XVIII. VERELLÄ MERKITTY EHDOTUS.
Osottautui kuitenkin, ett'eivät Curumillan varovaisuustoimenpiteet yhtä vähän kuin Trangoil Lanecin ja Valentinin läsnäolo olleet tarpeellisia — sillä piiritetyt saivat pian apua.
Lukija muistaa kai, että don Peralta oli päättänyt lähteä Valdiviaan. Hän ei kuitenkaan unohtanut Corcovadossa olevia ystäviään. Lähetettyään puolet sotilaistaan kapteeni Urmezin johdolla kaupunkiin, jäi hän itse del Rio See rotkolle pitääkseen silmällä Toquinin toimia. Päättäväisesti marssi hän sentähden kukkuloille voidakseen hätätilassa toimia.
Metsäpalo oli tuottanut paljon levottomuutta intiaaneille. Tämän johdosta täytyi heidän leiriytyä kauemmaksi vuorelle. Tämä ei sopinut heidän suunnitelmiinsa. Leiriltä huomasivat he chileläiset, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Tämä antoi heidän raivolleen uutta virikettä, ja he olisivat varmaankin ryhtyneet uudestaan taisteluun vihollisiansa vastaan, jollei Antinahuel olisi vastustanut tätä suunnitelmaa. Viisas päällikkö huomasi, että hän kärsimänsä tappion jälkeen vetäisi lyhyemmän korren ja mietiskeli sentähden itsekseen, jäisikö hän asemiinsa, vai antaisiko ratkaisun tapahtua. Asianhaarat puhuivat edellisen puolesta.
Ensin aikoi hän neuvotella piiritettyjen kanssa. Nopeasti ilmoitti hän heille aikomuksensa, he lähettivät valtuutetun — kreivi Ludvigin — intiaanien leirille. Nuori ranskalainen oli nyt levännyt ja hyppeli kuin vuohi kiveltä kivelle, kunnes hän vihdoinkin seisoi niiden miehien edessä, joiden kanssa hänen täytyi neuvotella. Vaikka he tervehtivätkin Ludvigia sangen kohteliaasti, tunsi tämä itsensä turvattomaksi seistessään pelätyn päällikön edessä.
Niin pian kun kaikki olivat istuutuneet, suuntasi Antinahuel terävän ja viekkaan katseensa kreiviin ja sanoi: "Minä tunnen veljeni… eikö hän ole yksi Suuren Kotkan ystävistä?"
"Kutsukaa minua siksi!" vastasi Ludvig lyhyesti. "Muuten se ei kuulu asiaan… Te olette pyytänyt minua tänne, ja olen utelias tietämään, mitä aiotte ehdottaa minulle?"
"Veljelläni on sukkela kieli — hän tahtoo saada selvyyttä asiaan, hyvä. Millä ehdoilla tahtovat hänen valkoiset seuralaisensa antautua?"
"Ei millään!" sanoi Ludvig päättäväisesti. "Olkaa hyvä ja sanokaa suoraan asianne. Jos jollakin meistä on joku ehdotus tehtävänä, niin olette se te itse. — Te näette, että minä odotan."
"Veljeni on sangen peloton. — Kuinka monta sotilasta teitä on kaikkiaan?"
Ranskalainen viivytteli vastaustaan. Bustamente tuli hänelle avuksi.
"Onko heitä enemmän kuin kolmekymmentä, caballero?"
"Kenties."
"Pyh, luuletteko voivanne vastustaa viittä sataa araukani-sotilasta, jotka saartavat teitä?"
"Minkätähden emme? Kallio, joka suojelee meitä, on vahva ja korkea, ja me olemme päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua!"
"Tyhmyyksiä, señor…"
"Ei, se on rohkeutta."
"Veljeni puhuu hyvin", sanoi Antinahuel myöntävästi, "me tulemme olemaan ylpeät voittaessamme hänet."
Kenraali Bustamente laski melkein ystävällisesti kätensä ranskalaisen olkapäälle. "Kuulkaa minua, señor. Te olette ranskalainen, sen voin päättää puheestanne, teidän täytyy siis erehtyä. Vai onko Ranska sodassa Chilen kanssa?"
"Ei", myönsi Ludvig hymyillen.
"No, sitten on meidän helppo sopia. Te ja kaikki teidän maanmiehenne, joita kenties on kalliolla, olette vapaita ja saatte lähteä minne tahansa. Sitävastoin jätätte chileläiset ja intiaanit haltuumme, jos sellaisia löytyy näet joukossanne. Sovimmeko me?"
Kreivi Ludvig suuntasi halveksivan katseen kenraaliin. Sitten kääntyi hän ympäri ja poistui rauhallisin askelin.
"Halloo, mitä te teette?" kysyi Bustamente kummastuneena. "Te olette velvollinen vastaamaan ehdotukseeni."
"Sananne ovat turhat — jatkamalla neuvottelua teidänlaisenne miehen kanssa häpäisisin kunniani, jonka ainakin tahdon säilyttää puhtaana, herrani."
"Hyvä, muukalainen on urhoollinen sotilas. Mutta moni nuorista miehistämme on kuollut, heidän verensä huutaa kostoa", sanoi Musta Hirvi.
"Se on paha, mutta se ei voi muuttaa päätöstäni."
"Kuitenkin täytyy teidän antaa seuralaisillenne tieto ehdoituksestamme", arveli Bustamente.
"Se on tapahtuva", sanoi Ludvig uhkaavasti hymyillen. "Seuratkaa minua." Hän meni vuorenseinämän juurelle ja huusi kalliolle: "Heittäkää alas lasso!"
Heti heitettiin rintavarustukselta pitkä nahkahihna, jonka toinen pää ulottui alhaalle asti. Kirjoitettuaan muutamia sanoja paperilapulle hän kääri sen kiven ympärille ja kiinnitti sen lassoon. Lasso vedettiin jälleen ylös.
"Pian saatte kuulla", sanoi ranskalainen. Liikkuva linnoituslaite kallion huipulla aukeni ja rintavarustukselle ilmestyi Valentin kivääriinsä nojaten. Kuuluvalla äänellä huusi hän: "Teidän ei olisi tarvinnut vaivautua keskustelemaan meidän kanssamme niin häpeällisestä ehdoituksesta, señor Bustamente, eikä teidänkään, herrat villit. Seuralaisieni nimessä selitän täten, että teette viisaimmin, jos lähdette tiehenne, sillä ennenkuin luovutamme toverimme, annamme hakata itsemme kappaleiksi!"
"No enkö ole oikeassa?" kysyi Ludvig seuralaisiltaan.
Nämä poistuivat raivoisina — voimakas kirous pääsi Antinahuelin huulilta. Myöskin ranskalainen palasi ystäviensä luo, jotka päästivät helpoituksen huokauksen nähdessään hänet taas edessään.
Epäonnistuneen koetuksen tuloksena oli uusi neuvottelu Toquinin ja Bustamenten kesken. Päälliköt silmäilivät toisiaan vahingoniloisin katsein — toinen näkyi iloitsevan toisen tappiosta.
Bustamenten ehdotuksesta sovittiin vihdoin, että Antinahuel lopettaisi piirityksen — "sillä mikä on lykätty, ei ole silti hylätty", sanoi don Bustamente. "Ettekö huomaa, että voimme tällä tavalla pettää vihollisiamme. Jos te annatte näiden harvojen henkilöiden paeta, niin näyttää se siltä, kuin te tunnustaisitte tappionne ja vetäytyisitte väsyneenä takaisin. Seurauksena siitä tulisi olemaan se, että vastustajanne luulisivat saavansa olla rauhassa teiltä, ja heidän varovaisuutensa laimentuisi, ja jos te sitten käyttäisitte tilaisuutta hyväksenne, niin voisitte lyödä heidät yhdellä iskulla."
"Mutta minkätähden kiinnittää veljeni niin suurta huomiota asiaan, josta ei ole hänelle mitään hyötyä?" kysyi päällikkö väijyvin katsein.
"Caramba. Eikö meillä ole sama päämäärä, ja eikö toisen menestyksestä riipu toisen hyöty. Jollette auta minua, tulee tämä don Tadeo yhä mahtavammaksi ja vihdoin liian mahtavaksi teillekin, korkea päällikkö. Auttakaa minua saavuttamaan jälleen entisen mahtiasemani, niin minä annan teille lukuunottamatta Valdivian maakuntaa myös Concepcion maakunnan sekä Talkan kaupungin — se on, ja'an Chilen kahtia ja annan teille toisen puolen."
Kuullessaan tämän loistavan ehdotuksen paloivat intiaanin silmät, vaikkei hän muulla tavoin ilmaissut sisäistä liikutustaan. "Veljeni on jalomielinen", sanoi hän, "hän lahjoittaa, mitä hän ei omista."
"Auttakaa minua valloittamaan tämä alue, niin pidän sanani."
"Antinahuel on viekas, hän ei usko pelkkiä sanoja. Kuinka takaa El
Verdugo, että hänen lupauksensa tulee täytetyksi?"
Don Bustamente oli vähällä joutua hämilleen, mutta hänen kylmäverisyytensä auttoi häntä voittamaan tämän tunteen, ja hän vastasi: "Älkäämme hukatko aikaamme, sanokaa siis, otatteko vastaan tarjoukseni, ja minkä takauksen vaaditte minulta?"
Vastaamatta sanaakaan poistui päällikkö ja palasi hetken kuluttua takaisin Mustan Hirven seuraamana, joka kantoi eräänlaatuista pöytää, ja — näkikö hän oikein — kynää, paperia ja mustepulloa. Hymyillen astui Toquin kummastuneen kenraalin luo ja sanoi: "Antinahuel on varovainen, hän on kansansa johtaja. Kun araukani-maakuntien päälliköt vaativat häntä myöhemmin tilille soturiensa verestä, jota ratkaisevassa taistelussa tulee vuotamaan kuin vettä, tarvitsee hänen näyttää ainoastaan tätä paperia, ja hän on puhdistautunut. No, miettiikö veljeni vielä?"
Don Bustamente, joka ymmärsi, että hänen täytyi taipua välttämättömyyteen, kirjoitti muutamia riviä paperille.
"Katsokaas tätä, päällikkö!" sanoi hän ojentaen paperia. "Tässä on takaus, mitä vaaditte minulta."
Antinahuel käänteli paperia edestakaisin käsissään, nähtävästi ei hän saanut selvää kenraalin käsialasta. Sitten antoi hän merkin Mustalle Hirvelle. Tämä poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin kahden sotilaan seuraamana, jotka kuljettivat chileläistä vankia välissään. Poika raukka, joka oli sattumalta joutunut pakenevien intiaanien joukkoon, ja jonka he olivat vanginneet, heitti epätoivoisia katseita ympärilleen.
"Muukalainen", sanoi päällikkö karskisti, "voitko selittää minulle, mitä tässä paperissa seisoo?"
"Suurtoquin kysyy sinulta, osaatko lukea?" selitti Bustamente hänelle.
"Kyllä, teidän armonne", änkytti chileläinen.
"No niin, lue siis, mitä tässä paperissa seisoo!" komensi Antinahuel.
Chileläinen tarttui koneellisesti paperiin ja koetti ryhtyä asiaan.
Vihdoin luki hän vapisevalla äänellä:
Minä allekirjoittanut, don Pancho Bustamente, sitoudun täten luovuttamaan Antinahuelille, araukanien Suurtoquinille ja hänen kansalleen vapaaksi omaisuudeksi:
1) Valdivian maakunnan.
2) Concepcion maakunnan, kaksikymmentä peninkulmaa molemmilta puolilta Talkan kaupunkia. Nämä alueet luovutan ainoastaan sillä ehdolla, että Toquin Antinahuel palauttaa minulle vallan, jonka olen kadottanut, ja auttaa minua saamaan alueet käsiini. Jolleivät nämä ehdot kuukauden kuluttua tästä päivästä lähtien ole täytetyt, raukenee sitoumus.
Don Pancho Bustamente.
Chilen tasavallan sotaministeri.
Sillaikaa kuin sotilas luki, oli Antinahuel kumartunut hänen olkapäänsä yli, ja hänen tulinen katseensa lensi tarkkaavaisesti riviltä riville. Tuskin oli chileläinen lopettanut lukemisensa, kun Antinahuel tempasi oikealla kädellään paperin hänen kädestään ja syöksi salamannopeasti toisella kädellään tikarin hänen rintaansa. Onneton horjui ojennetuin käsin ja ammottavin silmin kaksi askelta taaksepäin ja vaipui sitten syvästi huo'ahtaen maahan.
"Mitä te olette tehnyt?" huudahti kenraali kummastuneena.
"Hm", vastasi päällikkö kääntäen paperin kokoon ja pistäen sen vyöhönsä, "kuolleet vaikenevat."
"Se on totta", myönsi Bustamente.
Soturit poistuivat näin kauhealla tavalla murhatun chileläisen ruumis mukanaan.
"Kas niin, veljeni voi uskoa apuuni", selitti Antinahuel. "Koetan tehdä parhaani."
"Mutta sen täytyy käydä nopeasti", sanoi Bustamente. "Jos tahdotte seurata neuvoani, niin kutsukaa kaikki soturinne kokoon Biobion luo. Me valloitamme Concepcion kädenkäänteessä, sitten marssimme Taikaa kohti, ja jos kuljemme kyllin nopeasti, olemme pian Santiagon herroja."
"El Verdugolla on suuria toiveita — Antinahuel koettaa täyttää ne!" sanoi Toquin ja kääntyi sitten päättäväisesti Mustan Hirven puoleen. "Poikani, Qinpusen ja Tulikeihäs ratsastakoot joka intiaanikylään. Kymmenen päivän kuluttua täytyy kolmetuhatta soturia olla Condorkankin kentällä; vaikkapa heidän täytyisikin marssia yöt ja päivät. Päällikkö, joka ei tahdo viedä soturejansa sinne, puettakoon naisen pukuun. Olen puhunut!"
Musta Hirvi kumarsi ja poistui. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ratsastivat sanansaattajat höllin ohjaksin eri suunnille.
XIX. SOTAJUONI.
Kalliolinnoituksen puolustajat kummastuivat suuresti nähdessään intiaanien purkavan leirinsä ja katoavan pitkässä ratsastuslinjassa aarniometsään. Pian saivat he tietää syyn siihen. Don Gregorio Peralta tuli näkyviin asestetun joukkonsa kanssa ja ilmoitti heille merkkien avulla, että tie laaksoon oli vapaa.
Meidän ei tarvitse mainita, että don Tadeo lähti heti seuralaisineen ystäviänsä vastaan. Nämä antoivat heille vain ikäviä tietoja.
"Kenraali Bustamente on päässyt pakoon!" sanoi don Gregorio.
"Tiedän sen!" vastasi don Tadeo.
"Niin, mutta te ette tiedä, että tuo roisto on taas kiinnittänyt araukanien huomion itseensä. Kahdeksan päivän kuluttua tulevat nämä villit soturit tekemään peloittavan sotaretken ja hyökkäämään maakuntiemme kimppuun Antinahuelin johdolla."
"Teurastus ei ole siis vielä loppunut?"
"Ikävä kyllä, ei! Tiedonantoni ovat uskottavia; eräs luotettavimmista vakoojistamme on antanut ne minulle."
"Silloin emme saa viivytellä hetkeäkään. Takaisin Valdiviaan."
Chileläiset alkoivat nyt marssia kaupunkia kohti. Ludvig ja Valentin läksivät intiaaniystävineen seuraamaan araukaneja. He olivat varmoja siitä, että Antinahuel kuljetti vankiansa, donna Rosariota, mukanaan, ja aikoivat siis pysytellä hänen läheisyydessään pelastaakseen tilaisuuden sattuessa Rosarion.
Don Tadeon tulosta Valdiviaan muodostui säännöllinen riemukulkue. Uhrautuvan työnsä takia oli hän saanut paljon ystäviä ja puoluelaisia. Se suuri valta, joka kuului ennen Bustamentelle, annettiin nyt hänelle, ja aprikoimatta antoi Santiagon senaatti suostumuksensa siihen. Väsymätön don Tadeo mietti jo, kuinka hän tekisi vihollisen hankkeet tyhjiksi ja tekikin reippaan päätöksen. Hän päätti jakaa sotavoimansa kahteen osaan. Toinen marssisi de Peraltan johtamana Araukaa, vihollisen pääkaupunkia kohti, ja toinen, joka olisi suurempi, lähtisi hänen johtonsa alaisena Biobioon auttamaan Concepcion maakunnassa olevia joukkoja ja saattamaan samalla viholliset kahden tulen väliin. Kokeneena sotilaana tiesi hän, että puoluesodat eivät saaneet kestää kauan — muutamia yhteentörmäyksiä sai tapahtua, ja jos oli mahdollista, täytyi asia ratkaista niin pian kuin mahdollista.
Don Tadeo järjesti siis heti pienen armeijan, jonka oli määrä marssia Araukaa kohti, ja valmistautui itse Biobion retkeä varten. Mutta sitä ennen täytyi hänen lähettää luotettava mies Concepcioon ilmoittamaan maakunnan kuvernöörille, kenraali Fuentesille, aikomuksistaan. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Mietittyään hetken asiaa päätti hän turvautua sotajuoneen ja kutsui luokseen Joanin, joka oli jäänyt chileläisten luo.
"Luuletteko voivanne päästä Concepcioon joutumatta sen ympärillä parveilevien intiaanien vangiksi?" kysyi hän tältä.
"Joan koettaa", vastasi araukani rauhallisena.
"Hyvä, minä annan teille erään tehtävän, josta riippuu elämä tai kuolema. Onko teillä hyvä hevonen? Eikö? Siinä tapauksessa lahjoitan teille yhden omistani, joka on nopea kuin myrskytuuli."
"Mitä minun täytyy tehdä?"
"Teidän täytyy jättää tämä kirje kenraali Fuentesille, joka on Concepcion joukkojen johtaja. Mutta varokaa. Jos paperi joutuu vihollisten käsiin, ovat kaikki yrityksemme turhat, ja me olemme mennyttä kalua."
"Valkoisten Suuri Kotka voi olla rauhallinen."
"Vielä yksi asia. Ottakaa tämä tikari. Kun kenraali näkee sen, tietää hän, että sanomanne on oikea. Mutta olkaa varovainen! Ase on myrkytetty, ja pieninkin sen tekemä naarmu tuottaa kuoleman."
"Ooh, hyvä ase!" sanoi intiaani synkästi hymyillen. "Milloin lähden matkalle?"
"Tunnin kuluttua. Käyttäkää tämä aika lepäämiseen."
"Hyvä." — Intiaani poistui.
Toinen henkilö, jonka don Tadeo kutsui luokseen kirjoitettuaan uuden kirjeen, oli don Ramirez. "No, don Ramirez", kysyi hän ystävällisesti, "kuulutteko vielä meihin?"
"Kyllä, mutta…"
"Mutta? Puhukaa, puhukaa! Onko teillä syytä surkutella oleskeluanne
Valdiviassa?"
"Kenties!" vastasi senaattori salaperäisesti huoaten. "Voi, monta kuukautta olen ollut peloittavien tapahtumien leikkipallona. Minulla on ainoastaan yksi toivo, nimittäin saada palata perheeni luo. Todellakin, jos Jumala soisi minun jälleen nähdä rakkaan Casa Azulini, niin vannoisin ottavani jäähyväiset virastani, ja jättäisin sen jollekin arvokkaammalle henkilölle."
"Teidän halunne on liiallinen", sanoi don Tadeo. "Jos sen täyttäminen riippuisi minusta, niin ei teidän tarvitsisi odottaa kauan. Mutta kuulkaahan, don Ramirez, minulla on eräs tehtävä teille, joka vaatii koko rohkeutenne. Jos toimitatte tehtävänne hyvin, niin saatte, niin totta kuin nimeni on Tadeo de Leon, palata rakkaan Casa Azulinne luokse! Teidän täytyy nimittäin lähteä Concepcioon."
"Mitä?" kirkui senaattori kauhistuneena.
"Niin, teidän täytyy lähteä Concepcioon", toisti Tadeo, "jättääksenne tämän kirjeen kenraali Fuentesille. Mutta kuinka — onko se teistä ikävää. Mitä on teillä sitä vastaan?"
"Voi, antakaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne", änkytti don Ramirez. "Mutta sellainen tehtävä ei koskaan tule onnistumaan, jos annatte sen minulle, ja luulen, että tekisitte parhaiten, jos antaisitte sen jollekin luotettavammalle henkilölle."
"Pyh, te luotatte niin vähän itseenne! Te otatte siis tehtävän haltuunne, ja mitä pikemmin suoritatte sen, sitä pikemmin saatte myös nähdä Casa Azulinne."
"Mutta jollen onnistu?"
"No niin, silloin maksaa se päänne."
Senaattori nousi pelästyneenä tuoliltaan.
"Minähän olen kauheassa tilanteessa!" ähki hän. "Mitä minä teen?"
"Luonnollisesti lähdette Concepcioon — mitäpä muuta? Puolen tunnin kuluttua täytyy teidän olla matkalla."
Ryhtymättä pitempiin vastaväitöksiin ja rukouksiin, joiden hän tiesi olevan hyödyttömiä, tarttui Ramirez kirjeeseen ja ryntäsi kuin mielipuoli huoneesta.
"Mies raukka!" sanoi don Tadeo hymyillen sääliväisesti. "Hän ei aavista minun toivovan, että viholliset saavat käsiinsä paperin, jonka hän vie mukanaan. No niin, en luule, että hänellä on paljon pelättävää. Antinahuel halveksii hänenlaisiansa miehiä. Jumala suojelkoon sukkelaa Joania. Vangiksi joutuminen merkitsee hänelle samaa kuin kuolema." — Hetken kuluttua nousi araukani satulaan ja ratsasti Concepciota kohti sivuuttaen don Ramirezin, joka apealla mielellä ratsasti samaa tietä myöten.
XX. IHMISUHRI.
Viikon kuluttua äsken kuvailemistamme tapahtumista oli araukani-armeija asettunut Biobion luo asemiin. Varovaisena soturina oli Antinahuel leiriytynyt metsäiselle kukkulalle erään joen varrelle, ainoan kahluupaikan luo, joka kulki joen yli. Intiaanit olivat niin huolellisesti piiloutuneet metsän pimeyteen, ettei kukaan voinut arvata heidän läsnäoloaan.
Pian olivat neljän ylipäällikön sotavoimat kohdanneet toisensa sovitulla paikalla, ja uusia sotureita saapui yhä. Koko sotavoima nousi vihdoin noin kymmeneentuhanteen mieheen.
Kuten lukija arvannee, oli don Ramirez joutunut araukanien käsiin, ja senaattori-raukka vapisi jo pelosta odotellessaan hänen osakseen tulevaa kohtaloa. Hänen huolensa eivät olleet surullista kyllä perättömiä, sillä ennenkuin aurinko oli laskenut, oli tuo surkuteltava mies ruumiina — tähtiin oli kirjoitettu, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Casa Azuliaan. Ramirezin taskusta löydettiin kirje, ja se antoi Antinahuelille paljon päänvaivaa. Mutta päällikkö oivalsi hetken kuluttua don Tadeon juonen. Kuinka oli tämä voinut antaa niin tärkeän tehtävän aivan kykenemättömälle senaattorille? Siinä piili luultavasti viekas sotajuoni, ja hän luuli oivaltavansa sen.
Hänen neuvotellessaan kerran päällikköjen kanssa tästä, ilmestyi äkkiä
Musta Hirvi esiin kauhistunein ja levottomin kasvonilmein.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Bustamente, joka oli myös läsnä neuvottelussa.
"Useita vakoojia on saapunut tänne!" vastasi päällikkö läähättäen.
"No niin?"
"Kaikki vakuuttavat, että suuri sotajoukko on hyökännyt Araukaan."
Pelokas "ooh!" pääsi päällikköjen huulilta.
"Kuulkaa!" jatkoi Musta Hirvi tukahtuneella äänellä. "Kylät Hikura, Borea ja Nakatolten ovat poltetut, asukkaat ovat tapetut. Murha ja kuolema raivoaa veljiemme keskuudessa, jotka äsken jätimme."
Suuri levottomuus valtasi läsnäolijat, kuultiin epätoivon ja koston huudahduksia. Keskellä tätä melua nousi paikaltaan Luchs, päällikkö, josta olemme jo ennen puhuneet, ja huusi mahtavalla äänellä kokoontuneille: "Minkätähden odotatte vielä; te araukani-päälliköt? Ettekö kuule naisienne ja lapsienne kirkunaa, kun he huutavat teitä avukseen? Ettekö näe liekkejä, jotka nuoleskelevat majojenne seiniä? Ylös, ylös, tarttukaa aseisiinne! Ei kannata hyökätä vihollisten alueille, kun omien majojen puolustus on kysymyksessä. Murhattujen araukanien veri huutaa kostoa. Aseisiin! Aseisiin!"
"Pois! Aseisiin!" kaikui kaikkialla.
Hetkisen vallitsi villi sekasorto. Hehkuen raivosta seisoivat Bustamente ja Antinahuel meluavan sotajoukon keskellä. Tehden käskevän kädenliikkeen palautti jälkimäinen vihdoin järjestyksen. Toquinin silmät salamoivat, ja ylpeä hymy leikki hänen huulillaan. Uhkaavalla äänellä hän lausui: "En ymmärrä poikiani tällä kertaa. Mitä he haluavat? Kumpainenko on Suurtoquin täällä Antinahuel vaiko Luchs? Kuka käskee, ja kuka tottelee? Vai tekevätkö punaiset miehet kapinan korkeinta päällikköään vastaan? Ovatko poikani coyoteja, jotka pakenevat nähdessään valkoisten koirien kasvot? Pukeutukoot he sitten naisten hameisiin, sillä he eivät ole niitä urhoollisia sotureita, joiden Pilliau sallii metsästellä iäisen ilon präärioilla! Kuulkaa — Antinahuel puhuu. Jo tänä päivänä lähdemme tästä hyvin varustetusta turvapaikasta, emme kuitenkaan hävitetyille kylillemme, vaan kukistamaan vihollista ja jättämään heidän ruumiinsa korppikotkille. Se tekee pikaisen lopun asiasta. Ajatteleeko joku väestäni toisin?"
Kaikki vaikenivat. Ei kukaan araukanien kuuluisimmistakaan päälliköistä lausunut vastaväitteitä. Vihdoin, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sanoi Cathikara, yksi Antinahuelin innokkaimmista puolustajista: "Antinahuel on ilmoittanut tahtonsa, me tottelemme! Isäni antakoon anteeksi sokeille pojilleen ja johdattakoon heidät taisteluun!"
Täten ratkaistiin asia. Araukani-armeija läksi liikkeelle ennen auringonlaskua, Antinahuel kulki Condorkankin laaksoa kohti ja jätti Mustan Hirven puolustamaan kahdensadan sotilaan kera kahluupaikkaa, jos vihollinen aikoisi kulkea joen yli.
* * * * *
Musta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti sentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen varovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat vahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten ratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa vastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla. Peloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien keskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.
Huolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes — sillä se oli hyökkääjä — askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja tunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien alueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. —
Kun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys onnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti kai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli piiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä. Ryömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa, kun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut araukanien leirille.
Mutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi heti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan takaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei liikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin — vielä minuutti ja hän olisi pelastettu.
Onnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen luoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma. Kaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen intiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.
"Veljeni on väsynyt… hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!" sanoi hän uhkaavasti. "Miksei hän nouse ylös?"
"Teen sen aivan heti!" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän menettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin pantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella kädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä hämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.
"Ei ääntäkään, tai…!" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.
Se oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko sotureita riensi hänen avukseen.
"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!" huudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän. Kuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi polvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti, jotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista kohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen ratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa kaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan puolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui Joanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.
Joan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä taistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin läheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle hengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin, jonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen ylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille selitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu vanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa mestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.
Chileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet asetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen kotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja teräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän kuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat toisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun araukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut. Jokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein pilkkasanoin — Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan, lähestyi Antinahuel vankia.
"Muukalainen on urhea sotilas", sanoi hän. "Peittäköön hän tämän haudan mullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja kunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan."
"Hyvä", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön käskyä, "pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä kuin minä."
Toquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen viereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.
Tämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa, intiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa ympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan piti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan rauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan hevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.
Muutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja Joan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa. Huomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa selkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan, että hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan takaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos hän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean sorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä hevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen hevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui hän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen yläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja nopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin jatkamaan matkaansa.
Häntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän hevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti, ja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen mahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden sekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan vielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä sotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa. He järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä tiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet epäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei aikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui erästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin saattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.
Araukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen keihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet. Samassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä heihin.
Tässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä — soturit olivat ainoastaan sylen päässä hänestä — kuuli Joan äänen hiljaa, mutta kuitenkin selvästi kuiskaavan: "Kumarru hiukan!"
Hän totteli koneellisesti käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa pamahti neljä laukausta, ja yhtä monta intiaania kaatui maahan. Joan joka kummastui suuresti saadessaan niin odottamatonta apua, hyppäsi eteenpäin ja tappoi tikarillaan yhden takaa-ajajistaan. Neljä uutta laukausta kaatoi taas pari intiaania. Jäljelle jääneet pakenivat kauhuissaan alas jyrkännettä päästäen pelokkaita huutoja.
Joan oli pelastettu. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Valentinin, Ludvigin ja molemmat intiaanipäälliköt. Nuo neljä miestä, jotka olivat kaukaa tarkastelleet araukanien leiriä ja myös nähneet vangin epätoivoisen paon, olivat rohkeasti rientäneet hänen avukseen ja juuri oikeaan aikaan pelastaneet urhoollisen intiaanin kuolemasta.
Muutamien lyhyiden, molemminpuolisten selitysten jälkeen vetäytyivät he kauemmaksi vuorelle, joka rajoittui Condorkankin laaksoon, ja josta he saattoivat helposti pitää silmällä vihollista.
XXI. SILMÄSTÄ SILMÄÄN.
Sillävälin pakenivat yllätetyt araukani-soturit leirille ja kertoivat Antinahuelille, että he olivat saaneet taistella suurta chileläistä sotajoukkoa vastaan ajaessaan Joania takaa. Antinahuel, joka uskoi heidän liioiteltuihin tiedonantoihinsa, purki heti leirinsä ja asettui toiseen paikkaan. Viekas Toquin teki tässä kuitenkin suuren virheen, jonka onnettomat seuraukset tulivat heti näkyviin. Vastustaessaan Luchsin suunnitelmia oli hän lähtenyt erinomaisesta asemastaan Biobion luona kiiruhtaakseen verisen sodan syttymistä. Kenraali Fuentesin oli silloin onnistunut — kuten lukija tietää — kulkea joen yli ja rynnätä Araukaniaan.
Tämä nopea rynnistys herätti kaikkialla kauhua. Intiaanikansa, josta Antinahuel oli ottanut mukaansa kaikki taisteluun kelpaavat miehet, näki tuhonsa lähenevän. Monet kylät olivat jo palaneet poroksi, ja Arauka ei voinut puolustautua vihollista vastaan. Pian Toquin huomasi, että hän oli kahden tulen välissä. Hän kirosi kuumaverisyyttään, joka oli saattanut hänet tähän tukalaan tilaan. Hänen vihansa kohdistui nyt Bustamenteen, joka oli kehoittanut häntä ottamaan tämän harha-askeleen. He olivat vähällä riitautua.
Neuvoteltuaan päällikköjen kanssa koetti hän hankkia itselleen paremman aseman vetäytymällä vuorille. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Kolmelta puolelta ympäröitynä — myöskin Peralta oli saapunut paikalle ottaakseen osaa yleiseen taisteluun — näki hän olevansa pakoitettu taistelemaan viholliselle turvallisella alueella. Näytti siltä, kuin don Tadeon suunnitelma — ratkaista sota yhdellä ainoalla iskulla — onnistuisi hyvin.
Kaksi päivää Joanin onnellisen pelastuksen jälkeen olivat armeijoiden etuvartiat tuskin ampumamatkan päässä toisistaan. Muutamia pieniä kahakoita, joilla ei ollut mitään erityistä merkitystä, oli jo tapahtunut — vasta seuraavana päivänä olisi ratkaiseva taistelu.
Sitä edellisenä päivänä kävi Antinahuel vankinsa luona, jota hän oli kuljetellut mukanaan kaikilla retkillään epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen, ja joka oli Del Rio Seen taistelun ajaksi viety erääseen turvapaikkaan. Nuoren tytön kasvoilla kuvastuivat selvästi suurten ponnistusten jäljet, joita hän oli saanut kärsiä, vaikka araukanit olivatkin koettaneet täyttää kaikki hänen halunsa ja toiveensa. Suru ja synkkyys ilmeni hänen kasvoistaan. Salaperäiset tapahtumat ja intiaanien leiriytyminen johtivat aina hänen mieleensä saman ajatuksen: Miten on hänen isänsä laita — mitä tekevät hänen ystävänsä? Suorana ja alakuloisena seisoi tyttö nyt Toquinin edessä, jonka tulinen katse oli suuntautunut häneen.
"Tyttäreni on surullinen", sanoi intiaani lempeästi. "Pitkä matka on luonnollisesti väsyttänyt häntä. Maja on valmistettu hänelle — tunnin kuluttua hän voi levätä."
"Päällikkö", vastasi nuori tyttö surullisesti, "ruumiini ei tunne väsymystä."
"Onko tyttärelläni sitten jotain valittamista sotureitani kohtaan?"
"Ei", sanoi Rosario pudistaen päätään. "Soturinne ovat olleet hyvin ystävällisiä minulle. He ovat säälineet nuoruuttani ja kohdelleet minua lempeästi."
"Antinahuel on käskenyt heitä — Antinahuel rakastaa tytärtään!" sanoi
Toquin ystävällisesti.
"Kiitän teitä! Mutta minkätähden annatte minun kärsiä?"
"Sitä en tahdo. Sisareni puhukoon. Kaikki on tapahtuva hänen mielensä mukaan."
"Oi, jospa avuttoman tyttö raukan kyyneleet edes vaikuttaisivat teihin! Lähettäkää minut isäni ja ystävieni luo. Jos teette niin, päällikkö, olen teille iäisesti kiitollinen." Kun Antinahuel kuuli nämä sanat, muuttuivat hänen kasvonilmeensä ja hän rypisti otsaansa.
"Tyttäreni ei tiedä, mitä hän sanoo", selitti hän. "Onko hän unohtanut edellisen keskustelumme? Valkoinen neito ei palaa isänsä luo, sillä Antinahuel vihaa Suurta Kotkaa! Antinahuel vihaa häntä!" toisti hän raivosta vääristynein kasvoin.
"Mutta, Jumalani", sanoi donna Rosario epätoivoissaan, "mitä aiotte tehdä minulle?"
"Arka kyyhkynen kysyy sitä? Araukanien Suurtoquin on tullut vielä kerran sanomaan hänelle, että hän on tuleva hänen vaimokseen. Hän on velvollinen antamaan minulle vastauksen — mitä hän sanoo siis?"
"Jättäkää mielestänne tuo ajatus, sen sanon vielä kerran teille. En tule vaimoksenne… mieluummin kuolen!"
"Minkätähden kieltäytyy valkoinen neito? Antinahuel laahaa hänet väkivallalla majaansa!"
"Armahtakaa minua, päällikkö!" ähkyi nuori tyttö.
"Tyttäreni varokoon!" uhkasi Toquin. "Antinahuel kohtaa tänään Suuren Kotkan ja tekee hänelle eräitä ehdoituksia — tyttärestäni riippuu hyväksyykö hän ne! Jollei hän tottele käskyjäni, saavat hänen ystävänsä ja isänsä vastata seurauksista. Silloin ei Antinahuel osoita mitään sääliväisyyttä."
Kuten lukija huomaa, salasi viekas päällikkö nuorelta tytöltä asian oikean laidan — nimittäin vaikean asemansa. Vaikka hän luultavasti saikin donna Rosarion vapisemaan isänsä puolesta, niin ei hän kuitenkaan saavuttanut sen enempää kehoituksillaan, ja muutamien turhien houkutteluyritysten jälkeen poistui hän viha ja harmi sydämessään.
* * * * *
Don Tadeo de Leon neuvotteli juuri kenraali Fuentesin, don Peraltan ja muutamien korkeampien upseerien kanssa, kun Antinahuelin sanansaattaja tuli heidän luokseen ja pyysi häneltä Suurtoquinin nimessä kohtausta. Don Tadeo valmistautui heti lähtemään.
"Älkää menkö sinne, don Tadeo" varoitti Fuentes intiaanin poistuttua.
"Olen vakuutettu siitä, että heillä on joku konnankuje mielessään."
"Kuka tietää", vastasi tämä. "Olkoon asianlaita miten hyvänsä, täytyy minun johtajana koettaa estää niin paljon kuin mahdollista tarpeetonta verenvuotoa… se on velvollisuuteni, ja kukaan ei voi estää minua täyttämästä sitä."
"Caspita — no menkää sitten!" mutisi Gregorio. "Saammepahan nähdä."
Kohtauspaikka sijaitsi molempien leirien välissä, eräällä töyräällä. Chileläisten lippu ja araukanien taistelukeihäs asetettiin sinne kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan. Näiden ympärille asettui kymmenen chileläistä sotilasta ja kymmenen intiaanisoturia. Kun nämä varovaisuustoimenpiteet olivat tehdyt, ratsasti don Tadeo Antinahuelia vastaan, ja he kohtasivat toisensa aukeamalla, joka sijaitsi yhtä pitkän välimatkan päässä henkivartiajoukkueista.
Ennenkuin neuvottelut alkoivat, tarkastelivat vihamiehet toisiansa, ja etenkin Antinahuel loi viholliseensa todellisia tiikerinkatseita. Hän katkaisi myös ensimäiseksi hiljaisuuden.
"Araukanit tuntevat isäni ja kunnioittavat häntä suuresti", alkoi hän melkein imarrellen. "Mutta pilvi on noussut hänen ja hänen intiaanilapsiensa välille. Olisikohan mahdollista karkoittaa se, vai täytyisikö kahden suuren kansan veri vuotaa vain erehdyksen tähden? Veljeni vastatkoon!"
"Te ette voi nuhdella meitä, päällikkö", sanoi Tadeo rauhallisesti. "Me valkoihoiset olemme suojelleet intiaaneja. Me olemme antaneet heille aseita, joiden avulla he voivat puolustautua, viljaa, jolla he voivat elättää itsensä, lämpimiä vaatteita, että he voisivat pukeutua niihin, kun talvi lähestyy ja lumi putoaa maahan. Mutta araukanit ovat kiittämättömiä… he unohtavat kaikki ne palvelukset, jotka olemme tehneet heille! Sanokaa, minkätähden olette tarttuneet aseisiin meitä vastaan? Emmekö ole osoittaneet kaikessa, ettemme halua sotaa?"
"Se on totta, veljeni on oikeassa!" myönsi Toquin. "Antinahuel haluaa nyt rauhaa, hän on valmis täyttämään ne ehdot, jotka valkoihoisten Suuri Kotka vaatii häneltä, jolleivät ne ole vain liian vaikeat täyttää, ja jos ne soveltuvat hänen kunnialleen."
Don Tadeo mietti hetkisen.
"Minä kuuntelisin mielelläni, millä tavalla teidän mielestänne rauha voitaisiin parhaiten solmia meidän kesken."
"Hyvä, Antinahuel on puhuva, koska valkoinen veljeni haluaa sitä", sanoi Toquin myöntyväisesti. "Suuri Kotka tietää, että hänen intiaanipoikansa ovat taitamattomia ja herkkäuskoisia. Yksi valkoihoisten kuuluisimmista päälliköistä on luvannut heille äärettömän suuren alueen, jos he auttavat häntä voittamaan takaisin kadotetun valtansa. Punaiset miehet ovat antaneet hänen houkutella itseään tekemään tyhmyyden, mutta nyt huomaavat he, että he ovat erehtyneet. He ovat valmiita jättämään teidän haltuunne miehen, joka käytti hyväkseen heidän herkkäuskoisuuttaan ja johdatti heidät harhaan!"
Tämä ehdotus teki don Tadeoon sangen vastenmielisen vaikutuksen, jota hän koetti kuitenkin salata.
"Puhutteko totta, päällikkö?" kysyi hän. "Aiotteko todellakin hyvittää petoksenne toisella petoksella, joka on vielä pahempi? Don Bustamente on roisto, hän ansaitsee kuoleman. Jos hän olisi minun käsissäni, ammuttaisin hänet säälimättä. Mutta hän on paennut teidän turviinne, ja araukanithan pitävät vierasvaraisuutta pyhänä. Jos luovuttaisitte hänet minulle, tekisitte niin huonon teon, ettette voisi koskaan puhdistautua siitä."
Antinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan silmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen rauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: "Veljeni on sangen viisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea tyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin ehtoihin."
"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee aseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään heti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä kuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de Leon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!"
Halveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.
"Veljeni on sangen viisas — hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan voidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia ehtoja."
"Ei", vastasi don Tadeo päättäväisesti, "nämä ovat ainoat ehdot, jotka tulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi hyväksyä niitä."
"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?" kysyi Toquin ylpeästi. "Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan asti. — Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!" jatkoi hän synkästi.
"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni aseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He tulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie mukanaan."
Antinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui lähemmäksi vastustajaansa.
"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia, röyhkeitä lakejasi", sanoi hän hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö kuka minä olen?"
"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo hyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa. Antakaa minun mennä!"
"Tiedätkö, kuka minä olen?" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. "Olen Suurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa meidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!"
Nopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä vihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa vasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa tarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.
Sotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa avuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.
"Älkää ampuko!" sanoi hän. "Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu! — Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon… en pelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen. Jättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla sinut. Mene, roisto!"
Lausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni henkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.
Antinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät paloivat — mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli taas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin ystäviensä luo.
"No", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, "mitä olette saavuttanut?"
Toquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen kupeellaan.
"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten.
Siinä kaikki, mitä olen saavuttanut."
"Huomenna taistelemme!" lohdutti toinen. "Ehkä ei kaikki ole vielä mennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!"
"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua", huudahti Toquin kiivaasti. "Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun kuitenkin saada tämä ihminen käsiini!"
Sitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja lakkaamatta mietiskeli itseksensä.
XXII. CONDORKANKIN TAISTELU.
Oli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin kultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä täytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli ilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten kallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.
Ylpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin vallituksiensa takaa — se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät kaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa kuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi taistelumerkkiä.
Antinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti vasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla hevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän sotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin nimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti itse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle ja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän ainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli tarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen kanssaan, jos taistelu menetettäisiin.
Myöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat liittyneet — puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä he eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan — oli lähtenyt liikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.
Condorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen. Kolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka rajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä kukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön muotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet kahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen epätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu vuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.
Kuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat vihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat ehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja jyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan kartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat kolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.
Toinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit olivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät raivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen ja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset miehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa riveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui uusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui taistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin sangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä käskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille määräsivät.
Tällä tavalla onnistui heidän vihdoin päästä don Tadeon neliöiden luo. Samassa hyökkäsivät chileläiset keihäsmiehet sivulta heidän kimppuunsa. Tähän sotaliikkeeseen vastasi kenraali Bustamente nopealla hyökkäyksellä. Aivankuin ihminen, joka on päättänyt puolustaa henkeään viimeiseen asti, hän ratsasti sapeli kädessä rauhallisena ja kylmänä joukkonsa etunenässä. Hän aavisti, että tämä taistelu tulisi olemaan hänen viimeisensä. Cathikara puolestaan innostutti väkeään esimerkillään ja sanoillaan. Kuolemaa halveksien ryntäsivät araukanit raivokkaasti chileläisten kimppuun saadakseen heidät peräytymään. Pian leimusi kiivas taistelu koko linjalla.
"Minkälaisia ihmisiä!" huudahti Valentin, joka taisteli don Tadeon rinnalla. "Kuinka rohkeita ja rajuja he ovat!"
"Niin, eikö totta? Ei, he eivät ole ihmisiä, he ovat paholaisia. Mutta odottakaahan, tämä ei ole vielä mitään — pian saatte nähdä mitä sana 'taistelu' oikeastaan merkitsee."
"He eivät todellakaan pelkää kuolemaa."
"He kuolevat mieluummin kuin antautuvat", sanoi don Tadeo synkästi.
Nyt seurasi peloittava verilöyly. Ampuma-aseet olivat tarpeettomia, pajunetit, sotakirveet, keihäät ja sapelit tekivät nyt tuhoaan. Antinahuel, joka ratsasti etumaisena taistelun tuoksinassa, katsoi ympärilleen. Hänen soturinsa kaatuivat kuin kypsä vilja chileläisten iskuista. Tämä pajunettimetsä täytyi särkeä.
Äkkiä huomasi Suurtoquin avonaisen paikan chileläisten rintamassa. Hän ratsasti heti sitä kohti, ja araukanit seurasivat häntä. Nyt seurasi kamppailu, jota ei voi sanoin kuvata. Taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen isku vaati uhrinsa. Se, joka kadotti jalansijansa tässä verisessä, niljakkaassa maassa, oli auttamattomasti hukassa. Taistelijat polkivat hänet jalkoihinsa, ja hän sai tukehtuneena ja murskautuneena päästää viimeisen huokauksensa.
Vähitellen onnistui rohkean araukani-päällikön rikkoa chileläisten rintama, ja kuin kiila tunkeutuivat hänen soturinsa syntyneen aukon kautta don Tadeon joukkojen sydämeen.
Nähdessään, kuinka raivokkaasti tämä viimeinen sotaliike tehtiin, ymmärsivät don Gregorio ja kenraali Fuentes, jotka taistelivat eri puolilla, mitä araukanipäälliköllä oli mielessä. He kiiruhtivat liikkeitään ja yhtyivät vähitellen. Araukanit olivat nyt saarretut joka puolelta.
Antinahuel huomasi kyllä tämän, mutta hän oli päättänyt käyttää voittamaansa etua hyväkseen. Sentähden hän jätti Cathikaran ja don Bustamenten tehtäväksi torjua vihollisten hyökkäys takaapäin. Nämä hyökkäsivät nyt ratsumiehineen don Peraltan ja kenraali Fuenten kimppuun ja koettivat saada heitä peräytymään.
"Lyökää heidät maahan! Pelastakaamme jalkaväkemme!" kirkui Bustamente.
"Pelastakaamme jalkaväkemme!" ulvoivat intiaanit ja kohoittivat peitsensä.
Tuo peloittava falangi syöksyi vihollisten rivejä kohti raivoavaa vauhtia, jota ei voitu millään tavalla keskeyttää. Hurjin huudoin ja jyrisevin laukauksin otettiin heidät vastaan. Kolme kertaa uudistivat araukanit hyökkäyksensä, kolme kertaa he mursivat chileläisten rintaman levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Mutta urheudestaan huolimatta näkivät intiaanit riviensä yhä harvenevan. Don Bustamente huomasi vihdoin, että hänen ja Cathikaran joukot olivat hukassa. Kalpeana, palavin silmin, hän odotti turhaan kuolemaa, joka ei näyttänyt välittävän hänestä. — Joan, joka oli tähän asti taistellut don Gregorion sivulla, aavisti vaistomaisesti, mitä kenraalilla oli mielessä ja ratsasti rohkeasti häntä kohti.
"Kiitän sinua, Pilliau!" mutisi hän itsekseen. "En ole kuoleva veljen käden kautta."
Rinta rintaa vasten nousivat molempien hevoset pystyyn. Bustamente kohotti sapelinsa ja iski vihollistaan, mutta tämä väisti taitavasti iskun ja tarttui samassa oikealla kädellään lujasti kenraalin vyötäisiin. Hevoset, taistelunvilinästä huumautuneena, kiitivät yli kentän Joanin pidellessä yhä tanakasti kiinni kenraalin vyötäisistä. Luonnollisesti ei tätä hurjaa ajoa kestänyt kauan — hetken kuluttua putosivat taistelijat maahan hevostensa selästä. Nopeasti vapautuivat he jalustimistaan ja jatkoivat taistelua painien.
Muutamia sekuntteja kestäneen tuloksettoman painin jälkeen onnistui kenraali Bustamenten vihdoin kuolettavasti haavoittaa Joania. Mutta ennenkuin intiaani kuoli, kokosi hän viimeiset voimansa, heittäytyi vastustajansa päälle, joka ei ollut odottanut tätä äkillistä hyökkäystä, ja syöksi myrkytetyn tikarin hänen rintaansa. Horjuen kaatuivat vihamiehet vieretysten maahan.
Kun chileläiset näkivät Bustamenten kaatuvan, päästivät he ilohuudon, johon araukanit vastasivat epätoivoisesti ulvoen. Intiaanit näkivät tuhonsa lähenevän, ja he päättivät myödä henkensä niin kalliista hinnasta kuin mahdollista. Nyt seurasi hirvittävä kamppailu; niin raivokkaasti eivät valkoihoiset ja punanahat olleet pitkiin aikoihin taistelleet keskenään.
Antinahuel itki vihasta. Hän tunsi sydämensä särkyvän surusta nähdessään uskollisimpien aseveljiensä kaatuvan ympärillään. Kaikki vaipuivat maahan ääntäkään päästämättä. Kuin kallio meressä istui Toquin hevosensa selässä keskellä kartessitulta, otsa rypyssä, yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin kirvein, joka oli kädensijaan saakka veren värjäämä. Hän tunkeutui yhä eteenpäin chileläisten joukkojen keskustaa kohti, ja hänen rohkeutensa oli niin suuri, että chileläiset katselivat häntä kummastuneina ja varoivat joutumasta hänen läheisyyteensä.
Suurimmaksi osaksi oli Toquin tekemisissä sen joukkueen kanssa, johon don Tadeo, Valentin ja Ludvig kuuluivat. Nämä urheat miehet hyökkäsivät aina rohkeasti vihollisen kimppuun ja innostuttivat muita esimerkillään. Erittäinkin Cesar, jonka päälle Valentin ja Ludvig olivat pukeneet nahkahaarniskan, aiheutti intiaaneille suurta kauhua. Taikauskossaan luulivat he, että tuo peloittava eläin oli paha henki, joka oli lähetetty tuhoamaan heitä.
Mutta Antinahuel ei antanut perään. Raivoisasti hän tunkeutui yhä eteenpäin ja hyökkäsi vihdoin kaikkine sotureineen, joita oli noin 1500, don Tadeon joukon kimppuun.
"Olkaa varuillanne! Olkaa varuillanne. Meidät aiotaan saartaa!" huudahti Valentin niin kovaa kuin jaksoi.
Nyt seurasi raivokas käsikähmä. Edestakaisin aaltoili taistelevien joukko. Vihdoinkin pääsivät chileläiset saarroksesta.
"Sepä oli kuuma kahakka", sanoi kreivi Ludvig.
"Mutta Jumalan kiitos, me selviydymme kuitenkin saarroksesta."
"Mutta missä on kenraali?" kysyi Valentin.
"Niin, missä on don Tadeo?" huusi noin kaksikymmentä ääntä yht'aikaa ja kaikki katselivat kauhistuneina ympärilleen.
Ranskalaiset huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Johtaja oli muutamien liittolaisten kera jäänyt keskelle vihollisten joukkoa ja taisteli epätoivoisesti araukaneja vastaan, jotka ympäröivät häntä.
Chileläiset lisäsivät ponnistuksiaan kymmenkertaisesti, mutta he eivät jaksaneet enää tunkeutua niiden rivien läpi, jotka sulkivat heiltä tien päällikkönsä luo. Vinhaa vauhtia hyökkäsivät araukanit arvokkaine saaliineen eteenpäin ja olivat pian läväisseet viimeiset vastustukset. Kuin tuulen ajamina pakenivat he vapauteen, ja nopeammin, kuin ajatella voi, oli tuo viisisataa soturia käsittävä joukko hävinnyt kukkuloiden taa, jotka yhdeltä puolelta ympäröivät Condorkankin kenttää.
Päällikkönsä pako vapautti jäljelle jääneet araukanit velvollisuudesta taistella edelleen. Mutta kuitenkin jatkoivat he vielä hetkisen taistelua ja hajaantuivat aivan liian myöhään pelastuakseen pakenemalla. Chileläiset keihäsmiehet, jotka seurasivat pakenevia, tappoivat heidät kaikki armotta. Ainoastaan se joukko, jonka haltuun donna Rosario oli jätetty, pääsi pakoon.
Chileläiset olivat saaneet loistavan voiton. Niistä kymmenestä tuhannesta araukanista, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, oli kaikkiaan noin kahdeksan tuhatta kaatunut ja noin tuhat joutunut chileläisten vangiksi. Tietysti olivat myöskin valkoihoiset kärsineet suuria vahinkoja — mutta päämäärä oli saavutettu. — Kuten don Tadeo de Leon oli otaksunutkin, oli tämä katastrofi kunniakkaasti tehnyt lopun veljessodasta.
XXIII. KUOLLEITTEN LEPOPAIKALLA.
Jo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona paluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet olivat jo kauan aikaa toivoneet — nimittäin rauhaa ja sopua koko maassa — oli nyt vihdoin saavutettu.
Mutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä oli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan, häntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä hengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa Santiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä sijasta. —
Valentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat kulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet intiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti metsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja lähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he Trangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken paistettua guanakoa.
Nähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja ottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana. Mahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti hiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon erään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.
"No niin?" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.
"Taistelu oli kiivas", vastasi Valentin. "Araukanit ovat voitetut, he eivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat ansainneet sen."
"He olivat veljiämme", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli sangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.
"Se on totta", sanoi hän huoaten. "Jaloa verta on myös paljon vuotanut.
— Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?"
"Suuri Kotka on kadonnut — mutta hän elää", sanoi Trangoil Lanec. "Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä taistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan, sentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla taistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme yhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän tapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti kuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme Suuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi joukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti Antinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän näkyi olevan haavoittunut."
"Niin, hän oli haavoittunut", vakuutti Valentin. "Hänen oikea kätensä oli poissa sijoiltaan ja…"
"Hänen rinnallaan ratsasti valkoihoisten Suuri Kotka", jatkoi intiaani.
"Hänet oli sidottu hevosen selkään, ja Antinahuel piti häntä
alituisesti silmällä. Suurtoquinilla oli paha mielessä — sen näki
Trangoil Lanec hänen kiiluvista silmistään!"
"Meidän täytyy pelastaa don Tadeo, millä keinoin tahansa", huudahti
Ludvig kiivaasti. "Hänet ja hänen tyttärensä."
"Hyvä!" myönsi Curumilla. "Valkoinen veljeni on rohkea! — yrittäkäämme siis? — Missä on Joan?"
"Minun täytyy ilmoittaa teille surullinen uutinen", sanoi Valentin kostein silmin. "Te ette saa enää koskaan nähdä veljeänne!"
"Onko Joan kuollut?" kysyivät päälliköt liikutettuina.
"Hän jäi makaamaan uhrinsa, kenraali Bustamenten viereen. Hänellä oli jalo sydän ja rohkea mieli."
Vallitsi hiljaisuus. Äkkiä nousivat päälliköt ja menivät hevostensa luo.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Valentin.
"Valmistaa haudan urhoolliselle soturille. Joanin ruumis ei saa jäädä korppikotkien saaliiksi", vastasi Trangoil Lanec katkerasti.
"Olette oikeassa — että voimmekin unohtaa sen", sanoi Valentin lyöden kädellään kovasti otsaansa.
"Nopeasti eteenpäin!"
Miettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.
Kenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet ja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa taistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä ja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja chileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan, kauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana näkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa saaliista.
Se oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin ratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin paikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin lepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi päättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut olleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat kaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden yläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme saapuivat paikalle.
Curumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he äänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat yhdessä nukkua iäistä untansa.
Täytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset hiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.
"Hyvästi Joan — hyvästi!" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. "Nuku rauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!"
Cesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt etukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.
Neljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat hevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen urhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja ratsastivat pois.
Heidän mentyään jatkoivat korppikotkat veristä ateriaansa.