— Älkää puhuko! Tulemme toimeen erinomaisesti, lohdutti Castegrén vielä eteisestä poistuessaan.
Palasin huoneeseeni kuin unissakävijä ja pysähdyin pöytäni ääreen kokonaan hämmentyneenä. Tapahtuma tuntui ihmeelliseltä ja peräti epätodelliselta.
Äkkiä avautui salin ovi, ja Eino Leino seisoi kynnyksellä nauravana ja meluavana.
— Oo, oo, ooh! -huudahteli hän ja hyppi yhdellä jalalla koulupoikamaisen vallattomasti. — Kuulin kaikki! Olen ollut hiiri kuurussa ja sydän kurkussa koko ajan. Hei vain! Eipäs ollakaan yhtä kynnessä!
Tästä tulee Bergbomille uutinen, joka panee huutamaan "venta holl, housuni putoo"!
En voinut olla nauramatta ystäväni ilolle, ja nauru teki minulle sanomattoman hyvää. Se huojensi hetken kireyttä. Sen ankaran hetken, jolloin pitkäaikainen tuska vaihtui suureen huoleen.
TAIDETTA TAITEEN VUOKSI
1.
RASKAS HETKI.
Lopullinen ratkaisu oli tehty. Olin allekirjoittanut välikirjan ja poistuin Ruotsalaisen Teatterin kansliasta, Castegrénin herttaisten hyvästelyjen saattamana.
Päästyäni ovien ulkopuolelle oli ensimmäisenä tietoisuutenani selvyys siitä, etten ollut enää tuuliajolla. Olin erittäin ystävällisesti vastaanotettuna ja loistavasti palkattuna liittynyt jäseneksi suureen laitokseen koko joukon suurempaan kuin mitä oli Suomalainen Teatteri.
Sen sijaan että kaikkien töitteni arvot olivat tulleet heitetyiksi Arkadian ulkopuolelle tarpeettomina ja joutavina — sen sijaan oli naapuriteatteri kiirehtinyt kohottamaan näyttelijäkykyni kaikkein korkeimpaan asemaan.
Arkadiassa ei ollut haluttu tietää, tupertuiko hylätty mies ojaan vai allikkoon. Ei mistään välitetty, kunhan vain siivet katkeaisivat ja nöyräniskainen armonanoja palaisi takaisin todistamaan itsevaltiasta ajatusta: kyllä hän tulee takaisin. Arkadian hallituksen vihaamassa kiviteatterissa oli toisenlainen puntari. Siellä punnittiin näyttelijän kyky, eikä johtajan kierous näkynyt jarruttavan sen painoa.
Tunsin vapautuneeni vuosikausia kestäneestä ahdistuksesta ja olin iloinen. Istahdin yksinäiselle penkille ja huokasin helpotuksesta.
Kauan ei tämä leppoisa tunne kuitenkaan kestänyt. Uudet ajatukset karkoittivat sen. Tekemäni sopimus oli vievä minut kokonaan outoihin oloihin. Ylen tärkeän valtin, kielenkäytön, olin vaihtanut pelkkään hakkuun, joka ei taiteen suuressa pelissä voinut voittoa tukea. Kielen valtit tulisivat olemaan kaikkien muitten kanssanäyttelijäin etuna, mutta ei minun. Näyttelijän taide saisi yksinään tehdä kaiken. Hyvä, jos ei kieli ryhtyisi sitä vielä raastamaan ja repimään alas.
— Kieli — niin! Olipa omituista, että olin kymmenisen vuotta tehnyt
työtä sen hyväksi, ja nyt siitä työstä ei ollut vähäisintäkään apua.
Oli taas alettava aivan alusta! Olipa kyllin syytä huolestumiseen.
Tuskan hiki kihosi otsalle.
Mutta muutakin oli kysymyksessä. Ja se muu oli vielä tärkeämpää ja arvokkaampaa. Taiteeni ei tule enää palvelemaan kansallista pyrkimystä. Ei ole muuta päämäärää kuin taide taiteen vuoksi. Kansallinen innoitus ei tule enää olemaan ponnistuslautana, eikä voitto tule olemaan mikään yhteinen voitto.
Istuin ilmaan tuijottaen, ja ankarat ajatukset kiersivät päätä. Oliko kallein kuormani sittenkin kaatunut katuojaan? Irrallinen yksilökö vain oli pelastunut tuhosta?
Tuska ahdisti henkeä, ja veltto istuminen kävi sietämättömäksi. Oli noustava liikkumaan. Oli poistuttava omien ajatusten alta. Ne vyöryivät liian rajuina. Ne ahdistivat ja painoivat.
Raskas hetki!
2.
RAILON YLI.
Illansuussa tuli Eino Leino, sopimuksemme mukaan, toteamaan tapahtumaa
Ruotsalaisen Teatterin kansliassa.
— Vielä eivät tuttavat eikä yleisö tiedä asiasta mitään, — sanoin hetimiten Leinolle. — Olen vielä turvassa leiskuvilta jutuilta, mutta olen kovin rauhaton. Mennään kävelemään tulliin päin. Tämän jälkeen en enää sinnepäin kulje. Ja poiketaan sitten Arkadian ravintolaan aivan kuin monesti ennenkin! Haluan käydä siellä viimeisen kerran.
— Mennäänpä vain, — myönsi Leino. — Mutta tämän omituisen päivän muistoksi voisit sentään näyttää "mustaa valkoisella", sillä — sillä —
— Älä yritä keksiä! Sano vain, että se on uskomatonta! Tuossa on paperi!
Leino luki sopimuksen ja nyökytteli päätään, mutta ei sanonut mitään.
Sitten lähdimme.
Päästyämme Arkadian ohi en voinut olla lyhyesti mainitsematta siitä tuskallisesta mielialasta, joka äskettäin oli minut vallannut.
— Tukalaan paikkaan olen joutunut, — sanoin lopuksi. — Paha railo on edessä.
— On hypättävä railon yli! — sanoi Leino. — Olkoon railo, mikä on! Ei tuumita sitä. Eihän se ole leveämpi kuin kaksi vuotta. Siirrä tuumasi railon tuolle puolen! Siellä voi alkaa siitä, mihin täällä on lopetettu.
Kävelimme vielä pienen tovin maaseutua kohti ja sitten käännyimme takaisin.
— Ajattelipa niin tai näin, surkean harmaata tämä on sittenkin, — sanoin pitkän vaikenemisen jälkeen.
— Harmaatako? — sanoi Leino. — Ei sinne päinkään! Verraton shakkisiirto! Seisot ruudulla, johon Bergbom ei yletä. Valtarajan ulkopuolella! Se tässä kai on nyt tärkeintä. Todella harmaata on ollut tarpeeksi. Kerronpa sulle pienen tarinan. Kerronko?
— Kerro vain.
— Tätä samaa tietä kulki kerran maalaisen heinäkuormalla muuan kalpea mies kaupunkiin. Viluissaan oli mies, sillä hän oli kuluneissa vaatteissa, ja vatsakin oli tyhjä. Ainoa suoja kylmää vastaan oli heinäkuorma, jolla mies istui. Arkadian kohdalla kiipesi konttainen mies kuormalta ja kompuroi ravintolan puolelle päästäkseen huoneen lämpimiin. Sanoi yksinkertaisen hyvän huomenen ja pyysi saada istahtaa ravintolahuoneen ovenpieleen.
— Kyllä tunnen tuon kertomuksen, — keskeytin hiljaisesti.
— Enpä välitä, vaikka tunnetkin, — sanoi Leino kiinteästi. — Kerron sen nyt kuitenkin! Saanpahan samalla verrata, onko minulle kerrottu oikein. No niin! Mies värjötti tuolillaan, ja tarjoilupöydän takana seisoi viinuri, Frans Österberg, tarkastellen viluista vierasta.
"Tehän palelette hirmuisesti", — sanoi viinuri vieraalle. "Teidän pitäisi saada jotakin lämmittävää."
"Niin luulen", sanoi mies. "Se on kuitenkin jätettävä tuonnemmaksi. On ensin käytävä tuolla teatterin puolella. Minulla ei ole rahaa."
"Saatteko sieltä rahaa", kysyi viinuri ja katseli miestä tarkemmin.
"Sitä varten olen maalta tullut", selitti mies harvakseen. "Olisi vielä saatava pilettikin — ja toinen matkakumppanilleni tämän illan näytökseen."
"Oletteko sitten tuttava jonkun kanssa teatterissa?" kysyi viinuri.
"En juuri!" sanoi mies venyttäen. "Mutta Bergbom tuntee minut."
Viinuri tarkasteli yhä miestä ja muistutteli nähneensä hänet ennen.
"Ettehän kuitenkaan noin viluisena voi mennä ketään tapaamaan", sanoi viinuri. "Haluatteko lämmintä kahvia?"
Odottamatta vieraan vastausta soitti ystävällinen Franssu keittiöön ja tilasi kahviannoksen voileipineen.
"Nummisuutareitako olette tulleet katsomaan maalta asti?" kyseli hän sitten estääkseen vieraan puhumasta sen enempää kahvitarjoilusta.
"Minähän sitä vain — mutta ajattelin pyytää piletin kumppanillekin", puheli mies ovensuusta.
"Siirtykää nyt tänne pöydän ääreen", sanoi viinuri ja asetti tarjottimen akkunanviereiselle pöydälle.
"Kiitoksia ystävällisyydestänne", sanoi kohmettunut mies ja siirtyi osoitetulle paikalle. "Kyllähän olen lämmittävän tarpeessa, jos uskotte kriitalle. Minun nimeni on Stenvall."
"Arvasin, että olette Nummisuutarien tekijä, vaikka en varmasti tuntenutkaan. Olkaa hyvä! Ensin kuppi kuumaa ja sitten pieni napsu! Tuollainen hyytyminen on vaarallista", selitteli Franssu.
"Ehk'ei sentään", puheli mies hörpittyään kahvin. "Olen jotenkin tottunut palelemiseen."
Päästyään tähän kohtaan kertomuksessa Leino epäili muistiaan aamiaisen suhteen. Silloin selitin kuulleeni, että Kivi sai myöskin aamiaisen heti, kun voileipäpöytä oli saatu kuntoon.
— Aivan niin, — sanoi Leino. — Yksinkertaisen viinurin toimesta oli köyhä kraatarinpoika tullut monipuolisesti ravituksi. Oli tavannut tien poskesta ystävällisen "Puolmatkan krouvin". Mutta jatketaanpa juttua! Palattuaan Bergbomin puheilta oli Kivi lopen masentunut ja oli lopulta kertonut tulleensa kohdelluksi perin ärtyisesti. Rahoja ei ollut saanut eikä myöskään pilettejä. Bergbom oli sanonut, ettei Kivi ulkoasunsa vuoksi sopinut yleisön joukkoon. Sehän olisi täydellinen skandaali! Sellaista ei voinut ajatellakaan. Eikä rahaakaan ainakaan tänään! Seuraavana aamuna voisi ehkä saada jonkin markan, jos tulee silloin. Niine hyvineen oli käsketty lähtemään.
"No, jääkö kappaleenne nyt sitten näkemättä?" oli Franssu kysellyt.
"Minkäpä sille", oli Kivi arvellut.
Tällöin oli Franssu ruvennut sovittelemaan asiaa, ja kun sai tietää, että tekijä tyytyisi seisomapilettiin, oli Franssu äkkiä puikahtanut pilettiluukulle ja ostanut maan suurimmalle kirjailijalle 25 penniä maksavan seisomapaikan.
"Tässä on piletti!" oli Franssu sitten selittänyt. "Siellä ylhäällä on kyllä tilaa istuakin, kun vain ensin pääsee oven sisäpuolelle."
Köyhä runoilija oli liikutettu tästä harvinaisesta ystävällisyydestä, joka oli tullut vallan odottamattomalta taholta nälkäisen ja viluisen miehen osaksi.
Nähtyään kuolemattomat Nummisuutarinsa oli Kivi viettänyt yönsä heinäkumppaninsa mukana jonkun kauppiaan reisumiespirtin penkillä ja palannut seuraa vana aamuna Bergbomin kautta Arkadian ravintolaan. Oli saanut pienen setelin, jolla maksoi pilettinsä ja laskunsa Franssulle.
"Tuonko rahan vain saitte?" oli Franssu kysynyt kiivaasti ja epäkohteliaasti.
"Niin", oli kalpeansynkkä mies myöntänyt. "Kaikki ajatellut ostokset jäävät nyt tekemättä, mutta eihän sitä voi auttaa. Mitäpä niistä! Ilman teitä olisi voinut käydä paljon hullummin. Kiitos ja kunnia! Luulen, että nyt lähden viimeisen kerran tästä kaupungista."
— Tahdoin kertoa tämän tarinan, — lopetti Leino kertomuksensa. — Se oli toista kuin meidän elämämme! Oli todella harmaata! Nyt astumme samaan ravintolaan. Siellä ei kylläkään ole enää ystävällistä Franssua, mutta me emme häntä tarvitsekaan, sillä meillä ei ole mitään tekemistä teatterinkaan puolella.
— Voi olla hyvä, ettei olekaan! — sanoin mietteissäni, kun astuimme katuovesta sisään. — Mutta — on muutakin harmautta kuin puute. Sitä muuta minä tarkoitin.
— Tietysti! — sanoi Leino. — Mutta juuri siitä harmaudesta ei Kivi päässyt, ja sentähden musteni koko elämä. Puhuit äsken railosta. Sellaiseen oli Kivi sortunut. Sentähden kerroin pienen tarinan hänestä. Ei sekään merkinnyt muuta kuin railossa sätkimistä. Hänen elämänsä oli todellista harmautta, sillä hän ei ollut hypännyt railon yli — —
Leinon puhelu keskeytyi, sillä juuri silloin astuimme tyhjään ravintolaan.
— Ei täällä ole hyvä olla! — sanoin hetken istuttuamme. — Täällä ahdistaa ja täällä on vaikea hengittää. En ole ikinä nähnyt näitä huoneita näin onnettoman kolkkoina. Jäähyväisnäytäntöni jälkeen ehkä —
— No, mennään matkoihimme! keskeytti Leino. On ilahduttavaa, ettet kaipaa mitään tässä talossa.
Lähdimme mahdollisimman pian, ja ainakin minä tunsin suurta vapautusta päästyäni avaraan ulkoilmaan.
— Näin täytyykin olla vapautunut siitä, mikä on jätettävä! — puheli Leino kadulla. — Kun kerran olet hypännyt railon yli, niin täytyy ajatuksen olla vapaa työskentelemään siellä toisella puolella. Ei enää täällä! Heitä kaikki railon yli!
Samoin ajattelin itsekin. Kaikki railon yli! Kaipa sieltä sitten löytyvät ne pienet henkeni rippeet, mitä sinne olen heitellyt.
Railon yli!
3.
UUSI YMPÄRISTÖ.
— Näin kutsuttunahan voi tulla tapaamaan miestä! — sanoi Eino Leino kerran seuraavana syksynä astuessaan huoneeseeni. — Älä luule, että olen välinpitämätön tästä uudesta tilanteesta, mutta arvaan, että kaikki rautasi hehkuvat. En ole tahtonut häiritä.
— Eihän minulla ole aikaa seurusteluun ennen "Hjortin" ensi-iltaa.
— Nytpä sulla ei taida olla sitä ikuista työnpuutetta — vai? — keskeytti Leino iloisena.
— No ei! — myönsin hyvilläni. — Mutta ei ole pahasti ajan puutettakaan. — Aloitan päiväni seitsemältä aamulla ja lopetan kymmeneltä illalla. Jättäkäämme kuitenkin ahkeruudesta puhuminen tuonnemmaksi, että nähdään tulokset. Minulla on eräs asia. Olen ehdottanut Castegrénille, että Ruotsalainen Teatteri rupeaisi ilmoittamaan myöskin Päivälehdessä. Hän on suostunut sillä ehdolla, että lehteen pannaan myöskin uutiset näytännöistä ja että lehdessä ryhdytään arvostelemaan teatterin esityksiä. Mitä arvelet?
— Jämtti on! — sanoi Leino vilkkaasti. — Olen samaa ajatellut ja puhunut niin paljon Erkon kanssa, että voimme pitää asian ratkaistuna ilman muuta. Lehden huomio teatteria kohtaan alkaa samasta päivästä, jona ilmoittaminen alkaa. Tämä tulee olemaan ilahduttava tapaus ja merkitsee olojen laajentumista.
— Eräillä tahoilla en sen luulisi synnyttävän myötämielisyyttä —
— Kerran saavat niilläkin tahoilla ottaa lusikan kauniiseen käteensä, — keskeytti Leino. — Apropos! Muistin tässä erään tapauksen. Oletko kuullut uutisia Pariisista? Vaikka tapahtuihan se jo keväällä, silloin kun Bergbom sai tiedon liittymisestäsi Ruotsalaiseen Teatteriin.
— Siitä en ole kuullut mitään! Mutta arvaan, että uutinen oli paha.
Suuttui ehkä? — puhelin välinpitämättömänä.
— Raivostui! — sanoi Leino. — Niin julmasti kuului raivostuneen, että sai lievän halvauskohtauksen. Väitetään, että näin oli Bergbom vasten tahtoaankin pakotettu tunnustamaan, mitä sinun erosi merkitsi ja minkä tuhon kansalliselle taiteelle teki liittymisesi Ruotsalaiseen Teatteriin — kaiken vaikutusvallan ulkopuolelle. Pahin kolaus kai oli se, että "hän ei tullut takaisin".
— Luulen, että tämä sairauskohtaus vaikuttaa minuun ikävämmin kuin mitä minun kadulle-joutumiseni vaikutti häneen.
— Ehkä kuitenkin samoista syistä, — hymähti Leino. — Onhan ikävää, kun kohtalo sekaantuu peliin ja vie vastustajan pois kynsistä.
— Niin, — sanoin vakavasti. — Niinkin voi olla, vaikka en koskaan ole Bergbomia vastustanut. Nyt kaikkein vähimmin! Hän tuntuu minulle ihmeellisen kaukaiselta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, ja se on välttämätöntäkin, sillä minulla on nyt kaikki yhden kortin varassa. Tähän mennessä on voittoni vain näennäinen. Kohta saadaan nähdä, kaadunko vai jäänkö seisomaan.
— Tiedä, että meitä on paljon, jotka uskomme sinuun! — kivahti Leino. —
Älä rupea tunteilemaan ja filosofoimaan!
— Tunnetko Ruotsalaisen Teatterin valioväkeä? — kysyin äkkiä. — Sen etevin kaarti tulee mukaan ensimmäiseen tuleeni, ja voit uskoa, että siinä on tosi kynnessä.
— Totta sen pitää ollakin! — sanoi Leino puolileikillä. — Emme me heitä pelkää.
— Pelkää pois vain! — sanoin naurahtaen. — Heillä on yliote kielenkäytössä. Jos ansioitani ei huomattu Arkadiassa, niin ainakin nyt tullaan huomaamaan puutteeni.
— Yleisö ei tule kuulemaan puutteita siinä tai tässä! — ärähti Leino. — Se tulee seuraamaan paloa näyttämöllä. Ja se saa nähdä millä tavoin roolissa paletaan. Jos en olisi nähnyt sinun Hjortiasi, niin saisit pian minut itkemään puolestasi. Jätetään tämä! Tunnen liian hyvin sinun pessimismisi aina ennen ensi-iltaa. Sano paremminkin, - millaiselta muuten tuntuu uusi ympäristösi!
— Herttaisia ovat — minkä työltäni olen huomannut —
— Niin, — nauroi Leino. — Minkä olet huomannut! Sinä tietysti vain pusket työtä katsomatta oikeaan tai vasempaan.
— Siellä saakin rauhassa puskea —
— Niin, niin, — pilaili Leino edelleen. — Sitten ymmärrän, että olet ihanteellisessa ympäristössä. No, leikki sikseen! Olen kuullut muiltakin, että siinä talossa todellakin tehdään työtä. Nyt jätän sinut, kun sain kuulla, että kaikki viittaa suureen voittoon.
— Senkö käsityksen sait? — kysyin harmistuneesti naurahtaen.
— Sen! — ilakoi Leino poistuessaan. — Ainoastaan uuden ympäristösi vuoksi olin vähän levoton. Mutta koska et sitä oikeastaan ole vielä huomannutkaan, niin ei ole syytä huolehtia siitä sen enempää.
4.
UHKAROHKEA YRITYS.
Valmistellessani "Daniel Hjortia" en kertaakaan ryhtynyt syvällisemmin pohtimaan epäonnistumisen seurauksia. En uskaltanut!
Jos epäilys joskus hyökkäsi, niin se oli kiireimmiten upotettava työhön, sillä välähdykseltäkin ehti se jo sanoa tarpeeksi paljon. Se sanoi, että valmistelin hyppäystä tuntemattomaan. Jos en saavuta selvää voittoa, on selvä tuho edessä. Jo puolinainenkin menestys merkitsisi luhistumista, sillä hiljainen hautaus ei saanut tulla kysymykseen.
Näitä hirvittäviä epäilyksiä vastaan ei ollut parempaa lääkettä kuin työ. Upotin roolin valmistamiseen kaikki taitoni, kaikki älyni ja hermojeni voimat. Ainoakaan ajatus, ainoakaan mahdollinen vivahdus, ainoakaan sana ei jäänyt ilman perinpohjaista tutkimistyötä. Erittelin pienimmätkin kohdat irrallisiksi säikeiksi ja taoin ne sitten mitä tiukimmin kiinteään kokonaisuuteen. Näin kuljin pala palalta, repliikki repliikiltä alusta loppuun ja muovasin kaiken näyttelijätaiteen ja sanonnan syviin uumeniin. Vähin erin valmistui hiottu tekniikka, jolta vaadin kiven kestävyyttä ja teräksen joustavuutta. Tämän rakenteen tuli olla niin luja, että se kestäisi horjumatta hurjimmatkin innostuksen, huuman ja haltioitumisen riehunnat eikä päästäisi esitystä aisoistaan minkäänlaisten satunnaisuuksien sattuessa.
Koettelin sitten näin valmistunutta rakennetta monin eri tavoin. Heittäydyin leikilliseksi, huolettomaksi ja vieläpä hurjaksikin, kiristäen sanonnan nopeuden mahdollisimman tiukalle. Rakenne kesti kaikki kokeet. Taituruus oli hiottu viimeisilleen. Se ei pettänyt ainoassakaan liitoksessaan. Olin tyytyväinen.
Nyt alkoi uusi työ. Sielun lamppu oli sytytettävä tuohon satasärmäiseen koneistoon. Hjortin henkiset voimat oli päästettävä valloilleen riehumaan ja täyttämään ominaisella hehkullaan kaikki määräperäiset sopet ja poukamat.
Erikoisen varovasti tein kuitenkin tämänkin, mitatakseni kasvamisen tilavuuden ja kestävyyden. Kun sain selville äärimmäisen rajan, pysyttelin sillä asteella parin harjoituksen ajan, minkä jälkeen tunsin olevani kypsä heittäytyäkseni antautumisen, haltioitumisen ja innon palon loimuaviin liekkeihin. Ei ollut enää pelkoa harhaotteista eikä harha-askelista. Määrätyt suuntaviivat kestivät kaiken temmellyksen sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sen sain ilokseni todeta varsinkin viimeisessä harjoituksessa, minkä jälkeen tilanne ei tuntunut enää arveluttavalta niinkuin ennen.
Seuraavana päivänä jo melkein hymyilin varhaisemmalle arkuudelleni ja tunsin itseni kaikin puolin taisteluvalmiiksi. Tämän saavutetun tyyneyden laita olisi kuitenkin mahtanut olla niin ja näin, jos olisin ollut selvillä siitä, mitä tuhon tuulia näihin aikoihin puhalteli minua vastaan. Onnekseni en kuitenkaan tietänyt näistä asioista mitään.
En tietänyt, että minut oli paremman puutteessa leimattu luopioksi, joka olin pettänyt kansallisen asian ja siirtynyt vihollisen leiriin tehdäkseni kiusaa Suomalaiselle Teatterille. En tietänyt, että eroamiseni oli pantu minun syykseni ja tahallisesti harkituksi teoksi, josta Bergbom oli todisteeksi sanonut, että "hän oli tietämättään elättänyt käärmettä povellaan". En tietänyt, että oli koottu jonkinlainen joukkokunta, jonka asiana oli viheltää minut ulos Ruotsalaisen Teatterin näyttämöltä.
Näistä ja monista tämän tapaisista ilkeistä huhuista olisin ehkä saanut jonkinlaisen aavistuksen, ja ne ehkä olisivat jotakin vaikuttaneet minuun, jos näytäntöpäivänä, niinkuin oli tarkoitettu, olisin saanut käsiini ne kolme räikeäsanaista postikorttia, jotka oli lähetetty teatterille. Niitä en kuitenkaan saanut, sillä joku hienotunteinen henkilö oli piilottanut ne seurusteluhuoneen pöydältä.
Masentavan tunteen olisi myöskin synnyttänyt henkiystäväni Eino Leinon salainen epäilys kielitaitooni, mutta hän sai sen vastaiseksi hyvin ovelasti peitetyksi iloisuuden ja leikillisyyden alle.
Teatterin henkilökunta ja Castegrén tiesivät näistä seikoista yhtä ja toista, mutta siitä pääsin selville vasta myöhemmin, jolloin kaikki karkeudet olivat menettäneet kärkensä ja merkityksensä.
Näytäntöiltana ei mikään minua häirinnyt. Sain kaikessa rauhassa olla se Daniel Hjort, jonka elämän ja kohtalon kuvauksen olin oman olemukseni ytimiin valanut.
Ruutiholvikohtaukseen asti, jolloin roolin tähdellisin osa loppuu, en paljoakaan tiedä tästä illasta. Heräsin todellisuuteen vasta vähin erin, loppumattomien kättentaputusten ja esiinhuutojen pauhinassa.
Kiihkeän kohtauksen ja suosionmyrskyn huumaamana en ollut ensin selvillä mistä oli kysymys ja aioin poistua näyttämöltä. Mutta Castegrén tarttui käsivarteeni ja valvoi tarkasti, että astuin kiittämään aina esiripun noustua. Ja se nousi ja laski, nousi ja laski myötäänsä.
— Loistava menestys! Suurenmoinen menestys! — toisti Castegrén aina, kun työnsi minut suosiosta kiittämään.
— Uskotaan nyt jo, ja annetaan olla! - sanoin vihdoin, kun olin päässyt entiseksi itsekseni.
— Mitä sanotte? — sähähti Castegrén kuumeisesti. — Ettekö kuule sitä myrskyä? Sisään!
Kun suosion myrsky vihdoin lakkasi, tarttui Castegrén molempiin käsiini ja pusersi niitä, loistaen tyytyväisyydestä.
— Sanoinhan sen! Sanoinhan sen! — hymyili hän ystävällisesti.
Kiitin häntä lämpimästi sekä luottamuksesta että avuliaisuudesta ja poistuin pukuhuoneeseeni.
Melkein saman tien astui Eino Leino ovesta sisään iloisena ja säteilevänä.
— Kas sillä tavoin! Sillä tavoin! — sanoi hän puoliääneen. — Sellainen voitto! Yleisö on voitettu ja kaikki on voitettu!
— Vai niin, — sanoin hajaantunein tuntein. — Ehk'ei se mennyt vallan hullusti.
— Hullustiko? — sanoi Leino vielä hiljemmin, ettei kuuluisi seinän taakse. — Kuulumaton voitto se oli! Täydellinen menestys! Teit ihmeitä! Voitit itsesikin!
Kun tämä ilta sittemmin loppui, ymmärsin jo vihdoinkin, ettei enää ollut syytä kantaa raskasta epäilyksen taakkaa, ja viimeisenkin häivän poistivat siitä seuraavan päivän arvostelut. Poistivat ehkä muistakin kuin minusta, sillä vielä viisitoista vuotta jälkeenpäin kirjoittaa Eino Leino eräässä julkaisussa tästä tapauksesta ja minun liittymisestäni Ruotsalaiseen Teatteriin:
"Yritys oli kummaltakin puolen yhtä uhkarohkea, vaikka hän jokapäiväisessä elämässä puhuikin ruotsia moitteettomasti, ei silti ollut suinkaan sanottu, miltä hänen ruotsinkielensä kaikuisi näyttämöltä varsinkin tämän kaikista teatteriyleisöistä kriitillisimmän korvaan, joka vielä silloin ei osannut arvostaa edes omia kotimaisia ruotsalaisia näyttelijöitään. Mutta Halme luotti itseensä ja teatteri häneen.
"Me mukana olleet muistamme kyllä Daniel Hjort-illan. Jo ensi vuorosanasta huomasi, että Halme oli päättänyt onnistua — oli päättänyt valloittaa taiteellisen voitonpalmun. Hänen äänensä kaikui kuin metalli, hänen intohimonsa oli suuri ja syvä kuin meri, hänen murheensa ja traagillinen onnettomuutensa pilkkopimeä kuin sysimustan, pohjattoman kuilun syvyys. Hän ei ollut vielä ikinä näytellyt niin hyvin. Mitä hänen ruotsinkielenkäyttelyynsä tuli, se oli lyhyttä, tiukkaa ja täsmällistä, ei tosin mitään kukkaiskieltä, mutta vaikuttavaa omalla karuudellaan ja koruttomuudellaan. Hän sai voitonpalmun.
"Muistan miten me katsomossa olleet suomalaiset riemuitsimme sinä iltana. Sillä olihan hänen voittonsa samalla voitto suomalaisuudelle, eritoten luonnollisesti suomalaiselle näyttämötaiteelle, joka täten oli kestänyt tulikokeensa näidenkin ruotsalaisuudelle pyhitettyjen orsien alla."
Tätä lämminhenkistä kuvausta laajentanee vielä se, mitä Leino sanoi seuraavana päivänä niistä viheltäjistä, joiden määränä oli toimittaa minut sinne, missä pippuri kasvaa.
— Jos siellä viheltäjiä oli, — myhäili Leino hyvätuulisena, — niin olen varma, että juuri he olivat katsomon haltioituneimpia suosionosoittajia. Kuinka nuori väki olisi voinut pysyä pahoissa aikeissa sellaisena iltana ja sellaisessa innostuksen myrskyssä? Mahdotonta! Luulen päinvastoin, että heidän kansallinen yhteenkuuluvaisuutensa illan sankariin puhui heidän sydämissään hyvinkin voimakasta kieltä. Luulen, että he olivat hyvinkin ylpeitä siitä, mitä me pystyimme näyttämään vieraassakin ympäristössä. Se oli inhimillisin ja oikeudenmukaisin tulos siitä matalasta yrityksestä. Pian painui tämä samoinkuin muutkin ilkeämielisyydet pilanalaiseen asemaan siinä jatkuvassa ryöpyssä, minkä Hjortin yhä jatkuvat näytännöt aiheuttivat. Näytelmä esitettiin täysille huoneille ja innostuneelle yleisölle puoliväliin toistakymmentä kertaa, mikä senaikuisiin oloihin ja katsomon tilavuuteen nähden oli pidettävä erikoisena saavutuksena. Mutta ei se saavutus ollut kuitenkaan yksinomaan ruotsalaisen yleisön ansio. Teatterissa puhuttiin yleisesti siitä, että suuri osa suomalaistakin teatteriyleisöä kävi näissä näytännöissä.
Tämä tieto oli minulle henkilökohtaisesti hyvinkin mieluinen ja lohduttava siinä tilanteessa, mihin omituisten olojen pakosta olin joutunut.
5.
IHMISTEN ILMOILLA.
Kiinteästä työskentelystäni ensimmäistä ruotsinkielistä esiintymistäni varten oli vastaisuudellekin niin suuri hyöty, että seuraavien roolien valmistaminen alkoi sujua verraten helposti ja roolieni laajuuteen nähden suhteellisesti samassa työtahdissa kuin muidenkin näyttelijäin työskentely.
Kun tämän huomasin, rupesin jonkin verran irtautumaan eristetystä korpielämästäni ja pistäytymään ihmisten ilmoilla silloin tällöin.
Yhteisten harrastusten puute rajoitti kuitenkin seurusteluni teatterin henkilökunnan kanssa jotenkin vähiin. Poikkeuksen tässä suhteessa teki mielenkiintoni erääseen nuoreen näyttelijään, avokatseiseen lundilaiseen ylioppilaaseen Gustaf Lindeniin, jonka lahjakkuus vei hänet sittemmin Wieniin Kainzin oppilaaksi, teki hänestä opettajansa ystävän ja vähän myöhemmin tukholmalaisen regissöörikuuluisuuden, jota mainetta hän vielä tänäkin hetkenä kantaa kiistattomalla oikeudella.
Ystävyyssuhteeni herttaiseen ja iloiseen "Muckiin", josta toverillisesta nimityksestä Linden erikoisesti piti, kiinnitti Eino Leinonkin huomion tähän lundilaiseen nuorukaiseen. Heidänkin keskensä solmiutui ystävyyssuhde, jolla oli syvempi pohja kuin minkä näyttelijäin tuttavuus ylimalkaan voi edellyttää.
Paitsi yhteisymmärrykselle rakentuvaa seurustelua, milloin iloisuuden ja milloin vakavan keskustelun merkeissä, sukeutui keskuudestamme pientä työn touhuakin. Axel Ahlberg, joka mielellään viihtyi siinä kirjallistaiteellisessa keskustelun pyörteessä, mikä aina oli ominaista Leinon ja minun välisessä, leikkiä ja totta ja lukemattomia eri asioita hipovassa juttelussa, oli innostuneena tästä osallisuudesta ryhtynyt tekemäänkin jotakin. Hän oli ruotsintanut Eino Leinon "Johan Wilhelmin" ja minun näytelmäni "Mestari Garpin".
Näiden näytelmien kieliasut tarkisti sitten Muck ja viimeisteli ne aitoruotsinkielen mukaisiksi, Leinon ja minun seuratessa hänen työtään. Sen päätyttyä joutuivatkin näytelmät sitten Ruotsalaisen Teatterin näyttämölle.
Puhtaasti suomenkielinen seurustelu oli minulle kuitenkin niin kiehtova, että sen vetovoima kuljetti minut joskus nuorsuomalaiseen klubiin, minne Leinon kanssa mielelläni pakenin samankielisten ja -mielisten ystävien piiriin.
Näihin aikoihin oli Suomettaren alakerran Matti minuun juuri julmasti suuttunut. Jo pitemmän aikaa oli Matin kirjeissä käsitelty minua ja olemistani Ruotsalaisessa Teatterissa perin karkeakätisesti. Letkausten älyllinen puoli ja tyylillinen joustavuus olivat kuitenkin sitä laatua, että ne saivat naurajat vastaansa ja tuottivat Leinolle ja minulle monta peräti rattoisaa hetkeä.
Klubilla syntyi monta pilailua tästä vätystämisestä, jossa puhuttiin minun "tukkijokilaisesta huitomis- ja hoilaamisnäyttelemisestäni", yleisön mausta ja hankitusta arvostelusta ja milloin mistäkin nurkantakaisen sisun purkauksista.
Tiesimme kuka tämä kirjoittaja oli, ja tiesimme, että tämä pahatuulisuus oli peräisin erään näytelmän esityksen ajoilta Arkadiasta, joten hyökkäykset saivat aikaan pelkkää pilailua.
Kun nämä Matin pommitukset eivät kuitenkaan näyttäneet lakkaavan, ja kun hänen erinomaisiin keittoihinsa oli jo sekoitettu Eino Leinonkin nimi, yltyi Leino kerran vakuuttamaan, että hän vielä julkisesti paljastaa kirjoittajan nimen.
Pari päivää myöhemmin oli klubilla eräässä pienessä seurassa sangen lysti hetki. Luettiin ääneen Päivälehdestä erästä Eino Leinon kirjoitusta, joka sisälsi muutamia ystävällisiä nyhjäyksiä Suomettaren Matille siitä, ettei pidä alentaa koseriaa pelkäksi nopostelemiseksi.
Kirjoitus nostatti hilpeän mielialan. Sanottiin yhtä ja toista, mutta kahta pääasiaa pidettiin parhaina. Leino oli ovelasti paljastanut Matin olemuksen ja oli keksinyt kieleen uuden teonsanan, nopostella, jonka merkitys oli kuvaava ja itsestään selvä.
Sinä iltana käytettiin uutta sanaa hyvin ahkerasti, ja sen jälkeen se jäi sanomalehtien välityksellä yleiseen käytäntöön. Mutta Matti otti siitä niin nokkaansa, että lakkasi ainakin Leinoa ja minua ahdistamasta.
Silloisissa illanistujaisissa harrastettiin aina vakavien asioitten pohtimista ja ilakoitiin vilpittömästi jos huumori sattui niitä osavasti höystämään Siten pysyttiin pirteinä, ja lausutut mielipiteet painuivat muistun.
Kun nyt satuin näin mainitsemaan näistä istujaisista, jotka osaltaan merkitsivät minulle ihmisten ilmoilla olemista, en voi olla kertomatta eräästä keskustelusta, joka oli kuin jatkona edelliseen tapahtumaan vaikkei siinä minkäänlaista nopostelua käytettykään. Oli johduttu puhumaan lukemattomista vaikeuksista taiteilijain teillä.
— Onhan niitä vaikeuksia vaikka minkälaisia — puheli Pekka Halonen hiljaiseen, vakavaan tapaansa — Mutta luulenpa sittenkin, että mökinpojan vastamäet ovat pahimmat. Vaikka kuinka yrität nousta, niin jopa taas on ahde edessä.
— Sitä en ymmärrä! -sanoi Sibelius intoisesti — Mökinpojan onni on siinä, että hän lähtee kansasta ja taiteen suurin ansio on kansanomaisuus. Minulla vaikeuksia on ollut noissa mäissä, joita on täytynyt kulkea yhä alemma ja alemma, päästäkseni kansaan käsiksi.
Tuli hetken hiljaisuus, eikä kukaan sanonut mitään tähän väitteeseen.
— Missähän me sitten olemme mahtaneet tulla vastakkain? — sanoi Halonen harvakseen ja katsoi tiukasti Sibeliusta silmiin.
Kuuntelijain hengitys salpautui hetkeksi, mutta sitten räjähti iloinen nauru. Sen jälkeen oli muutettava keskustelun aihetta, sillä kukaan ei halunnut lähteä kiipeilemään Jannen ja Pekan ahteille.
6.
NEUVOTON NEUVONANTAJA.
Seurusteluni Suomalaisen Teatterin henkilökunnan kanssa oli tyyten loppunut.
Sivumennen voinen tässä mainita ainoan, surullisenlystillisen kosketuskohdan, jonka nämä entiset työtoverini saivat aikaan.
Jonkun vilkas äly oli saanut selville, että näyttelijä Malmströmin syntymäpäivä sattui samalle päivälle kuin minun lahjanäytäntöni. Keksintöä voi pitää jotenkin valppaasti tehtynä, sillä harvat Ruotsalaisen Teatterinkaan jäsenistä olivat tästä syntymäpäivästä selvillä. Eikä toisin voinutkaan olla, koska vain taiteilijavuodet pantiin merkille eikä ikävuosista paljoakaan välitetty.
Nyt minun lahjanäytännöstäni tehtiin kuitenkin toisen näyttelijän merkkipäivä, vaikka lahjanäytäntö, yleisen tavan mukaan, oli resetinsaajan juhla.
Entiset työtoverini eivät muistaneet minun olemassaoloani ollenkaan, vaan lähettivät Malmströmille komean, sinivalkonauhaisen ja kultaisin kirjaimin omistetun laakeriseppeleen — ellei ehkä tämän seppeleen mukana tullut sanaton tervehdys minullekin. Ja niinpä taisi tullakin, koska se herätti näyttämöllä yleistä mieltenkuohua ja viaton Malmström oli syvästi loukkaantunut siitä, että häntä suvaittiin pitää mielenosoitusten astinlautana ja välikappaleena. Sain sanoa hänelle monta lohduttavaa sanaa, ennenkuin hänen myrtynyt mielensä jossakin määrin rauhoittui.
Ottamatta lukuun osanottoani Malmström mielialaan ei tämä omituinen seppele tehnyt vaikutusta kuin sen, että vilpittömästi häpesin entisten työtoverieni puolesta, joiden ajattelemattomuutta en pystynyt tässä vieraassa ympäristössä edes päällisin puolinkaan siloittelemaan.
Yritin sanoa, niinkuin asian ymmärsin, että jokin ilkeämielinen oveluus oli eksyttänyt suomalaiset näyttelijät tällaiseen. Mutta sille puolustukselle vain naurahdettiin ja sanottiin, että eivätkö he sitten pidä tapana itse ajatella asioitaan.
Olin aseeton, eikä ollut muuta keinoa kuin vaieta. Sitä tahdittomuutta, mikä oli tapahtunut näitten ruotsinmaalaisten näyttelijöitten nähden en voinut mitenkään päin olemattomiin pyyhkiä.
Tämä välikohtaus selittänee selvemmäksi sen, mitä sanoin seurustelustani suomalaisten näyttelijöitten kanssa. Poikkeuksen teki tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, Axel Ahlberg. Hän kävi luonani entiseen tapaansa, ainakin kerran kuukaudessa ja aina sunnuntai-aamupäivisin.
Sentähden olin vähän oudostunut, kun hän soitti eräänä vapaailtana ja kysyi, olisiko aikaa pientä keskustelua varten. Tietysti oli. Eihän minulla toki sellainen hoppu ollut.
Ahlberg tuli ja oli tavallistaan vakavampi, aloittaessaan asiansa melkein suoraa päätä.
— Tulin hakemaan viisasta neuvoasi ja juttelemaan eräistä teatterioloista, jos sallit, — puheli Ahlberg hyvin tärkeänä.
Puhelun viimeiset sanat johtuivat siitä, että olimme, Arkadiasta lähtöni jälkeen, aina visusti karttaneet kajoamista teattereittemme sisäisiin asioihin. Jos keskustelumme sattui teattereihin, niin se kosketteli vain yleisesti tunnettuja seikkoja tai ulkomaisia teatterioloja. Sentähden hämmästyinkin vähän, kun Ahlberg halusi noin oikopäätä rikkoa sanattoman sopimuksemme.
— Jotakin peräti tärkeätä on kai sitten tapahtunut, — sanoin melkein kartellen, sillä vähitellen olin tehnyt sen huomion, että olin suomalaiseen teatteritaiteeseen nähden aikalailla vereslihalla. En halunnut siitä ainakaan mitään turhanpäiväistä jutustelua.
— Mitään erikoista uutta ei oikeastaan ole juuri tällä hetkellä tapahtunut, — puheli Ahlberg äskeiseen tapaansa. — Tapahtumat ovat iältään hyvinkin vanhoja. Asia on vain niin, että ne sinun lähtösi jälkeen ovat peloittavasti alkaneet kehittyä. Sinä olit laitoksessa kuin jonkinlainen aallonmurtaja.
— Olinko? — kysyin huvitettuna.
— Olit! - sanoi Ahlberg tiukasti. - Estit vallan siirtymisen hutiloiviin ja harkitsemattomiin viipperyyksiin. Et taida muistaakaan enää, että suorastaan kielsit nuorukaisohjaajan sekaantumasta komentavin sävyin sinun taiteelliseen työhösi.
— Kyllä sen muistan, — myönsin naurahtaen. — Mutta sehän oli niin peräti kakaramainen yritys. Kaikkihan olemme olleet nuoria.
— "Olleet" merkitsee tietääkseni mennyttä aikaa, — sanoi Ahlberg hienon ylhäisesti, jota tapaa hän mielellään käytti. — Paha vain, että sitä ei voi kaikkiin sovittaa. Sanon vieläkin, että olit kuin aallonmurtaja. Sen sattuvammin en voi sinua kuvata. Nyt sinä olet poissa, ja pärskeet roiskuvat meille päin silmiä. Olotila on tullut sietämättömäksi. On kuin Nemesis olisi levittänyt siipensä kaiken ylle. Mitään ratkaisevaa ei tapahdu. Mutta myötäänsä tapahtuu ja milloin tahansa voi tapahtua jotakin epämieluista. Oikea johtaja näyttää menettäneen tasapainonsa ja jalansijansa. Ei näytä olevan selvillä missä ja miten seisoisi.
— Juttelethan nyt kautta rantain kuin Esko, — sanoin hymyillen ja yritin kääntää keskustelun kevyempään muotoon.
— Koetan parhaani mukaan karttaa karkeita sanoja, — sanoi Ahlberg lyhyesti. — Sanon kuitenkin vielä, miltä minusta tuntuu. Olen saanut sellaisen mielikuvan, että pitäisi sääliä Bergbomia. Hän on kiihkeästi kaivanut kolmekymmentä vuotta ja on vihdoin sattunut kaivamaan sellaista kuoppaa, josta on noussut hänen oma kohtalonsa. Sen edessä hän nyt mielestäni seisoo avuttomana, ja minun pitäisi häntä sääliä, mutta mitä se auttaa, kun en enää muutenkaan kestä sotkuista tilannetta enkä ole itsekään säälin puutteesta kaukana. En tullut luoksesi soimatakseni ketään, sillä se ei sinua miellyttäisi eikä se minua auttaisi. Tämän verran kerroin vain sen tähden, että ymmärtäisit minut, kun sanon, että olen vakavasti päättänyt pyrkiä pois laitoksesta.
— Poisko? — kysyin hämmästyneesti.
— Niin. Sentähden tulin sinun kanssasi neuvottelemaan.
— Kuinka päin olet sitten ajatellut asian järjestettäväksi?
— Olen saanut rohkean päähänpiston, jonka täytäntöönpanossa pyydän kuitenkin sinun neuvoasi. Olen ajatellut pyrkiä Ruotsalaiseen Teatteriin.
Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tämän kuulin. Monetkin ajatukset välähtivät tuossa tuokiossa aivojeni halki. Hyvin tärkeä oli ajatus Ahlbergin sopivaisuudesta tämän laitoksen tiukkaan työtapaan, mutta tärkeimpänä pidin kuitenkin sitä, ettei vanha työtoveri saisi sellaista käsitystä, että jotenkin vastustaisin suunnitelmaa, jonka kanssa minulla ei tietenkään ollut minkäänlaista henkilökohtaista tekemistä.
— Jos sallit, niin selitän tarkemmin, kuinka olen tullut ajatelleeksi tätä mahdollisuutta, — jatkoi Ahlberg, kun näki minun hämmästykseni ja miettimiseni. — Jo niihin aikoihin, kun sain kuulla, että sinut oli pyydetty Ruotsalaiseen Teatteriin, tulin ajatelleeksi, että olisikohan heidän piireissään noussut uudelleen kysymys heidän teatterinsa kansallistuttamisesta. Mitä arvelet?
— Siitä en tiedä mitään, — sanoin epäillen. — Kaipa he jo puolen vuosisataa ovat sitä asiaa hautoneet. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Mutta ainahan siellä on kuulunut ääniä, että se on jo myöhäistä. Enkä luule, että he vieläkään ovat päässeet sen pitemmälle. Eivät ainakaan minun avullani, sillä alun pitäen olen aikani määrännyt kahdeksi vuodeksi. Kun se aika täyttyy, lähden sieltä tieheni.
— Onko se päätöksesi? Sitä en tietänyt!
— Peruuttamattomasti. Jo kieliharrastustenikin vuoksi pidän velvollisuutenani palata suomalaiselle näyttämölle tavalla tai toisella. Se kysymyshän katkaisi lopullisesti keskusteluni Ranftinkin kanssa tukholmalaisista vierailunäytännöistäni. Halusin näytellä suomenkielellä, ja sitä ei Ranft uskaltanut yrittää. Kieltämme ei pidetä samanarvoisena kuin mitä tahansa muuta kieltä. Se tieto pakottaa minut tekemään mitä voin, vaikka olosuhteet olisivat vieläkin mahdottomammat. Muistathan, kuinka työni katkaistiin Arkadiassa, ja muistat kai, kuinka juuri se seikka minua suretti.
— Muistan kyllä, mutta jälkeä jättämättä ei työsi kuitenkaan jäänyt. Moniin se jo ehti vaikuttaa. Pahimmin kai minä putosin kelkasta. Enkä siitä nyt välittäisikään, jos voisin siirtyä toiseen laitokseen. Tuulentupani hajosi nyt kuitenkin ensimmäisessä muodossaan. On siis ajateltava asiaa vain sellaisena kuin se on. Luuletko, että voisin sentään yrittää, varsinkin, kun sinä jätät laitoksen?
— Ehkä juuri sen tähden hyvälläkin syyllä! Mikä estää puhuttelemasta
Castegrénia.
— Haluaisin kernaammin kääntyä suoraan johtokunnan puoleen, — sanoi
Ahlberg arvelevaisena.
— No, puhuttele sitten Frenckelliä! Hän on johtokunnan puheenjohtaja.
Mukavimmin voit tavata hänet lehtensä toimituksessa.
Keskustelimme vielä pitkän ajan, mutta mitään kehoittavaa en voinut sanoa sinne tai tänne.
— Niinpä sitten menen, koska sinäkään et ole pannut vastaan, — sanoi Ahlberg päättäväisesti lähtiessään. — Jos ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan!
Tunsin, että olin ollut kovin neuvoton neuvonantaja, mutta jälkeenpäin en siitä ollut varsin pahoillani, kun sain Ahlbergilta kuulla, että Frenckell ei ollut halunnut ottaa hänen ehdotustaan käsiteltäväksi, kun hän ei ollut eronnut Suomalaisesta Teatterista. Oli päinvastoin kehoittanut Ahlbergia pysymään entisellä paikallaan.
Saman neuvon olisin minäkin antanut, jos olisin voinut.
7.
TIEN MUTKASSA.
Kun toinen vuoteni ruotsinkielisellä näyttämöllä läheni loppuaan, olin kuin tien mutkassa, josta sopi katsella sekä taakseen että eteenpäin.
Tässä käännekohdassa tulin jättämään jälkeeni kaksi työn vuotta, jotka olivat merkinneet kehityksessäni yleensä, mutta varsinkin näyttämöllisessä kehityksessäni, hyvinkin paljon.
Tutustumiseni Castegrénin tapaisen työmuurahaisen ahkeruuteen ja työtarmoon ei voinut olla tehostamatta työskentelyni kireyttä vielä entistäänkin tiukemmaksi.
Höyryä lisäävänä voimana vaikutti Castegrénin tarmo näyttelijäin työhön. Väsymättöminkin kokeilu ja eri teitten tutkiminen hyvään tulokseen pyrkimisessä oli minullekin sallitumpaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Tätä vapautta käytinkin sellaisissa uusissa tehtävissä kuin "Othellon" ja "Learin" jättiläismäisissä rooleissa.
Muistelin näitä töitä nyt tien käänteen tullen kuin tilityksenä kuluneesta kahdesta vuodesta.
Saatuani Othellon ulkonaisesti haltuuni ryhdyin vasta sitten valamaan sen luonteeseen syvyyttä ja leveyttä ja alkuperäistä rajuutta. Onnistuin sijoittamaan osan lepotiloihin syviä rintaääniä, kiihtymyskohtiin eräänlaista barbaarista kimakkuutta ja toivottomuuteen kohtalon runtelemaa värittömyyttä ja osaksi rikkinäisyyttäkin. Saatuani täten äänenkäytön taipumaan kaikkinaisiin sisäisiin vivahduksiin ja myös ulkonaiseen elehtimiseen rupesin vähin erin siirtämään luonnoksen muotoja nykyaikaiseen elämään. Tunsin joka hetki, että yritys oli kovin arkaluontoista ja että se oli lopetettava kernaammin liian aikaisin kuin liian myöhään.
Näin syntyi uudenaikainen käsittely, joka herätti niidenkin vilkasta huomiota, jotka olivat nähneet useimmat kuuluisuudet tässä osassa. Sanoivat, että Othelloni oli nykyaikaisempi ja kuitenkin rajumpi kuin mikään heidän ennen näkemistään "mustista miehistä". Saman yksinkertaisen tekotavan siirsin myöskin Learin luonnehtimiseen, ja äänen käyttelyyn panin siinä yhtä suuren merkityksen. Roolin erilaisuus vaati kuitenkin omalaatuistaan sijoittelua.
Alussa uhosi Learin äänestä vielä miehuudenaikuista syvää voimaa, vieläpä hiven sankarin levollisuuttakin, kuvastellen Learin entistä mahtavuutta, mutta luonteen heikkenemisen pilkahdukset esiintyivät pian äänen ryöpsähdellessä luontaisen voiman olotilasta korkeampiin ääniin.
Roolin pituuden ja laajuuden tähden oli tarkoitettu menettelyni kuitenkin äärimmilleen hiottava voidakseni tarkalleen ja hypähtelemättä kuvata luonteen alituista heikontumista ja kaventumista. Onnistuin tässä kuitenkin niin tasaisesti, että teknillistä tekotapaani eivät monet huomanneet, vaikka sanoivatkin, että ohut lapsen ääni teki näytelmän lopussa unohtumattoman vaikutuksen.
Olin tyytyväinen tulokseen, sillä eihän näyttelijän tekotapaa saakaan huomata, vaan ainoastaan vaikutuksen.
Molemmat näytelmät saivat osakseen suunnatonta suosiota ja menivät peloittavan monta kertaa. Sanon peloittavan — sillä ne olivat niin hirvittävän raskaat näytellä.
Sanomalehtienkin arvostelut olivat myötämieliset. Vieläpä viisitoista vuotta myöhemmin kirjoitti Eino Leino eräässä katsauksessa:
"— — Hänen toinen suuri voittonsa tältä ajalta oli Othello ja kolmas oli Lear, jotka hän mitä uhkarohkeimmin nykyaikaistuttaen teki kokonaan omiksi, kaikkia perintätapoja murtaviksi nerokkaiksi taideluomikseen. Kuitenkin oli hänen asemansa enemmän tai vähemmän kiero Ruotsalaisessa teatterissa, ellei mielinyt itsekin samalla muukalaistua ja käydä kokonaan vieraaksi suomalaisen näyttämötaiteen kehitykselle. Sitä taas ei Halme tahtonut ja siksi hän erosi Ruotsalaisesta teatterista."
Kun nyt jouduin näin hyppäämään ajassa eteenpäin, niin lienee syytä mainita, että jo kymmenen vuotta Ruotsalaisesta Teatterista eroamiseni jälkeen olivat suomenkieliset lehdet kauttaaltaan valmiit puhumaan taiteestani samassa äänilajissa kuin ennenkin ja koettivat unohtaa, että olin kuulunut Ruotsalaiseen Teatteriin, johon liittymiseni ja syyt siihen olivat ehkä jo silloin siirtyneet pois hartioiltani.
Niinpä kirjoitti U.S. 27/11 13 pitkässä artikkelissa 25-vuotispäivänäni m.m. seuraavaa: "Kaarle Halmeen taiteessa on ilmennyt aina mitä selvin, itsetietoisin pyrkimys kaiken näyttelijätaiteen perusaatteen, puhutun sanan lausumisen täydellisentämiseen mahdollisimman korkealle — yksityisen sanan, tavun, äänteen, jotta koko se sielullinen sisällys, joka tämän puhutun sanan on määrä ilmaista, tulisi tehoisimmin aistittavaksi. Eikä liene moni muukaan näyttelijäkuuluisuus voinut sen enempää sanan ihanaa valtaa saavuttaa kuin hän. Hänen lausumisensa on aina ollut mallikelpoista, jopa mestarillista. Ja suomenkieli on harvinaisen miehekkäänä, äänteellisesti kauniina soinnahtanut hänen suustaan. Hänen näyttämöllinen tekotapansa on tähdännyt sinne, minne kaiken hyvän taiteen: vähin keinoin suuren aikaansaantiin. Täydellinen eleitten hallitseminen, jonka hän saavutti, ja niiden säästeliäs, viisas käyttö on yhdessä kuninkaallisen ulkomuodon kanssa luonut todella monen monta sydäntä sykähyttävää näyttämökuvaa — —"
"Karjala" kirjoittaa 28/11 13: "— — hänen varsinaiset taipumuksensa ja lahjansa vetivät etupäässä klassilliseen sankaridraamaan, jonka mahtavat haamut hän on loihtinut nähtäväksemme tavalla, jonka vertaista ennen ei suomalaisella näyttämöllä oltu nähty. Hänen esityksissään oli sisällinen puoli, sielukkuus päässyt täysiin oikeuksiinsa, hän syrjäytti onton paatoksen, joka aikaisemmin oli ollut vallitsevana. — - Tämä hänen toimintansa suomalaiseni näyttämötaiteen palveluksessa on jättänyt syvät jäljet tähän taiteeseen. Hänen hillitty, luontainen esitystapansa ei ole ollut vaikuttamatta ympäristöönkin, joka juuri tällä alalla on saanut häneltä vaikutteita, samoin kuin siinä syvässä hartaudessakin, jolla hän eri tehtäviin antautui."
H.S. kirjoittavat 27/11 13: "— — varsinaisen maineensa hän loi etevänä, monipuolisena luonnenäyttelijänä voimakkaalla ja samalla hillityllä tekotavallaan, joka lupasi suomalaiselle näyttämötaiteelle aivan uusia mahdollisuuksia. Ken sai 1890:n luvun lopussa ja 1900 tienoissa nähdä hänen mahtavat Kullervonsa, Daniel Hjortinsa, Othellonsa tai kuningas Learinsa liikkuvan lavalla ja kuulla heidän vuorosanojensa putoilevan raskaina ja harkittuina näennäisesti kylminä, mutta sisäisesti kuumeisina ja intohimoista hehkuvina, on myöhään unohtava niiden tekemän vaikutuksen — —"
Kansan Lehti kirjoittaa 27/11 13: "— — luettelo antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä suuremmoisesta näyttämötyöstä, jonka Halme on neljännesvuosisataisena työkautenaan suorittanut. Päätään pitempänä muita kohoaa hän sivistystyön tällä alalla, ja hänellä on aivan erilainen merkitys näyttämötaiteemme historiassa."
T:reen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:
"Näyttelijä, teatterinjohtaja ja kirjailija, ne ovat Kaarle Halmeen arvonimitykset ja samalla niiden lahjojen ja ominaisuuksien ulkonaiset tunnussanat, joihin hänen työnsä ja taiteilijaelämänsä sisältyy. Näyttelijänä ja teatterinjohtajana hän seisoo maamme ensimmäisten rivissä ja loitolle loistaa siinä hänen voimakas, mahtava taiteilijapersoonallisuutensa, jonka arvoa, ikäänkuin kauniina lisäheijastuksena, on kohottamassa hänen runsas näytelmäkirjallinen tuotantonsa. — — Kaarle Halme kuuluu niihin, jotka hänen nuoruusvuosinaan vallinnut suuri henkisen heräämisen aika, tuo voimakas kevättunnelma toi kansallisen taiteemme palvelukseen. Siksipä on käsitettävissäkin hänen uupumaton innostuksensa ja herkeämätön työnsä, mikä kaunistaa hänen taiteilijaelämänsä tähän asti vierähtänyttä vuosisadan neljännestä. Se työ on arvokasta, voimakkaan taiteilijapersoonallisuuden kotoisen sivistyselämämme kohottamistyötä — —"
Keski-Suomen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:
"— — Eikä hän tyytynyt vain tallaamaan kansallisen näyttämömme uranaukaisijain ja vanhojen tukipylväiden aukomia polkuja, vaan vei kehitystä eteenpäin — — juhlallisen pateettisuuden kannattaman tekotavan sijaan hän ensimmäisenä maassamme pyrki syvempään sielulliseen analyseeraukseen ja sen mukaan tyyliteltyyn yksinkertaisempaan luonnollisuuteen. Yleisö ja arvostelu tunnustivat yksimielisesti hänen taiteellisten saavutustensa arvon — —"
Tähän tapaan kirjoittivat maan kaikki sanomalehdet, purkaen mielialansa usein runoihin ja hauskoihin pilakuviinkin. Näissä maininnoissa kirjoitettiin myöskin teatterinjohtajasta ja kirjailijasta. Lyhyyden vuoksi riittänee vain yksi sitaatti kummaltakin alalta, varsinkin, kun eri sanomalehtien erilliset tunnustukset aivan kuin pusertuvat seuraaviin Eino Leinon kuvauksiin:
"Kaarle Halmeella olikin näyttämöiden johtajaksi, ohjaajaksi ja opettajaksi kaikki siihen tarvittavat edellytykset. Itse etevänä lausujana, näyttelijänä ja tottuneena teatterimiehenä hän saattoi antaa näyttelijöille mitä havainnollisimpia neuvoja ja naulanpäähän iskevimpiä opastuksia. Itse kirjailijana hän saattoi tulla hyvin toimeen kirjailijoiden kanssa, ymmärtää heidän usein itseltäänkin salattuja tarkoituksiaan ja ottaa tehokasta osaa heidän teostensa lopulliseen muovailuun. Itse harvinaisen käytännöllisenä ja tarmokkaana näyttämötyöntekijänä hän voi ottaa huomioon myös kaikki tämän työn tuhannet pikkuseikat ja olla avuksi niissä. — Se, joka on nähnyt Kaarle Halmeen kerran täydellä terällä ohjaavan näytelmää, ei hevin unohda sitä. Ei niin, että hän suinkaan joka harjoituksessa tekisi sitä. Hän istuu, hän tutkii näyttelijän mahdollisuuksia, hän antaa kunkin rauhassa syventyä osaansa. Hän vartoo hetkeään. Se tulee sitten jossakin harjoituksessa kuin tuli ja leimaus. Hän iskee äkkiä kiinni jokaiseen yksityiskohtaan, antaa vivahduksia, korjaa äänenpainoja, osoittaa epäjohdonmukaisuuksia, kiihoittaa näyttelijää yliluonnollisiin ponnistuksiin. Nyt hän on ohjaaja Jumalan armosta, nyt hän on ihmisten muovailija. Hän itse palaa, hän hehkuu, hän näkee näkyjä, hän ajaa takaa kangastusta, joka on hänen sielunsilmissään. Täytyy olla idiootti näyttelijäksi, joka ei opi enintä mahdollista sellaisista juhlahetkistä —"
"Oltuaan välillä allekirjoittaneen mukana perustamassa Helsinkiin Suomen ensimmäistä ulkoilmateatteria Helkanäyttämöä (1912) on Halme vasta viime vuosina toteuttanut sen ajatuksen, johon sekä luonto että kohtalo, toisin sanoen hänen oma lahjakkuutensa että meidän näyttämötaiteelliset olosuhteemme näyttävät hänet jo aikoja sitten määränneen: hän on perustanut oman teatterinsa, Näyttämö Kaarle Halmeen (1915), joka eroten monessa muussakin suhteessa edukseen kaikenkaltaisista kiertävistä seurueista on siitä merkillinen, että se johtajansa henkilössä tarjoo näyttämötaiteemme parhaimpia saavutuksia kaukaisimmillekin maankulmille. Pari tämän teatterin esityksistä olen ollut tilaisuudessa näkemään. Toinen niistä oli Ibsenin Solness Rakentaja, epäilemättä koko maailmandraaman vaikeimpia tehtäviä juuri siksi, että se on runollisimpia ja vertauskuvallisimpia, mutta josta Halme suoriutui mestarillisella tyylitaidolla ja luovan mielikuvituksen viivoittamalla plastillisuudella. Toinen niistä oli John Tanner Shaw'n Ihmisessä ja Yli-ihmisessä, missä erityisesti hänen nyt jo klassilliseksi tahkoutunut suomenkielen käyttelynsä vietti voittojaan.
"- — suurella, 4-näytöksisellä, länsisuomalaista maalais-elämää kuvailevalla murhenäytelmällään Murtuneita (1903) Kaarle Halme osoitti, mikä syvä näytelmäkirjallinen mahtiponsi hänessä piili rinnan terävän luonnekuvauksen ja Jumalan armoittamalle teatterimiehelle ominaisen taiturillisen tekotavan kanssa. Vielä nytkin se on Halmeen parhaita näytelmiä. Tällä hetkellä on Kaarle Halmeen näytelmien luku legio ja lienee hän eittämättä maamme enimmän näytelty draamallinen kirjailija, samoin kun hän on kypsin ja teknillisesti kehittynein. Ei niin, että hänen nimeänsä olisi Suomen Kansallisteatterin tai muiden vakinaista valtioapua nauttivien taidelaitostemme ohjelmistoista erikoisesti etsittävä. Niille eivät hänen näytelmänsä ole arvattavasti olleet kyllin 'kirjallisia', joka onkin totta siinä merkityksessä, että Kaarle Halme ei kirjoita mitään 'lukudraamoja' — kuten niin monet muut meidän draamallisista kirjailijoistamme — vaan todellisia eläviä, näyttämödraamoja, joissa jokainen sana, jokainen ele ja äänenpaino on tarkoitettu näyttämöä varten, jotka vaativat näyttämöä ja vasta vaikuttavat näyttämöltä. Tässä suhteessa on Kaarle Halmeella suuret ansionsa koko suomalaisen draamallisen kirjallisuuden kehitykseen nähden, joskin nuo ansiot meillä nykyään vallitsevan velton kirjallisuuskritiikin ja alkeellisen draamallisen makusuunnan vuoksi eivät vielä ole tulleet täysin tunnustetuiksi.
"Maamme keskiluokan, vieläpä sen syvien rivienkin erikoinen draamallinen harrastus, jolle tuskin lienee tällä hetkellä vastaavaisuutta minkään maan sivistys-oloissa, on kauneimpia lehtiä suomalaisuuden historiassa. Tämän lehden kääntämisessä, tämän harrastuksen muokkaamisessa ja korkeammalle taiteelliselle tasolle kohottamisessa olisi elämäntyötä muillekin kuin Kaarle Halmeelle, joka korkeista taiteellisista päämääristään ja harvinaisesta työtaakastaan huolimatta on saanut aikaa tälläkin tärkeällä alalla piirtää nimensä suomalaisen viljelyksen historiaan———
"Kansan terve vaisto on osannut oikeampaan. Niinpä ovatkin maamme sadat edistysseurat, raittiusseurat, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset, rientäneet kilvan hänen teoksiinsa tutustumaan ja niitä iltamissaan esittämään. Ei liene sitä seuranäyttämöä maassamme, jonka palkeilta ainakaan joskus eivät olisi kaikuneet Kaarle Halmeen aina täsmälliset, aina tervejärkiset, aina henkilöilleen sopivat ja heidän luonnekuvauksensa puitteissa pysyvät vuorosanat. Kaarle Halmeen nauttimaan äärettömään kansansuosioon tällä alalla on epäilemättä vaikuttanut paljon hänen teostensa teknillinen puoli, jossa hän käytännöllisenä teatteriolojen tuntijana ottaa aina mitä tarkimmin lukuun näiden näyttämöiden vaatimattomat ulkonaiset olosuhteet, mutta varmaan myöskin niiden henkinen sisältö, joka suoraan elävästä, suomalaisesta, nykyaikaisesta kansanelämästä ammennettuna ei tee mitään haihattelevia harharetkiä subjektiivisen tunteen tai riihattoman mielikuvituksen maille, vaan on aina tavalliselle, luonnolliselle ihmis-elämälle uskollinen. Kaikesta teknillisestä taituruudestaan huolimatta onkin Kaarle Halmeen näytelmäkirjallinen taide, juuri näiden sielullisten ominaisuuksiensa vuoksi kaikkein vähimmän sitä, mitä me sopivan suomenkielisen sanan puutteessa nimitämme raffineeratuksi. Hän on ennen kaikkea ratsionalistinen kirjailija.
"Mutta juuri sen vuoksi me katsomme hänen kirjailijana, samoin kuin näyttelijänä ja teatterinjohtajanakin, vaikuttavan makua puhdistavasti. — —"
Runojen puolesta puhunevat seuraavat.
KAARLE HALME
Niin ei äidinkieli armas koskaan syvin, sorein soinnuin täällä soinut aatoksen ja tunteen asteikoissa rytmein luontoraikkain huminoinut kuin sun, suuren, suomenkieli soi.
Sulle selvinnyt on suomalainen
Jaakko Ilkka — vapausunelmamme
urhokuvan syvä sydänkaiho,
uuden päivän usko laulussamme,
pitkän yömme kultaan luova koi. —
Noin jos soisi suurra suomalainen,
kaiken kauneutensa välkähdellen,
kotien ja kontuin kieli kerran,
silloin maailmat ne ihastellen
tuntis aartehemme arvon tän.
Noin jos Suomen mies ois suuri, ylväs,
äänessänsä äidinkielen kulta,
ryhdissänsä urhon tyyni rauha,
katsehessa käskyssänsä tulta
ken sen tohtis kieltää elämän?
4/3 16 Heikki Kokko.
TERVEHDYS KAARLE HALMEELLE
60-vuotispäivänä.
Kun taiteen taivas tääll' ensi kerran syttyi suuriin tähtiin ja papeiks Thaleian kun muusat seppelöivät Pohjan poikain päät, sun nimes eellä muiden kuultiin, nähtiin.
On tuima taival
myös sille, jok' on muusain lemmityinen.
On korkein, kovin laki:
hehkua jumalille, tulta palvella
maailmassa, mi kylmä on ja hyinen.
On kansan kiitos
kuin rauta polttava, kuin iänki jäinen.
Myös sa liet tuntenut
harteillas monen helteen, hallan painavan,
sa uran uurtaja, mies yksinäinen.
Työn kiitos parhain,
työn, mi iloss' innostuksen tehtiin!
Kypenet hetkein suurten
kirjailee elonkankaan kultarihmasin
ja piirtyy kauneeks aikakirjain lehtiin.
L. Onerva.
KAARLE HALMEELLE
30-vuotiseen taiteilijajuhlaan.
Yhden yll' on mahdit aineen,
hurmat arkihopeoiden,
Sun on ylläs yrmyt maineen,
kullat suurna kulkijoiden.
Yks on aatelia mullan
maahan muuten murtuneitten,
Sun on tähtes runon kullan,
ristis hengen ritareitten.
Yks on hetket tuhmin tuhlaa
osallisten orgioissa
Sun on kulkus suurta juhlaa
Naxon kukkanautinnoissa.
Siks nyt ajan inhan säälle
aatost' yht' ei tällä kertaa!
Laittakaamme laakerpäälle
Naxon juhlat ettei vertaa!
Juhlat, miss' on vaunut faunein
täynnä Psyken viljaa pelkkää,
miss' on hengen hehku kaunein,
kaiken kauniin kiitos helkkää!
7/12 1918 Severi Nuormaa.
KAARLE HALMEELLE
30-vuotisena taiteilijajuhlanaan.
Vihit Suomen taiteen templit,
vihit valoin suurin,
juutit nimes Suomen syliin,
juutit syvin juurin.
Eero Eerola.
KAARLE HALME
Mies, joka taitehemme tantereilla
on suorimpana seissyt aina, ain'
se kestäköön, sen kunto kukkikoon,
sen tarmo käyköön juhliin jumalain!
Mikko Uotinen.
Leikillisistä runoista on seuraava tilapäinen tervehdys iloisin:
KAARLE HALMEELLE
Turussa 31/10 1916
Kun kuulin: jo saapuu Otheilot,
oli kuin olis kuulunut kulttuurin kellot
ja sivistyksen cellot
tänne pakanain pesään
ja Kupittaan kohtuun,
kuin hetkeks saisin siirtyä syksystä kesään,
murehista lohtuun,
taitehen rauhaan hetkestä kiistain —
Mut miksis, veli, valitsit tiistain?
Silloinhan ain' olen muualla jossain,
nyt olin tunnillain opistossain,
saaperi soikoon!
Että niin hullusti valita voikaan!
Trotzdem — veljeni, ystävä rakkain,
voittosi olkoon, ja on kunniakkain
voitoista mohrein Shakespearen. —
Sidon Sinun ohimoilles kunniakaaren
kiitokseni hartaan! —
Näen, että joku tässä hymyäis partaan,
joll' olis partaa hivenen verta…
Mutta niinkuin Esko sanoi: "Tules toinen kerta!"
Tuus
Severi Nuormaa.
Näistä edellä esitetyistä ja mainituista suosion ilmaisuista en kuitenkaan vielä silloin tien mutkassa seistessäni tietänyt mitään. En tietänyt muuta kuin sen, että olin tehnyt voitavani siinä tukalassa asemassa, mihin kohtalo oli minut työntänyt, ja sen, että henkeni kaipasi taas kiihkeästi jonkinlaista toimintaa suomalaisen näyttämötaiteen taholla.
Tämän kiihkon ruokkimiseksi olinkin jo, aikoja ennen eroamistani, ryhtynyt toimimaan kahdellakin taholla. Olin kirjoittanut näytelmän "Murtuneita" ja olin ryhtynyt taiteelliseen ohjaustyöhön silloisessa Työväen teatterissa, vaikka laitoksen nimellinen ja käytännöllisten toimien sekä helppotajuisten näytelmien asiallinenkin johto oli toisissa käsissä.
Kun Murtuneita-näytelmä valmistui, luin sen Eino Leinolle ja Axel Ahlbergille. Molemmat olivat perin ihastuneet ja saivat minut houkutelluksi tarjoamaan sen Kansallisteatteriin. Ojensin heidän kehoituksestaan tämän sovinnon käden.
Kun sitten kerran jälkeenpäin satuimme Leinon kanssa tapaamaan
Ahlbergin Opriksella, tuli asia puheeksi.
— Oletko saanut kuulla näytelmästäsi? — kysäisi Ahlberg.
— Kyllä, — sanoin hymähtäen. — Se hylättiin ja lähetettiin takaisin suureella kiireellä. Oltiin kovin kohteliaita. Kiire epäilytti kuitenkin niin, että jäin arvelemaan, tokko Bergbom oli ojennettua kättäni huomannutkaan.
— En minäkään sitä usko, — sanoi Ahlberg. — Taitaa olla siellä niin, ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee. Vasen ainakin kertoili jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, että näytelmä ei ollut yhtään mitään muuta kuin pelkkää Birch-Pfeifferiä alusta loppuun.
— Sitä ainakaan ei Bergbom ole keksinyt! — kivahti Leino. — Niin typerästi ei hän toki ole voinut puhua.
— En ole kuullut Bergbomin sanovan näytelmästä ainoatakaan sanaa, — sanoi Ahlberg erotessamme.
Mainitsin toisestakin toimintani harrastuksesta. Ohjaustyöstäni Työväen teatterissa. Olin siihen hyvin innostunut, sillä siellä oli joukko erikoisen lahjakkaita näyttelijän alkuja, joista useat jatkoivat menestyksellisesti uraansa ja toisista tuli hyvinkin eteviä näyttämötaiteilijoita (Teuvo Puro, Simo Kaario, Väinö Sola, Aatu Palomäki y. m.)
Teatterin johtokunnan muodosti H:gin Työväenyhdistyksen juhlatoimikunta, johon kuului innostunutta ja itseään säästämätöntä väkeä. Yhdessä johtajan kanssa he tekivät ohjaukseni mahdolliseksi kaikessa, missä vain eivät puutteelliset olosuhteet nousseet tenää tekemään. Näin saatiin aikaan tuloksia, joita niissä oloissa pidettiin suorastaan hämmästyttävinä. Varsinkin Ibsenin "Kummittelijoita" ja Björnsonin "Yli voimain II" herättivät suunnatonta huomiota. Näytelmäin esitystä arvosteli professori Werner Söderhjelm Hufvudstadbladetissa niin laajasti, seikkaperäisesti ja tunnustavasti, että hänen artikkelinsa, ehkä etupäässä oman näkökulmansa vuoksi, kiertelivät sittemmin Norjankin sanomalehdissä.
Tunsin ilokseni, kuinka suuri työala minulla oli pääkaupungissa, mutta en samalla voinut olla toteamatta, ettei palkaton intoileminen minulle soveltunut. Oli ryhdyttävä johonkin muuhun.
Tien mutkasta oli tarkasti katseltava eteenpäin.
UUSIA TAIPALEITA
I.
RATKAISUJA.
Sanottuani viimeiset jäähyväiset Ruotsalaiselle Teatterille oli lopultakin tehtävä selvä ratkaisu tulevaisuuteni suhteen.
Jätin taas, kuten kerran ennenkin, ajatuksen lausunnan opettamisesta tuonnemmaksi ja päätin lähteä Tampereelle toteuttamaan ajatustani teatterin perustamisesta sinne. Mutta se tuuma jäi taaskin sikseen.
Sain Viipurin Maaseututeatterin johtokunnalta sähkösanoman, jossa minua pyydettiin sen teatterin johtajaksi.
Tuumin asiaa ja taisin vähin hermostuakin, mutta sähkötin kuitenkin
Viipuriin, että saavun sinne neuvottelemaan.
Siellä syntyi nopeasti selvä ratkaisu. Sitouduin vuodeksi Maaseututeatterin johtajaksi ja Tampereen suhteen päätin, että kolmas kerta toden sanokoon.