Arkadia

LATUJA JA LAKEUTTA

1.

VIESTI ETELÄSTÄ.

Kun syksyllä 1892 kokoonnuimme aloittamaan uutta näytäntövuotta, ei Arkadian henkilökunnan mieliala ollut yhtä toivorikas eikä yhtä työniloinen kuin edellisinä syksyinä.

Kotimaisen näytelmäkirjallisuuden pylväät Numers ja Canth olivat, riitaannuttuaan Bergbomin kanssa, luopuneet Suomalaisesta Teatterista. Nämä olivat lamauttavia asioita, joiden merkityksen tunsimme ja ymmärsimme liiankin hyvin.

Kerrottiinpa vielä huhuja siitäkin, että Ida Aalberg ei tulisi enää esiintymään Arkadiassa. Sekin vielä! Tiedettiinhän, mitä Ida Aalberg merkitsi sekä yleisölle että meille näyttelijöille.

Myötäänsä oli teatterista eronnut henkilöitä, mutta heidän paikkansa täytettiin. Niin ei ollut Ida Aalbergin laita. Hänen paikkaansa ei kukaan voinut täyttää. Eikä myöskään Numersin eikä Canthin!

Nämä olivat masentavia asioita, mutta masentavimman ja surullisimman uutisen saimme kuulla viimeiseksi. Bergbom oli kotiutuessaan ulkomailta tuonut kuoleman viestin tullessaan.

Vieraalla maaperällä ja vieraitten ihmisten keskuudessa oli Niilo Sala tehnyt lopullisen tilinpäätöksen siinä elämän ristiriidassa, joka kaiketi oli hänen mielestään sotkeutunut selvittämättömäksi. Hän uumoili jotakin jo lähtiessään, tunsi avuttomuutta ja pelkäsi.

Pelko oli ajanut häntä takaa halki Saksan ja Ranskan ja saavuttanut hänet vihdoin vaateliaana ja velvoittavana eräässä eteläisen Saksanmaan vuoristokylässä. Hän oli yksin eikä jaksanut enää taistella epäilevän mielensä esille manaamaa haamua vastaan. Tunsi ehkä eksyneensä tieltään ja pettyneensä suuntamerkeistään. Ei uskaltanut enää astua askelta elämän polulla, vaan väistyi, astui syrjään.

Elokuun 15 päivänä oli Niilo Sala omasta tahdostaan avannut Tuonelan veräjän ja nostanut sen salvan tuhoisan laukauksen avuin.

Niilo Salaa ei ollut enää!

Tämä tieto oli peräti hämmästyttävä ja niin lohduttoman surullinen.

Ainoa miehekäs ote, mikä milloinkaan oli laitoksen sisäiseen ohjaukseen tarttunut, oli kirvonnut peräsimestä, eikä hänen kädensijaansa tämän jälkeen kukaan täyttänyt. Ei kukaan pystynyt täyttämään.

Ainoa avokatseinen ja tarkkanäköinen työtoveri oli ainiaksi silmänsä ummistanut. Oikeamielisyyden luja pylväs oli repäisty laitoksen portinpielestä, jättäen jälkeensä ammottavan kolon, jota ei koskaan voitu uudelleen täyttää. Ei koskaan.

Rauha miehisen miehen muistolle!

2.

GAMBRINISSA.

— No, nyt se on täytetty! Onnittelen! — sanoi Oskar Merikanto kerran, kun olimme tavanneet Gambrinissa ja tapamme mukaan siirtyneet pianohuoneeseen rauhaan ja omiin oloihimme.

— Mikä niin? — kysyin.

— No, helkkari! Se suomenkielen puhumisen taidon puute. Olin katsomassa "Telliä", mutta Stauffacheriin minä kiinnyin. Puhuit jeeperin kaunista kieltä. Se helisi, usko pois! Oli kuin musiikkia.

— Niinkö sen arvioit? Sinä ehkä yksin?

— En minä yksin enää jonkin ajan kuluttua! Saat nähdä! Mikä juttu se sitten olisikaan! Mutta minä oivalsin sen ehkä nopeammin kuin muut, kun tunsin vuosia kestäneet pyrkimyksesi. Kuuntelin jokaista sanaa ja nautin ihan peijakkaasti.

— Olen kovin iloinen tästä…

— Saatkin olla, -keskeytti Merikanto innokkaasti. — Olet päässyt julman korkealle harjalle ja siellä nyt seisot.

— Sinä olet ensimmäinen, joka tätä sanot, — puhuin melkein kuin vastaan väittäen. — Ainoakaan toinen ei ole sanonut halaistua sanaa. Ei kukaan teatterissa.

— No, sen voin allekirjoittaa, ettei olekaan. Mutta älä siitä välitä! Puhu sinä vain harjaltasi ja anna muitten puhua muualta! Eihän tällainen asia voi olla kädenkäänteessä selvä kuin pläkki. Eihän se sitten mitään kummaa olisikaan.

— Ei ole kummaa ollenkaan! — nauroin iloisena. — Mahdottoman yksinkertaista!

— Niin juuri! — ilakoi Merikanto. — Sen yksinkertaisuus oli syöstä sinut satulasta. Ja muokkaaminen kesti vuosia.

Tästä syntyi virkistävä keskustelu, joka entiseen, totuttuun tapaan siirtyi vähin erin käsittelemään kaikkia ilmiöitä, jotka herättivät mielenkiintoamme taiteittemme eri aloilla.

Tämä keskustelu oli yksi niistä rauhallisista juttuhetkistä, joihin usein pyrimme piiloutumaan seurakermojen tuttaviemme ulottuvilta, saadaksemme rupatella sydämiemme kyllyydestä.

Monia ajatuksia nämä leppoisat istujaiset synnyttivät, monia mielijohteita nostattivat, ja monet niistä hetken herätteistä puhkesivat kauniiseen kukintaankin. Ja vaikka kaikki oraat eivät koskaan korrelle kyenneetkään, niin ei rikassisältöisen keskustelun elvyttävä teho ollut silti sen heikompi.

Vanha Gambrini jätti monta muistoa, jotka eivät koskaan ole haihtuneet.

3.

KUN NÄYTTÄMÖLLÄ HERKUTELLAAN.

— Ibsen on oikein tuntuvalla tavalla halunnut huomauttaa tämän Villisorsa-näytelmän luonnollista näyttelemistä, — sanoin Ahlbergille, kun kenraaliharjoituksessa asetuimme aterioimaan.

— Kuinka niin? — kysyi Ahlberg.

— No, miksi hän muuten olisi pannut kokonaisen pitkän kohtauksen tapahtumaan aterian aikana! — selitin hymyillen. — Ja ajan hän on mitannut tarpeellisen pitkäksi. Mutta vanha teatterinjohtaja on tässä tehnyt virheen. Katsohan maalattuja pahvikinkkuja, aladobeja ja pasteijoita! Luuletko, että pystymme syömään näitä laitoksia?

— Ibsen-rukka ei edellyttänyt, että Villisorsaa tarjoiltaisiin Arkadiassa, — sanoi Ahlberg ja kolisteli veitsellä kumisevia ruokalajeja. - Tosiaankin! Mitä hittoa teemme syömisen sijasta?

— Koettakaamme näytellä niinkuin meillä olisi vatsakatarri, — sanoin kuivasti.

— Mutta pari ruokaryyppyähän toki on otettava! Miten se sitten järjestyy?

— En tiedä! Repliikkejä emme voi lisätä, mutta voimmehan sen sijaan irvistellä. Ehkä yleisö siitä ymmärtää, että emme voi syödä.

— Aletaan! — huusi Bergbom katsomosta, ja se lopetti leikinlaskun.

Koetimme parhaan mukaan näytellä syömistä, mutta kohtaus tuntui tyhjältä ja vajanaiselta.

— Kyllä on sanottava tarpeistonhankkijalle, että hommaa enemmän oikeata tavaraa ainakin premiääriksi, — sanoi Ahlberg näytöksen jälkeen.

— Entä jos tilaisimme ravintolasta oikean "seksan" ja söisimme juhlaillallisen Ibsenin ja premiäärin kunniaksi? — kysyin.

— Ja juomme "heelan ja halvan" yleisön terveydeksi? Niinkö? — innostui
Ahlberg.

— Vaikkapa niinkin! — sanoin myöntävästi. Näytäntöiltana, kun sama kohtaus alkoi, oli pöytä viinurin kattamana tupaten täynnä kaikenkaltaisia herkkuja, ja me istuimme Ahlbergin kanssa täydessä touhussa jo paljon ennen esiripun nousua.

Kaikki näyttämöllä ihmettelivät, ja kaikille tuli vesi suuhun, kun me tyytyväisinä aterioimme.

Kohtaus sujui sitten asiallisesti ja loistavasti, eikä siinä suinkaan ollut tyhjyyden eikä vajavuuden tuntua. Sen yleisökin huomasi ainakin silloin, kun astuin vieraskäynnille tulleen Gregers Werlen eteen höyryävä peruna haarukassa, jota käytin kuin repliikkini vahvistajana, kohotetun sormen asemesta. Se vaikutti yleisöön niinkuin pitikin, se nauroi iloisesti.

Ensin oli yleisö kovin tyytyväinen, mutta sitten sille tuli hirmuinen nälkä. Ensin oli neiti Bergbomkin aitiossaan hyvin tyytyväinen, mutta äkkiä pisti hänen päähänsä sellainen ajatus, että kun "seksa" oli oikea, niin ei kai sitten viinakaan ollut Vantaan vettä.

— Herra jesta! Ne vissiin juovat puhdasta, raakaa viinaa! — sanoi hän eikä enää voinut istua rauhallisena paikallaan.

Näytöksen loputtua ei yleisökään voinut pysyä paikoillaan, vaan hyökkäsi kiireen kaupalla ravintolaan, jonka voileipäröykkiöt hupenivat ennenkuulumattomalla nopeudella.

— Söivät, peijakkaat, kuin ruhtinaat! — puheltiin yleisön kesken. — Selvää hämäystä se oli! Jos vielä jatkavat kahvilla ja konjakilla, niin kalliiksihan tämä tulee.

Näin naureskeli yleisö ja pureskeli voileipiä, minkä suinkin ehti.

Kun näytännön loputtua menin ravintolaan maksamaan herkkuillallistamme, pidettiin siellä yleistä iloa yleisön nälän kustannuksella.

— Sinä, peijakas! — huusi ukko Achté vastaani. — Nyt olit hyvä! Olit erinomainen!

— Samaahan veli sanoi jo Tellinkin aikoina! — vastasin.

— Niin, mutta nyt olit vielä parempi! Olisit ollut hämmästyttävän hyvä ilman perunaakin. Nyt pidän sinusta pakanan paljon! — puhui Achté innostuneesti, mutta kääntyi samassa palveluskunnan puoleen. — Eikö tässä talossa sitten ikinä saada ruokapöytää kuntoon? Kaikkien nirsuruokaisten olisi tänään pitänyt olla teatterissa! Saakeli, kuinka hiukasee! Se oli juonikas temppu, kun pidit hummerin häntää haarukassa! Piloillasi härnäsit! Kyllä minä sen näin.

— Näyttelijä raukka ei saa nähtävästi koskaan julkisesti herkutella, — sanoin nauraen.

— Ei! Näyttämötaide ei saa herättää muuta nälkää kuin henkistä! — sanottiin ja naurettiin ja odoteltiin ruokaa.

4.

HUOMATTAVA SAAVUTUS.

— No, siinähän te tulettekin, — sanoi neiti Bergbom, kun näki minut eräänä iltana laskeutumassa pukuhuoneesta näyttämölle. — Poikkeatteko tänne Kaarlon huoneeseen vähän keskustelemaan? Kaarlo tahtoo vähän keskustella kanssanne uudesta näytelmästänne.

Tulin hyvinkin uteliaaksi tämän kuullessani, sillä nythän siis tapahtuisi ensimmäisen näytelmäni lopullinen hyväksyminen tai hylkääminen — näytelmän, jota olin valmistellut kaiken vuotta.

Edellisenä päivänä olin jättänyt näytelmän uudelleen Bergbomille, korjattuna lausutun toivomuksen mukaisesti. Nyt saisin kuulla tuomion.

— En luullut, että suoriutuisitte korjauksesta niin helposti ja näppärästi, — sanoi Bergbom ja selaili käsikirjoitustani sohvapöydän ääressä. — Nyt Hilma on ymmärrettävämpi ja onpa vielä saanut lisää runollisuuttakin. Mutta — vielä eräs seikka! Oletteko keksinyt tuon Purimo-nimen, vai onko se todellinen?

— Kyllä se on erään salmen nimi Hämeenkyrössä! — selitin ja jatkoin samassa hymyillen: — Vaikka ei siellä sennimistä taloa ole ollut minun tietääkseni.

— No, se on samantekevä, se! Nimi tuntui vain niin perin oudolta.

— Kaarlo sanoo muuten, että näytelmänne on hyvä, — iski neiti äkkiä keskustelun rakoon.

— Luin muuten näytelmänne uudelleen, ja se tuntui voittavan toisessa lukemisessa, — puheli tohtori ja kampaili partaansa. — No, minkä osan haluatte itse näytellä tässä?

— Jos siihen asiaan saan jotakin sanoa, niin en tietenkään halua mitään osaa. Olen tämän tekeleen suhteen jo palanut loppuun enkä usko, että mikään saisi minua enää syttymään uudelleen, — sanoin vakavasti.

Nähtävästi tohtori hyväksyi kantani, koska ei sanonut mitään, vaan teki osien jakamisen ilman muuta.

— No, asia on selvä, — sanoi neiti Bergbom ratkaisevasti. — Mutta milloin ajattelet kappaleen näyteltäväksi?

— Ei se voi tapahtua ennen kuin viimeisinä näytäntöinä ennen
Turkuun-lähtöä, — selitti tohtori.

— Mutta niin myöhäinen kevät on vahinko näytelmälle, — väitti neiti
Bergbom ja oli pahoillaan.

— No, mitäpä siitä! — sanoin iloisesti. — Tämähän on vasta ensimmäinen!
Kirjoitetaan uusia!

— Määrätään sitten kevät, — sanoi tohtori päättäväisesti. — Sitten se on kuudes kotimainen tänä vuonna!

— Ajatelkaa nyt! — innostui neiti. — Puoli tusinaa kotimaisia näytelmiä samana näytäntökautena!

— Jotakin tämänsuuntaista olen joskus kuvitellut tapahtuvan! — puhui Bergbom välkehtivin silmin ja nojasi pöytään. — Mutta kun tällainen ryöppy sattuu juuri samaan aikaan, jolloin Numers ja Canth ovat meidät jättäneet, niin tuntuu tapaus ihmeelliseltä. Tämä vuosi tulee olemaan teatterimme historiassa hyvin merkillinen. Ainakin suurin tähänastinen saavutus kotimaisten näytelmien lukuun nähden.

— Olisihan se suurin ilman tätäkin näytelmää, — koetti neiti Bergbom vielä puolustella kantaansa.

— Olisipa kyllä, — sanoi tohtori ja nousi. — Mutta kuusi on kaikissa tapauksissa enemmän kuin viisi! Ja tämä näytelmä on tänä vuonna tarjottu. Älkäämme nousko historian henkeä vastaan! Ei pidä estää tapausten kulkua silloin, kun ne tahtovat meille hyvää! Pitäköön seuraava vuosi puoliaan omalla tavallaan! Kotimainen näytelmäkirjallisuus on tahtonut puhua! Ja se on saanut ennenkuulumattoman puheenvuoron.

Näin joutui "Purimossa"-näytelmäni tähän merkilliseen sarjaan, joka muodosti suurimman saavutuksen saman vuoden kotimaisten näytelmien lukumäärässä.

5.

KUKON ORRELLA.

Ruotsalainen teatteri oli ääriään myöten täynnä juhlapukuista yleisöä.

Minna Canth oli tehnyt sen, mitä Bergbom ei uskonut. Oli jättänyt Arkadian ja siirtynyt Heikinpuiston eteläisimmän kärjen viereiseen kiviteatteriin. Oli tuonut sinne uusimman näytelmänsä "Sylvin", jonka ruotsinkielinen asu oli, julkisten salaisuuksien mukaan, leimaava tekijän omintakeisuuden ja holhouksesta vapautumisen.

Näitä vapautumispyrkimyksiä oli sattunut muitakin niihin aikoihin, ja ne alkoivat herätellä pientä ihmettelyä teatteriyleisön keskuudessa. Ruvettiin ajattelemaan ja kyselemään ristiriitojen syitä. Olivatko kaikki nämä ihmiset, jotka hylkäsivät Arkadian ohjakset ja jotka luonteiltaan olivat peräti erilaisia — olivatko he kaikki yksin syypäitä menettelyynsä? Oliko Bergbom yksin syytön sen tähden, ettei hän uskonut mitään tämänkaltaista tapahtuvan? Oliko hän ehkä oikeassa sen tähden, että hän aina luopumisen jälkeen lohduttautui lauseella: kyllä hän tulee takaisin? Tällaiset kyselyt alkoivat orastella yhtäällä ja toisaalla ja herättivät levottomuutta.

Mieliala suomalaisen yleisön keskuudessa ei ollut suinkaan laimeimmillaan siihen aikaan, kun Minna Canth näytti todeksi, mitä hänen mielessään oli liikkunut. Hänen "Sylvinsä" oli tullut ruotsalaiselle näyttämölle ja herättänyt tulollaan tavatonta huomiota.

Siksi oli katsomo ääriään myöten täynnä "Sylvin" ensi-iltana ja niin tiukkaan myyty jo päivemmällä, että kunnollisen paikan hankkiminen oli mahdotonta. Kaksi istumapaikkaa oli enää jäljellä kolmannen rivin sivustan takimmaisella penkillä. Ostin niistä toisen ja kiipesin sitten sen turvin ja illan tullen merkitylle paikalleni.

Huomasin pian, ettei paikaltani nähnyt muuta kuin näyttämöpartaan pienen kulmauksen.

Keskustelusta kuului sentään sen verran, että jotenkuten voi pysyä näytelmän juonessa, ellei puhuminen tapahtunut näyttämön perällä.

Ensimmäisen väliajan tullen aioin sanoa jotakin rakastettavaa sille henkilölle, joka oli koko ajan nojannut olkapäähäni hyvin tutunomaisesti ja ystävällisesti.

— Kestipä olkapääsi sentään, — kuului tuttu ääni takaani, kun olin aikeissa aloittaa kohteliaan keskustelun rauhanhäiritsijän kanssa.

Käännyin katsomaan, ja siinä seisoivat Robert Kajanus ja Arvid
Järnefelt. Tervehdimme ja hymyilimme kärsimyksen ja alennuksen hymyä.
Emme olleet sellaisessa paikassa ennen tavanneet toisiamme.

Kun esirippu sitten vihdoinkin laski näytelmän lopun merkiksi, poistuin nopeasti kadulle raittiiseen ilmaan.

Pysähdyin keskelle Heikinpuistoa kuuntelemaan räiskyvää käsien taputusta, joka yhä vain jatkui. Jatkui ja kiihtyi.

Kun vihdoin lähdin kävelemään poispäin, oli käsien pauke saanut melkein raivokkaan luonteen, kuuluen kauas jälkeeni. Oli ehkä tarkoitus, että se kaikuisi aina Arkadiaan asti.

Mutta Arkadia nukkui silloin jo viattomuuden unta!

6.

POHJA TUNTUU.

Mitä kaikkea mahdoinkaan tuntea silloin, kun ensimmäinen näytelmäni esitettiin ensimmäisen kerran?

Hetki oli suuri ja tapaus merkillinen. Pitkäaikainen kokeilu ja työ oli päätynyt tarkoitettuun tulokseen. Saavutettu perehtyneisyyteni näyttelijätaiteen liukkailla poluilla ennusti yhdessä näytelmäkirjailijan tulikokeen kanssa sitä rannan läheisyyttä, mitä kohti olin usvaisilla vesillä vellonut.

Vaikka en kuvitellutkaan seisovani tukevalla kamaralla, niin vaistosin sentään pohjan tuntua allani ja olin näkevinäni rannan läheisyyden.

Jotakin sentapaista tunsin tänä omituisena ensi-iltana, jolloin ajatukset hypähtelivät ja kirmailivat omaa vallattomuuttaan, pysähtymättä mihinkään, mistä olisi voinut pitää kiinni.

En ajatellut seuraavan päivän arvostelua nyt enemmän kuin ennenkään. Sellaisen joutavan olin kokonaan unohtanut nyt niinkuin aina näyttelijäntyössänikin. Riitti täydellisesti, että teatteri teki parastaan minun näytelmässäni samoinkuin aina muulloinkin ja että yleisö osoitti myötämielistä ystävällisyyttä.

Tunsin ehkä myöskin jonkinlaista tyydytystä siitä, että tämä ilta olisi päätepisteenä ajanjaksolle, jossa oli paljon epäilyjä ja henkistä kiusaantumista. Toivoin että olisi niin, sillä liiankin monesti olin tuskamielin kaivannut tasaisempaa työrauhaa tempoilevien mielenilmaisujen tilalle, joihin en koskaan, toverien kehoituksista huolimatta, näkynyt soveltuvan tarkoituksenmukaisesti.

Tätä kaikkea odotin tästä tapauksesta. Olin kyllin naiivi uskomaan, että erityiset kehitysasteet rakentaisivat minulle lopultakin suojakilven, jonka takana voisi innolla työskennellä ja pyrkiä niihin erinäisiin päämääriin, mitkä olin tielleni asettanut.

Vaistosin maata jalan alla ja olin tyytyväinen. Luulin tuntevani pohjan ja iloitsin. Ehkä sentään pääsen lujalle rantakivelle, jos en katsele oikeaan enkä vasempaan, vaan ponnistan yhä samaan suuntaan. Ehkä kerran pääsen rantatöyräälle, mistä aukeaa uusien latujen lakeus.

Tällaisia ajatuksia synnytti tämä harvinainen ilta, ja ne kirkastivat koko loppukevään entistään valoisammaksi.

7.

ENTISTÄ TYÖTOVERIA TERVEHTIMÄSSÄ.

— Kas, kun sentään tulit tapaamaan! — sanoi Alarik Böök, astuessani hänen pukuhuoneeseensa. — Olen kuullut, että olet ollut usein teatterissa, mutta nyt vasta eksyit tänne.

— Olen pelännyt häiritseväni teitä, mutta lopulta teki mieleni tulla tervehtimään. En malttanut olla tulematta, — sanoin tuttavallisen kättelyn jälkeen. — Tapasin Ida Aalberginkin tuolla käytävässä häpäskältä. Ehdin sentään onnitella turneen johdosta, vaikka ettepä juuri onnitteluja kaipaa. Ainahan teillä on ollut "lappu luukulla". Ainakin täällä Helsingissä.

Siinä en sanonutkaan liikoja, sillä Ida Aalbergin näytännöt olivat sujuneet Aleksanterin teatterissa varsin suurenmoisesti. Olin puolestani perin ihastunut näihin näytäntöihin, sillä aikaa minulla oli yllin kyllin niiden katselemiseen.

Edellisen kevään valoisat toiveeni olivat perin juurin joutuneet Arkadian ristituulien pyörteisiin. Ei ollut muuta työtä ollut koko syksynä kuin vanhojen roolien näyttelemistä. Onneksi niitä oli siksi paljon, että työkunto säilyi, mutta elämän elvytystä sain hakea muusta kuin uusista tehtävistä. Sentähden olin päivätöikseni parannellut kesällä kokoamaani näytelmää "Mallassaunalla" ja antanut sen Bergbomille. Siihen sekin homma oli loppunut.

Onneksi olivat juuri silloin alkaneet nämä Ida Aalbergin näytännöt, jotka muodostuivat minulle vakaviksi pyhiinvaelluspaikoiksi.

— No, vieläkö Bergbom riitelee niinkuin ennenkin? — kysyi Böök äkkiä puhelun keskeen.

— En tiedä, — vastasin vähän nolostuen, kun muistin, että Böökin eroaminen oli tapahtunut täydessä epäsovussa. — Ei hän tänä syksynä ole ainakaan minun kanssani riidellyt.

— Soo! Oletko antanut yliotteen?

— En sitäkään tiedä, sillä en ole koskaan riidellyt puolestani, — sanoin kuivasti.

- Ja rooleja saat kosolta? Niinkö?

— En. Niitä en nykyisin saa yhtään, — myönsin vähän harmistuneena.

— Arvasin sen! — nauroi Böök. — Ellei Bergbom saa nokkaasi saveen riitelemällä, niin hän kieltää sinulta työn. Kauanko luulet kestäväsi, ennenkuin otat armokirjan esille?

— Tiedäthän ajatukseni, — sanoin lyhyesti. — Minulle eivät armon ovet eivätkä takatiet sovi. Kestän minkä kestän.

— Sitten tulet fokatuksi, — sanoi Böök musertavan tietoisesti. — Et tunne Bergbomia. Mutta minä tunnen. Hän vihaa omintakeisuutta. Jos hän ei voi sinua nujertaa ja painaa anturansa alle, niin hän heittää sinut pellolle.

— Uskon, että sinulla on syytä olla noin katkera, — sanoin pahoillani.

— Syytäkö? Saat itse nähdä onko syytä! Kyllä näet - ennemmin tai myöhemmin!

Onneksi soi näyttämön kello juuri tällöin.

Sanoin ääneti jäähyväiseni ja lähdin.

Sinä iltana en päässyt suuren Iidun loihtimaan tunnelmaan, vaikka kuinka olisin yrittänyt. Jotakin peräti vinoa oli mielestäni meidän teatterielämässämme. Myötäänsä tapahtui käsittämättömiä asioita, joissa ilmeni rajaton valta kukistajana. Kuinka se oli mahdollista? Ja miksi?

Miksi nytkin Suomen suurin on eristettynä tämän vieraan talon näyttämölle keskinkertaisen ja osaksi ala-arvoisen näyttelijäjoukon keskuuteen?

Miksi on niin paljon muuta tapahtunut ja tapahtuu yhä? Miksi? Voiko tämä kaikki olla mahdollista?

Lukemattomat kysymykset temmelsivät ajatusteni piirissä ja riistivät taidenautinnon rauhan. Lähdin näytännön jälkeen teatterista tyhjempänä kuin koskaan ennen. Tyhjänä ja masentuneena.

Erään omituisen seikan luulin sentään huomanneeni katsomossa kirkkaasti ja elävästi. Olin nähnyt katselijain kiintymyksen ja innostumisen ja haltioitumisen. Olin nähnyt kuin syrjästä niin valtavan ja elinhermoisen voiman liikahdukset, etten sellaista ollut koskaan ennen huomannut.

Nyt, kun olin itse tavallista syrjemmässä, tunsin tuon voiman. Se ei ollut yksin taiteen ihailemista. Sen ytimessä piili muutakin — ja se muu oli suomalaisen kulttuurin hehku. Se hehku paloi ja liekehti laajalle ja korkealle!

Ymmärsin, että suomalainen teatteritaide kuuluu tähän kulttuurin hehkuun. Se palaa ja nousee ja liekehtii tuhansien tukemana, kansan sielun kantamana. Se ei tukahdu, vaikka teatterin sisällä tukahtuisi kuka ja mikä tahansa. Mitä tahansa!

Ymmärsin ensikerran, että kukaan yksilö ei ole nostanut suomalaista teatteria eikä pidä sitä koholla, vaan sen on tehnyt aikakausi ja suomalaisuuden oma, palava ja liekehtivä elinvoima.

Nyt ymmärsin sen, minkä olin tähän asti vain vaistonnut. Ymmärsin, mihin tukeen perustui Bergbomin rajaton valta, ja ymmärsin, että niin mahtava tuki voi houkutella vallan väärinkäyttöön liiankin helposti sen, joka tätä valtaa käyttää.

Ymmärsin, että jos näissä oloissa tahtoo jotakin omintakeista ajaa, niin nujertamisen jälkeen ovat kaikki omintakeisuuteen vievät tiet suljetut. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin seisoa tai kaatua. Seisoa omana itsenään kuin Ida Aalberg ja monet muut!

8.

SOKEA KANA ON LÖYTÄNYT JYVÄN.

Kun teatterin ohjelmiston pääosan muodostivat tavallisesti edellisten vuosien uutuudet ja kun sopivien uusien tehtävien saaminen näytti minun kohdaltani pahoin tyrehtyneen, niin johduin pohtimaan tilanteen pulmallisuutta.

Selvä kysymys asettui eteeni. Mitä oli näissä oloissa tehtävä, jotta kielen käsittely, puhumisen ja näyttelemisen valmeus esiintymisessäni saisivat yhä kiinteämmän muodon ja hioutumisen? Mitä oli tehtävä, kun oli työn puute?

Nämä kysymykset kiusasivat ajatusta koko loppuvuoden ja vielä seuraavan kesänkin. Syyspuolella vasta löysin vastauksen.

Enhän oikeastaan voinut valittaa työn puutetta, sillä olihan minulla kymmeniä hyviä osia vanhoissa näytelmissä, joita edellisenäkin vuotena oli myötäänsä esitetty. Työtähän niissä olisi yllin kyllin edelleenkin.

Eihän tarvinnut muuta tehdä kuin hajoittaa entisten roolieni rakenteet ja panna ne kokoon uudelleen! Ei muuta!

Pidin tätä ajatusta sokean kanan jyvälöytönä ja odottelin intomielisenä syksyn alkua, jolloin saisin nähdä onnistuisinko nyt paremmin kuin aikaisemmin.

Kun sitten syksyn työ alkoi, tein suunnitelmani mukaisesti. Sitä myöten kuin vanhat kappaleet tulivat esille, en herrastellut vanhoissa osissani, olivatpa isoja tai pieniä, vaan revin ne säälimättä hajalle ja rakensin uudelleen kaiken sen taidon ja kypsyyden mukaan, minkä nyttemmin olin saavuttanut. Työ onnistui, ja minulla oli yllin kyllin uusia rooleja.

Olin peräti tyytyväinen, välittämättä vähääkään, vaikka nämä vanhat kappaleet kulkivatkin arvostelun ulkopuolella. En välittänyt kenenkään muun huomiosta. Työskentelin vain itseäni varten ja olin kuitenkin vakuutettu siitä, että näin tein parhaan palveluksen myöskin teatterille ja yleisölle. "Minkä teet itsellesi, sen teet kansallesi", oli runoilija Erkko sanonut.

Tätä työskentelyä saan kiittää siitä, että ensimmäinen suuri osani tämän koulutukseni jälkeen, Lefebvre "Rouva Suorasuussa", sai kiitosta ja huomiota osakseen. Enimmin miellytti minua kuitenkin tietoisuus siitä, että nyttemmin jo tunsin hallitsevani niitä taidekeinoja, joitten herruuteen olin vuosikausia pyrkinyt. Yllättävästi olivat olemukseeni virranneet uudet voimat, jotka nöyrästi taipuivat palvelukseeni.

Olin näihin asti esiintynyt näyttämöllä kuin vieraassa, oudossa ympäristössä, mutta nyt tunsin olevani kotona, missä minulla oli paljon sanottavaa ja omintakeinen sanan vuoro.

9.

TOSI KYNNESSÄ.

Aikana, jolloin minulla ei ollut teatterissa ainoatakaan harjoitusta eikä mitään näytännöissä tekemistä, olin saanut muutaman päivän loman käydäkseni Tampereella erään tärkeän asian vuoksi.

Sain kuitenkin perille tultuani pian huomata, että loma-aikani oli riittämätön ja vaati yhden päivän lisäyksen. Tämän tähden sähkötin heti Bergbomille, mainiten päivän, jolloin palaan, ellei tarvita aikaisemmin, josta seikasta pyysin sähkötietoa.

Kun sellaista tietoa ei kuitenkaan saapunut, vaikka asuntoni oli kyllin tunnetussa Kaupunginhotellissa, palasin Helsinkiin omatunto kevyenä ja mitään pahaa aavistamatta, sinä päivänä, jonka olin sähkösanomassa maininnut.

Vaikka asia oli näin perin selvä, niin kohteliaisuudesta, jota olin velkapää osoittamaan esimiehelleni, pyysin kuitenkin Bergbomilta anteeksi, etten ollut voinut palata ensin lupaamanani päivänä.

Bergbom otti suureksi hämmästyksekseni vastaan tämän kohteliaisuuteni sellaisella viileydellä ja yliolkaisuudella, etten sellaisia luonteenpiirteitä ollut hänessä milloinkaan ennen tavannut.

— En puutu asiaan! — sanoi hän kylmästi. — Annan sen johtokunnan haltuun. Huomenna on kokous kello viideltä. Olkaa silloin täällä ja antakaa sitä ennen kirjallinen selityksenne, jos haluatte. Siinä kaikki!

Sanoi ja meni. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mistä ihmeestä nyt taas oli kysymys? Oliko jotakin tavatonta tapahtunut?

Menin katsomaan työjärjestystä. Ei mitään muutoksia! Samat näytelmät harjoitettavina ja näyteltävinä kuin lähtiessänikin! Eikä minulla ollut yhtään sanaa niissä missään sanottavana. Minua ei näin ollen ollut tarvittu, eikä tarvittu vieläkään!

Jäähdyin ja muutuin levolliseksi. Näin selvästi tarkoituksen ja ymmärsin, että se pyrki lopullista ratkaisua kohti. Koska siihen pyritään kaikin keinoin, niin tulkoon mitä tulee! Kun lapsi saa mitä pyytää, niin on kai sitten tyytyväinen. Näin ajattelin ja menin kotiin kirjoittamaan selostusta tapahtumasta.

Kun illalla, tohtorin poissa ollessa, pyysin jättää selostukseni neiti Bergbomille, joka tietääkseni kuului johtokuntaan, sanoa tokaisi hän, ettei hän ole minun juoksupoikani. Uusi yllätys!

— Te kohtelette meitä kuin ilmaa, — kiivaili neiti Bergbom. —
Sähkösanomannekin lähetitte keskellä yötä! Mitä sellainen on?
Häiritsette vanhojen ihmisten yölevon!

— Sähkösanoma yöllä! — sanoin kauhistuneena. — Sellaista tapausta valitan sydämeni pohjasta, vaikka olenkin siihen syytön, sillä sähkösanomasta täytyy näkyä, että lähetin sen päivällä.

— Yöllä se tuli, ja me kauhistuimme ja pelästyimme puolikuoliaiksi! Kai sen ymmärrätte? — väitti neiti.

— Ymmärrän tietysti, — sanoin vakavasti. — Ja pyydän onnettomuutta anteeksi. Käyn heti aamulla ottamassa selvän, kuinka sellainen hutiloiminen on voinut tapahtua.

— On aivan samantekevä, mitä te teette, — sanoi neiti kärsivän ihmisen elein ja ilmein.

— Niinpä nähtävästi mahtaa ollakin, — sanoin masentuneena. — Mutta siitä huolimatta otan asiasta selvän. Mitä taas tulee tähän johtokunnan kirjelmään, niin panen sen aamulla postiin. Tulkoon perille tai jääköön tulematta! En pyytänyt palvelusta ulkopuolella olevalta, vaan pyysin saada jättää kirjelmän johtokunnan jäsenelle. Jos ette kuulu johtokuntaan, niin pyydän anteeksi tietämättömyydestä johtunutta kömpelyyttäni.

— No, antakaa sitten kirjelmä tänne, — sanoi kiihtynyt neiti vähän maltillisemmin. — Voinhan viedä sen Kaarlolle, vaikka minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Enkä tahdo tästä kuulla enää tämän enempää!

Neiti Bergbom otti kirjelmän ja poistui kiireisesti näyttämön puolelle jättäen minut hämmentyneenä ja ihmettelevänä seisomaan paikalleni.

— Älkää välittäkö siitä väitteestä, että sähkösanoma olisi tullut yöllä, — sanoi hetken kuluttua muudan teatterin palveluskuntaan kuuluva henkilö, joka sattumalta oli hommaillut jotakin viereisessä huoneessa ja kuullut keskustelun. — Se tuli jo varhain illalla.

— Niinkö? — kysyin hämmästyneenä. — Mistä sen tiedätte?

— Olin silloin siellä tavallisella asiakäynnilläni.

Tämä tieto teki minuun kaikkein ikävimmän vaikutuksen. Poistuin pukuhuoneeseen ja lyyhistyin toivottomana pöytäni ääreen.

Mitä varten hiottiin aseita minua vastaan? Miksi ei ilman riitaa käytetty sitä voimakeinoa, joka aina on valmiina itsevaltiaan teatterinjohtajan kädessä? Olihan kevät tulossa ja uusien välikirjojen aika käsissä. Eikö maltettu odottaa sitä aikaa, jolloin minut olisi voitu syrjäyttää pelkällä huomaamattomuudella ja vaikenemisella?

Sitenhän olisivat kartettavissa kaikenlaiset kieroudet ja ala-arvoiset teot!

Näitä mietin, mutta en mitään asiallisesti ratkaisevaa saanut irti niistä mietteistä.

Vietin yksinäisen ja surullisen illan.

10.

SYYTETYN PENKILLÄ.

— Kas! Terve, terve! — huudahti Erkko iloisesti ja työnsi jykevän ruhonsa Arkadian tupakkahuoneen ovesta sisään. — Hauska tavata pitkästä kotvasta! Miksi istut täällä niin mietteissäsi?

— Istun syytetyn penkillä, — sanoin levollisesti hymyillen ja nousin tervehtimään edellisenä keväänä valittua uutta johtokunnan jäsentä.

— Onko jotakin tapahtunut sitten? — kysyi runoilija kiinteästi. —
Täällä pitäisi olla johtokunnan kokous. Sitä varten olen tullut.

— Paina puuta sitten ja lyhennä odotusaikaasi! — sanoin ja asetin tuolin pöydän ääreen. — Jos istut tuossa, niin näet milloin toiset tulevat. Vielä ei ole saapuvilla muita kuin Bergbom ja minä — syytetty.

— Älä, veljeni! Leikkiäkö lasket — vai? — kysyi Erkko epäillen. — Sinun täsmällisyydessäsi ei mahda olla vikaa?

— Nyt olen kuitenkin kaatanut täsmällisyyden lasikuorman, jota olen koettanut pitää keskellä tietä huonollakin kelillä, — sanoin niin kevyesti, että itsekin ihmettelin levollisuuttani. — Olen, näetkös, tyhmää alkujuurta kuin Esko.

Laskettuamme pari leikkisanaa tyhmästä rehellisyydestä pyysi Erkko selvää selostusta kaikista asiaa koskevista tapahtumista.

— Jos minun pitää sinut hirttää, niin olisi lysti tietää, miksi sen teen, — sanoi Erkko hyväntuulisena.

Kerrottuani kaikki tapaukset järjestään kuin leipää syöden, sanoin samalla, että samanlainen selostus on olemassa kirjallisessa muodossa Bergbomin hallussa.

— Siihen ei ole muuta lisättävää kuin ne seikat, mitkä voin todistaa, — sanoin lopuksi. — Sakkokirja näyttää, etten ylimalkaan ole huolimaton velvollisuuksissani. Työjärjestys näyttää, ettei minua ole tarvittu tänä aikana. Ja loppujen lopuksi voin todistaa, ettei sähkösanomani tullut perille keskellä yötä, vaan illalla. Näitä tosiasioita vastaan ei Bergbom ole edes yrittänytkään väittää. Olen täällä syytetyn penkillä, tietämättä mistä minua oikeastaan syytetään. Pelkään, että saatte hirttää minut noin vain muuten, lystiksenne ja ajan kuluksi.

— Oletko varma, ettei mitään muuta tässä ole? — kysyi Erkko hyvin vakavana.

— Olen, — sanoin tiukasti. — Jos jotakin muuta tähän lisätään, mitä ikinä se olkoonkin, on se silkkaa valhetta, ja minä vaadin, että saan todistaakin ne valheiksi tai että ne minun läsnäollessani todistetaan tosiksi. Ja vielä! Matka oli ylen tärkeä! Kävin tapaamassa isääni.

Erkko tuli yhä vakavammaksi eikä puhunut vähään aikaan mitään.

— Jos näin on asia, jota en ollenkaan epäile, sillä luulenpa tuntevani sinut aika hyvin, niin sanon etukäteen, että tästä tulee omituisin kokous, missä ikinä olen ollut.

— En minäkään ole ollut ennen syytetyn penkillä, sanoin leikkiä laskien. — Syyttäjänä kyllä useilla käräjillä. — No, nyt tulivat tuomarit! Oletko hyvä ja sanot sitten, jos minua kaivataan, että minut tavataan täältä?

— Kyllä sanon, — sanoi Erkko lyhyesti ja lähti kokoukseen.

Odottelin hyvin kauan ja rupesin ajattelemaan poislähtöä, kun Erkko vihdoin palasi luokseni.

Huomasin heti, että hän oli hyvin vaivaantuneen näköinen eikä tietänyt oikein miten sanansa asettaisi.

— En tule omasta aloitteestani! — puheli hän vitkaan ja tavallista matalammin. — He pyysivät minua ottamaan selvää tai tiedustamaan sinulta, suostuisitko kärsimään pienen sakon tästä?

— Mistä rikoksesta?

— Siitä kai, ettet palannut lupaamanasi päivänä.

— Olisinhan palannut, jos olisi sähköteitse käsketty! Tiedäthän sen!
Onko siellä luettu minun selitykseni?

— Ainakin siitä jotakin luettiin.

— Vai niin! Ja minua tahdotaan sakottaa?

— Niin! Esimerkin vuoksi 42 markalla! — sanoi Erkko vastahakoisesti. —
Jos siihen suostuisit, niin kaikki olisi taas hyvin.

— Pyydettiinkö sinua viemään minun vastaukseni johtokuntaan? — kysyin osaaottavasti.

— Pyydettiin — ja minä otin tämän tehtävän vastahakoisesti.

— Mutta teetkö sen kuitenkin, jos nyt minäkin pyydän? — kysyin lämpimästi.

— Teen varmasti, - sanoi Erkko lujasti.

— Tarkkaa siis! — puhuin tiukasti ja lyhyesti. — He puhuvat esimerkistä! Minäkin puhun! Esimerkin vuoksi en maksa mitään sakkoa, joka on mielivalloin määritelty ja keksityn syytöksen perustalla langetettu. Rikosta ei ole olemassa, koska en ole ilman lupaa poistunut paikkakunnalta. Omin luvin en ole myöskään viipynyt yli ajan, koska ei kutsuttu takaisin, vaikka siitä kysyin. Näistä syistä en alistu sakotettavaksi! Mutta jos kaikesta huolimatta tahdotaan jotakin ohjesääntöjen kohtaa minuun sovelluttaa, niin huomautan, että ohjesäännöissä puhutaan myös kaikkein räikeimmän tapauksen rankaisemisesta. Sellainen rankaisumuoto on erottaminen. Erottakoot, jos tekoni kerran pidetään rikollisena! Se on korkein rangaistus, mihin johtokunta kykenee pääsemään. Sakkoon en alistu, en paremmin penniin kuin markkaankaan! En senkään tähden, että olen kuusi vuotta täyttänyt kaikki velvollisuuteni täällä yhtä alttiisti kuin kuka tahansa ja kantanut työstäni palkkaa, joka ei koskaan ole riittänyt vaatimattomaankaan toimeentuloon. Pitäisikö vielä lainata rahoja sakkoihinkin, joita ei huolimattomuus ole aiheuttanut, vaan joita käsittämätön hyökkäyshalu minulle sälyttää. Kaikki tuttavani tietävät, että Bergbom tahtoo nujertaa minut tavalla tai toisella. Minäkin sen tiedän, vaikkakaan en ymmärrä syytä. Mutta olkoot hänen syynsä mitkä tahansa, niin tästä aidasta ei hän ainakaan tule yli! Miksi ei erottaa? Siihen kai Bergbom kuitenkin tähtää. Myönnän, että laki on niin kuin se luetaan. En siitä kiistele. Sanon vain, että ainoastaan erottamiseen alistun. Mutta jos tästä sanastani ei välitetä, vaan siitä huolimatta aiotaan minulle sälyttää sakko, niin ymmärrän sen kuitenkin erottamiseksi — erottamiseksi samasta hetkestä, jolloin saan sakottamisesta tiedon. Siis tästä hetkestä — jos olet niin ystävällinen, että tiedotat minulle kokouksen päätöksen. Näin on sanani!

— Tällaisenako vien sen johtokuntaan? Niinkö haluat? — kysyi Erkko synkkänä.

— Sanasta sanaan, jos muistat. Ajatus kai ainakin oli selvä? Ei muuta rangaistusta kuin erottaminen! Ja sakko on erottaminen. Nyt en enää jää tänne. Menen ravintolan puolelle. Siellä tapaat minut, jos viitsit poistua sen kautta.

— Varmasti tulen, - sanoi Erkko ja palasi kokoukseen.

Menin ravintolan puolelle kuin keventyneenä. Tunsin selvästi, että oli tultu johonkin ratkaisevaan kohtaan. Tapahtuipa sitten erottaminen tai mikä muu muutos tahansa, niin muutos tulisi kuitenkin siihen ikuiseen ja tyhjänpäiväiseen hankaukseen, joka ei enää sellaisena voinut pitemmälle jatkua.

Vaikka en vielä kertaakaan ollut riidellyt Bergbomin kanssa, sillä sellaisen räikeyden estivät luonteeni, kotikasvatukseni ja virastokasvatukseni, jotka kaikki vaativat arvonantoa esimiehelle, niin elämä alkoi sentään tuntua joskus liian raskaalta, kun riitelemisen syitä näin etsimällä etsittiin ja myötäänsä koetettiin ärsyttää. Olotilan kehittymiselle oli nyt pantu este!

Odotellessani Erkkoa mietin itsekseni, mitenkähän tätä kaikkea olisin levollisesti voinut sietää, ellei Turun ankara koulu olisi ollut takanani! Olisin ehkä tupsahdellut kuten monet tekivät ja taas käynyt häntä pystyssä.

Tämä mielikuva hymyilytti minua juuri silloin, kun Erkko saapui. Hänkin tuli pöytäni ääreen iloisena ja tyytyväisenä.

— Mikä sinua nauratti? — kysyi Erkko.

— Tämän maailman hassuttelu, — sanoin. — Se kai sinuakin ilahduttaa?

— Niin tekee, — puhui Erkko tavallista vilkkaammasti. — Asiasta tuli täydellinen pannukakku. Erottaminen oli aika pöpö! Se pyyhki sakot ja pöytäkirjat ja koko kokouksen. Puuha oli vain melua tyhjästä.

— Tottako? — kysyin ihmetellen.

— Totta kai totta! — sanoi Erkko ja muuttui vakavaksi. — Kaikki oli muuten vähän omituista. Bergbom pysytteli tai ainakin koetti pysytellä puolueettomana ja ohjaili meitä päätöksiin, joita hän ei näkynyt vaativan, mutta ei vastustavankaan. Kiihkeä hän ei ollut. Sen mainesanan voin hänestä antaa. Mutta minä olin niin kiihkeä, että jos olisi sakotettu, niin olisin vaatinut pöytäkirjaan vastalauseeni ja samalla ilmoitukseni, että päätös on aiheuttanut minun eroamiseni johtokunnasta.

— Älä nyt sentään!

— Kyllä vain! — sanoi Erkko. — Asia tuli minulle liian kiusalliseksi.
Näin kaiken tarpeettoman kirkkaasti. Mutta sinun erottamiseesi raukesi
keskustelu. Mitä kukin ajatteli, en tiedä, mutta kokous loppui siihen.
Ja nyt on asia aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan.

— Kiitän sinua, — sanoin vakavana. — Jumala tietää, mitä siitä ilman sinua olisi tullut. Eikä vieläkään ole sanottu, mitä voi seurata. Tämä oli hirveä tappio Bergbomille. Voin odottaa hänen kostoansa milloin tahansa.

— En usko, — sanoi Erkko. — Aina ei voi johtokunnalle sälyttää yhtä ja samaa, eikä hän yksin voine mitään ihmeitä tehdä, jos pysyt yhtäläisessä vireessä kuin näihin asti.

Tähän päättyi tämä ikävin selkkaus, mikä tähän mennessä oli minua
Arkadiassa kohdannut.

Myöhemmin ei Bergbom koskaan maininnut tätä tapausta, vaikka hyvinkin pian sain kokea, ettei sen tuottama nöyryytys ollut unohtunut.

Tuskin paria viikkoa oli kulunut, kun eräänä päivänä olin matkalla pankista lunastamaan muuatta vekseliä, jonka hyväksyjänä oli Bergbom. Menomatkalla Arkadian kautta jouduin kuitenkin, useitten henkilöitten läsnäollessa, mitä omituisimman vihanpurkauksen alaiseksi törkeästä huolimattomuudesta kyseenalaiseen vekseliin nähden. Harkitsemattomat sanat ryöppysivät niskaani siitä, että hänen oli täytynyt käydä lunastamassa minun paperini. Eikä Bergbom välittänyt selityksestäni, että vastahan se tänään lankee maksettavaksi. Syytöstulva jatkui vain yhä. Kun kysyin, onko paperi nyt hänen hallussaan ja mitä hän aikoi sille tehdä, sain kipakan vastauksen, että hän jättää sen tietysti asianajajalle. Silloin luin vekselin summan pöydälle ja pyysin saada nimeni pois ennen muita toimenpiteitä. Sanaakaan sanomatta Bergbom kaivoi paperin taskustaan, ja kun asia oli selvitetty, kiitin häntä tästä ennenkuulumattomasta ystävällisyydestä. Kiihtyneen miehen uhka muuttui haparoivaan paikalta poistumiseen ja täydelliseen vaikenemiseen.

Olin taas ollut peloittavan optimistinen. Hankaus ei ollutkaan loppunut.

TÄHKÄPÄITÄ

1.

TYÖN ONNEA.

Syksyn työkausi alkoi reippaasti ja vauhdikkaasti. Vanhaa ohjelmistoa esitettiin aluksi ja uusia rooleja jaettiin. Onneksi olin jo aikaisemmin pyöristellyt ja viimeistellyt kaikki entiset osani niin tyystin, etteivät ne enää mitään työaikaa vaatineet. Olin täysin vapaa uusiin tehtäviin.

Näyteltyäni ensin pienen osan eräässä ulkomaisessa näytelmässä, joka meni vain kolme kertaa ja jonkalaatuisia menestyksiä Arkadiassa sattui, sen pahempi, liiankin usein, ojennettiin minulle eräänä kauniina päivänä Mikon osa Minna Canthin "Anna-Liisassa".

No nyt! Miehinen päärooli kotimaisessa näytelmässä! Se oli jotakin!

Harjoitusten alusta pitäen ryhdyin syventymään tehtävääni parhaani mukaan. Työ sujuikin ilman nikamia ja kynnyksiä, ja Bergbom pysytteli ohjauksesta liiankin loitolla.

Kun kerran harjoituksessa halusin päästä selvyyteen parista erilaisesta esittämistavasta eräässä kohtauksessa, en kysynyt Bergbomilta suoranaista neuvoa, vaan sanoin, että minulla on tätä kohtausta varten kaksikin tapaa, jotka vievät samaan tulokseen, mutta en pääse selville, kumpi niistä vaikuttaisi ulospäin paremmalta.

— Mitkä ne ovat? — kysyi Bergbom kiinnostuneena.

— Saanko ensin näytellä kohtauksen toisella ja sitten toisella tavalla heti jälkeen? — kysyin.

— No, katsokaamme, -sanoi Bergbom vähän ihmetellen ja meni istumaan paikalleen.

Näyttelin kohtauksen ensin toisella tapaa ja sitten toisella, ja
Bergbom seurasi tarkasti.

— Kumpi miellyttää itseänne paremmin? — kysyi Bergbom.

— En osaa sanoa, — vastasin. — Ne ovat minun kannaltani samanarvoiset.
Haluaisin vain tietää kumpi vaikuttaa paremmalta.

— Otatteko ensimmäisen uudelleen? — sanoi johtaja ja nousi innostuneena paikaltaan.

Nähtyään sen vielä kerran sanoi hän, että se oli leppoisempi ja vaikutti paremmin.

— On mielestäni parempi hillitä räikeyttä kuin alleviivata sitä, — sanoi Bergbom lopuksi, ja siten oli sekin kysymys ratkaistu.

Tällöin huomasin, että tällainen tapa päästä selvyyteen esityksen ristiriidoista oli monin verroin mutkattomampi ja rauhallisempi kuin epäselvien kysymysten ja selitysten tie. Käytin tätä tapaa joskus jälkeenkin päin samanlaisen tilanteen sattuessa.

Ensi-ilta tuli, ja esiintyjät niittivät kukin omalta kohdaltaan suuren voiton ja monet tunnustukset.

Olin puolestani onnellinen tästä menestyksestä varsinkin siinä merkityksessä, että olin taas astunut yhden portaan päämäärääni kohti ja etten enää tuntenut liukkautta allani. Esteet oli voitettu.

2.

UUSI TUTTAVUUS.

Satuin kerran, pistäytyessäni Kasimir Leinon luona, tapaamaan siellä myöskin hänen veljensä Einon. Tulin esitellyksi tälle kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, joka olisi tehnyt ikämiehen vaikutuksen, jos ei olisi ollut niin peräti ujo.

Kaikesta näkyi, että Eino Leinoa vaivasi vielä pahasti, koulunpenkin myötäjäisinä, saamattomuus ja kömpelyys vanhempien miesten seurassa.

Hyppelehtivään keskusteluumme ei Eino takertunut kertaakaan eikä pitänyt nähtävästi sopivana edes istua meidän seurassamme. Koko ajan hän seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nojaili ikkunapenkkiin.

Keskustelimme Kassen kanssa vähän siitä ja tästä ja jonkin verran teatteristakin, jonka apulaisjohtajaksi Kasse hiljattain oli ruvennut. Asetin joskus sanani niin, että nuorempikin veli olisi helposti voinut tarttua juttelun kulkuun, mutta kun silloin katsahdin häneen, niin hän vain hymyili herttaisesti ja alkoi sivellä poskiaan. Ei sanonut mitään. Liikahti vain sen verran, että vaihtoi vartalonsa painoa toiselta jalalta toiselle.

— Velimies on vähän tottumaton taiteilijoihin! — naurahti Kasse. — Hämeenlinnassa kai ei juuri ollut tilaisuutta tämänluontoisiin rupatteluihin.

— Mutta siellä on kuitenkin voinut syntyä harrastus runoilemiseen, — sanoin ystävällisesti Einolle. — Veljenne on kannellut jotakin sellaista.

Eino rykäisi ja siirsi jalkojaan, mutta ei sanonut mitään.

— Onhan nuorukaisilla kaikenkaltaisia mielitekoja! — puheli Kasse hiljakseen ja sipaisi pienen leukapartansa suipeloa. — Mutta sellaiset harrastukset on paras panna matkakontin pohjalle tulevia aikoja varten. Ensin tutkinnot!

Muutin nopeasti puheenaihetta, ja keskustelumme sai leikin sävyn. Kerran silloin Einokin yhtyi meidän nauruumme, mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Höräytteli vain vähäisen.

— Käykää nyt joskus näyttämön puolella tervehtimässä! — sanoin lähtiessäni. — Jos ei nyt juuri tuota johtajaa voikaan käydä häiritsemässä, niin minua kyllä voi. Jos teillä on samanlainen into kurkistaa esiripun taakse kuin minulla oli aikoinani, niin käyttäkää empimättä minua välikätenä! Ei siitä halusta kuitenkaan pääse, ellei näe, millainen on näyttämötaiteen maailma siltä puolelta.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoi Eino Leino silloin ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän vallan tuppisuukaan ollut.

Tuppisuuko?

Kun sittemmin tulimme tuttaviksi ja myöhemmin hyvinkin läheisiksi ystäviksi, sattui useasti, että oli vaikea ryöstää Eino Leinolta sananvuoroa. Niin vilkkaaksi keskustelijaksi tämä vähäsanainen nuorukainen aikojen vieriessä kehittyi noustuaan rikkaan henkensä kauaskantoisille siiville.

3.

JUHLAN MERKEISSÄ.

Arkadiassa oli kuumeista hyörinää ja pyörinää. Oli kuin tuntua suuren juhlan valmistuksista. Kotimaisen juhlan, kansallisen juhlan innostavaa säihkyä tuntui työssä ja toimessa. Valmistuttiin esittämään runoilija Erkon uutta näytelmää Kullervoa.

Saatuani Kullervon suurpiirteisen ja mahtipontisen osan haltuuni olin piiloutunut erakon syrjäiseen elämään. Tunsin selvästi, että nyt oli edessäni tehtävä, joka tinkimättä vaati onnistumisekseen kaiken osaamiseni ja taitamiseni. Tunsin, että oikea hetkeni oli tullut! Ja kalevalaisessa muodossa se oli tullut! Juuri siinä muodossa, joka oli opettanut minulle kielensä ihanat soinnut ja rytmit ja teräkselle kalskavat helkkeet. Nyt oli tilaa tarpeeksi kuuluttaa julki, kuinka Kalevalan kieli kaikui ja soi. Nyt oli tullut hetki, jonka onnellinen sattuma oli tielleni loihtinut. Työssä ja teossa oli tämä hetki puhuva kaikesta siitä, mitä kohti olin pyrkinyt ja mistä en milloinkaan ollut ympäristölleni sanoja tuhlannut. Nyt oli edessä hetki, joka saisi paljastaa tulokset ilman selityksiä ja esitelmiä. Työn saavutukset ja tulokset!

Syvästi tietoisena tilanteen vakavuudesta valmistin mahdollisimman nopeasti ulkoläksyn ja luonteen ääriviivat päästäkseni erittelevään hiomistyöhön. Kun sen aloitin, kutsuin avukseni kaiken älyni ja tunteeni ja valjastin ne hermojännityksen valjaisiin. Milloin sitten äly ja tunne tuntuivat liian yleisluontoisilta, upotin ne mielikuvituksen alkuperäisiin ja kansanomaisiin vaistoihin, vuosisataisiin sukuperintöjen ja verisiteitten aarnihautoihin ammentamaan sieltä kuvia ja näkemyksiä. Sieltä löysin rikasta aineistoa ja kuvia, jotka antoivat loihtua erittelylle ja luonteenpiirteiden muovailulle.

Näin olin työskennellyt kuumeisena ja elänyt sokeana kaikelle muulle maailmalle, kunnes tunsin hallitsevani luomustani. Silloin kiihko laukesi erinomaisen sopivaan aikaan. Oli vielä pari avustajaharjoitusta ennen pääharjoitusta, joten sain hyvin terveellisen levähdyshetken.

Miellyttävä raukeus mielessä ja jäsenissä kuljin näin eräänä iltana
Arkadiaa kohti tapaamaan Erkkoa, joka halusi keskustella kanssani.

Heikinkadulla tulivat Emilie ja tohtori Bergbom vastaan ja pysähtyivät ihmeekseni minua puhuttelemaan.

— Kuulkaahan nyt, — sanoi Bergbom. — Mitä ajattelette siitä, että Kullervon äitiä pitäisi kuljettaa hautaan hevosella ja reellä? Minä haluaisin kuulla, mitä te tästä arvelette. Eikö mielestänne äidin kirstua voitaisi kantaa? Eikö se siten kävisi paljon mukavammin?

— Tietysti, — myönsin. — Kohtauksessahan on Kullervon tunteenpurkaus pääasia. Hevonenhan sen hävittäisi kokonaan. En ole milloinkaan kuvitellutkaan siihen hevosta!

- No, se nyt on hauska, että olette noin järkevä! — pulpahti neiti
Bergbom. — Olen jo kovin surrut tätä asiaa.

— Eikö tekijän kanssa voi saada aikaan muutosta tähän? — kysyin.

— Kaarlo sanoo, että Erkko ei näytä halukkaalta keskustelemaankaan asiasta, - puheli neiti Bergbom.

— Kun te olette hyvä ystävä hänen kanssaan ja asia koskee etupäässä teitä, niin ettekö puhuisi Erkon kanssa tästä? — kysyi Bergbom.

— Sen teen kyllä, — sanoin. — Menen juuri tapaamaan häntä tämän näytelmän vuoksi.

Kun neiti Bergbom oli vielä pariin kertaan vakuuttanut hevosen mahdottomuutta ja kiittänyt minua järkevyydestä, sain tilaisuuden toivottaa hyvää yötä ja jatkaa matkaani.

Keskustelimme samana iltana Erkon kanssa monista näytelmää koskevista asioista, jotka eivät välittömästi kuuluneet minulle, mutta joihin tekijä toivoi minun kauttani pieniä muutoksia.

— Näes, — sanoi Erkko, — en minä osaa tuon Bergbomin kanssa tulla ollenkaan toimeen.

— Minä olen tässä suhteessa ollut kaikkein taitamattomin, niinkuin hyvin tiedät, — puhelin naureskellen. — Mutta eipä vahinkoa, jos nyt näitä ehdotuksiasi puolustan, sillä nehän ovat oikeita ja asiallisia. Ei kai siitä sotaa synny.

— Kyllä Bergbomin hyökkäykset sinua vastaan ovat nyt jo aikansa eläneitä, — sanoi Erkko. — Sinä seisot jo oman kamarasi kallioisella pohjalla.

— Ei kukaan tässä talossa seiso kalliolla! — sanoin hymyillen. — Mutta — "en ma silloin suohon sorru, kun sorrun sotatiloille". Katsellaanpa nyt sentään ensin, mitä tämä kurja Kullervoinenkin saa aikaan.

— Ensi-illan jälkeen sanon, mitä se on saanut aikaan! — sanoi Erkko.

— Niin, niin. Etukäteen on turha puhua, — sanoin keskeyttävästä — Mutta asiasta toiseen! Ajatteletko hevosta äitivainajan kuljettajaksi?

— Olen ajatellut.

— Voi veikkonen sentään! — sanoin pahoitellen. — Sehän on sellainen kapine, joka ei tiedä taiteesta mitään! Mutta hermostua se kyllä osaa, ja silloin se tekee kaikki tuhmuutensa yht’aikaa. Ajattele Kullervon tunteenpurkausta äitivainajan kirstun ääressä ja ajattelepa sitten, että hevonenkin aloittaa purkauksensa!

Erkko katsoi minua hetken ja ratkesi sitten iloiseen nauruun.

— Tekisikö tuo pakana sellaisen kepposen? — kysyi hän sitten. — Taidat vain haluta, ettei siihen panna hevosta?

— Niin haluankin, — sanoin. — Ei olisi mieluista lausuilla sydämen kieltä hevosen hännän alla. Yleisön huomio eksyisi liiaksi pääasiasta, eikä hevonen osaa olla traagillinen.

— Koska niin tahdot, niin tapahtukoon tahtosi jälkeen, — sanoi Erkko vihdoin. — Sano Bergbomille, että hevosta ei tarvita! Hänelle en kylläkään antanut myöntymystäni, sillä en hyväksynyt sitä tapaa, millä hän puheli asiasta.

Näin helposti ja leikitellen oli tämä surun asia autettu, ja yhtä helposti sain aikaan kaikki Erkon haluamat pienet muutokset näyttämöllä seuraavana päivänä.

Tuli sitten pääharjoitus, joka aina ja kaikkialla on monin verroin raskaampi ja rähjäisempi kuin itse näytäntöillat. Oli hikoiltu ja ponnisteltu kolmannen näytöksen loppuun, missä Kullervo sinkoo kiihoittavat sanansa miesjoukolleen ja lähtee sotaretkelleen.

Kun näytöksen loputtua palasin näyttämölle, nousi Bergbom paikaltaan.

— Minun mielestäni tuo puhe on liian kenraalimaista, — sanoi hän puoliääneen. — Minä jättäisin sen pois, mutta ei se yksin parantaisi tätä joukkokohtausta. Se on kokonaan samanluontoinen.

— Anna olla! — ehätti neiti Bergbom väliin. — Herra Halme sanoo kaiken niin villillä voimalla, että se häikäisee liiat mietteet.

Bergbom ei sanonut enempää, vaan lähti hommaamaan näyttämönmuutosta.

— Kuulkaa nyt, herra Halme! — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti. — Istukaa nyt tähän minun viereeni, että saan vähän keskustella kanssanne! Teidän näyttelemisessänne on jotakin erikoista, josta en pääse selville, mitä se on ja mistä se johtuu.

— Onko se huonoa? — kysyin.

— Ei, - nauroi neiti Bergbom. - Se on erinomaista! Mutta se on sellaista erinomaista, että minä olen kovin utelias kuulemaan sen syyn. Puhumisen selvyyskö sen tekee? Te tiedätte, että meillä puhutaan ylimalkaan niin, että sanojen loput nieleskellään. Olettehan kuullut, että olen siitä myötäänsä pahoitellut. Sanokaa nyt minulle, mistä johtuu, että te puhutte vallan toisella tavalla kuin muut? On oikea ilo kuulla teidän sanovan repliikkejä. Ne ihan helisevät ja soivat, ja kaikki tunteen ryöpyt saavat niin kirkkaan värin ja sellaisen koruttomuuden, että niiden luontevuus hämmästyttää. Enkä minä ole tätä huomannut ennen kuin nyt. En ainakaan näin selvästi.

— Kiitän tästä huomiosta! — sanoin kohteliaasti. — Se ilahduttaa minua kovin.

— Niin, se ilahduttaa minuakin! — nauroi neiti Bergbom. — Mutta mistä johtuu, että te puhutte toisin kuin muut?

— Siitä tietysti, että Kullervo on toisenlainen kuin muut, - sanoin hymyillen.

- Nyt te narraatte, — sanoi neiti Bergbom, kun oli ensin katsonut minuun terävästi. — Onko se teidän salaisuutenne, jonka haluatte säilyttää?

— Ei vähimmässäkään määrässä, — sanoin vakuuttavasti. — Toivoisin, että kaikki tuntisivat sen salaisuuden ja omaksuisivat sen. Siinä ei ole mitään keksittyjä keinoja. Se on kielen omaa luontoa, joka puhtaimpana on säilynyt kalevalaisessa asussa ja nyt ehkä ilakoi vapaudestaan. Ei se ole sen kummempaa!

— Ehkä ei, — sanoi neiti Bergbom. — Vaikka en teitä oikein ymmärrä. Eikä se olekaan pääasia! Pääasia on, että puhutte erinomaisesti. Tulin siitä ihastuneeksi ja uteliaaksi.

— Minä olen hyvin hämmästynyt, - sanoin ihmetellen.

— Mistä sitten?

— Siitä, että te, neiti Bergbom, olette ensimmäisten joukossa huomannut minun äänellisen kielenkäyttöni, vaikka olette ruotsinkielisestä kodista. Joskus tuonnempana, jos sattuu sopivaa aikaa ja mielenkiinto riittää, olen iloinen, jos saan tehdä selvää teoriastani. Kädenkäänteessä se ei käy.

— Sen ymmärrän, — sanoi neiti naureskellen. Ette kai ole sitä kädenkäänteessä oppinutkaan, ellei se ole vain orgaaninne ansiota.

Siihen jäi keskustelumme, sillä tohtori palasi paikalleen ja minä poistuin pukua muuttamaan.

Harjoitus kulki sitten omaa kulkuaan loppuun asti, jolloin tekijäkin lausui erikoisen tyytyväisyytensä.

Tuli sitten vihdoin kaiken valmistelun, työn ja puuhan huippukohta.
Tuli Kullervon ensi-ilta. Tuli kotimaisen näytelmärunon juhlahetki.

Heti ensimmäisen näytöksen jälkeen oli yleisön suosio melkein raivokasta, ja innostus kohosi näytös näytökseltä yhä valtavammaksi ja meluisammaksi.

Näyttämöllä tunnettiin, että elettiin suuren menestyksen hetkeä. Taiteen menestyksen ja uuden suomalaisuuden voiton hetkeä. Suomalaisen hengen riemujuhlaa.

— Ikävä, etten voi mitään apua antaa, — sanoi Erkko eräällä väliajalla liikuskellessaan hajamielisenä näyttämön sivustalla.

— Olethan apusi jo antanut! Parhaan avun! — sanoin iloisesti ohimennessäni.

— Niin, niin, — sanoi Erkko ja tarttui tanakasti käteeni. — Niinhän se on. Nyt on sinun vuorosi. Kaikki toivonikin ylität.

Katsomontäyteisen yleisön mielenkiinto ei väsähtänyt eikä suosio heikentynyt. Ne kestivät yhtä hyvin kuin näyttämöllä liekehtivä hehkukin ja pursuivat lopussa innostuksen huutoihin.

Näin tuli minunkin ensimmäinen suuri menestykseni punotuksi suuren juhlahetken sydän juurien välittömään yhteyteen.

Erkon kalevalainen runonäytelmä oli nostanut voiton lipun Arkadian harjalle.

4.

SILMÄNKÄÄNTÄJÄTEMPPU.

"Onnen sopukan" ensi-ilta oli Ida Aalbergin ansiosta alusta alkaen henkevän loistava ja onnistunut. Luovailtuani Röcknitzin salaenteisen purren onnellisen avioparin vanavesille ajoin näytelmän keskikohdalla täysin purjein tuon rauhallisen kodin onnen satamaan ja hyökkäsin kuin barbaari häiritsemään uskollisen aviovaimon sielunrauhaa. Suuri kohtauksemme Ida Aalbergin kanssa alkoi rajusti ja hillittömästi.

Huomasin kuitenkin pian, että jotakin omituista häilähti nenäni alla, mutta ei ollut aikaa ajatella sitä sen enempää. Intohimon ryöpyn täytyi kasvaa yhä edelleen, ja minä annoin sen pursua ja paisua, kunnes tuo salaperäinen häilähteleminen huulella kävi yhä tuntuvammaksi. Sipaisin sopivassa tilaisuudessa sormellani viikseni kärkeä ja huomasin, että toinen viiksenpuolikas oli irtaantunut.

Onneksi ei rajuin pursumiskohtaus ollut vielä alkanut, mutta se läheni huimaavalla vauhdilla. Nyt! Nyt se alkaa! Ja muutama partahaivenko nyt tekisi tenän, pilaisi kaikki? Ei ikinä!

Kosketin rauhallisesti viiksiä, repäisin ne kokonaan irti huulelta ja pistin käden housuntaskuun noin muuten vain, mutta sinne katosivat nuo kiusalliset karvatupsut.

Olin kuin vapautunut kaikesta maallisesta taakasta ja syöksyin kepeänä tunteitten ja intohimojen pyörteisiin.

Kun näytös sitten loppui, oli yleisö katsomossa yhtä hurjistunut kuin me olimme olleet näyttämöllä. Esirippu nousi ja laski myötäänsä, eikä Ida Aalberg, tapansa mukaan, hellittänyt otettaan myötänäyttelijän kädestä. Livistämistä en voinut ajatella. Oli pakko käydä ottamassa vastaan suosionosoituksia, jotka hän aina ylevämielisesti tahtoi jakaa taiteilijatovereilleenkin.

— Häiritsikö se teitä pahoin? — kysyin, kun esirippu vihdoinkin oli rauhoittunut.

— Mikä? — kysyi paronitar ihmetellen.

- Minähän repäisin viikset taskuuni kesken kohtaustamme, — selitin. —
Ne irtaantuivat.

— Herranen aika! — sanoi Ida Aalberg silmät pyöreinä. — Oliko teillä viikset?

— Oli, — sanoin ja vedin parran taskustani. Tässä ne ovat.

— En minä ollenkaan huomannut niitä, — nauroi primadonna sydämensä pohjasta. — Mitä varten panitte sellaisia haivenia!

— Olen iloinen, ettei se häirinnyt teitä, — sanoin lohdutettuna.

— Ei ollenkaan! En edes huomannut teidän silmänkääntäjätemppuanne, — sanoi Ida Aalberg ilakoiden ja riensi näyttämöltä.

— Kun on hyvä, niin ei sellainen merkitse mitään, — sanoi neiti Bergbom, joka oli seurannut keskusteluamme. — Mutta jos olisitte ollut epäonnistunut, niin tapaus olisi ollut vallan hirveä.

Jälkeenpäin kysyin monelta tuttavaltani, jotka olivat olleet katsomassa kappaletta, kuinka tapaus oli heihin vaikuttanut.

Ei ainoakaan heistä ollut huomannut mitään!

Odotin arvostelijoilta jotakin näpsäystä ja olin ensikerran utelias lukemaan arvosteluja. Mutta ei sanaakaan partajutusta! Pelkkää kiitosta vain! Olin vallan hämmästynyt.

Opin tästä huomaamaan, kuinka vähän ulkonaiset asiat näyttelijätaiteessa merkitsevät. Ne paisuvat silmiinpistäviksi vain silloin, kun sisäinen tyhjyys ei jaksa kiinnittää katselijan mieltä.

Tämän jälkeen ei minulla ollut mitään halua syventyä naamioimistaidon salaisuuksiin. Olin varma, että tie näyttelijätaiteen huipuille ei ole kulkeva maskeeraustaidon merkeissä, vaan liikkuva kokonaan toisia, paljon salaisempia polkuja myöten.

Vähäpätöinen silmänkääntäjätemppu johti minut yksinomaan niitten polkujen ihailijaksi.

5.

KULTTUURIHISTORIAA NÄYTTÄMÖLLÄ.

Kolmekymmentäkuusi vuotta oli kulunut siitä suuresta tapauksesta, jolloin Helsingin kiviteatteri, ruotsalainen teatteri, v. 1860 vihittiin Thalian palvelukseen. Vihkiäisnäytelmänä oli Z. Topeliuksen kirjoittama ja Fr. Paciuksen säveltämä Lemminkäis-aiheinen "Kypron prinsessa". Näytelmä esitettiin amatöörivoimin ja tietysti ruotsinkielisenä. Siitä huolimatta oli juhla kuitenkin suomalaisen kulttuurin, joskaan ei suomalaisuuden merkkitapaus. Silloin ei vielä ollut suomenkielisen teatterin harrastusta olemassa.