WeRead Powered by ReaderPub
Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani cover

Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani

Chapter 28: XXVI. VAPAUTUS.
Open in WeRead

About This Book

The narrative follows two young companions who ride through the frontier valleys of Araucanía and enter into repeated encounters with the region's indigenous warriors, alternating moments of wary parley, captivity, and armed conflict. Episodes trace rising tensions, conspiracies, raids, ambushes, strategic campaigns, a desperate escape, a climactic face-to-face battle and a final liberation, interspersed with negotiations, skirmishes, and a violent storm that tests loyalties. Themes of cross-cultural confrontation, survival, solidarity between comrades and the harsh demands of frontier warfare shape a fast-moving adventure structured as connected episodes leading to resolution.

XXIV. JÄLLEENNÄKEMINEN.

Trangoil Lanec ei ollut erehtynyt. Hän oli todellakin nähnyt don Tadeon ratsastavan Suurtoquinin rinnalla.

Kun chileläisten johtaja huomasi olevansa eroitettu miehistään ja näki ympärillään vain viisi sotilasta, älysi hän heti olevansa hukassa. Kuitenkin puolustautui hän urhoollisesti kuin leijona ja löi maahan kaikki, jotka uskalsivat lähestyä häntä. Kauheata oli nähdä, kuinka nuo harvat miehet, jotka olivat vihityt kuolemaan, taistelivat noin viittäsataa miestä vastaan. Don Tadeolle kävi kuitenkin onnellisemmin kuin muille. Antinahuel oli nimittäin käskenyt sotureitaan vangitsemaan hänet elävältä, ja araukanit tyytyivät sentähden ainoastaan väistämään hänen iskujansa vastaamatta niihin. Mutta pian sai tilanne vaarallisen käänteen. Salamannopeasti vetäisi Toquin vaippansa päältään ja heitti sen raivoisan taistelijan päälle. Tämä, sokaistuna ja kykenemättä puolustautumaan, oli pian sidottu käsistä ja jaloista. Heitettyään kallisarvoisen saaliin eteensä satulaan ratsasti Antinahuel sotilaittensa seuraamana chileläisten rintaman läpi.

Päällikkö, joka oli muodostanut sotureistaan kiinteän, umpinaisen joukkueen, hyökkäsi useita kertoja kuin haavoitettu tiikeri chileläisiä joukkoja vastaan, jotka koettivat estää hänen pakoaan. Hänen onnistuikin murtautua niiden läpi, ja vasta sitten, kun voittajat luopuivat takaa-ajosta, antoi hän sotureilleen merkin pysähtyä hengähtääkseen hiukan.

Vangitsemisesta lähtien ei don Tadeo ollut antanut elonmerkkiäkään itsestään. Antinahuel pelkäsi, että hän ratsastuksen nopeuden takia, oli saanut liian vähän ilmaa ja oli nyt tukehtumaisillaan. Ei, sillä tavalla ei hänen vihollisensa saanut kuolla. — Antinahuelilla oli aivan toiset suunnitelmat hänen suhteensa. Hän päästi sentähden irti lasson, jolla vangin jalat olivat sidotut, otti vaippansa hänen päältään ja asetti hänet toisen hevosen selkään, jonka ohjaksia hän itse hoiti. Sitten ratsastivat intiaanit jälleen kauas vuorille.

Don Tadeo toipui pian. Hän hengitti täysin keuhkoin raitista ilmaa ja katseli ympärilleen. Nyt hän tiesi olevansa katkerimman vihollisensa vallassa, saman miehen, jota hän oli eilen niin suuresti loukannut. Minkätähden hän ei ollut silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tappanut häntä. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ympärillä ratsastaviin sotureihin. — Hän värisi.

Harvoin leväten jatkettiin ratsastusta aina auringon laskuun asti.
Sitten leiriytyivät araukanit yöksi eräälle aukealle paikalle metsässä.
Väsyneenä päivän ponnistuksista vaipui don Tadeo lyijynraskaaseen uneen
ja unohti muutamiksi tunneiksi vaarallisen tilansa.

Seuraavana aamuna liittyivät Antinahuelin joukkoon ne soturit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen varjella donna Rosariota — tämä johti liikuttavaan jälleennäkemiseen isän ja tyttären välillä. Nähdessään niin äkkiä tyttärensä valtasi isän omituinen kouristuskohtaus ja hän puristi kovasti rintaansa hillitäkseen sydämensä lyöntejä.

"Rosario! Rosario! Tytär raukkani, vihdoinkin näen sinut!" huudahti hän puoleksi iloissaan puoleksi tuskissaan koettaen rajuin tempauksin vapautua siteistään.

Nuori tyttö voitti pian kummastuksensa nähdessään isänsä olevan samassa onnettomassa tilassa kuin hänkin. Katsoen häntä hellästi silmiin hän sanoi:

"Voi, isäni, älä sure minun tähteni — Jumala ei hylkää minua hädässä. Olen myös varma, etteivät ystävämme ole unohtaneet minua. Mutta sinä, rakas isä, kuinka olet joutunut tämän peloittavan miehen käsiin?"

"Se on ikävä juttu, lapseni. Suurtoquin on vaarallinen ihminen, joka ymmärtää voittaa silloinkin, kun hän häviää. Mutta en välittäisi itsestäni, jos vain tietäisin, että sinä, ainoa tyttäreni, olet vapaa. Enkö voi tehdä mitään puolestasi?"

Tässä kysymyksessä ilmeni sydäntäsärkevää valitusta, mutta se ei liikuttanut ympärillä olevia sotureja. Uhkaavalla äänellä sanoi Antinahuel viholliselleen:

"Kuulenko valkoihoisten Suuren Kotkan valittavan. Minkätähden täyttää veljeni korvani kiljunnallaan. Valkonaamat ovat arkoja kuin coyotit, jotka pelkäävät kuolemaa."

"Roisto, useasti olen katsellut kuolemaa silmästä silmään", sanoi don Tadeo halveksivasti. "Se mitä aiotte tehdä minulle, voi kyllä olla hirveätä, mutta se ei voi lannistaa rohkeuttani. Minä toistan sen, valitan ainoastaan tytär raukkani onnettoman kohtalon takia. Mitä aiotte tehdä hänelle, päällikkö?"

"Valkoinen veljeni on utelias", ivasi Antinahuel. "Araukanien
Suurtoquin tahtoo kostaa. Kun hän on sammuttanut kostonhimonsa, ja kun
Suuri Kotka on heitetty korppikotkien eteen, vie Antinahuel valkoisen
neidon vaimonaan majaansa!"

"Kauheata. Kunniaton roisto", karjui don Tadeo kummastuneena. "Puhutko totta?"

"Antinahuel ei laske koskaan leikkiä", sanoi päällikkö halveksivasti. "Hän on vannonut, että hänen vihollisensa on kuoleva, ja tämä tapahtuu viimeistään kymmenen päivän kuluttua — hän on päättänyt, että valkoinen neito on tuleva hänen vaimokseen, ja siksi on hän tulevakin Suuren Kotkan tai jonkun muun valkoihoisen koiran voimatta estää sitä. Mutta kylliksi jo. Antinahuel ei tuhlaa liikoja sanoja vihatuille muukalaisille. Veljeni varokoon kieltään — tai hänet revitään kappaleiksi!"

Don Tadeo heitti tuskallisen katseen tyttäreensä, johon tämä vastasi samalla tavalla. Kuitenkin oli sen miehen läsnäolo, johon tyttö oli kiintynyt lämpimällä lapsen rakkaudellaan, lohduttavaa hänelle, ja vaikka hän ajattelikin vaaroja, jotka uhkasivat hänen isäänsä, toivoi hän kuitenkin onnellista loppua. Kenraalilla ei ollut tätä nuoruuden toivoa, joka aina odottaa parasta tulevaisuudelta, ja hän vaipui synkkiin ajatuksiin.

Vaieten jatkoivat he ratsastustaan.

XXV. LEIJONA KUKISTUU.

Meidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.

Antinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin olevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat poltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat joko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen kynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä suojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei enää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada ase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät loukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa sangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään toimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän saisi osakseen omien aseveljiensä vihan.

Vaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan vähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon tappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula mahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan Hirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka oikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut luottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti — mutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.

Mutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän suureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea muutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka edustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin taistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi hyökätä Chilen alueelle.

Tämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät huomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on vain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä tavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin. Antinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa espanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia, puhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa saman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin kuolemalle — Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.

Mutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan lähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai eikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei ottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen suunnitelmansa.

Kello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit vetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia vahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri olevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren joukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi tyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin kauan oli odottanut.

Joukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan — olevan Luchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel hiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka valtasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin. Ratsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin he olivat kymmenen metrin päässä leiristä.

Luchskin oli pysähdyttänyt hevosensa kesken kiivainta neliä ja istui nyt sen selässä liikkumattomana kuin pronssiin valettu kuvapatsas. Hän ei ollut kuitenkaan kauan aikaa tässä asennossa, hetken kuluttua hyppäsi hän hevosensa selästä ja asteli Antinahuelin luo, joka odotti häntä suuren espinopuun juurella.

Suurtoquin huomasi heti, että tulija oli puettu omituiseen pukuun — hänellä oli päällään laamavillainen kirjava viitta, jaloissaan koristeelliset puhvelinnahka mokkasiinit ja oikeassa kädessään pitkävartinen hopeahelainen puukko, josta kummallista kyllä puuttui päänahkanippu. Ivallisesti hymyillen tervehti hän Toquinia, ja tämä valmistautui kuulemaan huonoja uutisia.

Polttaen äänettöminä piippujansa astuivat päälliköt nuotiotulen ääreen. Antinahuel suuntasi ylpeän ja läpitunkevan katseensa toisen kasvoihin. Oli helppo nähdä, että nämä kaksi, mieleltään niin erilaista intiaania, olivat sisimmässään syvästi liikutettuja, vaikka he koettivatkin salata tunteitaan. Antinahuel aloitti keskustelun.

"Poikani on tervetullut", sanoi hän. "Hänellä on kai paljon kerrottavaa minulle, koska hän saapuu niin myöhään."

"Isäni kyselköön", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Hyvä. Luchs on päällikkö ja tietää tehtävänsä. Mistä hän tulee?"

"Araukasta, punaisten miesten pääkaupungista."

"Mutta Araukahan on muukalaisten käsissä?"

"Muukalaiset ovat poistuneet sieltä."

Antinahuel kummastui. Kului hetkinen, ennenkuin hän sanoi: "Poikani erehtyy. Valkonaamat eivät päästä koskaan saalista käsistään?"

"Valkonaamat ovat tällä kertaa menetelleet oikeudenmukaisesti. He ovat olleet ymmärtäväisiä ja vetäytyneet pois Araukasta."

Voitonriemuinen hymy leikki ensin Toquinin huulilla, mutta äkkiä muuttui hänen ilmeensä, ja hän sanoi uhkaavalla äänellä. "Aikovatko he kenties hieroa sovintoa?"

"Aikovat."

Sanomatta sanaakaan Antinahuel nousi ylös ja se, mitä hän nyt sanoi, osoitti, ettei hän katsonut arvolleen sopivaksi keskustella edelleen Apo-Ulmenin kanssa.

"Poikani on ratsastanut pitkän matkan — hän on kai väsynyt."

"Luchs ei tunne väsymystä, velvollisuus on tuonut hänet tänne. Haluaako isäni tietää, mitä päälliköt ovat päättäneet tehdä suuressa neuvottelukokouksessa, Araukassa?"

Toquin suuntasi tulisen katseensa puhujaan.

"Ilman Antinahuelia ei ole olemassa mitään suurta neuvottelukokousta, ilman Antinahuelin suostumusta ei voida tehdä mitään päätöstä. Kuka pojistani luulee tietävänsä enemmän kuin minä?"

Myöskin Luchs oli noussut ylös ja katseli vihaisesti Toquinia.

"Isäni kuulkoon", sanoi hän. "Condorkankin taistelun jälkeen pitivät punaiset miehet suuren neuvottelukokouksen hankkiakseen jollain tavalla apua araukaneille. Antinahuel tietää, että araukanit rakastavat vapautta ja uhraavat kaikkensa sen puolesta. Kun he nyt ovat kukistetut, tahtovat he rauhan kautta ansaita takaisin entisen omaisuutensa. Pilliau tahtoo myös samaa — hän vaatii, että sotakirves on heti haudattava maahan… Rajuilma on kulkenut peltojemme yli ja muuttanut ne erämaiksi. Niittymme ovat hevosten kavioiden tallaamat, naisemme ja lapsemme ovat kadottaneet suojelijansa. Me emme tahdo sotaa — se on tuottanut meille liian paljon onnettomuutta — Luchs on Apo-Ulmen, hän puhuu kansansa nimessä."

Soturit, jotka seisoivat Toquinin ympärillä, kuulivat nämä sanat ja katselivat levottomina johtajaansa. Tämä hymyili ivallisesti ja hänen kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin.

"Millä ehdoilla rauha tehtäisiin?"

"Araukanipäälliköt ovat lähettäneet Luchsin ilmoittamaan Antinahuelille, että valkonaamat ja intiaanit ovat neuvotelleet keskenään rauhasta ja tehneet seuraavan sopimuksen: Antinahuelin täytyy vapauttaa valkoiset vangit, jotka ovat hänen käsissään ja hajoittaa sotajoukkonsa. Sotureiden täytyy palata kyliinsä ja luovuttaa muukalaisille kaksi tuhatta lammasta, tuhat vuorilammasta ja viisi sataa puhvelia. Sotakirves haudataan araukanien sauvojen ja valkoihoisten ristin alle. Luchs on puhunut."

"Poikani näkyy pelkäävän valkoisia vastustajiaan, koska hän aikoo suostua sellaisiin ehtoihin", sanoi Antinahuel ivallisesti. Vaivoin saattoi hän hillitä itseään.

"Ehdot ovat kovat, mutta meidän täytyy suostua niihin", vastasi Luchs kylmästi. "Jollei Suuri Kotka ole kolmen päivän kuluttua vapaa, ammutaan vangitut ulmenit ja sata sotilastamme armotta molempien leirien nähden."

"Mutta jos Antinahuel kieltäytyy noudattamasta ehtoja?" kysyi Toquin.

"Sitä ei Antinahuel tee", sanoi Luchs lauhkealla äänellä.

"Sen tekee hän, niin totta kuin Pilliau elää!" huudahti araukani-päällikkö kiivaasti. "Suuri Kotka on kuoleva!"

"Isäni ajatelkoon — nämä eivät voi olla hänen viimeiset sanansa!" vastasi Luchs yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

Antinahuel raivostui hirveästi toisen kylmyydestä. Vaikka hän olikin sangen viekas, ei hän huomannut ansaa, joka oli viritetty hänelle.

"Minä, Suurtoquin, selitän pojilleni ja kaikille läsnäolijoille, etten tule koskaan hyväksymään näitä loukkaavia ehtoja… en voi tuottaa häpeää kansalleni. Valkoihoisten päällikkö on kurja koira, jonka olen vannonut surmaavani. Ettekö muista mitään, coyotit, vai ettekö tiedä, miten Toquin Cadequal lopetti elämänsä. Minä olen surmaava muukalaisen ja täten pesevä häpeämme. Kenellä on jotakin sanottavaa tätä vastaan?"

"Meillä kaikilla", vastasi Luchs terävällä äänellä.

"Mene — olet saanut vastaukseni", huudahti Toquin tarttuen tomahawkiin, joka riippui hänen vyössään.

"En vielä — en ole vielä lopettanut!" selitti Luchs astuen muutamia askelia taapäin. "Neuvosto on ottanut huomioon myöskin sen seikan, että Antinahuel kieltäytyy hyväksymästä ehtoja. Jos Antinahuel pysyy päätöksessään, otetaan häneltä pois Toquinin kirves, kaikki araukanisotilaat ovat vapaita valastaan, ja tuli ja vesi kielletään häneltä koko maassa. Hän ja ne, jotka liittyvät häneen, ovat isänmaan kavaltajia. Minkätähden palvelisivat araukanit yhä yhden ihmisen kunnianhimoa — ihmisen, joka on tuottanut paljon häpeää maalleen. Antinahuel suostuu, tai hän kukistuu."

Kuullessaan nämä murskaavat sanat seisoi Toquin liikkumattomana vastustajansa edessä ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Sitten hän laski kätensä ristiin rinnalle ja kysyi ylpeästi: "Onko Luchs lopettanut?"

"Kyllä. Kaikki, mitä minä äsken sanoin, ilmoitetaan koko Araukanialle. Antinahuel, jonka suurrikoksesta tähdet kertoilevat toisilleen, on ollut araukanien Suurtoquin."

"Ulvova susi!" sanoi Toquin halveksivasti. "No niin, te voitte riistää minulta Toquinin kirveen! Mitäpä välittäisin tästä turhasta arvomerkistä! Te voitte myöskin sanoa minua isänmaan kavaltajaksi — mutta teidän toiveenne, coyotit, ei koskaan täyty. Vangit ovat minun, eivätkä he vältä kohtaloansa. Mene, Luchs — olet saanut vastaukseni!"

"Isäni…" koetti tämä väittää.

"Mene!" karjasi Antinahuel raivostuneena ja osoitti käskevästi kahluupaikkaa.

Intiaani mietti yhä… Pilkallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän katseli vihastunutta päällikköä. Mutta tämä oli hänelle onnettomuudeksi. Raivostuneena kilpailijansa ivasta tempasi Toquin veitsen vyöltään ja linkosi sen edessään seisovaa miestä kohti. Niin varmasti oli hän heittänyt aseensa, että salamoiva terä upposi vartta myöten toisen rintaan, ja Luchs kaatui ääntäkään päästämättä maahan.

Tätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja kummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota, joka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken kuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli tämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo tapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa, muutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin viisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän lukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut kuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle uskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat mielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.

Poistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten liikkeelle kadoten pian näkyvistä.

Siellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä harvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä. Isku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään — hän nojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.

Hänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään salaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran näköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli oikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti. Estääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion, katsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun silmät käännettyinä aurinkoa kohti.

"Kurja roisto!" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.

Päällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.

XXVI. VAPAUTUS.

Lukija muistanee kai, että ranskalaiset ja heidän intiaanitoverinsa Trangoil Lanec ja Curumilla, olivat päättäneet seurata Toquinin jälkiä ja pelastaa don Tadeon ja hänen tyttärensä araukanien käsistä. Jokseenkin samoihin aikoihin kuin edellisessä luvussa kuvailemamme tapahtumat sattuivat, ratsastivat he tiheässä myrtti- ja sypressimetsässä noin päivämatkan päässä Araukasta. Tähän asti olivat he onnellisesti seuranneet Antinahuelin jälkiä ja otaksuivat jo olevansa siksi lähellä araukanien leiriä, ettei heidän tarvinnut enää jatkaa matkaa yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen. Nyt täytyi heidän toimia varovasti, sillä tiheässä metsässä oli mahdollisesti Toquinin lähettämiä vakoojia, jotka voisivat huomata heidät ja ilmiantaa heidät päälliköllensä. Ensi töikseen aikoivat ystävämme asettua leiriin.

Paikka, jossa he par'aikaa oleskelivat, oli aukeama, jommoisia amerikalaisessa aarniometsässä on niin runsaasti. Myrskyt ja aika olivat kaataneet puut paikalta ja muodostaneet siitä aukeaman, joka tarjosi miellyttävän lepopaikan matkustavaisille. Lähistöllä solisi pieni puro jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Tälle paikalle päättivät ystävämme leiriytyä. Keskelle aukeamaa virittivät he suuren nuotiotulen, söivät yksinkertaisen aterian ja heittäytyivät sitten pehmeälle ruohostolle lepäämään, kaikki muut paitsi kreivi Ludvig, joka oli päättänyt tehdä huomioita ystäviensä nukkuessa.

"Tule, Cesar!" sanoi hän koiralleen, joka katseli häntä viisailla silmillään. "Saammepahan nähdä, emmekö löydä niitä veijareita. Pst, pst — älkäämme häiritkö ystäviemme unta! Etsi, Cesar, etsi!"

Eläin totteli. Se nuuski hiukan maata ja kiiruhti sitten nopeasti isäntänsä edelle. Kreivi katsoi, olivatko hänen pistoolinsa ja kiväärinsä kunnossa, sitten hän seurasi koiraa pysähtyen silloin tällöin heittääkseen varovaisen ja vakoilevan silmäyksen ympärilleen. Koira juoksi leiripaikan yli metsään kuono melkein kiinni maassa. Sitten se heilutti häntäänsä aivankuin iloiten selvistä jäljistä ja päästi murisevan äänen.

Niin jatkui matkaa noin tunnin verran kreivi Ludvigin huomaamatta mitään erikoista. Niitä salaperäisiä ääniä, jotka välistä kaukaa tunkeutuivat hänen korviinsa, ei hän voinut selvittää. Vihdoinkin, lukuisien mutkien ja kiemurtelujen jälkeen, näki hän koiran pysähtyvän ja kuuli sen päästävän lyhyen murinan.

Kreivi vetäytyi piiloon — hän tiesi, mitä tuo murina merkitsi. Varovaisesti työntäen pensaitten oksat sivulle hän katseli vakoillen ympärilleen. Vaivoin hän sai tukahdetuksi kummastuksen huudon, jonka hän oli päästämäisillään huuliltaan. Sillä tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä paikalta, jossa hän seisoi, istui noin viisikymmentä intiaania suuren nuotion ääressä. Heidän keskellään oli kaksi vankia, jotka olivat niin lujasti sidotut lähellä oleviin puihin, etteivät he voineet tehdä pienintäkään liikettä. Toinen heistä näkyi olevan kokonaan vaipunut epätoivoon, kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ja syvät huokaukset vavahduttivat hänen rintaansa, kun hän katseli onnettomuustoveriaan, nuorta tyttöä, joka oli aivan lyyhistynyt kokoon väsymyksestä ja tuskasta.

"Siellä he ovat!" kuiskasi kreivi Ludvig, joka tunsi kaiken veren virtaavan sydämeensä. Unhottaen kokonaan oman turvallisuutensa otti hän pistoolin kumpaiseenkin käteensä ja teki pienen liikkeen aivankuin aikoen viipymättä rientää avuksi onnettomille. Kuitenkin hillitsi hän itsensä aikanaan, sillä hänelle juolahti mieleen, että hän tuollaisen hyökkäyksen kautta uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan.

Melu, jota hän tyhmästi kyllä oli aiheuttanut, herätti intiaanien huomiota, ja he heittivät jo epäileviä silmäyksiä paikalle, jossa hän seisoi. Ludvig vetäytyi hiljaa takaisin välttäen ottamasta varomatonta askelta. — Pieninkin risahdus, ja hän olisi ollut hukassa! Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä araukanien leirillä — parasta oli palata toverien luo ja neuvotella heidän kanssaan, mitä oli tehtävä.

Tunnin kuluttua oli hän jälleen ystäviensä luona ja kertoi heille, mitä oli nähnyt. Curumilla ja Trangoil Lanec kuuntelivat tyyninä Ludvigin kertomusta, keskeyttämättä sitä; he näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa piippuihinsa, jonka he omantunnontarkasti polttivat loppuun. Valkoiset miehet olivat sitävastoin sangen rauhattomia; he olivat epätoivoissaan intiaaniystäviensä hitauden johdosta. Jos he olisivat noudattaneet omien tunteittensa ääntä, eivät he olisi viivytelleet minuuttiakaan, mutta he tiesivät, etteivät he ilman näitä kahta punaihoista saisi mitään aikaan — olipa sitten kysymys hyökkäyksestä, puolustautumisesta tai takaa-ajosta. Sentähden koettivat he hillitä levottomuuttaan.

"No, mitä nyt teemme?" kysyi Valentin vihdoin.

"Veljeni on kuumaverinen — hän ei saa toimia liian nopeasti!" vastasi Trangoil Lanec merkitsevästi. "Antinahuelilla on paljon sotilaita, me emme voita heitä muulla kuin viekkaudella. Meidän täytyy saada selville, mitä Toquin aikoo tehdä vangeilleen. Äkillinen hyökkäys pitäisi paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos olisi kysymys elämästä tai kuolemasta. Trangoil Lanec menee araukanien leirille. Toquin ei tiedä, mitkä siteet liittävät minut valkoisiin veljiini, eikä siis voi epäillä minua."

"Hyvä", sanoi Curumilla, "veljeni suunnitelma on viisas. Minä tahdon vain huomauttaa hänelle, että soturit, joiden luo hän menee, kuuluvat luultavasti Mustan Käärmeen heimoon. Trangoil Lanec tuntee näiden soturien petollisuuden ja viekkauden… hän varokoon siis!"

Toinen nyökäytti päätään.

"Ystäväni on oikeassa, Trangoil Lanec on varovainen. Luonnollisesti seuraavat veljeni minua ja piiloutuvat vähän matkan päähän leiristä. Varpushaukan kirkuna on sovittu merkki; jos he kuulevat sen, voivat he vaaratta saapua leirille; jos he sitä vastoin kuulevat peipon laulun uudistuvan kolme kertaa perätysten yhtäpitkin väliajoin, tietävät he minun olevan vankina."

"Hyvä. Milloin lähdemme?" kysyi Ludvig.

"Nyt heti."

Miehet nousivat hevosiensa selkään ja läksivät liikkeelle. Pahaksi onneksi kohtasi heitä eräs pettymys. Kun he saapuivat sille paikalle, missä Antinahuel tovereineen oli pari tuntia sitten ollut, oli se aivan autio. Toquin oli jatkanut matkaansa. Mutta ystävämme eivät menettäneet toivoaan, kärsivällisesti seurasivat he hänen jälkiään. Tämä oli sangen vaikeata, sillä araukanit olivat Biobion luona tapahtuneesta taistelusta saakka koettaneet salata ja peittää jälkensä. Muutamat houkuttelevat jäljet näkyivät olevan vääriä, ja Curumilla ja Trangoil Laneckin, jotka olivat tottuneet tällaiseen takaa-ajoon, erehtyivät välistä ja seurasivat niitä. Usein kului sangen pitkä aika näiden erehdyksien korjaamiseen ja sotkuisien jälkien selvittämiseen.

Kahden päivän kuluttua leiriytyivät takaa-ajajat eräälle kummulle vähän matkan päähän luonnon muodostamasta luolasta, ja Trangoil Lanec erosi nyt heistä. Paksu savupatsas, joka heikon usvan kaltaisena nousi taivasta kohti, ilmaisi hänelle paikan, mihin araukanit olivat pysähtyneet yöksi. Siellä oli hänen päämääränsä.

Kahdenkymmenen askeleen päässä leiristä huomasi päällikkö äkkiä kaksi intiaania, aivankuin maasta nousseina, edessään.

"Minne veljeni aikoo?" kysyi toinen heistä luoden uhkaavan katseen ulmeniin.

"Marry, marry!" vastasi tämä ystävällisesti. "Trangoil Lanec tunsi jälleen veljiensä jäljet ja saapui polttamaan piippuansa heidän tulensa ääreen, ennenkuin hän jatkaa matkaansa."

Sitten heitti hän olalleen kiväärinsä, jota hän tähän asti oli pitänyt vasemmassa kädessään ja kehoitti hevostaan kulkemaan edelleen. Soturit näyttivät olevan tyytyväisiä hänen vastaukseensa ja johdattivat hänet viipymättä leirille.

Antinahuel otti vieraansa vastaan kädet ristissä rinnalla. Kun päälliköt olivat tervehtineet toisiaan tavallisilla sanoilla "Marry, marry", istuutuivat he nuotiotulen ääreen ja polttivat rauhanpiippua. Trangoil Lanec katseli ympärilleen, mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tunsi aivan liian hyvin Toquinin viekkaan luonteen ja varoi sentähden herättämästä epäilyä.

"Onko isäni metsästänyt?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi Antinahuel lakoonisesti.

"Ja onko metsästys ollut onnellinen?"

"Hyvin onnellinen", sanoi Toquin synkästi hymyillen ja osoittaen sormellaan vankeja jatkoi hän, "poikani avatkoon silmänsä ja katsokoon ympärilleen!"

"Ooh!" huudahti Trangoil Lanec ja oli vasta nyt huomaavinaan valkoihoiset. "Valkonaamoja. Isälläni on ollut onnea, hän saa suuret lunnaat heistä."

Toquin pudisti päätään.

"Antinahuel ei vapauta vankeja. Hänen majansa on tyhjä."

"Hyvä, minä ymmärrän, Isäni ottaa valkoisen neidon vaimokseen. Mutta minkätähden säilyttää hän toista vankia? Hänen läsnäolonsa mahtaa olla tuskastuttava?"

Antinahuel vastasi kysymykseen hymyllä, jonka merkitystä ei tarvinnut epäillä.

"Valkoihoisten Suuri Kotka on kuoleva varhain aamulla. Suuren. Toquinin
Cadequalin kuolema tulee vihdoinkin kostetuksi, kuten olen vannonut!"

Hän nousi ja viittasi päällikön luokseen lähestyessään vankeja.

"Poikani tuntee Suuren Kotkan?" kysyi hän tarkastellen terävästi sekä
Trangoil Lanecia että don Tadeota.

"Eikö araukani soturi tuntisi vihollistaan?" vastasi päällikkö rauhallisesti. "Suuri Kotka on kurja espanjalainen, ja hänen kuolemansa on tuottava siunausta punaisille miehille."

Don Tadeo säpsähti kuullessaan tämän äänen ja koetti nähdä muukalaista. Mutta tämä oli astunut erään puun varjoon ja tarkasteli vankia vihamielisin katsein. Toquin oli kuitenkin huomannut don Tadeon liikkeen ja synkkä pilvi nousi hänen otsalleen.

"Mikä on veljeni nimeltään?" kysyyi hän lyhyesti Ulmenilta.

"Trangoil Lanec."

"Minä tunnen tämän nimen. Trangoil Lanec on urhoollinen puelka-soturi.
Mitä etsii hän Antinahuelin leiristä?"

"Hän tahtoo lämmitellä ystävän tulen ääressä."

"Mitä sanoo valkoinen veljeni tästä?" kysyi Antinahuel aivan odottamatta don Tadeolta. Tämä tunsi sydämensä sykkivän — ystävän läsnäolo teki hänet sekä iloiseksi että levottomaksi. Luotuaan tyttäreensä Antinahuelin huomaamatta varoittavan katseen hän vastasi niin välinpitämättömästi kuin mahdollista:

"En tiedä, mitä haluatte minulta, päällikkö? Onko minulla oikeutta käskeä tätä miestä, jota en edes ole koskaan nähnyt, poistumaan leiristänne. Ette taida olla oikein järjissänne, koska teette minulle tuollaisen kysymyksen."

"Veljeni puhuu hyvin — huomenna on hän osoittava rohkeuttaan", sanoi päällikkö kuivasti ja kääntyi jälleen puelka-soturin puoleen lausuen "Antinahuel on varovainen — häntä on usein petetty. Valkoihoisten Suurella Kotkalla on ystäviä, jotka eivät lepää, niin kauan kuin he tietävät hänen olevan vallassani. Joku kolmaskin voi tehdä niinkuin Joan ja Myskirotta!"

"Epäileekö isäni minua?" kysyi Trangoil Lanec imelästi hymyillen. "Kukapa voisi johdattaa harhaan suurta päällikköä. Mutta Trangoil Lanec ei ole mielellään epäluulonalainen, hän menee."

Antinahuel tuli hyvilleen ulmenin imartelevista sanoista ja antoi hänelle merkin jäädä paikoilleen.

"Minä luotan poikaani, hän on tervetullut luokseni", sanoi hän tyytyväisenä. "Tuoko Trangoil Lanec tietoja punaisilta veljiltään?"

Lausuessaan nämä viimeiset sanat synkkenivät Antinahuelin kasvot ja hänen otsansa rypistyi. Hämmästyneenä tästä muutoksesta, jonka hän olisi ymmärtänyt, jos hän olisi voinut silmätä mahtavan Toquinin sisimpään, katseli Trangoil Lanec edessään olevaa päällikköä.

"En tiedä mitään. Useimmat veljistäni ovat kaatuneet taistelussa chileläisiä vastaan. Minkätähden näyttää isäni niin synkältä?"

"Miksipä en surisi. Antinahuel ei ole vanha, mutta hän on väsynyt. Monet hänen pojistaan ovat kaatuneet sodassa, hänen kansansa etevimmät päälliköt ovat menneet Pilliaun suurille metsästysmaille ennen häntä. Missä on Cathikara? Missä on Musta Hirvi? He kuolivat sankarillisesti, ja he huutavat… huutavat!…"

Hän nosti käden otsalleen ja vaipui ajatuksiinsa. Näytti siltä kuin olisi hän silmänräpäykseksi unhoittanut kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta äkkiä suuntautui hänen katseensa vankeihin ja hän sanoi: "Ooh! Vielä ei Antinahuel ole kuollut. — Suuri Kotka elää vielä, ja valkoinen neito odottaa! Katsopas… eikö hän kelpaakin päällikön vaimoksi?"

"Hän on kaunis!" vastasi Trangoil Lanec kylmästi. "Mutta kuitenkaan en antaisi hänestä ainoatakaan niistä kolmesta nahkaleilistä tulivettä, joita hevoseni kantavat."

"Kuinka, onko pojallani tulivettä?" kysyi Antinahuel himokkaasti.

"On!" vastasi ulmen ja käytti tilaisuutta hyväkseen luoden vankeihin merkitsevän silmäyksen. "Aurinko laskee, peltopyy laulaa iltalaulunsa — Trangoil Lanecin täytyy lähteä. Jos Antinahuel tahtoo seurata minua, niin tyhjennämme kiireesti säkit soturien kanssa. Olen anastanut ne eräältä valkoiselta koiralta, enkä tahtoisi laahata niitä enää mukanani."

"Hyvä", sanoi Antinahuel tyytyväisenä. "Me otamme vastaan veljeni tarjouksen."

Päälliköt astelivat hevosien luo, ja hetken kuluttua joivat kaikki intiaanit paloviinaa, jota viekas Trangoil Lanec oli ottanut mukaansa. Lukija tietää kai, että intiaanit ovat kovin viinanahneita, ja se himo, millä he ottivat vastaan tarjotun "tuliveden", osoitti, selvästi, kuinka kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta. He nauttivat sitä aivan kohtuuttomasti, ja pian olivat muutamat heistä juovuksissa.

Puelkapäällikkö tarkasteli tilannetta argussilmillä. Hän otti kohtuullisesti osaa harvinaiseen juominkiin ja vältti varovaisesti kiihoittamasta araukaneja juomaan. Hän ei näet saanut antaa pienintäkään aihetta epäluuloon.

Näin kului tunti. Vangit olivat alkaneet keskustella hiljaa ja salaisesti. Jossakin määrin levottomina odottivat he, mitä tulisi tapahtumaan. Uudestaan herännyt toivo toi heikon hymyn nuoren tytön ruusuisille huulille, ja don Tadeo loi häneen eloisia katseita. Molemmatkin käsittivät ystävänsä suunnitelman, mutta olivat aivan eri mieltä sen onnistumisesta. Ollen määrätyn matkan päässä juojien piiristä ja kykenemättä liikahtamaankaan saattoivat he vain panna merkille, että melu ja rähinä, jonka heidän juopuneet vartijansa saivat aikaan, lisääntymistään lisääntyi.

Intiaanit jatkoivat yhä juomistaan. Nopeasti he tyhjensivät nahkaleilit ja vihdoin olivat useimmat heistä vaipuneet raskaaseen uneen. Niillä, jotka olivat vielä valveilla ja näkivät, kuinka heidän tovereillensa kävi, ei ollut voimaa eikä kykyä keskeyttää nautintorikasta juomistaan. Antinahuel ja Trangoil Lanec olivat viimeiset, jotka joivat. Puelkapäällikkö seurasi vain näennäisesti toisen esimerkkiä ja koetti matkia hänen raskaita liikkeitään, mikä onnistuikin hänelle. Ja nyt — nyt sulkeutuivat myöskin Toquinin silmät, sarvipikari putosi hänen kädestään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja vaipui hän maahan. Hän nukkui.

Trangoil Lanec odotti hetkisen ja silmäili tarkkaavaisesti leiriä. Vasta sitten, kun hän oli varma siitä, että kaikki araukanit olivat todellakin menneet ansaan, nousi hän varovaisesti, lähestyi vankeja, joille hän antoi hilpeän merkin, ja kiiruhti pois kevyesti kuin vuohi. Pian senjälkeen kuului varpushaukan kirkuna lähistöltä.

* * * * *

Valentin ja Ludvig eivät osanneet hallita innostustaan. He olivat jättäneet hevosensa metsään ja hiipineet Curumilla muassaan varovaisesti, kunnes he olivat vain kolmenkymmenen askeleen päässä leiristä. Salaisesti iloiten olivat he seuranneet tapahtumien kulkua valmiina milloin tahansa rientämään Trangoil Lanecin avuksi, jos hänen petoksensa tulisi ilmi. Kun tämä siis päästi sovitun merkkihuudon, olivat he heti hänen rinnallaan.

"No niin?" kysyi Ludvig.

"Kaikki käy hyvin. Veljeni seuratkoot minua."

Viipymättä lähtivät ystävykset vankien luo. Nähdessään nuo neljä miestä, jotka olivat panneet henkensä alttiiksi pelastaakseen heidät, loisti sanomattoman iloinen hymy isän ja tytön kasvoilla, ja don Tadeo sanoi liikutettuna.

"Kiitos, caballerot, me emme toivoneet pelastusta. Teille lähinnä
Jumalaa olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa."

"Ah… pyh!" vastasi Valentin katkaisten muutamilla puukoniskuilla vankien siteet. "Luuletteko, että me ilman muuta olisimme jättäneet teidät tiikerin kynsiin?"

"Ja velvollisuutemmehan oli pelastaa teidät ja teidän tyttärenne", jatkoi kreivi Ludvig innokkaasti.

"Mutta hiljaa — kiiruhtakaamme. Olisipa sangen ikävää, jos nuo veijarit heräisivät liian aikaiseen."

Tämä huomautus olikin tarpeen. Don Tadeo ja donna Rosario, jotka eivät pitkästä vankeudesta väsyneinä kyenneet liikkumaan, nostettiin Trangoil Lanecin hevosen selkään, jonka jälkeen tuo pieni kulkue lähti liikkeelle luolaa kohti.

XXVII. HIRMUMYRSKY.

Kun he olivat tulleet puolitiehen, erosivat Curumilla ja Trangoil Lanec äkkiä joukosta ja palasivat araukanien leirille, aivankuin he olisivat unhoittaneet sinne jotain. Ranskalaiset antoivat tämän tapahtua, sillä he tunsivat hyvin toveriensa varovaisuuden, ja koettivat saavuttaa niin nopeasti kuin mahdollista päämääränsä.

Pian saapuivatkin he luolalle. Nyt valmistettiin nopeasti kaksi lehtivuodetta vapautetuille vangeille, ja Valentin kehoitti heitä lepäämään. Isä ja tytär seurasivat kehoitusta ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.

Myöskin Ludvig ja Valentin lepäsivät ja jättivät vartioimisen uskolliselle koiralleen Cesarille. He heräsivät vasta intiaanien tulon jälkeen, jotka järkähtämättömän rauhallisina heittäytyivät heidän viereensä lehtivuoteelle.

"Te olette olleet araukanien leirillä?" kysyi toinen miehistä.

Curumilla nyökkäsi.

"Niin, me kävimme päästämässä heidän hevosensa vapaiksi. Niiden kiinniottamiseen kuluu Antinahuelilta kauan aikaa ja me saamme yhä suuremman etumatkan."

"Oivallisesti tehty. Me voimme olla siis rauhassa muutamia tunteja?"

"Niin, muutamia tunteja, muttei enempää. Araukaneilla on verikoiran vainuaisti ja kauriin nopeus. Ennenkuin yö on kulunut loppuun, ovat he jäljillämme."

"Mitä on meidän sitten tehtävä?" kysyi Ludvig levottomana.

"Meidän täytyy johtaa harhaan vihollisemme", vastasi Trangoil Lanec. "Minä eroan joukosta kahden hevosen kanssa ja koetan johdattaa heidät väärille jäljille. Sillaikaa menette te Rio Pablon rantoja pitkin aina Guanakosaarelle asti. Siellä tapaamme jälleen toisemme. Kolmen tunnin kuluttua täytyy minun lähteä."

Kaikki hyväksyivät tämän suunnitelman. Ennenkuin Trangoil Lanec erosi tovereistaan, kuvaili don Tadeo muutamilla sanoilla hänelle viime tapahtumat araukanien leirillä, erittäinkin kohtauksen Antinahuelin ja Luchsin välillä. Sitten lähtivät ystävykset äänettöminä eri suunnille.

Oli kummallinen yö, Tummansininen taivas oli täynnä tähtiä, jotka loistivat kuin timantit ja kuu, joka oli vaeltanut puolet radastaan, levitti ympärilleen hopeavaloa ja antoi koko seudulle satumaisen leiman. Hyvien tuoksujen täyttämä ilma oli niin kirkas, että kaukana siintävät metsät eroittuivat selvästi taivaanrantaa vasten. Vieno tuulenhenkäys leyhytteli hiljaa korkeimpien puiden latvoja.

Varovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin odottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien loistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä hevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset muodostivat jälkijoukon.

Noin kello neljä aamulla — juuri siihen aikaan kun aurinko nousi taivaanrannalle — eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään sumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän tullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään kuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies, Trangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa rannalla.

Niin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat saapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla nyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen kahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat ystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he suuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle hänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan olisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.

Ensi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista, joita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea pitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille, pyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa tällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua astuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi nyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli päästäkseen Chilen alueelle.

Muutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut. Punervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen kuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää, joka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli painostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset tuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein inhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja hevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn tuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.

Sumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä puolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen pääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon mahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.

"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?" kysyi kreivi Ludvig.

"Huonoa, hyvin huonoa", sanoi tämä pudistaen päätään. "Jollemme ennen hirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)…"

"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?"

"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita selvitä hengissä rajuilmasta."

"Vai niin!" huudahti Valentin ja ranskalaiset katselivat pelästyneinä toisiinsa. "Sepä ei kuulu lohduttavalta. Luuletteko todellakin, että niin on asianlaita?"

"Trangoil Lanec puhukoon!" sanoi päällikkö osoittaen kädellään toveriaan.

"Curumilla on oikeassa!" vastasi tämä synkästi. "Luulevatko veljeni, että me voisimme vastustaa rajumyrskyn voimaa tällaisella paikalla?"

Nuoret miehet painoivat alakuloisina päänsä alas. He eivät tahtoneet enää lausua sanaakaan epätoivoisesta tilanteesta. Äänettöminä astelivat he nyt vuoripolkua pitkin, joka oli tuskin neljänkään jalan levyinen leveimmältä kohdaltaan. Toiselta puolelta rajoitti sitä jyrkkä graniittiseinä, toiselta syvä kuilu, jonka pohjalta kuului näkymättömän veden lorinaa. Oli todellakin vaikea vastustaa rajumyrskyä sellaisella paikalla.

"Olemmeko vielä kaukana Jana Karamista?" kysyi Valentin vihdoin.

"Pilliau olkoon kiitetty — me olemme pian siellä! Mutta…"

Intiaani vaikeni, sillä hämärä vaippa, joka peitti taivaanrantaa, jakautui äkkiä kahtia, terävä salama valaisi taivasta, ja peloittava tuulenpuuska syöksyi vonkuen rotkoon.

"Alas hevosten selästä!" huusivat Trangoil Lanec ja Curumilla melkein yht'aikaa. "Heittäytykää maahan!"

Valkoihoiset tottelivat heti johtajiensa käskyä ja pitelivät kiinni kalliosta. Myöskin hevoset käsittivät vaistomaisesti vaaran ja heittäytyivät harjakset tuulessa heiluen maahan. Mikään kynä ei voi kuvailla hirmumyrskyä, joka nyt ennenkuulumattomalla raivolla ryntäsi vuorten yli. Peloittavasti jyrisi ukkonen kuilussa, ja satoi kuin saavista kaatamalla. Jättiläismäisiä lohkareita irtautui kalliosta, ne vyöryivät rymisten syvyyteen kiskoen mennessään maasta satavuotisia puita juurineen aivankuin hentoja oljenkorsia. Tuulen ulvonta, myrskyn pauhina ja aivankuin kuolinkamppailuaan taistelevan luonnon huokaukset muodostivat yhdessä kauhistuttavan mutta valtavan sävelen.

Mutta äkkiä, kesken kaikkea, kuului kirkaisu, joka oli niin äänekäs ja kimeä, että se voitti myrskyn pauhunkin. Välittämättä vaarasta nostivat matkalaiset päänsä ylös ja katsoivat ympärilleen. He huomasivat heti, mitä oli tapahtunut!

Donna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli päästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.

XXVIII. TAIVAAN JA MAAN VÄLILLÄ.

Tämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla ja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties murskautuneena syvyydessä.

"Oi, tyttäreni, tyttäreni!" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan syöksyä kuiluun lapsensa perästä.

Curumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. "Onko Suuri Kotka väsynyt elämäänsä?" kysyi intiaani nuhtelevasti. "Isäni on vielä heikko pitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan."

"Mutta tyttäreni!" ähki mies raukka.

"Teemme voitavamme", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan. "Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille heti tiedon siitä."

Hän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti ennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää kallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.

Myrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti tulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät kiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet toveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin onneton tyttö? Samassa kuului huuto…

Kun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä ja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja luonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi olevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo. Yksi ainoa harha-askel — ja hän olisi hukassa. Usein tunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään. Alhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään vallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan ajatuksillaan kuilun syvyyttä.

Mutta päättäväisesti jatkoi hän laskeutumistaan. Hän oli jo jättänyt aikamoisen taipaleen taakseen, sillä rotkot olivat jo niin kapeat, ettei hän voinut eroittaa taivasta yläpuolellaan. Hän pysähtyi hetkiseksi hengähtääkseen hiukan ja katseli levottomana alas kuiluun.

Samassa oli hän päästää kummastuksen huudon, sillä noin kolmenkymmenen askeleen päässä alapuolellaan oli hän näkevinään olennon, jonka ääriviivat olivat kuitenkin niin epäselvät, että hänen täytyi tarkasti silmäillä sitä ollakseen varma asiastaan. Nyt ei hän enää viivytellyt, vaan liukui alas vaaraa halveksien. Olento, jonka hän oli huomannut, oli Rosario. Nuori tyttö makasi pyörtyneenä tiheän köynnöskasviverkon päällä aivankuin riippumatossa. Kun Ludvig näki, tämän tunsi hän kylmiä väreitä selkäpiissään, ja hän pelästyi kauheasti. Hänen sydämensä löi kiivaasti, kun hän ajatteli hennon tytön peloittavaa tilaa. Jumalan kiitos, nyt oli ainakin hän auttamassa ja neuvomassa häntä.

Sill'aikaa oli rajuilma hiukan tyyntynyt. Sumu jakautui kahtia ja aurinko ilmestyi näkyviin huntunsa takaa, vaikkakin sitä silloin tällöin pimittivät ohitsekiitävät pilvet. Tuulenpuuskat tulivat yhä heikommiksi.

Vasta nyt saattoi kreivi Ludvig huomata vaaran suuruuden, johon hän oli joutunut ja jonka vallitseva pimeys oli tähänasti salannut häneltä. Silmätessään jyrkkää kallionseinämää, jota myöten hän oli laskeutunut, ei hän voinut käsittää, kuinka hän oli päässyt niin pitkälle putoamatta rotkoon. Alemmaksi ei hän olisi voinut missään tapauksessa laskeutua, sillä myrttipensaasta alkaen, jonka päällä Rosario makasi, oli rotko aivan seinäjyrkkä. Vielä pari askelta, ja hän olisi ollut hukassa.

Juuri kun hän mietti, mitä olisi tehtävä, sai Cesarin etäinen haukunta hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan ylös. Ja nyt päästi hän riemuhuudon, sillä hänen ystävänsä olivat keksineet oivallisen pelastusvälineen. Sitomalla yhteen lassot, joita ratsastajat Chilessä aina kuljettavat mukanaan, oli Valentin laittanut pitkän köyden, jonka hän nyt don Tadeon ja intiaanien avulla laski syvyyteen. Se oli onneksi kylliksi pitkä ja Ludvig sai helposti kiinni siitä. Mutta hän ei ajatellut ensin itseään, vaan donna Rosariota. Vedettyään nuoren tytön köynnöskasviverkosta, sitoi hän köyden hänen vyötäisiensä ympäri niin, ettei hän voinut millään tavoin syöksyä uudestaan syvyyteen. Sangen hitaasti ja varovaisesti — ettei hän vain kolhiutuisi kalliota vasten — vetivät ylhäällä olijat hänet luokseen, ja hetken kuluttua oli Rosario turvassa. Myöskin uhrautuvainen ranskalainen pääsi samalla keinoin takaisin ystäviensä luo.

Tällä kertaa ei don Tadeo tuhlannut turhia sanoja tyttärensä pelastajalle, vaan loi häneen katseen, joka osoitti mitä lämpimintä kiitollisuutta.

Hetken kuluttua tuli nuori tyttö tajuihinsa isänsä hellästi hyväillessä häntä. Heikko punastus levisi hänen kasvoilleen, hän huokasi raskaasti ja aukaisi silmänsä.

"Voi, isäni!" huudahti hän muistaessaan, mitä oli tapahtunut. "Mikä kauhea putous! Luulin todellakin kuolevani!"

"Olet pelastettu — älä ajattele enää muuta!" sanoi don Tadeo.

XXIX. VIIMEINEN TAISTELU.

Tapaus, josta äsken kerroimme, oli viivyttänyt paljon ystäviemme matkaa, ja he koettivat nyt päästä eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta myrsky oli heille suureksi haitaksi, ja kului kauan, ennenkuin he saapuivat "Poppamiehen hyppy" nimiselle paikalle, eräälle viidenkymmenen jalan levyiselle kuilulle, joka jakoi kallion kahteen osaan. Kuilun yli päästiin muutamia leveitä lankkuja myöten. Nimi Jana Karam johtui eräästä tarusta, joka kertoi, että siihen aikaan, kun Araukaniaa koetettiin valloittaa, hyppäsi eräs kastilialaisia sotureita pakeneva poppamies kuilun yli, ja hämmästyksekseen näkivät espanjalaiset soturit tällä tavoin saaliinsa luiskahtavan käsistään.

Pieni karavani sivuutti tuon vaarallisen paikan niin nopeasti kuin mahdollista ja pääsi juuri polulle, joka johti chileläisille kentille, kun Curumilla äkkiä antoi merkin pysähtyä.

"No, mitä on tekeillä?" kysyi Valentin kummastuneena. "Kiiruhtakaamme eteenpäin niin pian kuin mahdollista. Me saavumme pian kentälle ja pelastumme."

"Ei vielä", vastasi päällikkö osoittaen savupilveä, joka vähän matkan päässä kohosi spiralimaisesti taivasta kohti.

"Vai niin, onkohan se taas tuo kirottu Toquin?" huudahti Tadeo kummastuneena. "Hän on siis kiiruhtamisestamme huolimatta saanut meidät jo kiinni."

"Antinahuel on viisas — hän on saavuttanut meidät", sanoi Trangoil Lanec alakuloisena. "Hän on voinut saapua tänne ainoastaan Jolka nimisen paikan kautta."

"Mutta näin lyhyessä ajassa!" väitti kreivi Ludvig.

"Toquin tuntee tiet ja polut, myrsky viivytti meitä liian paljon."

Valentin kirosi. "Joudummeko siis aina tuhkasta tuleen. Mitä on nyt tehtävä?"

"Ei mitään — jatkamme matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista", vastasi Curumilla kylmäverisesti.

"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?"

"Se on luultavaa," arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. "Curumilla hakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta — mutta me emme saa menettää voimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin."

"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit saavat vankinsa jälleen käsiinsä", huudahti Ludvig kuumeisella päättäväisyydellä.

Kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat kaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon käsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne risteileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet. Ainoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan näissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat matkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten jättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin puolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä. Nähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen silmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he olivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä saapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne väsymyksestään huolimatta.

Koko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä heittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan. Oli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä hiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan eläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai kuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.

Yksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella toisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta kuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin vieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän joutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta. Mutta mikään ei liikahtanut — kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar, jolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja vavistuksessa.

"No, pahin on kai nyt ohi", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille. "Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai enää mitään peljättävää."

"Hiljaa!" komensi Curumilla. "Ettekö kuulleet jotain ääntä?"

Kaikki kuuntelivat — taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.

"Se on Cesar… koira antaa meille merkin", huudahtivat ranskalaiset melkein yht'aikaa.

Kiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat ympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi sama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen rannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että heidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen, jotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä ja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat löivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli. Laukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta rannalta.

Nuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt esiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia kaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he olivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten vähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden menettelytapaansa. Antinahuel — hän oli soturien johtaja — jakoi heidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen huomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni muutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.

Puolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei heidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta ja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut intiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle. Mutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi turvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten vihollisen tuloa.

Nyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän — kahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja peloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit maihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla. Epätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja intiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista iskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään, ennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta leikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas muutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien puolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien kuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he ampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.

Sillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin kaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon ulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi piiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä heti lopettivat ampumisensa.

Pelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan ja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.

"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon turmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt valkoisiin… punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!"

"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!" vastasi ulmen ylpeästi. "Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole tähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä hän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja."

"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?" vastasi
Antinahuel pilkallisesti. "Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?"

"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen suunsa puhuu!"

"No, onko Myskirotta samaa mieltä kuin tämä ulvova schakaali?" kysyi
Antinahuel vavisten vihasta.

"Isälläni ei ole mitään syytä surkutella meitä", vastasi Curumilla rauhallisesti. "Hänen henkensä on ollut usein meidän käsissämme, ja kuitenkin olemme säästäneet sen. Jos Antinahuel ärsyttää sotilaansa kimppuumme, niin ei se ole meidän vikamme. Meidän täytyy puolustautua!"

"Antinahuel on araukanien Suurtoquin; hänen kätensä on vahva!" sanoi päällikkö uhaten.

"Minkätähden kerskailee isäni arvosta, jota hänellä ei ole?
Araukaneilla ei ole enää Suurtoquinia."

Omituinen vavistus värisytti ennen niin mahtavan päällikön vartaloa, kun hän kuuli Curumillan sanat, ja muisto tappiostaan näkyi riistävän puhelahjan hetkiseksi häneltä. Mutta nähdessään miehen, jonka hän oli vannonut kukistavansa, pudisti hän ajatukset pois ja kysyi lyhyesti:

"Tahtovatko poikani luovuttaa minulle vangit, jotka he ovat riistäneet minulta?"

"Emme", vastasi Trangoil Lanec. "Valkoihoisten Suuri Kotka ja valkoinen neito ovat turvassamme, ja Antinahuelin täytyy kulkea ruumiittemme yli saadakseen heidät haltuunsa."

"Hyvä. Onko poikieni päätös peruuttamaton?"

"Ulmen on puhunut", kuului ylpeä vastaus.

"Te olette koiria ja vanhoja akkoja!" sanoi Toquin raivostuneena. "Koska ette tahdo antaa minulle vapaaehtoisesti vankejani, riistävät sotilaani ne teiltä väkivallalla."

Vihaisena vetäytyi Antinahuel takaisin ja antoi sotilailleen hyökkäysmerkin. Kuin myrskytuuli hyökkäsivät araukanit nyt vastustajiensa kimppuun. Puolustajat huomasivat heti olevansa hukassa; sillä he eivät kauan jaksaisi taistella niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta he päättivät kaatua uskollisesti täyttäen velvollisuutensa. Araukanisotureista oli jo viisi kaatunut maahan vastustajien raivoisista iskuista; kolme oli kuolettavasti haavoittunut. Mutta olipa Valentinkin saanut lievän kirveeniskun päähänsä, Trangoil Lanecin vasemman käden oli keihäs lävistänyt, ja Curumilla ja Ludvig olivat saaneet muutamia pieniä haavoja. Ainoastaan don Tadeo oli haavoittumaton, hän taisteli poikasiaan puolustavan naarasleijonan rohkeudella ja vimmalla.

"Tappakaa ne roistot. Tappakaa ne roistot!" ärjyi hän.

Huolimatta haavoistaan hyökkäsivät Valentin ja Ludvig uudestaan vihollisen kimppuun ja iskivät heitä maahan kaikin voimin.

Sotureittensa taistellessa viittä vihollistansa vastaan hiipi Antinahuel donna Rosarion luo aikoen ryöstää hänet. Trangoil Lanec huomasi heti tämän, ja keveästi kuin pantteri hyökkäsi hän Toquinin päälle. Ällistyneenä ulmenin äkillisestä hyökkäyksestä päästi Antinahuel tytön ja kääntyi vastustajansa puoleen.

"Takaisin!" huusi hän Trangoil Lanecille kumealla äänellä.

Mutta urhoollinen päällikkö ei ajatellutkaan peräytymistä, vaan kohotti tikarinsa iskuun.

"Kuole, koira!" ärjäsi Toquin ja antoi sotakirveensä pudota onnettoman päähän.

Trangoil Lanec kaatui. Voittaja kumartui alas kohottaakseen kauhusta lamautuneen tytön maasta, mutta nyt hyökkäsi uusi vihollinen, don Tadeo, hänen kimppuunsa. Toquin päästi korisevan äänen, joka oli vähällä tukehduttaa hänet, hänen otsasuonensa pullistuivat, ja huulet vapisivat raivosta. Kauhistuttavalla voimalla heitetty tomahawki vinkui taas ilmassa ja sattui vastustajan pyssyyn. Salamoivin silmin ja yhteenpuristetuin huulin tarttuivat veriviholliset toistensa vyötäisiin ja vierivät maahan koettaen pistää tikareillaan toisiansa kuoliaaksi. Taistelu oli peloittava, sitä käytiin urhoollisen ulmenin ruumiin vieressä, joka vielä liikahteli kuolemankouristuksissaan. Tadeo oli sangen voimakas, mutta hän oli nyt tekemisissä miehen kanssa, jonka voimien ja nopeuden uhriksi hän olisi kenties joutunut, jollei tätä olisi vaivannut äärettömän raivon tuottamat kärsimykset. Sitäpaitsi ei don Tadeo saanut kyllin lujaa otetta intiaanin liukkaasta vartalosta. Curumilla ja ranskalaiset eivät voineet auttaa häntä, heidän täytyi puolustautua auraukaneja vastaan, jotka pitivät heitä kovilla.

Don Tadeon loppu näytti lähenevän… hän taisteli henkensä edestä vastustajansa kauhistuttavissa kourissa. Hänen ajatuksensa alkoivat jo tulla epäselviksi; hän teki ainoastaan koneellista vastarintaa, kun… sormet, jotka puristivat hänen kurkkuaan, päästivät äkkiä otteensa.

Tadeo ponnisti viimeiset voimansa, hänen onnistui riuhtaista itsensä irti vastustajastansa ja nousta polvilleen. Mutta Antinahuel ei hyökännyt uudestaan vastustajansa kimppuun, hän ei ajatellut edes puolustustakaan, hän päästi vain syvän huokauksen ja vaipui maahan kuin laho puu salaman iskiessä siihen.

Sydänhalvaus, joka johtui mielipuolisesta vihan- ja raivon purkauksesta, oli äkkiä tehnyt lopun hänen elämästään.

Araukanipäällikön kaatuminen keskeytti taistelun hetkiseksi. Kauhistuneina katselivat araukanit toquiniaan, joka makasi nyt kylmänä ja liikkumattomana heidän edessään. Mutta olivatpa heidän vastustajansakin syvästi liikutettuja. Heidän toverinsa, Trangoil Lanecin, onneton kohtalo, tuotti paljon surua ja tuskaa noille neljälle miehelle.

Mutta nythän ei ollut aikaa suruun, täytyi valmistautua jatkamaan veristä taistelua. Niin pian kun heidän liikutuksensa oli laimentunut, aikoivat he taas päättäväisesti hyökätä vastustajiensa kimppuun.

Mutta silloin pääsi kummastuksen huuto kaikkien huulilta… Intiaanit olivat kadonneet Antinahuelin ruumis mukanaan.