V. ANTINAHUEL.
Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten välillä kesti sangen kauan.
"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte matkustaa?"
"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte, puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."
"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni, Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse — mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."
"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme. Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."
"Sitä parempi… sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"
"Kenelle jätämme sen?"
"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, — nimittäin Antinahuelille,
Auringontiikerille."
"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin peloittavaa nimeä?"
"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä en tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein vaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii."
"Pyh, se kyllä onnistuu meille", vakuutti Ludvig. "Mutta missä on kirjeenne?"
"Tässä!" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä papereita. "Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos nämä paperit löydettäisiin teiltä — tuhat tulimmaista, en tiedä mitä siitä seuraisi!"
"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä — te voitte luottaa meihin."
"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin Valdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että olemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia päätöksiänne."
Tuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella oivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille. Heidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.
Mitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän tehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.
Tänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri puoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don Bustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten miesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen kannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti Araukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä — se oli maantieteellisesti paljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein voittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se seikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua aseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan, antoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali Bustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia ehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.
Mutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja viisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden yritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää muukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka sillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös toteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden ehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa molemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia — Antinahuel odotti vain oikeata hetkeä.
Ystävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa opastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla jäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle, sillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi heidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja Valentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.
"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty
Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."
"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee epäluotettavan vaikutuksen."
"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."
"Jumala suokoon minun olevan väärässä — mutta aavistan, että teemme tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua vaaraan."
"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"
Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti, vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja tervehti heitä kohteliaasti.
"Marry, marry — tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"
"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi
Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."
Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin nämä avaraan pihaan majan taakse.
Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä — erästä teelajia — heidän eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen heistä:
"Sallikaa meidän nyt selittää teille käyntimme syy, päällikkö. Kuten kai arvaatte, emme ole tulleet tänne ilman syytä. Meidän on suoritettava eräs tehtävä."
"Hyvä, minä kuuntelen", sanoi Antinahuel lyhyesti.
"Me emme, ikävä kyllä, voi tehdä teille selkoa mistään", selitti Valentin. "Siihen pystyy kyllä tämä kirje, jonka saan täten antaa teille."
Hän jätti kirjeen päällikölle. Tämä tarkasteli päällekirjoitusta, käänteli paperia hetkisen sormiensa välissä ja sanoi vihdoin:
"Veljeni lukekoot. Valkonaamat ovat oppineempia kuin intiaaniraukat, he tietävät kaikki."
Valentinin kasvoille levisi tietämättömyyden ja typeryyden ilme.
"Te pyydätte meiltä enemmän, kuin mihin me pystymme, päällikkö."
Antinahuel heitti viekkaan, tulisen katseen nuoriin miehiin ja sanoi omituisesti korostaen: "Ooh! Veljeni kieltäytyvät tekemästä minulle tätä palvelusta?"
"Mitä te ajattelette, päällikkö. Me tekisimme sen mielellämme, mutta olemme ranskalaisia, ja vaikka osaisimmekin puhua espanjaa, emme voisi kuitenkaan lukea sitä."
Toquin näytti epäilevän näiden sanojen totuutta, ja toistettu paljon sanova "ooh!" osoitti, ettei hän koettanut peittää epäilyään. Halveksiva hymy leikki hänen huulillaan, sitten sanoi hän välinpitämättömästi:
"Veljeni odottakoot. Tunnen erään soturin, joka ymmärtää valkoihoisten merkit. Minä käsken häntä lukemaan tämän kirjeen."
Ranskalaiset kumarsivat, ja Antinahuel poistui.
"Minkätähden kieltäydyit lukemasta kirjettä?" kysyi Ludvig heti toveriltaan.
"Minkätähdenkö? Kunniani kautta, sitä en tiedä itsekään. On kai parasta, ettei päällikkö tiedä muutamia asioita. Sinun äskeiset sanasi olivat totta. Olit aivan oikeassa väittäessäsi, ettemme voi uskoa tähän veijariin."
"Mutta jos Toquin ei saa selvää kirjeestä?"
"Pyh, siitä ei sinun tarvitse olla huolestunut. Jos joku punaisista miehistä osaa lukea kirjeen, niin on se hän itse. Hän tahtoi vain nähdä, olimmeko selvillä asiasta."
"Todellakin, mutta…"
"Hiljaa, kuulen askeleita."
Päällikkö astui taas sisään.
"Minä tunnen nyt kirjeen sisällön", sanoi hän. "Kun veljeni tapaavat sen lähettäjän, niin sanokoot hänelle, että lähden jo tänä päivänä Valdiviaan."
"Tämän tehtävän suorittaisimme kyllä sangen mielellämme", vastasi Valentin, "mutta on sangen epävarmaa, tapaammeko miehen, josta puhutte."
"Kuinka, aikovatko veljeni jäädä tänne?" kysyi päällikkö luoden ranskalaisiin epäileviä katseita.
"Emme. Niin mielellämme kuin tahtoisimmekin ottaa vastaan tarjouksenne, täytyy meidän kuitenkin viipymättä matkustaa eteenpäin. Jos te siis sallitte, lähdemme heti."
"Veljilläni on vapautensa. Antinahuelin maja on avoin. Mihin suuntaan aikovat valkoiset veljeni lähteä?"
"Me ratsastamme Concepcioon."
"Hyvä, veljeni saavat rauhassa poistua. Jos he olisivat lähteneet
Valdiviaan, olisin minä tarjonnut heille seuraani."
"Tuhannet kiitokset ystävällisestä tarjouksestanne, päällikkö. Mutta kuten näette, emme voi ottaa sitä vastaan."
Miehet vaihtoivat vielä muutamia kohteliaita sanoja, sitten lähtivät Valentin ja Ludvig majasta. Saatuaan takaisin hevosensa nousivat he niiden selkään ja ratsastivat tiehensä.
"Meidän täytyy kiirehtiä, jos tahdomme päästä tuon veijarin edelle", sanoi Valentin. "Mahdollisesti olemme ennen häntä Valdiviassa. Don Tadeo odottaa kai kärsimättömästi tuloamme."
He saapuivat pian ystäviensä luo, jotka olivat jo kauan aikaa odottaneet heitä. Yhdessä näiden kanssa jatkoivat he ratsastustaan vastakkaiseen suuntaan.
Antinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi hän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni hän hitain askelin takaisin majaansa.
"Nämä miehet pettävät varmaankin minua", sanoi hän itsekseen. "Etteivät he muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät myöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun — no niin — Antinahuel on kyllä varuillaan."
Hän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja sanoi:
"Minun täytyy lähteä… heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani
Valdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!"
Hän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi sitten viivyttelemättä matkalle.
Meidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan Valdiviaan — samannimisen maakunnan pääkaupunkiin — vaan "Kuolleitten kentälle", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä siitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista.
"Kuolleitten kenttä" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen kahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta molempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa kuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä ääniä.
Se tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten kavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta, nimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel sotureineen.
Niin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus — merkiksi ystävällisistä aikeista — ja sotilaat ja intiaanit asettuivat heti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.
Don Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.
Kenraali oli korkeintaan nelikymmen-vuotinen mies, vaikkakin hänen hiuksensa olivat jo hiukan harmaat. Hänen piirteensä olivat säännölliset, ja hänellä oli petolinnun ilme. Antinahuel oli korkeavartaloinen, hänen liikkeensä olivat keveät ja notkeat. Oikeastaan ei hän näyttänyt taistelijalta, ja kuitenkin saattoi hän hyvin kestää vertailua toisen voimakkaan ruumiin kanssa. Mutta olipa Antinahuelilla ja don Bustamentella jotain yhteistäkin — se oli tuo väijyvä, läpitunkeva katse, joka etsi aina heikkouksia vihollisessa. Antinahuelin silmillä oli harvinainen loiste. Katse muuttui aina tuliseksi, kun hän raivostui.
Alussa ujostelivat puolueenjohtajat toisiansa. He käyttivät tyhjänpäiväistä puhuttelutapaa, ja syleiltyään toisiaan, kuten tavat vaativat, antoivat he toisilleen lahjoja. Vihdoin pystytettiin kiviristi paikalle, jossa Don Bustamente ja Antinahuel olivat syleilleet toisiaan. Näin kiinnitettiin maahan molemminpuoliset ystävyydensiteet, joita ei mikään voima voinut katkaista. Sitten tuotiin esiin lammas, jonka läsnäoleva machi teurasti ristin vieressä.
Vasta senjälkeen menivät johtajat telttaan, jossa neuvottelun piti tapahtua.
VI. KAPINA.
Sillaikaa olivat Valentin ja Ludvig saapuneet intiaaniystävineen Valdiviaan ja löysivät sieltä heti isäntänsä maatilan. Don Tadeo, joka oli erityisistä syistä tullut sinne tyttärensä ja muutamien palvelijoittensa kera, oli jo odottanut heitä.
"Toivon, että olemme täsmällisiä", sanoi Valentin heidän saavuttuaan
Mustan Sydämen johtajan luo.
"Kyllä, kiitos Jumalan, joka lähetti teidät luokseni niin sopivalla hetkellä", vastasi tämä lämpimästi. "Mutta mitä tämä merkitsee — teillähän on seuralaisia!"
"Aivan oikein, don Tadeo. Te voitte huoletta kohdella näitä punanahkoja kuin ystäviänne, sillä he ovat tovereitamme. Saanko luvan esitellä teille: Curumilla ja Trangoil Lanec, Syvä Laakso."
"Hyvä, hyvä — tervetuloa luokseni ystäväni — caballerot", sanoi hän kääntyen taas ranskalaisten puoleen, "opittuani tuntemaan teidät en ole salannut teiltä suunnitelmiani. Te tunnette myöskin liittomme salaisuudet. No niin, tänä päivänä ratkaistaan kysymys elämästä ja kuolemasta; muutamien tuntien kuluttua alkaa taistelu Bustamentea vastaan, joka luulee olevansa voittamaton."
"Kuinka, onko Bustamente Valdiviassa?" kysyi Ludvig kummastuneena.
"Ei Valdiviassa, vaan ei myöskään kaukana täältä, siitä olen saanut varmoja tietoja. Tämä on antanut minulle syyn seurata häntä. Mutta, ennen kaikkea, ystäväiseni, mitä sanoo Antinahuel?"
"Ei mitään. Hän lähtee Valdiviaan."
"Hm, sen arvasin. Hän hieroo sovintoa Bustamenten kanssa. Minun täytyy siis luopua suunnitelmastani päästä hänen liittolaisekseen. Mutta se taitaa ollakin parasta. Kietokoon hän vain Bustamenten verkkoihinsa. Hänen hymyilynsä ei ole koskaan kaukana tikarista."
"Samaa mieltä olen minäkin", myönsi Valentin. "Mutta mitä aiotte nyt tehdä, don Tadeo?"
Tämä hymyili viekkaasti.
"Merkki on annettu, kohta syntyy pieni taistelu", sanoi hän merkitsevästi. "Te luulette kai, että liittolaiset ovat Santiagossa. Ei, he oleskelevat nyt aivan läheisyydessämme. Ettekö jo arvaa suunnitelmiani."
"Kuinka? Tapahtuuko täällä kohta taistelu?"
"Kenties! Minä odottaisin suurella kärsimättömyydellä ratkaisua, jollei eräs asia saattaisi sydäntäni raskaaksi."
"Puhukaa, don Tadeo!"
"Te tiedätte, että tyttäreni on seurannut minua tänne. Kuinka kävisi, jos hänelle tapahtuisi sattumalta joku onnettomuus taistelun aikana. Ne palvelijat, jotka otin tänne mukaani, eivät ole luotettavia, ja saisin siis koko ajan olla levoton hänen kohtalostaan. Kumpi teistä, caballerot, ottaisi tehtäväkseen suojella donna Rosariota minun poissaollessani?"
"Minä, don Tadeo, jos teillä ei vain ole mitään sitä vastaan", sanoi Ludvig. "Menkää, velvollisuutenne kutsuu teitä! Minä vannon, ettei teidän tytärtänne uhkaa mikään vaara, niin kauan kuin minä elän, ja ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luokseen!"
"Ottakaa vastaan kiitokseni, don Louis", sanoi Tadeo puristaen liikutettuna hänen kättään. "Tiedän kyllä, että voin luottaa teihin. Sitäpaitsi on sangen mahdollista, että tulen takaisin muutamien tuntien kuluttua."
Sitten meni hän donna Rosarion luo ja selitti tälle, että hänen täytyi poistua muutamiksi tunneiksi. Nuori tyttö tuli ensin hyvin levottomaksi, mutta rauhottui heti, kun hänen isänsä lupasi niin paljon kuin mahdollista väistää vaaroja, joita hän tulisi kenties kohtaamaan. Pahat aavistukset vaivasivat kuitenkin don Tadeota, vaikkei hän puhunutkaan niistä muille, vaan lähti vihdoin kaupungille jätettyään tyttärensä kreivi Ludvigin turviin. Valentin, nuo kaksi intiaanipäällikköä ja don Gregorio, joka myöskin oli vihdoin yhtynyt seurueeseen, seurasivat häntä.
Valdivian kaupunki oli viime tuntien kuluessa muuttunut sangen paljon ulkonäöltään. Korkeat katusulut, jotka olivat kuin maasta nousseet, kävivät katujen poikki. Kaikkialla kimalteli auringossa kiväärinpiippuja, pajunettejä ja keihäänkärkiä, ja kaikki kadut olivat täynnä aaltoilevia ihmisjoukkoja.
Raatihuoneen edessä oleva paikka tarjosi mahtavan näyn. Sinne tunkeutui myös don Tadeo seuralaisineen. Yli sata salaperäistä olentoa, jotka seisoivat siellä täällä, lähestyi heti häntä saadakseen käskyjä ja tehtäviä.
"No, mitä pidätte ratsastusretkestämme, don Valentin?" kysyi puolueenjohtaja vihdoin.
"Suloista todellakin", vastasi tämä. "Mutta luulen, että saamme pian kuulla laukausten pamahtelevan ja kuulien vinkuvan."
"Niin, niin", myönsi don Tadeo. "Joka tapauksessa tulette pian mieltäkiinnittävän näytelmän todistajiksi. — Señorit", sanoi hän kuuluvammalla äänellä ja kääntyi ympärillä olevien puoleen, "olkaa valmiit, sillä taistelun hetki lähestyy. Onko kaikki kunnossa? Ovatko kaikki miehet paikoillaan, ja ovatko katusulut jo tehdyt? Ovatko aseet ja ampumatarpeet jaetut…? Hyvä! Rauhoittukaa siis!"
Vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Äänettöminä katselivat kaikki, kuinka rykmentti jalkaväkeä marssi esiin ja asettui raatihuoneen edustalle.
"Oh", mutisi Valentin, "asia alkaa jo tulla selväksi."
Raatihuoneen portit avattiin ja eräs mies puettuna kirjaimellisesti kultaan tunkeutui rapuille loistavan esikunnan seuraamana. Hänen annettua merkin päristettiin rumpuja kovasti; sitten vallitsi taas syvä hiljaisuus. Kun ihmiset alkoivat vihdoin käydä kärsimättömiksi, oikaisi äskenmainittu ylimys, senaattori Ramirez, vartaloansa ja alkoi puhua korkealla ja selvällä äänellä:
"Valdivian maakunnan kansalaiset, kuulkaa Santiagon valtiollisen senaatin päätöstä. Eri maakunnat Chilen tasavallassa muodostavat toisistaan riippumattomia valtioita, jotka tänä päivänä yhdistetään, ja jotka saavat yhteiseksi nimekseen: Eteläamerikalaisten yhdistyneiden valtioiden liitto. Urhoollinen kelpo kenraali don Pancho Bustamente on valittu tämän liiton hallitsijaksi ja päämieheksi. Kansalaiset, huutakaa siis: Eläköön kenraali don Bustamente!"
Upseerit ja sotilaat, jotka seisoivat senaattorin ympärillä, toistivat sanat täysistä keuhkoista. Mutta kansa oli vaiti. Senaattori aikoi juuri antaa sille uuden kehoituksen, kun don Tadeo de Leon astui esiin ja asettui vastapäätä häntä.
"Mitä haluatte?" kysyi kenraali kärsimättömänä.
"Vastata teidän julistukseenne!" vastasi Mustan Sydämen johtaja pelottomasti. "Chilen kansan nimessä selitetään täten, että Santiagon senaatti toimii isänmaata vastaan, eikä sillä ole siis oikeutta tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Don Pancho Bustamente on tästä hetkestä lähtien menettänyt kaikki arvonimensä. Kansalaiset, huutakaa siis minun kanssani: Eläköön vapaus! Eläköön Chile!"
"Eläköön vapaus! Eläköön Chile! Eläköön don Tadeo", kaikui kaikkialla ja kuin kumea ukkosenjyrinä levisi tämä huuto kaupungin syrjäisimpiinkin osiin.
Don Ramirez seisoi kalpeana raatihuoneen portailla.
"Sotilaat, vangitkaa kapinoitsija", olivat ainoat sanat, jotka hän sai suustaan.
Muutamia sotilaita kiiruhti esiin, mutta nopeasti kuin ajatus tarttuivat Valentin ja don Gregorio Peralta Tadeoon ja vetivät hänet keskelle kansanjoukkoa.
Senaattori koetti salata hämmennystään. Ettei sankarinverta virrannut hänen suonissaan, sen saattoi jokainen nähdä. Hänen toistettu käskynsä "hallitsijan nimessä vangita kapinoitsija" kaikui niin ponnettomasti ja lamautuneesti, että siihen vastattiin vihellyksin ja uhkahuudoin.
"Tulta", huudahti nyt yksi komentavista upseereista, ja samassa pamahti rätisevä yhteislaukaus. Useita ihmisiä kaatui kuoliaina ja haavoittuneina maahan. Pian kuului toinenkin yhteislaukaus ja sitä seurasi kolmas.
Tämä oli karkea erehdys. Ihmiset eivät yrittäneetkään hajaantua, vaan valmistautuivat heti vastarintaan, ja vihollisen keskeytymättömään ammuntaan alettiin jo vastata. Pian syttyi verinen taistelu.
VII. DON PANCHO BUSTAMENTE JOUTUU VIHOLLISEN KÄSIIN.
Meidän täytyy pyytää ystävällistä lukijaa palaamaan edellisessä luvussa kuvattuihin tapahtumiin, nimittäin Antinahuelin ja kenraali Bustamenten kohtaukseen.
Niin pian kun jälkimmäinen oli astunut Antinahuelin kanssa telttaan, antoi hän verhon laskeutua oviaukon eteen ja aloitti heti keskustelun.
"Istuutukaa, päällikkö, puhelkaamme rehellisesti ja suorasti niinkuin hyvät ystävykset." Antinahuel nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi. "Ennen kaikkea täytyy teidän saada tietää, että Valdivian kansa juuri nyt huutaa minut erään uuden liiton päämieheksi, joka on muodostettu kaikista Chilen valtioista. Chilen kansa on väsynyt kaikkiin mutkitteluihin, jotka tuottavat levottomuutta maalle, ja minä olen pakoitettu ottamaan sangen raskaan taakan kannettavakseni."
Päällikkö hymyili omituisesti.
"Hyvä, Veljeni on viisas ja oikeudenmukainen. Mitä hän haluaa?"
"Tahdon vain kysyä, oletteko jo valmistautunut täyttämään lupaustanne?"
"Lupaustani?" toisti päällikkö epäilevällä äänellä. "Antinahuel pitää sanansa. Sen minkä hän on luvannut, sen hän myös täyttää."
"Te suostutte siis auttamaan minua suunnitelmieni toteuttamisessa?"
"Veljeni käskeköön, minä tottelen."
Viimeiset sanat näyttivät tuntuvan kenraalista sangen vastenmielisiltä. Hän tutki tarkkaavaisesti päällikön kasvonpiirteitä, mutta nämä olivat aivan ilmeettömät.
"Kuulkaahan", sanoi kenraali lempeällä ja leppyisällä äänellä. "Minulla ei ole aikaa seurata teidän mutkittelujanne, vastatkaa minulle siis: kuinka monta sotilasta voitte varustaa aseilla kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa?"
"Kymmenentuhatta."
"Ovatko kaikki kokeneita sotureita?"
"Antinahuel komentaa heitä", vastasi Toquin ylpeästi.
"Mitä vaaditte, jos minä käytän heitä omiin tarkoituksiini?"
"Veljeni tietää kyllä, mitä minä vaadin."
"Minä hyväksyn kyllä teidän ehtonne lukuunottamatta yhtä."
"Mitä?"
"Minä en voi antaa teille Valdivian maakuntaa."
"Siinä tapauksessa en minä auta veljeäni Bolivian valloituksessa."
"Mutta eihän se kuulu tähän. Minä voin kyllä kartuttaa Chilen aluetta, mutta kunniani kieltää minua pienentämästä sitä."
Toquin näytti miettiväiseltä.
"Minä pidän sotaneuvottelun", sanoi hän vihdoin. "Sen eteen olen asettava veljeni sanat."
Don Bustamente koetti salata raivoansa. "Lasketteko leikkiä, päällikkö?" sanoi hän.
"Antinahuel on heimonsa Toquin, hän ei laske koskaan leikkiä", vastasi intiaani ylpeästi.
Samassa kuului nelistävän hevosen kavioitten kopsetta. Kenraali nousi ja meni teltan ovelle, johon heti ilmestyi eräs ordonanssiupseeri. Miehen kasvot olivat hikiset ja hänen univormunsa verinen.
"Mitä on tapahtunut, Diego", huudahti Bustamente jännittyneenä.
"Kenraali, kansa on tehnyt kapinan", sanoi upseeri läähättäen. "Musta
Sydän on yllyttänyt heitä siihen."
"Haa", huudahti kenraali kiristäen hampaitaan silmittömän raivon vallassa. "Eikö minun koskaan onnistu hävittää tuota Mustaa Sydäntä. Mitä on tapahtunut?"
"Kansa on tehnyt katusulkuja. Don Tadeo de Leon on kapinan johtaja. Tällä hetkellä taistellaan kaupungin kaikilla kaduilla ennenkuulumattomalla raivolla. Osa sotajoukosta on yhtynyt kansaan, ja minun täytyi juosta kuulasateen läpi antaakseni teille tiedon tästä."
"Valgamedios", kirosi kenraali. "Minä olen hävittävä tämän kaupungin perustuksiaan myöten."
"Ensin täytyy meidän valloittaa se, teidän ylhäisyytenne, ja siinäpä onkin meille kylliksi työtä", sanoi Diego.
"Hyvä, hyvä. Anna torvensoittajan puhaltaa hyökkäysmerkki. Jokainen ratsumies ottakoon jalkamiehen taaksensa satulaan. Eteenpäin… tulen hetken kuluttua."
Diego poistui ja kenraali jäi jälleen yksin Antinahuelin kanssa.
"Veljeni on unohtanut ilmoittaa minulle päätöksensä", sanoi Toquin.
"Saako Antinahuel Valdivian?"
"Kyllä, se tapahtukoon!" vastasi Bustamente. "Mutta teidän täytyy ennen kaikkea auttaa minua kukistamaan don Tadeo!"
"Hyvä. Veljeni lopettakoon jo. Antinahuel on toimiva pian."
Päällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten levisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen: "Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee minunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun."
Kalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle taivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa etunenässä Valdiviaa kohti.
Puolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja antoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon, joiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat käskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä muutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä pakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.
Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia tulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja rynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä kaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja muodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui kenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen sisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää ratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä kohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.
Samassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja suuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don Bustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.
Nyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat heti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti kaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät työnnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia katseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä pajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän ympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua ylivoiman alle.
Tällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen noin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa saarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi sapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla satulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen. Mutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka nähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don Tadeo de Leon, hänen verivihollisensa.
"Haa, sinä paholainen", huudahti Bustamente raivostuneena. "Odotahan, tahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin helvettiin, mistä olet tullutkin!"
Hänen vastustajansa hymyili halveksivasti.
"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente", sanoi hän kylmästi.
"Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin."
"Te ette ole saanut minua vielä käsiinne!" kirkui kenraali raivostuneena. "Käykää päälle vaan. Jollen minä voikaan voittaa, niin voin ainakin kuolla ase kädessä."
Don Tadeo antoi merkin. Samassa suhisi näkymättömän käden heittämä suopunki ilmassa ja lensi kenraalin hartioille. Ennenkuin tämä ennätti ajatellakaan puolustautumista, tunsi hän kovan nykäyksen olkapäissään, kadotti tasapainonsa ja putosi hevosensa selästä keskelle vihollisjoukkoa. Monta kättä tarttui häneen yhtaikaa — ja tuossa tuokiossa oli hänet sidottu käsistä ja jaloista.
Nähdessään johtajansa joutuvan vangiksi kauhistuivat sotilaat ja menettivät rohkeutensa, eivätkä he edes koettaneetkaan käyttää aseitaan. Don Tadeo kääntyi nyt heidän puoleensa.
"Antautukaa!" huusi hän. "Päällikkönne on vankinamme, ja toverinne" — hän osoitti kaupunkia — "eivät voi enää pitää kauan puoliansa. Heittäkää siis aseenne pois, niin saatte pitää vapautenne ja henkenne!"
Sotilaat eivät epäröineet enää, he heittivät aseensa maahan, ja muuttaen täydellisesti ajatuskantaansa huusivat he yksiäänisesti: "Eläköön Chile! Eläköön vapaus!"
"Hyvä", sanoi Don Tadeo tyytyväisenä. "Jättäkää kaupunki ja asettukaa leiriin tunnin matkan päähän kaupungin portista, siellä voitte odottaa lähempiä määräyksiäni."
Tämä tapahtui.
Mustan Sydämen johtaja oli puhunut totta: Taistelu Valdivian kaupungissa olevia sotilaita vastaan ei kestänyt kauan. Kuin kulovalkea levisi tieto don Bustamenten vangitsemisesta kaikkialle, ja epäsankarillinen Don Ramirez oli ensimmäinen, joka henkeään peläten — senaatin nimessä käski sotilaita antautumaan. Näin päättyi kapina. Katusulut rikottiin ja verisen taistelun jäljet peitettiin niin pian kuin mahdollista. Valdivia oli nyt kokonaan Mustan Sydämen hallussa.
VIII. VÄLIKOHTAUS.
Sillaikaa kuin keskikaupungilla taisteltiin, tapahtui sen itäosassa eräs paljon merkitsevä tapaus.
Tiedämme, että kreivi Ludvig oli saanut tehtäväkseen jäädä donna Rosarion luo suojellakseen häntä. Seurattuaan ystäviään portille asti palasi hän taloon. Hän tapasi nuoren tytön syventyneenä lukemiseen ja aikoi jo vetäytyä takaisin, kun tämä sattumalta kohotti katseensa. "Ah, señor!"
"Suokaa anteeksi, taisin häiritä teitä. Tiedätte kai, että isänne on lähtenyt kaupungille tärkeitten asioitten vuoksi. Ikäväksenne täytyy teidän siis viettää muutamia tunteja minun seurassani."
"Te teette vääryyttä itsellenne puhuessanne noin", vastasi Rosario ystävällisesti. "Sellaisen miehen läsnäolo, jota isäni kutsuu ystäväkseen, tuottaa vain hauskuutta minulle. Sitäpaitsi olen näinä levottomina aikoina niin yksinäinen, että ilolla otan vastaan tilaisuuden, joka tarjoaa minulle hiukan vaihdosta."
Näin sanoen ojensi nuori tyttö rakastettavasti hymyillen hänelle kätensä ja vei hänet lähimmäiselle tuolille, jolle hänen täytyi istuutua. Keskustelu oli pian käynnissä, ja kysymyksin ja vastauksin kului tunti mitä hauskimmalla tavalla. Kova melu, joka näkyi kuuluvan raatihuoneelta päin ja jonka syyn me jo tunnemme, sai molemmat kuuntelemaan.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi donna Rosario levottomana. "Alkavatkohan nuo kauheat veljesmurhat taas täällä?"
"Näihin murhiin on don Bustamente yksin syypää, señorita, hänen syykseen lankeaa kaikki veri, joka tähän asti on vuotanut", sanoi Ludvig mennen nuoren tytön kanssa ikkunan ääreen ja katsoen siitä kadulle. "Toivokaamme, että asia saa tällä kerralla paremman lopun."
"Onnettomuutta tuottava sota!" huokasi Rosario. "Milloinkahan se vihdoinkin loppuu?"
"Se on Jumalan kädessä. Kenties aivan pian… ensin täytyy oikeuden voittaa."
Seurasi hetkellinen hiljaisuus. Molempien ajatukset olivat — melun tähden, joka levisi kadulta kadulle — saaneet uuden suunnan, ja heidän kasvoillaan kuvastui nyt levottomuus ja uteliaisuus. Mutta äkkiä häiritsi heidän mietiskelyjään kova isku oveen. Ludvig hyökkäsi esiin, mutta ovi natisi jo saranoillaan ja murtui, ja voimakkaita intiaaniolentoja tunkeutui huoneeseen.
Donna Rosario päästi kovan huudon ja pakeni huoneen perälle. Kreivi Ludvig ryntäsi sillaikaa kahdella pistoolilla asestettuna sisäänmurtautujia vastaan. Kaksi laukausta pamahti, mutta samalla hoiperteli nuori mies taaksepäin useiden tikarien lävistämänä. Suureksi tuskakseen näki hän intiaanien tarttuvan nuoreen tyttöön ja laahaavan hänet pois.
"Murha! Murha!" karjui hän kaikin voimin laukaisten vielä kerran pistoolinsa ja kaataen taas yhden intiaaneista lattiaan. Eikö häntä kuultu, vai eikö häntä tahdottu kuulla? Väsyneenä suurista ponnistuksistaan hoiperteli hän kuin juopunut sinne tänne. Hänen korvissaan humisi, kaikki musteni silmissä, ja hän vaipui vihdoin tajuttomana lattialle.
IX. VALMISTUKSIA TAKAA-AJOON.
Ensimmäiset, jotka palasivat taistelun loputtua don Tadeon kartanolle, olivat Trangoil Lanec ja Curumilla. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä luonnottomammalta tuntui heistä kaikki. He ihmettelivät kummallista hiljaisuutta ja omituista epäjärjestystä, joka vallitsi talon ympäristössä. Tuhansista merkeistä, jotka eivät olisi lainkaan herättäneet valkoisen miehen huomiota, he käsittivät, että jotakin oli tapahtunut.
He kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat vihdoin päärakennuksen sisäänkäytävälle. Täällä oli selvästi taisteltu. Hevosien kavioiden jälkiä oli maassa ja kirkas verijuova johti lähimmäiseen huoneeseen. Oven edessä makasi Ludvig tyhjät pistoolit käsissään, puoliavoimin huulin, vierellään intiaanin ruumis.
Päälliköt katselivat hetkisen toisiaan. "Kuollutko?" kysyi vihdoin Curumilla, ja jotain liikutuksen tapaista soi tuon pelottoman intiaanin äänessä.
"Kenties!"
Molemmat kumartuivat kaatuneen yli, kohottivat ylös liikkumattoman pään ja paljastivat rinnan. Kaksi ammottavaa haavaa tuli nyt näkyviin. Trangoil Lanec ja Curumilla eivät lausuneet sanaakaan, vaan alkoivat hellästi hoitaa ystäväänsä. Kauan he saivat ponnistella, mutta vihdoin huokasi nuori mies raskaasti, heikko punastus levisi hänen kasvoilleen ja hän avasi silmiänsä useita kertoja.
Kun Curumilla oli pessyt haavat, levitti hän niille paksun kerroksen pureksittuja pomeranssinlehtiä. Ludvig koetti nyt nousta ylös, hänen huulensa liikkuivat, ja niin heikolla äänellä, että intiaanit vaivoin kuulivat sen, hän lausui yhden ainoan sanan: "Rosario". Sitten hän vaipui jälleen lattialle.
"Niin, missä on valkea neito?" huudahtivat molemmat ulmenit yhtäaikaa. He nousivat heti ylös ja alkoivat etsiä häntä. Mutta heidän etsiskelynsä oli turha. He löysivät vaan muutamia tapettuja ja skalppeerattuja palvelijoita. Nyt selvisi kaikki heille. Tyttö oli ryöstetty, ja ryövärit olivat taloon tunkeutuessaan tappaneet sen kaikki palvelijat. Nyt alkoivat intiaanit kansalleen ominaisella vaistolla tarkastella maassa olevia merkkejä, jotka voisivat johtaa heidät ryövärien jäljille. Etsiskelyihin kului noin tunti. Sitten palasivat päälliköt jälleen haavoittuneen luo, asettuivat toisiansa vastapäätä ja aloittivat neuvottelunsa.
"Veljeni on viisas päällikkö", sanoi Trangoil Lanec. "Sanokoon hän, mitä hän on nähnyt."
"Curumilla on puhuva, kun hänen ystävänsä pyytää sitä", sanoi toinen myöntävästi. "Viisi ratsastajaa on vienyt valkoisen neidon pois. Nämä viisi ratsastajaa tulivat toiselta puolelta jokea. Hevosten kavioitten jäljet ovat painuneet selvästi maahan ja kostuttaneet sen."
"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec. "Veljelläni on guanakon silmät — hän näkee kaikki."
"Näistä viidestä ratsastajasta, jotka tunkeutuivat taloon, on neljä intiaania, viides on muukalainen, sen näkee selvästi hänen jäljistään. Edelliset ovat yllättäneet valkoisen veljemme, joka tuskin sai aikaa puolustautua. Valkoinen neitonen on viety pois, ja hänen suojelijansa on ampunut yhden ryöväreistä."
Trangoil Lanec nyökkäsi taas. "Curumilla puhuu hyvin — olen iloinen saadessani olla hänen ystävänsä. Mitä ovat ryövärit vielä tehneet?"
"He ovat nousseet vankinsa kanssa hevostensa selkään ja ratsastaneet pois vuoria kohti."
"Entäs valkonaama?"
"Valkonaama on kuollut. Punaiset miehet eivät tarvinneet häntä enää, he ovat käyttäneet häntä ainoastaan päämääränsä saavuttamiseen. Veljeni katsokoon tänne!" Päällikkö otti esiin erään murskaksi lyödyn pistoolin jäännökset ja näytti niitä ystävälleen. "Valkonaama makaa pensaikossa sadan askeleen päässä täältä."
"Curumilla on viisas päällikkö, hän on nähnyt oikein. Muukalainen on kavaltaja — hän on saanut palkkansa. — Mitä aikoo veljeni nyt tehdä?"
"Curumilla on nopea, hän ajaa ryövärejä takaa."
"Hyvä, veljeni menköön. Valkoinen tyttö on pelastettava."
Curumilla nousi hevosensa selkään ja jätti toverinsa lausuen lyhyet jäähyväissanansa: "Venti Penni!" Sitten kannusti hän hevostaan ja lähti.
* * * * *
Kun Curumilla oli lähtenyt, palasivat don Tadeo, Valentin ja Peralta pitkän ajan kuluttua ensinmainitun kartanolle. Tulijoiden kasvot olivat vääristyneet pelosta ja levottomuudesta. "Kuinka, päällikkö, onko totta, mitä kansa sanoo?" huudahti don Tadeo levottomana. "Tyttäreni on…?"
"On totta!" vastasi Trangoil Lanec lyhyesti.
Vahva mies kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Hänen ystävänsä ympäröivät hänet. Yleisen sekamelskan aikana kyseli Valentin intiaanipäälliköltä lähempiä yksityisseikkoja ryöväyksestä.
"Valkoinen tyttö on kadonnut", selitti päällikkö. "Muutamat intiaanisotilaat ovat ryöstäneet hänet meidän poissa ollessamme. Valkoinen veljemme koetti puolustaa häntä, mutta kaatui lattialle kahden tikarin lävistämänä."
"Voi, Ludvig, Ludvig", ähki Valentin tuskissaan. "Missä hän on?"
Trangoil Lanec osoitti huoneen perälle. Valentin riensi haavoittuneen luo.
"Haa, kuollut, murhattu! — Voi", jatkoi hän yhteenpuristetuin hampain, "milloinkahan saan tilaisuuden kostaa hänen kuolemansa?"
Päällikkö antoi hänelle merkin vaieta. "Se ei ole vaarallista", sanoi hän. "Hän ei ole kuollut. Haavat ovat syviä, mutta vaarattomia — viimeistään kahdeksan päivän kuluttua on hän jälleen terve. Nyt hän nukkuu."
Valentin sulki intiaanin syliinsä ja puristi häntä mielipuolen ilolla rintaansa vasten. "Jumala palkitkoon teitä, päällikkö, te lahjoitatte minulle jälleen elämän", sanoi hän liikutettuna. "Voi, Rosario raukka!"
Sillaikaa oli don Tadeo vähitellen toipunut. Surullinen tieto oli hänelle niin odottamaton, että hän oli kadottanut tajuntansa. Nyt koetti hän salata tunteitansa ja onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kukaan voinut nähdä liikutuksen kuvastuvan hänen piirteistään.
"Don Louis ei ole siis kuollut", sanoi hän osaaottavaisesti. "No niin, se on enemmän kuin mitä uskalsimme toivoa. Nuori mies piti sanansa, hän puolusti tytärtäni henkensä uhalla. Jospa hänen ei olisi tarvinnut niin kalliisti maksaa velvollisuudentuntoansa."
Kädet ristissä rinnalla käveli hän edes takaisin huoneessa. Kaikki ymmärsivät, mitä tämän miehen sisimmässä liikkui.
"Isäni on vahva", sanoi Trangoil Lanec. Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioitusta, jota hän aina tunsi Mustan Sydämen johtajaa kohtaan. "Älköön hän vaipuko epätoivoon. Valkoinen neito on turvassa. Curumilla seuraa häntä."
"Puhutteko totta, päällikkö? Seuraako Curumilla todellakin häntä?" sanoi don Tadeo henkäisten syvään ja katsoen terävästi intiaaniin. "Uskallan siis toivoa…?"
"Trangoil Lanec on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei valehtele koskaan, hän ei ole kaksikielinen. Curumilla seuraa ryövärejä. Isäni on taas pian näkevä pienen lintunsa, joka laulaa hänelle kauniita laulujaan!"
"Kiitän teitä, päällikkö", sanoi Tadeo lämpimästi.
"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi don Gregorio Peralta. "Otatteko osaa takaa-ajoon?"
"Jospa voisin?" sanoi tämä sydäntäsärkevällä äänellä. "Vastatkaa minulle, don Gregorio. Enkö minä ole vastuunalainen kansastani, joka asettaa kaikki toivonsa minuun? Saanko nyt katkaista ne yhdyssiteet, jotka liittävät minut kansaani, nyt, kun kaikki riippuu toimekkuudestani ja väsymättömästä työstäni. Niin hartaasti kuin haluaisinkin, en voi kuitenkaan rientää Rosarioni avuksi!"
Näistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa olevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja velvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:
"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se myöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu epätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne. Sallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi."
"Aiotteko jättää meidät?" kysyi don Tadeo.
"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan surusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä. Sentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne luoksenne tai tuhoutua yrityksessäni."
"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?" huudahti Don Tadeo. "En voi sallia sellaista uhrausta."
"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin, ja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo ajaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä teidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa asioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä Curumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä Ludvig-raukkaani, ja sitten matkalle." Hän kumartui ystävänsä yli, painoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: "Nuku, veljeni, minä valvon kyllä."
Haavoittuneen huulet liikkuivat: "Valentin, pelasta hänet", mutisi hän.
"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille iäisessä kiitollisuudenvelassa", sanoi myöskin don Peralta ojentaen ranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät nyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.
X. CURUMILLA SOTAJALALLA.
Seuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.
Curumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin rohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti seurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme, jätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään hyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.
Vaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan, niin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen pitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus tarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen täytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan käyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti katkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he tulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät ja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.
Kun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka oli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen kärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle metsänkävijälle paljon hyötyä.
Pian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä tutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen, asettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan kivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.
Yli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään. Se, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut häntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista hevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta huomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä hitaasti lähenevää ratsastajaa.
Ryövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta mitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan ohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut päänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi huolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui hänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia. Varmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä ajatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa raudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan taa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä, ehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti, ettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.
Pian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö hänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut intiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet huomanneet mitään.
Kylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin pian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista vastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa halveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.
"Ooh!" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan.
"Joan!"
"Curumilla!" vastasi tämä.
"Hm, olisin toivonut, että se olisi ollut joku muu", mutisi araukani itsekseen. "Mitä tekee veljeni täällä?" kysyi hän sitten korkealla äänellä.
"Mitä se Curumillaan kuuluu?" sanoi intiaani uhkaavasti vastaten kysymykseen.
"Hyvä, älkäämme kadottako kallista aikaa", sanoi päällikkö ottaen puukkonsa esiin. "Tahtooko veljeni puhua?"
Joan säikähti. Hän värisi nähdessään tuon pitkän teräväkärkisen kiiltävän esineen. Hän mietti vielä hetkisen. "Kysy!" sanoi hän sitten.
"Minne oli veljeni matkalla?"
"San Miquelin kylään."
"Hyvä. Mutta missä tarkoituksessa?"
"Jättääkseni suuren Toquinin käsiin erään valkean neitosen, jonka tänä aamuna ryöstimme Valdivian kaupungista."
"Kuka on käskenyt teitä ryöstämään tytön?"
"Se mies, jonka luokse olemme matkalla."
"Antinahuel?"
Intiaani nyökkäsi.
"Kuka johti yritystä?"
"Joan."
"Antinahuel odottaa siis veljeäni San Miquelin kylässä?"
"Niin, viimeisessä majassa."
"Hyvä, veljeni vaihtakoon nyt hattunsa ja vaippansa minun kanssani!"
Vanki totteli tekemättä mitään huomautusta. Kun vaihto oli tehty jatkoi päällikkö: "Minä voisin tappaa veljeni, viisaus vaatii myöskin sitä, mutta sääli on täyttänyt Curumillan sydämen — hän on oleva lempeä! Joanilla on vaimo ja lapsia, hän on heimonsa urhoollisimpia sotilaita… jos minä lahjoitan hänelle henkensä, on hän kai minulle sangen kiitollinen?"
Araukani oli luullut, että hänen on pakko kuolla, ja siksi täyttivät päällikön sanat hänen sydämensä toivolla. Pohjaltaan oli hän kunnon ihminen, sen tiesi Curumilla. Hän tiesi myös, että hän saattoi luottaa Joanin lupaukseen.
"Henkeni on veljeni kädessä", vastasi Joan hetken kuluttua. "Jollei hän tuhoa sitä, tulen minä hänen orjakseen ja annan tappaa itseni hänen käskystään."
"Joan nouskoon ylös", sanoi ulmen pistäen veitsen takaisin vyöhönsä.
"Päällikkö pitää sanansa!"
Niin pian kuin intiaani oli noussut ylös, nosti hän oikean kätensä rinnalleen merkiksi siitä, että hän kokonaan mukautui toisen tahtoon.
"Mitä käskee veljeni?" kysyi hän.
"Joan kiiruhtakoon nopeasti muukalaiskylään, jota kutsutaan
Valdiviaksi. Siellä hän saa etsiä käsiinsä don Tadeon, valkoisten
Suuren Kotkan ja kertoa hänelle, mitä on tapahtunut välillämme. Samalla
hän voi sanoa, että minä joko pelastan valkoisen neitosen tai kuolen."
"Onko siinä kaikki?"
"On. Jos Suuri Kotka tarvitsee veljeni palvelusta, on hänen viipymättä asettauduttava hänen käytettäväkseen. Pilliau johdattakoon Joania, ja muistakoon hän aina, etten minä tahtonut ottaa hänen henkeään, vaikka se kuuluikin minulle."
"Joanilla on hyvä muisti, Joan ei unohda", vastasi intiaani melkein ylpeästi. Samalla sukelsi hän korkeaan ruohostoon ja katosi.
Curumilla ei hukannut silmänräpäystäkään, vaan hyppäsi hevosensa selkään ja kannusti sitä. Pian oli hän saavuttanut pienen ratsastajalauman, joka jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin ennenkin aavistamatta ollenkaan, mitä oli tapahtunut.
XI. ANTINAHUELIN VALLASSA.
Ennenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali Bustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen tehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan. Meidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas Toquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja että hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut salaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen vastustajansa — sellaisena piti hän Bustamentea — hyökkäävän keskelle kuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista tuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon palvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään tehtävänsä, — niinkuin Curumilla oli arvannutkin — oli tapettu. Tiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.
Kun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien murhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni tainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin kaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella, sillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.
Hän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin välissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä nousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän peiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki heidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä pitkin kahden vuoren välitse.
Mitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut vastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän oman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut pitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen väsyneitä ja liikkuivat hitaasti.
Oli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan kerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei kuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen seuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi kuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä selvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä. Samassa pysähtyi joukko.
Nuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen valossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien ääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen ympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja riisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän jonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: "Arreau!", jota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän sittenkin erehtynyt? — Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet päämääräänsä?
Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs henkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä. Kysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja hänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti hänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään, päästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti hänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen majaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan, kumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Ole rohkea ja toivo."
Ennenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen ylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.
Epävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen arvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo neljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat palauttaneet hänen mielenmalttinsa — hän tiesi nyt, että ystävä vartioitsi häntä salaa.
Paikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan nähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen silmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon valojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain herättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi sitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen silmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän jännittyneenä.
Viereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan yksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä vastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä, suoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen — Rosario tunsi hänet muukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan — kunnioittavassa asennossa.
"Mistä johtuu", kysyi edellinen, "ettei Antinahuel näe Joania edessään?"
Toinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä sormiensa välissä.
"Myskirotta on Joanin ystävä — hän on lähettänyt minut tänne asemastaan."
Se kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.
"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka
Antinahuel on antanut hänelle?"
"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista, jonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä."
Antinahuel — sillä hän se todellakin oli — heitti uhkaavan katseen edessään seisovaan mieheen. "Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? — Mistä hän tulee?"
"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen."
"Hyvä", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. "Voinko uskoa poikaani?"
"Antinahuelin käskyt ovat täytetyt", vastasi tämä yksinkertaisesti.
"Valkoinen tyttö on täällä." Hän osoitti ovea, jonka takana Donna
Rosario seisoi ja kuunteli. "Matkalla ei hän puhunut mitään, eikä hän
myöskään tiedä, mihin hänet on viety."
"Onko Myskirotta valmis tottelemaan minua kaikessa?"
"Pitääkö naisen kuolla?" kysyi toinen terävästi.
"Ei! Mitä se hyödyttäisi? Kuolema tuottaa ainoastaan muutamien silmänräpäysten kärsimyksiä, sitten on kaikki lopussa."
"Valkoihoisten kuolema kenties, mutta intiaanien kestää kauemmin!"
"Minä tahdon, että hän jää eloon!" huudahti Toquin melkein kuuluvasti.
Hän vaikeni hetkiseksi ja koetti tukahduttaa sisäisen raivonsa.
"Poikani on epäilemättä nähnyt ulkona seisovat satuloidut hevoset?"
"Ne ovat jaloja eläimiä!" vastasi intiaani, jonka silmät loistivat himosta.
"No niin, ainoastaan hänestä itsestään riippuu, tahtooko hän tulla niiden omistajaksi. Jos poikani vartioi valkoista neitoa sillaikaa, kun Antinahuel käy araukanien suuressa neuvottelukokouksessa, ovat eläimet hänen."
"Myskirotta on vartioiva häntä. Antinahuel voi poistua."
Toquin näytti tyytyväiseltä. "Minä huomaan, että poikani on päällikkö — Antinahuel on antava hänelle tehtäviä, kun hän palaa. Menköön hän nyt — minä tahdon puhua valkoisen neidon kanssa."
Intiaani poistui, ja Antinahuel otti soihdun seinästä, aukaisi oven ja meni huoneeseen, jossa donna Rosario oli.
Korppikotka ja kyyhkynen seisoivat nyt vastatusten. Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan tuuli vinkui synkästi oven raossa. Soihtu lepatti ja heitti levotonta valoaan huoneen yli.
"Tunteeko tyttäreni minut?" kysyi Antinahuel.
"En", sanoi Rosario, joka oli vetäytynyt huoneen perälle pelätyn päällikön astuessa sisään.
"Olen Antinahuel, araukanien päällikkö!" selitti intiaani ylpeästi.
"No niin, minä kysyn teiltä Antinahuel", sanoi nuori tyttö, "mitä olen tehnyt teille, koska vainoatte minua?"
Päällikön kasvoille levisi omituinen hymy. "Valkoinen neito kysyy, mitä hän on tehnyt. Hän on valkoihoisten Suuren Kotkan tytär."
Omituinen ääni, millä nämä sanat lausuttiin, täytti donna Rosarion pelolla ja kummastuksella. Hän näki valheellisen ja petollisen hehkun loistavan tämän miehen katseesta, joka oli vaativaisesti suunnattu häneen.
"En ymmärrä teitä, päällikkö", sanoi hän kauhuissaan.
"Kuule", sanoi tämä merkitsevästi ja astui muutamia askeleita lähemmäksi häntä. "Antinahuel tahtoo olla avosydäminen ja kertoa tyttärelleen pienen kertomuksen! — Kun muukalaiset olivat valloittaneet Chilen ja tehneet sen asukkaat orjikseen, aikoivat he myös kukistaa Aukàn suuren kansan. Suuressa taistelussa, jota kesti auringon noususta laskuun asti, voitti kuitenkin kuuluisa Toquin Cadequal valkonaamat. Muutamat muukalaisista pakenivat suurille präärioille, mutta joutuivat siellä intiaanien käsiin. Niiden joukossa oli myös eräs mahtava päällikkö nimeltään don Estevan de Leon. Toquin Cadequal olisi voinut kiduttaa ja tappaa hänet, kuten hänen kansansa tavat vaativat, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan vei hänet kyläänsä ja antoi vartioida häntä kuin vankia. Mutta valkoinen päällikkö oli viekas; hän pakeni. Sota alkoi uudestaan, ja tällä kerralla ei onni suosinut Aukàn suurta päällikköä. Eräänä päivänä löi vihollinen perinpohjin hänen armeijansa ja hän itse joutui valkonaamojen käsiin. Espanjalainen päällikkö tunsi hänet samaksi mieheksi, joka muutamia kuukausia sitten oli lahjoittanut hänelle hengen. Hän antoi kuitenkin puhkaista Cadequalin silmät ja lähetti hänet sitten heimonsa luo. Mutta Toquin ei ollut myöskään toimeton. Hän kokosi kaikki heimonsa miehet, kertoi heille, mitä oli tapahtunut, vannotti heitä kostamaan hänen puolestaan ja kuoli sitten vapaaehtoisesti nälkään, ettei hänen olisi tarvinnut kärsiä häpeää. Siitä hetkestä lähtien ovat Cadequalin ja valkoisen päällikön jälkeläiset olleet verivihollisia keskenään. Kolmesataa vuotta sitten käytiin tätä sotaa samalla kiihkolla ja katkeruudella kuin nytkin — kosto on siirtynyt perintönä isältä pojalle. Antinahuel on Mustan Shakaalin poika, ja tämä pyysi kuolinvuoteellaan häntä kukistamaan Leonien kirotun heimon! Antinahuel on luvannut sen, mutta…" Kertova vaikeni äkkiä ja tuijotti miettiväisenä leimuavaan soihtuun.
"No niin?" kysyi donna Rosario kummastuneena siitä, mitä hän oli kuullut ja seurasi kauhuissaan päällikön liikkeitä.
"Olen nähnyt valkoisen neitosen ja unohtanut kaikki, valani, vihani ja kostoni. Valkoisten Suurella Kotkalla on tytär, joka tulee Antinahuelin puolisoksi."
"Ei koskaan!" huudahti donna Rosario, joka kuultuaan nämä sanat vetäytyi taaksepäin ja tunsi verensä virtaavan sydämeensä.
"Hän tulee Antinahuelin puolisoksi", huudahti intiaani käskevällä äänellä. "Minä menen nyt, ja tyttäreni saa ajatella asiaa; ennenkuin vuorokausi on kulunut, on minulla hänen suostumuksensa. Antinahuel on puhunut."
Ylpein askelin lähti hän huoneesta. Tuskin oli hän ennättänyt poistua, kun donna Rosario vaipui voimattomana lattialle.