language: Finnish

ARKADIA

Elämäni kuvia maailmaa kuvastelevilta palkeilta kansallisen kevättunnelman ajoilta

Kirj.

KAARLE HALME

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

Motto:

        Siit' on kauan — hyvin kauan —
              on kuin olis unta.
        Unheen pilvet satavatko
              kaiken päälle lunta?

        Kuka muistaa sinisaaren,
              runokuvain lehdon —
        kuka ahjon sampoineen
              ja suurten unten kehdon?
        Kuka muistaa Arkadian
              uhritulten valon,
        kuka heljän aamuruskon:
              kansan sielun palon?

SISÄLLYSLUETTELO:

Kevättä ja routaa.

  1. Arkadian porttien juurella.
  2. Kovan onnen näytäntö.
  3. Näyttelijät pyrkivät säännösteltyihin työoloihin.
  4. Mitalin toinen puoli.
  5. Kaksiteräinen miekka.
  6. Läksiäiskekkerit.
  7. Auta miestä mäessä.
  8. Kynnyksellä.
  9. Rekiretkellä.
 10. Ihana kevät.
 11. Järjestelmän koe.
 12. Asemasillalla.
 13. Valtava juhlapuhe.

Latuja ja lakeutta.

  1. Viesti etelästä.
  2. Gambrinissa.
  3. Kun näyttämöllä herkutellaan.
  4. Huomattava saavutus.
  5. Kukon orrella.
  6. Pohja tuntuu.
  7. Entistä työtoveria tervehtimässä.
  8. Sokea kana on löytänyt jyvän.
  9. Tosi kynnessä.
 10. Syytetyn penkillä.

Tähkäpäitä.

1. Työn onnea. 2. Uusi tuttavuus.. 3. Juhlan merkeissä. 4. Silmänkääntäjätemppu. 5. Kulttuurihistoriaa näyttämöllä. 6. Päätösvaltaisen miehen lupaus. 7. Lehden kääntyessä.

Ulkomailla.

1. Tukholmassa. 2. Kööpenhaminassa. 3. Leipzigissä. 4. Berliinissä. 5. Kotimatka.

Sinisellä sillalla.

  1. Mainingeissa.
  2. Uutisia ulkomailta.
  3. Kuka iski?
  4. Sairaus.
  5. Haaste.
  6. Epäilty näytelmä.
  7. Aituri.
  8. Eloisa kevät.
  9. Voitto.
 10. Padot murtuvat.
 11. Tervetuliaisruusut.
 12. Hämmästyttävä ehdotus.
 13. Amppeli ja tomppeli.
 14. Vastavirrassa.
 15. Mikä on tarkoitus.
 16. Kiistan aihe.
 17. Merkkitapaus Arkadian näyttämöllä.
 18. Ohrasalama.
 19. Uusi välikirja.
 20. Yllätys.
 21. Hyvästijättöni Arkadian yleisölle.

Tuuliajolla.

1. Omantunnon edessä. 2. Kun sisäinen palo ei valaise. 3. Odottamaton vieras.

Taidetta taiteen vuoksi.

1. Raskas hetki. 2. Railon yli. 3. Uusi ympäristö. 4. Uhkarohkea yritys. 5. Ihmisten ilmoilla. 6. Neuvoton neuvonantaja. 7. Tien mutkassa.

Uusia taipaleita.

1. Ratkaisuja. 2. Uutisia. 3. Sovinto.

KEVÄTTÄ JA ROUTAA

1.

ARKADIAN PORTTIEN JUURELLA.

Näyttämön kello soi.

Sen kilinässä on aavemainen ja epätodellinen soinne. En tunne, että minulla olisi mitään yhteyttä tuohon soittoon, mutta nousen kuitenkin pukuhuoneen tuolilta, koska teatterin tukkataituri ja ihomaalimestari sieppaa kaavun harteiltani ja loittonee vierestäni.

Nousen ja vetäisen mustan Daniel Hjort-pukuni kireätä miehustaa vähän alemmaksi.

Kello soi heti uudelleen.

Sen ääni on kuin voimistunut ensimmäisestä yrityksestään. Nyt se on kirpeä ja käskevä. Katson kysyvänä ympärilleni, vaikka tiedän selvästi, ettei minulla ole mitään kysyttävää eikä mitään turvaa missään.

Pukuhuoneen herttainen palvelushenki, vanha ja äidillinen rouva Kjällman, astuu eteeni mustatöyhtöinen baretti kädessä ja musta kaapu käsivarrella.

Puvuston ylihoitaja Siina Pastell ehättää väliin ja selittää jotakin sen tapaista, että ne siellä alhaalla puetaan ylleni sitten kun tarvitaan. He molemmat kyllä seisovat valmiina kulissien takana.

Kello hurjistuu pärisemään kolmannen kerran.

Nyt se ei enää kutsu eikä käske. Se vaatii ja uhkaa! Sen äänessä on röyhkeä sävy, joka vaatii ehdotonta tottelemista. Se valtaa kaiken huomioni.

Koetan kuitenkin ymmärtää mitä naiset äsken selittivät ja nyökkään heille ystävällisesti.

— Niin, niin! Hirsipuun luona tavataan, — sanon kohteliaasti ja lähden alas.

Hiljaista puhelua kuulen takanani, mutta en tiedä mitä sanotaan. Tiedän vain, että on kuljettava portaita alas.

Portaitten juurella työntää tarpeistonhoitaja, rouva Hermans, minulle kirjan käteen ja hymyilee.

— Vai niin! — sanon hänelle. — Livius! Kas vain tätä piskuista Rooman historiaa!

— Ajattele, että siinä on vain yksi luku! — sanoo Sala kulkiessaan ohitse, katsomoa kohti, ja nauraa mennessään.

Herään tästä vähän todellisempaan elämään, ja Salan leppoisa nauru helpottaa hermojännitystä. Tekee mieli laskea leikkiä kuolemanahdistuksen uhallakin.

— Tästä Liviuksen historiastako minä siteeraan Vergiliustakin? sanon hermostuneen iloisesti. — Mitä?

— Onko Hjortissa semmoinen ristiriita? — kysyy Sala ja pysähtyy ovelle.

— Missä rakkauskirje on? — kysyn samassa rouva Hermansilta.

— Kirjan kansien välissä. Samaan satoon tulee tohtori näyttämöltä ja alkaa puhella sekä Salalle että minulle selittäen, että Livius oli historioitsija, jota ei sovi ylistää suureksi puhujaksi.

— Mutta — ettehän te ole sitä Liviuksen kirjasta lukenutkaan, — sanoo tohtori minulle.

— En, — vastaan hyvätuulisena. — Minulla ei ollut harjoituksissa mitään kirjaa.

Tohtori nauraa ja poistuu Salan kanssa katsomon käytävään.

Jään yksin kulissien taakse seurustelemaan Rooman historian ja filosofi Hjortin rakkauskirjeen kanssa. Tunnen, että pieni välikohtaus on paljon sulattanut pelon nostattamaa jäykistymistä. Koenäytäntö on teatteriinpyrkijälle ilkeä paikka. Kokeilijan edessä ja ympärillä on vain masentavia asioita. Joitakuita näyttelijöitä ilmaantuu kulissien väliin tavallisissa omissa puvuissaan. Minä yksin edustan Turun linnan ja Sigismundin aikakautta. Minä yksin olen talon ulkopuolella. Kaikki muut ovat sisällä. Niin! Seison korkeitten porttien edessä. Olen kuin mierolainen Arkadian porttien juurella. Kolkutan, mutta en tiedä, olenko otollinen.

Olen oikea Daniel Hjort. Romanttinen mietiskelijä, joka ei tunne itsestään muuta kuin omat mielikuvansa ja valtimonsa kiihkeät lyönnit. Nekö riittäisivät Stålarmin hoviin ja linnan kavaljeerien parveen päästämään tuntemattoman miehen? Teologi- ja filosofi-poikanenko ritarikannusten ja taistelutapparain kalskahtelevaan ympäristöön?

Nuo tuolla, jotka avustavat tätä näytelmää, kuuluvat Arkadian hovikuntaan. He ovat varmoja itsestään ja asiastaan, mutta minä seison ulkona, porttien ulkopuolella.

Totta totisesti! Onko tässä kaksi onnetonta Daniel Hjortia?

— Aletaan! kuuluu ääni, joka panee vavahtamaan.

Mutta samassa painuu pääni kirjaa kohti, ja niin käyn näyttämölle mahdollisimmasti irtaantuneena ilkeästä tilanteesta. Se maineen permanto, jota astelen ja joka vielä äsken peloitti minua, häipyy äkkiä mielestäni. Alan ajatella ja tuntea niinkuin olen tottunut ajattelemaan ja tuntemaan silloin, kun henkeni tuntosarvet ovat Daniel Hjortia hahmotelleet.

Nostan hitaasti pääni kirjasta ja tuijotan pimeään katsomoon, joka on musta ja syvä. Mitään ei sieltä näy, eikä mikään minua häiritse. Kaikkialla on haudan hiljaisuus. Alan:

Puhujan suuren laill' en väittää taida — — —

Tämän jälkeisistä tapauksista ei minulle jää mitään selkeätä kuvaa tai muistoa. Kohtaus seuraa kohtausta välittömästi ja keskeytymättömästi. Aivan toisin kuin näytäntöiltoina näyteltäessä. Kulissien muutoksia ei ole, eivätkä myötäesiintyjät puhu muuta kuin mikä on välttämätöntä päähenkilön vuorosanoille.

Kerran saan vähän hengähtää, kun ranteisiini sidotaan käsiraudat. Mutta kauan se ei kestä. Pian ne ovat paikoillaan, ja esitys jatkuu samassa huumassa ja loppuu aavistamattoman pian huutoon: vapautta, ilmaa! Kaikki on ohi. Seison kulissien välissä kuumana ja höyryävänä enkä ole oikein selvillä, mihin nyt pitäisi ryhtyä. Tuntuu vain siltä, että nyt vasta pitäisi alkaa kaikki alusta. Useat toverit onnittelevat, mutta minä vain ihmettelen tätä menoa enkä osaa sanoa mitään. Silloin tulee johtokunta katsomosta. Väistyn syrjään noiden arvokkaiden miesten tieltä, mutta professori Jaakko Forsman, joka verevänä ja tanakkana tulee ensimmäisenä, astuu suoraan käsi ojossa minua kohti. Tunnen hänet heti aito forsmanilaisesta ulkomuodostaan.

— Terve tuloa Suomalaiseen Teatteriin! — sanoo professori yksikantaan ja pusertaa miehekkäästi kuumaa kättäni. — Olette Hämeenkyröstä? Eikö niin?

— Kyllä olen.

— Niin, niin. Tunnen isänne. Sanokaa terveisiä! Tulette suoraa päätä hallinnolliselta uralta. No, no. Ei oppi ojaan kaada. Sanon, terve tuloa! [Olin ollut Turun lääninhallituksessa ylimääräisenä kanslistina ja Liedon v.t. nimismiehenä.]

Kumarran professorille ja sanon jotakin kiitoksen tapaista hämmennyksessäni. Tämän jälkeen tervehtivät Almberg, Löfgren ja Wahlström, joiden tohtori sanoo myös kuuluvan johtokuntaan. Ehdin huomata, että tohtori on iloinen ja tyytyväinen. Sitten nämä mahtavat herrat poistuvat tohtorin huoneeseen.

Minä juoksen portaille ja ravaan pukuhuoneeseen kuin kirmaava varsa. Kauan ei kestä puvun muutto eikä ihomaalin poistaminen. Seison jo lähtövalmiina, kun Axel Ahlberg ja Niilo Sala hänen kintereillään tulevat onnittelemaan.

Arkadian portit ovat auenneet.

2.

KOVAN ONNEN NÄYTÄNTÖ.

A Arkadian katsomo on täynnä yleisöä.

Suomalaisen sivistyneistön valioväki on miehissä ja naisissa kokoontunut viettämään suomalaisen kulttuurin voitonhetkeä, merkitsemään nousuastetta suomalaisuuden ja suomalaisen hengen kohoavalla pengermällä.

Arkadian siniverhoinen sali on jo tällä vuosikymmenellä tottunut näihin kultatähkäisen viljankorjuujuhliin. Tämä merkillinen aika, jota yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksankymmenlukuna tullaan kautta aikojen erikoisena mainitsemaan ja jolle sennimisenä tullaan aina antamaan merkitsevä sija suomalaisen hengenvainion viljelyksessä, oli tehnyt toivorikasta terää monilla saroilla ja tuleennuttanut monia kylvöjä.

Tämän viljelyksen eri saavutukset olivat kuin siikkoja yhteisessä kykäässä, jonka kasvamisesta oli riemuittava. Ja yhteisenä riemun paikkana oli vanha Arkadia, jonka kuhilashatun alla kaikista kansallisista sitomista vilpittömästi iloittiin.

Arkadiassa tavattiin tuttavat ja kylänmiehet, saman vainion väki ja samojen sarkojen kylväjät ja leikkaajat. Arkadia oli suomalaisen hengen yhtymäkohta ja kansallisen mielen virkistävä tyyssija.

Sellainen oli Arkadia kaikkinakin näytäntöiltoinaan, mutta varsinkin erikoisina ensi-iltoinaan. Silloin tuntui kautta kaupungin sama tunne: kokoonkutsuva lippu liehuu Arkadian katolla!

Jos vielä lisäksi tämä näkymätön lippu hulmusi kotimaisen ensi-illan merkeissä, oli kutsu velvoittava, sillä uutta voittoa se tällöin kutsui toteamaan. Se tiedettiin ja tunnettiin. Se tunnettiin kaikkien saavuttamaksi yhteiseksi lippujuhlaksi. Siksi ja sentähden pidettiin Arkadiaa suomalaisen kulttuurin keskeisenä kerhokotina.

Kotimaisen ensi-illan merkeissä oli Arkadian lippu taaskin liehunut. Siksi oli katsomo täynnä seuraamassa Minna Canthin "Kovan onnen lapsien" esitystä.

Useat olivat kuitenkin saapuneet teatteriin epäilyksen kauna sielussa. Aivan entisenlaatuisessa mielialassa tuskin kukaan oli tullut, sillä näytelmän nimi jo sellaisenaan oli monelle kuin poikkeuksellisena ennuksena. Eikä kai kukaan odottanut mitään iloista elämystä tästä illasta — ellei ehkä kuitenkin taidenautintoa, kaikista ennakkohuhuista huolimatta.

Näytännön kestäessä mykistyivät kuitenkin enteet ja aavistukset. Näytelmän hirmuisuus ja peloittava todellisuus ylittivät hurjimmatkin mielikuvat. Yleisön valtasi ensin hämmästys, sitten hämmennys ja lopulta kauhu.

Työttömyyden kirot johtivat tapahtumia näytelmässä. Mutta oliko Savon rautatierakennuksella kaikki juuri tällaista? Sitä kysyttiin. Onko tällä jokin tarkoitus vai mitä tämä on? Mitä tekijä tahtoo? Kyllä se tiedetään, että maailmassa on paljon kurjuutta, mutta suotta sitä on Arkadiaan ahtaa! Ei se kuitenkaan sinne mahdu! Eikä tätäkään enemmän! Ei enää toista kertaa! Hirmuinen tendenssinäytelmä! Roskaväen kiihoittaja! Ketään ei haluta katsella maailmaa tältä "kantilta"!

Siinä se oli! Se oli tavattominta, mitä sinä iltana kuului, vaikka kuultiinkin monenlaista ikävää. Eikä sitä kovin voi kummeksiakaan, sillä näytäntö tärisytti katsojat hermostuneiksi ja kiihtyneiksi. Vieläpä muuan vähäpätöinen sattumakin lisäsi tätä ärtyneisyyttä. Tulipalo-kohtauksesta vyöryi kitkerää savua salin puolelle siinä määrin, että kaikki alkoivat yskiä kilpaa. Sekin oli perin valitettava tapaus.

Ainoa ilo oli se, ettei tekijä ollut läsnä tässä kovan onnen näytännössä, joka uhkausten mukaan jäi tämän näytelmän ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Niin! Viimeiseksi se jäi. Eikä tekijä koskaan nähnyt suurinta taideluomaansa. Mutta mitäpä siitä! Hän oli sen jo kyllä nähnyt kymmenesti henkensä silmillä. Eikä hänen läsnäoloansa tarvittu sanomaan niille, jotka siinä näkivät vain tendenssinäytelmän, että yhteiskunnan vaarallisin vihollinen piilee työttömyyden kiroissa. Suojeltakoon yhteiskunta siltä vaaralta! Näytelmä sen sanoi.

Caveant consules! Varokoot yhteiskunnan kellokkaat! Niin sanoi joku tekijän huutavan. — Panem et circenses! Leipää ja sirkusta, huusivat vanhan ajan roomalaiset. Jos niitä saatiin, niin säilyi rauha! — selitti joku. — Tässä huudetaan vain leipää ja vaatimattomia elinehtoja hädänalaisille. Mistä lähtee kauhea suuttumuksen myrsky näytelmää ja tekijää kohtaan? Siitäkö, että Minna Canth näkee syvemmälle kuin muut? Näkee kansan sieluun ja sanoo millaiselta siellä voi näyttää? — puolusteli joku toinen.

Paljon oli kuitenkin niitä, jotka sanoivat vain yksinkertaisesti, että suuri suomalainen näytelmä oli syntynyt, mutta ne äänet vaimennettiin.

Kovan onnen näytännön loputtua poistui kiihtynyt yleisö siniverhoisesta salista.

3.

NÄYTTELIJÄT PYRKIVÄT SÄÄNNÖSTELTYIHIN TYÖOLOIHIN.

Näyttelijäkunta oli lähettänyt teatterin johdolle kirjelmän, jossa viitattiin siihen haparoivaan toimintaan, mikä oli monissa kohdin ilmennyt teatterin sisäisessä elämässä, huolestuttaen näyttelijäkuntaa niin, että se oli päättänyt kunnioittavimmin tarjoutua auttamaan epäkohtien poistamisessa ja säännösteltyihin työoloihin pyrkimisessä.

Kirjelmä oli kohtelias, maltillinen ja asiallinen. Laitoksen etu oli siinä asetettu etualalle vieläpä niinkin pitkälle, että näyttelijäkunta halusi velvoittaa itsensä mitä kiinteimpiin muotoihin laitoksen menestykseksi, ja pyysi tässä tarkoituksessa asiallista neuvottelua ja siitä johtuvia toimenpiteitä. Kirjelmän johdosta pidettiin kokous, jonka menoa minäkin sivulta seurasin.

Uskoin tämän laitoksen oloihin niin lujasti, että luulin asiasta syntyvän hedelmällisen keskustelun ja mielipiteiden vaihdon, mutta sellaista ei syntynyt.

Tohtori Bergbom alkoi vain yksinkertaisesti heti repostella allekirjoittajia ja sanoi, että jos hän jättää Knut Weckmanin nimen syrjään, niin ei allekirjoittajien joukossa ole ainoatakaan sellaista näyttelijää, jonka arvo oikeuttaisi puhevaltaan silloin, kun teatterin intresseistä keskustellaan.

Seisoin hämmästyksestä suolapatsaana kuin Lotin vaimo. En ollut uskoa korviani. Mutta tämä oli vasta pieni alkusoitto siihen, mitä tuleman piti.

Tohtori jatkoi puhettaan yhä ivallisemmin ja purevammin. Hän ryhtyi perin nerokkaasti erittelemään kirjelmän sisällystä, antaen ruoskaniskun tapaisella läimäyksellä ensin tietää, ettei hän ole tullut tähän kokoukseen keskustelua varten, vaan sanoakseen minkä arvoinen tämä esitetty kirjelmä todellisuudessa on. Ja todellisuudessa siinä oli hänen mielestään räikeä syytös hänen henkilöänsä kohtaan järjestyksen ja kurin puutteesta, huonoista palkoista ja huonoista rooleista, huonosta johtajasta ja huonosta ohjelmistosta.

Ihmettelin sitä merkillistä taitoa, joka tämän kaiken oli kirjelmästä keksinyt. Ja mitä varten? Mistä syystä? Miksi tohtori luuli, että häntä tahdottiin kurittaa silloin, kun koko talo tarjosi hänelle ystävällistä apuaan hänen raskaassa työssään? Tämä kaikki meni salamana yli järjen, ja samaa tietä meni jatkokin, jossa tohtori sanoi, että teatterin jäsenet näyttäkööt sitten, kuinka teatteria on pidettävä kurissa, kuinka hankittava palkkoja ja vaatteita ja hyviä rooleja ja näytelmiä mukavammin kuin tähän asti.

Tämä oli kauheata! Hyvä asia oli muuttunut riidaksi ja rettelöksi.

— Jos tohtori ei halua näihin asioihin tarttua, niin pyydetään neuvotteluja johtokunnan kanssa! — kuului näyttelijäin joukosta sanottavan.

— Minä olen johtokunta! — sanoi tohtori.

Sanottiin taas jotakin, ja Bergbom hypähti tuolilta puhuen katkonaisia ja kiihkoisia sanoja.

Syntyi ilmiriita.

En voinut kuunnella enempää. Poistuin pökertyneenä ja istahdin tupakkahuoneen nurkkaan.

Mitä tämä oli? kysyin itseltäni kysymästä päästyänikin, mutta en löytänyt vastausta. Selvä järki näytti kadonneen.

4.

MITALIN TOINEN PUOLI.

Olin pahoin masentunut tapahtumain outoudesta. Näyttelijäkunnan hyväätarkoittavat pyrkimykset työolojensa vakiinnuttamiseksi olivat saaneet osakseen surkean kohtalon. Kun en kuitenkaan pystynyt käsittämään tätä selkkausta, jätin sen silleen ja rupesin ajattelemaan omaa asemaani, joka edellisiin virasto-oloihin verrattuna alkoi tuntua peräti hassunkuriselta. Sain yhä voimistuvamman tunteen siitä, että olin hypännyt onnettomaan kirnuun.

Muutamat toverit huomasivat pian alakuloisuuteni ja ymmärsivät sen syyn. Tästä johtui, että Leino ja Ahlberg ottivat minut ennen pitkää juttusilleen Arkadian ravintolan peräisimpään kamariin. Molemmat olivat, ihmeekseni, kovin herttaisella ja hyvällä tuulella. Olivat aivan kuin ei koskaan mikään ukkosilma olisi räjähdellyt Arkadian seinien sisällä.

— Et tietysti voi ollenkaan käsittää tuonoista kohtausta näyttämöllä? — sanoi Leino, sihittäen poikamaista nauruaan, mikä pehmensi uskomattomalla tavalla hänen arvokasta olemustaan.

— En! Enkä haluaisi siitä enää puhuttavankaan, — sanoin vastahakoisesti. — Asiahan ei oikeastaan kuulu minulle ollenkaan.

— Yhtä hyvin sinulle kuin meille muillekin, — sanoi Ahlberg. — Ellei juuri tällä hetkellä, niin ainakin myöhemmin.

— Luulen, että minulle olisi selvintä kirjoittaa lääninsihteeri
Rydmanille ja palata Turkuun. Onneksi on minulla lupa palaamiseen.

— Siinäpä se! — sanoi Leino vakavasti. — Juuri tuota arvelin. Mutta semmoista temppua ei ole tehtävä väärien olettamuksien johdosta. Jo Turussa sanoin sinulle käsitykseni sopivaisuudestasi näyttämölle, ja sen sanoin Bergbomillekin. Sentähden tulin arvelleeksi, että sinun on päästävä selvyyteen näistä oloista, ennenkuin teet mitään mullistavia tekoja. Olet ollut virastossa ja nimismiehenä. Et tietysti ymmärrä tätä taloa ollenkaan.

Tämän jälkeen Leino alkoi laajasti kertoa Bergbomin ansioista ja teoista teatterin synnytyskamppailussa. Esitys oli elävää ja kiintoisaa, ja siinä ilmeni kertojan oma, syvä harrastus suomalaisuuden asiaan ja suomalaiseen näyttämötaiteeseen.

Sain kuulla paljon uutta ja valaisevaa teatterin alkuajoiltana
Bergbomin ansiot kasaantuivat yhä korkeammalle. Tiesin entuudelta, että
Leinon kansallinen mieliala ja innostus teatteriin kohosivat helposti
yli äyräitten, mutta tällä kertaa ei ollut syytä epäilyihin, sillä
Ahlberg todisti kaikki merkitsevämmät kohdat asiallisiksi ja oikeiksi.

— No, kuinka sitten selitätte sen merkillisen ilmiön, että mies taistelee kynsin hampain omaa etuaan ja oman laitoksensa kehitystä vastaan, kuten äskettäin? — kysyin sitten, kun ylistyshymni oli tauonnut.

— Johtunee hermoista, — selitti Ahlberg. — Kun hän ärtyy, niin hän taistelee vaikka taivasta vastaan. Juuri kynsin ja hampain, niinkuin sanoit. Vaikka et kai ole nähnyt, kuinka hän repii nenäliinoja.

— Siinä ei olekaan mitään nähtävää, — ehätti Leino sanomaan. — Tuskin me kukaan olemme erikoisen esteettisiä suuttuessamme.

— Sepä vasta olisikin peloittavaa suuttumista, — nauroi Ahlberg.

— No, ei nyt mennä leikkiin! Tehdään ensin selvä siitä, mistä on kysymys, — sanoi Leino ja alkoi taas puhua Bergbomin äkkipikaisesta luonteesta, hänen työnsä paljoudesta ja lukemattomien pikkuseikkojen huolehtimisesta, näyttelijäin kasvatuksesta, kirjailijain opastamisesta ja muusta hermoja ärsyttävästä toiminnasta.

— No, nyt minä alan ymmärtää! — sanoin helpottuneesta — Te ette ota näitä tupsahteluja vakavalta kannalta.

— Emme! — sanoi Ahlberg. Ikäviä ne ovat tarpeeksi muutenkin.

— Ja peijakkaan häiritseviä! — lisäsi Leino. — Ne ehkäisevät työtä ja heikontavat tohtorin omaa työkykyä. Vievätpä vielä hänen mielenlaatunsa, joka oikeastaan on iloinen ja ystävällinen, hornan tuuttiin. Näes nyt! Avustaaksemme häntä ojennamme hänelle kätemme asioitten järjestelyä varten ja pakotamme hänelle apulaisen, joka ottaa hänen harteiltaan kaiken rihkamatyön.

— Mutta eikö se mennyt myttyyn? Siitähän hän juuri raivostui.

— Niin! Hän raivostui, kun luuli meidän haluavan supistaa hänen valtaansa. Mutta me emme hämmästyneet! — naureskeli Ahlberg. — Vaikka neiti Bergbomkin jo sekaantui asiaan ja sanoi —

— Anna olla! — murahti Leino. — Sillähän ei ole mitään merkitystä!

— Se oli kuitenkin ainoa hauska, mitä siinä pleenumissa sattui, — jutteli Ahlberg huvitettuna. — Emilie lohdutteli Kaarloa sillä, että nehän ovat vain "tjuguåtta obildade" (kahdeksankolmatta sivistymätöntä), jotka täällä lakia lukevat.

— Pääasia on nyt kuitenkin se, että saadaan Sala ohjaajaksi, näyttelijöille vuorovelvollisuus toimia päivystäjinä ja ohjesäännöt asiallisiksi. Me voitimme sittenkin, kun olimme sitkeitä — ja Bergbom voitti, selitti Leino.

— Ja nyt muuttuu kaikki toiseksi, kun Ida Aalberg tulee! Saatpas nähdä! — lohdutteli Ahlberg lopuksi.

Toiseksi muuttuikin kaikki heti seuraavana päivänä. Arkadian näyttämöllä oli vain työtä ja touhua ja yhteisymmärrystä ja ystävällisyyttä. Kaikkea kaunista oli kukkuramitoin, eikä soraääniä kuulunut missään. Intomielisinä ryhdyttiin työhön.

Minäkin sain Maria Stuartissa Leithingtonin jaarlin osan, ja työ valtasi minut niin kuin kaikki muutkin.

Kuinka ihanaa olikaan Ida Aalbergin taide ja kuinka suurelta tuntuikaan mukana oleminen!

Kuinka sähköistä olikaan tohtorin innostus ja ohjaus ja kuinka kiihoittavaa se hehku, joka näyttämöllä hermoja viritteli!

Kaikki pieni ja arkinen ja vähäpätöinen oli unohtunut!

Tällainen oli mitalin toinen puoli.

Minunkin iloni olisi ollut täydellinen, ellen olisi tehnyt erästä merkittävää huomiota. Yleensä minä kiirehdin puhettani liiaksi, ja kiihkeissä kohtauksissa se muuttui epäselväksi.

Tämä huomionteko pani minut ensimmäisen kerran ajattelemaan puhumisentaitoni vaillinaisuutta. Sain siitä paljon miettimisen aihetta.

5.

KAKSITERÄINEN MIEKKA.

Ryhtyessäni täydellä todella pohtimaan näyttelijätaiteen salaisuuksia huomasin ensiaskelilla sen omituisen kaksiteräisyyden, mikä ilmeni osan puhumisessa ja luonteen hahmottelussa.

Jos yritin puhua selvästi ja kunnollisesti, niin rupesi miekan toinen terä, osan luonne, viiltelemään pahoja naarmuja tarkoitettuun kokonaisuuteen, hajoitellen luonnehtimisen pirstaleiksi tai pysyttäen sen kokonaan näkymättömissä. Jos taas pidin luonnetta pääasiana, alkoi puhuminen pahasti mukeltaa.

Se harmitti kovin. Ja vielä senkin tähden, että virheeni olivat toisenlaisia kuin muitten. Heitä moitti neiti Bergbom kilpaa tohtorin kanssa siitä, että lopputavuja jäi kuulumatta. Minun puheessani tenäsivät ja mukeltelivat sanojen alku- ja keskitavut. Se oli niin merkillistä, ettei sitä voinut olla ihmettelemättä, ja tuntuipa melkein siltä, että vika oli kasvamaan päin.

Näihin huolestumisen aikoihin kutsui Niilo Sala minut kerran vartavasten luokseen keskustellakseen kanssani puhumistapani parantamisesta, tarjoutuen opettajaksikin, jos niin tarvittaisiin.

— En usko, että siitä on apua, — sanoin masentuneena. — En hyväksy meidän kielenkäyttöämme.

— Soo! No, minkälaista sen pitäisi olla?

— Niin! Siinäpä kysymys! En osaa siihen vastata. Mutta etkö ole pannut merkille, kuinka karua ja haukahtelevaa äänellinen kielemme on?

— En! — kielsi Sala jyrkästi. — Ida Aalberg puhuu loistavasti! Sen kai olet huomannut?

— Asetan hänet erikseen! Hän rupeaa innostuksen noustessa melkein laulamaan eikä anna mitään eri arvoa lyhyille ja pitkille tavuille. Ei enempää kuin säveltäjäkään. Sitäpaitsi! Mikä sopii hänelle, ei sovi muille.

— Mitä sinä oikeastaan ajelet takaa? — kysyi Sala epäilevänä.

— Voi, veikkonen! Kunpa voisinkin sen selittää. Mutta sanopa sinä puolestasi! Luuletko, että kielenkäyttö on kansan vapaina ja rohkeina sankariaikoina ollut samanlaista kuin nyt? Luuletko, että sellaisella kielenkäytöllä, joka ei päästä kuuluville sanoja, vaan sanojen ensimmäisiä tavuja ainoastaan, luuletko, että sellaisella kielellä olisi voitu runoilla Kalevala? Minä en sellaista ikinä usko! Me emme ole aina voineet puhua kuin haukkuvat hallit kartanoilla.

— Nyt liioittelet vallan hirmuisesti, — sanoi Sala ja purskahti nauramaan.

— No niin! — nauroin minäkin. — Minä liioittelen tietysti, jos ajattelen ainoastaan tätä teatteria. Täällä on pakko yritellä jotakin muuta, että jotakin kuuluisi orkesteriaukon yli. Mutta tiedäthän, kuinka paljon siinä onnistutaan, ja tiedät, kuinka usein siitä huomautetaan. - Sellainen kielenkäyttö, joka meillä ja ympäristöllämme on, ei kelpaa muualle kuin savupirttiin ja pärevalkean ääreen!

— Voitko sanoa yhtään esimerkkiä siitä, kuinka sen pitäisi kuulua — sinun mielestäsi? — kysyi Sala vakavampana.

— En, - kielsin alakuloisena. — En sellaiseen pysty vielä. Kyllä sanon sitten, kun pystyn. Nyt tiedän vain sen, että ryhdyn kaivamaan Kalevalaa. Uskon varmasti, että sinne on aarre kätketty.

Tähän päättyi keskustelumme Kalevalasta ja äänellisestä kielenkäytöstä, emmekä tulleet enää myöhemminkään siitä monta sanaa vaihtaneeksi, sillä aarteen kaivaminen kesti paljon kauemmin kuin olin kuvitellut.

Vielä monia vuosia sain kärsiä kaksiteräisen miekan haittoja ja edetä vain aste asteelta sitä selvitystä kohti, mihin olin alkanut pyrkiä.

6.

LÄKSIÄISKEKKERIT.

Toukokuun alkupäivinä päättyi näytäntövuosi Helsingissä, ja teatteri hankki siirtymistä Vaasaan. Alkuhankaluuksista huolimatta oli laitos työskennellyt hyvin ripeästi, ja minunkin osakseni oli siinä tullut puoliväliin toistakymmentä roolia. Olin täten tullut kiinteästi istutetuksi teatterin maaperään.

Siitä kai johtuikin, ettei neiti Bergbom halunnut edes kuullakaan estelyitäni, kun tuli puhe niistä kekkereistä, joihin kaupunkilaiset olivat kutsuneet teatterin henkilökunnan, sanoakseen jäähyväisensä ja kiitoksensa talvisesta työstä.

— Olisi anteeksiantamattoman epäkohteliasta, jos ette tulisi, — sanoi neiti Bergbom paheksuvasti. — Olette ollut niin paljon mukana työssä talven mittaan, että monet haluavat tutustua teihin lähemmin.

Tälleen asian oli jäätävä, ja tälleen se jäikin. Täsmälleen määrätyllä kellonlyönnillä saavuimme kaikki Ylioppilastalon eteiseen. Sopivan hetken tullen avattiin sitten juhlasalin ovet, ja soittokunta alkoi soittaa parvekkeella.

- Antakaa nyt minulle käsivartenne, niin teidän ei tarvitse ujostella outoja ihmisiä! — sanoi neiti Bergbom ja asettui terhakasti rinnalleni. — Minä esittelen teidät naisille.

Tämä ystävällinen hyväntahtoisuus kauhistutti minua, mutta aikaa ei ollut enää vastustelemiseen. Seurasin kuin uhrilammas tietäessäni, kuinka huono olin muistamaan noin hät’hätää nähtyjen monien outojen ihmisten ulkomuotoja. Monienko? Luulen, että tulin esitellyksi parillekymmenelle naiselle.

Kun tämä toimitus päättyi, huokasin syvästi kiittäessäni ystävällistä esittelijää ja siirryin nopeasti herrojenpuoliselle salin sivustalle, missä sain illan kuluessa tehdä useita tuttavuuksia miesten kanssa, jotka sittemmin, vuosien kuluttua, valtasivat hyvinkin huomattavia sijoja kulttuurityön tekijöinä eri aloilla.

Näiden nuorten miesten intoisessa parvessa viihdyinkin paremmin kuin kehrääjäpuolella, ja ilta kului iloisesti ja rattoisasti, vaikka illan juhlapuolta tummensikin jonkin verran tietoisuus sitä, että Ida Aalberg oli viimeistä kertaa juhlan kuningattarena Suomalaisen Teatterin jäsenenä. Hän ei ollut enää ottanut vastaan tarjottua välikirjaa. Juhla pidettiin siis tavallaan myöskin tämän yleisesti rakastetun taiteilijan kunniaksi hänen erotessaan siitä laitoksesta, jossa oli uransa aloittanut ja jolle oli niin runsaasti kunniaa ja suosiota kasannut.

Tämä seikka olisi tietysti herättänyt kovinkin suurta kaihomieltä, jos ei olisi ollut mukana sitä lohduttavaa tietoa, että Ida Aalberg kuitenkin, eroamisestaan huolimatta, oli luvannut esiintyä vierailijana. Se tieto kyllä lohdutti, mutta taiteilijattaren eroamisen historiallinen merkitys ei silti muuttunut. Me kaikki läsnäolleet tunsimme sen elävästi, ja isänmaallista intoa uhkuvat juhlapuheet sen todistivat.

Toisestakin syystä tuli tämä ilta olemaan kuin viimeisenä rivinä täyteenkirjoitetulla lehdellä, vaikka siitä ei puheissa mainittu.

Kaupunkilaisten tapana oli aina ollut juhlia teatteria, kun se, näyteltyään paikkakunnalla vain joitakin kuukausia, oli sen jälkeen taas poistunut maaseudulle. Nyt oli tapahtunut muutos. Teatteri oli ollut Helsingissä ensimmäisen kerran koko näytäntövuoden ajan. Se oli nyt muuttunut vakinaisesti helsinkiläiseksi, eikä siis enää hyvästijättöjuhliakaan tarvittu. Näin jäi tämä juhla laatunsa puolesta viimeiseksi yhdyssiteen merkiksi teatterin ja pääkaupungin yleisön välillä. Siinäkin suhteessa kääntyi historian lehti.

7.

AUTA MIESTÄ MÄESSÄ.

Toinen teatterivuoteni oli alkanut työn ja innostuksen merkeissä, ja minä olin jo toisenkin jalkani siirtänyt Turusta Helsinkiin. Olin tehnyt lopullisen päätöksen ja kirjoittanut välikirjan alle. Aika, jolloin vielä olisin voinut palata Turkuun, oli mennyt umpeen, ja niin ollen otin työskentelyni uudella alallani todesti ja vakavasti. Olin tyytyväinen ja innostunut.

Eräänä näytäntöiltana, jolloin satuin aikaisin vapautumaan näyttämötehtävästäni, tohtori lähetti hakemaan minua harjoitushuoneeseen, missä hän istui korjailemassa jotakin käsikirjoitusta.

— Kuinka nyt sanotaankaan kansanomaisesti, kun pyydetään auttamaan jostakin pulasta? — kysyi tohtori. — Jotakin ahteen kiipeämisen tapaista siinä kai on, mutta en jaksa muistaa.

— Auta miestä mäessä! — sanoin.

— No, niin! Niinhän se oli! Tahtoisitteko nyt auttaa miestä mäessä ja antaa muitakin neuvoja?

— Hyvin mielelläni annan heikon apuni, — sanoin tyytyväisenä, kun sain olla joksikin hyödyksi, ja asetuin harjoituspöydän ääreen.

Ryhdyimme työskentelyyn ja selvitimme monta kielellistä pulmaa.

— Näinhän pystyn korjailemaan vaikka mitä! — sanoi tohtori, kun pääsimme työn loppuun. — Mutta ettekö ottaisi yksin korjataksenne tuota "Saiman rannalla"-kappaletta? Se pitäisi toimittaa kunnolliseen painoasuun, sillä minä olen alkanut aavistella, että sen kielessä on paljon vinoa. Tässä se olisi, jos haluatte?

— Haluanpa tietenkin! Kernaastikin haluan olla avuksi siinä, missä voin, - sanoin myötämielisesti ja otin tarjotun kappaleen. — Mutta apropos! Satuin muistamaan erään seikan, kun kerran on puhe kielellisistä asioista. Miksi teatteri aina puhuu ilmoituksissa ja ohjelmissa helppotajuisista kansannäytännöistä?

— No, kun ne annetaan alennetuilla hinnoilla! — sanoi tohtori kummastellen.

— Ovatkohan nyt sentään sellaiset näytelmät kuin esim. Tietäjä, Meren tytär ja muut sellaiset niin helppotajuista taidetta kansalle, että siitä on erikseen mainittava?

— Mitä te nyt tarkoitatte?

— Tarkoitan, että sellaiset näytelmät ovat hyvinkin usein sangen vaikeatajuisia.

— Mitä te nyt sanoitte? Vaikeatajuinen!?

— Niin! Se on vastakohta helppotajuiselle, joka tarkoittaa popularista eli populaaria.

— Kuinka sen sitten pitäisi olla? — kysyi tohtori melkein kiivaasti.

— Luulisin, että olisi asiallisempaa puhua halpahintaisista näytännöistä.

Tohtori katseli ensin minua, ja silmät välähtelivät niinkuin aina silloin, kun jokin uusi asia oli hänelle selvinnyt. Sitten hän hypähti tuoliltaan ja rupesi nauramaan niin makeasti, että hartiat hyllyivät.

— Herra siunatkoon! Tämähän on vasta hassua! Hirveän hassua! — puheli tohtori ja huusi samalla sisarelleen, joka tuli huoneeseen: — Kuule, Emilie! Oletko elämässäsi kuullut näin hirveän hullua juttua? Ajattele, että olemme iankaiken antaneet kansalle hyvin helposti ymmärrettäviä näytelmiä, sen sijaan, että olisi pitänyt antaa halpahintaisia! Onko ikinä kuultu hassumpaa!

Neiti Bergbom ei päässyt kuitenkaan niin vähästä asian perille, vaan se oli selitettävä ymmärrettävämmin.

— Kuulehan nyt tätä skandaalia! — puheli tohtori nauraen ja pyyhkien silmiään. — Herra Halme paljasti nyt juuri, ettei helppotajuinen merkitsekään huokeita hintoja.

— Mitä sitten?-kysyi neiti Bergbom kauhistuneena.

— Se kuuluu olevan samaa kuin popularis eli populaari, ja "godtköpsföreställning" on suomeksi halpahintainen näytäntö! Ja me olemme muuttaneet kaikki filosofisetkin näytelmät kovin helposti ymmärrettäviksi eli helppotajuisiksi. Ymmärrätkö?

— Herra jesta! — sanoi neiti Bergbom ja korjasi puseron kaulusta. Sellainen tapa oli häneen jäänyt, kuten hän oli kerran maininnut, erään ankaran kaulataudin jälkeen ja se merkitsi hermostuneisuutta. — Mitä se taju sitten oikeastaan on?

Selitin sanan merkityksen, mutta neiti ei ilostunut.

— Eikö sinua huvita tämä juttu? — kysyi tohtori ja nauroi taas.

— Huvittaa vain siltä puolelta, että se selvisi, — sanoi neiti Bergbom. — Toiselta puolen se harmittaa, kun ei kukaan kielentaitoinen ole huomannut sitä aikaisemmin.

— No, no! — lohdutteli Bergbom. — Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ja vastaisilta kompastuksilta olemme nyt turvatut. Herrat Sala ja Halme voivat näissä seikoissa hyvin helppotajuisesti auttaa miestä mäessä, ja vieläpä halpahintaisestikin.

8.

KYNNYKSIÄ.

Äänellisen kielenkäytön hiljaisessa työskentelyssä ilmaantui tielle monenlaisia kynnyksiä.

Sanonnan rytmi ja sävelkorko alkoivat kyllä soinnutella kalevalaisen poljennon joustavuutta rauhallisissa oloissa, mutta elämän ja näyttämötyön piirissä olivat entiset tottumukset ja tavat siksi voimakkaat, että työnsivät vähän väliä yritykset oikeilta raiteiltaan.

Mikä hirmuinen voima olikaan siinä piintymyksen kuilussa, mihin kielen kauneudet olivat haudatut! Korva oli pilattu ja vaisto oli taintuneena siitä tavattomasta vasaroimisesta, millä sanojen ensitavut nuijittiin esille.

Joskus onnistuin sentään näyttämölläkin kiipeämään tämän kuilun reunalle, mutta aina en jaksanut siinä pysyä. Harhaluulo, jota nimitettiin "luonnollisuudeksi" ja "luonnollisesti puhumiseksi", tempasi usein takaisin louhikkoisiin syvyyksiinsä. Aivan kuin ei sanan kaunis kokonaisuus olisi ollut luonnollisempaa kuin louhiva paloittelu! Tottapa kai!

Niinpä niin! Verrattomasti kauniimpaa se olikin, mutta minä en vielä jaksanut tätä sanojen ja varsinkaan lauseitten kokonaisuutta hallita, ja siitä johtui usein tulinen tuskastuminen, joka kaatoi väkisinkin kaikki nurin narin.

Ymmärsin, että tässä tarvittiin suuri määrä näyttämötyötä, pakkotyötä, sellaista työtä, joka itsessään oli räiskyvää elämää, mutta jonka muoto, jonka väline, puhe oli kiteytetty harjoitusten avuin. Ja tällaista työtä sain näihin aikoihin vain pienin rippein. Tarpeeksi ehkä minulle ja muihin nähden, mutta ei tarpeeksi tarkoituksiani varten.

Vanhaa ohjelmistoa tosin näyteltiin myötäänsä, ja siinä olin paljon mukana, mutta omituista oli, etten näissä jo varhemmin ulkoa opituissa osissani pystynyt tässä suhteessa suuriakaan korjauksia tekemään. Vanhat osat kulkivat omaa latuaan kuin painajaisen ajamina.

Tein tuskallista työtä parina talvena, sillä edistys ei hypähdellen kulkenut.

9.

REKIRETKELLÄ.

— Eikö sinunkin mielestäsi päivä ole niin kaunis, että kannattaa vähän ajella? — kysyi Sala kävellessämme eräänä talvisena sunnuntaipäivänä Heikinkatua.

Päivä oli todellakin kirkas ja kaunis. Kannatti mielestäni hyvinkin tehdä pieni kierros Eläintarhaan. Istuimme rekeen ja sanoimme ajurille, ettei mihinkään ole kiire, kunpahan vain körötellään noin muodon vuoksi.

Aluksi olimme visusti vaiti ja nautimme kirkkaasta ilmasta.

— Sinähän sait suomentaaksesi kai pari kuvaelmaa Elinan surmasta? — kysyi Sala jonkin ajan kuluttua.

— Sain — toisen ja seitsemännen.

— Minä en ehtinyt mitenkään enempää kuin kolmannen ja kuudennen kuvaelman. On ollut paljon työtä, — sanoi Sala.

— Niin! — sanoin hetken kuluttua. — Työskentelet ehkä liikaa.

Tästä johtui harvasanainen keskustelu hänen asemaansa teatterin ohjaajana ja hänen ajateltuun vastaiseen asemaansa, mikä yhä enemmän joutuisi kantamaan laitoksen vastuunalaisuutta.

Salan mielestä oli tässä ajatuksessa jotakin ylivoimaista. Jokin erikoinen seikka näkyi häntä painavan ja ahdistavan.

Kautta rantain luulin ymmärtäväni, että korkea oppiarvo oli hänen mielestään välttämätön ehto laitoksen johtoasemaa hallitsevalle miehelle.

— Minun mielestäni ovat ammattitaito, hallitsemiskyky ja henkilökunnan arvonanto paljon tärkeämmät tekijät, - sanoin ratkaisevasti. — Kaksi jälkimmäistä sinulla on ja lisäksi suurenmoinen työkyky. Jos ammattitiedoissa ja ammattitaidossa luulet jotakin puuttuvan, niin sitä vartenhan kohta lähdet ulkomaille.

— Kunpa pääsisinkin selville, mitä varten sinne lähden, — sanoi Sala hiljaisesti. — Ohjaajako sinne menee vai näyttelijäkö?

Siihen en osannut näin äkkipäätä sanoa mitään, sillä olin puolestani tottunut samoin kuin kaikki toveritkin, pitämään Salan hillittyjä hallitusmiehen kykyjä hänen näyttelijälahjojensa yläpuolella, huolimatta siitä, että hän Jussilaisena oli onnistunut erinomaisesti.

— Meidän mielestämme laitos kaipaa nykyisin monin verroin kipeämmin hallitusmiestä ja ohjaajaa kuin näyttelijää, — sanoin lopulta hiljaisesti, etten koskettaisi pahasti ehkä hyvinkin arkaa kohtaa hänen näyttelijäihanteessaan.

Enempää en voinut sanoa, kun Salakaan ei puhunut enää siitä asiasta.

— Olen huomannut, että olet paikoin ruvennut puhumaan paremmin, — sanoi
Sala pitkän vaitiolon jälkeen. — Joskus merkillisen kaunista kieltä.
Oletko saanut teorian?

— Joitakin rippeitä, mutta en osaa niitäkään aina sovelluttaa! — sanoin vastahakoisesti. — Mutta kun tulet ulkomailta, niin toivon, että osaan ainakin tehdä sinulle selväksi, mihin pyrin. Silloin aloitamme yhdessä työskentelyn, josta luulen syntyvän jotakin.

Tähän päättyi tämä omituinen keskustelu, jonka kuluessa ei kumpikaan sanonut sisimpiä ajatuksiaan.

Olen monta kertaa jälkeenpäin pitänyt tätä pidättyväisyyttä moitittavana, sillä avomielisempi ajatustenvaihto olisi ehkä voinut jotenkin muuttaa sitä onnettomuutta, joka sittemmin tapahtui.

Miksi olemmekin joskus niin merkillisen ujoja ja suljettuja ja arkoja?
Siksikö, että kohtalo niin tahtoo?

Kuka sen tietää!

10.

IHANA KEVÄT.

Ainahan kevät tuo mukanaan kauneutta ja ihanuutta. Ainahan se viettää uudestisyntymisen riemukasta juhlaa. Mutta sattuu sittenkin, että on ero keväällä ja keväällä.

Keväät Vaasassa ja Kuopiossa olivat piirrelleet mieleen paljon kauniita kuvia ja jättäneet joukon iloisia muistoja. Ne olivat olleet minulle monessa suhteessa sekä herättäviä että virkistäviä, puhumattakaan siitä, kuinka miellyttävää oli ollut tutustuminen outoihin seutuihin ja ihmisiin.

Vierailuaikamme Viipurissa ylitti kuitenkin kaikki entiset saavutukset keväisen mielialan kohottamisessa.

Luonto puhkesi Viipurissa aikaisemmin kukkeuteen kuin mitä se oli tehnyt pohjoisemmissa kaupungeissa. Puistot olivat rehevämmät, pehmeämmät ja kiehtovammat kuin Merenkurkun ja Kallaveden koivikkoisissa kainaloissa.

Vanhat, romanttiset vallihaudat ja valliharjanteet olivat omiaan lisäämään sadun hohdetta ylvään linnan ja arkuuteensa puristuneen vanhan kaupungin ympärille. Sanattomia tarinoita kertoivat nämä muinaisen ajan muistomerkit jokaisella askelella, ja sanattomin tarukuvin ne täyttivät vaeltajan mielen.

Monrepos-puiston luontainen ja kaunisteltu viehkeys oli sellaisenaan oma satunsa ja herätti ujon kunnioituksen tunteen ruhtinaallisella ylhyydellään ja laajalla valtavuudellaan. Kunnioituksen kyllä, mutta ei kotoista tunnelmaa. Sellaisen synnytti vasta Takasen luoman Väinämöisen patsaan näkeminen.

Sen juurella sydän ailahti, ja sen taika oli voimakkaampi kuin vanhojen tarinoitten häivät ja ruhtinaspuiston ylhyys. Se puhui suomalaisuuden ja suomalaisen maaperän kieltä, valaen rohkeutta ja itsetuntoa ujouden ja arkuuden tilalle. Kalevalaiset näyt nousivat uljaina esiin vanhan ja uuden historian takaa. Nousivat aatelisempina ja ruhtinaallisempina kuin Torkkelin kaupungin ja Monrepos-puiston ihmeet.

Näin lainehti ajatus Viipurin nähtävyyksien keskellä. Kansan elinhermon tuntua oli kaupungin vanhassa historiassa, mutta elvyttävämpää oli kuitenkin nähdä suomalaisen juuren edustajan, suuren tietäjän hahmo tässä ylhäisessä puistossa. Siinä oli loihtua ja lumoa!

Nämä historian ja kulttuurin arvot eivät kuitenkaan yksin, kauniitten ilmojenkaan avuin, tehneet tätä kevättä siksi muistorikkaaksi ajaksi, miksi se muodostui minulle ja yhteiselle toverielämällemme.

Toverielämä! Se sana, kaikkein parhaimmasti tarkoitettuna, tulkitsee tätä kaunista kevättä ehkä syvällisemmin kuin mitkään muut seikat.

En tiedä, mistä johtui sellainen toveruushengen säröttömyys ja kokonaisuus, mikä silloin vallitsi näyttelijäkunnan keskuudessa. En ollut koskaan ennen havainnut mitään sen vertaista, eikä myöskään koskaan jälkeenpäin enää sellaista kotoista tunnelmaa syntynyt keskuuteemme parhaimpinakaan yhteisymmärryksen aikoina.

Minulle henkilökohtaisesti tuotti erikoista virkistystä päivittäinen seurustelu runoilija J.H. Erkon kanssa. Näinä keväisinä, keskustelurikkaina hetkinä punoutui välillemme toveruus ja ystävyys, jotka eivät kertaakaan elinaikanamme katkenneet, vaan lujittuivat tuonelan veräjälle saakka.

Näin sattui minun osalleni. Mutta yleisestikin puhuen oli tämä Viipurin-vierailu tietääkseni Suomalaisen Teatterin jäsenten kaunein toverielämys, mikä osallemme osui.

11.

JÄRJESTELMÄN KOE.

Syksyn ensimmäisenä uutuutena näyteltiin Fuldan Työlakko.

Kun olin saanut siinä hyvän osan, joka ei ollut pituudella pilattu, uskalsin tehdä kokeen siinä puhumistavan järjestelmässä, mikä oli kolmen vuoden ahertelun jälkeen vähin erin hahmottumassa.

Huomasin ilokseni, että kokeiluni sujui suurelta osaltaan ilman erikoista huolenpitoa. Kielen oikea luonto oli huomaamattani tarttunut asiaan. Vaisto, veren rytmi ja korva olivat vihdoinkin alistuneet puhumisen taidon palvelukseen.

Riemuitsin hiljaisesti suuresta voitosta, jonka valmistelut olivat ainoastaan omassa tiedossani.

Sala ehkä aavisti jotakin, mutta ei puhunut mitään. En sitä ihmetellytkään, sillä hän valmistautui juuri näihin aikoihin pitkää ulkomaanmatkaansa varten. Neiti Bergbom vain ilmaisi tyytyväisyytensä näyttelemiseeni — ja ainoastaan näyttelemisestä puhuivat toveritkin. Ei kukaan ollut oivaltanut, mille pohjalle tämä näytteleminen rakentui.

Minä sen tiesin ja iloitsin siitä, vaikka ymmärsinkin hyvin, ettei yksi pääskynen kesää tee. Aavistin, että isommat tehtävät tulisivat vielä tuomaan ehkä hyvinkin monta kompastusta ja pettymystä, mutta hyvä näinkin.

Alku oli tehty! Koe oli kestänyt!

12.

ASEMASILLALLA.

Eräänä koleana syyspäivänä kulki Sala näyttämöllä ja pukuhuoneissa toisen toverin luota toisen luo hyvästejään jakelemassa. Hän näytti iloiselta ja pirteältä. Väläyksittäin tuntui kuitenkin iloisuudessa pientä pingoitusta ja pirteydessä hätiköimistä. Mutta sehän oli luonnollista, eikä siihen pantu erikoista merkitystä. Olihan kysymyksessä vähintään vuoden eroaminen jokapäiväisestä toveripiiristä, eikä ulkomaille lähteminen ollut siihen aikaan samaa joutavanpäiväistä mitättömyyttä kuin miksi se nyttemmin on kehittynyt.

Nykyisin piipahtelevat näyttämötaiteilijatkin suotuisampien olojen virran mukana vähän siellä ja täällä, ilman että heitä velvoitetaan mihinkään sen kummempaan ja ilman että heidän matkatuloksensa merkitsisivät tai edes voisivatkaan merkitä mitään huomattavaa sadon korjuuta yhteiseen aittaan.

Silloin oli toisin — oli samaa kuin jos suomalainen kulttuuripiiri olisi sanonut: mene nyt ja tuo meille parasta, mitä on saatavissa!

Tämän vastuunalaisuuden painon tunsi Niilo Salakin elävästi. Ehkä liiankin elävästi. Hän tiesi liiankin hyvin mitä varten oli saanut valtionavustuksen ja mitä varten hänelle maksettiin täysi palkka, viipyipä sitten matkallaan vaikka kauemminkin. Hän tunsi toverien hyvästijätön sanovan: mene ja tule, sinä teet sen meidän kaikkien hyväksi!

Eipä kumma, vaikka Salan tasainen luonne vähän läikähtikin hänen puristellessaan ystävien lämpimiä käsiä.

Kun sitten tapasin hänet asemasillalla, näytti lähdön synnyttämä pingoitus lauenneelta. Pieni väsähtäneisyys ja surumielisyys ehkä pilkisteli tyynen ilmeen alta. Vai kuvittelinko siten? En tiedä, sillä sellainen mielentila oli mielestäni luonnollisin ja asiallisin henkilölle, joka ypöyksin lähtee taivaltamaan maita mantereita.

— Tämä on mielestäni onnellinen hetki siltä puolen, että nyt pääset varmistuttamaan itsesi kaikkeen siihen, mikä koskee tulevaisuuttasi, — sanoin iloisesti kohottaakseni hänen mielialaansa, kun huomasin, että hiljainen kävelemisemme edestakaisin ei johtanut juuri mihinkään keskusteluun.

— Niin kai! — sanoi Sala ja pysähtyi katselemaan eteensä.

— Niin — ja myöskin meidän tulevaisuuttamme, — täydensin ajatustani. —
Tai, paremmin sanoen, laitoksen tulevaisuutta.

— Puhuit hyvin Työlakossa, — sanoi Sala asennetta muuttamatta. —

— Hauska kuulla, — sanoin ohimennen. — Pengotaan sitten paremmin, kun palaat matkaltasi.

— Minua peloittaa tämä matka, — sanoi Sala matalasti.

Luulin hänen tarkoittavan Venäjän kautta matkustamista ja sanoin, että jos niin on, niin on parasta peruuttaa se ja lähteä meritse. Mutta hän sanoi, että itse matka se on, joka peloittaa, eikä Pietarin tie.

Hän ei sanonut sitä väittäen, vaan hiljaisesti ja epävarmasti. Vaistosin hänen olemuksessaan pientä turvattomuuden vivahdusta, jota en ollut hänessä koskaan ennen havainnut. Kysyinkin sentähden aivan vakavasti, eikö matkaa voi peruuttaa ja järjestää toisin.

— Ei sitä aavistuksien tähden voi peruuttaa, — sanoi Sala vähän lujemmin.

— Tietysti voi! — tiukkasin vastaan. — Voihan muuttaa…

— Ei, ei! — sanoi Sala. — Ei mitään voi muuttaa! Katkaistakseen enemmän väittelyn ojensi matkamies kätensä hyvästiksi ja katosi vaunuunsa.

Näin lähti Niilo Sala Helsingin asemalta eikä koskaan enää palannut.

Ihmeellinen elämä!

13.

VALTAVA JUHLAPUHE.

Kun minua oli syksyllä käyty pyytämässä lausunnan opettajaksi Helsingin Työväenyhdistykseen, en voinut olla sanomatta pyytäjille ihmettelyäni siitä, ettei pyydetty jotakuta vanhempaa näyttelijää sellaiseen vastuulliseen toimeen.

— Voitteko selittää, mistä johtuu, että valinta on kohdistunut juuri minuun? — kyselin pienen miettimisen jälkeen.

— Kyllä voimme! — sanoivat he. — Me olemme kaikki olleet katsomassa
Työlakkoa, ja siinä kiintyi huomiomme teihin.

— Senkö tähden, että näyttelin lakkointoilija Krausia? — kysyin pilaillen.

— Ei! — nauroivat he. — Ei tällä asialla ole mitään yhteyttä sen kappaleen kanssa, vaikka, sivumennen mainiten, olitte kyllä ilmielävä työläinen, juuri sitä maata, jonka tunsimme todelliseksi ihmiseksi, mutta se on asia erikseen eikä kuulu tähän. Teidän puhumistapanne ratkaisi asian ja johti meidät tänne.

— Kuinka niin?

— No, sen seikan tarkempi selitteleminen on kai meille ylivoimaista, mutta eiköhän osuta vähän ytimeen päin, kun sanomme, että me suomalaiset ihmiset tunsimme sen omaksemme. Sanomme totuuden, kun tunnustamme, että se pani oikein kohauksen käyntiin meidän keskuudessamme. Ja meitä oli toisen rivin peräparvi täynnä. Emme olleet koskaan ennen kuulleet niin kotoista ja kaunista kieltä. Se oli niin outoa ja tuttua, että me rupesimme innostuksesta meluamaan. Näin yksinkertaisesta syystä olemme tulleet juuri teidän luoksenne.

Tämä selitys teki minuun kummallisen vaikutuksen. Oli kuin olisi sanottu lohdutuksen ja kehoituksen sana pitkäaikaisille pyrkimyksilleni. Mieleni kirkastui tästä odottamattomasta ymmärtämyksestä. Se antoi minulle sellaisen rohkeuden, että uskalsin suostua heidän ehdotukseensa.

Opetustunnit alkoivat heidän ehdotuksensa mukaisesti ja jatkuivat säännöllisesti jokaisena sunnuntaina koko talven ajan.

Opetuslapset, niinkuin kurssilaiset itseään nimittivät, panivat toimeen sitten keväällä Kaisaniemen ravintolassa niin komeat kurssin päättäjäiset ja muistolahjojen ojentamiset, etten sellaisia voinut mitenkään aavistaa silloin, kun minut niihin juhliin kutsuttiin.

Tehtiinpä vielä sellainenkin kohteliaisuuden temppu, että pyydettiin hyvä ystäväni Oskar Merikanto, joka siihen aikaan toimi yhdistyksen laulunjohtajana, minulle seuraksi näihin juhliin, ettei minun tarvinnut kärsiä yksinäisyyden tunnetta.

Kaisaniemen ravintolan iso sali ja sen viereinen kamari olivat varatut käytettäviksemme, joten juhlan ulkonainen loisto käänsi mielialan ikäänkuin sisäänpäin ja teki olotilan vähän kankeaksi. Pian kutsuttiin kuitenkin illallispöytään, ja minä rupesin jo miettimään leikillistä puhetta, mikä laukaisisi sen ahdistuksen, johon olimme joutuneet.

Laukeaminen tuli kuitenkin, niinkuin kaikki hyvät asiat, odottamatta ja äkkiarvaamatta.

Opetuslapsi Cajander oli kilahduttanut lasinsa laitaan ja noussut puhumaan. Puhe alkoi peräti arvokkaasti kosketellen yleistä kulttuuria ja siirtyi sitten työväen sivistysharrastuksiin. Ennen pitkää painosteli hän jo puhumisen taidon tärkeyttä.

Kuuntelimme vakavina ja juhlallisina ja hiljaisina kuin hiiret. Mutta tämä juhlallisuus ei ehkä miellyttänyt puhujaa vai tapahtuiko se ehkä jostakin muusta syystä, en tiedä, mutta äkkiä hän heittäytyi leikilliseen sävyyn ja sanoa päräytti hirmuisen vakavanaamaisena vallan mullistavan lauseen.

— Herra Halme, joka on meille puhelahjan antanut! — kaiutti Cajander juhlallisella äänellä.

Kurkistin puhujaan, mutta en kuolemaksenikaan kuullut, mitä hän sen jälkeen sanoi. Painoin pääni ja koetin estää naurua tukehtumiseen asti.

Merikanto, joka istui vierelläni, pudotti lautasliinansa saadakseen painua sen etsimiseen. Muittenkin päät kumartuivat, aivan kuin permannolla olisi jotakin merkillistä katseltavaa.

Jo murtui minun patoni, ja pieni itkuntapainen tyrsky ryöstäytyi esiin.

Silloin kuului puoleksi pöydän alta Oskar Merikannon kirkas ja heleä naurun ryöpsähdys, — ja kaikki sulut murtuivat niin hillittömään nauruun, ettei sitä mikään mahti olisi tyrehdyttänyt.

Merikanto kiekaisi vielä pari korkeata ääntä, ja niin me molemmat huusimme naurukrampissa kuin kuolemaantuomitut. Siihen yhtyivät kaikki.

Salin täytti sellainen nauru, niin valtava ja vastustamaton, ettei kai sellainen ollut ikinä ennen näitä seiniä tärisyttänyt.

Talonväet seisoivat ympärillämme silmät ympyriäisinä eivätkä ymmärtäneet asiasta mitään. He eivät I olleet kuulleet sitä jumalattoman vinoa leikkilausetta, jonka me olimme saaneet niellä ja joka oli pannut pingoitetut mielet niin rajusti laukeamaan.

Kesti oman aikansa, ennenkuin saimme sen verran voimia, että jaksoimme jatkaa illallisten syöntiä. Kaikki pyysivät kuitenkin yksimielisesti, että Cajander ei enää jatkaisi valtavaa puhettaan. Eikä hän jatkanut.