryt täynnä kyyhkysiä, joita hän myi kahta liardia yhtä souta halvemmalla kuin minä. Ja tuo moukka huusi, niin että ikkunaruudut tärisivät: "Hyviä kyyhkysiä, viisi souta!" Uhkasin häntä parikymmentä kertaa paistinvartaallani, mutta hän vastasi typerästi, että katu on kaikkien omaisuutta. Valitin poliisipäällikölle ja sain oikeutta, niin että lurjus karkoitettiin. En tiedä, mitä hänestä on tullut, mutta olen vielä hänelle harmissani tekemästään vahingosta. Sillä kun näin paraitten kauppaystävieni ostavan häneltä kyyhkysiä parittain, puolitusinoittainkin, sain keltataudin, joka kauan piti mieltäni alakuloisena. Toivoisin, että hänen nahkaansa lintuliimalla kiinnitettäisiin höyhenet niistä linnuista, joita hän myi paistettuina nenäni edessä, ja että häntä näin, kiireestä kantapäähän höyhenissä, kuljetettaisiin pitkin katuja, takaperin kärryillään.
— Mestari Léonard, puolusteli ontuva veitsiseppä, olette ankara köyhälle väelle. Sillä lailla saatetaan onnettomat epätoivoon.
— Herra veitsiseppä, virkkoi nauraen kunnon opettajani, neuvon teitä teettämään jollain palkatulla kirjurilla pilkkalaulun mestari Léonardista ja myymään sitä samalla kuin "kuninkaan kahtatoista lempilintua". Olisi sopivaa tehdä hiukan pilaa ystävästämme, joka puoleksi riippuvaisessa asemassaan ei ainoastaan pyri vapauteen, vaan hirmuvaltaankin. Päätän kaikista puheistanne, hyvät herrat, että kaupungin hallinto on vaikea taito, siinä kun täytyy sovitella aivan vastakkaisia etuja ja että yhteinen etu on luotu suuresta määrästä yksityisiä epäkohtia ja että lopulta on aivan merkillistä, miksi eivät samojen muurien sisälle suljetut ihmiset syö silmiä toistensa päästä. Se on onni, joka riippuu vain heidän pelkuruudestaan. Yleinen rauhallisuus perustuu vain kansalaisten huonoon rohkeuteen, sillä he kunnioittavat toisiaan vain keskinäisen pelon takia. Ja ruhtinas, joka herättää pelkoa kaikissa, takaa heille siten rauhan arvaamattoman onnen. Mitä taas tulee neuvosmiehiinne, joitten valta on pieni, ja jotka eivät kykene teitä vahingoittamaan, eikä hyödyttämäänkään, ja joitten ansio piilee parhaasta päästä heidän kepeissään ja suurissa tekotukissaan, niin älkää liioin valittako, että kuningas valitsee heidät ja että heidät, viime hallituskauden ajalta saakka, asetetaan melkein kruunun palvelijoitten veroisiksi. Ruhtinaitten ystävinä he ovat vaistomaisesti melkein kaikkien kansalaisten vihollisia, ja jokainen sietää tuon vihamielisyyden sen tasaisuuden vuoksi, millä se lankeaa kaikkien osalle. Se on sade, josta me kukin saamme vain muutaman pisaran. Silloin kun kansa saa valita heidät (ja sellainen kuuluu tapa olleen monarkian alkuaikoina), neuvosmiehet saavat ystäviä ja vihollisia itse kaupungissa. Vuokraa ja veroa maksavien kauppiaitten valitsemina he kohtelevat kulkukauppiaita pahoin. Kulkukauppiaitten valitsemina he taas tuottavat huolta kauppiaille. Oppipoikien valitsemina he vastustavat isäntiä, jotka teettävät työtä oppipojilla. Siitä tulisi ikuinen riitojen ja kiistan syy. Heidän kokouksensa tulevat meluisiksi, ja jokainen ajaa niissä omien valitsijoittensa etuja ja harrastuksia. Luulen kuitenkin, että he eivät saa ikävöimään nykyisiä neuvosmiehiänne, jotka ovat riippuvaisia vain ruhtinaasta. Heidän vaativa turhamaisuutensa huvittaa kansalaisia, jotka näkevät siinä itsensä kuin suurentavassa peilissä. He käyttäisivät keskinkertaisesti keskinkertaista valtaansa. Kansan asemasta lähteneinä heillä on yhtä vähän kykyä kehittää sitä kuin pysyttää se. Rikkaat kauhistuvat heidän röyhkeyttään ja köyhät moittivat heitä pelkuruudesta, kun oikeastaan olisi tunnustettava vain heidän huutava kykenemättömyytensä. Muutoin he kyllä kykenevät tavallisiin tehtäviin ja hoitavat yhteisiä asioita tuolla itsekylläisellä epäpätevyydellä, jonka aina saavuttaa, mutta josta ei milloinkaan pääse.
— Huh, huh, pääsi isältäni. Olette puhunut hyvin, herra apotti. Ja nyt juodaan!