XII. ANTINAHUEL NEUVOTTELUKOKOUKSESSA.
Kun Suurtoquin oli lopettanut lyhyen keskustelunsa vangin kanssa, nousi hän hevosensa selkään, sillä kuten hän oli sanonut, täytyi hänen mennä suureen neuvottelukokoukseen, joka pidettiin Mustan Käärmeen kylässä. Sinne oli vain muutaman tunnin matka, ja hän toivoi voivansa tulla takaisin ennen yötä.
Ennenkuin hän meni neuvottelumajaan, odotti hän erästä sanansaattajaa, jonka hän oli lähettänyt Valdiviaan seuraamaan tapausten kulkua. Hetken kuluttua ratsastikin intiaani höllin ohjaksin ja vaahtoavin hevosin hänen luokseen.
"Poikani puhukoon!" sanoi Antinahuel lyhyesti. "Mitä hän on nähnyt?"
"Valkonaamat taistelevat keskenänsä — he ovat kääntäneet kalpansa omia veljiänsä vastaan", vastasi sanansaattaja.
"Antinahuel tietää sen. Valkonaamat ovat kuguaareja, jotka eivät ole koskaan sovinnossa. Mitä muuta on They-Teg nähnyt?"
"Kaupungista nousee tällä hetkellä tulipatsas, peloittavampi kuin
Autukon vulkaani."
"Mitä on tapahtunut? Kumpainenko päälliköistä on voittanut?"
"Koko Valdivia on Suuren Kotkan hallussa. El Verdugo on vangittu."
"Vangittu!" toisti Toquin kummastuneena. "Poikani valehtelee. El
Verdugolla on mahtava käsivarsi, mahtava kuin Pilliaun salama."
"They-Teg puhuu totta."
"Valkonaamojen Toquinilla on suuri armeija — missä on se nyt?"
"Sotilaat ovat hajaantuneet. Guekubu, paha henki, on täyttänyt heidät pelolla, ja heidän vihollisensa on lyönyt heidät."
"Hyvä. Antinahuel uskoo poikaansa; hän voi nyt poistua ja pitää yhä silmällä valkoisia miehiä!"
Intiaani kumarsi kunnioittavasti päällikölleen, nousi sitten hevosensa selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Antinahuel seurasi häntä hetkisen katseellaan ja meni senjälkeen neuvottelumajaan, jossa jo odotettiin häntä.
Joukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä — sitä sanottiin neuvottelunuotioksi — jonka savu kohosi kiemurrellen taivasta kohti.
Kun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean kätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen korkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro annettiin eräälle vanhalle päällikölle.
Cathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat vuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden entisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan muuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.
"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit", alkoi hän, "kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen, pilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat alituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa minulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne vaipuvat alas — oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte valkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen, jotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä, jos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo voimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä se ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha… sallikaa minun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen sydämienne tähden."
Kun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia askelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin raivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti eräs toinen päällikkö, "Musta Hirvi", puheenvuoron.
"Mitä isäni sanoo, on kovaa — meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä tähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa hän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä kansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa vieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia sotureja, kuin heidän isänsäkin. — Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on ilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut rauhansopimuksen valkonaamain kanssa — tietäkää siis, että hän on petkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin eikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei ole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat sotilaat?"
"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!" kirkuivat intiaanit heilutellen aseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut eteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä, aivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut aavistustakaan.
"Hiljaa!" sanoi Cathikara. "Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa (salaisen hengen) kanssa!"
Vallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä samassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.
"Mitä isäni näkee?" kysyi Musta Hirvi vihdoin.
"Minä näen muukalaisia. He ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja taistelevat nyt toisiansa vastaan. Näen verivirtoja, jotka punaavat maata, ne ovat valkoisten miesten verta. Näen myös El Verdugon, suuren päällikön, hän taistelee ja kaatuu!"
Levottomuus vallitsi intiaanijoukossa, mutta he tukahuttivat sen ja odottivat jännittyneinä, että Toquin jatkaisi. Tämä tapahtuikin hetken kuluttua.
"Näen myöskin vanhojen araukani-soturejen nousevan haudoistaan ja heidän kirkunansa täyttää sydämeni pelolla. He huutavat: veljet, hetki on tullut! Aseisiin! Aseisiin."
"Aseisiin!" vastasivat intiaanit. Nousi meteli, joka yltyi joka silmänräpäyksellä. Antinahuel oli tyytyväinen, hän näki saavuttaneensa päämääränsä. Ylpeä hymy levisi hänen kasvoilleen, ja muuttaen äkkiä epämukavaa asentoaan, sanoi hän rauhallisella äänellä: "Kun kuguarit tappavat toisiansa, valmistavat he samalla oivallisen aterian Andien kotkille. Mitä poikani haluavat?"
"Antinahuel", vastasi Cathikara heittäen kivikirveensä tuleen, jonka tempun muutkin tekivät. "On ainoastaan yksi ylimmäinen sotakirves olemassa; se on sinun kädessäsi. Värjäytyköön se valkoisten miesten saastaisella verellä aina kädensijaan asti. Sinulla on suuri valta, sinun puolestasi uhraamme mielellämme henkemme — vie siis meidät taisteluun!"
Korkealle heitti Antinahuel oikealla kädellään mahtavan sotakirveen, ja kuin ukkosen jyrinä soivat hänen sanansa: "Pilliau lahjoittakoon Aukàn kansalle ijäisen elämän! Guekubu lähettäköön koston säteen valkoihoisten pään päälle! Niin kauan kuin Antinahuel elää, on kuolema vallitseva vihollisten keskuudessa! Olen teurastava heitä kuin koiria, ja heidän luunsa tulevat valkenemaan punaisten soturien askeleista! Antinahuel on puhunut! Antinahuel pitää sanansa!"
Intiaanit vastasivat päällikkönsä riemuhuutoon villillä ja pitkällä ulvonnalla. Kesti kauan, ennenkuin järjestys oli palautunut. Silloin kysyi Luchs, yksi niistä harvoista ulmeneista, jotka vastustivat Toquinin verisiä suunnitelmia, Antinahuelilta:
"Mitä aikoo isäni tehdä?"
"Antinahuel odottaa… kuitenkin pitää hän veitsensä valmiina."
"Mitä Antinahuel odottaa?"
"Sopivaa tilaisuutta. Se onkin jo lähellä." Toquin hymyili viekkaasti. "Valkoiset sotilaat ovat vanginneet El Verdugon, he eivät suinkaan uhraa häntä täällä."
"Isäni on viisas, hän on huolellinen päällikkö. Minkätähden hän luulee, ettei El Verdugo kuole Valdiviassa?" kysyi Luchs taas.
"Poikani tekee paljon kysymyksiä!" vastasi Toquin tällä kerralla hiukan
vihaisesti ja loi toiseen synkän katseen. "Eikö hän tiedä, että
Santiago on valkoihoisten suurin kaupunki. Siellä täytyy hänen kuolla.
Hänen verensä on virtaava kaikkien valkoihoisten silmien edessä."
Läsnäolevat olivat yhtä hämmästyneitä kuin kummastuneitakin. Antinahuel huomasi sen ja ylpeä hymy loisti hänen kasvoillaan. Se hävisi kuitenkin hetkiseksi ja hän jatkoi samalla äänellä: "Poikani tuntevat kai tien, joka johtaa Valdiviasta Santiagoon. Sitä myöten on sangen vaikea kulkea, sillä se käy del Rio See rotkon läpi. Valkoisten miesten täytyy kulkea tämän ahtaan paikan ohitse, ja siellä olen päättänyt odottaa vihollisia. Soturini asettuvat kukkuloille, ja kun vihollinen mitään aavistamatta saapuu rotkolle, tulee hän piiritetyksi joka puolelta. Mitä sanovat urhoolliset araukani-soturit tästä suunnitelmasta?"
"Suuri Toquin Antinahuel on keksinyt sen!" vastasi Cathikara kunnioittavasti. "Eikö ole mitään muuta tietä Valdiviasta Santiagoon?"
"Ei."
"Siinä tapauksessa ovat valkonaamat mennyttä kalua."
"Pelastamattomia", vakuutti Antinahuel. "Del Rio See rotko on kuuluisa paikka araukanien historiassa. Siellä voitti Toquin Cadequal kerran 100:n miehen suuruisen espanjalaisen joukon."
"Araukanit tulevat myös nyt voittamaan ja kunnioittamaan Antinahuelia kuin kunniansa aurinkoa!" sanoi Musta Hirvi.
Intiaanit neuvottelivat vielä hetkisen, sitten tunkeutui Toquinin sanansaattaja keskelle päällikköjen piiriä, ojensi molemmat kätensä eteenpäin ja kääntyi kolme kertaa ympäri.
Näin lopetettiin neuvottelukokous.
Antinahuel lepäsi nyt tunnin. Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia, jotka estivät häntä nukkumasta ja vihdoin nousi hän kärsimättömänä vuoteeltaan. Annettuaan Mustalle Hirvelle, johon hän erityisesti luotti, salaisen tehtävän, nousi hän hevosen selkään ja lähti paluumatkalle.
Oli jo sangen pimeä; ainoastaan muutamia tähtiä säteili tummansinisellä taivaalla. Päällikölle ei yöllinen ratsastus tuottanut mitään erikoista nautintoa. Kuin synkkä paholainen kiiti hän pimeyden läpi. Levottomuus oli vallannut hänet ja ajoi häntä eteenpäin. Tultuaan kylään hyppäsi hän hevosensa selästä ja meni heti majalle, jossa vanki oli. Hän aukaisi oven ja — raivoisa huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Rosario ja hänen intiaanivahtinsa olivat poissa.
XIII. PAKOYRITYS.
Antinahuel ei ollut yksin mennyt Mustan Käärmeen kylälle. Koko ajan hiipi eräs musta olento hänen jäljessään. Se oli intiaani, jolle hän oli antanut käskyn vartioida valkoista tyttöä. Tämä oli kuunnellut They-Teg sanansaattajan tiedonantoja, samoin oli hän myös kuullut ja nähnyt kaikki, mitä tapahtui neuvottelunuotion ääressä. Tuskin oli Antinahuel tehnyt suunnitelmansa, joka koski del Rio See rotkoa, kun hän lähti jo takaisin San Miquelin kylään.
Ei ollut sekunttiakaan kadotettavana. Vielä viipyi Toquin hetkisen neuvottelumajassa — tätä tilaisuutta täytyi käyttää. Nopeasti meni hän majaan, jossa donna Rosario oli ja antoi hänelle merkin.
"Valkoinen sisareni seuratkoon minua", kuiskasi hän. "Minä koetan pelastaa hänet. — Eikö sisareni tunne minua?" jatkoi hän. "Minä olen Curumilla, yksi niistä ulmeneista, jotka olivat liittyneet muukalaisiin, don Tadeon ystäviin."
Rosario kumartui hiukan eteenpäin ja tarkasteli puhujaa tarkkaavaisesti. Äkkiä putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään ja hän lausui: "Oi niin, todellakin — sehän te olette!"
"Curumilla löytää kyllä sen, jota hän etsii."
"Te olette siis etsinyt minua? — Oi, kiitos, kiitos. Menkää edellä, minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä hyvänsä."
Molemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit eivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia yksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen minuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet kylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin pysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana seisoi kaksi satuloitua hevosta.
"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?" kysyi hän.
"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani", vastasi donna Rosario päättäväisesti.
"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!"
Päällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui kovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä ikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet aikaan pienintäkään ääntä. — Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden jalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi olevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.
He eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he tiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin ratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi metsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi ratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli sametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro juoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului tuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa… muuten vallitsi erämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla ratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut metsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.
Äkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan.
Puelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.
"Me olemme hukassa", kuiskasi hän hetken kuluttua. "Viholliset ovat jäljillämme."
"Mitä nyt teemme?" kysyi tyttö vavisten.
Curumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä hevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet kiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi kaktuspensaita.
"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen", selitti hän. "Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa pelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen sisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan."
"Jätättekö minut yksin?" kysyi Rosario pelästyneenä.
"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille jäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni ei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää hänen onnettomuuteensa."
Tyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai hänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla päättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli tehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati hänenkin tukeaan.
"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte."
"Hyvä."
Intiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään, ja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario ryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä antoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän silmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi hevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen ohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja kiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.
Kun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna Rosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten jalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.
Hetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta takanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat ne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena — hänen juonensa oli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti äkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa täyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän varovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän oli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä huomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.
Mutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse Antinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin vähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli etumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt sotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.
Curumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna
Rosarion luo.
"No?" kysyi tämä vapisevalla äänellä.
"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat", vastasi päällikkö surullisena. "Pian saavat vainoojamme meidät kiinni."
"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?"
"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli viisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta."
"Oi Jumalani", ähki nuori tyttö, "mitä olen minä tehnyt, koska rankaiset minua tällä tavalla?"
Curumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja osoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille, joka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien hevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin viisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.
"Sisareni valmistautukoon!" sanoi Curumilla kylmästi. "Antinahuel lähestyy."
Nuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan toverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.
"Minkätähden koetitte pelastaa minut", sanoi hän huoaten.
"Valkoinen neito on valkoisten veljieni sisar — minä uhraan henkeni hänen tähtensä."
"Te ette saa kuolla, päällikkö, minä en tahdo sitä."
"Minkätähden? Curumilla ei pelkää kidutuksia. Sisareni saa nähdä, kuinka päällikkö kuolee."
"Tahdotteko tehdä minut vielä onnettomammaksi?" sanoi Rosario lempeällä sulosointuisella äänellään suunnaten nuhtelevan katseen päällikköön. "Tapetaanko teidät todellakin, jos teidät löydetään minun luotani?"
"Kyllä", vastasi intiaani kylmästi.
"Ja kuka antaisi silloin tiedon ystävilleni kohtalostani? Kuka kertoisi heille, missä minä olen? Jos te kuolette, niin kuka vapauttaisi minut vihollisteni käsistä?" Puelka mietti. "Pelastakaa itsenne, Curumilla, jos se on vain mahdollista — pelastakaa itsenne minun tähteni! Kiiruhtakaa pois täältä."
"Haluaako sisareni sitä?"
"Minä vaadin sitä."
"Hyvä. Valkoinen tyttö on oikeassa, Curumilla voi tehdä vielä paljon hänen hyväkseen — hän on jäävä eloon. Sisareni älköön olko epätoivoinen, pian saa hän taas kuulla ystävistään."
Samassa kuului lähestyvien hevosten kavioitten kopse niin selvästi, että Rosario lysähti pelästyneenä kokoon. Päällikkö kokosi kiireesti aseensa ja kehoitettuaan häntä vielä kerran pysymään rohkeana hän sukelsi korkeaan ruohostaan ja katosi.
Muutamien minuuttien kuluttua joutui nuori tyttö jälleen Antinahuelin valtaan.
XIV. MURSKAUTUNEITA TOIVEITA.
Kuten Trangoil Lanec oli ennustanutkin, parani kreivi Ludvig sangen nopeasti, sillä hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, vaikka ne olivatkin syvät. Mutta enemmän kuin oma tilansa huolestutti Ludvigia suojattinsa kohtalo, ja hän olisi mielellään noussut vuoteestaan rientääkseen hänen avukseen, ellei don Tadeo olisi pidättänyt häntä.
Tämä ponteva mies ajatteli oman surunsa ohella muittenkin tuskia. Melkein koko kapinan jälkeisen yön hän järjesteli Valdivian oloja, kunnes järjestys oli palautunut. Se olikin onneksi hänelle, sillä mitä enemmän hän kiinnitti huomiotaan muihin asioihin, sitä vähemmän tuli hän ajatelleeksi suruaan.
Seuraavana päivänä keskusteli hän don Ramirezin kanssa. Tämä pelkurimainen ja periaatteeton mies oli Tadeon voiton jälkeen kokonaan muuttanut mielipiteitään ja parjasi nyt minkä saattoi vangittua kenraali Bustamenteä. Mustan Sydämen johtaja hymyili halveksivasti, kun hän huomasi, että don Ramirez sankari oli sangen innostunut uuteen asiaan ja tarjoutui kaikkeen, joka hyödytti sitä. Kuitenkin piti don Tadeo häntä vankina, jota hän tilaisuuden sattuessa saattoi käyttää hyväkseen.
Trangoil Lanecista, Curumillasta ja Valentinista ei ollut tullut mitään tietoja, ja luultiin jo, että heidän tehtävänsä oli epäonnistunut. Joanin tulon jälkeen saivat asiaan innostuneet jälleen uutta toivoa. Hän kertoi, että Curumilla oli Rosarion jäljillä ja seurasi häntä varovaisesti. Voitiin siis toivoa tytön pelastusta.
"Mutta mistä johtuu, että päällikkö on lähettänyt teidät luoksemme?" kysyi don Tadeo kuunneltuaan tarkkaavaisena ja iloisena intiaanin kertomusta.
"Curumilla on ulmen", vastasi tämä yksinkertaisesti. "Hän on urhoollinen ja jalo. Joan ryösti valkoisen neitosen. Curumillalla oli oikeus tappaa hänet, mutta hän teki hänet ystäväkseen."
"Siinä hän teki oikein!" sanoi don Tadeo lämpimästi ja puristi intiaanin kättä. "Puhukaa, tahdotteko tulla uskotukseni?"
"Joanilla on vain yksi sydän ja sielu — molemmat kuuluvat Curumillan ystäville."
Kokenut sotilas nyökkäsi tyytyväisenä. Kuulemansa uutiset olivat kuin valonsäde epätoivon pimeydessä. Nyt saattoi hän kevyemmällä sydämellä työskennellä isänmaansa hyväksi.
Kaksi päivää myöhemmin tapaamme hänet eräästä salaisesta neuvottelusta ystäviensä ja uskottujensa don Gregorio Peraltan ja Ludvigin, kanssa. Hän oli taas kyvykäs ajatteleva ihminen, joka laatii uusia suunnitelmia. Antinahuelin viekas oletus kävisi nyt toteen.
"Vihdoinkin olemme kansan avulla pelastaneet isänmaan vapauden", huomautti don Tadeo muun muassa, "don Pancho Bustamente on kukistettu, hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa ovat menneet myttyyn ja rauha vallitsee taas. Meidän ei pidä kuitenkaan heittäytyä toimettomiksi, sillä se, joka tänään on palvelija, voi olla herra huomenna. Tämän Bustamenten, isänmaan suurimman vihollisen, täytyy kuolla!"
"Hyvä!" sanoi don Gregorio nyökäten myöntävästi. "Se on minunkin mielipiteeni. Minä aion jo tänä päivänä ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin…"
"Miksi?" kysyi toinen. "Valdiviassa ei Bustamenteä voi tuomita. Täällä on järjestys jo palautettu, Santiagossa kiehuu kapina vielä!"
"Ah, te tarkoitatte…?"
"Siellä missä don Tadeo de Leon tuomittiin, siellä täytyy kenraali Bustamentenkin kukistua. Plaza Mayor sopii hänen rangaistuspaikakseen", vastasi puolueenjohtaja synkästi hymyillen. "Koko Santiago on kuuleva hänen tuomionsa."
"Hän saakoon, minkä hän ansaitsee", myönsi Ludvig. "Mutta minun mielipiteeni on, että tuomio on pantava toimeen niin nopeasti kuin mahdollista."
"Olette oikeassa, ystäväni. Tästä syystä annan suuren vartijajoukon viedä vangin Santiagoon."
"Entäs me?"
"Me seuraamme Bustamenteä."
"Minä luulen, etteivät ystävämme haavat salli sitä", sanoi Gregorio miettiväisenä.
"Lorua!" huudahti nuori mies. "Mitä ihminen tahtoo, sen hän voi tehdä.
Minä seuraan teitä, teidän ei tarvitse olla huolissanne minun tähteni."
Don Tadeo aikoi jatkaa selityksiään, mutta samassa astui huoneeseen mies, jonka nähdessään kaikki nousivat pelästyneinä ylös.
"Curumilla."
Se oli todellakin puelka-päällikkö mitä kurjimmassa tilassa. Kädet ja jalat olivat veriset, vaatteet repaleina. Saattoi heti nähdä, että hän oli kulkenut sangen nopeasti pitkän matkan. Kuitenkaan ei hän osoittanut mitään väsymyksen merkkejä, vaan tervehti heitä kohteliaasti ja nosti sitten rauhallisesti odottaen kätensä rinnalleen.
Kukaan ei tahtonut tehdä ensimmäistä kysymystä, sillä kaikki näkivät heti, että Curumilla toi huonoja uutisia. Vihdoin katkaisi don Tadeo hiljaisuuden sanoen: "Te olette yksin, kuten näen — se saattaa minut pelkäämään pahinta. Mistä tulette, päällikkö?"
"San Miquelin kylästä", vastasi intiaani alakuloisena.
"No niin, jos te olette kertaakaan levähtämättä kulkenut tämän pitkän matkan, niin täytyy teidän olla sangen väsynyt. Juokaa tämä pikari tulivettä, Curumilla — se tekee kielenne liikkuvaisemmaksi."
Intiaanin silmät paloivat. Hän tyhjensi ojennetun lasin yhdellä siemauksella.
"Valkoinen tyttö on vankina. Curumilla ei voinut pelastaa häntä", sanoi hän heti senjälkeen.
"Se ei ollut teidän vikanne, siitä olen vakuutettu. Mutta sanokaa minulle, Jumalan nimessä, kenen kanssa olemme tekemisissä."
"Valkoinen sisareni on Antinahuelin käsissä."
"Kuinka?" huudahti don Tadeo kauhistuneena. "Taivas meitä auttakoon!"
Myöskin don Peralta ja Ludvig nousivat pelästyneinä ylös kuullessaan tämän nimen ja levottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan.
"Siitä asti kun näin tämän veijarin, en ole ollenkaan luottanut häneen", sanoi ranskalainen, "ja luulen, että me tästä lähtien useammin, kuin haluamme, huomaamme tämän epäilyksen olevan oikean."
"Valitettavasti olette oikeassa, don Louis", sanoi Tadeo huoaten. "Minä kiroan kohtaloa, joka johdatti Antinahuelin tielleni. Hän on paljon mahtavampi kuin Bustamente, sentähden koetin solmia liittoa hänen kanssaan. Sitäpaitsi… ah, minä en voi enää ajatella sitä!"
"Minkätähden on valkoihoisten Suuri Kotka epätoivoinen? Eikö hänellä ole ystäviä, jotka uhraavat kaikkensa hänen puolestaan?"
"Kiitos. Curumilla, minä tiedän, ettette hylkää minua. Mutta te ette ole varmaankaan vielä lopettanut — onko teillä muita uutisia kerrottavana minulle?"
"Punanahat ovat kaivaneet sotakirveen maasta. He aikovat kukistaa valkoihoiset. Araukani-päälliköt ovat pitäneet sotaneuvottelua ja antaneet Toquinillensa rajattoman vallan."
"Kuka on pannut alkuun tämän uskaliaan pelin meitä vastaan?"
"Antinahuel!"
"Aina sama punainen roisto", sanoi don Tadeo purren hammasta. "Nyt vasta huomaan, että hän pelaa kaksoispeliä eikä kammo rikkomasta pyhimpiä valojansa. Kenties saan pian tilaisuuden kostaa verisesti hänelle."
"Antinahuel on viekas ja vahva", sanoi Curumilla. "Ei ole salaisuuksia, joita hän ei tiedä, hän tietää myös kaikki, mitä tapahtuu täällä."
"Se tahtoo sanoa?…" kysyi don Peralta jännittyneenä.
"Hän tietää, että Suuri Kotka aikoo viedä valkoihoisten Toquinin
Santiagoon."
Tadeo ja hänen seuralaisensa tuijottivat puhujaan aivankuin olisivat nähneet kummituksen.
"Carai, alan luulla, että hän on liitossa paholaisten kanssa. Kuinka hän ja kuinka te olette saanut tietää kaiken tämän?" sanoi don Tadeo vihdoin.
"Curumilla on kuunnellut päällikköjen sotaneuvottelua. Minä toistan:
Antinahuel on viekas, hän tuntee sekä oman että vihollistensa sydämet.
Hän tietää, että valkoihoisten Suuri Kotka on kulkeva del Rio See
rotkon ohi. Siihen perustuu myös hänen suunnitelmansa."
"Se veijari aikoo kai hyökätä takaapäin kimppuumme?"
Päällikkö nyökkäsi.
"Mutta mitä me teemme?" huudahti Ludvig. "Sen kirotun paikan ohi täytyy meidän todellakin kulkea, jollemme tahdo luopua suunnitelmistamme."
"Me joudumme aina pulasta toiseen!" mutisi don Tadeo. "Puhukaa,
Curumilla, tiedättekö mitään neuvoa?"
Päällikkö hymyili. "Tahtooko isäni antaa minun toimia?" kysyi hän.
"Aivan varmaan! Minä luotan teihin, sillä tiedän, että te olette oivallinen sotilas ja kyvykäs mies."
Täynnä toivoa tarkastelivat kaikki ulmenia.
"Hyvä, minä sitoudun tekemään Antinahuelin suunnitelmat tyhjiksi ja ehkä samalla voin pelastaa valkoisen tytön."
"Caspita, olisikohan se mahdollista?"
"Curumilla pitää varansa… kaikki riippuu asianhaaroista. Veljeni kuunnelkoot!"
Nyt keksi päällikkö suunnitelman, joka voitti yleisen suosion, sillä oli suuria toiveita sen onnistumisesta. Millä tavalla se pantiin toimeen, saamme heti nähdä.
XV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.
Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista maanjäristyksen uhriksi.
Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta kalliojokea.
Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun salaperäistä hiljaisuutta.
Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä. Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.
Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki toinen joukko, näennäisesti intiaaneja — mutta vain näennäisesti, sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita. Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä, tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät kuitenkin hiukan jälelle muista.
"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.
"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä urhoollisuudellaan."
"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"
"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen
Corcovadon huipulla!"
"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"
"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.
Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen. Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.
"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme ottaa ne taas haltuumme… jos tulemme takaisin", jatkoi hän.
"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?" kysyi Ludvig.
Ulmen ei vastannut heti.
"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."
"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"
Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa. Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului puolituntinen.
"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.
Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla. Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi taivaaseen.
"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.
"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!" vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."
Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.
"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."
Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.
Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel, joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin piilopaikastaan ja lähestyi häntä.
Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen ilmeensä oli rauhallinen.
"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.
"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."
"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista naista, jota hän rakastaa?"
"Isäni erehtyy!" vastasi intiaani varmasti. "Joanilla on vaimo ja lapsia, hän vihaa valkoista väriä!"
"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä soturista?"
"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen."
"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?"
Suuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti voimakkaasti päätään.
"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen kunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä loukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on totellut!"
"Myskirotta on petturi!" sanoi Toquin. "Antinahuel janoaa hänen vertansa." Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista ajattelemista ja kysyi: "Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?"
"Tuhat."
Kuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun seuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen ystävällisesti jatkoi hän: "Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he kaukana?"
"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä."
"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot molemmille puolille joenuomaa — lähelle palanutta kaktuspensaikkoa."
Antinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen. Varovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen joukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta vakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän seurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin mainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.
Tätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten luo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten. Ulmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven joukkueen yläpuolelle, toinen — noin sadan miehen suuruinen — asettui eräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun sivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla seuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.
"Kaikki on selvää", sanoi hän lyhyesti. "Valkonaamat voivat jo hyökätä paikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista neitoa."
Nuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili seuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.
"Hyvä", huomautti Curumilla, "he ovat huomanneet merkin ja lähtevät heti liikkeelle."
Nopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti vuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin, murhan ja hävityksen merkin.
* * * * *
Samassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle, tunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja ei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni suunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että kaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun Peralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan epätoivoiseksi.
"Mutta tämähän on peloittava ansa!" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.
"Ansako!" sanoi toinen nauraen. "Meidän täytyy taistella kunnollisesti, muuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne, ystävä Ramirez!"
"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!" ulvoi don Ramirez. "En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin asioihin."
"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee olemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille."
Senaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo pyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet jälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja kukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa piiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen hyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita heidän päällensä.
Äkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille paikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään. Aivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen sotahuudon: "Chile! Chile!" joka hämmästytti suuresti araukaneja.
"Meitä on petetty", ärjyi Antinahuel. "Tappakaa! Tappakaa!"
Rotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu. Paikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät taaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta huutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta taistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin aallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin. Taistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien taistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri, löi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen hyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti turhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.
Toquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen, ilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja syöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle vihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta puolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi heitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman, joka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen intiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly, joka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don Bustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä. Salaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi muutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa nopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.
Chileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan turhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen pakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille puolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana. Vaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin suunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet vihollistensa näkyvistä.
Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan puuttui.
Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta. Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.
Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut kuitenkaan täytetyksi.
XVI. LINNOITUS JA ANSA.
Ennenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa astuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata, niin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät heidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien, vaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he astuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että se, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa kietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon aikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat piiloittaneet hevosensa.
Nyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat niiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa, joka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi taistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin puihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli heidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota peloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät vihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli eräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle kasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka oli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut päästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti eristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus, jonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta vihollisjoukkoa vastaan.
Curumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että hän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä kiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento tunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon ja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti tyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.
"Hyvä", sanoi hän yksinkertaisesti. "Veljeni on uskollinen, olen odottanut häntä."
Joan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli punainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota pitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi kahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen vallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat rakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti uutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama. Kiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja intiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä tuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä kookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia sotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat kirveitään.
"Antinahuel! Antinahuel!" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja ojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin hevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja kaatui sitten ratsastaja selässään maahan.
"Kuoliko hän?" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas. Intiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta hyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel nousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään. Ojennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset. Kuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian olivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.
Don Tadeo kirosi. "Ei sattunut", mutisi hän itsekseen. "Onko mahdotonta tappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä on puhdistettu, kuten näette."
Päällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. "Liian paljon piiloutuneita silmiä", sanoi hän.
"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?"
"Minä tiedän sen", sanoi päällikkö päättäväisesti. "Veljeni eivät tunne punaisia miehiä… Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän vaatii kostoa!"
"Jumalan nimessä, te olette oikeassa — ne veijarit ovat huomanneet meidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?"
"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa."
Kaikki miettivät hetkisen. "No, tämähän on kaunista!" sanoi Ludvig vihdoin. "Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi yhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta silloin."
"Araukanit eivät nuku", sanoi Curumilla taas kylmällä välinpitämättömyydellään. "Me emme saa olla liian pikaisia, meidän täytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil Lanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä — olisi hyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme."
"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?" kysyi Tadeo.
"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin luona; Antinahuel on täällä!"
"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!" huudahti Ludvig kummastuneena. "Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?"
"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren, hän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää, mitä hän etsii."
Vastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui lähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän ojensi Joanille sanoen: "Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille merkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön joko San Miquelin kylästä tai vuorilta."
"Joan menee!" vastasi araukani. "Jollei hän saa tehtäväänsä toimitetuksi, kuolee hän." Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän kalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan pamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.
"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut", huudahti kreivi Ludvig epätoivoissaan.
"Saammepahan nähdä — Joan on viisas soturi", vastasi Curumilla hitaasti. "Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja että me olemme todellakin saarretut joka puolelta."
"Niin, se on totta!" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten murskautuneen isänsydämen tuskalla: "Voi, tytär raukkaani!" — — —
Lähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen vaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli. Kuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan villien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.
"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis", sanoi Curumilla vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Mutta te, päällikkö — ettekö te aio levätä?" kysyi Ludvig.
"Curumilla on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei nuku koskaan ollessaan sotajalalla."
Valkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he vastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian. Curumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän varovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut, että heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista vuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat viholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä. Hän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa, auringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja kuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään sytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi kärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli vihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti takaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle tähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.
Pian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi ja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen rätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen valossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden mustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.
Kuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja kreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että punanahat olivat tehneet hyökkäyksen.
"Kuka on sytyttänyt tulen?" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut.
"Minä", sanoi päällikkö. "Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö veljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina tiehensä?"
Virikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys niinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin harmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen puolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota ympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien sääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he päättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen piiritykseen.
XVII. VAARALLISILLA TEILLÄ.
Joan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi. Ennenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän tulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa riippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi, joka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä korkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen, sillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen pensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti suoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän kevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat intiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen nopeudella sitä kaikilta suunnilta.
Tämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien minuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei hänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja voimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin kylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän saapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi tähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.
Joan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden oleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut ulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän kiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä suuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin, hyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.
"Ooh, viekää pois koiranne!" kirkaisi Joan.
"Tänne, Cesar, tänne!" kuului käskevä ääni.
Koira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut ranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.
"Marry, marry!" tervehti hän. "Te olette muukalaisia, eikö totta?"
"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?"
"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan veljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen päällikön?"
"Trangoil Lanec?" sanoi toinen. "Kuka lausuu tämän nimen?"
"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt."
Toinen suuntasi epäilevän katseen häneen ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. "Yö on mustempi kuin Autukon kraateri! Veljeni astukoon majaan! — Jos hänellä on jotain sanomista Trangoil Lanecille, niin olen se minä."
Kaikki kolme miestä menivät majaan. Päällikkö sytytti tulen, ja Joan näytti hänelle sen valossa Curumillan vaipan palasen, joka todisti hänen sanansa oikeiksi. Verukkeitta kertoi Joan nyt tulonsa tarkoituksesta, ja miehet päättivät heti toimia. Heidän täytyi rientää ystäviensä avuksi, vaikkapa se maksaisi heidän henkensä.
Heidän etsiskelynsä eivät olleet tähän asti ollenkaan edistyneet. He eivät olleet päässeet Rosarion jäljille, ennenkuin Antinahuel oli saanut pitkän etumatkan. Senpätähden olivat he saapuneet San Miquelin kylään vasta samana päivänä, kun del Rio See rotkolla taisteltiin. Pian huomasivat he, ettei nuori tyttö ollut täällä. Löydettyään majan, jossa Rosariota oli pidetty vankina, lähtivät he eri suunnille etsimään häntä. Jo samana iltana tapasivat he taas toisensa San Miquelin kylässä ja päättivät nyt lähteä yhdessä vuorille. Joanin väliintulo joudutti vain heidän päätöstään.
Äänettöminä vaelsivat miehet vuorille päin. Heidän täytyi kulkea sangen varovasti, sillä he otaksuivat, että Antinahuel oli lähettänyt vakoojia kaikkialle metsään. Kuljettuaan jokseenkin kauan pysähtyivät he levätäkseen hiukan ja neuvotellakseen.
"Veljeni odottakoot minua täällä, Joan tuntee vuoren, hän käy hiukan vakoilemassa", sanoi intiaani. Hänen seuralaisensa heittäytyivät maahan, ja Joan poistui ryömien varovaisesti. Kului tunti, eikä hän ollut vielä palannut, ja hänen ystävänsä alkoivat jo olla levottomia. Mutta äkkiä tuli hän heidän luokseen.
"No, kuinka on asianlaita? Mitä on tapahtunut? — Minkätähden näytätte niin tyytyväiseltä?" kysyi Valentin innokkaasti.
"Curumilla on viisas päällikkö", vastasi Joan. "Hän on polttanut kallion takana olevan metsän."
"Hm, mitä hyötyä meille on siitä?"
"Antinahuelin soturit olivat piilossa puiden takana, ja nyt on heidän täytynyt vetäytyä takaisin. Tie on vapaa."
"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec, "menkäämme."
"Mutta kuinka voimme ilmoittaa Curumillalle tulostamme?" kysyi Valentin heidän astuessaan ylöspäin.
"Se on jo tapahtunut. Curumilla on nähnyt merkkini ja odottaa meitä."
"Intiaanit ajattelevat aina kaikkea!" mutisi ranskalainen itsekseen ja vihelsi hiljaa koiraansa. "Tule Cesar, tule, kiltti koirani! Kävisi onnettomasti, jos näiden miesten yritys ei onnistuisi!"
Varovaisesti käveli hän Trangoil Lanecin jäljestä, joka puolestaan seurasi Joania. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat uskaliaat kulkijat kalliolinnoituksen juurella ja heidän toverinsa ottivat heidät vastaan sydämmellisesti.